maanantai 14. toukokuuta 2012

Systeemin puudeli


Oli vain ajan kysymys, koska joutuisin Jussi K. Niemelän loanheiton kohteeksi. Hänen Vallan vahtikoira -bloginsa on käsitellyt olemassaolonsa aikana käytännössä pelkästään perussuomalaisia ja Suomen Sisu -järjestöä, ja hänen maailmankuvassaan kuulun epäilemättä samaan porukkaan. Sillä, että en koskaan ole ollut kummankaan organisaation jäsen, ei ole merkitystä. Niemelä nimittäin yhdistää kaiken omasta mielestään vastenmielisen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jota hän tällä hetkellä nimittää "äärioikeistolaisuudeksi", "halla-aholaisuudeksi" tai vastaavaksi.

Tulilinjalle pääsin Tommi Melenderin kanssa kirjoittamani yhteisteoksen Liberalismin petos vuoksi, ja tuloksena on melkoinen soppa. Niemelän kyky vetää mutkat suoraksi on lähes ihailtavaa; en olekaan aiemmin törmännyt kirjoitukseen, jossa minut yhdistetään natsifilosofi Alfred Rosenbergiin, juutalaisvainoja natsi-Saksasta paenneeseen psykoanalyytikko Erich Frommiin, Frankfurtin koulukunnan vasemmistolaisiin ajattelijoihin ja Pentti Linkolaan samanaikaisesti. Olisi melkoisen turhauttavaa lähteä kohta kohdalta kiistämään tällaisia väitteitä (varsinkin kun Rosenbergia en ole koskaan lukenut ja Frommiakin vain kursorisesti). Olo on vähän samankaltainen kuin niillä Pol Potin Kamputsean "kansanvihollisilla", jotka saivat kuulusteluissa kuulla olevansa CIA:n, KGB:n, MI5:n ja Mossadin agentteja yhtä aikaa. Viisaimmat heistä älysivätkin tunnustaa kiltisti kaiken, koska järkiargumentit eivät kuulustelijoihin kuitenkaan purisi. Onneksi minulta ei sentään olla kiskomassa kynsiä pihdeillä, joten voin turvallisin mielin todeta, että moiset puheet ovat harhaista hölynpölyä. Niemelän metodilla vaikkapa minkä tahansa (kapitalismiin kohdistuvan) kriittisyyden voi yhdistää Frankfurtin koulukunnan ns. kriittiseen teoriaan. Kriittisen teorian spesifi historiallinen merkitys ei selvästikään kiinnosta Niemelää, joka pyrkii ad hoc -tyyppisellä virheargumentaatiolla osoittamaan, että minun ja Melenderin teos on täynnä ad hoc -tyyppistä virheargumentaatiota.

Joitakin perusasioita minun täytyy kuitenkin tehdä selväksi, sillä on oletettavaa, että Niemelä jatkaa parjauskampanjaansa tulevaisuudessa.

Niemelän mielestä Liberalismin petos on "juosten kustua, huonosti harkittua propagandaa", joka vetoaa korkeintaan muutamaan lukijaan Hommafoorumilla ja perussuomalaisten eduskuntaryhmässä. Niemelä on kumonnut väitteensä jo valmiiksi lukemalla itse kirjamme ja kirjoittamalla siitä hysteerisen raivokkaan vuodatuksen, joka on kaiken lisäksi pitkä kuin nälkävuosi. Tuskinpa hän myöskään jää kirjan viimeiseksi "vastapuolen" lukijaksi, sillä poliittisten oikeaoppisten joukossa riittää niitä, jotka tulkitsevat kannaltaan epäedullisia teoksia mielensä mukaan, vetävät ne tiheän teoreettisen suodattimen läpi ja vääntävät niissä esitetyt argumentit irvikuviksi alkuperäisistä. Niemelän väitettä ei tue sekään, että Liberalismin petoksesta ovat puhuneet myönteisesti mm. vasemmistolainen Tommi Uschanov ja oikeistoliberaali Tuomas Enbuske, joista kummankin maailmankuva on selvästi erilainen kuin minun tai Melenderin. (He eivät myöskään kuulu ryyppykavereihimme tai muuhun läheiseen tuttavapiiriimme, vaikka Niemelä sellaista epäsuorasti väittääkin.)

Kirjoituksessaan Niemelä puuttuu melko vähän siihen, mitä Liberalismin petoksessa varsinaisesti sanotaan. Enemmän hän keskittyy liittämään minut ja Melenderin jonkinlaiseen hyvinvointivaltion ja ihmisoikeuksien vastaiseen blokkiin, kaivelemaan ristiriitaisuuksia ja paljastamaan teoksen "piiloagendoja". Eikä Niemelä olisi Niemelä, ellei hän myös menisi toistuvasti henkilökohtaisuuksiin ja loukkaaviin ilmauksiin ja tonkisi "valonarkoja" seikkoja kirjoittajista. Mutta sellaista peliä voi pelata kaksikin.

Kuka siis on henkilö Jussi K. Niemelä? Hän on toimittaja, yleinen mielipideautomaatti ja militantin ateismin kannattaja, joka on mm. Skepsis ry:n hallituksen jäsen ja Darwin-seuran puheenjohtaja. Hän on elämänsä varrella veljeillyt useiden poliittisten ryhmien kanssa perussuomalaisista vihreisiin ja järjestään eronnut niistä mielipide-eroavaisuuksien takia. Samanmielisten piirin ulkopuolella hänellä on maine vallanhimoisena narsistina, joka etsii itselleen aina uuden viiteryhmän, pyrkii pääsemään sen guruksi ja epäonnistuessaan eroaa siitä ovet paukkuen ja alkaa julkisuudessa solvata entisiä hengenheimolaisiaan. Tatu Vanhas -jupakan aikaan Niemelä kirjoitti internettiin ja yleisönosastoille uskaliaita pohdintoja afrikkalaisten älykkyysosamäärästä, ja sittemmin hän on kauhistellut sitä, että vastaavia ajatuksia ovat esittäneet jotkut maahanmuuton arvostelijat.

