tiistai 31. elokuuta 2010

Siperia opettaa


Varlam Šalamov (1907-1982) lienee Neuvostoliiton vankileirejä kuvanneista kirjailijoista se, joka tunsi aiheensa parhaiten. Hän istui gulagissa peräti neljällä vuosikymmenellä, yhteensä noin 17 vuotta. Vuonna 1929 hän sai kolmen vuoden tuomion trotskilaiseen ryhmän kuulumisesta. Vapauduttuaan vuonna 1931 Šalamov pääsi kiinni tavalliseen elämään, perusti perheen ja aloitti journalistin uran, mutta suurten puhdistusten aikaan hänet pidätettiin uudelleen. Tällä kertaa tuomio oli viisi vuotta, ja sen aikana hänelle mätkäistiin vielä kymmenen vuotta lisää, koska hän oli leirillä ollessaan erehtynyt yksityisessä keskustelussa sanomaan emigranttikirjailija Ivan Buninia suureksi venäläiseksi klassikoksi. Šalamov vapautettiin vasta 1951, mutta käytännön välttämättömyydestä hän jäi töihin leirille lääkärin apulaiseksi. Kotiinsa Moskovaan hän pääsi palaamaan vasta rehabilitointinsa jälkeen 1956.

Šalamovin pääteos Kolyman kertomuksia on nerokas valikoima lyhyitä novelleja. Pieni Orient Express -kustantamo julkaisi sen ensimmäistä kertaa suomeksi 1991, eikä nidettä enää löydä kuin kirjastoista. Neuvostoliitossa se uskallettiin julkaista vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1987, vaikka se olikin levinnyt samizdat-painoksina sekä ulkomailla sitä ennen. Kun Šalamov yritti julkaista vankileirinovellejaan lehdissä 1960-luvun alussa, vastaanotto oli viileä. Yhden arvioijan lausunto kuvaa osuvasti sekä ajan henkeä että Šalamovin kertomuksia:

Kolyman kertomuksissa ei ole yhteiskunnallista ihmistä, on vain elävä ja kärsivä olento, joka on epäoikeudenmukaisesti ahdistettu hirvittäviin ja tuhoisiin olosuhteisiin, mutta joka ei halua kuolla, vaan takertuu kaikin mahdollisin keinoin elämään...


Kolyman kertomuksista tosiaan puuttuu kaikki se kohottava aines, joka salli Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivän nousta suojasääkauden merkkiteokseksi. Kun Solženitsyn alkoi todella puhua suunsa puhtaaksi, hän joutui ensin epäsuosioon ja sitten maanpakoon. Kirjailijoiden kuvausten eroa selittää sekin, että he kärsivät tuomionsa erilaisissa oloissa. Gulagin leirejä, kuten natsien keskitysleirejäkin, oli erilaisia: helpoimmat niistä olivat fyysiseltä rasittavuudeltaan lähinnä kovennettua asepalvelusta, ja pahimmat puolestaan todellisia kuolemanleirejä, joissa tavallinen vanki ei selvinnyt hengissä paria kuukautta kauempaa ilman oveluutta ja hyvää tuuria. Šalamov istui juuri jälkimmäisen tyyppisellä leirillä, Kolyman kaivosalueella Koillis-Siperiassa. Hän totesikin sarkastisesti, että olisi voinut viettää kolmekymmentä vuotta varsin mukavasti sellaisella leirillä, jota Ivan Denisovitšin päivässä kuvataan.

Solženitsyn laittaa henkilöhahmonsa painiskelemaan moraalisten dilemmojen kanssa, mutta Šalamovin henkilöt ovat jo sellaisten pohdintojen tuolla puolen. Heille merkitystä on vain ylimääräisen leipäpalan hankkimisella tai pääsemisellä edes puoleksi päiväksi kevyempiin töihin. Nelisivuisessa novellissa "Yksinäisurakka" nääntynyt vanki Dugajev lapioi kiviä kaivoksella ja saa päivän aikana vain 25 % työnormistaan täyteen. Seuraavan päivän iltana sotilaat vievät Dugajevin metsään, ja kun hän tajuaa menevänsä teloitettavaksi, hän jaksaa vain harmitella, että oli täysin turhaan raatanut viimeisen päivänsä.

