keskiviikko 29. joulukuuta 2010

James ja naiset

Joulunpyhinä luin itselleni lahjaksi ostamani James Ellroyn tuoreen kirjan Hillikerin kirous. Kirja oli houkutellut minua äärelleen ilmestymisestään lähtien; se on nimittäin eräänlainen jatko-osa omaelämäkerralliselle kirjalle Muistoja pimeästä (My Dark Places, 1996), joka on Ellroyn teoksista tehnyt minuun suurimman vaikutuksen ja josta kirjoitin kuluneena vuonna esseenkin Kirjailija -lehteen. Muistoja pimeästä on ehkä sumeilemattomin koskaan kirjoitettu omaelämäkerrallinen teos, veret seisauttava kuvaus psykologis-seksuaalisesta pakkomielteestä ja siitä, kuinka pitkälle yksilö on sellaisen perässä valmis menemään. Ellroy kertoo siinä elämänsä merkittävimmästä tapahtumasta, hänen äitinsä vuonna 1958 tapahtuneesta seksuaalimurhasta ja siitä, miten hän alkoi vuosikymmeniä myöhemmin selvittämään tapausta eläkkeelle jääneen poliisietsivän avulla.

Edelliseen omaelämäkertaan verrattuna Hillikerin kirous oli lievä pettymys. Ellroy on siinä yhtä avoin ja anteeksipyytelemätön, mutta sisältönsä puolesta kirja tuntuu alaviitteeltä Muistoihin pimeästä. Mitään erityisen uutta tai kiinnostavaa ei tule ilmi, ja teosta rasittaa kirjailijaneron poseeraus, jota ei aiemmassa teoksessa ollut, tai ainakin se oli huolellisemmin naamioitua. Tyystin tyhjänpäiväinen kirja ei kuitenkaan ole. Saadakseen siitä jotakin irti täytyy vain tuntea Ellroyn aiempi tuotanto ja olla yleisemmin kiinnostunut tekijän sielullisesta rakenteesta; niille, joille Ellroy on uusi tuttavuus, en voi sitä suositella.

Yli kuusikymmenvuotias kirjailija kuvaa omia naissuhteitaan teini-iästä aivan viime vuosiin saakka. Ajassa edestakaisin hyppelevä teos dokumentoi tirkistelyt, ensimmäiset seksikokemukset, avioliitot ja -erot, platoniset ja lihalliset suhteet. Kaiken taustalla on jälleen murhattu äiti, Ellroyn ensimmäinen, traumaattisin ja tietyssä mielessä ainoa rakastettu, johon Ellroy on tuomittu vertaamaan jokaista myöhempää naistaan prostituoiduista vaimoihin. Välillä tuntuu, että kirjailija käsittelee partnereitaan Jean Ellroyn (tyttönimeltään Hilliker) projektioina.

Tämä fetisistinen suhtautuminen naisiin on kuulemma, yllätys yllätys, saanut feminismin tartuttamat kriitikot syyttämään Ellroyta naisvihamielisyydestä. Hyvä niin, minulle tällaiset syytökset ovat suora kehotus lukea teos ja varma merkki, että siitä löytyy ainakin jotain hyvää. Kovin yllättävää ei ole sekään, että Hillikerin kirouksen tapauksessa misogyniasta syyttäminen osuu reilusti ohi maalin. Ellroy ei suinkaan vihaa naisia, vaan päinvastoin palvoo heitä. Hänen rikosromaaneissaan naiset ovat uhreja, eivät ehkä viattomia, mutta uhreja yhtä kaikki. Miesten maailma on armoton ja destruktiivinen; jos pelastusta on, se löytyy naisista. Hillikerin kirouksessa Ellroy luonnehtii itseään osuvasti:

Olin säälimättömän tarkka kuuntelija ja omaa etuaan tavoitteleva uskottu. Olin taitava erittelemään hajoavia suhteita ja armoton arvostellessani avuttomia miehiä. Kuulustelija, keskustelukumppani, kaveri. Miehisten heikkouksien moittija. Murhatun äidin poika. Feministi, joka uskoi ritarilliseen oikeistolaisuuteen. Naisvihaajien demonisoija. Mies, joka halusi aina päästä pukille. Mies, joka antoi aina naisen suudella ensiksi.

