keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Vapaus ja vapaamielisyys


Vihreät aloittivat poliittisen taipaleensa luonnonsuojelun - perustaltaan konservatiivisen aatteen - edistäjinä, mutta sittemmin puolueesta kehittyi liberaali "arvopuolue". Puolitoista viikkoa sitten puheenjohtaja Anni Sinnemäki kommentoi vaalitappiotaan sanomalla, että kyseessä oli ennen kaikkea vihreiden ajamien arvojen tappio vastakkaiselle arvomaailmalle. Siinä hän oli varmaankin oikeassa, mutta se, mitä vihreiden ajamat arvot oikeasti ovat, ei ole yhtä selvää.

Vihreät ovat profiloituneet "liberaaleiksi", eli vastavoimaksi niille, joita he nimittävät "konservatiiveiksi". Jako on vanha, 1800-luvulta juontuva, muttei mitenkään yksiselitteinen. Edmund Burke, jota pidetään nykyaikaisen konservatismin keksijänä ja oppi-isänä, kuului omana aikanaan liberaalina pidettyyn Whig-puolueeseen. Lisäksi pitää erottaa toisistaan talous- ja arvoliberalismi, joista edellinen on ns. tiedostavissa piireissä automaattisesti pahaa ja jälkimmäinen automaattisesti hyvää. Mutta olennaisempaa on, että sama ihminen voi olla samanaikaisesti konservatiivi ja liberaali, jopa samassa kysymyksessä.

Otetaan esimerkiksi homokysymys, jossa rintamalinjojen usein oletetaan hahmottuvan kirkkaasti. Itse olen sitä mieltä, että se, mitä aikuiset ihmiset keskenään makuuhuoneessa tekevät, on heidän oma asiansa eikä yhteiskunnan ja viranomaisten. Niinpä homoilla on minusta täysi oikeus toteuttaa taipumuksiaan ja vaikka järjestää Pride-marssejakin kenenkään häiritsemättä. Sekin on minusta hyvä, että heillä on halutessaan mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa. Tässä mielessä olen siis liberaali.

Toisaalta taas en olisi halukas sallimaan homoavioliittoja enkä adoptio-oikeutta homopareille. Tätä perustelen siten, että vaikka ihmisillä onkin oikeus tehdä keskenään mitä huvittaa, yhteiskunnassa on oltava jokin yleinen käsitys siitä, mikä on normaalia ja säännönmukaista. Avioliitto ei ole mikään kahden vapaan yksilön romanttinen sopimus, vaan instituutio, jonka tarkoitus on suvunjatkaminen. Niinpä homoseksuaaleilla voi kyllä minun puolestani olla rekisteröity parisuhde, muttei avioliittoa. Perheinstituutiossakaan ei ole kysymys vanhempien vapauksista ja oikeuksista, vaan jälkikasvun hyvinvoinnista, ja minusta lapsella on oikeus sekä isään että äitiin. Näiden mielipiteideni takia (jotka eivät ole tämän kirjoituksen aihe) lukeudun puolestani konservatiiviseen leiriin.

Tästä voidaan tehdä tiettyjä karkeahkoja johtopäätöksiä. Liberalismi on aate, joka korostaa yksilönvapautta, ja liberaalin mielestä valtion on puututtava yksityisen kansalaisen tekemisiin mahdollisimman vähän. Konservatismi taas korostaa, että luonnostaan pahatapainen ihminen vaatii ihmisiksi elääkseen sääntöjä ja rajoituksia, niin moraalisia kuin lainsäädännöllisiä sellaisia. Konservatiivi arvostaa instituutioita ja katsoo, että vuosisataisilla perinteillä on merkityksensä myös nykyään eläville. Näkökannat tuntuvat näin esitettyinä vastakkaisilta, mutta todellisuudessa kyse on kahdesta länsimaisen sivilisaation perusvirtauksesta, jotka kietoutuvat jatkuvasti toisiinsa ja elävät eräänlaisessa symbioosissa. Jos tätä ei tajuta, niin liberalismi kuin konservatismikin muuttuvat itsensä irvikuviksi.

Erinomaisessa blogikirjoituksessaan "Lapsesi ei äänestä vihreitä" Marko Hamilo, klassiseksi liberaaliksi tunnustautuva intellektuelli, kirjoitti vihreän liberalismin rajoittuneisuudesta:

Todellisuudessa vihreä arvoliberalismi on myytti. Vihreät - ja monet muutkin arvoliberaalit - puhuvat mielellään homojen oikeudesta homostella, jos homosteluttaa. Onko joku sitä kieltämässä? Homoiluun on ollut laillinen oikeus Suomessa 40 vuotta. En ole kuullut, että edes kiivaimmat kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten junttiosasto olisi tavoittelemassa homoseksuaalisten tekojen uudelleenkriminalisoimista. Sen sijaan muuan Tuija Brax on hahmotellut aikuisten ihmisten välisen prostituution täyskieltoa.

