maanantai 14. toukokuuta 2012

Systeemin puudeli


Oli vain ajan kysymys, koska joutuisin Jussi K. Niemelän loanheiton kohteeksi. Hänen Vallan vahtikoira -bloginsa on käsitellyt olemassaolonsa aikana käytännössä pelkästään perussuomalaisia ja Suomen Sisu -järjestöä, ja hänen maailmankuvassaan kuulun epäilemättä samaan porukkaan. Sillä, että en koskaan ole ollut kummankaan organisaation jäsen, ei ole merkitystä. Niemelä nimittäin yhdistää kaiken omasta mielestään vastenmielisen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jota hän tällä hetkellä nimittää "äärioikeistolaisuudeksi", "halla-aholaisuudeksi" tai vastaavaksi.

Tulilinjalle pääsin Tommi Melenderin kanssa kirjoittamani yhteisteoksen Liberalismin petos vuoksi, ja tuloksena on melkoinen soppa. Niemelän kyky vetää mutkat suoraksi on lähes ihailtavaa; en olekaan aiemmin törmännyt kirjoitukseen, jossa minut yhdistetään natsifilosofi Alfred Rosenbergiin, juutalaisvainoja natsi-Saksasta paenneeseen psykoanalyytikko Erich Frommiin, Frankfurtin koulukunnan vasemmistolaisiin ajattelijoihin ja Pentti Linkolaan samanaikaisesti. Olisi melkoisen turhauttavaa lähteä kohta kohdalta kiistämään tällaisia väitteitä (varsinkin kun Rosenbergia en ole koskaan lukenut ja Frommiakin vain kursorisesti). Olo on vähän samankaltainen kuin niillä Pol Potin Kamputsean "kansanvihollisilla", jotka saivat kuulusteluissa kuulla olevansa CIA:n, KGB:n, MI5:n ja Mossadin agentteja yhtä aikaa. Viisaimmat heistä älysivätkin tunnustaa kiltisti kaiken, koska järkiargumentit eivät kuulustelijoihin kuitenkaan purisi. Onneksi minulta ei sentään olla kiskomassa kynsiä pihdeillä, joten voin turvallisin mielin todeta, että moiset puheet ovat harhaista hölynpölyä. Niemelän metodilla vaikkapa minkä tahansa (kapitalismiin kohdistuvan) kriittisyyden voi yhdistää Frankfurtin koulukunnan ns. kriittiseen teoriaan. Kriittisen teorian spesifi historiallinen merkitys ei selvästikään kiinnosta Niemelää, joka pyrkii ad hoc -tyyppisellä virheargumentaatiolla osoittamaan, että minun ja Melenderin teos on täynnä ad hoc -tyyppistä virheargumentaatiota.

Joitakin perusasioita minun täytyy kuitenkin tehdä selväksi, sillä on oletettavaa, että Niemelä jatkaa parjauskampanjaansa tulevaisuudessa.

Niemelän mielestä Liberalismin petos on "juosten kustua, huonosti harkittua propagandaa", joka vetoaa korkeintaan muutamaan lukijaan Hommafoorumilla ja perussuomalaisten eduskuntaryhmässä. Niemelä on kumonnut väitteensä jo valmiiksi lukemalla itse kirjamme ja kirjoittamalla siitä hysteerisen raivokkaan vuodatuksen, joka on kaiken lisäksi pitkä kuin nälkävuosi. Tuskinpa hän myöskään jää kirjan viimeiseksi "vastapuolen" lukijaksi, sillä poliittisten oikeaoppisten joukossa riittää niitä, jotka tulkitsevat kannaltaan epäedullisia teoksia mielensä mukaan, vetävät ne tiheän teoreettisen suodattimen läpi ja vääntävät niissä esitetyt argumentit irvikuviksi alkuperäisistä. Niemelän väitettä ei tue sekään, että Liberalismin petoksesta ovat puhuneet myönteisesti mm. vasemmistolainen Tommi Uschanov ja oikeistoliberaali Tuomas Enbuske, joista kummankin maailmankuva on selvästi erilainen kuin minun tai Melenderin. (He eivät myöskään kuulu ryyppykavereihimme tai muuhun läheiseen tuttavapiiriimme, vaikka Niemelä sellaista epäsuorasti väittääkin.)

