torstai 29. syyskuuta 2011

Fasismi vai fascismi?


Fascismista puhuttaessa tarkoitettiin alun perin radikaalia poliittista liikettä, joka hallitsi Italiaa vuosina 1922-1943. Vähän myöhemmin termillä viitattiin eurooppalaisiin oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin, jotka hallitsivat mm. Italiassa, Saksassa ja Francisco Francon Espanjassa. Sitten sanasta pudotettiin c-kirjain pois ja se laimeni hiljalleen tarkoittamaan kaikkea pahaa, väkivaltaista ja uhkaavaa.

Fasismi-termin käyttö on ollut niin pitkään niin leväperäistä, että vältän sitä niin paljon kuin mahdollista ja puhun mieluummin vanhaan tapaan ja historiallisessa mielessä eksaktisti fascismista, siis Benito Mussolinin ympärille kehkeytyneestä italialaisesta liikkeestä. Koska kaikkia diktatuureja pidetään nykyään pahuuden ruumiillistumina, Mussolinin Italiastakin on varsinkin suuren yleisön keskuudessa paljon harhakäsityksiä. Millainen liike fascismi sitten oli, ja miten se erosi Saksan kansallissosialismista, johon se varsin yleisesti ja virheellisesti rinnastetaan?

Marxilaiset ovat pitäneet fascismia poliittisen taantumuksen militanttina muotona, joka palveli suurpääomaa raivaamalla demokraattiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeet pois häiritsemästä. Jotkut konservatiiviset ajattelijat ovat taas väittäneet, että fascismi kuului pikemminkin liberaaliin ja vasemmistolaiseen perinteeseen asettuessaan poikkiteloin kirkon ja monien muiden vanhojen instituutioiden kanssa sekä korostaessaan työväenluokkaisuutta. Käytännössä molemmat ovat väärässä. Fascismi oli ristiriitainen sekoitus konservatiivisia sekä vasemmisto- ja oikeistoradikaaleja piirteitä. Sen ideologia ei ollut koskaan yhtenäinen, ja samaa voi sanoa sen kannattajakunnasta.

Italian Juhani Suomi, laajimman ja arvostetuimman Mussolinin elämäkerran kirjoittanut Renzo De Felice on korostanut fascismin laajaa kannatuspohjaa, sen vallankumouksellisuutta ja ideologisia yhteyksiä valistukseen. Hänen mielestään fascismia piti käsitellä ideologiana muiden joukossa ja nousevan keskiluokan poliittisena liikkeenä - ei pahuuden ruumiillistumana, keskiluokan reaktiona kumoukselliseen sosialismiin tai Mussolinin vallanpidon pintarakenteena. Siksi De Felice - joka oli poliittiselta kannaltaan maltillinen sosialisti - on kovin huonossa huudossa vasemmistolaisten historioitsijoiden keskuudessa.

Siinä missä natsit kokosivat SA-joukkonsa työttömistä, rikollisista ja sopeutumattomista sotaveteraaneista, oli fascistivallankumouksen squadristeissa varsin kirjavaa väkeä. Löytyi vasemmistolaisesti ja oikeistolaisesti asennoituvia, agraarimielisiä ja koneromantikkoja - joukkoa yhdisti vain nationalismi, antikommunismi ja haaveet uudesta Rooman imperiumista. Aktiiveihin ja tukijoihin kuului myös paljon älymystöä ja taiteilijoita. Yleensä mainittujen Filippo Marinettin ja Gabriele d'Annunzion lisäksi tukijoihin kuuluivat mm. filosofi Giovanni Gentile, näytelmäkirjailija Luigi Pirandello, ja nykyään valitettavan vähän luettu kirjailija Curzio Malaparte. Fyysikko Enrico Fermi ja puhelimen keksijä Guglielmo Marconi olivat fascistihallinnon innokkaita tukijoita, ja Abessinian sodan aikaan jopa hallintoa aiemmin kritisoinut filosofi Benedetto Croce joutui isänmaallisen innostuksen valtaan ja luovutti kultansa sotaponnistusten hyväksi.

Intellektuellien, kulttuuriväen ja tiedemiesten innostus selittynee osittain silloin, että fascistien kulttuuri- ja tiedepolitiikka oli vapaamielistä. Fascismin ideologiaan ei liittynyt pseudotieteellisiä oppeja kuten natseilla, eikä virallista taidepolitiikkaa oikeastaan ollut. Väkivallasta ja teknologiasta intoilleet futuristit ihastuivat liikkeen vitaaliseen ja modernistiseen puoleen ja pyrkivät jatkuvasti virallisen fascistisen taiteen asemaan, mutta Mussolini oli haluton myöntämään heille sellaista. Periaatteessa fascisteille kelpasi millainen taide tahansa, kunhan taiteilijat vain sitoutuivat tukemaan hallintoa. Niinpä Italiassa kukoistivat uusklassististen virtausten ohella monenlaiset modernistiset tyylit.

Poliittisena liikkeenä fascismi oli valtaan pyrkiessään erittäin väkivaltainen, mutta valtaan päästyään varsin maltillinen - siis täysin päinvastainen kuin kansallissosialismi. Valtakamppailun aikana poliittisia vastustajia pahoinpideltiin ja surmattiin. Kommunisteille ja muille vastustajille juotettiin risiiniöljyä, johon oli usein sekoitettu bensiiniä, mikä sai uhrin oksentamaan sisälmyksensä ulos. Fascistimieliset yrittäjät pitivät vielä vallankumouksen jälkeenkin liikkeensä näyteikkunassa risiiniöljypulloa brutaalina muistutuksena siitä, kuka on herra talossa. Mutta vallanpitäjinä fascistit kohtelivat toisinajattelijoita suhteellisen helläkätisesti moniin muihin eurooppalaisiin diktatuureihin verrattuna. Kurinpitäjänä Mussolini vertautuu lähinnä Kemal Atatürkiin. Yleisin rangaistus avoimesti hallitusvaltaa vastustaville oli karkoitus syrjäseuduille, silloin tällöin myös vankila. Keskitysleirijärjestelmää ei ollut.

