lauantai 29. joulukuuta 2012

Julma maa


(Kirja-arvostelu, julkaistu Kritiikki-lehden numerossa VI, 2012)


Cormac McCarthyn läpimurtoromaani Veren ääriin (Blood Meridian, 1985) on huomionarvoinen teos jo siksi, että se yhdistää toisiaan hylkiviä elementtejä. Siinä on perinteisen lännentarinan kerronnallista imua ja modernistisen romaanin pitkälle vietyä kielellistä kompleksisuutta. Ilmaisussaan se kulkee hyvin erilaisessa rekisterissä kuin aiemmat McCarthylta suomennetut romaanit Matka toiseen maailmaan, Menetetty maa ja Tie.

Veren ääriin uhmaa kääntämisyrityksiä 1800-luvun amerikanenglannin sanastoa, arkaismeja ja murreilmauksia vilisevällä tyylillään. Haastavasta urakasta suomentaja Kaijamari Sivill on selviytynyt kiitettävästi. Hän on tavoittanut McCarthyn rehevän proosan vivahteet, löytänyt oivaltavia suomenkielisiä vastineita vanhahtaville sanoille ja ollut tarkka varusteisiin ja aseisiin liittyvässä terminologiassa. Puhekielisen dialogin hän on tulkannut suomalaisille murteille, jotka istuvat romaanin lännenmiljööseen yllättävän hyvin. McCarthyyn verrattuna Sivill suo lukijalle myös erään helpotuksen: loppuliitteeseen on suomennettu dialogissa taajaan käytetyt espanjankieliset fraasit, joita ei alkuteoksessa ole käännetty lainkaan.

Kääntäjän kyvyt joutuvat koetukselle varsinkin suoran kerronnan katkaisevissa runsaan metaforisissa jaksoissa, joissa lauseet venyvät ylipitkiksi. Teksti etenee sarjana myyttisiä kuvia, jotka ovat runsaita mutta selkeälinjaisia kuin luolamaalaukset. Näistäkin jaksoista Sivill suoriutuu kunnialla:


He ratsastivat ja idässä aurinko hohkasi kalpeita valoviiruja ja sitten syvempää väriä niin kuin tasangon laitaan olisi yhtäkkiä kihonnut veri ja hulvahtanut vaakasuoraan ja sieltä luomakunnan ääriltä missä maa haihtui taivaaseen nousi aurinko tyhjästä kuin suuren punaisen falloksen pää kunnes se ylitti näkymättömän reunan ja jäi matalana ja sykkivänä ja pahantahtoisena heidän selkänsä taa. Pienimpien kivien varjot piirtyivät hiekkaan kuin kynänvedot ja miesten ja heidän ratsujensa muodot venyivät heidän edelleen kuin säikeinä siitä yöstä josta he olivat tulleet, kuin lonkeroina jotka sitoivat heidät pimeyteen joka oli vielä tuleva. He ratsastivat pää painettuna, kasvottomina hattujensa alla, kuin armeija nukkuvana marssillaan. (s. 36)

McCarthyn kustannustoimittajana hänen uransa ensimmäiset 20 vuotta toiminut Albert Erskine oli aikoinaan myös William Faulknerin pitkäaikainen kustannustoimittaja, ja McCarthya onkin toistuvasti verrattu Faulkneriin. Hän ei kuitenkaan ole omaksunut Faulknerille ominaista näkökulmatekniikkaa. Veren ääriin seuraa ulkoisia tapahtumia keskittymättä kuvaamaan yksittäisten henkilöidensä sielunelämää sisäisen monologin tai tajunnanvirran keinoin. Romaanin sukulaistekstejä ovat Vanha testamentti ja viikinkien saagat: niiden tavoin se on myyttinen kuvaelma, ei tarkka psykologinen tai realistinen läpileikkaus.

Monen kriitikon mukaan Veren ääriin seuraa hyvinkin tarkasti niin sanotun Glantonin koplan vaiheita Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla 1849-50. John Glanton oli entinen sotilas, jonka johtama joukko rikollisia ja onnenonkijoita tappoi intiaaneja ja keräsi heidän päänahkojaan Meksikon viranomaisten laskuun. Lisäansioiden toivossa kopla alkoi kerätä myös tavallisten meksikolaisten päänahkoja, ja viimein sen jäseniä jahdattiin lainsuojattomina molemmin puolin rajaa. Koplan taru päättyi Arizonaan, missä joukko sen terrorin uhriksi joutuneita yumaintiaaneja surmasi Glantonin ja useimmat hänen miehistään yllätyshyökkäyksessä. Joukosta eloon jääneen Samuel E. Chamberlainin postuumi muistelmateos My Confession: Recollections of a Rogue oli McCarthylle tärkeä lähde romaanin kirjoittamisen aikana ja joidenkin henkilöhahmojen esikuvina ovat oikeat Glantonin koplan jäsenet.

