tiistai 30. maaliskuuta 2010

McCarthyistin mietteitä


















Cormac McCarthy saattaa hyvin olla paras elossa oleva yhdysvaltalainen prosaisti. Tuntemukseni on vahvistunut entisestään lukiessani hänen toistaiseksi suomentamatonta läpimurtoromaaniaan Blood Meridian, joka on samalla hänen kirjoistaan ensimmäinen, jonka olen lukenut alkukielellä.

Amerikkalaisen minimalismin traditioon McCarthy kiinnittyy vaivattomasti, mutta realistiksi en häntä nimittäisi (niin, eipä tuo sana enää juuri mitään tarkoitakaan). Hän luo myyttisiä kertomuksia, ei tarkkaa yhteiskunnan läpileikkausta vaikkapa Steinbeckin tai John Dos Passosin tapaan. McCarthyn kielessä on vahva atavistinen tunne, se muistuttaa leirinuotion äärellä istuvien lakonista jutustelua ja tarinointia. Villin lännen mytologia on hänen keskeistä rakennusainestaan, sijoittipa hän tarinansa 1800-luvulle tai nykypäivään. Vaikka tähänastiset McCarthy-suomennokset ovat laadukkaita, ilmaisun ja varsinkin dialogin yksilöllinen ja kansallinen omintakeisuus tulevat parhaiten esiin alkukielellä.

McCarthylla on kadehdittava kyky muokata kielestään samanaikaisesti luihin saakka riisuttua ja esteettistä. Blood Meridianin alussa hän sanoo kaiken olennaisen päähenkilöstään ja tämän taustasta kolmannessa kappaleessa:

The mother dead these fourteen years did incubate in her own bosom the creature who would carry her off. The father never speaks her name, the child does not know it. He has a sister in this world that he will not see again. He watches, pale and unwashed. He can neither read nor write and in him broods already a taste for mindless violence. All history present in that visage, the child the father of the man.

Samalla jäätävän suoralla tyylillä hän loihtii hämmästyttävän komeita ja jylhiä maisema- ja tuokiokuvia:

The shadows of the smallest stones lay like pencil lines in the sand and the shapes of the men and their mounts advanced elongate before them like strands of the night from which they'd ridden, like tentacles to bind them to the darkness yet to come. They rode with their heads down, faceless under their hats, like an army asleep on the march.

Blood Meridian on myös ensimmäinen McCarthyn kirja, jonka olen lukenut ennen elokuvaversion katsomista (sellaistahan siitä ei ainakaan vielä ole tehty). Kun lukee Menetetyn maan tai Tien, voi helposti huomata miksi Coenin veljesten ja John Hillcoatin niihin perustuvat elokuvat ovat niin onnistuneita. McCarthyn kirjat ovat lähes valmiita filmikäsikirjoituksia; filmatisointia varten niihin ei tarvitse lisätä mitään ja poistaakin tarvitsee vain vähän. Lisäksi hänen askeettinen tyylinsä suo lahjakkaalle ohjaajalle lukuisia mahdollisia oman tulkinnan väyliä.

Suurin syy McCarthyn tuotannon hedelmällisyyteen elokuvantekijöiden kannalta lienee kuitenkin hänen proosansa visuaalisuus, jonka tajusin kunnolla vasta Blood Meridiania lukiessa. Teksti etenee sarjana voimakkaita myyttisiä kuvia, runsaita mutta samalla selkeälinjaisia kuin luolamaalaukset.

McCarthya on kotimaassaan toistuvasti verrattu Faulkneriin, eikä tietysti aivan perättömästi. Itse asiassa hänen kustannustoimittajanaan ensimmäiset 20 vuotta toiminut Albert Erskine oli ollut myös Faulknerin pitkäaikainen kustannustoimittaja. Mutta McCarthy ei onneksi ole perinyt esikuvaltaan tämän usein uuvuttavaa tajunnanvirtatekniikkaa. Hänen suoraviivainen tarinankertojan otteensa on sukua vanhemmalle amerikkalaiselle kirjallisuudelle (Twain, Melville, jne.) ja puritaanisimmat modernistit olisivat pitäneet sitä vanhanaikaisena. Nykyään sen hyödyntäjiä ei enää katsota pitkin nenänvartta: eilisen muoti on tämän päivän epämuoti, mutta toissapäivän muodeille löytyy aina seuraajansa.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Marttyyriuden markkinat

















Media on viime viikkoina löytänyt uuden runsaudensarven, rasistisen vihakirjoittelun internetissä. Maahanmuuttotutkijat, poliitikot ja toimittajat ovat astuneet joukolla esiin valittamaan saamistaan häiriöviesteistä. Viimeisimpänä aiheeseen on tarttunut ikuinen mimosa Anu Silfverberg Nyt -liitteen kolumnissaan "Suojautujat".

Silfverbergin kirjoitus on viimeisin esimerkki siitä marttyyriuden kollektiivisesta tavoittelusta, johon koko Suomi on heittäytynyt. Kaikki haluavat olla uhreja, marginaaliin ahdettuja ja vaiennettuja.