Fascistit onnistuivat talouspolitiikassaan melko hyvin. Pääpiirteittäin heidän "korporatiivista valtiotaan" voi kuvata sekoitukseksi kapitalisti- ja sosialistimaiden käytäntöjä. 1930-luvun alkupuolella monet poliittiset johtajat, Hitler ja Roosevelt etunenässä, alkoivat toteuttaa valtiojohtoista elvytyspolitiikkaa, eräänlaista suunnitelmakapitalismia, suuresta talouslamasta selvitäkseen. Italiaan lama ei taas iskenyt kovin raskaasti, sillä vastaavanlainen politiikka oli siellä käynnissä jo ennen kriisiä. Taloutta ei myöskään elvytetty sitomalla se asevarusteluun Saksan malliin.

Mussolini toteutti eräänlaisen maareformin kuivattamalla soita viljelymaaksi ja jakamalla sen maattomille talonpojille. Ruotsalainen historioitsija ja Mussolinin elämäkerran kirjoittaja Göran Hägg kirjoitti fascistien maatalouspolitiikasta:

Joissakin kolmannen maailman maissa, vaikkapa Keniassa, äärimmäisen pitkälle viedyt maauudistukset ovat pirstoneet maanomistuksen niin sirpaleiseksi, että tilat tuskin kykenevät elättämään viljelijäperheen eikä tuotanto ole lainkaan rationaalista. Sosialistisissa maissa taas kollektivointi ja suurviljely johtivat välinpitämättömyyteen ja kehnosti hoidettujen tilojen rappeutumiseen. Näyttää siis siltä, että fasistivalta onnistui löytämään keskitien, niin että maata valtion panostuksen turvin saaneet viljelijät pystyivät terveesti omaa etuaan ajatellen jatkamaan toimintansa kehittämistä.

Yksi merkittävä ero natsi-Saksaan nähden oli myös se, ettei vuosien 1922-38 fascismi tunnustanut rotuoppeja. Juutalaisia oli puolueen korkeilla paikoilla, ja virallisen Mussolini-elämäkerran kirjoittaja sekä Il Ducen rakastaja Margherita Sarfatti oli juutalainen. Piittaamattomuus rotukiihkoilusta johtui osittain ideologisista lähtökohdista: fascistien esikuvana oli Rooman valtakunta, erittäin monietninen imperiumi. Tosin kun imperiumia alettiin toden teolla rakentamaan Abessinian sodassa, italialaiset rakensivat valloittamilleen alueille jonkinlaisen apartheid-järjestelmän vanhojen siirtomaavaltojen tapaan.

Hitleriin ja kansallissosialismiin johtavat fascistit suhtautuivat aluksi epäluuloisesti, osittain juuri rotuoppien takia. Mussolini sanoi natsien rotuideologiaa "veren mystiikaksi, johon mikään järki ei ylety" ja totesi, ettei moinen ajattelu "kuulu 1900-luvulle". Muutenkin Hitleriä pidettiin fascistisessa Italiassa nousukkaana ja kehnona jäljittelijänä. Natsijohtajan valtiovierailunsa yhteydessä Mussolini tokaisi kreivi Cianolle, että Hitler "näyttää putkimieheltä".

Fascismin perusmyytteihin kuului ajatus "la guerra latinasta", sodasta jonka italialaiset käyvät "germaanisia barbaareja" vastaan. Liike oli saanut alkunsa ensimmäisessä maailmansodassa, jossa vihollisia olivat pohjoisen keisarikunnat Saksa ja Itävalta. Kun Italia myöhemmin liittoutui Saksan kanssa, monet vanhat fascistit kauhistuivat moista vanhan vainoojan mielistelyä. Toisen maailmansodan lopulla syntyi jopa fascistimielisiä partisaaniosastoja, joissa vanhat mustapaidat saivat viimein tilaisuutensa käydä suurta latinalaista sotaa germaanivihollista vastaan.

Miksi Saksan ja Italian liitto sitten syntyi, jos vallanpitäjien lähtökohdat olivat näin vastakkaiset? Miksi Mussolini omaksui fascismin vanhojen periaatteiden vastaisesti melkein kaikki kansallissosialismin pääpiirteet - lopulta jopa inhoamiaan rotuoppeja myöten? Tämä prosessihan johti tappiolliseen sotaan, käänsi fascistijohdon sekä kansan Il Ducea vastaan ja lopulta romutti koko järjestelmän.

Selitystä on viisainta etsiä Mussolinin persoonasta. Hän ei ollut Hitlerin kaltainen fanaatikko, vaan kyynisyyteen saakka laskelmoiva valtapeluri, jolle ideologiset ja poliittiset käännökset eivät paljoa merkinneet. Tämä luonteenpiirre heijastui koko fascismiin, jolla ei koskaan ollut selkeää ideologiaa tai filosofiaa. Piirre oli Mussolinin ja hänen liikkeensä etu silloin, kun se johti pragmaattisuuteen tai joustavuuteen, mutta tavallaan myös fascismin tuhon juuri. Periaatteettomana Mussolini halusi valtaa sen itsensä takia, ja valta myös eristi hänet ympäristöstään ja älykkäimmistä neuvonantajistaan. Eristyneisyys ja absoluuttisen vallan sokaiseva vaikutus johtivat tuhoisiin virhearviointeihin.

