perjantai 24. syyskuuta 2010

Muhamettilaisuus ja minä


Savukeitaan Jussi Halla-ahoa käsittelevässä kirjoituskokoelmassa ilmestynyt artikkelini noteerattiin laajalti arvosteluissa. Luultavasti siksi, että se oli kokoomateoksessa Jukka Hankamäen kirjoituksen ohella ainoa, jossa käsiteltyyn henkilöön suhtauduttiin myönteisesti. Kirjaa lehdissä tai internetissä käsitelleistä moni nosti esiin kohdan, jossa sanoin olevani islamofobi. Jotkut epäilivät kohtaa provokaatioksi, joku olisi kaivannut sille tarkempia perusteluita.

Vaikka keskustelu ja argumentointi ovatkin suunnattoman yliarvostettuja asioita, ajattelin nyt esittää lyhyesti perusteluni, koska minulla kuitenkin sellaiset on, vaikka niiden esittely kirjassa olisi vienyt artikkelia liikaa sivuraiteille. En usko "pelkkien" provokaatioiden olemassaoloon; räikeimmissäkin kärjistyksissä on vakavuuden siemen.

Kun nimitän itseäni islamofobiksi, en tarkoita että pelkään kadulla vastaan tulevia muslimeja. En myöskään pelkää Koraanin tai muiden islamilaisten tekstien sisältämiä ajatuksia. Pelkään niitä seurauksia, joita islamilaisen kulttuurin vaikutuksella eurooppalaiseen tai yleisemmin länsimaiseen sivilisaatioon mahdollisesti on. Niitä on myös mielestäni syytä pelätä. Siksi fobia on tässä yhteydessä vähän huono sana, sillähän tarkoitetaan sairaalloista ja perusteetonta pelkoa.

Islaminuskossa on kaksi sille luonteenomaista piirrettä, joista en pidä. Ensimmäinen sisältyy sen nimeen, joka tunnetusti tarkoittaa alistumista. Siinä missä kristinuskossa vaikuttaa vahva epäilyn ja Jumalan kanssa kiistelyn traditio, muslimin suhde jumalaansa on orjan suhde omistajaan. Vanhan testamentin Jahvea on moitittu kostonhimoiseksi machoksi, mutta Allah, joka vaatii uskovaa kumartamaan itseään viidesti päivässä ja julistaa palvontansa elämän tarkoitukseksi, vaikuttaa lähinnä maaniselta narsistilta. Pahimmillaan näin totalitaarinen jumalakäsitys johtaa ankaraan fatalismiin, jossa ei ole sijaa yksilön omalle harkinnalle. Tällainen katsomus on länsimaiselle ihmiselle tyystin vieras. Tuhoisimmat opit kiistävät joko ihmisen vapauden tai ihmisen sidonnaisuuden, islam kuuluu ensin mainittuihin.

Mutta muhamettilaisuuden ongelmallisin piirre on kuitenkin se, ettei se erota maallista ja taivaallista valtaa toisistaan. Raamatussa erotus on tehty yksinkertaisesti ja selkeästi: Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu ja keisarille mikä keisarille kuuluu. Kristinusko syntyi ja kehittyi vainottuna underground-liikkeenä, mikä on istuttanut siihen terveen epäluulon valtiovaltaa kohtaan. Islam taas oli valtiollinen uskonto syntymästään saakka, ja käytännössä sen käsitys maallisen ja taivaallisen regimentin yhteneväisyydestä johtaa teokratiaan. Sekulaarisia muslimimaita on vain kourallinen, ja niissäkin poliittisen islamin kannattajat ovat muodostaneet merkittäviä painostusryhmiä. Kristinuskon historiassa teokratiat ovat olleet harvinaisia ja väliaikaisia; nopeasti mieleen tulevat vain Savonarolan Firenze ja Calvinin Geneve.