Toisaalla Ilkka Niiniluoto on verrannut nettihäiriköintiä Stalinin vainoihin, Anna Kontula lapuanliikkeeseen. Hämmentävää. Jos Stalinin vainot rajoittuivat muutamiin solvausviesteihin, eivät ne ilmeisesti olleetkaan niin kauheita kuin olen Solzhenitsynin, Robert Conquestin ja Simon Sebag Montefioren kirjoista lukenut. Täytynee tarkistaa historiantuntemustani.

Hieman suhteellisuudentajuisempi ihminen voisi ajatella, ettei haukku haavaa tee, ja sähköpostiin valunut kuona kannattaa jättää omaan arvottomuuteensa. Mutta Silfverbergin mielestä sekin on pahasta:

Mutta kovuudessa on iso ongelma. Kiusaamisen lisääntyessä kaikkien arvot kovenevat, myös koulunpihan nörttien ja idealistien. He muuttuvat.

Harva pystyy oikeasti lukemaan välinpitämättömästi henkilökohtaista viestiä, jonka ainoa tarkoitus on loukata. Ihminen kehittää suojamekanismeja. Niitä ovat esimerkiksi kyynisyys, tunteiden kieltäminen ja sulkeutuminen.


Jonkun pitäisi kertoa Silfverbergille, että maailma on paha ja ihmiset hulluja ja typeriä. Se asia ei muutu, vaikka kirjoittaisi kuinka monta tiedostavaa lehtikolumnia. Olisi hienoa, jos kaikki noudattaisivat sivistyneitä keskustelutapoja, mutta aina löytyy niitä jotka eivät osaa, viitsi tai halua.

Edellisen esseekokoelmani ilmestyttyä sain itsekin jonkin verran häirikköpostia ja -puhelinsoittoja. Niissä minut mm. haluttiin kastroida ja sokaista. Facebookiin perustettiin peräti kolme vastaistani viharyhmää, joista suurimmassa oli parhaimmillaan kolmisensataa jäsentä. En kuitenkaan kokenut itseäni uhriksi. Viharyhmistä olin suorastaan ylpeä. Puhelin oli helppo lyödä korvaan ja sähköpostiviestit deletoida. Huomattavasti enemmän minua ärsytti se, että joku tilasi kotiini nimelläni urheilu- ja pornolehtiä. Jouduin itse ottamaan toimituksiin yhteyttä ja perumaan tilaukset. Jos niitä olisi tullut lisää, olisin ottanut yhteyttä virkavaltaan, sillä moinen toiminta meni jo vahingonteon puolelle.

Itse kullekin olisi hyväksi kehittää kova kuori, ja useimmat onnistuvatkin siinä iän karttuessa. Se ei tarkoita, että sisuksenkin pitäisi olla kova, kyse on asioiden priorisoinnista. Jos reagoi jokaiseen pilkkahuutoon, koko elämä kuluu loukkaantuessa. Huutajia maailmassa riittää. "Kylmästi katso elämää, kuolemaa, ratsumies!" runoili W. B. Yeats.

Mutta halu marttyyriuteen on joka tapauksessa kiintoisa ilmiö. Se ei ole missään nimessä uusi asia, mutta tuntuu korostuneen nykyaikana. Maahanmuuttokeskustelussa hinku uhriuteen ei ole pelkästään monikultturistien ominaisuus, vaan myös kriitikoiden taholta kuulee harmillisen usein valituksia mielipidevainoista. Heillä on tietysti vainoista jonkinlaista näyttöäkin, Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti muun muassa. Lahjakkaana ja kylmäpäisenä poliitikkona Halla-aho osasi oikeuskäsittelyn aikana ottaa uhriasemastaan kaiken irti vaikuttamatta surkuhupaisalta. Vaikka on hänkin rimanalituksiin sortunut "haluatteko verta käsiinne" -lausunnoissaan.

Orjantappurakruunusta käyty taistelu on pohjimmiltaan laskelmointia ja taktiikkaa, näyttääpä se ulospäin miten kiihkeältä tahansa. Jos sanoo olevansa vallan ja voiman puolella, myöntää ainakin osan vastapuolen argumenteista päteviksi. Mutta kaikkien ollessa sorrettuja ja solvattuja voi vain ihmetellä, kenellä valta sitten on. Toiset väittävät Helsingin Sanomia vihervasemmistolaiseksi propagandalehdeksi, toisten mielestä se on uusliberalismin äänitorvi. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Jälkijättöisiä naistenpäivämietteitä


Viime naistenpäivä oli siitä poikkeuksellinen, etten huomannut tiedotusvälineiden kaatavan suomalaisen miehen niskaan yhtä suurta oksennusryöppyä kuin tavallisesti. Kenties naisasianaiset sekä Arto Jokisen ja Tommy Lindgrenin kaltaiset viideskolonnalaiset olivat lomalla, tai sitten minä elin kyseisen päivän mediapimennossa.

Mutta internetistä löysin jälkeenpäin jotain, mikä ajoi minut brechtiläisen vimman vallassa kirjoituspöydän ääreen. Tulva -lehden päätoimittaja Elsi Hyttinen kirjoitti palanneensa naistenpäiväksi kotiin lomamatkalta Kuubasta. Hän kertoi positiivissävyisiä vaikutelmiaan yhdestä reaalisosialismin viimeisistä linnakkeista. Kuubalainen yhteiskunta kuulemma arvostaa naisia, ja kansa saa ilmaisen peruskoulutuksen ja teveydenhuollon ohella myös naistenpäivän iskulauseet. Kadulla ei ahdistella, ja seksuaalirikokset ovat tiukan lainsäädännön vuoksi vähäisiä.