Šalamov tekee vahvaa draamaa paljaista arkisista yksityiskohdista. Tekstistä välittyy primitiivinen elämäntunne, jossa mitättömän oloiset nyanssit määräävät elämästä ja kuolemasta. Lakonisessa vivahteikkuudessaan Kolyman kertomusten pitäisi olla pakollista lukemista kaikilla novellintekoa opettavilla luovan kirjoittamisen kursseilla. Selvänä välittyy myös tunne suunnattomasta menetyksestä: kertomusten vangit ovat Siperiassa kuin toisella planeetalla, ja entisen elämän askareet, nautinnot ja muut merkitykselliset asiat tuntuvat kaukaiselta unelta tai sadulta. Šalamovin henkilöt on leikattu irti sivilisaatiosta elämään eläinten elämää. "Sade" -novellin kertoja pohtii:

Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin - ja vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannennen osan siitä, mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on Jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi, että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi että hän pakottaa henkisen elementtinsä onnistuneesti palvelemaan fyysistä elementtiä.


Kulttuurilla on kuitenkin paikkansa jopa primitiivisimmässä olemassaolossa. Monissa kertomuksissa leirille joutuneet taiteilijat löytävät uuden yleisön rikollisvangeista, jotka haluavat viihdykkeekseen kuunnella ooppera-aarioita ja Dumas'n kertomuksia. "Vapaapäivä" -novellissa pappi Zamjatin säilyttää yhteytensä menneeseen elämään toistelemalla itsekseen ortodoksista sunnuntailiturgiaa. Novellin lopussa rikollisvangit tarjoavat papille valmistamaansa lihakeittoa, jonka sanovat sisältävän lampaanlihaa. Papin syötyä he paljastavat, että liha oli peräisin koiranpennusta, jota pappi on leirillä hoivannut. Zamjatin menee ulos oksentamaan ateriansa ja toteaa vankitoverilleen: "Mutta hyvältä se maistui. Ihan yhtä hyvältä kuin lammas."

Siperia siis opetti Šalamoville, että ihminen on sitkeä eläin, joka ei elä toivosta vaan silkasta elämisen pakosta. Siksi hänen novelleissaan ei ole selkeästi hyviä ja pahoja ratkaisuja, vain inhimillistä ja lisää inhimillistä.

Voi Siperiassa toki oppia muutakin. Solženitsyn kirjoitti Vankileirien saaristossa todenneensa leiriaikanaan, ettei mikään kansainvälisyydelle perustuva ideologia voi koskaan toimia. Leireillä ja vankiloissa ukrainalaiset, gruusialaiset, kiinalaiset, uzbekit ja lukemattomat muut jengiytyivät etnisyytensä mukaisesti. Solženitsynin havaintoa tukee Anne Applebaumin Gulag -historia, jossa kuvataan leirivankien - myös suomalaisten - muodostamia kansallispohjaisia yhteisöjä, jotka antoivat turvaa rikollisvankien väki- ja mielivallalta. Tässä voi nähdä pienoiskuvana sen nationalismin, joka vuosikymmeniä myöhemmin räjäytti julman imperiumin taivaan tuuliin. Ihminen on siis paitsi sitkeä, myös syvästi tribaalinen eläin.

maanantai 30. elokuuta 2010

Tappioita ei veroteta














Istuin kerran toukokuisena iltana saunan terassilla erään tuttavan kanssa. Hänen reidelleen laskeutui hyttynen ja alkoi imeä verta. Kehotin tuttavaani antamaan hyttysen rauhassa aterioida, sillä suurin osa sen lajikumppaneista kuolee ehtimättä nauttia ensimmäistäkään veriannosta. Tämä yksilö olisi todellinen evoluution voittaja, joka pääsisi yhtenä harvoista jatkamaan sukua. Tuttavani mietti asiaa hetken, sanoi sitten, että "voittajat eivät ole kiinnostavia" ja läimäytti hyttysen kuoliaaksi.