Tämä sentimentaalinen "machofeminismi" on aina ärsyttänyt minua Ellroyn romaaneissa, mutta toisaalta siinä on jotain kiehtovaa, ja ainakin Ellroy erittelee sitä avoimesti, toisin kuin joku Stieg Larsson, tuo ruotsalainen tolvana, teennäinen naisten mielistelijä. On hilpeän ristiriitaista, että äärioikeistolaisen seksiaddikti Ellroyn naiskumppanit ovat yleensä akateemisesti koulutettuja vasemmistolaisia feministejä. Sehän ei kerro paljon pelkästään Ellroysta, vaan myös hänen naisistaan: kaikesta itsenäisyydestään ja emansipoitumisestaan huolimatta nämä naiset kaipaavat kumppanikseen vanhan ajan ritarillista kovanaamaa, joka puolustaa heitä pahalta maailmalta. Jos ette usko, että tästä voi tehdä yleistyksiä, kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka usein feministinaiset haukkuvat miehiä "vellihousuiksi" tai "munattomiksi".

Kiinnostavalla tavalla paradoksaalista Ellroyssa on sekin, että hän ei selvästikään itse vastaa ritarillisen tosimiehen ihannetta. Hän on ujo ja kompleksinen sekä avoimesti perverssi ja voyeuristi, joka huume- ja alkoholihöyryisinä nuoruusvuosinaan tirkisteli naisia ja murtautui heidän taloihinsa hypistelemään heidän alusvaatteitaan. Hän kertoo, miten ulkopuoliseksi hän tunsi itsensä raitistumisensa jälkeen 70-luvun vapaan seksin ilmapiirissä:

Kuljeksin Westwood Villagessa ja katselin mutten koskaan lähestynyt ketään. Minulla ei ollut hajuakaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Suhde maailmaan oli yhä epävarma. Seksuaalinen vallankumous koski muita. Vapaamielisyys kuului kauniille ja lipeville. Olin parannuksen tehnyt pervo, tuuliajolla epävarmuuden merellä.

Ellroy kuuluu niihin seksuaalisten halujensa riivaamiin miehiin, jotka ottivat aikuisiällä korkojen kera takaisin nuorena kokemansa puutteen. Tässä mielessä hän on mm. Robert Crumbin ja Philip Rothin sukulaissielu, ja heidän laillaan hän on käyttänyt siekailematta hyväkseen mainettaan sekä omituisuutensa herättämää kiinnostusta. "Haluan vahvan naisen, joka kesyttää minut rakkaudellaan ja talloo minua mustilla saappaillaan," hän sanoo yleisölle romaaninsa pr-kiertueella ja tilaisuuden päätyttyä vie jonkun naispuolisista ihailijoistaan lounaalle.

Ellroy-harrastajille kiinnostavinta Hillikerin kirouksessa on sen paljastamat yhteydet kirjailijan elämänvaiheiden ja hänen merkittävimpien romaaniensa välillä. Varsinkin Levoton veri avautuu aivan eri tavalla Hillikerin kirouksen lukemisen jälkeen, ja on hämmentävää, kuinka tietoisesti sen henkilöhamot on kytketty luojansa omaan sisäiseen draamaan. Ulkopuolisen elämäkerturin "paljastamina" tällaiset yhteydet tuntuisivat vain latistavilta, mutta jollain oudolla tavalla ne taas syventävät lukukokemusta kirjailijan itsensä kertomina. Häikäilemättömällä avomielisyydellään Ellroy on tehnyt käytännössä mahdottomaksi kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hänestä ei juuri löydy enää paljastettavaa, mikä on vain hyvä asia, sillä maailma on jo täynnä tunkeilevia taiteilijaelämäkertoja, joiden kirjoittajat ovat "objektiivisuudessaan" ikävystyttävän turvassa Ellroyn kaltaisiin ekshibitionisteihin verrattuna.


***

Ilmoitusluontoinen asia: Kerberos 3/10 ilmestyi jo kuun alkupuolella. Helsingissä sitä myy Akateemisen kirjakaupan lisäksi Burning Books -kirjakauppa (Lönnrotinkatu 16). Burning Booksiin on juuri toimitettu myytäväksi myös valikoima vanhoja numeroita varastosta, ja muutenkin voin lämpimästi suositella tuota laadukasta kirjakauppaa, jossa on myös laaja antikvaarinen osasto.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Hyvää joulua














Toivotan kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua. Toisin kuin oheinen kuva antaa ymmärtää, sitä ei sittenkään peruttu tänä vuonna, vaan jouluruuhkien kapitalistisesta Götterdämmerungista selvinneenä huomaan, että jonkinlainen joulumieli on minulla yhä tallella.

