keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Kaunottaret jotka rakastavat hirviöitä














"He Hit Me (And It Felt Like A Kiss)" on lauluyhtye The Crystalsin vuonna 1962 levyttämä kappale. Jo ilmestyessään se herätti laajaa paheksuntaa ja jäi vähäiselle radiosoitolle, koska sen sanoituksen katsottiin oikeuttavan miesten harjoittaman perheväkivallan. Kappaleessa nainen ilahtuu miesystävänsä väkivaltaisuudesta, koska se todistaa hänen mielestään rakkaudesta:

He hit me and it felt like a kiss
He hit me and I knew he loved me
If he didn't care for me
I could have never made him mad
But he hit me and I was glad

Sanoitus ei ollut Phil Spectorin tai muun miespuolisen hittitehtailijan käsialaa. Sen oli kirjoittanut Carole King, ja se perustui hänen kollegansa Eva Boydin eli Little Evan kertomaan. Boydin poikaystävä mukiloi häntä säännöllisesti, ja kun King oli kysynyt miksi Boyd sieti sellaista kohtelua, hän oli vastannut aivan vilpittömästi, että mies löi koska rakasti häntä.

En lainkaan ihmettele, että "He Hit me (And It Felt Like A Kiss)" on naisen käsialaa. Kukaan mies ei olisi rohjennut kirjoittaa sitä: naisen lyöminen oli tuolloin ja on edelleen niin voimakas kulttuurinen tabu, että sen ymmärtäminen toisi miehelle helposti hylkiön maineen. Naisen pahoinpitelemistä pidetään etovana ja raukkamaisena, eivätkä nekään miehet jotka sitä harrastavat kehuskele sillä julkisesti. Mutta laulu sohaisi myös toista, vielä suurempaa tabua: sitä, että osa naisista näyttää selvästi pitävän brutaaleista otteista ja hakeutuvan kovakouraisten miesten seuraan.

Laulu on pohjimmiltaan erittäin oivaltava kuvaus tiettyjen parisuhteiden dynamiikasta. Nainen ajattelee miehestä aina vain hyvää ja pysyy hänen rinnallaan, vaikka tämä on jo lukemattomia kertoja osoittautunut arvaamattomaksi, väkivaltaiseksi ja paranoidisen mustasukkaiseksi. Jossakin vaiheessa mies tappaa hänet raivonpuuskan aikana. Jotkut sellaisetkin naiset, jotka onnistuvat irtaantumaan tällaisesta suhteesta, löytävät nopeasti uuden partnerin joka toimii aivan edeltäjänsä tapaan. Eräs tällainen nainen oli brittiläinen Emma Humphreys, jonka naisasiaväki sai vapaaksi vankilasta, jossa hän oli istunut jonkin aikaa tapettuaan poikaystävänsä 16-vuotiaana. Humphreysin puolesta kampanjoineet vetosivat siihen, että poikaystävä oli pahoinpidellyt häntä pitkään ja poikkeuksellisen julmasti ja eräänä päivänä Humphreys oli vain saanut tarpeekseen. Paitsi että hän ei sittenkään saanut: oltuaan kymmenen päivää vapaana hän myönsi haastattelussa olevansa jälleen suhteessa miehen kanssa, joka "läimäytteli" häntä. Lisäksi hän kertoi pitävänsä moista aivan normaalina ja totesi, että "Ellei mies lyö, ei hän rakastakaan." Humphreys vietti loppuelämänsä siirtyen yhden raakalaisen käsivarsilta toisille ja kuoli lopulta loppuun ajettuna lääkkeiden yliannostukseen.