Näihin huomioihin on tapana esittää muutama ennakoitavissa oleva vastaväite. Käsittelen ne tässä, ettei niihin vastaamiseen tuhraannu ylimääräistä aikaa.

1. Puhut islamilaisesta kulttuurista, mutta kulttuurin ja uskonnon rinnastaminen on virhe. Voiko esimerkiksi suomea kutsua "kristityksi maaksi"?


Uskonnon ja kulttuurin side on olemassa, vaikkei niiden välille voi vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä. Suomi on ehkä maailman maallistunein yhteiskunta, mutta mm. sen lainsäädännön perustana on edelleen pääosin kristillinen arvomaailma. Ehkä pitäisi erottaa toisistaan termit "kristillinen" ja "kristillisperäinen". Jälkimmäinen luonnehtii parhaiten täkäläistä mentaliteettia. Kristinusko on ollut niin merkittävä tekijä kaikkien Euroopan maiden historiassa, etteivät ne todennäköisesti koskaan irtaudu sen kaikesta perinnöstä. Tämä aivan riippumatta siitä, kuinka kristityiksi enemmistö suomalaisista/eurooppalaisista itsensä kokee. Samaten islam vaikuttaa muslimimaiden vallitseviin käsityksiin avioliittoinstituutiosta, perhemallista, koulutuksesta, sukupuolten välisestä suhteesta, ylipäätään siitä, mikä hyväksytään ja mitä paheksutaan. Nämä asiat ovat kulttuurin ydinmehua.

2. On monenlaista islamia.


Tätä argumenttia käyttävät myös feministit halutessaan hiljentää heihin kohdistuvan arvostelun. Mielipiteiden ja informaationkin vaihto käy toivottomaksi, kun kaikki aika kuluu sen määrittelyssä, mistä puhutaan.

3. Islam ei ole monoliitti. Kulttuurit muuttuvat ajan mukana.

Tätä en ole kiistänyt, eikä tietääkseni kukaan muukaan. Ongelma on vain siinä, että kulttuurien muutos on hidasta, eikä sen suunta ole ennustettavissa. Ei ole kirkossa kuulutettu, että ollessaan Euroopan kanssa kiinteässä vuorovaikutuksessa islam lähtisi kehittymään juuri siihen suuntaan kuin länsimaiset liberaalit toivovat. Se voi aivan hyvin ohjautua entistä aggressiivisempaan ja umpimielisempään suuntaan. Jonkinlaisen maltillisen euroislamin kehittyminen vaatisi melkoista myllerrystä itse uskonnon perustassa, eikä moisesta ole näköpiirissä paljon merkkejä.

4. Ihmisistä pitäisi puhua yksilöinä eikä uskontonsa tai kulttuurinsa edustajina.

Valitettavasti ihmiset eivät ajattele, tunne eivätkä toimi vain yksilöinä, vaan erilaisten viiteryhmien osina. Vaikka kuinka hokisimme, että kaikki ovat yksilöitä, homo sapiens on syvästi tribaalinen laji. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja joukkojen psykologia toimii eri lainalaisuuksien mukaan kuin yksilöiden. On ehkä liikaa vaadittu liberaaleilta, että he joskus ymmärtäisivät tämän yksinkertaisen asian.

Lopuksi laitan linkin Der Spiegelin englanninkielisessä versiossa ilmestyneeseen politiikantutkija Hamed Abdel-Samadin haastatteluun. Se sisältää ehkä terävintä ja kiihkottominta puhetta islamista, jota olen aikoihin lukenut. Erityisesti kiinnitin huomiota Abdel-Samadin väitteeseen, että islam elää kulttuuripiirinä jonkinlaista rappiovaihetta. Yleensähän kriittisissä puheenvuoroissa on tapana päätellä, että islamin nopea kasvu on elinvoiman merkki ja siten uhka veltostuneelle, rappeutuneelle lännelle. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille.

torstai 23. syyskuuta 2010

Varajärjestelmien puute















Lueskelin viimeisimmästä Parnassosta Karri Kokon juttua e-kirjasta. Olen kuullut paljonkin juttua sähköisten lukulaitteiden kehittymisestä. Sanotaan, että niiden leviäminen yleiseen käyttöön Suomessakin on vain ajan kysymys. Tätä ei liene syytä epäillä.