Mutta älkäämme kuitenkaan unohtako oppia ja sivistystä:

Vanhin kansanomainen joulukerrostuma muistuttaa erittäin suuressa määrin keyriä ja jakoaikaa. Tämä onkin luonnollista, sillä joulun juurena Skandinavian maissa on vanha satovuoden, lähinnä viljan puinnin lopettajaisjuhla ja samalla kuuvuoden loppu sekä sen tasoituspäivät aurinkovuoteen verrattuna, siis aivan samoin kuin meillä jakoaika ja vuoden alkajaiset syksyllä. Meille juhla on levinnyt ruotsalaisena lainana, ja sieltä joskus keskiaikana on saatu myös joulu -sana, joka muotonsa puolesta suomen kielessä ei voi olla kovinkaan vanha eikä aivan nuori. Sen huomattavasti vanhemmasta muodosta on saatu juhla -sanamme, joka Karjalassa tarkoittaa keyriä ja Etelä-Pohjanmaalla joulua. Myöhemmin joulu on, arvossa ja merkityksessä yhä kohoavana juhlana, vetänyt puoleensa vanhojen sadonkorjuujuhlien tapoja ja menoja. Joulun yhteydessä niillä on ollut parempi elämisen mahdollisuus, koska joulu on kiinteäpäiväinen koko yhteiskunnan suosima ja yhä vielä kaikkien mieliä kiehtova juhla kauniine kristillisine sisältöineen.

- Kustaa Vilkuna, Vuotuinen ajantieto

Vielä teemaan sopivaa musiikkia, tässä ja tässä.

PÄIVITYS: Lisää musiikkia.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Vaakunaeläin


















Näin joulun alla olisi hyvä pitää ikävät puheenaiheet minimissä, mutta mediaa seuraavalle siihen ei juuri anneta mahdollisuutta. Joulukuun alussa Ympäristöministeriö ja Suomen Ympäristökeskus julkaisivat päivitetyn listan Suomen uhanalaisista eläin- ja kasvilajeista, niitä oli yhteensä 2247. Lajeja on mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta jostakin syystä minua on aina ahdistanut eniten ahman ja ilveksen kaltaisten suurpetojen ahdinko.

Suomalaiset ovat saaneet kyseenalaista mainetta syvään juurtuneesta petovihastaan, jota valistus on kyllä lieventänyt, mutta joka edelleen on voimissaan monilla maaseutupaikkakunnilla, pohjoisessa erityisesti. Salametsästyksen tuhoisa vaikutus ahmakantaan tunnetaan hyvin, mutta myös ilvestä salametsästetään, ja ilveksenkaatolupia myönnetään vuosittain hämmentävän paljon. Syytä on vaikea ymmärtää, sillä varsinkin Etelä-Suomessa, missä lähinnä pienriistaa syövä ilves on yleisin, sen aiheuttamat "tuhot" rajoittuvat lähinnä muutamaan tapettuun lampaaseen.

Näiden pohtiminen johdatti minut miettimään Suomen vaakunaa, josta myös on ollut viime aikoina puhetta. Yleinen kiinnostus heräsi, kun Vihreät ottivat vaakunaleijonan tunnukseksi vaalikampanjaan. Eläinhahmolta puuttui alkuperäisen kuvan tyylitelty siitin, onhan Vihreä liitto sukupuolineutraali ja patriarkaatin vastainen puolue. Huvittavaa kyllä, kastroidun urosleijonan kuvaa pidettiin Ruotsin valtakunnan aikaan kruunun petturin symbolina. Eunukkileijona onkin sopiva tunnus puolueelle, joka on pettänyt järjestelmällisesti alkuperäiset ihanteensa ja jonka vaalivoitto olisi Suomelle tuhoisampaa kuin vihollismiehitys.

Mutta ylipäätään olen vähän ihmetellyt, miksi Suomen vaakunaeläimenä on afrikkalainen suurpeto, joita ei näillä leveyksillä näe kuin eläintarhoissa. Ongelmallista tunnuksessa on sekin, että se on lähtöisin Ruotsin hallitsijasuvuilta, siis entisen isäntämaan tunnus. Lisäksi monilla muilla kansoilla näyttää olevan suomalaisia huonompi kyky hahmottaa kolmiulotteisuutta; ulkomailla Suomen vaakunaa kummastellaan, koska luullaan leijonan puukottavan itseään päähän miekallaan.