Samaa mieltä tuntuu olevan Tommi Melender, jonka tuoreen esseekokoelman luin hiljattain. Pitkässä avausesseessä "Miesten peli" hän kirjoittaa jääkiekosta, mahdollisimman epämuodikkaasta aiheesta kirjan potentiaalisen lukijakunnan silmissä. Melender kuvaa itsekin penkkiurheilijana harrastamansa lätkän lajiksi, jota leimaa poikkeuksellisen suuri voittamisen pakkomielle ja häviämisen pelko. Jääkiekon ammattilaisten on kerrassaan mahdoton nähdä häviämisessä mitään ylevää tai jalostavaa. Valmentajat haluavat kouluttaa pelaajista "ihmiskoneita, jotka epäröimättä heittäytyvät siniviivan edessä lämärien eteen, ottavat kiekon vaikka naamaansa, jos tilanne sitä vaatii" - mikään muu ei merkitse mitään.

Melenderin mielestä NHL-tähti Sidney Crosby on ikävystyttävä ja persoonaton, koska on synnynnäinen voittaja. Hän toivoo kultapoika Crosbylle takaiskuja, epäonnistumisia ja henkilökohtaisia katastrofeja, koska muuten tällä on "vain hohdokas ura eikä lainkaan elämää."

Tällaista hemingwaylaista eetosta lukee erityisen mielellään, koska se on niin harvinaista. Se eroaa selvästi yleisestä "tappiot kasvattavat" -hokemasta, joka antaa ymmärtää, että ne kasvattavat vain tulevia voittoja varten. Voittamisen kulttuuri johtaa väistämättä barbariaan, koska ei tunnista voittamisen vaarallisuutta. Voitto ruokkii suuruudenhulluutta, arroganssia ja muita tuhoisia ominaisuuksia. Tämän tajusivat jo roomalaiset, jotka voitonparaateissa laittoivat orjan kuiskimaan sotapäällikön korvaan: "Muista, että olet kuolevainen."

Häviäjä puolestaan voi huokaista helpotuksesta, sillä häntä eivät katteettomat suuruuskuvitelmat uhkaa. Hänen on suotu ymmärtää, että kohtalo ja sattuma merkitsevät lopputuloksen kannalta vähintään yhtä paljon kuin omat ponnistukset. Tappio on antanut hänelle selvänäköisyyden lahjan, jota ei voi ottaa pois. Ei sillä, että häviäjät aina ymmärtäisivät tämän lahjan arvoa; usein he katkeroituvat, selittävät asiat parhain päin ja syyttelevät muita.

Mutta on myös tappionsa pystypäin nieleviä häviäjiä, jotka toisinaan saavat kirkkaamman historiallisen sädekehän kuin voittajiksi selviytyneet. Yhdysvaltain sisällissodan etelävaltioiden ympärillä leijuva romanttinen hohde, jonka lännenelokuvat välittävät, johtuu siitä, että konfederaation taistelu oli "lost cause". Kenraalit Stonewall Jackson ja Robert E. Lee muistetaan uljaampina hahmoina kuin alkoholisti Ulysses Grant ja sotarikollinen William Sherman. Kyynikko sanoisi tähän, että häviäjien hyvä maine johtuu siitä, etteivät he saaneet tilaisuutta sortoon ja raakuuksiin, ja olisi ainakin osittain oikeassa. Suomen sisällissodan punaisten uhrimaine johtuu siitä, etteivät he sattuneet voittamaan. Jos olisi käynyt toisin, olisimme Neuvosto-Suomen romahdettua saaneet lukea valkoisen Pohjantähden.