Sanottakoon alkuun, että en suhtaudu sähkökirjan tuloon pelolla tai yksioikoisen kielteisesti. En muutenkaan ole luddiitti, vaikka pidän joidenkin luddiittien tekstejä valaisevina; minusta kaiken teknisen kehityksen pitäminen tuhoisana on vain yksi taikauskon laji. Toisaalta en hurmioidukaan teknisistä keksinnöistä; tekniikan siunauksellisuuteen uskominen on huuhaata sekin. Muodikkaasti voisin sanoa olevani tekniikkakriittinen.

Minulla on syytä tiettyyn skeptisyyteen, koska välittömän ympäristöni teknologia on muuttunut lapsuusajoistani vain vähän. Autot kulkevat yhä polttomoottoreilla, avaruuteen ei tehdä turistimatkoja, minulla ei ole kotirobottia tiskaamassa ja siivoamassa, en pysty siirtymään paikasta toiseen teleportaatiolaitteella. Kotitietokonekin meillä oli jo 1980-luvulla. Luen lehdistä haltioituneita kirjoituksia bio- ja nanoteknologian avaamista tulevaisuudennäkymistä, mutta toistaiseksi ne eivät ole vaikuttaneet elämääni mitenkään.

Tekniikka on 1950-luvun lopulta saakka pikemminkin monimutkaistunut kuin ottanut vallankumouksellisia askeleita. Tähän monimutkaistumiseen liittyy myös vaaratekijöitä. Mitä hienompi, laajempi ja kompleksisempi teknologia, sitä haavoittuvampi se on yllättäville olosuhteiden muutoksille. Tämä nähtiin viimeksi keväällä, kun Islannin tuhkapilvi piti lentoliikenteen jäissä viikkokausia. Huippumodernit suihkukoneet pysyivät kentällä, kun taas vanhanaikainen mäntämoottorikone ilmanpuhdistimineen olisi lentänyt tuhkapilven läpi nikottelematta.

Nykyihminen on erityisen avuton vakavien teknisten häiriöiden edessä myös siksi, että varajärjestelmät puuttuvat. Tekniikan viimeisimpien sanojen myötä suuri osa aiemmasta laitteistosta vanhentuu ja poistetaan käytöstä. Lainkaan ajattelematta, että vanha tapa tehdä asiat saattoi sittenkin olla parempi, ainakin tietyissä tilanteissa. Potkurikonelaivueita ei pidetä valmiina Islannin tulivuorenpurkauksen kaltaisia skenaarioita varten, eikä meillä ole hevos- ja vankkurivarikoita kaupunkien ruokahuoltoa varten siltä varalta, että öljy loppuu tai öljykuljetukset takkuilevat pahasti.

Nämä kieltämättä hieman karkeat esimerkit selittävät, miksi suhtaudun e-kirjaan tietyin varauksin, vaikken sitä torjukaan. Parnasson jutussa haastateltu Touko Siltala sanoi, ettei perinteinen kirja katoa mihinkään e-kirjan läpilyönnin myötä. Huojentavaa, jos hän on oikeassa. Minä ainakin haluan, että kirjani julkaistaan vastaisuudessakin myös perinteisessä kirjaformaatissa sähköformaatin ohella. Painotuote kun säilyy vaikka sähkönjakelu lopetettaisiin kokonaan, mutta lukulaitteet nakattaisiin kaatopaikalle turhina verkonkuormittajina jo silloin, kun sähköä olisi pakko säännöstellä. Eivätkä tällaiset skenaariot edes tunnu kovin mielikuvituksellisilta Maailman tila -raportteja ja monien tiedemiesten selvityksiä lukiessa. En myöskään ole aikeissa luopua kirjahyllyjeni sisällöstä; niin rakkaiksi monet kirjoistani ovat esineinä tulleet, ja niin kodikkaan tunnelman ne asuntooni luovat. Virtuaali-intoilijat eivät koskaan ota huomioon monien kulttuuri-ihmisten esinefetisististä luonteenlaatua, eivätkä esteettisiä seikkoja ylipäätään.