Maamme vaakunaeläimeksi olisi ollut viisaampaa ottaa jokin kotoinen peto, esimerkiksi juuri mainitsemani ahma tai ilves, miksei myös merikotka tai vaikkapa susi. Karhu ei todennäköisesti olisi tullut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina kysymykseen, sen verran vahva venäläisvastainen mieliala oli. Suuriruhtinaskunnan kruunukin poistettiin vaakunan yläpuolelta 1920. Vaakunakomitea tosin ehdotti vuonna 1936 käyttöön otettavaksi ns. täysvaakunaa, jossa leijonavaakunaa olisi kannatellut kaksi karhua, mutta ehdotusta ei koskaan toteutettu.

Jonkin nykyään harvinaisen suurpedon ottaminen valtion vaakunaeläimeksi saattaisi vähentää otusta kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja ja sen myötä salametsästystä. Ilvekseen on perinteisesti suhtauduttu muita petoja myötämielisemmin, kenties juuri siksi, että se on kuvattu Kanta-Hämeen maakuntavaakunassa.

Minulla on Hämeessä kasvaneena erityisen myönteisiä tunteita ilvestä kohtaan, joten jos vaakuna joskus uudistetaan, kannatan Suomen ainoan kissapedon valintaa. Ilveksellä on lähes myyttinen erityisasema luonnonystävän mielessä siksikin, että tuon vikkelän ja ihmisaran eläimen näkeminen elävänä on äärimmäisen harvinaista. Se kuuluu luontohavaintoihin, joilla kelpaa ylpeillä. Itsekin olen kateellinen tuttavalle, joka on kerran onnistunut näkemään ilveksen luonnossa, hänkin tosin vain vilaukselta ja auton ikkunasta.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Keskeneräisyyden estetiikka















Minua kyllästyttää. Tämänkertaisen ennuin laukaisi muuan kirja-arvostelu - ei niinkään siinä käsitelty teos, jota olen vain ohimennen selannut kirjakaupassa enkä luultavasti perehdykään siihen sen tarkemmin.

Vesa Rantama kirjoittaa Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -kirjasta (2010):

Tällä "viattomuudella", niin kuin Kortteinen itse asiansa määrittelee, rehellisen epätäydellisellä, jopa huonolla tekstillä, hän koettaa vastata täydellisyyden tavoittelun onttoon impotenssiin. Näin hän ankkuroi kirjansa erehdyksen poetiikkaan, joka erään kirjan tekstin mukaan on taustalla koko tuntemassamme todellisuudessa, alkuräjähdyksestä ensimmäisten monisoluisten eliöiden syntyyn.

Kyse on siis keskeneräisyyden estetiikasta, josta on tullut valtavirtaa jo ainakin kuvataiteessa ja kotimaisessa runoudessa. Sen filosofia on tuossa siteeratussa pätkässä selvästi ilmaistu: pyrkimys muodon eheyteen on onttoa ja valheellista, rehellistä taas on rikkinäisyys, kaaos, holtittomuus, ylenpalttisuus. Sen perustana on kyvyttömyys nähdä todellisuudessa muuta kuin epäjärjestystä ja satunnaisuutta. Kirjallisena metodina se tarkoittaa koherentin muodon väheksyntää ja kirjoitusvaiheessa tehtyjen yritysten ja erehdysten jättämistä esiin teokseen.

Keskeneräisyyden estetiikka esiintyy kapinallisena ja radikaalina, mutta pohjimmiltaan se on ajallemme perin tyypillistä epäjärjestyksen ihannointia. Olisi ehkä liian helppoa ohittaa moinen pelkkänä lahjattomuuden peittämisenä kakofonialla (mitä se kylläkin monissa tapauksissa on). Kaaoksen palvonta on syvemmällä tasolla halua hyökätä kaikkea valmista, järjestynyttä, eheää ja normaalia vastaan. Kieliopillisesti korrekti ja täsmällinen ilmaisu huolellisesti jäsenneltyine lauseineen on tukahduttavaa länsimaista valtakulttuuria, joka alistaa yksilön spontaanin luovuuden. Kaikki tämä on tuttuakin tutumpaa vastakulttuurieetosta Rousseaulta, Nietzscheltä, D. H. Lawrencelta, Deleuzelta ja Guattarilta...