Oli miten oli, suuri kirjallisuus syntyy lähes poikkeuksetta tappioista. Onhan kirjailijakin useimmiten henkilö, oka on epäonnistunut lähestulkoon kaikessa paitsi kirjoittamisessa. Tuntematon sotilas ja Tiikerikissa ovat hävinneiden eepoksia. Konstantinos Kavafis kelpuutti historiallisiin runoihinsa vain helleenisen maailman epäonnistuneita hallitsijoita ja vaiettuja marginaalihahmoja, sellaisia kuten Julianus Luopio ja Ptolemaios XV Caesarion. Kultakautensa jo ajat sitten ohittaneessa Aleksandriassa elänyt runoilija oli luultavasti syvällisin tappion tematiikan käsittelijä 1900-luvulla.

Vaatimus saattaa olla mahdoton, mutta ihmisen olisi hyvä oppia rakastamaan tappioitaan, pitämään niitä aarteina. Nehän ovat loppujen lopuksi ainoaa omaisuuttamme, jota ei veroteta, kuten Paavo Haavikko asian ilmaisi.

perjantai 20. elokuuta 2010

Virallisesta vandalismista epäviralliseen



Nykyään akateemisissa ja jopa useissa lehtiteksteissä kulttuuri ja sivistys on tapana laittaa lainausmerkkeihin. Sillä kai korostetaan sen ajatuksen naurettavuutta, että jokin voisi olla korkeampaa sivistystä tai laadukkaampaa kulttuuria kuin jokin muu. Korkean ja matalan raja on lakannut olemasta – matalan hyväksi. On aivan korrektia sanoa, että Nightwish on merkittävämpi musiikki-ilmiö kuin koko suomalainen oopperataide, mutta suvaitsematonta elitismiä on väittää, että Thomas Mannin teokset ovat Harry Pottereita laadukkaampaa kirjallisuutta.

Kaikki matalana yleisesti pidetty kelpaa etenkin kulttuuriväelle. Vuonna 1974 Norman Mailer ylisti graffiteja kirjassaan The Faith in Graffiti ja nosti New Yorkin tagit Giotton teosten rinnalle. Töhryjen ylistämisen kunniakasta perinnettä ovat Suomessa jatkaneet mm. vasemmistopoliitikko Paavo Arhinmäki ja taiteilija Teemu Mäki. Voima -lehdessä (10/2008) ilmestyneessä kolumnissaan ”Graffitin politiikka” jälkimmäinen mäki kirjoittaa:

Graffititaide on eräs kriittisen taiteen muoto. Jotkut graffitit ovat kuvinakin oivaltavia, radikaaleja ja hauskoja, mutta lähes kaikki graffitit ovat poliittisesti haastavia vertauskuvallisina tekoina – myös ne graffitit, jotka kuvina ovat harmitonta hömppää, katu-uskottaviksi naamioitu versio äärikaupallisen kulttuurin ja mainonnan kuvastosta – sillä graffiti on aina yhteiskunnallinen kannanotto, jos se on maalattu laittomaan paikkaan.


Pelkkä lainvastaisuus siis riittää tekemään teosta ”poliittisesti haastavan”. Koska Mäki ilmaisee asiansa selkeästi ja suoraan, minun täytynee uskoa, että hän todella pitää jokaista sähkökaappiin, punatiiliseinään tai maalaamattomaan betonipintaan suihkemaalilla töherrettyä väkkyrää kriittisenä taiteena. Ne ovat hänestä poliittisesti haastavaa keskustelua, vaikka useimmat niistä ovat pelkkiä nuorisorikollisten reviirimerkkejä tai väärin kirjoitettuja kirosanoja.

Sitä, miltä kriittisten katutaiteilijoiden haltuunottama kaupunkitila useimmissa tapauksissa näyttää, voi tarkastella vaikkapa tästä linkistä löytyvästä hirtehishumoristisesta kuvasarjasta.