Kirjoituksessaan Niemelä puuttuu melko vähän siihen, mitä Liberalismin petoksessa varsinaisesti sanotaan. Enemmän hän keskittyy liittämään minut ja Melenderin jonkinlaiseen hyvinvointivaltion ja ihmisoikeuksien vastaiseen blokkiin, kaivelemaan ristiriitaisuuksia ja paljastamaan teoksen "piiloagendoja". Eikä Niemelä olisi Niemelä, ellei hän myös menisi toistuvasti henkilökohtaisuuksiin ja loukkaaviin ilmauksiin ja tonkisi "valonarkoja" seikkoja kirjoittajista. Mutta sellaista peliä voi pelata kaksikin.

Kuka siis on henkilö Jussi K. Niemelä? Hän on toimittaja, yleinen mielipideautomaatti ja militantin ateismin kannattaja, joka on mm. Skepsis ry:n hallituksen jäsen ja Darwin-seuran puheenjohtaja. Hän on elämänsä varrella veljeillyt useiden poliittisten ryhmien kanssa perussuomalaisista vihreisiin ja järjestään eronnut niistä mielipide-eroavaisuuksien takia. Samanmielisten piirin ulkopuolella hänellä on maine vallanhimoisena narsistina, joka etsii itselleen aina uuden viiteryhmän, pyrkii pääsemään sen guruksi ja epäonnistuessaan eroaa siitä ovet paukkuen ja alkaa julkisuudessa solvata entisiä hengenheimolaisiaan. Tatu Vanhas -jupakan aikaan Niemelä kirjoitti internettiin ja yleisönosastoille uskaliaita pohdintoja afrikkalaisten älykkyysosamäärästä, ja sittemmin hän on kauhistellut sitä, että vastaavia ajatuksia ovat esittäneet jotkut maahanmuuton arvostelijat.

Yhdessä vaiheessa Niemelän viiteryhmä oli syväekologinen Elonkehä-lehti ja sen ympärillä toimiva yhdistys. Omien sanojensa mukaan hän erosi yhdistyksestä ja lakkasi avustamasta lehteä, koska siinä oli päässyt vallalle "linkolalainen ekofasismi" ja kaikenlainen ihmisoikeuksien ja demokratian vastainen ajattelu. Eräältä lehden toimituskunnan jäseneltä olen kuullut toisenlaisen version. Sen mukaan Niemelän eron taustalla oli kirja-arvostelu, jonka hän kirjoitti Elonkehään Eero Paloheimon teoksesta Megaevoluutio (2002), haastateltuaan ensin Paloheimoa. Arvostelu oli täydellinen lyttäys, ja toimitussihteeri oli selittänyt Niemelälle, ettei hyviin tapoihin kuulu tehdä ensin kirjailijasta laajaa ja asiallista haastattelua ja julkaista samassa numerossa haastattelijan tekemää murskakritiikkiä tämän uudesta kirjasta. Tästä raivostuneena Niemelä erosi yhdistyksestä, ja Jokelan kouluampumistapauksen jälkeen hän esiintyi television MOT-ohjelmassa parannuksen tehneenä entisenä syväekologina varoittelemassa antihumanistisen ekofasismin turmiollisuudesta. En tietenkään voi varmuudella sanoa, kumpi versio tapahtumien kulusta on todenmukaisempi, vaikka Niemelän luonteen ja toimintatavat tuntien minulla on toki mielipiteeni siitä.

Kuulemani mukaan Niemelä on myös entinen alkoholisti. Jos sekin pitää paikkansa, tiedosta voi löytyä kiinnostava avain hänen persoonallisuuteensa. Kuten tunnettua, monen päihderiippuvaisen täytyy raitistuakseen vaihtaa kemiallinen päihde henkiseen päihteeseen. Useimmat löytävät riittävän voimakkaan stimulantin uskonnosta, Niemelä taas on tieteellistä maailmankuvaansa korostava ateisti. Mutta hänen kirjoituksistaan ja varsinkin julkisista esiintymisistään voi helposti huomata, että hän julistaa näkemyksiään maanisella innolla, kuin uskonnollisen herätyksen kokenut. Klassisen tutkijatyypin skeptisestä varovaisuudesta ei ole merkkiäkään: vastustajat (uskovaiset, "ekofasistit", konservatiivit, ketkä milloinkin) ovat hänelle niin turmeltuneita, kieroja ja vaarallisia kuin vain metafyysisen pahuuden edustaja voi, ja totuus ja pelastus löytyvät tieteellisestä positivismista. Niemelä on fundamentalistin perikuva, hän katsoo pitävänsä totuutta hallussaan ja korottaa sen muiden katsantokantojen yläpuolelle. Tämän totuuden nimissä voi harjoittaa miten räikeää vastapuolen mustamaalaamista tahansa.