Ja Rantama kirjoittaakin arviossaan:

Viinimarjakirja ottaa maalitaulukseen koko länsimaisen maailmanjärjestyksen, jota siinä kuvataan tukahdutettujen seksuaaliviettien raskauttamana autoritaarisena ja elämänilottomana vankilana. Tämä tukahduttaminen johtaa yhtäältä pessimismiin ja tarkoituksettomuuteen, toisaalta kontrolloimattomiin, väkivaltaisiin purkauksiin, joiden kautta nämä vietit kostavat.

Edelleen siis kapinoidaan seksuaalikielteisyyttä ja viettien tukahduttamista vastaan, aivan kuin yhteiskunta ei olisi muuttunut mihinkään viktoriaanisesta ajasta. Olisi mukava tietää, mistä tätä tukahduttamista ja autoritaarisuutta voisi löytää. Kaikista historian tuntemista sivilisaatioista moderni länsimainen on sallivin ja seksuaalisesti vapaamielisin. Se ei kiellä juuri muuta kuin alle 16-vuotiaaseen, eläimeen ja lähisukulaiseen sekaantumisen, ja näistäkin rikkeistä se rankaisee kovin helläkätisesti. Puhumattakaan siitä, että täkäläiset pukeutumis-, käytös- ym. koodit ovat nykyisellään hyvin löyhiä. Ilmeisesti kirjallisuusmaailman kapinallisten mielestä on hirvittävää fasismia, kun kerrostaloasunnossa ei saa huudattaa stereoita aamuyöllä eikä julkisella paikalla saa ulostaa tai harjoittaa sukupuoliyhteyttä.

Edes kielellisessä anarkiassa, ylä- ja alatyylisten puheenparsien "törmäyttämisessä toisiinsa" ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Sanomalehtiteksti on ollut jo vuosikausia niin pahasti rappiolla, että sellaisia sanoja kuten "paska" tai "vittu" löytää jopa lehtiotsikoista. Ja mitä tahansa internetin keskustelupalstaa vilkaisemalla voi todeta, ettei äidinkielenopettajien autoritaarinen kielioppifasismi ole ainakaan kovin hyvin Suomen nuorisoon tarttunut.

Mutta jospa keskeneräisyyden estetiikassa onkin kyse jonkinlaisesta realismista: kenties se yrittää jäljentää arkipuheen ja rappeutuneen julkisen kielenkäytön sekavuutta mahdollisimman tarkasti. Minä vain en ole realisti, vaan pikemminkin esteetti. En ymmärrä, miksi todellisuuden mätkäiseminen paperille sellaisenaan olisi lähtökohtaisesti aitoa ja rehellistä ja miksi sen pukeminen kauniiseen, tasapainoiseen ja hiottuun muotoon olisi onttoa. Spontaaniudella kun voidaan oikeuttaa millainen tahansa leväperäisyys, amatöörimäinen haluttomuus puuttua omaan tekstiinsä. Taiteessa on jo sanan etymologian perusteella kyse myös taidosta, kyvystä muovata kokemus jäntevään muotoon, erottaa olennainen epäolennaisesta. Sitä ei tämä lahjakkuutta ja luovuutta ylistävä aika nähtävästi halua myöntää.

Mutta ainakin minä odotan kirjan käsiin saadessani, että kokeilut, keskeneräisyydet ja ylimääräiset rönsyt ovat jääneet työpöydälle ja näkyvissä ovat vankat tulokset. Niinpä tällainen hyvinkin klassillinen teksti miellyttää minua ja tuntuu raikkaalta:

Päivä on raskas ja luuni hennot
              kuin linnunluut ja jokainen luu soi,
näin kuljen polkua kapeaa
      siltaa luoksesi

 - Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän (1977)

 Tällainen teksti taas on minusta tunkkaista ja uuvuttavaa, olipa se sitten miten spontaania ja vilpitöntä tahansa:

Pelko ja vavistus, ettei millään ole mitään väliä on kuukävelyä Hurmioon ja Hykerrykseen, ettei millään ole mitään eroa ja että mikään ei ikinä kuole ja Kuolema on Totuutta, Kauneutta ja Vapautta & Rakkauden Ylösnousemusta ja että iankaikki myriadit moneudet ovat Hähhähhänen lähähähimmäisen taikalyhty-ykseytensä yhtä ainaisesti palaavaa tulennielemisnäytöstä Taivaan Fly In-valkokankailla & Iänainaisen Myönnön ylikuohuvaa jumalallista ainesta & Välitöntä Lunastusta & Ikiomaisuutta & Enkelivehreyttä & Unikesää & Taikamehkaa ja että YLIPÄÄNSÄ on silkkaa riemua ja kirkkautta ja ainoutta ja aamua.
 - Janne Kortteisen runo/proosakirjasta, siteerattu arvostelussa