(...)

Vihreillä on muutenkin valtava halu päättää ihmisten omista asioista. Miksi valtio tietäisi perheitä paremmin, miten vanhempainvapaat on jaettava? Vihreät vastustivat holhousta tasan niin kauan kuin holhous kohdistui heidän elämäntapapreferenssejään vastaan. Kun vihreistä arvoista tuli valtavirtaa, vihreät ottivat holhoojan roolin ilomielin vastaan.

Juuri tätä holhousmentaliteettia olen itsekin hämmästellyt. Hamilon mainitsemiin esimerkkeihin voisi lisätä vihreiden tarpeen rajoittaa kansalaisten oikeutta omistaa tuliase sekä heidän ehdotuksensa rippisalaisuuden lakkauttamisesta. Aina kun he kohtaavat ilmiön, josta eivät itse pidä, he ovat kummemmin pohtimatta valmiita ulottamaan valtion lonkerot yksilöiden elämään.

Yhtä räikeästi arvoliberaali holhousinto näkyy suhteessa vähemmistöihin. Vaikka pidän itseäni enemmän konservatiivina kuin liberaalina, suhtautumiseni useimpiin seksuaalisiin, poliittisiin, uskonnollisiin, etnisiin ym. vähemmistöihin on suoraviivaisen salliva, ja sen voi tiivistää kahteen sanaan: maailmaan mahtuu. En edellytä vähemmistöryhmiltä muuta kuin sopeutumista kirjoitettuihin lakeihin ja osaan kirjoittamattomista, esim. siihen, mitä tässä kulttuuripiirissä pidetään hyvänä käytöksenä. Mutta monille nykyliberaaleille vähemmistöt ovat erityistä paapomista tarvitsevia uhriryhmiä, joille on alituiseen säädettävä erityisvapauksia ja joiden kaikki ryhmäkohtaiset intressit kuuluvat ihmisoikeuksien piiriin. Muiden vapauksia ollaan valmiita rajoittamaan, jos uhriksi luokiteltujen todellinen tai varsinkin kuviteltu etu niin vaatii.

Paitsi että vihreät ja muut arvoliberaalit ovat pettäneet alkuperäisen vapauden eetoksensa epämääräisen "vapaamielisyyden" hyväksi, heidän uskottavuuttaan syö täydellinen kyvyttömyys / haluttomuus ymmärtää vastustajiaan. Konservatiivisemman arvomaailman nousussa he näkevät vain kaipuuta kuviteltuun menneisyyteen, herravihaa ja muukalaispelkoa. Heidän omien arvojensa valtavirtaistuminen ja suoranainen hegemonia esimerkiksi valtamediassa ja älymystöpiireissä on tehnyt heistä velttoja ja ylimielisiä. Konservatiivisten vastustajiensa teemojen vaihtoehdoksi he osaavat nostaa vain iskulauseen "suvaitsevaisuudesta" - ja sehän tarkoittaa kaikessa banaaliudessaan vain erilaisten asioiden sietämistä. Tämän sietämisen 2000-luvun suomalainen on sisäistänyt niin hyvin, ettei arvoliberaali kiivailu enää sykähdytä hänen sydäntään. Niinpä jopa yksinkertaisimman karvalakkikonservatismin "koti-uskonto-isänmaa" -tunnuslauseet tuntuvat tuoreemmilta ja älyllisesti haastavammilta.

Toivon, että liberaaleilla on voimia luopua älyllisestä velttoudestaan, vastustajiensa demonisoinnista ja holhousinnostaan. En toivo tätä siitä huolimatta, että kuulun maailmankuvaltani eri leiriin, vaan sen vuoksi. Arvostamani liberaali ajattelija Isaiah Berlin on sanonut, että vapaus tarvitsee arvostelijansa siinä missä tukijansakin. Sama pätee konservatiivien arvostamaan asiaan eli perinteeseen. Ilman henkisesti vireää vastapoolia nykyinen konservatismi taantuu umpimielisyydeksi, ja seuraukset ovat tuhoisat niin vapauden kuin perinteenkin kannalta. Nämä kaksi keskenään ristiriitaista asiaa ovat nimittäin sivistyksemme ydin, ja sivistyksen arvostus on yhteistä niin aidolle konservatiiville kuin aidolle liberaalille.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Eläinten veri