Mutta Hyttisen paratiisiinkin on luikerrellut käärme. Sitä edustavat varakkaat länsimaiset turistit, jotka jahtaavat kuubattaria yökerhoissa ja hotelleissa. Päätoimittaja havainnoi paheksuen, että ravintolat ovat täynnä nuoren kuubalaisen naisen ja iäkkään eurooppalaisen miehen muodostamia pareja. Rahalla saa juttuseuraa ja seksiä.

Hyttistä ei ilmeisesti häiritse se, että Kuubassa "poliittisesti vaarallisia" henkilöitä suljetaan vankiloihin ja mielisairaaloihin, että Solzhenitsynin Vankileirien saariston omistamisesta voi saada kahdeksan vuoden tuomion ja että valtion muodostamat "nopean toiminnan prikaatit" mukiloivat toisinajattelijoiksi epäiltyjä kaduilla. Sitäkään hän ei mainitse, että maassa vainottiin aktiivisesti homoseksuaaleja 1990-luvun alkupuolelle saakka, ja että he ovat edelleen toisen luokan kansalaisen asemassa. Sen sijaan länsimaisten miesten harjoittama seksiturismi on aivan pöyristyttävää.

Eniten Hyttistä näyttää kismittävän se, että kuubattarien seuraan hakeutuvat miehet ovat selvästi seuralaisiaan iäkkäämpiä. Hänen kaltaiselleen modernille puritaanille seksikumppania etsivä vanheneva mies on viattomia neitsyitä turmeleva haiseva pukki, jonka kuuluisi jo vetäytyä selibaattiin. Hyttinen jättää taktisesti mainitsematta ne ikääntyvät naiset, jotka niin ikään matkustavat Karibialle ostamaan seksiä paikallisilta rantaleijonilta. Nuori mies vanhemman naisen seurassahan on emansipaatiota.

Modernille puritaanille on myöskin käsittämätön se yksinkertaistakin yksinkertaisempi asia, että seksuaalisen viehätysvoimansa menettänyt saa seksiä enää omaisuudellaan. Niin kauan kuin on tarvetta on kysyntää, ja niin kauan kuin on kysyntää on tarjontaa.

Laitan loppuun sitaatin Matti Mäkelän esseestä Miehen tie. Se kenties selventää, miksi niin moni suomalainen ja eurooppalainen mies matkustaa kolmanteen maailmaan hakemaan seksipartnereita tai puolisoa:

Eli minä kysyn sinulta Suomen mies: oletko valmis taistelemaan kuolemaan saakka, oletko valmis uhraamaan henkesi rouva Airiston, rouva Istalan, näiden muiden Suomen neitojen puolesta? Ja voinhan minä saman tien vastatakin. Taitaisi olla pieni se porukka suomalaisia miehiä, joka olisi valmis viisi vuotta istumaan hangessa näiden itsekkäiden, omaa etuaan ajavien, meitä miehiä haukkuvien suomalaisten naisten puolesta. Omasta puolestani lisään, että olisin valmis panemaan upseerinkunniani peliin vain silloin, jos tietäisin, että takanani on uskollinen, ahkera, minua kunnioittava nainen Thaimaasta, Kiinasta tai Japanista. Suomalaisen naisen takia en hädän hetkellä viitsisi edes saappaitani kiillottaa.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Kansa maisteli, miehet kertovat


Käytin kuluneena viikonloppuna vapaapäiväni viinalla läträämiseen, mikä tuskin on kenellekään yllätys.

Olen siinä(kin) mielessä tyypillisen suomalainen juomari, että tunnen syyllisyyttä juopottelusta. Sen aiheuttamia taloudellisia menetyksiä enemmän minua vaivaa sen tuottama ajanhukka. Krapulassa en kykene minkäänlaiseen kirjalliseen aktiviteettiin, ajatuskin jäsenneltyjen lauseiden muodostamisesta näyttöpäätteelle aiheuttaa kauhua. Ja koska tässä iässä krapulan metafyysiset oireet ja valvomisen aiheuttama ruumiillinen uupumus kestävät huomattavasti kauemmin kuin reippaimpina nuoruusvuosina, kirjoittamiseen sopivaa aikaa ja energiaa menee hukkaan. Samaten juovuksissa keksityt kirjalliset ideat ovat pääsääntöisesti roskaa.

Otin puheeksi suomalaiskansallisen asennoitumisen alkoholiin. Yksi sen silmiinpistävimmistä piirteistä on humalakokemusten, noloimpienkin, avoin ja erittelevä kertaaminen ystäväpiirissä. Tarinat omista ja muiden toikkaroinneista kerrotaan yleensä häpeilemättä, jopa retostellen niin kuin kalajutut tai rintamakokemukset. Useimmat muut euroopan kansat kertovat julkisille paikoille sammumisista, muistinmenetyksistä ja oksenteluista vähän nolostuneina. Suomalaisille juomajuttujen kertaaminen taas on pienyhteisöllinen riitti, jonka tarkoitus on ilmeisesti lujittaa ryyppäysringin yhteenkuuluvuutta ja vapauttaa sen jäsenet ahdistuksesta. Kun humalaisia hölmöilyjä puidaan yhdessä, määritellään sosiaalisen hyväksynnän rajoja. Suomessa ne ovat alkoholin suhteen varsin venyvät, sillä "olin kännissä" kelpaa selitykseksi monenlaiselle aktiviteetille, ja juopuneen harha-askelille suomalainen pikemminkin nauraa iloisesti kuin heristää sormeaan.