Humphreysia pidetään nykyään paraatiesimerkkinä naisuhrista, jonka haavoittuvuutta häikäilemättömät miehet käyttivät hyväkseen. Hänen kotiolonsa olivat olleet rikkinäiset ja väkivaltaiset, ja kenties hän noudatti kotoa saamaansa mallia jokaisessa teini- ja aikuisiän miessuhteessaan. Kenties hänen itsetuntonsa mureni olemattomiin yhä uusissa väkivaltaisissa suhteissa eikä hän osannut enää odottaa muuta. Mutta olivatpa Humphreysin vaikuttimet millaiset tahansa, yksi seikka on varmaa: hän piti raaoista, määräilevistä ja arvaamattomista miehistä. Kukaan ei parittanut häntä väkisin miesystävilleen, hän valitsi heidät itse. Kulttuurissa, jossa ei tunneta järjestettyä avioliittoa tai morsiamenryöstöä nainen päättää itse millaisen miehen hyväksyy kumppanikseen.

"Pahojen poikien" vetovoima vastakkaiseen sukupuoleen tunnetaan yleisesti, ja se pätee myös pojista pahimpiin. Charles Mansonin seuraajista valtaosa oli naisia, joista hän keräsi itselleen haaremin. Steen Christensen nai vankilassa ollessaan suomalaisen naisen, joka synnytti sittemmin hänelle kaksi lasta. Christensen valikoi morsiamensa lukemattomien hänelle rakkauskirjeitä vankilaan lähettäneiden naisten joukosta, eikä kyseinen nainen suinkaan ollut mikään epätoivoinen tapaus, vaan elämässään menestynyt entinen SM-tason hiihtäjä. Myös Anders Breivik saa päivittäin rakkaus- ja kosintakirjeitä selliinsä. Tällaisia "vankilabändäreitä" on paljon enemmän kuin yleisesti uskotaankaan, ja asiaa tutkineet pitävät heidän vaikuttimiaan mysteerinä. Heidän viehtymystään ei voi selittää perheoloilla tai muilla sosiaalisilla tekijöillä: heitä löytyy kaikista ikäluokista ja yhteiskuntakerroksista, ja useimmat heistä ovat kaikilla tavanomaisilla mittapuilla arvioituna henkisesti tasapainoisia. Jotkut näistä naisista ovat ennestään naimisissa ja hylkäävät mukavan ja kunnollisen miehensä sosiopaattisen murhaajan, sarjaraiskaajan tai pedofiilin takia.

Niin miehillä kuin naisilla on seksuaalisuudessaan pimeä puoli. Miehillä se ilmenee aggressiivisena ja saalistavana seksuaalikäyttäytymisenä, naisilla tällaisen käyttäytymisen ihannointina ja suosimisena. Paljaimmillaan naisten pimeä puoli näkyy edellä kuvatuissa raakalaisten perässä juoksijoissa, vaikka he sinänsä edustavatkin naisten vähemmistöä. Mutta heidän ohellaan lukemattomat naiset haaveilevat, ainakin salaa, alkukantaisesta uroksesta joka ottaa mitä haluaa ja panee heidät kuriin vaikka väkisin. Aihe on tabu, koska feminististen sukupuolimyyttien mukaan nainen kuin nainen kaipaa kunnioittavaa miestä, joka suhtautuu häneen tasa-arvoisena kumppanina, ottaa hänen tarpeensa huomioon ja kysyy häneltä aina lupaa. Näiden myyttien mukaan seksuaalisuus on pohjimmiltaan tai siitä voi kehittyä siisti, turvallinen ja tasa-arvoinen kanssakäymisen muoto. Aihe on tabu myös miesten perinteisissä ritarillisissa myyteissä, jotka esittävät naiset siveinä ja hentoina kukkasina joita on ihailtava etäältä ja kosketukseen päästessä kohdeltava mahdollisimman hellävaroen.