Eläinten veri (Le Sang des bêtes, 1949) on Suomessa varsin vähän tunnetun ranskalaisohjaaja Georges Franjun (1912-1987) varhainen dokumenttielokuva, joka käsittelee Pariisin teurastamoita 1940-luvun lopulla. Sitä oli pitkään lähes mahdoton saada käsiinsä, mutta onneksi meidän sukupolvellamme on Youtube, josta koko 20-minuuttinen filmi on katsottavissa laadukkaalla kuvalla kolmessa osassa. Laitan linkit tähän: osa 1, osa 2 ja osa 3. Huomautan, että kahden jälkimmäisen osan nähdäkseen täytyy luoda google-tili ja kirjautua sisään (onnistuu vaivattomasti), koska Youtuben mukaan niiden sisältö "ei sovi kaikille".

Youtuben varoitus ei ole täysin aiheeton kaikkein herkkätuntoisimmille, sen verran naturalistinen Franjun kuvaus teurastamon työntekijöiden arkipäivästä on. Kuvauksen siekailemattomuus iski minuunkin kuin märkä pyyhe ensimmäisellä katselukerralla, mutta samalla vaikutuin Franjun kuvien esteettisestä tehosta. Harvoin kauneus on yhdistetty makaaberiin valkokankaalla yhtä tinkimättömästi. Franju loihtii teurastamon karuissa puitteissa arkis-surrealistisia asetelmaotoksia, joita voi pitää johdantona koko hänen tyyliinsä. Peter von Bagh kirjoittaa elokuvasta kirjassaan Vuosisadan tarina:

Eläinten veren yhteisvaikutelmana on voimallinen unenomaisuus. Fantastinen syntyy suoraan todellisuudesta. Franju halusi antaa "todellisuudelle" keinotekoisen ilmeen: luoda luonnollisen ympäristön, josta sitten tuli eräänlainen lavaste. Esinemaailma pönkittää tätä vaikutelmaa: kirpputori, kuivuvat lakanat, surrealistiset yksityiskohdat, kuten mallinukke autiossa laitakaupungin maisemassa, Renoirin maalaus, sateenvarjo, leikkivät lapset. Elokuva tarvitsi vaipakseen marraskuun valon: "Höyry joka nousi vielä lämpimästä lihasta johti täysin erityisen valon määrittelemiseen."

Toisin kuin jotkut nykykatsojat, en näe Eläinten verta ahdistavana moraliteettina. Kyllä, se on tutkielma ihmisen ja elämän raadollisuudesta sekä ravintomme väkivaltaisesta syntyperästä. Meat is murder, eikä ilmaisia lounaita ole. Mutta kameran katse ei ole dokumentissa syyttävä, vaan pikemminkin ymmärtävä. Kaiken lähtökohta on kuvauksen arkisuus: teurastajat näytetään tavallisina käsityöläisinä askareidensa ääressä, heidän liikkeensä ovat varmoja, toimet toistuvat päivästä päivään. Jyrkässä kontrastissa teurastajien tyyneyteen nähden ovat teurastuspöytään sidotun vasikan paniikin täyttämät silmät, mutta Franjun näyttämässä maailmassa se, että toisen kärsimys on toisen ravinto, on yhtä luonnollista kuin kaikki muukin.

Paljon ahdistavammilta minusta ovat tuntuneet nykyisissä teurastamoissa kuvatut filminpätkät. Nehän ovat yleensä eläinsuojeluaktivistien salaa kuvaamia, nykyiset teurastamot eivät enää päästä kameraryhmiä tallentamaan jokapäiväisen leivän syntyprosessia. Franjun aikana teurastus oli vielä käsityötä, eläimet olivat eläneet suhteellisen mukavasti ennen loppuaan, ja suuri osa väestöstä asui maaseudulla, missä Eläinten veressä kuvatut näyt eivät olleet mitenkään tavattomia. Nykyisen tehotuotannon aikana sähköllä tehty liukuhihnateurastus on viimeinen vaihe tuotantoeläimen alusta saakka ankeassa olemassaolossa, joka piilotetaan visusti tavallisen marketissakävijän silmiltä. Eläinten veri ei ole kuvaus nykymaailmasta, vaan ajattomampi pohdinta ravintoketjuista ja kylläisyyden hinnasta. Teemaa pohti jo yli kaksisataa vuotta sitten Joseph de Maistre (käännös on epätarkka, koska perustuu englanninnokseen):