Joka tapauksessa tuskin mikään kansakunta puhuu juomisestaan yhtä paljon kuin suomalaiset. Tällaiset kollektiiviset muistelut ja humalatilojen erittelyt ovat pitkään olleet miesten kulttuuria, mutta nykyään vastaavaa harrastavat naisetkin.

Edellä kuvaamistani seikoista (syyllisyys, juopottelun kansallinen omaleimaisuus) johtuen olen päättänyt kirjoittaa alkoholista jotakin tulevaan kirjaani. Aihe on vaikea, sillä siitä on kirjoitettu paljon, ja pääosin itsekorostavaa puppua. Mutta tuo suomalaisten taipumus humalakokemuksen tarkkaan erittelyyn on jäänyt pääosin hyödyntämättä. Olen itse käynyt loistavia keskusteluja oluen, viinin ja erilaisten viinojen vaikutuksista ja jälkivaikutuksista mielentilaan, sekä kehitellyt asiaan vihkiytyneiden kanssa oivaltavia kuvauksia juopumuksen eri vaiheista. Jossakin kirjoituksessani taisinkin lanseerata termin "herooinen humala". Se tarkoittaa nousuhumalan vahvempaa astetta, jossa viinamäkeläinen elää jonkinlaista yli-ihmisfantasiaa ja tuntee kapakasta toiseen siirtyessään olevansa sotajoukkoja johtava Aleksanteri Suuri.

Jos saan kirjoitukseni valmiiksi, se on tietenkin myös yksityinen hyvitysriitti kaikista kuningas alkoholin kanssa tuhlatuista tunneista.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Dekadenssia kansankodista


















Ingmar Bergmanin varhainen työ Viettelysten ilta (1953) on monella tapaa hieno elokuva. Itse asiassa se on Bergmanin filmeistä toinen, jonka luokittelen mestariteokseksi. Se toinen on Talven valoa.

Tarina parhaat päivänsä nähneestä sirkusseurueesta on dekadenssin kuvauksena niin ytimekäs, etten muista vastaavaa nähneeni. Niin kuin Talven valossakin, Bergman osoittaa kykynsä kuvata ihmisiä, jotka ovat jääneet elämäntapansa vangiksi sen menetettyä alkuperäisen vetovoimansa ja sisältönsä. Mutta perusbergmanilaiseen angstiin sisältyy myös groteskia huumoria: sirkusareenalla kömpelöä slapstick-komediaa örveltäen esittävät juopuneet klovnit ovat samalla syvästi traaginen että pohjattoman naurettava näky.

Viettelysten illassa näkyy Bergmanin tausta teatteriohjaajana ja etenkin Strindbergin (joka oli minunkin nuoruudenidolini) vaikutus. Bergman kuitenkin osaa hyödyntää teatterikokemustaan visuaalisessa tyylissään ja saa jopa teatterimaisen kohelluksen toimimaan valkokankaalla. Teatteritausta ei ollut hänelle pelkkä rasite ja turha laahus, mitä se monelle muulle elokuvantekijälle oli.

Ihmettelen, miksi Bergman ei aikoinaan ymmärtänyt Robert Bressonin Balthasar -elokuvaa. Viettelysten illan piinattu ja nälkiintynyt sirkuskarhu on nimittäin samanlainen ihmisten typeryyden ja ilkeyden symboli ja kohde kuin Bressonin filmin aasikin. Lisäksi karhun ampuminen elokuvan lopussa tekee eläimestä kristusmaisen sijaiskärsijän, jonka kuolema tuo päähenkilöpariskunnalle jonkinlaisen vapautuksen tai ainakin mahdollisuuden siihen.

Minua on Bergmanissa viehättänyt ennen kaikkea hänen misantropiansa johdonmukaisuus. Hänen elokuvissaan naiset ovat yhtä pahoja kuin miehetkin; siinä missä mieshahmot ovat surkuhupaisia, umpimielisiä kompleksikimppuja, naiset ovat kieroja ja tunteettomia pelureita. Siinä Bergman eroaa mm. toisesta merkittävästä ruotsalaisohjaajasta, Lukas Moodyssonista, jonka naiset ovat pyhimysmäisiä uhreja. Moodyssonin sinänsä vahvoissa teoksissa olen haistanut periruotsalaisen poliittisen korrektiuden käryn.