Veren ääriin on kuitenkin kaikkea muuta kuin yritys rekonstruoida historiallinen totuus tapahtumista. Se on taiteellisen näkemyksen yhdistämä mosaiikki groteskeiksi väänneltyjä lännenmytologian tyyppejä, italowesternien brutaalia väkivaltaa ja raamatullista kuvastoa. Sen maailma on pingotettu naturalismin ja surrealismin väliin.

Ehdoton valtaosa villin lännen tarinoista sijoittuu Yhdysvaltain harvaan asuttuihin länsiosiin ajanjaksolla, joka ulottuu sisällissodasta 1900-luvun alkuvuosiin. McCarthy taas sijoittaa tarinansa Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle aikaan, jolloin sisällissota, lännen asuttaminen, kultaryntäykset, uudisasukkaiden yhteenotot karjankasvattajien kanssa ja muut merkittävät mullistukset ovat vasta edessäpäin. Varsinaiseen villiin länteen liitetyt ominaisuudet kuten laittomuus, väkivaltaisuus ja elinolojen primitiivisyys on kuitenkin viety romaanissa äärimmilleen. McCarthyn rujoihin henkilöihin verrattuna jopa tv-sarja Deadwoodin hahmot tuntuvat hienostuneilta. Glantonin joukko ratsastaa verilöylystä toiseen, tappaa ja silpoo uhrejaan aluksi rahan takia, sitten huvikseen ja lopulta silkasta tottumuksesta.

Romaanin väkivaltaisuus on saanut osakseen kritiikkiä. Arvostelijoiden mukaan raakuuksien jatkuva vyöryttäminen vie niiltä shokkivaikutuksen ja turruttaa lukijan. Mutta se lienee ollutkin McCarthyn tarkoitus: hän kuvaa maailmaa, jossa väkivalta on niin arkipäiväistä ettei se herätä enää edes kauhua tai kuvotusta. Toisin kuin Bret Easton Ellisin Amerikan psykon kaltaisissa ”yhteiskuntakriittisissä” tendenssiromaaneissa, McCarthyn kuvaama väkivalta ei symboloi tai heijasta mitään. Se vain on luonnollinen ja kiinteä osa henkilöiden elämää, eikä se sellaisessa ympäristössä voisi muuta ollakaan. Väkivalta ei ole yhden ryhmän keino riistää toista, vaan surmia ja kidutuksia harrastavat kaikki: valkoiset, intiaanit, meksikolaiset.

Tarinan keskeinen jännite syntyy kahden henkilöhahmon välille. Toinen heistä on varsinainen päähenkilö, kotoaan karannut ja Glantonin koplan meksikolaisesta putkasta värväämä teini-ikäinen, jota kutsutaan ”pojaksi”. Veren ääriin evää lukijan pääsyn pojan tietoisuuteen miltei täysin ja kuvaa häntä vain toiminnan kautta. Lähes kaikki, mitä päähenkilön luonteesta ja taustasta voidaan tietää, sanotaan jo ensimmäisen luvun kolmannessa kappaleessa:


Nyt neljätoista vuotta vainaana maannut äiti hautoi sydämensä alla sen olennon joka teki hänestä lopun. Isä ei koskaan lausu hänen nimeään, lapsi ei tiedä mikä se on. Hänellä on tässä maailmassa sisko, jota hän ei näe enää koskaan. Hän katselee, kalpeana ja pesemättömänä. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa ja hänessä itää jo viehtymys silmittömään väkivaltaan. Hänen kasvoissaan läsnä koko menneisyys, lapsi miehen isä. (s. 4)


Väkivaltaan kohdistuvasta viehtymyksestään huolimatta pojalta näyttää puuttuvan useimmille muille Glantonin koplan jäsenille ominainen kyky täyteen kylmäverisyyteen. Hänen antagonistinsa roolin saakin tuomari Holden, koplan julmin ja häikäilemättömin jäsen. Tuomari on kalpeaihoinen, suurikokoinen ja tyystin karvaton mies, jolla on omalaatuisia filosofisia näkemyksiä ja seksuaalinen mieltymys lapsiin. McCarthy kasvattaa Holdenin demonisuuden myyttisiin mittoihin: hänen menneisyydestään ei tiedetä kerrassaan mitään, ja verenhimoisuutensa ohella hän on oppinut ja kaunopuheinen mies, jolla on tieteellisiä harrastuksia. Holdenin lähes yliluonnollinen neuvokkuus pelastaa Glantonin miehet monesta vaaratilanteesta ja koplan lopulta tuhoutuessa hän jää yhtenä harvoista eloon.