Feministiseen myyttikudelmaan kuuluu laajalti hyväksytty hokema, että raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa, vaan siinä on kyse vallasta. Hokemassa unohdetaan, että melkein kaikessa seksissä on kyse myös vallasta. Sen tajutakseen ei tarvitse ajatella sadomasokistisia leikkejä. Se näkyy jo yhdyntään liittyvissä kielikuvissa: nainen "otetaan", hän "antautuu", miehen penis vertautuu ampuma-aseeseen tai puukkoon jne. Itse yhdyntä on tapahtuma, jossa mies tunkeutuu voimalla naisen sisään eläimellisessä, ekstaattisessa mielentilassa jollaisen hän harvoin saavuttaa sivilisoituneessa arkielämässä. Raiskaus on tämän aktin äärimuoto eikä naisten seksifantasiana mitenkään harvinainen, vaikka kukaan tuskin haluaisi oikeasti kokea sitä.

Ihailemme vastakkaisessa sukupuolessa niitä ominaisuuksia, joita omaltamme puuttuu. On luonnollista, että nainen viehättyy miehen voimasta, aggressiosta ja dominoivuudesta - vähintäänkin makuuhuoneessa. Murhaaja, raiskaaja tai pahoinpitelijä ilmentää näitä ominaisuuksia suoraviivaisimmalla mahdollisella tavalla ja vetoaa siksi niihin naisiin, joiden seksuaalisuuden primitiiviset pohjavirrat ovat erityisen vuolaat. Useimmat naiset puolestaan viehättyvät kyseisten ominaisuuksien vähemmän räikeistä ilmauksista. Mutta naisten tunteet ovat ristiriitaiset. Miehen voima, aggressio ja dominoivuus ovat heille myös uhka ja pelon aihe. Niiden avulla mies voi hallita heitä, tarpeen vaatiessa alistaa heidät täydellisesti. Vuosituhansien ajan miehet ovat olleet hallitseva sukupuoli viime kädessä isomman kokonsa, väkevämpien voimiensa ja suuremman aggressiivisuutensa takia. Kuten olen monesti todennut, naisten suuri liikkumavara moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa johtuu siitä, että miehet sallivat sen heille.

Edellä sanottu pätee myös feministeihin, kenties erityisesti juuri heihin. Jotkut heistä epäilemättä aivan aidosti pitävät jättikokoisia silmälaseja käyttävistä, intialaista kasvisruokaa yhteisessä kodissa valmistavista profeministimiehistä joiden testosteronitasot ovat naarasmarsun luokkaa, mutta he edustavat viiteryhmänsä vähemmistöä. Huomattavasti useammat puhuvat kyllä virallisissa yhteyksissä miesten tunnetaidoista ja vaihtoehtoisista maskuliinisuuksista mutta kapsahtavat yksityiselämässään ensimmäisen vastaantulevan moottoripyöräjengiläisen tai bodarin kaulaan. Eräs tuntemani mies, joka eli vuosikaudet täysiverisen rentun ja naistenkaatajan elämää, kertoi että jokainen hänen matkaansa kapakasta lähtenyt feministinainen oli makuuhuoneessa pyytänyt häneltä ruoskimista. Kuvaus saattaa olla liioiteltu, mutta tuskin paljon. Omista seurustelu- ja sukupuolisuhteistani olen oppinut ainakin sen, että paras tapa saada itsenäisyyttään ja emansipoituneisuuttaan korostavan naisen pikkuhousut kostumaan on lyödä nyrkillä pöytään ja käskeä olemaan hiljaa silloin kuin mies puhuu. Paradoksaalista kyllä, suhteet sellaisten naisten kanssa jotka hyväksyvät sukupuolten eroavaisuudet ja mukautuvat perinteisempiin sukupuolirooleihin ovat olleet monta astetta lähempänä sitä tasavertaista kumppanuutta jota feministit pitävät virallisena ihanteenaan, eikä niissä tunnu luontevalta turvautua noin vulgaareihin voimannäyttöihin.