Pitänee ensi tilassa lukea Jörn Donnerin Bergman-muistelmakirja. Bergmanin oman muistelmateoksen Laterna magican voisin myös ottaa hyllystä uudelleen luettavaksi. Minua kiinnostaa Bergmanin henkilössä moni seikka, muun muassa se, että tämä vakaumuksellinen ateisti, joka uusille tuttavuuksille esittäytyessäänkin huomautti ettei usko Jumalaan, teki jatkuvasti kristillisen kuvaston ja tematiikan läpitunkemia elokuvia. Kenties hän oli epäilevä ateisti, ristiriitaisuudessaan kiinnostavampi kuin divisioona Richard Dawkinseja.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Humanistin mahdollisuudet


Humanistisen koulutuksen saaneilla on yleensä korkea käsitys omasta merkityksestään yhteiskunnalle, mutta todellisuudessa yhteiskunta ei humanisteja juuri tarvitse. Väitöskirja metaforista Lassi Nummen tuotannossa tai dalmaatin kielen sanakirja ei hyödytä kansantaloutta mitenkään, sellaisen tekemiseen myönnetty rahoitus on puhdasta hyväntekeväisyyttä. Sellaista toimintaa voidaan rahoittaa julkisin varoin vain tiettyyn rajaan saakka, mikään taiteilijoiden ja humanistien muodostama yhteiskunta ei ole mahdollinen.

Tätä itsestäänselvyyttä on joidenkin vaikea tajuta tänä FM:ien ylituotannon aikana. Monelle takavuosien maisterisumassa valmistuneelle kortistoon päätyminen oli shokki. Muuan ystäväni veisteli, että jos Suomessa joskus tulee vallankumous, sen ydinjoukon muodostavat humanistit. Heille on luvattu kaikki, ja he päätyvät ajamaan taksia tai lajittelemaan postia. Pätkätöillä ja työttömyyskorvauksella elävien humanistien parissa kytee tyytymättömyys ja katkeruus. Tosin sen leimahtamiseen väkivallaksi voi kulua aikaa, sillä tämä viiteryhmä (johon itsekin kuulun) koostuu pääosin niin epäkäytännöllisistä yksilöistä, että heitä olisi mahdoton kuvitella rakentamassa pommeja.

Maassamme on kuitenkin yksi mies, joka on muuttanut humanistisen koulutuksensa puhtaaksi kullaksi: Pekka Himanen. Hänen uransa on malliesimerkki siitä, miten humanistista voi tulla yhteiskunnallisesti arvostettu ja menestyvä. On vain astuttava vallan ja rahan palvelukseen: poliittinen ja taloudellinen eliittikin tarvitsee viisaita, jotka pukevat sen aatteet kielellisesti taidokkaaseen muotoon. Himasen CV on kieltämättä komea: Tietotekniikan tutkimuslaitoksen johtava tutkija, osa-aikainen professori Taideteollisessa korkeakoulussa ja Oxfordissa...

Lukaisin juuri läpi Himasen Kukoistuksen käsikirjoituksen, jonka ministerit Vanhanen, Katainen ja Wallin olivat häneltä viime vuonna tilanneet. Se oli juuri sitä mitä odotinkin: uudissanoilla ja käsitteillä kuorrutettua yleishumanismia, jonka luettelemat ongelmat ovat kaikkien ongelmiksi tunnustamia ja ratkaisut ylevän kuuloisia.

Miksi Kukoistuksen käsikirjoitus tilattiin juuri Himaselta eikä esimerkiksi Eero Paloheimolta? Luultavasti siksi, että Paloheimo (jolla on teknis-luonnontieteellinen koulutus, pitkä poliittinen kokemus ja perspektiiviä mm. Afrikkaan ja Aasiaan) olisi kirjoittanut siinä asioista, joita ei haluta kuulla, esimerkiksi väestöräjähdyksestä. Globaaleja näkymiä tavoitteleva Himanen ei mainitse väestöongelmaa sanallakaan puhuessaan köyhien ja rikkaiden maiden ristiriidoista ja luonnon tuhoutumisesta. Hän kehottaa vain kuvittelemaan maailmaa, jossa "yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä voi toteuttaa luovaa potentiaaliaan innovointiin." Lisäksi hän kirjoittaa, että maahanmuuttoa on kiihdytettävä varallisuuden ja innovaatiopotentiaalin jakamiseksi tasaisemmin. Luonnollisestikaan hän ei selitä, mistä saadaan materiaaliset puitteet kuuden miljardin ihmisen luovaan innovointiin (huom! Himanen näyttää olettavan, että luku pysyy kuudessa miljardissa tulevaisuudessakin), eikä mainitse, että laajamittainen maahanmuutto lisää väestöpainetta ja luonnonvarojen kulutusta köyhän väestön päästessä nostamaan elintasoaan vauraassa lännessä.

Eilen Helsingin Sanomien "älykköraati" kommentoi Himasen ohjelmaa. Pari hyvää kommenttia löytyi tavanomaisen jaarittelun seasta. Yksi oli Juha Seppälän vastaus kysymykseen, tarvitaanko Himasen vision kaltaisia tilaustöitä:

Mihin? Että johtajat saisivat toimeksiannosta kuulla mitä haluavat, harmitonta, äitelää puhetta?

Filosofi Himanen on joskus ennen vertautunut sukellusveneeseen sijoitettuun kanarialintuun, jonka tehtävänä on ilmaista hiilidioksidin hälyttävä kasvu. Vaikuttaisi siltä – ilman kyynisyyttä –että linnultakin alkaa happi loppua.

Visioiden lopusta puuttuu vain kaneetti "... ja että kuolemaa ei olisi". Pekka to Moon?