Il Duce lähti toiseen maailmansotaan Hitlerin puolella, koska pelkäsi Saksan sotilaallista mahtia ja uskoi hyötyvänsä Saksan voitoista. Periaatteiden rikkominen oli pieni hinta imperiumin huimasta laajentumisesta. Mussolini ei kuitenkaan aavistanut, että sota pitkittyisi. Se oli puutteellisesti varustautuneelle Italialle itsemurha. Maa kärsi tappioita kaikilla rintamilla, hidasti liittolaisensa sotatoimia ja lopulta joutui liittoutuneiden ensimmäisen Euroopan-maihinnousun kohteeksi. Liittoutuneiden edetessä Sisiliassa fascistien suurneuvosto erotti Mussolinin. (Tässäkin tulee esiin kahden järjestelmän ero: olisi mahdoton kuvitella, että NSDAP olisi erottanut Hitlerin.) Mussolinin sodan lopulla Italian pohjoisosissa johtama Salòn hallitus oli enää vain Saksan nukkehallitus, eikä sen politiikalla ollut juuri tekemistä varhaisemman fascismin kanssa.

Mussolinin ja fascismin tarinaan liittyy kyllä moraliteetti, mutta se ei ole esimerkki "vihan ideologian" vaarallisuudesta. Pikemminkin se kertoo, mihin periaatteeton vallanhalu johtaa. Itse olen taipuvainen näkemään vuosien 1922-36 fascismissa myös paljon hyvää, vaikka lähtökohtaisesti suhtaudun kielteisesti valtiovallan pyhittäviin järjestelmiin. Fascismi oli melko valistunut harvainvalta, joka maan sisäisen vakauden palauttamisen ohella mm. halvaannutti mafian (saavutus, johon kukaan Mussolinia edeltävä tai häntä seurannut hallitsija ei ole pystynyt) ja hävitti malarian Italiasta. Ennen kaikkea pitää muistaa, että fascismi nousi valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä kaoottisina vuosina, jolloin demokratiaa ei pidetty Euroopassa samalla tavalla itseisarvona niin kuin nykyään. Monen mielestä se oli pelkkä epäonnistunut kokeilu, ja maailmansotien välillä Euroopan kaikkiin kolkkiin syntyi diktatuureja, joista monet olivat fascismia paljon julmempia.

Jos Italia ei olisi ottanut oppia Saksalta eikä varsinkaan lähtenyt mukaan toiseen maailmansotaan, fascistihallinto olisi pysynyt pystyssä vielä vuosikymmeniä vuoden 1943 jälkeen. Todennäköisesti se olisi myös liberalisoitunut pikkuhiljaa. Portugalia vuoteen 1968 saakka diktatorisesti hallinnut António de Oliveira Salazar äänestettiin joitakin vuosia sitten "suurimmaksi portugalilaiseksi". Mussolinille olisi voinut käydä samoin, jos hän olisi toiminut valtansa loppuvaiheessa toisin tai kuollut ennen ratkaisevia virheitään. Nyky-Italiassa häntä ei tosin edelleenkään pidetä Hitlerin kaltaisena demonina, vaan hän on pikemminkin kiistanalainen hahmo, jolla on myös etabloituneet puolustajansa.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kirjan marttyyriudesta


Viime elokuun mellakoiden ollessa pahimmillaan Lontoossa Clapham High Street-kauppakadun liikkeitä ryöstettiin ja tuhottiin järjestelmällisesti. Lopulta jokaisen kaupan näyteikkunat olivat rikki ja hyllyt tyhjinä, paitsi yhden: Waterstone's-kirjakauppa säilyi koskemattomana. Huolimatta siitä, että näyteikkunassa olisi ollut tarjolla muun muassa lähes kahdensadan punnan hintaisia sähkökirjojen lukulaitteita.

Syynä valikointiin oli tuskin mellakoivan nuorison kunnioitus kirjallisuutta kohtaan. Parempi selitys on lukutaidon surkea tila maan vähävaraisten keskuudessa. Brittiläinen koulujärjestelmä on tosiaan mahdollista läpäistä oppimatta lukemaan, ja Evening Standard -sanomalehti on hiljattain järjestänyt kampanjan, jossa värvätään "lukuavustajia" koululaisille. Näin siis eurooppalaisessa teollisuusmaassa vuonna 2011.

Yksi suomalaisen ja brittiläisen yhteiskunnan eroista on se, että täällä roskaväkikin osaa lukea ja kirjoittaa. Suomessa jopa sosiaaliavustusten hakeminen vaatii vähintään auttavaa sisälukutaitoa, mutta Englannissa on ilmeisesti toisin. Toisaalta en usko, että kirjakauppoja ryöstettäisiin juuri enempää, jos Suomessa puhkeaisi vastaavanlaisia levottomuuksia. Rahvas on kaikkialla lähempänä eläintä kuin sivistynyttä ihmistä, ja musiikki ja visuaaliset mediat vetoavat sen luontaiseen lyhytjänteisyyteen viihteellisintäkin kirjallisuutta paremmin. Jos rahvas saa valita, ryöstösaaliiksi tarttuvat iPodit, tietokoneet, pelikonsolit ja taulutelevisiot.

Tämän lisäksi kirjat ovat saaliina ongelmallisia. Ne ovat raskaita ja tilaavieviä, ja niiden eteenpäin myymisellä ei rikastu. Itse vien kirjoja antikvariaattiin perin harvoin, sillä saadakseen niistä edes muutaman kymmenen euroa niitä täytyy olla useampi kassillinen, enkä jaksa nähdä vaivaa.

Tämän vuoksi kirjat ovat erinomainen keräilykohde. Ne eivät kelpaa murtovarkaille eivätkä luultavasti ulosottomiehellekään. Olen joskus joutessani kehitellyt mielessäni novellia kultivoituneesta ammattimurtovarkaasta, joka varsinaisen saaliin lisäksi etsii ryöstämistään asunnoista klassikkoromaanien ensipainoksia yksityiskokoelmiinsa. Kirjakaupoista ja antikvariaateista kyllä varastetaan yksittäisiä kirjoja todellisuudessakin, ja luulisin että joitakin huippuharvinaisia niteitä varastetaan museoista ja vastaavista paikoista keräilijöiden tarpeeseen samoin kuin maalauksiakin. Mutta rikollinen bibliofiili, joka ei varasta edes rahan takia vaan harrastusmielessä, olisi henkilöhahmona ainutlaatuinen.