Yhdessä vaiheessa Niemelän viiteryhmä oli syväekologinen Elonkehä-lehti ja sen ympärillä toimiva yhdistys. Omien sanojensa mukaan hän erosi yhdistyksestä ja lakkasi avustamasta lehteä, koska siinä oli päässyt vallalle "linkolalainen ekofasismi" ja kaikenlainen ihmisoikeuksien ja demokratian vastainen ajattelu. Eräältä lehden toimituskunnan jäseneltä olen kuullut toisenlaisen version. Sen mukaan Niemelän eron taustalla oli kirja-arvostelu, jonka hän kirjoitti Elonkehään Eero Paloheimon teoksesta Megaevoluutio (2002), haastateltuaan ensin Paloheimoa. Arvostelu oli täydellinen lyttäys, ja toimitussihteeri oli selittänyt Niemelälle, ettei hyviin tapoihin kuulu tehdä ensin kirjailijasta laajaa ja asiallista haastattelua ja julkaista samassa numerossa haastattelijan tekemää murskakritiikkiä tämän uudesta kirjasta. Tästä raivostuneena Niemelä erosi yhdistyksestä, ja Jokelan kouluampumistapauksen jälkeen hän esiintyi television MOT-ohjelmassa parannuksen tehneenä entisenä syväekologina varoittelemassa antihumanistisen ekofasismin turmiollisuudesta. En tietenkään voi varmuudella sanoa, kumpi versio tapahtumien kulusta on todenmukaisempi, vaikka Niemelän luonteen ja toimintatavat tuntien minulla on toki mielipiteeni siitä.

Kuulemani mukaan Niemelä on myös entinen alkoholisti. Jos sekin pitää paikkansa, tiedosta voi löytyä kiinnostava avain hänen persoonallisuuteensa. Kuten tunnettua, monen päihderiippuvaisen täytyy raitistuakseen vaihtaa kemiallinen päihde henkiseen päihteeseen. Useimmat löytävät riittävän voimakkaan stimulantin uskonnosta, Niemelä taas on tieteellistä maailmankuvaansa korostava ateisti. Mutta hänen kirjoituksistaan ja varsinkin julkisista esiintymisistään voi helposti huomata, että hän julistaa näkemyksiään maanisella innolla, kuin uskonnollisen herätyksen kokenut. Klassisen tutkijatyypin skeptisestä varovaisuudesta ei ole merkkiäkään: vastustajat (uskovaiset, "ekofasistit", konservatiivit, ketkä milloinkin) ovat hänelle niin turmeltuneita, kieroja ja vaarallisia kuin vain metafyysisen pahuuden edustaja voi, ja totuus ja pelastus löytyvät tieteellisestä positivismista. Niemelä on fundamentalistin perikuva, hän katsoo pitävänsä totuutta hallussaan ja korottaa sen muiden katsantokantojen yläpuolelle. Tämän totuuden nimissä voi harjoittaa miten räikeää vastapuolen mustamaalaamista tahansa.

Vaikka Niemelä perustelee lähestulkoon kaiken tieteellisellä tutkimuksella ja tieteen auktoriteeteilla, hänellä itsellään ei ole minkäänlaista akateemista koulutusta eikä edes opintoja, vaan hän ei ole suorittanut kunnolla loppuun edes peruskoulua. Lieneekö tästä kumpuava alemmuuden tunne syynä sille, että hän näyttää olevan kovin viehättynyt titteleistä. Tänä vuonna hän on ollut jonkin verran julkisuudessa muutaman perussuomalaisten paikallisosastoon kuuluvan punaniskan uhkailtua häntä väkivallalla, ja lehtikirjoituksissa häntä tituleerattiin "kirjailijaksi ja ihmisoikeusaktivistiksi". En Niemelän asemassa itse viitsisi isotella kirjallisella tuotannolla, sillä siihen kuuluu hänen tapauksessaan Osmo Tammisalon kanssa kirjoitettu populaaritieteellinen pamfletti ja Jaakko Heininmäen kanssa tehty uskontoaiheinen keskustelukirja. Lisäksi hän on toimittanut uusateismia käsittelevän kirjoituskokoelman ja julkaissut artikkeleja muutamassa kokoomateoksessa. Moisilla ansioilla ei ainakaan pääsisi jäseneksi Kirjailijaliittoon, joka käytännössä edellyttää jäsenyydeltä vähintään kahta julkaistua omaa teosta.

Ihmisoikeusaktivismi taas on Niemelälle hyvän ihmisen kilpi, jonka suojista voi harjoittaa neuroottista loanheittoa ja levittää silkkoja valheita. Valheiden levittäminen puolitotuuksilla ryyditettyinä on tyypillinen propagandistin keino, kuten myös vastustajien esittäminen osana yhtä ja samaa pahuuden monoliittia, johon ei sisälly mielipide- eikä aste-eroja. Käyn seuraavaksi läpi muutaman Niemelän minusta ja Liberalismin petoksesta esittämän väitteen, jonka tarkoituksellisen virheellisyyden huomaa kuka tahansa kirjan lukenut.

Nähdäkseni kirjoittajat tunnustautuvat tasa-arvoisessa avioliittolaissa arvoliberalismin kannattajiksi, mutta eivät kuitenkaan aivan: avioliitto pitää jättää sekapareille, kun taas samaa sukupuolta oleville pitää taata yhtäläiset oikeudet, mutta kuitenkaan liittoa ei saisi kutsua avioliitoksi. Näin siis kirjoittajat kannattavat samaan aikaan yhdenvertaisuutta ja eriarvoisuutta.

Tällaista ei kirjassa missään kohti sanota. Ruodimme lähinnä sitä, miten homoliitoista on julkisuudessa keskusteltu ja vertaamme keskustelun intohimoisuutta siihen, miten vähäpätöisestä asiasta pohjimmiltaan on kyse (tässä kohtaa kritiikkimme suuntautuu niin arvoliberaaliin kuin -konservatiiviseen siipeen). Niemelän referoima käsitys avioliittoinstituutiosta on suunnilleen sama kuin omani, mutta kirjaan se ei millään lailla liity, ja lisäksi Melender ymmärtääkseni ajattelee tässä kysymyksessä eri tavoin. Vielä selvemmän valheen Niemelä esittää tuonnempana:

Hännikäinen haksahtaa toistuvasti kollektiivisiin harhoihin, joista viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä voidaan mainita Hännikäisen oppi-isän Jussi Halla-ahon saarnaama Eurabia-salaliittoteoria. Esseessään teoksessa Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? (Savukeidas 2010) Hännikäinen tunnustautuu Eurabia-salaliittoteorian kannattajaksi.