Kuten uusilla keksinnöillä on tapana, sähkökirjan tulo on poikinut asiallisten arvioiden ohella valtavan määrän haihattelua, lapsellista intoilua ja kaikenlaista löysää ajattelua. Sinisilmäisintä asennetta edustaa usein kuultu ajatus e-kirjan ekologisuudesta. Tosiasiassa kirja-alan paperinkulutus on "small potatoes" verrattuna siihen muovi- ja metallimäärään, joka lukulaitteisiin käytetään niiden yleistyessä. Ja kuten kaikki käyttöelektroniikka nykyään, lukulaitteetkin suunnitellaan kestämään vain takuuajan umpeutumiseen asti, jonka jälkeen ne loppusijoitetaan kaatopaikalle tai johonkin elektroniikkaromua käsittelevään kehitysmaahan.

Muuttujien paljoudessa on vaikea ennustaa, millainen on painetun kirjan tulevaisuus sähkökirjan lyödessä läpi. Kenties se kokee vinyylilevyn kohtalon. Pitkäsoittohan on säilynyt sitkeästi cd-ajan läpi ja vain kasvattanut menekkiään viime vuosina. Sen aikanaan "syrjäyttäneelle" cd-levylle en puolestaan ennusta valoisaa tulevaisuutta. CD:t ovat esineinä rumia, ja ne jotka eivät esineiden kauneudesta välitä, lataavat musiikkinsa mp3-muodossa, kun taas vintage-henkisemmät palaavat hiljalleen kokonaan vinyylilevyjen pariin. Tämä kehitys on oikea oppikirjaesimerkki siitä, kuinka vanha konsti osoittautuu sittenkin paremmaksi kuin säkillinen uusia.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Vallan kirjailijat?














Kirjoitan nyt tylsästä aiheesta, josta mielestäni keskustellaan Suomessa aivan liian paljon: nimittäin kirjailijoiden apurahoista.

Viime viikkoina on ollut puhetta Elina Jokisen väitöskirjasta "Vallan kirjailijat", joka tutkii valtion apurahoitusta kotimaisille kirjailijoille. Itse väitöskirjaa en ole lukenut, joten puutun tässä vain siihen, mitä siitä on julkisuudessa sanottu ja millaisia puheenvuoroja se on kirvoittanut. Ääneen ovat jälleen päässeet ne höttöpopulistit, joita nykyään tulee vasemmalta ja oikealta. Heidän mielestään kirjailijan työn pitäisi olla tulosvastuullista, eli jos teokset eivät myy tarpeeksi, kannattaa vaihtaa ammattia. Heidän tapaistaan on myös väittää, että yhteiskunnan rahoitus tekee kirjallisuudesta säyseää ja tasapaksua. Jotkut Jokisen julkisista kommenteista viittaavat samantapaiseen näkemykseen: "Jos apurahajärjestelmä on kirjailijan elinehto, silloin kirjailija elää järjestelmän ehdoilla." (HS 3.9.2010)

Tällaiset päänavaukset eivät ole uusia. Hyvin samansuuntaisesti maamme kirjallisuutta moitti jo 70-80-lukujen taitteessa Kaurasen, Saarisen, Blomstedtin ja kumppaneiden klikki. Erno Paasilinna, jota arvostan valikoivasti, kommentoi heidän julkilausumaansa Eino Leino -seuran kokouksessa syyskuussa 1980:

Sitten seuraa sitaatti: "Kirjailijat oppivat... taistelemaan keskenään paikasta auringossa... ja kirkkaimman potin korjaavat ne, joiden teksteissä ei turhia kysellä, ei liikoja kokeilla." Roskaa. Pitkiä apurahoja ovat saaneet meillä esimerkiksi Christer Kihlman, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Alpo Ruuth. Heille ei ole annettu niitä sen perusteella, että he olisivat kaikkein vähiten kyselleet, kokeilleet tai kapinoineet. (Valikoimassa Riita maailman kanssa, 1997)


Nykyään Paasilinnan luettelossa olisi eri nimet, mutta heistä voisi epäilemättä sanoa samaa. Suuri osa omastakin toimeentulostani tulee vaihtelevan suuruisista apurahoista. Tuotantoni laadusta voi tietenkin olla mitä mieltä haluaa, mutta kukaan tuskin kehtaisi väittää minua mielistelijäksi tai vallan sätkynukeksi. Tähän asti olen pärjännyt kohtalaisen hyvin, en valita. Katsotaan tosin, kiristyvätkö rahahanat seuraavan kirjani jälkeen, jossa haukun kulttuuriväkeä aika estottomasti.

Väite, ettei Suomessa julkaistaisi tai tuettaisi riittävän monipuolista kirjallisuutta, on yksinkertaisesti puppua. Maassamme on niin suuri määrä kustantamoja - suuria, keskikokoisia ja pieiniä - ja niiden julkaisema materiaali on niin kirjavaa, ettei valtavirrasta puhuminen ole aikoihin ollut perusteltua. Voi olla, että suomalainen kirjallisuus on vasta nyt saavuttanut sellaisen kriittisen massan, että se tuottaa automaattisesti monipuolista materiaalia.

Jokisen tutkimuksessa on otettu huomioon vain valtion apurahat. Tutkimustulokset voisivat olla erilaisia, jos mukana olisivat yksityisten rahastojen ja säätiöiden apurahat, jotka muodostavat merkittävän osan etenkin nuorten tekijöiden toimeentulosta. Itsekin olen "valtion elätti" vain osaksi: pienehkön kirjastoapurahan olen saanut joka vuosi toisen kirjani ilmestymisestä lähtien (siis vuodesta 2005), mutta valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan olen saanut vain kerran. Muut apurahani ovat tulleet mm. Suomen kulttuurirahastolta ja Alfred Kordelinin säätiöltä, joiden kanssa valtiolla ei ole mitään tekemistä.

Apurahapummeista ja apurahalautakuntien diktatuurista valittavat eivät ole koskaan osanneet selittää, miksi lukijoiden diktatuuri olisi parempi kuin lautakuntien. Apurahajärjestelmässä on tietenkin vikansa: kirjailijan toimeentulo on pätkittäistä ja epävarmaa ja suurimmat apurahat menevät aina niille, joilla on oikeat kaverit. Sille ei voi mitään. En usko täydellisiin ratkaisuihin, vaan kaikki vaihtoehdot ovat tavalla tai toisella huonoja. Niinpä pitää valita vähiten huono, ja tässä asiassa se on mielestäni valtiollinen apurahajärjestelmä. Vai olisiko esimerkiksi Timo K. Mukan pitänyt rahoittaa kirjoittamisensa metsätöillä tai ryhtyä kilpailemaan oman aikansa ilkkaremesten kanssa? Edellisessä tapauksessa hän ei olisi luultavasti kyennyt kirjoittamaan, jälkimmäisessä vaihtoehdossa hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Hän kuului kirjailijatyyppiin, jota ei omana aikanaan ymmärtänyt kulttuurieliitti eikä rahvas. Nykyään hän on klassikko, jota luetetaan koululaisillekin. Ennenaikaiseen hautaan hänet ajoivat roskajournalistit ja muut "menisit töihin tekotaiteilija" -tyypit, mikä oli "apuraha-apinoita" joka käänteessä haukkuvan Juha Vuorisen mielestä varmaankin ihan oikein.