Feministeille pelon ja viehtymyksen ristiriita on erityisen hankala. Modernissa yhteiskunnassa naisilla on enemmän poliittista ja taloudellista valtaa kuin koskaan aiemmin, ja on selvää että miehinen vallanhimo, aggressio ja taipumus väkivaltaan muodostavat potentiaalisen uhan saavutetuille eduille. Niinpä lähes kaikki miehiin kohdistuva feministinen aktivismi perustuu miesten nöyryyttämiseen ja sosiaaliseen kastroimiseen. Mutta feministitkään eivät ole androgyynisiä astraaliolentoja vaan naisia, ja kesytetty kuhnurimies ei sittenkään oikein vetoa heihin. Ja mikä kiusallisinta, hekin tarvitsevat miehisyyden primitiivisempää puolta heti kun asiat eivät menekään niin kuin niiden pitäisi. Kun SDP:n kannatus saavutti historiallisen aallonpohjan vuonna 2013, puolueen feministiksi julistautuva europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari syytti miespuolisia demareita "nynneröiksi".

Erityisen hyvin feministien ristiriitaista tempoilua ilmentää se loputon ymmärtämys, jota he osoittavat erityisen sovinistisista ja miesvaltaisista kulttuureista saapuvia maahanmuuttajia kohtaan. Kun Afrikasta tai Lähi-Idästä tulleiden miesten tekemien seksuaalirikosten suuri määrä nousee puheenaiheeksi, he kuittaavat asian "raiskaavathan suomalaisetkin" -argumentilla. Heille todellinen bête noire on edelleen kantasuomalainen mies, joka on säyseämpi ja huomaavaisempi kuin koskaan. Näkyykö tässä tiedostamaton turhautuminen kesyksi käyneeseen valkoiseen mieheen ja kaipuu sellaiseen kulttuuriin, jossa omia epäkorrekteja fantasioita voi paremmin toteuttaa naisen ollessa kauppatavaran ja keittiöorjan asemassa?

Modernin naisen suhtautuminen miehisyyden hiomattomiin ja alkukantaisiin ulottuvuuksiin murentaa sivilisaatiota kahdella tavalla. Yhtäältä ne naiset, jotka jatkuvasti suosivat parinvalinnassaan "jännittäviä" öykkäreitä kunnollisten puolisoehdokkaiden kustannuksella pitävät yllä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, raiskauksia ja ylipäätään kaikenlaista miesten antisosiaalista käyttäytymistä. Toisaalta ne naiset, jotka pyrkivät "uudistamaan maskuliinisuutta" juurimalla siitä kaiken hyökkäävyyden ja dominanssin tavoittelun tekevät miehistä vätyksiä, joista ei ole suojelemaan heitä ja heidän jälkikasvuaan tilanteessa, jossa yhteiskunta ajautuu vakavaan kriisiin. Tämän sopan naiset ovat keittäneet itse. Feminismi ei ole onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, ainoastaan sen jalostuneet muodot, ja ilman niitä yhteiskunta joko suistuu kaaokseen tai veltostuu toimintakelvottomaksi.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Mitä voimme oppia prosenttijengeiltä?


















"Jos haluat kulkea Miehen tietä, jos haluat edesauttaa kunnian ja miehisten hyveiden paluuta, jos haluat kovettaa itsesi epävarmaa tulevaisuutta vastaan – perusta jengi." Näin kirjoittaa Jack Donovan kulttimaineen saavuttaneessa kirjassaan The Way of Men (2012). Donovan jättää, luultavasti tarkoituksella, avoimeksi kysymyksen, millaisia jengejä pitäisi tarkkaan ottaen perustaa. On kuitenkin eräs miesten jengiytymisen muoto, joka sai alkunsa jo toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja on herättänyt siitä saakka niin pelkoa, ihailua kuin uteliaisuuttakin: niin sanotut prosenttijengit.