Tiedän, että olen tämän sanottuani joidenkin mielestä formalistinen änkyrä, joka tukahduttaa "uudistavan" ilmaisun. Roskaa. Minulla ei ole valtaa tukahduttaa yhtään mitään, ja vaikka olisikin, en vaivautuisi. Jos en yksinkertaisesti pidä jostakin, se ei tarkoita, että olisin kieltämässä sitä. Kunhan vain tuon ilmi, että se, mitä minulle tarjoillaan uutena ja mullistavana, on yleensä tuhanteen kertaan nähtyä, teennäistä ja joutavaa. Enkä tiedä, miksi minun olisi uhrattava aikaani näille keskeneräisyyden estetiikan pompööseille verbaalioksennuksille, kun minulla on vielä metrikaupalla lukematta maailmankirjallisuuden hienoimpia mestariteoksia.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kosto

Kerran lukioaikanani Helsingissä eräs entinen luokkakaveri soitti ja kertoi, että eräs samaa yläastetta käynyt, minua paria vuotta vanhempi poika oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän oli ajanut, ilmeisesti humalassa, päin rekkaa ja kuollut välittömästi. Merkittävää tapauksessa oli, että vainaja oli elinvuosinaan ollut todella sietämätön yksilö, joka oli aktiivisesti piinannut heikompiaan ja hakenut väkivaltaista konfliktia kaikkialta ympäriltään. Olin itse yksi niistä lukuisista, joita tämä luonnevikainen oli käyttänyt brutaalin huvittelunsa välikappaleina.

Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kerta, kun olen ollut vilpittömän iloinen jonkun kuolemasta. Muistaakseni samana vuonna kuoli Pol Pot; sekin oli minusta hyvä asia, mutta uutinen ei tuottanut samanlaista henkilökohtaista tyydytystä, tunnetta että maailma oli kostanut puolestani.

Kosto on yksi elämän suurimmista ja hienostuneimmista nautinnoista. Tätä on turha kiistää. Jos kosto ei olisi suloinen, suomalaisessa tuskin herättäisivät vastakaikua Kullervon sanat: "Malta, malta, hiien huora! / Jos itken isoni veistä, / vielä itkenet itseki, / itket lypsylehmiäsi." Eikä Jääkärinmarssissa olisi säkeitä "me nousemme kostona Kullervon / soma on sodan kohtalot koittaa".

Pari merkittävää ongelmaa kostoon kuitenkin sisältyy. Yksi on se, että toteutuessaan kosto usein menettää makunsa. George Orwell vieraili toisen maailmansodan päätyttyä sotavankileirillä, jossa näki USA:n armeijan juutalaissotilaan nöyryyttävän entistä SS-upseeria. Tapauksesta jäi hänelle vain tunkkainen maku, koska hän ei osannut nähdä apaattisessa ja rähjäisessä vangissa natsikiduttajaa. Juutalaisesta vartijasta hän kirjoitti:

Mietin, mahtoiko juutalainen todella nauttia hiljan saadusta vallastaan, jota hän nyt käytti. Tulin siihen tulokseen, ettei hän todella nauttinut siitä ja että hän vain uskotteli - niin kuin bordellissa käyvä mies tai ensimmäistä sikariaan polttava poika tai taidemuseossa laahustava turisti - että hän nautti siitä, ja käyttäytyi niin kuin oli suunnitellut käyttäytyvänsä voimattomuutensa päivinä. (Esseestä "Kosto on karvas", suom. Jukka Kemppinen)

Niinpä Orwellin mielestä koko koston ajatus oli lapsellista haaveilua, joka kostajan avuttomuuden väistyessä haihtuu ilmaan. Näin voi toki usein olla. Luulen kuitenkin, että juutalaisen kosto valui tyhjiin, koska hän toteutti sen kovin karkealla tavalla, vain puoliksi suunniteltuna. Vangitun natsin potkiminen ja solvaaminen tuntuu kovin banaalilta ja on loppujen lopuksi laiha lohtu miehelle, joka luultavasti oli menettänyt koko sukunsa holokaustissa. Tökeröön väkivaltaan turvautuessaan vartija vain alensi itsensä entisen vainoojansa tasolle. Tiettyä tylyä nerokkuutta voi puolestaan nähdä Nürnbergin vanginvartijoiden kostossa Albert Speerille: tämä kuolemantuomiolta välttynyt pantiin teloitusten jälkeen luuttuamaan kuolleiden puoluetovereidensa ulosteet hirttolavan alta.