Kotikirjaston rakentajana pelkään oikeastaan vain tulipaloa. Kirjojen tulenarkuus on itse asiassa koitunut historiassa kokonaisten ihmisryhmien kohtaloksi. Kun Royal Air Force pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, pommituksia suunniteltiin laskemalla kaupunginosien palokerroin. Kertoimella määriteltiin, paljonko tulenarkaa materiaalia missäkin kaupunginosassa todennäköisesti oli. Keskiluokan asuinalueille kannatti kylvää palopommeja, koska koulutetun väen asunnoissa oli enemmän kirjoja ja kirjahyllyjä. Voimakkaat räjähdyspommit sopivat paremmin pudotettaviksi työväenluokkaisiin kaupunginosiin. Kirjarovioita eivät siis 1900-luvulla sytyttäneet pelkästään natsit, vaan myös heidän vastustajansa.

Kun amerikkalaiset fundamentalistikristityt polttivat Beatlesin levyjä 1960-luvulla, he joutuivat huomaamaan että vinyyli on perin huonosti palavaa materiaalia. Levyrovioista ei siis koskaan tullut sellaista synkkää arkkityyppistä kuvaa kuin Aleksandrian kirjaston palosta tai kolmannen valtakunnan kirjarovioista. Irakin sodan alettua amerikkalaiset patriootit tuhosivat julkisesti sodanvastaisia lauluja sisältäviä cd-levyjä ajamalla niiden yli maantiejyrällä, mutta toiminta näytti lähinnä koomiselta.

Kirja on tallenteena kuin luotu historiallisen marttyyrin osaan. Sitä ei voi käyttää hyödykseen, sen voi vain tuhota. Mutta se tuhoutuu komeasti. Mielestäni suomalaisten vapaa-ajattelijoiden olisi pitänyt polttaa Raamatut, joita he taannoisessa tempauksessaan ottivat vastaan teineiltä ja antoivat vaihdossa pornolehtiä. Sen sijaan he antoivat ne paperinkeräykseen. Palaminen olisi ollut noiden kulttuurimme peruskivien arvon mukainen loppu, ja samalla se olisi sijoittanut uusateistit suoremmin barbarian pitkään traditioon, johon he joka tapauksessa kuuluvat.

Barbaarien tehtävä on sytyttää tuli, kirjojen tehtävä on palaa. Kun tuli on sammunut, kirjat painetaan uudelleen, odottamaan uusia barbaareja. Näin toteutuu historian loputon heiluriliike henkevyyden ja matalamielisyyden, sivilisaation ja raakalaisuuden välillä. Mutta ollaanko nyt tultu uuteen tilanteeseen? Ranskan vallankumouksen aikaan pillastunut väkijoukko tunkeutui Strasbourgin kaupungintalolle ja tuhosi ensin vihatut kruunun arkistot, sitten varmuuden vuoksi kaikki kirjat ja paperit joissa oli kirjoitusta. Ne lastattiin kärryihin ja paiskattiin Reiniin virran vietäväksi. Vaikka nämä ihmiset eivät osanneet lukea, kirjat ja kirjalliset dokumentit edustivat heille jotakin myyttistä pahaa, muistuttivat heidän vihaamastaan hallinnosta. Nykyiset rähinöitsijät ovat niin ikään lukutaidottomia, mutta kirjat eivät näytä merkitsevän heille sen vertaa, että he vaivautuisivat tuhoamaan ne. Kertooko tämä formaatin yleisen merkityksen vähenemisestä tässä sivilisaatiossa?

Masentavaa sinänsä, mutta ainakin kirjat saavat olla rauhassa, ensimmäistä kertaa.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Käsitteet selviksi, osa 1















Euroopan keskusteluilmapiirissä on tapahtunut muutos. Aiemmin virallista totuutta hallinneet monikulttuurisuuden kannattajat ovat joutuneet puolustuskannalle, kun Angela Merkelin, David Cameronin ja Nicolas Sarkozyn kaltaiset johtavat poliitikot ovat julkisesti todenneet, että monikulttuurinen yhteiskunta on epäonnistunut.

Viimeisin kohtaamani esimerkki asetelman kääntymisestä on Liisa Liimataisen Ydin-lehdessä ilmestynyt artikkeli "Sinisilmäinen vai viisas monikulttuurisuus?" Kyseessä on yritys monikulttuurisuuden käsitteen pelastamiseksi, ja tuoretta siinä on monikulttuurisuuden ongelmien edes nimellinen tunnustaminen:

Monikulttuurisuuden puutteet pitää tunnustaa, mutta se ei saa johtaa siihen, että yhteiskunnissa eläviä erilaisia kulttuureja ei kunnioiteta eikä niiden kanssa enää käydä keskustelua. Koska toisten kulttuurien kunnioittaminen on vaativaa, pelkkä suvaitsevaisuus ei riitä: se voi perustua myös ylemmyydentunteeseen.

Liimatainen jakaa monikulttuurisuuden kahteen lajiin: naiiviin ja viisaaseen:

Sinisilmäinen monikulttuurisuus rohkaisee kulttuurirelativismia. Se viestittää, että jokainen maahanmuuttaja voi elää niin kuin haluaa ja levittää minkälaisia ajatuksia tahansa, kunhan hän ei vain riko avoimesti lakia. (...) Viisas, hienosäikeinen monikulttuurisuus sen sijaan ei hyväksy arvojen suhteellisuutta eikä varsinkaan sharia-tuomioistuimia, islamilaisen lain soveltajia, jotka asettavat maahanmuuttajien uskontoon liittyvät käytännöt valtion lakien yläpuolelle.