Ei tunnustaudu, eikä ole tunnustautunut myöhemminkään. Päinvastoin, olen tässäkin blogissa ja myös joissakin haastatteluissa sanonut, etten usko islamilaisen maahanmuuton johtavan mihinkään Euroopan laajuiseen kalifaattiin. Islaminuskoiset maahanmuuttajat ovat sen verran kirjava ja keskenäänkin riitaisa joukko, etten usko heidän kykenevän tuollaiseen organisoituun vallankumoukseen. Paljon todennäköisempänä uhkana pidän sitä, että muslimivoittoisten alueiden syntyminen Euroopan maihin johtaa valtaväesön ja maahanmuuttajien erisäytymiseen omille asuinalueilleen, oikeusvaltion yhdenvertaisuusperiaatteen romahtamiseen muslimien siirtyessä noudattamaan omia perinteisiä oikeuskäytäntöjään, väkivaltaisuuksiin väestöryhmien välillä ja kaikentyyppiseen hajaannukseen ja etniseen sirpaloitumiseen. Mitään salaliittoa en tällaisen kehityksen taustalla näe, pikemminkin tiettyjä vinoutuneita taloudellisia ja kulttuurisia trendejä, joita kukaan ei varsinaisesti sovi ennalta tai ohjaa.

Jussi Halla-aho ei taas ole "oppi-isäni" tai "idolini", niin kuin Niemelä jossakin toisessa kohdassa väittää. Pidän Halla-ahoa ylilyönteineenkin suhteellisen järkevänä poliitikkona, ja vaikka häntä vaivaakin liiallinen keskittyminen yhteen erilliseen kysymykseen eli maahanmuuttoon, sitä aihetta hän on käsitellyt hyvin. Lähes kaikissa muissa kannanotoissaan Halla-aho vaikuttaa minusta tavalliselta sekulaarilta (oikeisto)liberaalilta (muutamin arvokonservatiivisin höystein), eli ei aivan minun tyyppiseltäni yhteiskunnalliselta ajattelijalta, mutta sellaisena varsin tolkulliselta. Vaikea arvioida, mitkä ideat ovat tietoisesti tai tiedostamatta minuun tarttuneet Halla-ahon kirjoituksista, mutta tosiasiassa olin ns. maahanmuuttokriittinen jo kauan ennen kuin olin kuullutkaan hänestä tai koko termiä oli lanseerattukaan.

Niemelällä on niin kova hinku todistaa, että Liberalismin petoksessa on kyse jostakin piiloperussuomalaisuudesta, että hän ei vaivaudu edes mainitsemaan, ettei kirjassa käsitellä käytännössä lainkaan esim. maahanmuuttokysymystä. Siihen jätimme tietoisesti puuttumatta, koska kumpikaan meistä ei halunnut että tämä kirja tempaistaisiin mukaan aiheen tiimoilta kehittyneeseen jo rasittavaksi käyneeseen väittelymyllyyn. Halla-ahoa ei mainita kirjassa sanallakaan ja perussuomalaisetkin sivuutetaan parilla lyhyellä maininnalla - tämä siksi, että minun ja Melenderin näkemykset heistä eroavat sen verran paljon, ettei kunnollista kompromissia olisi saatu aikaan. Populismin vastainen ristiretkeläinen Niemelä yrittää nyt saada meidät väkisin työnnettyä samaan kelkkaan persujen kanssa, ja veikkaan että se ärsyttää Melenderiä vielä paljon enemmän kuin minua.

Lukuunottamatta muutamia kaikkein mielikuvituksellisimpia vääristelyjä Niemelän kirjoituksessa ei ole mitään uutta ja erikoista. Hän turvautuu jo vanhaan ja aina yhtä väsyneeseen syytökseen, että Liberalismin petoksessa esitelty arvoliberaali on olkiukko. Olkiukkoargumenttia ovat yleensä käyttäneet ne jotka kaikkein läheisimmin muistuttavat sekulaarista kaupunkilaisliberaalista rakentamaamme kuvaa, ja näin on Niemelänkin laita. Hän on hysteerinen, oikeamielisyydestään varma ja aatehistoriallisesti häkellyttävän naiivi. Hän on tietenkin ääriesimerkki, mutta liberaali sokeus, naaivius ja ahdasmielisyys ovat oikeita ilmiöitä, jotka eri asteisina (joskin hyvin harvoin täysimääräisinä) elävät monessa muussakin arvoliberaalissa. Kirjassa käsittelemämme esimerkit, joita Niemelä ei yritäkään kumota, on otettu suoraan elävästä elämästä, ja uusia vastaavia löytyy vähällä vaivalla. Niemelän aatetoveri Jarkko Tontti on todella ehdottanut päivähoidon säätämistä pakolliseksi, Tontin (entiset) puoluetoverit ovat ehdottaneet rippisalaisuuden lakkauttamista ja ministerit Arhinmäki ja Urpilainen, jotka eivät ole talous- mutta kylläkin arvoliberaaleja, ovat todella ehdottaneet pakollisia naiskiintiöitä pörssiyhtiöiden hallituksiin. Niemelä yrittää selittää asian parhain päin väittämällä, että "arvoliberaaliksi tunnustautuvien joukosta löytyy yksilöitä, jotka eivät määritelmää täytä."

Niemelä, joka katsoo edustavansa ainoaa oikeaa liberalismin perintöä, ei myönnä että hänen aatteensa olisi saanut minkäänlaisia autoritaarisia tai totalitaarisia piirteitä. Mutta juuri hänessä nuo piirteet näkyvät erityisen selvinä. Toissavuonna hän ehdotti toisessa blogissaan uusia keinoja ääri-islamilaisen terrorismin torjuntaan:

Nyt länsimaiden johtajien kannattaisi ehkä ilmoittaa julkisesti mediassa, että aina kun jihadisti yrittää länsimaissa iskeä, suljetaan joku Euroopan suurista moskeijoista lopullisesti. Tai jos isku onnistuu, jokaista uhria kohti suljetaan joku moskeija länsimaisessa kaupungissa lopullisesti. Kaksisataa uhria, kaksisataa suljettua – lopullisesti suljettua – moskeijaa.

Näin kirjoittava mies siis pitää minua autoritaarisen politiikan kannattajana. Olen kyllä sitä mieltä, että kaikki politiikka, myös vapaamielinen, tarvitsee tietyn määrän autoritaarisuutta, jos ei muuten niin vapauksien turvaamiseksi. Mutta länsimaisen oikeuskäsityksen kulmakivestä, jonka mukaan rikoksesta rangaistaan tekijää eikä hänen viiteryhmäänsä, en olisi valmis luopumaan ainakaan rauhan aikana.

Historiantajuttomuudessaan Niemelä myös kuvittelee, että liberalismi on aina ollut samanlaista ja yksinkertaisesti määriteltävää. Hän ei tiedä tai halua kertoa, että klassiset liberaalit kannattivat aikoinaan moniakin sellaisia asioita, joita sittemmin on alettu pitää äärimmäisen suvaitsemattomina - jotkut heistä hyväksyivät jopa orjuuden. Minä ja Melender sentään jo kirjamme esipuheessa huomautamme, että liberalismi pitää sisällään eri koulukuntia ja että sen historia sisältää ristiriitaisia aineksia. Muutenkin yksi tärkeimmistä huomioistamme on se, että keskeiset yhteiskunnallisen ajattelun virtaukset ovat monimutkaisia, paradoksaalisia ja perin epäloogisia kokonaisuuksia - ne kun ovat aina tekemisissä kaoottisen ja ristiriitaisen reaalimaailman kanssa.