Kosto on parasta kylmänä, sanotaan. Siis tarkkaan suunniteltuna ja hallittuna. Siten haluaisin kostaa minua loukanneille miehille ja minuun kylmäkiskoisesti suhtautuneille naisille. Sellaista kostoa pitää olla valmis odottamaan vaikka kymmeniä vuosia ja toteuttaa se vasta kun oikea hetki on käsillä, ei yhtään aikaisemmin eikä myöhemmin.

Mutta tästä päästäänkin toiseen, visaisempaan, ongelmaan: oikeaa hetkeä ei välttämättä tule. Maailma ei ole oikeudenmukainen, ja elämän voi helposti tuhlata hautomalla suurenmoista kostoa, jota ei koskaan pääse toteuttamaan.

Kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä on tässä asiassa puolellaan merkittäviä etuja. Vihollisiaan voi loukata ja häpäistä tehokkaasti ja turvallisesti vaikkapa avainromaanin kirjoittamalla. Kriitikoita moititaan siitä, että he kostavat murskakritiikeillä itseään lahjakkaammille, mutta useimmat kaunokirjalliset teokset ovat aivan vastaavanlaisia kostoja, tosin yleensä taitavammin naamioituja. Suorat sanalliset sivallukset eivät kuitenkaan ole ainoa koston elementti kirjallisuudessa - kirjoittaminen on kokonaisvaltaisempaa kostoa, ja Orwellkin on listannut "halun antaa takaisin" tärkeimpien kirjoittamisen käyttömoottorien joukkoon.

Pari kuukautta viimeisimmän kirjani ilmestymisen jälkeen pari nuorta naisihmistä lähestyi minua ravintolan narikkajonossa. He tahtoivat tietää, miksi olin kirjoittanut kyseisen teoksen. Kysymys oli toki typerä, mutta koska naiset olivat kauniita, päätin vastata asiallisesti: "Kostaakseni." "Kenelle?" toinen naisista ihmetteli. "No... kaikille, kaikelle."

Maailma on viheliäinen jo siitä syystä, että kukaan ei kysy meiltä, haluammeko syntyä tänne. Sen voisi vielä kestää, jos saisi tehdä mitä huvittaa, mutta näin ei ole. Elämä murjoo, tuottaa pettymyksiä, on tuskallista. Kaiken kukkuraksi syntymälahjana saa elämän- ja nautinnonhalun, joka estää useimpia päättämästä koko yritelmän omatoimisesti. Koko tämä asetelma huutaa kostoa. Kätevä ja sofistikoitunut, vaikkakin toki vain puolittainen, tapa kostaa on kirjoittaa totuus maailmasta. Siitä useimmat ihmiset eivät pidä: he haluavat rohkaisua, vakuutteluja siitä että elämä ennen pitkää korjaa vääryydet ja pettymykset. Tällainen asennoituminen kirjoittamiseen ei tarkoita pelkkää kostoa yksittäisille ihmisille erikseen, mikä olisikin jokseenkin pikkusieluista, vaan kaikille ja kaikelle yleensä. Contre le monde, contre la vie, otsikoi Michel Houellebecq H. P. Lovecraft -tutkielmansa, ja otsikko sisältää tärkeän kirjoittamisohjeen. Tutkielmassa myös todetaan, etteivät kirjat ja elokuvat ole niitä varten, jotka rakastavat elämää, vaan niitä, jotka ovat hieman kyllästyneitä siihen.

Illuusioton kirjoittaminen riittää itsessään kostoksi, vaikka myönnän toki, että vielä makeammaksi tällainen kosto muuttuu, jos siitä saa osakseen ihailua ja ylistystä. Ne lisäävät katkeransuloista voitonriemua, jonka hehkussa voi istua iltaisin nojatuolissa ja todeta kiitollisena, että tätä lähemmäs tyytyväisyyttä en edes välitä päästä.