Prosenttijengin käsite on peräisin rikosjournalisti Mika Mölsän kirjasta Prosenttijengit - Moottoripyöräkerhot ja järjestäytynyt rikollisuus Suomessa (2008), ja sillä tarkoitetaan moottoripyörä- ja rikolliskerhoja, jotka kantavat näkyviä jengitunnuksia ja ovat tietoisesti asettuneet laillisen yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolelle. Vuonna 1947 Yhdysvaltain moottoripyöräharrastajien järjestö AMA (American Motorcycle Association) totesi julkilausumassaan, että vain yksi prosentti moottoripyöräharrastajista kuuluu rikollisiin ja hulinoiviin pyöräjengeihin ja loput ovat kunnon kansalaisia. Tästä lähinnä sopeutumattomista sotaveteraaneista koostuvien jengien jäsenet saivat kimmokkeen kiinnittää 1%-merkin asuihinsa. Vinoneliön muotoinen merkki vakiintui outlaw-motoristien tunnukseksi, jolla he julistivat ylpeästi yhteiskunnanvastaisia asenteitaan. Nämä motoristit alkoivat järjestäytyä entistä tiiviimmin, ja vuonna 1957 perustettiin legendaarinen moottoripyöräjengi Hells Angels eli Helvetin enkelit, joka sittemmin on perustanut osastojaan 22 eri maahan. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin syntyi vastaavanlainen jengi Bandidos, josta tuli Enkeleiden merkittävin kilpailija.

Suomi on tiettävästi ainoa maa, jossa nahkaliiveihin kiinnitetyn prosenttitunnuksen ovat omaksuneet myös muutamat rikollisjärjestöt, joilla ei ole mitään tekemistä moottoripyöräilyn kanssa. Natural Born Killers (N.B.K.) ja Rogues Gallery kopioivat tyylinsä suoraan moottoripyöräjengiläisiltä, ja prosenttijengeiksi voi lukea M.O.R.E.- ja Bats-jengit, jotka eivät kanna liivejä mutta ilmaisevat elämäntapavalintansa tatuoinnein.

Moottoripyöräjengeillä on pontimenaan pyöräharrastus ja biker-kulttuurin romanttinen eetos irrallisesta, vapaasta elämäntavasta, johon valtavirtayhteiskunnan säännöt eivät ulotu. Tämän takia kaikki eivät pidä niitä "puhtaina" rikollisjärjestöinä. Jengit myös haluavat antaa itsestään julkisen kuvan pelkkinä elämäntavan yhteen liittäminä miehinä, joilla on luja keskinäinen solidaarisuus. Siitä huolimatta niiden jäsenet ovat rahoittaneet elämäänsä rikollisuudella, joka on vähintäänkin puolijärjestäytynyttä. Hells Angelsin, Bandidosin ja puhtaasti kotimaisen Cannonballin jäsenet ovat syyllistyneet muun muassa huumekauppaan, kiristykseen, ryöstöihin, väkivaltaiseen velanperintään, salakuljetukseen ja murhiin. Jengit ovat käyneet keskenään sotia, joissa vastapuolen väkeä on pahoinpidelty ja tapettu. Muut prosenttijengit, joista osa toimii yhteistyössä moottoripyöräkerhojen kanssa, eivät puolestaan ole koskaan antaneetkaan toiminnalleen muuta perustetta kuin rikosten tekemisen.