On toki kovin mieluista huomata, että monikultturisti myöntää monien aatetovereidensa kärsivän sinisilmäisyydestä ja yrittää korjata asian. Silti Liimataisen rehabilitointiyritys ei vakuuta. En nyt tarkoita edes hänen käsittämätöntä väitettään, että Tony Blairin Britanniassa oltiin oikealla tiellä monikulttuurisuuden suhteen. Liimataisen varsinainen kompastuskivi on kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää, että monikultturismi sinänsä on kulttuurirelativistinen oppi.

Selitän hiukan. Kulttuurilla tarkoitetaan suomenkielisen wikipedian määritelmässä "erottelujen järjestelmää, jonka avulla ihminen luokittelee ympäristöä, arvottaa itseään ja muita sekä rakentaa identiteettiä." Hyväksyttäköön tämä määritelmä ainakin työhypoteesina. Monikulttuurisuudella tarkoitetaan yleisimmin sitä, että samassa yhteiskunnassa elää toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureita rinnakkain ja ettei millään näistä kulttuureista ole hegemonista asemaa. Monikultturismi on taas oppi, että tällainen tila olisi erityisen tavoiteltava asia.

Monikultturistin käsitys kulttuurista on lähtökohtaisesti naiivi, paljon naiivimpi kuin vaikkapa siteeraamassani wikipedia-määritelmässä. Useiden eri kulttuurien rauhanomainen rinnakkaiselo samojen rajojen sisäpuolella edellyttäisi sitä, että kulttuurit poikkeaisivat toisistaan vain pintakerrokseltaan. Jos kulttuuri tarkoittaisi pelkästään ruoanlaittotapaa, uskonnollisia seremonioita, pukeutumistyyliä, sitä pidetäänkö kenkiä jalassa sisätiloissa vai ei, monikulttuurinen ihanneyhteiskunta olisi jo täällä. Harva ihminen kun on niin primitiivisen suvaitsematon, että ryhtyisi rakentamaan riitaa tällaisten asioiden perusteella.

Mutta kulttuurilla on myös marxilaisittain sanottuna syvärakenne. Siihen kuuluvat muun muassa käsitykset perhemallista, naisen ja miehen rooleista, kasvatuksesta, uskonnon ja politiikan suhteesta, voimankäytön oikeutuksesta, työmoraalista, usein hallintotavastakin. Nämä piirteet ovat muotoutuneet pitkän historiallisen prosessin tuloksena tietyissä maantieteellisissä ja ilmastollisissa oloissa ja muuttuvat hyvin hitaasti. Yleensä ne istuvat paljon sitkeämmässä kuin kulttuurin pintakerroksen makutottumukset. Minulle ei tuottaisi kovin suuria vaikeuksia siirtyä syömään vaikkapa intialaistyyppistä ruokaa, mutta naimisiinmeno suvun valitseman puolison kanssa olisi jo toinen juttu.

Juuri kulttuurien syvärakenteiden kohdatessa syntyvät pahimmat ja verisimmät konfliktit. Kulttuurit kun ovat määritelmällisesti erojen järjestelmiä; niiden ytimessä on monikultturistien niin kovasti kammoksuma jako meihin ja muihin. Paitsi että monikultturistit sulkevat silmänsä tältä tosiseikalta, he usein ottavat sinisilmäisesti ja ylimielisesti oikeudekseen määritellä, mikä kuuluu maahanmuuttajaryhmien kulttuuriin ja mikä ei. Arabeskit, moskeijat ja qawwali-musiikki kuuluvat "oikeaan" islamilaiseen kulttuuriin, sharia-tuomioistuimet ja naisten koulunkäynnin kieltäminen eivät. Mutta itse asiassa sharia-laki ja naisten kohteleminen kotiorjina ovat paljon olennaisemmin islamilaista kulttuuria, koska ne heijastelevat sen syvärakennetta, tässä tapauksessa perhe- ja oikeuskäsitystä. Kulttuuri ei ole pulla, josta voi poimia rusinat. Jos kulttuuria lähdetään muuttamaan, yritys joko epäonnistuu surkeasti, tai sitten muuttuu paljon muutakin kuin alun perin oli tarkoitus.

Ajatelkaamme afganistanilaista muslimimiestä, joka muuttaa Suomeen ja päättää sopeutua täkäläiseen elämänmenoon. Hän ottaa vain yhden vaimon, kasvattaa lapset pieksemättä heitä, hyväksyy että naisella on samat oikeudet kuin miehelläkin ja antaa tyttäriensä opiskella ja valita puolisonsa vapaasti. Hän opettelee sujuvan suomen kielen, puhuu sitä jälkikasvulleenkin ja hyväksyy sen, ettei työpäivää sovi keskeyttää jatkuvilla kumarruksilla Mekkaan päin. Hän ei ylipäätään ala vaatia itselleen erityisoikeuksia tai -vapauksia, vaikka jotkut kantaväestön käytännöt tuntuvatkin hänestä omituisilta tai jopa epämiellyttäviltä.

Tämän prosessin tuloksena afgaanistamme tulee käytännössä suomalainen, vaikka hän söisi edelleen kotimaalleen tyypillistä ruokaa, pidättäytyisi alkoholinkäytöstä ja paastoaisi ramadanin aikaan. Esimerkki on kuvitteellinen, mutta uskon että järkevin ja kyvykkäin osa maahanmuuttajista on aivan valmis tämäntyyppiseen suomalaistumiseen. Hyvä esimerkki onnistuneesta suomalaistumisesta ovat täkäläiset tataarit, islaminuskoiset suomalaiset joista ei koskaan ole ollut uhkaa yhteiskuntarauhalle vaikka he ovatkin säilyttäneet osan omista tavoistaan. Yhtenä esteenä vastaavalle kehitykselle uudempien maahanmuuttajien parissa ovat juuri monikultturistit, jotka jatkuvasti kyseenalaistavat täkäläisiä perinteitä, korostavat maahanmuuttajien asemaa myyttisinä "toisina" ja vaativat heille kiintiöitä ja erityiskohtelua.