Omaa maailmankuvaani Niemelä luonnehtii koosteeksi kritiikittömästi omaksuttuja muotivirtauksia:

Kaikesta näkee, ettei itserakkaudella silattu pessimismi, johon on tyylillisesti lainattu vaikutteita Pentti Linkolalta ja Theodor ”Unabomber” Kaczynskilta, suojele skribenttejä väärien profeettojen kollektiivisilta harhoilta. Päinvastoin. Hännikäinen haksahtaa toistuvasti kollektiivisiin harhoihin (...)

En toki väitäkään, että olisin missään kirjoituksessani sanonut mitään varsinaisesti uutta tai omaperäistä. Neofilia on minulle vierasta enkä arvosta ideoitakaan niiden suhteellisen uutuuden (tai vanhuuden) perusteella. Mutta ei Niemelänkään maailmankatsomuksellista apparaattia kovin omintakeiseksi voi väittää. Valtaosan ajatuksistaan hän on kopioinut Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchensin kaltaisilta taistelevan uusateismin ja sekulaarin humanismin kuuluisilta puolestapuhujilta. Vapaa-ajattelijain liitossa toimiessaan hän oli masinoimassa kampanjaa, jossa bussien kylkiin hankittiin "Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä" -tarrat. Kampanja oli iskulauseita myöten kopioitu ulkomailta.

Perin läpinäkyvää on myös Niemelän esiintyminen vallanpitäjien lahjomattomana kriitikkona. Vallan vahtikoira -blogin kirjoituksista voi päätellä, että valta on hänelle yhtä kuin perussuomalaiset, joka ei vaalivoitostaan huolimatta ole hallitus- vaan oppositiopuolue. Vanhojen puolueiden kritiikkiä Niemelä ei ole juuri esittänyt. Niinpä "Vallan vahtikoira" on osuva nimi hänen blogilleen, tosin eri tavalla kuin kirjoittaja on tarkoittanut: hän räksyttää raivokkaasti kaikille, jotka häiritsevät yleistä konsensusta. Niemelä on kuitenkin kiistämättömästä rasittavuudestaan huolimatta melko harmiton ja vaikutusvallaton hahmo, joten "Systeemin puudeli" olisi ehkä sittenkin parempi nimi.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Pienin mahdollinen perusyksikkö














Erilaisilla maailmanparantajilla ja tuulentupien nikkaroijilla on kaksi pysyvää vihollista: avioliitto ja perhe. Milloin ne ovat ihmiskunnan veljeyden, milloin suoran jumalasuhteen, milloin naisten vapautumisen, milloin pelkän seksuaalisen halun tiellä. Niiden vastustaminen ei suinkaan ole 1960-lukulaisten kulttuuriradikaalien keksintö, vaan vastaavaa asennetta on esiintynyt ilmeisesti läpi tunnetun historian. Kristinuskon laitamilla on gnostilaisuudesta lähtien vaikuttanut perhevastainen traditio, jonka myöhempiä ilmentymiä ovat olleet monet keskiajan kerettiläiset liikkeet ja nykyäänkin esiintyvät lahkoliikkeet. Gnostilaisperäisissä lahkoissa ovat modernin ajan utopiasosialistit ja feministit olleet näkevinään "aidon ja alkuperäisen" kristinuskon, jonka "patriarkaalinen" tai "omistussuhteita varjeleva" kirkko rautaisin ottein tukahdutti. Kommunismi, ateistinen oppi jonka aatteellinen perusta on kristinuskossa, tunnetaan yrityksistään hajottaa perhe ja korvata se laajemmilla kollektiiveilla.

Nykyään perhevastaisuus on valtavirtaa. Kukaan tuskin hätkähti, kun Rosa Meriläisen kolumni "Jyrkkä ei perhearvoille" ilmestyi Helsingin Sanomissa tammikuussa. Eikä sekään tunnu mitenkään kummalliselta, että Vantaan luterilainen seurakuntalehti Vantaan Lauri julkaisi juuri Antti Nylénin kolumnin "Perhettä vastaan". Molemmat ovat asenteeltaan ja argumentaatioltaan hyvin tyypillisiä perheinstituution kritiikkejä: keskeinen teesi on, että perheuskollisuus estää jonkin suuremman ihanteen tai korkeamman moraalisen hyvän toteuttamista. Kuten Meriläinen jäljittelemättömään tyyliinsä sanoo, "perhearvot on yhtä kuin lukkiutuminen johonkin pikkuporvarilliseen kulissielämään, josta on siivottu pois kurittomuus ja haaveet eli kaikki se käyttövoima, jonka ansiosta hyvät ihmiset tekevät suuria tekoja paremman maailman hyväksi." Meriläiselle perhe on "laajennettu itsekkyyden muoto: sen sijaan että tekisi hyvää ihmiskunnalle, voi keskittyä nysväämiseen suvunjatkamisen merkeissä."

Nylénille taas perhe taas edustaa normaaliutta, ja normaaliushan on, kuten tiedämme, pahasta. Perhe kasvattaa ihmiset toistensa kaltaisiksi ja välittää vain omistaan. Jeesus taas kavahti normien mukaan elämistä, ja "ihmiskunta oli hänelle pienin mahdollinen perusyksikkö." Uskonnottomien sorrosta valittava ateisti Meriläinen ja vakaumuksellinen kristitty Nylén ovat tästä aivan yksimielisiä.

Yritän nyt työntää hetkeksi syrjään sen kouristavan inhon, jota tällaiset näkemykset minussa herättävät ja käsitellä niitä asialliseen sävyyn. Olen elämäni aikana tavannut moniakin ihmisiä, jotka ovat välittäneet ihmiskunta-nimisestä kummallisesta abstraktiosta enemmän kuin isästään, äidistään, puolisostaan, pojistaan ja tyttäristään. Ja onhan julkisuudessakin puhuttu 70-luvun taistolaisäideistä, joiden marxilaiset opintopiirit ja muut "yhteiskunnalliset velvollisuudet" menivät lapsista huolehtimisen edelle. Vaatisi minulta melkoista sokeutta pitää näitä ihmisiä moraalisesti esimerkillisinä. Sellaisissa yksilöissä sentimentaalinen, maailmaasyleilevä kauimmaisenrakkaus yhdistyy lähimpien lähimmäisten heitteillejättöön ja kaltoinkohteluun. Heidän toimintansa seuraukset ovat täsmälleen samat kuin niillä, jotka uhraavat perhe-elämänsä uran takia: rikkinäisiä liittoja ja lapsia, jotka eivät koskaan pääse tutustumaan isäänsä tai äitiinsä. Yleensä he aiheuttavat maailmalle enemmän vahinkoa perheenjäsentensä kohtelulla kuin tuovat sille hyötyä poliittisella aktivismillaan. En pidä minkään arvoisena sellaista altruismia, joka tylysti uhraa läheisen ja konkreettisen etäisen ja abstraktin kuvitelluksi eduksi.