Prosenttijengit ovat miesten kerhoja eli veljeskuntia, joihin ei oteta naisia jäseniksi, vaikka useimmilla niiden jäsenillä on vaimo tai naisystävä. Jäsenistö muodostuu pääosin työväenluokkaisista miehistä, tosin mukana on myös joitakin akateemisesti koulutettuja ja yrittäjiä. Jengeillä on myös omat tarkkaan määritellyt sääntönsä ja kunniakoodinsa, joiden ydin on veljien puolustaminen jokaisessa tilanteessa. Ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa jäsentä tulee auttaa, olipa hyökkäyksen syy mikä tahansa, eikä yhteiskunnan lakien rikkominen ole syy jättää veljeä pulaan. Keskeistä ryhmän kunnialle on koskemattomuusperiaate, jonka mukaan jokainen loukkaus on kostettava. Verikostoa muistuttava periaate on johtanut irrationaalisilta näyttäviin kostonkierteisiin - näin kävi varsinkin Hells Angelsin ja Bandidosin välisessä "suuressa pohjoismaisessa jengisodassa", joka järkytti yhteiskuntarauhaa Suomessakin. Tuolloin Helsingissä ammuttiin eräs Bandidosin jäsen kadulla ja Hells Angelsin päämajaan iskettiin singolla. Jengiläisen kunnia liittyy myös ulkoisiin tunnuksiin, erityisesti liiveihin, joiden käytöstä on tarkat säännöt. Liivit päällä ei saa ajaa autoa, nukkua, sammua tai oksentaa, ja liivien riisuminen väkisin on pahin loukkaus jengiläisen kunnialle.

Mölsän Prosenttijengit antaa kuvan puolisotilaallisesti järjestäytyneestä miesyhteisöstä. Prosenttijengit jakautuvat sotilasorganisaatioiden tapaan upseereihin ja rivimiehiin, ja jälkimmäisten on kaikissa tilanteissa toteltava ensin mainittujen käskyjä. Hierarkia on kansainvälinen, ja ylintä valtaa käyttää Yhdysvalloissa sijaitseva korkein johto. Jäsenkokelaat eli prospectit ovat alokkaan asemassa ja joutuvat toimimaan johtajien juoksupoikina ja olemaan heidän käytettävissään 24 tuntia vuorokaudessa. Toinen helposti syntyvä mielikuva on primitiivinen ja sotaisa heimo. Kuten jotkut heimokansat, prosenttijengit elävät kroonisessa sotatilassa: rauhansopimuksiakin tehdään, mutta joka hetki on jokin kilpaileva ryhmittymä, jonka kanssa ollaan väkivaltaisessa konfliktissa. Kohdatessa vihollisjengin jäsen pyritään mukiloimaan tai tappamaan. Jengien elämäntapaan liittyy myös paljon sellaista itsetarkoituksellista väkivaltaa, jota heimosotia tutkineet kutsuvat "miehiseksi demonisuudeksi". Mölsän haastattelema entinen moottoripyöräjengiläinen kertoo:

Monta kertaa tilanne on vaan ollut sellainen, että siihen on ajauduttu. Ensin on ollut kamppailua ja sitten asiat on vaan menneet siihen malliin... Vastapuolen suuvärkki on ollut sellainen, ettei se ole miellyttänyt...

Väkivalta voi olla myös jengin sisäistä: jäseniä, jotka ovat käyttäneet jengin varoja väärin, puhuneet liian avoimesti viranomaisille tai muuten tyrineet, mukiloidaan kurinpitomielessä. Mielenkiintoinen on myös edellä siteeratun entisen jengiläisen väite, että tappelut syntyvät usein mustasukkaisuudesta, kun joku on pitänyt jonkun toisen naista: "Varmaan 90 prosenttia jäsenten ja jengien välisistä riidoista syntyy naisen takia." Tässä mielessä prosenttijengit eivät eroa tavanomaisista miesten kaveripiireistä ja muista yhteenliittymistä: vakavimmat riidat syntyvät yleensä silloin, kun joku vie naisen toisen nenän edestä tai tulee liian läheiseksi toisen puolison kanssa.