Liimatainen tekee myös virheen erottaessaan jyrkästi toisistaan kulttuurin ja lainsäädännön. Tämä käy ilmi vaikkapa moniavioisuuskysymyksen kohdalla. Muun muassa monessa muslimimaassa ja joillakin Etelä-Afrikan alueilla moniavioisuus kuuluu kulttuuriin, kristillisen perhekäsityksen omaksuneessa Suomessa se on laitonta. Tässä kysymyksessä maan laki määrittelee maan tavan, ja lukemattomia muitakin esimerkkejä löytyy. Lakien noudattaminen on assimiloitumista, enemmän tai vähemmän.

Jos yhteiskunnassa asuu rinnakkain eri rotuisia ja eri uskontoja tunnustavia ihmisiä, se ei vielä ole monikulttuurinen. Se on monietninen. Monikulttuurinen yhteiskunnasta tulee vasta kun aletaan kuvitella, että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia ja ettei niiden käytäntöjen välillä ole perustavanlaatuisia ristiriitoja. Monikulttuurinen yhteiskunta antaa etnisyyteen perustuvia erityisvapauksia ja sallii kansanryhmien elää omissa erillisissä enklaaveissaan, koska yhdelläkään kulttuurilla ei ole oikeutta tyrkyttää standardejaan toiselle.

Sellainen yhteiskunta oli Liimataisen artikkelissa ihannoitu Tony Blairin Britannia, jossa autokoulujen kokeet, hallituksen tietovihkot ja julkisten paikkojen opasteet oli kirjoitettu virallisen englannin ohella monilla albanian murteilla, urduksi, hindiksi, bengaliksi, arabiaksi... Ei ihme, että sopeutuminen on takkuillut, kun maahanmuuttajilla ei ole siihen vähäisintäkään tarvetta. Tämän kulttuurisen sillisalaatin satoa korjattiin viimeksi elokuun slummimellakoissa.

Minusta monikulttuurisuuden käsitettä ei pidä pelastaa, vaan se joutaa roskakoriin. Kaiken kaikkiaan siitä on ollut enemmän harmia kuin hyötyä, monikulttuuriseen utopiaan uskominen on viime kädessä vain estänyt siirtolaisia löytämästä omaa paikkansa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jos ylipäätään tarvitsemme jonkin termin kuvaamaan väestörakenteeltaan nykyisen kaltaista yhteiskuntaa, puhukaamme sitten monietnisyydestä. Olkoon Suomi monietninen ja kansainvälinen, mutta ei monikulttuurinen.

Yhdessä mielessä monikulttuurisuuden käsitettä voidaan toki käyttää. Minulle monikulttuurisuus tarkoittaa sitä, että maailmassa on toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureja ja perinteitä, kukin omalla alueellaan. Minusta on myös parempi, että ne puuttuvat toistensa käytäntöihin mahdollisimman vähän ja saavat omalla painollaan kehittyä mihin suuntaan tahansa. Nyt joku epäilemättä sanoo, että pyörrän tässä edellä sanomani ja tunnustaudun itsekin kulttuurirelativistiksi, mutta asia ei ole niin. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen kulttuurimme, siis tämä merkillinen sekoitus antiikin, kristillisyyden ja valistuksen perintöä, on kaikista kulttuureista paras, kehittynein ja sivistynein. Mutta se ei tarkoita, etteikö muunkinlaisia saisi olla. Olisihan maailma silloinkin perin ikävystyttävä paikka, jos kaikki ihmisyksilöt olisivat huippuälykkäitä, kauniita, taiteellisesti lahjakkaita, terveitä ja fyysisesti vahvoja.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Eräs ratkaisu epätoivoon


Kirjailijat ovat usein huonoja sotilaita. Eräs entinen rintamakaveri sanoi Norman mailerista, että tämän selviäminen hengissä sodasta oli suuri ihme. Väinö Linnan rintamakaverit muistelivat, että Linna oli ollut sodassa lusmumainen velvollisuuksien välttelijä. Moni ensimmäiseen maailmansotaan innolla lähteneistä runoilijoista kaatui tai haavoittui palveluskelvottomaksi sodan ensimmäisinä viikkoina.

Saksalainen Ernst Jünger (1895-1998) on poikkeus. Hän kävi läpi koko ensimmäisen maailmansodan, ja hänen ansionsa herättävät kunnioitusta kenessä tahansa sotilaassa. Luutnantti Jünger palveli joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä, ja johti myös yhtä sodan lopulla muodostetuista Stosstrupp-erikoisosastoista, joiden vastuulla olivat strategisesti tärkeät hyökkäys- ja tiedustelutehtävät vihollisen linjoilla. Jünger oli sotilaana jonkinlainen oman aikansa Rambo: haavoituttuaan viimeisen kerran hän hoiperteli luodinreikä keuhkossaan pitkän matkan turvaan ja ampui vielä matkalla brittisotilaan. Omien laskujensa mukaan hän haavoittui rintamalla yhteensä 14 kertaa, joista viisi kiväärinluodista, kaksi kranaatinsirpaleesta, yksi srapnellinkuulasta, neljä käsikranaatinsirpaleesta ja kaksi kiväärinluodinsirpaleesta. Pari kuukautta ennen sodan päättymistä hänelle myönnettiin keisarillisen Saksan korkein kunniamerkki, Pour le Mérite.

Tämä äärimmäisen sitkeä soturi oli myös suuri esteetikko ja korkeasti sivistynyt taiteentuntija. Maatessaan kuumeessa ja kovissa tuskissa sotilassairaalan vuoteella syksyllä 1918 hän tappoi aikaa lukemalla Tristram Shandya. Sodan jälkeen hän julkaisi sotapäiväkirjoihinsa perustuvan muistelmateoksen Teräsmyrskyssä (In Stahlgewittern, 1920). Omakustanteena julkaistu teos saavutti nopeasti suuren maineen ja oli lähtölaukaus yhdelle 1900-luvun pisimmistä ja tuotteliaimmista kirjailijanurista. Ennen kuolemaansa 103-vuotiaana Jünger oli julkaissut romaaneja, esseeteoksia, muistelmia, tutkielmia, päiväkirjoja.