Vaikka Niemelä perustelee lähestulkoon kaiken tieteellisellä tutkimuksella ja tieteen auktoriteeteilla, hänellä itsellään ei ole minkäänlaista akateemista koulutusta eikä edes opintoja, vaan hän ei ole suorittanut kunnolla loppuun edes peruskoulua. Lieneekö tästä kumpuava alemmuuden tunne syynä sille, että hän näyttää olevan kovin viehättynyt titteleistä. Tänä vuonna hän on ollut jonkin verran julkisuudessa muutaman perussuomalaisten paikallisosastoon kuuluvan punaniskan uhkailtua häntä väkivallalla, ja lehtikirjoituksissa häntä tituleerattiin "kirjailijaksi ja ihmisoikeusaktivistiksi". En Niemelän asemassa itse viitsisi isotella kirjallisella tuotannolla, sillä siihen kuuluu hänen tapauksessaan Osmo Tammisalon kanssa kirjoitettu populaaritieteellinen pamfletti ja Jaakko Heininmäen kanssa tehty uskontoaiheinen keskustelukirja. Lisäksi hän on toimittanut uusateismia käsittelevän kirjoituskokoelman ja julkaissut artikkeleja muutamassa kokoomateoksessa. Moisilla ansioilla ei ainakaan pääsisi jäseneksi Kirjailijaliittoon, joka käytännössä edellyttää jäsenyydeltä vähintään kahta julkaistua omaa teosta.

Ihmisoikeusaktivismi taas on Niemelälle hyvän ihmisen kilpi, jonka suojista voi harjoittaa neuroottista loanheittoa ja levittää silkkoja valheita. Valheiden levittäminen puolitotuuksilla ryyditettyinä on tyypillinen propagandistin keino, kuten myös vastustajien esittäminen osana yhtä ja samaa pahuuden monoliittia, johon ei sisälly mielipide- eikä aste-eroja. Käyn seuraavaksi läpi muutaman Niemelän minusta ja Liberalismin petoksesta esittämän väitteen, jonka tarkoituksellisen virheellisyyden huomaa kuka tahansa kirjan lukenut.

Nähdäkseni kirjoittajat tunnustautuvat tasa-arvoisessa avioliittolaissa arvoliberalismin kannattajiksi, mutta eivät kuitenkaan aivan: avioliitto pitää jättää sekapareille, kun taas samaa sukupuolta oleville pitää taata yhtäläiset oikeudet, mutta kuitenkaan liittoa ei saisi kutsua avioliitoksi. Näin siis kirjoittajat kannattavat samaan aikaan yhdenvertaisuutta ja eriarvoisuutta.

Tällaista ei kirjassa missään kohti sanota. Ruodimme lähinnä sitä, miten homoliitoista on julkisuudessa keskusteltu ja vertaamme keskustelun intohimoisuutta siihen, miten vähäpätöisestä asiasta pohjimmiltaan on kyse (tässä kohtaa kritiikkimme suuntautuu niin arvoliberaaliin kuin -konservatiiviseen siipeen). Niemelän referoima käsitys avioliittoinstituutiosta on suunnilleen sama kuin omani, mutta kirjaan se ei millään lailla liity, ja lisäksi Melender ymmärtääkseni ajattelee tässä kysymyksessä eri tavoin. Vielä selvemmän valheen Niemelä esittää tuonnempana:

Hännikäinen haksahtaa toistuvasti kollektiivisiin harhoihin, joista viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä voidaan mainita Hännikäisen oppi-isän Jussi Halla-ahon saarnaama Eurabia-salaliittoteoria. Esseessään teoksessa Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? (Savukeidas 2010) Hännikäinen tunnustautuu Eurabia-salaliittoteorian kannattajaksi.

Ei tunnustaudu, eikä ole tunnustautunut myöhemminkään. Päinvastoin, olen tässäkin blogissa ja myös joissakin haastatteluissa sanonut, etten usko islamilaisen maahanmuuton johtavan mihinkään Euroopan laajuiseen kalifaattiin. Islaminuskoiset maahanmuuttajat ovat sen verran kirjava ja keskenäänkin riitaisa joukko, etten usko heidän kykenevän tuollaiseen organisoituun vallankumoukseen. Paljon todennäköisempänä uhkana pidän sitä, että muslimivoittoisten alueiden syntyminen Euroopan maihin johtaa valtaväesön ja maahanmuuttajien erisäytymiseen omille asuinalueilleen, oikeusvaltion yhdenvertaisuusperiaatteen romahtamiseen muslimien siirtyessä noudattamaan omia perinteisiä oikeuskäytäntöjään, väkivaltaisuuksiin väestöryhmien välillä ja kaikentyyppiseen hajaannukseen ja etniseen sirpaloitumiseen. Mitään salaliittoa en tällaisen kehityksen taustalla näe, pikemminkin tiettyjä vinoutuneita taloudellisia ja kulttuurisia trendejä, joita kukaan ei varsinaisesti sovi ennalta tai ohjaa.