Kaikesta edellä kerrotusta käynee ilmi, että prosenttijengit eivät ole mitenkään ihanteellinen miesten yhteisöllisyyden muoto. Rikollinen elämäntapa, johon kuuluu alituinen väkivallan ja vankilaan joutumisen riski tuskin vetoaa kuin marginaaliseen joukkoon miehiä. Sama pätee jengien sotilaalliseen hierarkiaan. On toki sellaisia miehiä, jotka viihtyvät muukalaislegioonassa tai jossakin munkkiyhteisössä, mutta useimmille oma rauha ja oma päätäntävalta käyvät yhä tärkeämmiksi iän myötä. Erityisen epämiellyttäväksi prosenttijengin tekee se, ettei siitä voi erota vaivattomasti. Moottoripyöräkerholainen menettää erotessaan omistamansa pyörän kerholle ja joutuu joissakin tapauksissa maksamaan erorahan, Natural Born Killersillä on ollut tapana katkaista eroavan jäsenen pikkusormi. Jos mies ei voi vain lähteä veljeskunnasta, hän on vangin asemassa - juuri vapaaehtoinen osallistuminen, tai vähintäänkin vapaaehtoisuuden illuusio, erottaa vapaan miehen orjasta.

Prosenttijengien jyrkkä hierarkkisuus ja mielivaltaisen tuntuiset säännöt kumpuavat siitä, että ne elävät alituisen uhan alla. Niitä uhkaavat sekä virkavalta että kilpailevat jengit. Sotaa käyvässä yhteisössä selkeä komentorakenne ja ankara kuri ovatkin perusteltuja, ja valtaosa miehistä suostuu alistumaan sellaisiin kun yhteisöön kohdistuu jokin konkreettinen uhka. Mutta tavallisen suomalaismiehen silmissä prosenttijengien väliset vihamielisyydet ovat yhtä käsittämättömiä kuin hutujen ja tutsien tai sunnien ja shiiojen väliset. Harva haluaa ehdoin tahdoin liittyä yhteisöön, joka käy jatkuvaa ja perusteiltaan hämärää sotaa toista samantyyppistä vastaan.

Mutta jos on kiinnostunut miesten yhteenliittymistä ja kunniaryhmistä ylipäätään, on mahdoton ohittaa prosenttijengien myönteisiä puolia. Esimerkiksi moottoripyöräjengi on suuri ja tehokas verkosto, jonka kautta töitä, naisia, kontakteja, taloudellista ja henkistä tukea ja ylipäätään kaikkea mahdollista liikkuu sinne missä sitä tarvitaan. Tällainen organisaatio todella tukee vaikeuksiin joutunutta veljeä muutenkin kuin taputtamalla selkään. Prosenttijengit ovat perustaneet rahastoja, joilla tuetaan esimerkiksi vankilaan joutuneita jäseniä ja myös heidän perheitään. Näin jengi paitsi auttaa miehiä, myös vahvistaa avio- ja perhesiteitä. Lisäksi jengien piirissä syntyy yritystoimintaa: jengiläiset perustavat moottoripyöräkorjaamoja, tatuointiliikkeitä ja järjestävät toisilleen töitä sellaisissa.

Kaveripiirit ja harrastuskerhot eivät kykene tarjoamaan miehille tällaista organisoitua solidaarisuutta. Ne voivat kyllä poikia kestäviä ystävyyssuhteita yksilöiden välillä, mutta harvemmin kovin tiivistä yhteisöllistä sidettä. Harrastuskerhoissa miehet ovat kiinteässä yhteydessä vain silloin kun käyvät metsällä tai kalassa, kokoontuvat pelaamaan korttia tai jalkapalloa, tms. Kaveriporukat taas hajoavat viimeistään silloin, kun kukin tahollaan perustaa perheen. Yhteiskunnanvastaisilla prosenttijengeillä on selvästikin jotain, mikä löyhemmiltä yhteenliittymiltä puuttuu, eivätkä ne varmasti pidä rivejään yhtenäisinä pelkällä pelolla.

Kestävät yhteisölliset siteet ovat yleensä uskonnollisia, taloudellisia tai biologisia - tai kaikkia näitä samanaikaisesti. Prosenttijengin perustana ovat taloudelliset intressit: on yhteisiä, laillisia ja laittomia, liiketoimia. Jokaisen jäsenen toimeentulo on enemmän tai vähemmän kiinni jengistä ja yhteistyöstä muiden jengiläisten kanssa. Verkosto on sellainen, johon kuulumisesta on selvää etua, ja siksi sen puolesta ollaan myös valmiita uhrautumaan ja siirtämään omat intressit sivuun silloin kun yhteinen etu sitä vaatii. Kyse on siis jostain paljon vakavammasta kuin yhdessä hengaamisesta ja harrastamisesta.