Luin hiljattain uudelleen Markus Långin suomennoksen Teräsmyrskystä, ja pidän sitä parhaana lukemanani sotamuistelmana. Vähintäänkin se on paras ensimmäisestä maailmansodasta kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Se on selvästi parempi ja kiinnostavampi kuin Erich Maria Remarquen osoittelevan pasifistinen Länsirintamalta ei mitään uutta, jonka vastinparina se usein nähdään. Kiinnostavinta ja häiritsevintä Teräsmyrskyssä on sen kylmän estoton ote kuvaamiinsa tapahtumiin. Jüngeriä on kauhisteltu, koska hän kirjoittaa sodasta jonkinlaisena seikkailuna, pohtimatta sanallakaan sen poliittisia syitä tai tuomitsematta sen mielettömyyttä. Vaikka hänen sotakirjaansa on pidetty militaristisena vastavetona aikansa pasifistiselle sotakuvausperinteelle, se poikkeaa selvästi myös siloitelluista patrioottisista sotakuvauksista.

Jünger ei mitenkään peittele mekanisoidun sodankäynnin rujoutta. Hän kuvaa ralistisesti ja yksityiskohtaisesti taisteluhautojen ankeutta, kuoleman satunnaisuutta, kammottavia sirpalevammoja, siviilien kärsimyksiä. Kuitenkin kaikesta jää tuntu, että hän viihtyy taistelukentällä ja että taistelun synnyttämä adrenaliinijuopumus ja sotilaiden veljeys ovat hänelle korkeinta onnea. Jüngerin proosasta tosiaan puuttuvat suru ja sääli, nuo nykyaikaiselle sotakuvaukselle keskeiset tunteet. Tyylin partiopoikamainen reippaus kestää alusta loppuun.

Jünger ei missään nimessä ollut vaarasta ja teurastuksesta nauttiva sosiopaatti, mutta tietty kylmyys liittyy kaikkiin hänen havaintoihinsa. Kertaakaan hän ei ilmaise edes vihaavansa vihollistaan, vaan pikemminkin kunnioittaa heitä urheina miehinä, jotka vain sattuvat taistelemaan vastapuolella. Hän paheksuu kohtaamiensa saksalaissotilaiden raivoa englantilaisia kohtaan kun kranaattikeskitys on surmannut useita heidän tovereitaan, ilmeisesti tajuamatta että kaikille sota ei tarkoittanut sellaista ritarillista kamppailulajia kuin hänelle. Kun Jünger saa taistelun keskellä tiedon ystävänsä kaatumisesta, hän kuvaa tiedon iskeneen hänet "täysin lamaan". Kuitenkin heti taistelun ja haavojen sitomisen jälkeen hän tyhjentää tuntemansa everstin kanssa viinipullon ja kertoo olevansa "puolinukuksissa mutta erinomaisella tuulella".

Mutta Jüngerin mielestä kylmyydessä on kyse vain soturin karaistumisesta. Kuunneltuaan erään rintamatoverinsa puhetta hän toteaa ihailevasti:


Tässä äänessä oli jäljellä vain suurta välinpitämättömyyttä; muu oli palanut tulen hehkussa. Sellaisten miesten kanssa voi taistella.

Sodan sielua rappeuttavaa ja traumatisoivaa vaikutusta ei Jüngerin maailmassa näytä olevan. Taistelun jälkeisiä tunnelmia hän kuvaa näin:

Jos tusinasta kaatui kymmenen, viimeiset kaksi tapasivat varmasti ensimmäisenä vapaailtana kolpakon ääressä, joivat hiljaa vainajien muistoksi ja muistelivat hilpeästi yhteisiä kokemuksia. Näissä miehissä sykki elävänä piirre, jota sodan karuus korosti ja silti henkevöitti: aimo ilo vaaran koittaessa, urhoollinen voitontahto. Neljän vuoden kuluessa tulessa puhdistui yhä puhtaampi, yhä pelottomampi soturikaarti.
Jünger uskoi vakaasti sotakokemuksen jalostavaan voimaan. Hän uskoi sen tempaisevan porvarillisen elämän turruttamat ihmiset irti itsepetoksestaan ja paljastavan heissä joko sankarin tai pedon. Teräsmyrskyn karaisemien miesten piti kirjailijan poliittisissa kaavailuissa muodostaa uuden ja paremman Saksan johtava eliitti. Samanlaisia haaveita oli Saksan koko sodanjälkeisellä äärioikeistolla, eliittikaarti-idean varaan rakennettiin Freikorps-joukot sekä Stahlhelm- ja SA-järjestöt. Huolimatta asemastaan saksalaisen nationalismin tärkeänä ideologina Jünger ei koskaan hyväksynyt natseja eikä liittynyt heihin; hänen elitistinen maailmankatsomuksensa sekä inho raakalaismaista nyrkkivaltaa kohtaan vieraannuttivat hänet "rahvaanomaisesta" kansallissosialismista.