Jos mielipidemittauksiin ja omiin havaintoihini on luottamista, enemmistö kaikkien yhteiskuntakerrosten suomalaisista pitää perhearvoja tärkeinä, ainakin mielessään. Se kuuluu harvoihin toivoa herättäviin asioihin tässä ajassa. Ainakin tässä asiassa elinvoima, tunne kuulumisesta itseään suurempaan ja ajallisesti pitkäikäisempään kokonaisuuteen, on säilynyt. Miten G. K. Chesterton kirjoittikaan:

When we step into the family, by the act of being born, we do step into a world which is incalculable, into a world which has its own strange laws, into a world which could do without us, into a world that we have not made. In other words, when we step into the family we step into a fairytale.

Nylén kirjoittaa kolumnissaan, että perhearvojen puolustajia kiinnostaa vain ihanne ja normi, ei toisten ihmisten todelliset ongelmat. Hän viittaa ilmeisesti siihen, että moni suomalainen perhe ei ole mikään idylli. Niin, onhan meillä perheitä, joissa isä on alkoholisti tai väkivaltainen narsisti, joka henkilökohtaiseen umpikujaan jouduttuaan tappaa vaimonsa ja jälkikasvunsa keittiöveitsellä. Ja maailmankirjallisuus on täynnä kuvauksia avioliitto- ja perhehelveteistä. Oma suosikkinäytelmäni, Eugene O'Neillin Pitkän päivän matka yöhön kertoo läpeensä sairaasta perheestä, todellisesta neuroositehtaasta. Mitä tämä todistaa? Ei muuta kuin sen, että epäonnistumiset nousevat helpommin esiin kuin onnistumiset. Onnellisista avioliitoista ja harmonisista perheistä ei yleensä saa hyvää tarinaa tai kohuotsikkoa. Kun radikaalit oivaltavat sen itsestäänselvyyden, että ihanneperhettä ei ole olemassakaan, he nostavat framille jonkin erityisen irvokkaan esimerkin ja sanovat: Tällainen on perhe! Eivätkö maailmanrauha ja köyhyyden poistaminen olekin paljon kivempia juttuja?

Perheen kriitikot puhuvat yleensä "ydinperheestä" korostaakseen sitä, että länsimaissa vakiintunut perhemalli on porvarillisen yhteiskunnan bunkkerimainen luomus, jonka tarkoitus on tuottaa yhdenmukaisia valkoisia heterokansalaisia. Kuitenkin eri sukupuolta olevien vanhempien ja heidän jälkeläistensä muodostama perheyksikkö näyttää olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse. Arkeologit ovat löytäneet kivikautisia hautoja, joihin on haudattu äiti ja isä lapsineen. Löydökset eivät tietenkään tarkoita, että ydinperhe olisi "alkuperäinen" ja luonnollinen perhemalli, eikä kukaan sellaista kai ole väittänytkään. Mutta vasemmistolaisten teoreetikkojen puheet ydinperheestä parinsadan vuoden ikäisenä keksintönä ne osoittavat hölynpölyksi.

Jokaisen ydinperheen ja modernin kapitalismin suhteesta kiinnostuneen kannattaa lukea Christopher Laschin kirja Haven in a Heartless World (1977). Se selvittää, kuinka nykyaikainen kapitalismi aluksi tuki perhettä ja sitten alkoi kaivaa maata sen alta. Länsimaiden teollistuessa nopeasti perhe näyttäytyi yksityisenä turvapaikkana yhä kovemmaksi ja kilpailuhenkisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Teollisuusmiehet ymmärsivät tällaisen keitaan välttämättömyyden ja tukivat sen olemassaoloa mm. perhepalkkajärjestelmällä aina 1950-60-luvulle saakka. Lopulta perhe, kuten kaikki pienyhteisöllisen sidonnaisuuden järjestelmät, kuitenkin muuttui pelkäksi jarruksi markkinavoimille, joiden tehokkuus edellytti työntekijöiltä suurempaa henkilökohtaisen ajan uhraamista ja myöhemmin yhä lyhyempiä työsuhteita. Perheen heikentämisessä kova kapitalismi löysi yllättävän liittolaisen: feministit, marxilaiset kulttuuriradikaalit, hipit, seksuaalivallankumoukselliset ja muut oman aikansa rosameriläiset, jotka paasasivat ydinperheen "patriarkaalisesta fasistisuudesta" ja halusivat korvata sen "uusilla" ja "vaihtoehtoisilla" perhemuodoilla.

Nykyäänhän elämme näiden vaihtoehtoperheiden kulta-aikaa. Ovatko ne parempia ja tyydytttävämpiä kuin vanha "bunkkeriperhestandardi"? Suuri osa niistä, kuten yksinhuoltajaperheet ja niin sanotut uusperheet ovat syntyneet purettujen avioliittojen ja hajonneiden ydinperheiden raunioille, eikä niissä eläminen useinkaan ole perheenjäsenten vapaa valinta, joten on jokseenkin irvokasta nimittää niitä vaihtoehtoisiksi. Mediaseksikkäillä uusperheillä on myös pimeä puolensa, kuten vuoden takainen ylen uutinen osoittaa: uusperheiden vanhemmat antavat edellisestä liitosta syntyneitä lapsiaan huostaanotettaviksi, koska haluavat toteuttaa itseään uudessa perheessä ja parisuhteessa. Uutinen puhuu "vanhemmista", mutta kun tiedetään, että Suomessa lapset määrätään avioerotilanteissa lähes säännönmukaisesti äidille, voidaan päätellä jotakin modernin emansipoituneen naisen äidinrakkauden kestävyydestä. Myös insestitapausten tiedetään olevan yleisempiä perheissä, joissa on eri isien ja äitien lapsia. Tämä on todellisuutta idealistien parjaaman normaaliuden tuolla puolen. Mutta siitä eivät välitä ne, joille ihmiskunta on pienin mahdollinen perusyksikkö.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Tulevaisuus museossa















Kävin katsomassa Espoon modernin taiteen museon näyttelyn italialaisesta futurismista. Pidin siitä kovasti, mikä sai minut mietteliääksi, koska kyseinen taidesuuntaus herättää minussa ristiriitaisia tuntoja. On selvää, että futuristien vaatimukset museoiden räjäyttämisestä ja kaiken edeltävän taideperinteen hävittämisestä olivat pelkästään typeriä ja että heidän neofiliansa ja teknologian ihailunsa oli pelkästään vastenmielistä. Niiden valossa koko futurismi vaikuttaa pahimmanlaatuiselta modernilta hourupäisyydeltä, samansukuiselta kuin arkkitehtuurin funktionalismi, jonka tuhoisien seurausten keskellä suuri osa meistä joutuu edelleen elämään. Tulevaisuuden edustajina poseeraaviin tulee aina suhtautua mitä suurimmalla epäluulolla.