Jälkiteollisessa kaupunkiympäristössä, jossa useimmat työt ovat yhdentekeviä toimisto- tai palvelutöitä, on ilmeisen vaikeaa käynnistää tällaisia joukkoa yhteen sitovia projekteja. Ainakin ihmisiä on vaikea motivoida ja aktivoida sellaiseen. Kypsään vaiheeseen kehittynyt kapitalismi ei näytä suosivan liittoutumista tai jengiytymistä, yleisempi toimintamalli on yksilöiden välinen kilpailu ja pudotuspeli. Sosialistisissa maissa, joiden yhteiskuntajärjestelmä epäonnistui jatkuvasti kansalaistensa perustavanlaatuisimpienkin tarpeiden tyydyttämisessä, oli paljon epävirallisia yhteistoiminnan ja keskinäisen auttamisen verkostoja. Ihmiset kävivät aktiivisesti vaihtokauppaa tavaroista ja palveluksista, korjasivat toistensa viallisia laitteita, hoitivat yhteisiä kasvimaita, perustivat maanalaisen kirjallisuuden levityskanavia... Oma vauras "kansalaisyhteiskuntamme" on paljon passivoivampi ja saa ihmiset viihtymään yhä enemmän omissa oloissaan. Jos yrittää saada aikaan jotain niinkin yksinkertaista kuin kaveriporukan yhteistä punttisalia, törmää välittömästi selityksiin ajan ja rahan puutteesta.

Sellaisten herrakerhojen ja veljeskuntien, joita kirjassani Kunnia kehotin perustamaan, pitäisi joka tapauksessa ymmärtää yhteisten etujen, yhteen hiileen puhaltamisen ja keskinäisen riippuvuuden merkitys. Toimivilla miesten verkostoilla voisi nimittäin parantaa miesten sosiaalisia asemia merkittävällä tavalla. Helsingissä vaikkapa vuokra-asunnon menettäminen on varsinkin poikamiehelle katastrofi, joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa miesten asuntolaan tai siltojen alle. Prosenttijengiläisen tuskin tarvitsee pelätä moista, sillä hänellä on aina veljiä joiden suhteilla uusi asunto löytyy nopeasti, ja väliaikainen majoitus löytyy vaikka jengin kerhotiloista. Syrjäytymisuhan alla elävälle tavalliselle miehelle tällainen epävirallinen turvaverkko olisi kullan arvoinen.

Vähintään yhden konkreettisen toimintamallin jokainen veljeskunta voisi prosenttijengeiltä omaksua, olipa ryhmän kantava idea millainen tahansa. Veljeskunnan tulisi kerätä yhteinen rahasto, josta rahavaikeuksiin joutunut tai jotain tärkeää projektia aloittava jäsen voisi tarpeen vaatiessa ottaa lainaa. Rahasto kerättäisiin jäsenmaksuista ja muista sovituista maksuista sekä vapaaehtoisista lahjoituksista, ja varojen käytöstä päättäisi veljeskunta yhdessä. Jo tällainen varsin yksinkertainen järjestely tekisi miehen astetta riippumattomammaksi yhteiskunnasta, joka ei häntä tarvitse ja jota hänen huolensa eivät kiinnosta. Lisäksi se synnyttäisi välittömästi sitoumuksia ja intressejä, jotka kytkisivät hänet tiiviimmin toisiin kaltaisiinsa. Tärkein prosenttijengien antama opetus ei ole niinkään avoin sota rappeutuneita virallisia instituutioita vastaan, vaan niiden ohittaminen ruohonjuuritason yhteistyön avulla.