Näin puolestaan kirjoitti Janne Saarikivi:

On tietysti typerää kommentoida jotakin visiota lukematta, pelkästään median referoinnin pohjalta, mutta minusta Pekka Himasen työssä on kysymys siitä, että uskonto ja isänmaallisuus ovat molemmat kadonneet ja jollain sekin paikka pitää täyttää. Sen täyttävät aikamme väärät profeetat, nämä Himaset ja Sarasvuot, jotka ovat perineet saarnatyylistä kielikuvat ja koskettavan nuotin, mutta korvanneet kristillisen armon sanoman "ihmisen arvokkuuden" ihailulla ja tekohurskaudella: ohjeilla, että pitää yrittää kovemmin sitä ja paremmin tuota, että ei saa olla kateellinen, eikä katkera ja masentunut, vaan innostunut ja reipas kuin pohjoiskorealainen pioneeri suuren johtajan vision edessä.

Perinteinen uskonto oli näissä kohtaa armollisempi ja antoi ihmiselle luvan olla masentunut, jos silta tuntuu, kunhan muistutti, että kelpaa sellaisenaan, heikkona ja murrettunakin. Himaselle ja Sarasvuolle ja tulevaisuuden innostavalle menestys-Suomelle me taas emme kelpaa ennen kuin olemme antaneet kaikkemme epämääräisen vision puolesta, joka on sekoitus uskontoa, patriotismia, konsulttihöpinää ja taloussivujen kolumnistien pohdiskeluja.

Kaikesta huolimatta on ihailtava Himasen... no, innovatiivisuutta. Harva humanisti osaisi hyödyntää tieteellistä osaamistaan, siis käsitteiden pallottelun kykyä, noin tehokkaasti ja häikäilemättömästi. On myös jonkinlainen saavutus kirjoittaa 252 sivua tekstiä sanomatta mitään yleisen konsensuksen pirtaan sopimatonta, edes vahingossa.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Kulttuuriradikalismin peili



Kaivoin hyllystä aikanaan tarkkaan lukemani kirjan, Konrad Lorenzin Kahdeksan kuolemansyntiä. Siitä löytyi pari hyvää sitaattia:

(...) voimakas pyrkimys säilyttää sellaisenaan kaikki kerran kokeilemalla hyväksytty kuuluu sen koneiston tärkeimpiin elämää säilyttäviin ominaisuuksiin, jonka tehtävä kulttuurien kehityksessä on samanlainen kuin perimän tehtävä lajinkehityksessä. Jo hankitun perinteen säilyttäminen ei ole pelkästään yhtä tärkeätä vaan vielä paljon tärkeämpääkin kuin uuden perinneaineksen hankkiminen. (s. 78)
Jo aiemmin mainitsemani erheellinen käsitys, jonka mukaan ihminen voisi kuin maasta polkaisten luoda aivan uuden kulttuurin, mielivaltaisesti ja järkiperäisesti, johtaisi siten siihen täysin järjettömään johtopäätökseen, että olisi viisainta hävittää kokonaan vanhemmilta periytyvä kulttuuri, jos halutaan ryhtyä "luovaan" jälleenrakennustyöhön. Tietenkin näin voitaisiinkin tehdä, mutta vain alkamalla uudelleen Cro-Magnonin ihmisen edeltäjistä! (s. 86)

Lorenzin kirja ilmestyi alunperin vuonna 1973, kaksi vuotta ennen kuin punaiset khmerit nousivat valtaan Kamputseassa. He tuskin tunsivat Lorenzin tekstejä, mutta joka tapauksessa he kokeilivat käytännössä jälkimmäisen sitaatin ajatusleikkiä. Pol Pot ryhtyi rakentamaan utopiaa johdonmukaisemmin kuin kukaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Hän julisti vuoden 1975 "vuodeksi nolla", marssitti kaupunkiväestön maaseudulle ja aloitti agraarisosialistisen ihanneyhteiskuntansa puhtaalta pöydältä.

Ehdottoman tärkeää oli perheyksikön murtaminen. Perheitä hajotettiin, vanhempia kiellettiin kurittamasta tai edes komentamasta lapsiaan, koska he olivat nyt "puolueen lapsia". Lapset aivopestiin vihaamaan "turmeltuneita" vanhempiaan. Lisäksi kiellettiin osoittamasta surua omaisten kuoleman johdosta ja muistelemasta ääneen vallankumousta edeltänyttä aikaa. Lukemisen ja kirjoittamisen kaltaisten perustaitojen opettaminen lopetettiin ja korvattiin poliittisella propagandalla. Ylipäätään punaiset khmerit pyrkivät tuhoamaan kaiken perinteen eli sukupolvien välisen tiedonsiirron. Heidän vallankumouksensa, johon verrattuna Kiinan kulttuurivallankumous oli maltillinen reformi, tarkoitti totaalista sotaa traditiota vastaan.

Ääriesimerkit ovat ääriesimerkkejä, mutta jotain olennaista Pol Potin joukkio oli ymmärtänyt. Nimittäin sen, että utopia on mahdollinen vain, jos kaikki aikaisemmin ollut pyyhitään pois kuin teksti liitutaululta. Tätä nollaamista he lähtivät toteuttamaan rationaalisesti, loogisesti ja reippaalla tahdilla. Vulgaarimarxilaisina he eivät vain ymmärtäneet, että halu perinteen säilyttämiseen sukupolvien kierrossa kuuluu ihmisen biologisiin vietteihin, ja sen pois juuriminen vaatisi homo sapiensin perimän ankaraa peukaloimista, mihin heillä ei sentään ollut välineitä. Pähkähullussa yrityksessään he onnistuivat luomaan valtion, joka oli tunnetussa historiassa kenties kaikkein lähimpänä maanpäällistä helvettiä.