Jos Mäki ja hänen kaltaisensa pitävät Korson ja Koivukylän kaltaisia täyteen töhrittyjä kaupunginosia ”kaupunkitilan haltuunoton” tai ”luovan kaupunkitilan” malliesimerkkeinä, he voivat onnitella itseään siitä, että ovat päässeet lähemmäs utopiaansa. Sääli vain, että virkavalta yrittää pilata kaiken Stop töhryille -kampanjoillaan, jotka ovat Mäen kolumnin mukaan ”pääoman puolesta ihmisiä vastaan”. Ihmisiksi hän ei ilmeisesti laske niitä mainitsemieni kaupunkialueiden aikuisia asukkaita, jotka joutuvat elämään katutaiteilijoiden koristelemassa ympäristössä ja joilla saattaa olla toisenlainen näkemys poliisin graffitinvastaisista toimista.

Toisaalta totta on myös, että vandalismia on harjoitettu myös paljon laajemmassa, virallisessa mittakaavassa, ja töhertäjien virallista kunnioitusta nauttimaton vandalismi on tämän suoraa seurausta. Suomensin ensi viikolla ilmestyvään Kerberokseen Theodore Dalrymplen esseen "Architect as a totalitarian", joka kertoo Le Corbusierin arkkitehtuurin tuhoisasta vaikutuksesta Euroopan ja muunkin maailman kaupunkikuvaan. Siinä lääkäri-kirjailija toteaa, että kun corbusiaanisten betonikuutioiden lähellä on laadukasta arkkitehtuuria, töhrijät jättävät sen yleensä rauhaan ja keskittyvät maalaamattomiin betonipintoihin.

Kuin vaistonvaraisesti nämä kouluttamattomat slummien asukit ovat ymmärtäneet virheettömästi sen, minkä ymmärtämisen välttämiseksi niin monet arkkitehdit ovat kuluttaneet valtavia älyllisiä voimavaroja: että Le Corbusier oli ihmiskunnan vihollinen.


Mitä tästä voi päätellä? Sen, että rumuus vetää puoleensa rumuutta ja vandalismi synnyttää lisää vandalismia. Le Corbusierin tuhovimma hakee vertaistaan jopa destruktiivisella 1900-luvulla. Hän suunnitteli repivänsä maan tasalle ja uudelleenrakentavansa mm. Pariisin, Moskovan, Barcelonan, Algerin ja Buenos Airesin. Hänen valtansa ei onneksi ollut yhtä suuri kuin hänen tahtonsa (ainoa hänen lopulta rakentamansa kaupunki oli Intian Chandigarh), mutta hänen opetuslapsensa valitettavasti jatkoivat siitä, mihin mestari jäi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, moderneja arkkitehteja vastaan järjestettäisiin Nürnberg-tyyppinen oikeudenkäynti, jossa arvioitaisiin juurta jaksain heidän vastuunsa mielenhäiriöiden, itsemurhien ja ilkivallan räjähdysmäisestä kasvusta.

Ironisinta on, että Le Corbusierin ja hänen seuraajiensa keinoja - täydellistä purkamista ja uudelleen rakentamista - pitäisi käyttää juuri heidän omiin luomuksiinsa. En ole kerta kaikkiaan keksinyt keinoa, miten niistä voisi parantelemalla saada esteettisiä. Modernistiset kolossit eivät sovi yhteen minkään muun kuin itsensä kanssa.

tiistai 3. elokuuta 2010

Taantumuksellista naturalismia?


Kesäisin minulla on ollut tapana lukea jokin toistaiseksi väliin jäänyt klassikko. Kuluneena heinäkuuna vuorossa oli Maria Jotunin Huojuva talo. Olin aiemmin nähnyt parikin kertaa siitä 90-luvulla tehdyn tv-teatterisovituksen (pääosissa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen) ja pitänyt siitä kovasti, mutta itse romaania en ollut lukenut.

Suomen kaltaisessa nuoressa kirjallisessa kulttuurissa klassikon aseman voi saavuttaa vaatimattomillakin ansioilla (kuka enää lukee Teuvo Pakkalaa tai Maila Talviota?), mutta Huojuvan talon tapauksessa maine on totisesti ansaittu. Kyseessä on yksi parhaista suomen kielellä kirjoitetuista romaaneista, jota omassa lajissaan (avioliittohelvetin kuvauksena) on vaikea verrata ainakaan mihinkään kotimaiseen teokseen.