Vanhaan mesenaattijärjestelmäänkään palaaminen ei onnistuisi, koska sivistysporvaristoksi kutsuttu ihmisryhmä on kadonnut keskuudestamme. Vanhaan hyvään aikaan rahakkaat ymmärsivät, että elämässä ja yhteiskunnassa on muutakin tärkeää kuin raha. Nyt he haluavat kaiken tuottavan voittoa. Mutta taidekirjallisuus on taloudellisesti täysin hyödytöntä: se ei tuota voittoa eikä sen pidäkään. Se on yksinkertaisesti sivistystasomme indikaattori, ja yhteiskunta joka ei suostu pitämään sellaista yllä, on barbaria.

Jos kaikkea turhaa ja tuottamatonta lähdettäisiin johdonmukaisesti karsimaan, pitäisi kirjallisuuden lisäksi tuet lopettaa monilta tieteenaloilta. Mennä saisivat mm. kielitiede, historiantutkimus, kaikki taiteentutkimus ja luultavasti suuri osa luonnontieteellisestä perustutkimuksestakin. En usko, että Elina Jokinenkaan on kirjoittanut väitöskirjaansa ilman apurahoja. Pitäisi ymmärtää, että tietyn sivistystason ylläpitämiseen yhteiskunta tarvitsee sektoreita, joita kysynnän ja tarjonnan laki ei koske, vaikka muuten pelaisikin täysin markkinatalouden sääntöjen mukaan.

Minulle on turha valittaa, että kirjailijoiden apurahat revitään tavallisen veronmaksajan selkänahasta. Niin sanottu tavallinen veronmaksaja on kateellinen, ahne, taikauskoinen ja kaunainen moukka. Hän ei koskaan ymmärrä hienon ja jalon päälle, vaan vaatii huolellisesti valikoitua roskaa. On aivan oikein, että sellaiset joutuvat kustantamaan kaltaisteni nerojen elämisen ja luomistyön. Se on mitätön hinta maksettavaksi siitä, että nykyiset ja tulevat lukijapolvet saavat nauttia tuottamistani huikeista visioista ja kirkkaista ajatuksista. Ja jos joku väittää minun laiskottelevan, vilkaiskoon listaa julkaisemistani ja suomentamistani teoksista.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Sukupuolineutraali Raamattu ja muita poliittisen korrektiuden parhaita
















Uusi esseekirja on kohta valmis. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että kirjan valmistumista seuraa aina depressiivinen tyhjyyden tunne. Niinpä yritän aina ideoida uusia hankkeita, joihin ryhtyä edellisten valmistuttua. Nyt minulla ja eräällä kollegalla on alustavasti suunnitteilla pieni yhteinen pamfletti. En kerro siitä kokonaisuudessaan, sillä idea-asteella olevien kirjojen sisältöä on turha levitellä julkisuuteen. Mutta sen verran sanon, että yksi kirjan osioista olisi kooste nimeltä "Poliittisen korrektiuden parhaat".

Jakso sisältäisi lainauksia liberaalin lukeneiston tyrmäävimmistä päänavauksista Ihmisyyden ja Tasa-arvon puolesta kaikkea suvaitsemattomuutta ja muuta pahaa vastaan. Kokoajien kommentointi jätettäisiin minimiin ja sekin vähä olisi vain informatiivista (tietoja siitä, missä julkaistu, asiayhteydet jne.), koska hykerryttävintä on antaa sitaattien puhua puolestaan.