Jussi Halla-aho ei taas ole "oppi-isäni" tai "idolini", niin kuin Niemelä jossakin toisessa kohdassa väittää. Pidän Halla-ahoa ylilyönteineenkin suhteellisen järkevänä poliitikkona, ja vaikka häntä vaivaakin liiallinen keskittyminen yhteen erilliseen kysymykseen eli maahanmuuttoon, sitä aihetta hän on käsitellyt hyvin. Lähes kaikissa muissa kannanotoissaan Halla-aho vaikuttaa minusta tavalliselta sekulaarilta (oikeisto)liberaalilta (muutamin arvokonservatiivisin höystein), eli ei aivan minun tyyppiseltäni yhteiskunnalliselta ajattelijalta, mutta sellaisena varsin tolkulliselta. Vaikea arvioida, mitkä ideat ovat tietoisesti tai tiedostamatta minuun tarttuneet Halla-ahon kirjoituksista, mutta tosiasiassa olin ns. maahanmuuttokriittinen jo kauan ennen kuin olin kuullutkaan hänestä tai koko termiä oli lanseerattukaan.

Niemelällä on niin kova hinku todistaa, että Liberalismin petoksessa on kyse jostakin piiloperussuomalaisuudesta, että hän ei vaivaudu edes mainitsemaan, ettei kirjassa käsitellä käytännössä lainkaan esim. maahanmuuttokysymystä. Siihen jätimme tietoisesti puuttumatta, koska kumpikaan meistä ei halunnut että tämä kirja tempaistaisiin mukaan aiheen tiimoilta kehittyneeseen jo rasittavaksi käyneeseen väittelymyllyyn. Halla-ahoa ei mainita kirjassa sanallakaan ja perussuomalaisetkin sivuutetaan parilla lyhyellä maininnalla - tämä siksi, että minun ja Melenderin näkemykset heistä eroavat sen verran paljon, ettei kunnollista kompromissia olisi saatu aikaan. Populismin vastainen ristiretkeläinen Niemelä yrittää nyt saada meidät väkisin työnnettyä samaan kelkkaan persujen kanssa, ja veikkaan että se ärsyttää Melenderiä vielä paljon enemmän kuin minua.

Lukuunottamatta muutamia kaikkein mielikuvituksellisimpia vääristelyjä Niemelän kirjoituksessa ei ole mitään uutta ja erikoista. Hän turvautuu jo vanhaan ja aina yhtä väsyneeseen syytökseen, että Liberalismin petoksessa esitelty arvoliberaali on olkiukko. Olkiukkoargumenttia ovat yleensä käyttäneet ne jotka kaikkein läheisimmin muistuttavat sekulaarista kaupunkilaisliberaalista rakentamaamme kuvaa, ja näin on Niemelänkin laita. Hän on hysteerinen, oikeamielisyydestään varma ja aatehistoriallisesti häkellyttävän naiivi. Hän on tietenkin ääriesimerkki, mutta liberaali sokeus, naaivius ja ahdasmielisyys ovat oikeita ilmiöitä, jotka eri asteisina (joskin hyvin harvoin täysimääräisinä) elävät monessa muussakin arvoliberaalissa. Kirjassa käsittelemämme esimerkit, joita Niemelä ei yritäkään kumota, on otettu suoraan elävästä elämästä, ja uusia vastaavia löytyy vähällä vaivalla. Niemelän aatetoveri Jarkko Tontti on todella ehdottanut päivähoidon säätämistä pakolliseksi, Tontin (entiset) puoluetoverit ovat ehdottaneet rippisalaisuuden lakkauttamista ja ministerit Arhinmäki ja Urpilainen, jotka eivät ole talous- mutta kylläkin arvoliberaaleja, ovat todella ehdottaneet pakollisia naiskiintiöitä pörssiyhtiöiden hallituksiin. Niemelä yrittää selittää asian parhain päin väittämällä, että "arvoliberaaliksi tunnustautuvien joukosta löytyy yksilöitä, jotka eivät määritelmää täytä."