Lähivuosina on julkaistu paljon kirjoja siitä, millaista on elää narsismihäiriöisen tai psykopaattisen persoonallisuuden kumppanina. Aiheen popularisointi on mennyt välillä naurettaviin mittasuhteisiin, nykyään kun bussijonossa etuilijaakin on tapana sanoa narsistiksi. Jotunin romaani on paras lukemani kaunokirjallinen kuvaus aiheesta. Sen kirjoittamisen aikoihin kanadalainen psykiatri Robert D. Hare oli hädin tuskin syntynyt, mutta hänen laatimastaan psykopaatin piirrelistasta tunnistaa helposti Jotunin miespäähenkilön Eero Markun.

Eero on yhteiskunnallisesti arvostettu sanomalehtimies ja puhuja, useimpien mielestä kiinnostava ja charmantti ihminen, jonka todellinen luonne paljastuu vasta perhepiirissä. Siellä hänestä tulee arvaamaton ja väkivaltainen kotityranni, jonka kyky henkisten ja fyysisten kidutuskeinojen keksimiseen on ilmiömäinen. Eero kostaa armotta kaikki egoonsa kohdistuneet kolhut ja lyö entistä lujempaa, jos vastapuoli osoittaa pelkoa tai heikkoutta. Hän kuuluisi kaltereiden toiselle puolelle, mutta näyttelijänlahjojensa ansiosta hän on onnistunut pysyttelemään valtavirtayhteiskunnan puolella ja menestymään siellä. Yhteiskunnan raameissa pysyminen kuitenkin turhauttaa häntä, ja voimakkaampia kiihokkeita etsiessään hän ajautuu avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ja poliittisiin juonitteluihin. Eero kuvataan yhteiskunnan häkkiin suljettuna petona:

Hän ei itse ollut mukana siinä, mitä hän yhteiskuntaihmisenä eli. Hänet pakotettiin vieraaseen hahmoon, melkeinpä kuin vieraaksi ruumiiksi, ja hänen opitut ja matkitut ajatuksensa eivät olleet yhteydessä hänen sisäisen itsensä kanssa. Ne olivat kuin pakkopaita, jossa häntä pidettiin. Ja näinä raivonhetkinään hän riistäytyi irti kahleistaan. Eläin hänessä kosti. Tämä eläin puhui ihmisen suulla noista aatteista, joita hänelle oli tungettu, eläin ei ollut miellyttävä, se oli ilkeä ja vaaneksiva, lahjaton ja kömpelö, mutta sen kostonhalu oli sitkeä. Se oli leppymätön. Se ikäänkuin muisteli sitä vapaudenaikaa, jolloin luonto määräsi olemisen tahi kuolemisen ja voima oli ainoa laki.


Henkilökuvan tehokkuus on suurelta osin sen ansiota, että Eero kuvataan lähes kokonaan hänen vaimonsa Lean näkökulmasta. Pari lyhyttä Eeron perspektiivistä kirjoitettua jaksoa ovat todennäköisesti kirjailijan virheitä, jotka lukuisampina olisivat saattaneet pilata kokonaisuuden. Eero on nimittäin sisäisesti täysin ontto ja saa energiansa vain ulkopuolelta tulevasta ihailusta. On mahdoton sanoa, mikä hänen piirteistään on todellinen ja mikä taitavaa performanssia. Aidoimmillaan hän on kenties punahehkuisten raivonpurkaustensa aikana, kun hän pahoinpitelee vaimoaan ja lapsiaan. Tällaisen tyhjyyden ja motivoimattoman pahansuopuuden yhdistelmän saappaisiin on oikean ihmisen melkein mahdoton astua uskottavasti. Eero on varjo, jota ei ole olemassa ilman pintoja, joille se lankeaa.