Erikoista on, että kirjailijan ajatus sodan jalostavuudesta syntyi juuri ensimmäisessä maailmansodassa, kaikista 1900-luvun sodista hatarimmin perustellussa ja yksittäisen sotilaan kannalta järjettömimmässä. Maailmansotaahan on yleensä pidetty kaiken ritarillisuuden ja yksilöllisen urheuden päätepisteenä, teknologisena täystuhona, jonka taisteluissa uhrattiin tuhansittain miehiä rintamalinjan siirtämiseksi parisataa metriä eteenpäin. Mutta Jünger otti uuden mekanisoidun sodankäynnin haasteena. Hän etsi ja näemmä löysikin yksilösankaruutta sieltä, missä sen piti olla lähtökohtaisesti mahdotonta. Kyse oli herooisesta kamppailusta yksilön ja persoonattoman sotakoneiston välillä. Jünger löytää jotakin riemastuttavaa tapauksesta, kun eräs alikersantti laukaisee vahingossa vääränvärisen valoraketin ja saa aikaan massiivisen tykistökeskityksen:

Tykistömme heräsi oitis sellaiseen vauhtiin, että sitä seurasi ilolla. Mörssärikranaatti toisensa perään kiiti ulvoen ilman halki ja pirstoutui etumaastossa sirpaleiksi ja kipinöiksi. Pölyn, pistävän kaasun ja sinkoilevien ruumiiden löyhkä kohosi pommikuopista. Tämän tuho-orgian jälkeen tulitus laantui tavanomaiseen tasoonsa. Yksilön kiihtynyt tempaus oli käynnistänyt valtaisan sotakoneiston.

Mutta Teräsmyrskyssä ovat vielä keskeisempiä hetket, jolloin yksittäinen sotilas sulautuu itseään suurempaan mahtiin. Pari sitaattia erään taistelun kuvauksesta:

Katsoin vasemmalle ja oikealle. Kansojen rajamaa tarjosi merkillisen näkymän. Hyökkäävä pataljoona odotti silmänkantamattomana rintamana, komppaniat yhteen sulloutuneina pommikuopissa vihollislinjan edustalla, jota myllerrettiin tulimyrskyin yhä uudelleen. Nähdessäni tämän patoutuneen joukon läpimurto tuntui minusta varmalta. Riittäisivätkö voimamme myös hajottamaan vihollisen reservit ja pirstomaan ne? Se tuntui itsestään selvältä. Päätöstaistelu, viimeinen ryntäys näkyi koittaneen. Täällä kansojen kohtalo pantaisiin täytäntöön; oli kysymys maailman tulevaisuudesta. Tajusin hetken merkityksen, ja uskon, että jokainen tunsi persoonallisuutensa sulautuvan joukkoon ja pelkonsa katoavan.

***

Ei-kenenkään maa oli täynnä hyökkääjiä, jotka astuivat yksin, ryhmittäin tai suurina joukkoina kohti tulista esirippua. He eivät juosseet eivätkä hakeneet suojaa, kun torninkorkuiset patsaat kohosivat heidän välissään. Hitaasti mutta vääjäämättä he etenivät kohti vihollislinjaa. Näytti siltä kuin haavoittuvaisuus olisi mennyttä.

Tällaisen kollektiivisen voiman muodostuminen oli kirjailijalle elähdyttävä kokemus, ja kaivattu vastaus modernin sodankäynnin synnyttämään ongelmaan. Materiaalitaistelussa juoksuhautoineen, konekivääreineen, rumputulineen ja taistelukaasuineen yksilö oli orpo ja eksyksissä, samankaltaisen eksistentiaalisen tyhjyyden edessä kuin kuka tahansa Camus'n tai Beckettin henkilöhahmo. Asetelma kuvastaa yleisemmin modernin ajan ihmistä byrokratian tai tuotantokoneiston osaseksi alennettuna. Tämä toivottomuuden kokemus oli kuitenkin voitettavissa sulautumalla karaistuneiden sotureiden joukkoon, heittäytymällä tovereiden kanssa taistelun kuohuun. Hyökkäystilanteessa Jünger ei pelkästään kokenut pelkonsa haihtuvan, vaan tunsi hetken olevansa haavoittumaton ja voittamaton. Kokemus on paitsi epätoivon, myös yksilösankaruuden tuolla puolen: kadonnut merkityksellisyys löytyy uudelleen rintamatovereiden orgaanisesta yhteisöstä. Vastaavasti parlamentaarisen demokratian tilalle Jünger tarjosi aristokraattista sotilas- ja työläisvaltiota.

Joillekin tällainen maailmankatsomus on yhtä kuin fasismi, eivätkä he välttämättä ole väärässäkään. On selvää, että Jüngerin sota-aiheiset kirjoitukset vaikuttivat 1920- ja 30-lukujen oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin. Toisaalta myös Hemingway etsi moderniin tyhjyyteen sisältöä vaarallisesta ja vitaalisesta elämästä, ja hän on täysin salonkikelpoinen kirjailija. Hänet erottaa Jüngeristä lähinnä se, että amerikkalaisen kulttuurin kasvattina hän sitoutui yksilösankaruuden kulttiin, jota saksalainen hengenheimolainen tuntui pitävän riittämättömänä. Lisäksi sodanjälkeisessä tuotannossaan Jünger nosti sotilaan rinnalle myyttiseksi sankariksi työläisen, joka teollisessa "teräsmyrskyssä" kykenee nousemaan modernin maailman arvottomuuden yläpuolelle. Tämä näkemys on saanut vastakaikua myös vasemmistolaisessa ajattelussa.

Oli miten oli, Jüngerin löytämä ratkaisu nykyajan psykologisiin ja spirituaalisiin kriiseihin on niin äärimmäinen ja selvästi vain poikkeusyksilöille soveltuva, että häntä harvemmin mainitaan modernin kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Varsinkin Suomessa hänet on tyydytty ohittamaan protonatsina, tai sitten hänen "luovaa militarismiaan" on kummasteltu pyrkimättä ymmärtämään sitä syvemmin. Marjatta Hietalan jälkisanat Teräsmyrskyssä-suomennokseen jäävät nekin melko pintapuolisiksi. Jüngerin sotakirjoitukset ovat monelle suomalaiselle kirjallisuudenystävälle valitettavasti vielä vain kiintoisa kuriositeetti, ja vielä vähäisemmälle huomiolle on jäänyt hänen myöhempi tuotantonsa. Mutta siihen pureutuminen jääköön myöhempiin merkintöihin.