Perinne tarkoittaa elämää, sen jatkuvuutta. Tästä syystä en pidä utopioista ja olen maailmankuvaltani konservatiivi. Tämän usein väärinymmärretyn termin syvimmän sisällön on hiljattain määritellyt osuvasti Ruukinmatruuna, yksi maamme yleissivistyneimmistä bloginpitäjistä. Eli jollette jaksa saman tien käydä Edmund Burken tuotannon kimppuun, lukekaa tiiviimpi esitys täältä.

Olen toisinaan miettinyt, olisiko punaisten khmerien hallinto saanut ihailijoita radikaalin länsimaisen nuorison keskuudesta, jos se olisi kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta? Kiinan kulttuurivallankumoustahan ihailtiin laajalti, ja Kamputsean tapahtumat olivat sen loogista jatkoa. Olisiko Andy Warhol tehnyt silkkipainokuvan Pol Potista? Olisiko nuoria idealisteja lähtenyt työprikaateiksi Kamputseaan kuokkimaan maata ja poimimaan riisiä? Vai olisiko "kehenkään yli kolmikymppiseen ei voi luottaa" -sukupolvi sittenkin kauhistunut katsoessaan peiliin.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Rajoituksista


















CD-aikana täysipainoiset, tiukat albumikokonaisuudet tuntuvat käyneen yhä harvinaisemmiksi. Siis sellaiset levyt, jotka sisälsivät noin kymmenkunta kappaletta, joiden erinomaisuus hahmottui vasta kokonaisuuden myötä, kuunnellessa levyn alusta loppuun. Paraatiesimerkkejä tällaisista albumeista ovat vaikkapa Neil Youngin On the Beach tai Joy Divisionin Closer. Ne ovat hirmuisen intensiivisiä, tunnelmallisia levyjä, joissa ei ole mitään liikaa.

CD-levylle mahtuu valtavasti musiikkia ja yksittäiset suosikkikappaleet on helppo poimia muiden joukosta. Samalla useimmat nykyään julkaistavat levyt tuntuvat ylipitkiltä: jos albumi sisältää parikymmentä kappaletta, aika monen niistä on oltava silkkaa täytettä. Vinyyliajallakin harvat tupla-LP:t olivat onnistuneita.

Uskon tämän johtuvan siitä, että rajoitusten luova potentiaali on unohdettu. Rajattu tila pakottaa taiteilijan punnitsemaan, valikoimaan, jalostamaan. Maksimalismissa onnistuakseen pitäisi ensin hallita minimalismi. Runoilijallekin tekee hyvää kirjoittaa välillä tankoja ja haikuja. "Suurta amerikkalaista romaania" tavoittelevien fallisten amerikkalaisten nykyprosaistien kannattaisi ottaa oppia Osamu Dazain kaltaisista 1940-luvun japanilaiskirjailijoista, jotka osasivat parissasadassa sivussa ilmaista sen, mihin amerikkalaiskollegat tarvitsevat kahdeksansataa sivua.

Tietenkin löytyy myös niitä, joiden paasilinnalainen "taloudellinen ja tarkka" ilmaisu ei koskaan riitä muuhun kuin aforismien julkaisemiseen teepusseissa, mutta ei nyt juututa heihin.

Kun tilaa on paljon, sen täyttämisestä tulee helposti pakonomaista puurtamista ja jäljestä epätasaista ja huteraa. Määrä ei muutu laaduksi missään, taiteessa kaikkein vähiten. Taiteilijat huutavat aina suurempaa vapautta, mutta olisiko heidän sittenkin järkevämpää vaatia sääntöjä ja rajoituksia?

Populaarimusiikkiin palatakseni, nythän on jo pidemmän aikaa puhuttu CD-ajan päättymisestä ja musiikin siirtymisestä internettiin. iPodit ja ladattava musiikki saattavat johtaa siihen, että artistit julkaisevat musiikkiaan yhä enemmän yksittäisinä kappaleina eivätkä levykokonaisuuksina. Tämähän merkitsisi paluuta 1950-luvulle, jolloin musiikki julkaistiin pääasiassa singleinä. Tällaiseen kulttuuriin soveltuisivat täydellisesti The Smithsin kaltaiset yhtyeet, jotka julkaisivat merkittävän osan tuotannostaan singleinä ja joiden albumit olivat Queen is Deadia lukuunottamatta pikemminkin yksittäisten kappaleiden koosteita kuin mietittyjä levykokonaisuuksia.

En tiedä, olisiko moinen kehitys hyväksi vai pahaksi, enkä oikeastaan välitäkään. Putosin kelkasta jo ajat sitten. Olen albumiajan kasvatti, en ole hankkinut iPodia ja kuuntelen levyni vanhanaikaisesti vinyyli- tai cd-soittimesta. Albumiajalle olen ajatellut jämähtääkin, koska se tuotti niin paljon hienoja levyjä, että ne tarjoavat riittävästi kuuntelunautintoja koko jäljellä olevaksi eliniäkseni.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Lännen kuolema


Theodore Dalrymplen (alias Anthony Daniels) vanha kirjoitus "Reader, she married him" on edelleen häiritsevän ajankohtainen. "Skeptisen tohtorin" mietteistä käy ilmi mm., että paljon puhutuissa siirtolaisuuden ongelmissa ei ole kyse pelkästään konflikteista maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä, vaan ennakkoluuloisimmat asenteet elävät eri maahanmuuttajaryhmien välillä.