Holdenin filosofoinnista voi löytää jonkinlaisia avaimia romaanin tematiikkaan. Yhtäältä tuomarin tiedonjano ja tieteen arvostus viittaa moderniin rationalismiin, toisaalta hänen ihailunsa sotaa ja vahvemman oikeutta kohtaan muistuttaa pakanallisuutta ja nietzscheläistä immoralismia. Hän ei ole realistinen henkilöhahmo lainkaan, vaan jonkinlainen vertauskuva ihmisen perverssille ja verenhimoiselle puolelle, joka säilyy tietomäärän karttuessakin. Tanssiessaan bordellissa romaanin loppukohtauksessa Holden julistaa, ettei hän nuku eikä kuole koskaan.

Tuomarin hahmo on innoittanut jotkut kriitikot ja kirjallisuudentutkijat lukemaan romaania gnostilaisena tragediana. Holdenia on väitetty gnostilaisen maailmanjärjestyksen arkhoniksi, pahantahtoiseksi valtiaaksi joka pyrkii estämään ihmisen sielua pakenemasta aineellisesta maailmasta. Hän vainoaa erityisesti poikaa, koska tämä on Glantonin koplasta ainoa, jolla on mahdollisuus saavuttaa oikea ymmärrys maailmasta sielujen vankilana.

Olipa tämä tulkintamalli miten kaukaa haettu tahansa, tiettyjä gnostilaisia piirteitä Veren ääriin selvästikin sisältää. Ilmeisin niistä on läpikotaisin pahana näyttäytyvä maailma. Pahuus ei sisälly pelkästään henkilöhahmojen väkivallantekoihin, vaan koko romaanin tapahtumaympäristö on elämälle vihamielinen: aurinko polttaa ja jano korventaa kaikkia eläviä, erämaan autius suistaa ihmiset järjiltään. Miljöö ei sisällä merkkejä armeliaan jumalan suunnitelmasta, pikemminkin se toteuttaa pahantahtoisen demiurgin julmia oikkuja. Tämän julman maan asukit tuntevat kuitenkin tiedostamatonta hengellistä kaipuuta, mikä ilmenee maisemakuvauksen uskonnollisissa vertauksissa: "Raviinin pohjalle vettä päätyi pelkkä noro ja he kumartuivat vuorotellen huulet törössä kiven ääreen kuin hurskaat alttarille." (s. 45)

Romaanin lyhyt epilogi on näky, jossa mies kulkee tasangolla, tekee kuoppia maahan ja sytyttää niihin tulen. Hänen perässään kulkee luita etsiviä ihmisiä. Epilogin kuvasto viittaa maan kaavoittamiseen ja aitaamiseen, kesyttömän rajaseudun katoamiseen järjestyneemmän ja rauhanomaisemman sivilisaation tieltä. Toisaalta Holdenin julistus kuolemattomuudestaan antaa ymmärtää, että ihmisen sotaisa luonto ei katoa. Sivilisaatioiden "alkuperäinen väkivalta" on tärkeä teema McCarthyn koko tuotannossa - etenkin romaanissa Menetetty maa, josta löytyy runsaasti yhtymäkohtia Veren ääriin -romaaniin.

Epilogin voi toki lukea myös ironisena viestinä lukijoille ja etenkin kirjallisuudentutkijoille. Luidenetsijät ovat kuin toisiaan seuraavia tutkijapolvia, jotka yrittävät löytää merkityksiä tasangolla kulkeneen miehen kaivamista kuopista. Veren ääriin on kaikkine kerronnan aukkoineen kuin varta vasten rakennettu vastustamaan kaikkia yksinkertaisia ja ympäripyöreitä tulkintoja. McCarthy ei myöskään ole antanut ainuttakaan haastattelua romaanin tiimoilta eikä muissakaan yhteyksissä selittänyt sitä. Niinpä kriitikot ja tutkijat eivät ole toistaiseksi päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä on päähenkilön kohtalo, eivätkä edes siitä, mitä romaanin loppujaksossa ylipäätään tapahtuu.


Cormac McCarthy: Veren ääriin. Romaani, suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2012.