Mutta jos Marinettin ja kumppaneiden intoilevat manifestit ohittaa nuorten miesten hybriksenä - mitä ne olivatkin - ja katsoo parhaita futuristisia maalauksia ennakkoluulottomasti, tuo taidesuuntaus sai kuin saikin aikaan jotakin kaunista. Puhun nimenomaan maalauksista: kirjallisuuden saralla futuristit saivat aikaan lähinnä hupaisia kirjainrunoja ja futuristinen "musiikki" oli sietämätöntä kakofoniaa. Kankaalla lahjakkaimmat futuristit loihtivat esiin liikkeen, voiman ja uhman kauneutta, jonkinlaista värin ja muodon vitalismia joka ei ole sidoksissa syntyajankohtaansa eli nopean teollistumisen aikaan, vaan tuntuu edelleen tuoreelta, siis ajattomalta. Heidän töitään on parasta katsella näyttelyissä tai suurikokoisista taidekirjoista: ne edustavat korkean äänenvoimakkuuden estetiikkaa, josta on turha etsiä hiljaista kauneutta.

Kiinnostavinta futurismissa ovat kuitenkin sen kytkökset 1900-luvun alkupuolen aatemaailmaan. Niitä tarkastelemalla selviää, miten ristiriitaisia aineksia koko varhainen avantgardetaide sisälsi.

Venäjällä ja Neuvostoliitossa futuristit olivat vasemmistoradikaaleja, mutta EMMAn näyttelyssä esitelty Italian futurismi tunnetaan peittelemättömästä fascismin ihailustaan. Aforistikko ja kulttuurikommentaattori Giuseppe Prezzolini piti käsittämättömänä, että futurismi tuli toimeen fascismin kanssa, mutta ihmettely kertoo lähinnä hänen kyvyttömyydestään ymmärtää kumpaakaan liikettä. Italian fascismi ei ollut taantumuksellinen restauraatioliike, vaan moderni ja kirjava poliittinen liike, johon sisältyi niin konservatiivisia kuin vasemmisto- ja oikeistoradikaaleja piirteitä. Päinvastoin kuin usein luullaan, futurismi ei ollut fascistisen Italian virallinen taidesuuntaus, vaikka monet futuristien johtohahmot sille sellaista asemaa havittelivatkin. Mussolinin Italian kulttuurielämä oli varsin vapaata, ja futuristien ohella mm. novecento-liike ja agraarihenkinen strapaese-liike julistautuivat "autenttisen fascistisen taiteen" edustajiksi.

Futuristit ihailivat sotaa, jota pitivät kulttuuria puhdistavana voimana, "maailman ainoana hygieniana". Ensimmäisen maailmansodan alettua liike osallistui interventionistiseen kampanjaan häiriköimällä siellä täällä sotaan liittymisen puolesta. Italian liityttyä sotaan futuristit elivät niin kuin opettivat. Sen lisäksi että organisoivat "toiminnallisen teatterin" tempauksia sotaponnistusten tueksi monet liikkeen keskeiset hahmot värväytyivät mukaan ja osallistuivat mm. Trentinon raivokkaisiin taisteluihin. Sotaintoilussaan he eivät juuri poikenneet muusta Euroopan nuoresta taiteilijapolvesta, jolle maailmansotaan lähtö tarkoitti irtiottoa tympeästä pikkuporvarillisesta elämästä. (Sotakuume tarttui niinkin suuren humanistin maineessa olevaan mieheen kuin Thomas Manniin.) He vain olivat militarismissaan äänekkäämpiä ja radikaalimpia kuin muut.

Futuristisen sotaisuuden vaikutus näkyi yhdessä 1900-luvun saksalaisen kirjallisuuden valovoimaisimmista hahmoista, Ernst Jüngerissä, joka 20-30-luvun kirjoituksissaan julisti, että maailmansodan teräsmyrskyissä jalostuneiden miesten tuli muodostaa uuden ja uljaan Saksan johtava eliitti. Teoksessaan Der Arbeiter (1932) Jünger ylisti teollista työtä ja sen tekijää, joka porvarillisesta teknologian pelosta vapautuneena kykenisi vastaamaan uuden dynaamisen ja sotilaallisen aikakauden haasteisiin. Der Arbeiter on siksikin kiinnostava teksti, että sen kirjoittajasta tuli myöhemmässä tuotannossaan modernin teknologian ja sen ihmistä latistavan vaikutuksen terävä kriitikko. Tässä mielessä Jüngerin kehityskulku oli samankaltainen kuin Julius Evolan, joka nuorena osallistui futuristiseen liikkeeseen (hän teki mm. useita futuristisia maalauksia, joista muutama on mukana EMMAn näyttelyssä) ja tuli myöhemmin tunnetuksi traditionalistina, esoteerikkona ja modernin maailman vastaisen kapinan filosofina. Futurismista Evolaan tarttui kuitenkin lähtemättömästi maskuliininen heroismi ja soturihengen arvostus.

Futurismi on selkein esimerkki siitä, että modernismiin ja avantgardeen kuului muitakin kuin liberaaleja ja vasemmistolaisia virtauksia, joihin ne on myöhemmin samaistettu. Ja mikä paradoksaalisinta, 1900-luvun alkupuolella moderni saattoi tarkoittaa sellaistakin, mitä nykyään on tapana kutsua antimoderniksi. Parhaiten tämä näkyy vortisismissa, futurismin brittiläisessä sukulaisliikkeessä. Kuvataide- ja kirjallisuuspainotteisen vortisismin johtohahmo Wyndham Lewis häilyi aatteellisesti jossakin perinteisen konservatismin ja oikeistoradikalismin välimaastossa, ja samaa voi sanoa vortisistien kanssa kaveeranneesta Ezra Poundista. Molempien herrojen merkittävä älyllinen esikuva oli runoilija, filosofi ja taidekriitikko T. E. Hulme, jonka suhteellinen tuntemattomuus nykylukijoille johtuu osittain hänen tuotantonsa suppeudesta (kootut kirjoitukset mahtuvat noin 200 sivuun) ja elämänsä lyhyydestä (kaatui 35-vuotiaana ensimmäisessä maailmansodassa). T. S. Eliot sanoi tämän merkillisen ja omaperäisen amatöörimetafyysikon ennakoineen "uutta henkistä asennetta, jonka pitäisi olla 1900-luvun henki, jos 1900-luvulla on oma henki."