Niemelä, joka katsoo edustavansa ainoaa oikeaa liberalismin perintöä, ei myönnä että hänen aatteensa olisi saanut minkäänlaisia autoritaarisia tai totalitaarisia piirteitä. Mutta juuri hänessä nuo piirteet näkyvät erityisen selvinä. Toissavuonna hän ehdotti toisessa blogissaan uusia keinoja ääri-islamilaisen terrorismin torjuntaan:

Nyt länsimaiden johtajien kannattaisi ehkä ilmoittaa julkisesti mediassa, että aina kun jihadisti yrittää länsimaissa iskeä, suljetaan joku Euroopan suurista moskeijoista lopullisesti. Tai jos isku onnistuu, jokaista uhria kohti suljetaan joku moskeija länsimaisessa kaupungissa lopullisesti. Kaksisataa uhria, kaksisataa suljettua – lopullisesti suljettua – moskeijaa.

Näin kirjoittava mies siis pitää minua autoritaarisen politiikan kannattajana. Olen kyllä sitä mieltä, että kaikki politiikka, myös vapaamielinen, tarvitsee tietyn määrän autoritaarisuutta, jos ei muuten niin vapauksien turvaamiseksi. Mutta länsimaisen oikeuskäsityksen kulmakivestä, jonka mukaan rikoksesta rangaistaan tekijää eikä hänen viiteryhmäänsä, en olisi valmis luopumaan ainakaan rauhan aikana.

Historiantajuttomuudessaan Niemelä myös kuvittelee, että liberalismi on aina ollut samanlaista ja yksinkertaisesti määriteltävää. Hän ei tiedä tai halua kertoa, että klassiset liberaalit kannattivat aikoinaan moniakin sellaisia asioita, joita sittemmin on alettu pitää äärimmäisen suvaitsemattomina - jotkut heistä hyväksyivät jopa orjuuden. Minä ja Melender sentään jo kirjamme esipuheessa huomautamme, että liberalismi pitää sisällään eri koulukuntia ja että sen historia sisältää ristiriitaisia aineksia. Muutenkin yksi tärkeimmistä huomioistamme on se, että keskeiset yhteiskunnallisen ajattelun virtaukset ovat monimutkaisia, paradoksaalisia ja perin epäloogisia kokonaisuuksia - ne kun ovat aina tekemisissä kaoottisen ja ristiriitaisen reaalimaailman kanssa.

Omaa maailmankuvaani Niemelä luonnehtii koosteeksi kritiikittömästi omaksuttuja muotivirtauksia:

Kaikesta näkee, ettei itserakkaudella silattu pessimismi, johon on tyylillisesti lainattu vaikutteita Pentti Linkolalta ja Theodor ”Unabomber” Kaczynskilta, suojele skribenttejä väärien profeettojen kollektiivisilta harhoilta. Päinvastoin. Hännikäinen haksahtaa toistuvasti kollektiivisiin harhoihin (...)

En toki väitäkään, että olisin missään kirjoituksessani sanonut mitään varsinaisesti uutta tai omaperäistä. Neofilia on minulle vierasta enkä arvosta ideoitakaan niiden suhteellisen uutuuden (tai vanhuuden) perusteella. Mutta ei Niemelänkään maailmankatsomuksellista apparaattia kovin omintakeiseksi voi väittää. Valtaosan ajatuksistaan hän on kopioinut Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchensin kaltaisilta taistelevan uusateismin ja sekulaarin humanismin kuuluisilta puolestapuhujilta. Vapaa-ajattelijain liitossa toimiessaan hän oli masinoimassa kampanjaa, jossa bussien kylkiin hankittiin "Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä" -tarrat. Kampanja oli iskulauseita myöten kopioitu ulkomailta.

Perin läpinäkyvää on myös Niemelän esiintyminen vallanpitäjien lahjomattomana kriitikkona. Vallan vahtikoira -blogin kirjoituksista voi päätellä, että valta on hänelle yhtä kuin perussuomalaiset, joka ei vaalivoitostaan huolimatta ole hallitus- vaan oppositiopuolue. Vanhojen puolueiden kritiikkiä Niemelä ei ole juuri esittänyt. Niinpä "Vallan vahtikoira" on osuva nimi hänen blogilleen, tosin eri tavalla kuin kirjoittaja on tarkoittanut: hän räksyttää raivokkaasti kaikille, jotka häiritsevät yleistä konsensusta. Niemelä on kuitenkin kiistämättömästä rasittavuudestaan huolimatta melko harmiton ja vaikutusvallaton hahmo, joten "Systeemin puudeli" olisi ehkä sittenkin parempi nimi.