En tiedä, kumpi on Huojuvassa talossa ahdistavampaa, Eeron luonne vai Lean viime metreille saakka säilyvä usko siihen, että hän voi muuttaa miehensä. Lea kääntää aina toisen posken eikä ymmärrä, ettei psykopaatti parane koskaan eikä peräänny kuin fyysisen voiman edessä. Kuin seuraisi pyhimyksen ja riivaajahengen avioliittoa. Hyväuskoinen Lea onkin paraatiesimerkki ihmisestä, jonka Eeron kaltainen saalistaja valitsee kotiorjakseen.

Huojuvaa taloa on usein luettu feministisenä yhteiskuntakritiikkinä. Mutta harvempi on ottanut huomioon, ettei Eero (jonka tosielämän esikuva oli Jotunin oma aviomies Viljo Tarkiainen) ole koti-uskonto-isänmaa -henkinen patriarkka. Hän on radikaaleja aatteita kannattava nietzscheläinen vitalisti, joka nauttii uskonnon, perheen ja avioliiton pilkkaamisesta. Julkisissa puheissaan hän flirttailee sosialismin ja rauhanaatteen kanssa. Hänen halveksuntansa yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan tuo mieleen pikemminkin natsismin ja muut sosiaalidarwinistiset opit kuin vanhan koulun konservatismin.

Romaanin konservatiivisia pohjavirtoja on tarkastellut Heikki Länsisalo takavuosina Hiidenkivessä ilmestyneessä esseessään. Hänen tulkintansa mukaan Huojuva talo ei ole naisasiaromaani, vaan pikemminkin "reaktionääristä naturalismia". Kirjan positiivisin hahmo, Leaa auttava lääkäri Aulis Helio, on edistystä epäilevä perinteiden mies, ja samalla hän symboloi kiltin ja naisille lempeän miehen traagista kohtaloa maailmassa, jossa Eeron kaltaiset modernit öykkärit menestyvät. Kirjassa tarinan aatehistorialliset puolet tulevat selvemmin esiin kuin filmatisoinnissa, ja nyt sen luettuani Länsisalon tulkinnat tuntuvat entistä osuvammilta. Ihme, ettei artikkeli ilmestyttyään herättänyt käytännössä minkäänlaista debattia.

maanantai 2. elokuuta 2010

Lääketieteen ihmeet


Olen kiitollinen modernin lääketieteen olemassaolosta. Ajoittaisesta unettomuudesta kärsivänä elämääni helpottaa suuresti unilääkkeiden olemassaolo; masennuksen läpikäyneenä olen tyytyväinen, että on olemassa mielialalääkkeitä. Puhumattakaan siitä, että sellaiset yksinkertaisemmat vaivat kuten päänsärky ja keuhkoputkentulehdus ovat helposti hoidettavissa erilaisin tabletein.

En kuulu niihin, jotka pelkäävät lääkkeiden kontrolloivan elämäänsä. Ja olen tuhat kertaa mieluummin riippuvainen lääketehtaiden tuotteista, jos vaihtoehtona on sietämättömien fyysisten tai psyykkisten tuskatilojen vallassa eläminen.

Kiitollisuus laboratorioissaan ahkeroivia kemistejä kohtaan tahtoo helposti unohtua siitä nimenomaisesta syystä, että he ovat vapauttaneet ihmiskunnan niin monesta vitsauksesta. Tämän hetken eurooppalaisen on mahdoton kuvitella aikaa ennen penisilliinin ja rokotusten keksimistä, kun rutot ja isorokko tappoivat talossa ja puutarhassa. Luultavasti juuri tämä perusturvallisuus on johtanut siihen, että modernia lääketiedettä myös kritisoidaan kovasti ja erilaiset vaihtoehtolääkkeet ja -hoidot ovat jo kauan olleet suuressa suosiossa.

Jotkut pitävät koko länsimaista lääketiedettä perustaltaan neuroottisena. 60-lukulaisten ikonin Herbert Marcusen mielestä kirurgia ilmentää "sublimoitua aggressiota". Se tarkoittaa, että kirurgi sisimmässään haluaisi silpoa potilaan kuoliaaksi, mutta koska sellainen on laitonta, hän tyytyy leikkaamaan potilaan auki ja korjaamaan hänen sisuskalujaan.