Taidefilosofisissa kirjoituksissaan Hulme näki oman aikansa modernismissa (mm. Picasson varhaiset maalaukset ja Henri Gaudier-Brzeskan kuvanveistotaide) uuden "klassisen" aikakauden alun: selkeys, rajallisuus ja kirkkaus voittaisi "romanttisen" taiteen epämääräisyyden, hämäryyden ja taivaiden tavoittelun. Taustalla oli hänen mukaansa laajempi kulttuurinen murros, jossa ihmisen kaikkivoipaisuutta ja edistyksen mahdollisuutta korostava "humanistinen" maailmankuva väistyisi perinnettä, järjestystä ja ihmisluonnon rajallisuutta korostavan "uskonnollisen asenteen" tieltä. Hulmen modernismi tarkoitti paluuta keskiajan ja Bysantin sivilisaatioiden henkeen, ja avantgardetaiteilijoiden geometrisistä maalauksista hän löysi merkkejä paluusta keskiajan uskonnollisen taiteen abstraktiin henkisyyteen. Ranskassa asuessaan Hulme osallistui ennakoimaansa kulttuurikamppailuun monarkistisen Action Française -liikkeen riveissä.

Näitä modernismin vähemmän korostettuja juonteita voisi nostaa esiin loputtomiin, eikä ihme jos koko termin määrittely alkaa tuntua mahdottomalta. Kirjassaan Modernism Peter Gay kirjoitti:

(...) in truth, from mid-nineteenth century through the twentieth, "modernism" has been applied to innovations in every domain, to any object that can boast a modicum of originality. Not surprisingly, then, cultural historians intimidated by the chaotic, steadily evolving panorama they are trying in retrospect to reduce to order have sought refuge in a prudential plural: "modernisms."

Yhteistä näille lukuisille ja usein keskenäänkin riiteleville "modernismeille" on ainakin se, että ne kaikki olivat reaktioita 1800-luvun puolivälissä käynnistyneeseen kehitykseen, jonka seurauksena kaikki vuosisatoja tuttuna pysynyt muuttui vieraaksi. Osa moderneista taiteilijoista tervehti riemulla uutta maailmaa junineen, puhelimineen ja pommikoneineen, osa nousi kapinaan sitä vastaan. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siitä, että uusi aika edellytti uutta ilmaisua.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Toisinajattelija idässä ja lännessä


















Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston uudelleenjulkaiseminen on yksiselitteisesti kulttuuriteko. Merkittävä yhteiskunnallinen teko se ei sinänsä ole, sillä entisen Neuvostoliiton leirijärjestelmästä on jo pitkään ollut saatavilla Solženitsynin suurteosta tarkempiakin historiallisia selvityksiä. Nykynäkökulmasta Vankileirien saaristo on kiinnostava sellaisena miksi se kansilehdelläkin määritellään, eli "taiteellisen tutkimuksen kokeiluna". Siinä on kaunokirjallista todistusvoimaa, jollaista mikään historiateos ei jäännöksettömästi tavoita. Kun lisäksi muistaa, että kirjailija kokosi tulenaran aineistonsa Neuvostoliitossa salaa, suoritus on totisesti kunnioitettava.

Solženitsyn muokkasi aineistostaan erinomaista proosaa. Vankileirien saaristo on tolstoilainen rönsyilevä historiallinen panoraama, jossa kirjailijan itsensä ohella puhuvat kaikentyyppiset GULAG-leirijärjestelmän vangit: puhdistusten uhriksi joutuneet puolueen jäsenet, papit ja muut uskonnollisten ryhmien jäsenet, talonpojat, toisessa maailmansodassa saksalaisten puolelle värväytyneet, tavalliset rikolliset, jne. Erästä nykyajan muotitermiä käyttääkseni teos on "moniääninen". Yleissävyltään se on myrkyllinen syytekirjelmä, jonka lukeminen epäilemättä kävisi liian raskaaksi ilman Solženitsynin viljelemää sarkastista huumoria.

Vankileirien saariston vaiheet 1970-luvun Suomessa kuuluvat erottamattomasti täkäläisen (itse)sensuurin historiaan. Kolmiosaisen suomenkielisen laitoksen ensimmäinen nide julkaistiin Ruotsissa, koska Solženitsynin aiempaa tuotantoa julkaissut Tammi ei uskaltanut sitä kustantaa. Jälkimmäiset niteet julkaisi tamperelainen pienkustantaja Kustannuspiste Oy, eivätkä monet kirjakaupat ja kirjastot suostuneet ottamaan sarjaa valikoimiinsa. Kun ostin alkuperäiset suomenkieliset niteet vuosia sitten eräästä lahtelaisesta antikvariaatista, liikkeen omistaja kertoi kiintoisia anekdootteja kirjan ympärillä 70-luvulla vallinneesta ilmapiiristä: hän itse oli joutunut ostamaan oman kappaleensa erään osuuskuntaliikkeen tiskin alta, koska näytille sitä ei tohtinut kukaan laittaa.

Uusimmassa Parnassossa ilmestyneessä Solženitsyn-esseessään Juhani Sipilä kirjoitti suomalaisten kollegoiden reaktioista Vankileirien saaristoon ja Solženitsynin karkotukseen. Siinä missä ulkomailla kirjoitettiin vetoomuksia vainotun kirjailijan puolesta, täällä kirjailijat joko vaikenivat tapauksesta tai kuittasivat Solženitsynin katkeroituneena menneisyyden miehenä. (Poikkeuksen teki Hannu Salama, joka 70-luvun tuotannossaan pohti kriittisesti Solženitsynin teosten kieltämistä, vaikka oli itse kommunisti.) Hupaisin reaktio venäläistä toisinajattelijaa kohtaan tuli suomalaiselta toisinajattelija Erno Paasilinnalta, joka Jari Tervon sutkauksen mukaisesti "vietti valtaosan aikuisesta elämästään maailman kaikkien aikojen suurimman keskitysleirin (Neuvostoliitto) porteilla, ja kun oikein miettimällä mietti, keksi siitä yhden epäkohdan (Solženitsynin tuotanto)." Sipilä kirjoittaa esseessään:

(Paasilinnan mukaan) Solženitsyn on "täydellisesti menneisyyden kahleissa". Artikkelissaan "Solženitsyn" (Kokoelmassa "Lukemista kaikille", 1975) hän laskee kirjailijalle raskauttavaksi sen, että tämä perustaa näkemyksensä omaan kokemukseensa: "Hän leimaa yhteiskunnan sellaiseksi kuin oman kohtalonsa. Se ei ole kuitenkaan sama asia. Solženitsyn ei ole halunnut jakaa enemmistön osaa ja hyväksyä vallankumousta. Hän taistelee vanhoissa juoksuhaudoissa." Paasilinna ennustaa, että aika työntää menneisyyden miehen tieltään. Itse hän edustaa tietenkin tulevaisuutta.