Eräässä itähelsinkiläisessä koulussa opettajana toimiva ystäväni kertoi kerran joutuvansa jatkuvasti selvittelemään oppilaiden välisiä riitoja, kun somali on nimittänyt venäläistä ryssäksi tai venäläinen kurdia kebabiksi. Tällaiset välikohtaukset ovat pieniä verrattuna siihen, että saman koulun maahanmuuttajajengit myös järjestävät keskenään joukkotappeluita kouluajan ulkopuolella.

Kyseisestä ilmiöstä on toistaiseksi puhuttu Suomessa vähän; poliittisesti korrekti tapa käsitellä maahanmuuton ongelmia on puhua "kantasuomalaisten ennakkoluuloista". Silti sen esiin pulpahtelu siellä täällä ei oikeastaan yllätä minua. Hyvin monentyyppiset etniset konfliktit kun eivät ole häiriöitä, vaan pikemminkin kuuluvat elimellisenä osana niin sanottuun monikulttuurisuuteen. Mitä "kirjavampi" yhteiskunta, sitä enemmän sopiikin odottaa etnisiä kahnauksia. Pahin vaihtoehto on jatkuva etninen "low intensity conflict", jossa kaikki ryhmittymät ovat linnoittautuneet omiin enklaaveihinsa, joissa vallitsevat omat säännöt ja joihin yleinen lainsäädäntö ei ulotu.

Näin on ennen kaikkea siksi, että suurin osa ihmisistä haluaa luonnostaan elää ympäristössä, jossa enemmistö ihmisistä puhuu samaa kieltä, jakaa saman historian, on ihonväriltään samanlaisia ja noudattaa samaa tapakulttuuria. Todellinen kosmopoliitti on harvinaisuus, ja tässä suhteessa minäkään en poikkea ihmisten valtaosasta. En haluaisi kuulua etniseen vähemmistöön omassa maassani. En osaa perustella tätä tunnetta yhtään sen rationaalisemmin kuin monikulttuurisuutta ja "kirjavuutta" ihannoivat ja itseisarvona pitävät omia asenteitaan. Voin vain todeta sen olevan jokseenkin tyypillinen ihmisluonnon piirre.

Toisaalta minusta on pelkästään hyvä asia, että Suomessa asuu vaikkapa tataarien, juutalaisten, saamelaisten ja ruotsinkielisten kaltaisia vähemmistöjä. Tällaista monikulttuurisuutta vastaan minulla ei ole mitään, ja tässä mielessä Suomi on aina ollut monikulttuurinen maa. Jostakin syystä tällainen historiallinen, pitkän ajan saatossa muodostunut monikulttuurisuus ei vain ole riittävän värikästä niille, joiden ihanne Suomesta ja Euroopasta on etninen tilkkutäkki.

Useimmat Euroopan maat, etenkin Britannian ja Ranskan kaltaiset vanhat suurvallat, ovat aina olleet monikulttuurisia siinä mielessä, että kyseisiin maihin on aina saapunut siirtolaisia maailman kaikilta kolkilta ja he ovat tuoneet oman lisänsä isäntämaan kulttuuriin ja historiaan. Entisaikaan näitä maahantulijoita ei kuitenkaan pidetty minkään mystisen "toiseuden" edustajina, vaan heiltä odotettiin samaa kuin keneltä tahansa kansalaiselta. Omat tavat sai säilyttää, kunhan ne eivät olleet ristiriidassa lakien ja yleisen säädyllisyyden kanssa, mutta erilaisuudesta ei tehty numeroa. Ennen ei myöskään ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää, joten siirtolaisen oli ryhdyttävä osaksi yhteiskuntaa ja työelämää tai nähtävä nälkää. Nykyinen sosiaaliturva, jota itse pidän sivistyneen hyvinvointivaltion yhtenä perustana, valitettavasti myös houkuttelee kaikkialta järjestelmää härskisti hyväksikäyttäviä yksilöitä, jollaisia meillä on melkoisesti jo omasta takaa.

Siirtolaisuuden volyymit ovat nykyään aivan toista kuin menneinä vuosikymmeninä, ja asennoitumisessa on tapahtunut täyskäännös: nyt kantaväestöä vaaditaan sopeutumaan tulijoihin. Tämä kehitys, jota lammasmainen ja juureton lukeneisto (Jukka Hankamäen ja Timo Vihavaisen kaltaisia rohkeita yksityisajattelijoita lukuunottamatta) kannustaa, tarkoittaa suomalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen itsemurhaa. Sen soundtrackia voi kuunnella täältä.

Dalrymple päättää kirjoituksensa lauseisiin, joita jokaisen tulevaisuudestamme kiinnostuneen pitäisi mielestäni pohtia tarkkaan:

The idea that it is possible to base a society on no cultural or philosophical presuppositions at all, or, alternatively, that all such presuppositions may be treated equally so that no choice has to be made between them, is absurd. Immigrants enrich—have enriched—our culture, but they do so by addition rather than by subtraction or division.