"Allopaattiselle" lääketieteelle on tapana etsiä vaihtoehtoja itämaisista ja erilaisten luonnonkansojen hoitomuodoista. Varsinkin vastakulttuurikärpäsen puremista yksilöistä ne tuntuvat sympaattisilta, ja niiden vertailu moderniin länsimaiseen hoitoperinteeseen tuottaa näppäriä dikotomioita: länsimainen lääketiede on sairauskeskeistä, itämainen keskittyy ihmisruumiiseen kokonaisuutena; länsimainen lääketiede perustuu teknologialle, itämainen on "luonnollista" jne.

Mutta kysymys kuuluu: miksi juuri itämainen lääketiede? Ennen tieteen vallankumousta länsimaissakin olivat vallalla homeopaattiset traditiot. 1800-luvulle asti Euroopan lääketieteessä oli vallalla galeeninen traditio, joka muinaisen kiinalaisen ja intialaisen perinteen tapaan oli homeopaattinen ja holistinen. Sen mukaan ihmisruumis koostui neljästä peruselementistä (maa, ilma, tuli ja vesi) joita vastasivat ruumiinnesteet (veri, lima, keltainen ja musta sappi). Elementtien tasapaino oli olennainen niin ruumiin kuin sielun terveydessä, ja epätasapainoa hoidettiin mm. suoneniskennällä ja yrtein.

Olisi toki veikeää, jos nykyisessä katukuvassa kiinalaista akupunktiohoitoa käyttävien luontaisparantoloiden rinnalla olisi kallonporausta ja suoneniskentää harjoittavia galeenisia parantoloita. Näin ei kuitenkaan ole. Trepanoinnin kaltaiset hoitomuodot on yleisesti tuomittu vaaralliseksi humpuukiksi, mutta perinteinen itämainen lääketiede, joka perustuu aivan yhtä epätieteellisille lähtökohdille, menestyy ja tuottaa harjoittajilleen rahaa. Ihmisten petkuttaminen väärillä lupauksilla parantumisesta on siis hyväksyttävää, jos siihen liittyy eksotiikkaa. Jälleen vanha kunnon kulttuurirelativismi sumentaa ajattelua. Ruumiinnesteet ovat meille huvittavia historiallisia kuriositeetteja, mutta olisi ilmeisesti etnosentristä ja epäkorrektia väittää, että qi-energia ja chakrat ovat samaa hölynpölyä. Niinpä "vaihtoehtoinen" ajattelu tuottaa valtavat määrät rahaa erilaisille puoskareille, jotka jostain syystä näyttävät vaihtoehtoväen silmissä sympaattisemmilta kuin suuret lääketehtaat.

Fool and his money are soon parted, kuten englanninkielinen sanonta menee, ja jos ihmiset haluavat tuhlata rahaa merkillisiin hoitomuotoihin, heillä on siihen täysi oikeus. Sairaita ihmisiä tietenkin käytetään hyväksi, mutta hengenvaaraa tuskin tuotetaan kenellekään. Vaihtoehtolääketieteen varjolla tehty bisnes on vastenmielistä, mutta kokonaisvaikutuksiltaan suhteellisen harmitonta. Uskoisin nimittäin, että tinkapaikan tullen vannoutuneinkin homeopatian ja holismin kannattaja turvautuu modernin lääketieteen ihmeisiin, joiden historiallinen menestys perustuu niiden ilmeiselle toimivuudelle. En ole kuullut, että yksikään jehovan todistaja olisi ainakaan Suomessa uhrannut henkeään kieltäytymällä verensiirrosta tai että sydänviasta kärsivä olisi valinnut jonkin luonnonparantajan kirurgin asemesta. Hullutuksiin muuten kovin taipuvainen ihminen muuttuu hämmästyttävän rationaaliseksi kuoleman uhatessa.