Näin siis kirjailija, joka muissa yhteyksissä muisti aina korostaa hyvän kirjallisuuden kokemuksellisuutta ja jonka muistetaan mm. sanoneen, että enemmistö on aina väärässä. Paasilinnan kirjoituksesta heijastuu aikakaudelle yleinen usko, että Neuvostoliitto tulisi pysymään pystyssä, oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa. Käsitys jaettiin niin vasemmalla kuin oikealla - eroja oli lähinnä siinä, uskottiinko sosialistisen järjestelmän ennen pitkää päihittävän markkinatalousmaat vai uskottiinko sen vain jäävän vaihtoehtoiseksi malliksi. Lännen yliopistoissa oli Neuvostoliiton hajoamiseen saakka sovjetologian nimellä tunnettu tieteenala, jossa tutkittiin Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden yhteiskuntia. Brittihistorioitsija Robert Conquest kritisoi yhtenä harvoista sovjetologeja siitä, että he käsittelivät Neuvostoliittoa kuin mitä tahansa yhteiskuntaa eivätkä tajunneet, että valtio oli perustaltaan laho. Tällaisia sivuääniä ei otettu vakavasti, ja niinpä Neuvostoliiton hajoaminen tuli lopulta yllätyksenä niin sovjetologeille kuin useimmille länsimaiden johtaville poliitikoille.

Vastaavanlaisia tulevaisuuden miehiä Solženitsyn joutui kohtaamaan kaikkialla minne meni. Kun hän karkotuksensa jälkeen asettui Yhdysvaltoihin, lännen liberaali älymystö otti hänet vastaan sankarina. Kuherruskuukausi loppui kuitenkin lyhyeen, kun Solženitsyn alkoi taas puhua muuta kuin hänen haluttiin sanovan. Hän syytti modernia länttä henkisten arvojen hylkäämisestä, vulgaarin ja tyhjän populaarikulttuurin ylivallasta, yksilö- ja kulutuskulttuurin heikentävästä vaikutuksesta... Kirjailija totesi, että länsimaiden fundamentalistinen suhtautuminen ihmisoikeuksiin oli johtamassa tilanteeseen jossa yhteiskunta ei enää kykenisi suojelemaan jäseniään tietyiltä yksilöiltä, ja korosti ihmisen velvollisuuksia oikeuksien sijaan. Tämä teki Solženitsynista sekularistien ja liberaalien silmissä vastenmielisen taantumuksellisen, joka oli pettänyt "vapauden asian". Jälleen Solženitsyn tuomittiin menneen maailman jäänteeksi, haamuksi tsaarinajan hämäristä.

Vankileirien saariston yksi osa on nimeltään "Sielu ja piikkilanka". Nimi tiivistää sen, mitä Solženitsyn piti pahimpana piirteenä neuvostojärjestelmässä. Pahinta ei ollut järjestelmän epädemokraattisuus eikä edes se, että se lähetti hänet vuosikausiksi vankilaan ja pakkotyöleirille. "Ihminen voi elää sellaisissa oloissa saamatta vahinkoa hengelliselle olemukselleen," hän kirjoitti. Pahinta oli totalitaarisen järjestelmän vaatimus täydellisestä sielullisesta alistumisesta, aktiivisesta ja jatkuvasta osallistumisesta kollektiiviseen valheeseen. Vastaavaa, vaikkakin toisentyyppistä, sielun rapauttamista hän kohtasi lännessäkin, ja pelkäsi hedonismissaan rypevän "vapaan maailman" olevan liian heikko pärjätäkseen totalitaarisille vastustajille. Liberalismin palvoma yksilö, joka ei näe maailmassa mitään itseään ja omaa mielihyväänsä korkeampaa, ei myöskään ole valmis uhrautumaan, toisin kuin totalitaarisen järjestelmän palveluksessa olevat fanaatikot. Tämän takia Solženitsyn moitti mm. Vietnamin sodan vastustajia, jotka eivät lyhytnäköisessä pasifismissaan ymmärtäneet, millaisia kauaskantoisia vaikutuksia heidän toiminnallaan oli. (Arvostellessaan modernin lännen heikkoutta Solženitsyn korosti aina, että piti poliittista ja mielipiteenvapautta yhtenä länsimaiden suurimmista vahvuuksista. Hän ei siis ollut sellainen autokraatti, jollaiseksi hänet on haluttu leimata.)

Solženitsynin yhteydessä mainitaan usein toinen merkittävä Neuvostoliiton vankileirien kuvaaja, Varlam Šalamov, josta olen kirjoittanut aiemmin. Vaikka kirjailijoiden näkemykset poikkesivatkin monessa kohtaa, he molemmat hylkäsivät niin kommunismin kuin länsimaisen liberalismin. 70-luvun lopulla Šalamov julkaisi Literaturnaja Gazetassa avoimen kirjeen, jossa hän sanoutui irti ulkomailla julkaistuista leirinovellien valikoimistaan. Solženitsyn arvosteli häntä ankarasti kirjeestä, ilmeisesti tajuamatta Šalamovin tarkoitusperiä. KGB:n jatkuvasti tarkkailema Šalamov halusi työrauhan, ja silloisissa olosuhteissa kirjeen julkaiseminen oli ainoa keino saada se. Šalamov tunnusti ainoaksi velvollisuudekseen kuvata kokemansa todellisuus paljaana, ja kommunistien ohella hän halveksi "'edistyksellistä ihmiskuntaa' ja sen ulkomaisia asiamiehiä", jotka halusivat käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa, "työntää kuoppaan ja sitten kirjoittaa vetoomuksia YK:lle."

Samaa tinkimättömyyttä oli Solženitsynissä, vaikka hän valitsikin aktiivisen taistelun tien toisin kuin maailmasta vetäytyvä kollegansa.