Tilan ja ajan puutteesta johtuen valikoima pitänee rajata kotimaisiin aivoituksiin. Sinänsä sääli, koska monet parhaista korrektivismeista (toimittaja Johan Lahdenperän termi) tulevat niin sanotusta suuresta maailmasta. Eli pois täytyy jättää yksi henkilökohtaisista suosikeistani, Saksassa vuonna 2006 julkaistu sukupuolineutraali versio Raamatusta. Sen laati "52 Raamattuspesialistia" ja sen tarkoitus on muuttaa Raamatun "syrjivä" kieli paremmin esimerkiksi naisille ja homoseksuaaleille sopivaksi. Isä Meidän -rukouksen alku kuuluu korrektina versiona "Äiti ja isä meidän, joka olet taivaassa". Jeesuksesta ei puhuta Jumalan "poikana" vaan "lapsena" ja "Herra" on muutettu kategorisesti "Jumalaksi" tai "Ikuiseksi". Mutta kuinka ollakaan, saatanasta puhutaan edelleen maskuliinimuodossa.

Mutta kyllä meilläkin osataan. Viimeksi sain teet väärään kurkkuun lukiessani Helsingin sanomissa 25.7. ilmestynyttä Anu Partasen kolumnia "Sortovaltaa ja Sibeliusta". Siinä Partanen kuvailee vaivaantunutta oloaan tilaisuudessa, jossa yhdysvaltalainen juhlavieras ylisti Sibeliuksen musiikkia:

Amerikkalainen seuralaiseni töni minua pimeässä hyväksyvästi kyynärpäällään, mutta minä kiemurtelin kiusaantuneena. Minulle ei tullut Sibeliuksesta ensimmäiseksi mieleen kansallisylpeys vaan syytökset tämän veljeilystä natsien kanssa.


Kansallinen syyllisyys kohoaa crescendoon viimeisillä riveillä:

Kirjailijaillan päätteeksi kuuntelin kotona internetistä Finlandiaa ja tarkistin V. A. Koskenniemen sanoituksen: "Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle, sa että karkotit orjuuden."

Näytitkö?


Samassa kuussa ilmestyi Hesarissa ehkä vielä hillittömämpi artikkeli, joka jäi minulta huomaamatta ennen kuin luin siitä eräästä blogista. Siinä Teivo Teivainen ja Maria Manner selittivät parhain päin Suomessa vierailleiden jamaikalaisten reggaemuusikoiden homovastaisia lausuntoja:

Jamaika[lainen] sosiologi Orville Taylor on esittänyt, että homofobian taustalla on siirtomaaisäntien rangaistuksena käyttämä orjien häpäiseminen raiskaamalla tai keskinäiseen anaaliseksiin pakottamalla. Homovastaisuutta voi joidenkin mielestä pitää orjien jälkeläisten oikeustaisteluna.

Jäämme miettimään, mitä vaaroja on, kun me eurooppalaisina kritisoimme Jamaikan seksuaalivähemmistöjen asemaa. Ihmisoikeuksien nimissä on pönkitetty kuvaa brutaaleista, alkukantaisista kulttuureista.


Teivainen ja Manner mainitsevat jutussa myös esimerkin älymystön eettisesti valveutuneesta toiminnasta tässä hankalassa asiassa:

(...)feministifilosofi Judith Butler, joka kieltäytyi Berliinin Pride-festivaalin yhteydessä jaettavasta palkinnosta. Butler halusi tehdä pesäeron muukalais- ja islamvastaisuuteen, josta hän syytti osaa järjestäjistä.


Näin kepeästi tiedostava lukeneisto heittää menemään länsimaisten vähemmistöjen oikeudet, joista paasaamalla he ovat keränneet poliittisia irtopisteitä vuosikymmenien ajan.

Ennen edellä siteeraamieni kirjoitusten lukemista luulin jo nähneeni kaiken, mutta ilmeisesti pohja on vielä kaukana. Jos blogini lukijoilla on lisää paraatiesimerkkejä edistyksellisestä ajattelusta, niitä voi lähettää kommenttiosastoon.


***

TIEDONANTO: Uusi Kerberos ilmestyi jo parisen viikkoa sitten, ja sen sisältöä voi vilkuilla täältä.