Ihminen tappaa saadakseen ruokaa ja tappaa vaatettaakseen itsensä. Hän tappaa
koristellakseen itsensä ja hän tappaa hyökätäkseen. Hän tappaa puolustautuakseen ja
hän tappaa kouluttaakseen itseään. Hän tappaa huvittaakseen itseään ja hän tappaa
tappaakseen. Ylpeä ja hirmuinen kuningas, hän haluaa kaiken eikä mikään voi vastustaa häntä. (...) Lampaalta hän vaatii sisälmykset saadakseen harppunsa
soimaan (...) sudelta terävimmän hampaan hioakseen joutavia taideteoksiaan,
elefantilta syöksyhampaat tehdäkseen lelun lapselleen, pöytänsä hän koristaa
raadoilla. (...) Mutta kuka (yleisessä verenvuodatuksessa) tuhoaa sen, joka tuhoaa
kaikki muut? Hän tekee sen itse. Juuri ihminen on vastuussa ihmisten teurastamisesta.(...) Niin täytetään (...) laki elävien olentojen väkivaltaisesta tuhosta. Koko maa, ikuisesti vereen vajonneena, on vain suunnaton alttari, jolla kaikki elävä on loputtomasti, määrättömästi, keskeytyksettä uhrattava aikojen loppuun saakka, pahan häviämiseen saakka, kuoleman kuolemaan saakka.


Tehtäköön tämä selväksi: eläimen surmaaminen ravinnoksi ei ole koskaan ollut eikä ole minulle mikään moraalinen ongelma. Ne eläinsuojelijat, joiden mielestä kaikki lihansyönti on yhtä kuin natsismi, ovat minusta lahkolaisia, enkä tunne vetoa lahkolaisajattelun ehdottomuuteen. On tietenkin aivan mahdollista suhtautua asiaan niin, että eläimiä ei yksinkertaisesti syödä ja ettei asia vaadi tarkempia perusteluja, mutta minulle moinen suhtautumistapa on käsittämätön niin kulttuurisesti, historiallisesti kuin biologisesti. Yhtä lailla minua ihmetyttävät ne, joiden mielestä metsästys on barbaarista, mutta jotka syövät nikottelematta kaupasta ostetun kyljyksensä, jonka alkulähde on taatusti kärsinyt enemmän ja kauemmin kuin vapaan elämänsä päätteeksi metsästäjän ammukseen menehtynyt jänis tai hirvi.

Teholihantuotanto on eri asia kuin eläinten syöminen sinänsä. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää muuna kuin elämän rivona häpäisemisenä, ja uskoisin, että tulevat historiankirjat muistavat sen yhtenä sivilisaatiomme häpeäpilkuista. Tehotuotannosta luopuminen tarkoittaisi lihan hinnan jyrkkää nousua ja sen myötä lihan kulutuksen vähenemistä. Se sopisi minulle kyllä, kaikki kun maksaa muutenkin liian vähän. Ehkä sen myötä löytäisimme jälleen myös kunnioittavamman asenteen ravintoon, jota heitämme nykyään pois niin paljon, etteivät biojätelaitokset ehdi käsitellä kuin murto-osan.

Ravinnon kunnioitus onkin minulle Franjun elokuvan pääpointti, ja tästä näkökulmasta katsoen elokuva muuttuu sävyltään lähes hartaaksi. Kenties nykyihmisen olisi syytä alkaa kiinnittää uskonnollisia symboleita tai jonkinlaisia kunniamerkkejä jääkaappinsa oveen. Ne muistuttaisivat meitä eläimistä ja kasveista, jotka ovat antaneet henkensä puolestamme.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Raha puhuu

Mietitäänpä yhteistä valuuttaamme. Mitä 10, 20, 50 tai 100 euron setelit kuvaavat? Holveja, siltoja, ovia, aivan kuin mantereemme olisi vain läpikulkupaikka, odotushuone, muulle planeetalle ojennettu käsi. Shakespearen, Cervantesin, Rembrandtin, Leonardon, Goethen, Danten, Pascalin, Voltairen kuvat ovat poissa. Kaikki nämä miehet ovat KVEMejä, kuolleita valkoisia eurooppalaisia miehiä, tietyillä kampuksilla muodikasta terminologiaa käyttääkseni, ja he ovat epäilyttäviä, herättävät yhä epäluuloja, että voittoisa moderniutemme on pyyhältänyt ohi. Eurooppa eli "perimmäisen onttouden" (Ulrich Beck) riemuvoitto, disinkarnaation huipentuma. Sen menneisyys on kirottu: sen on kiistettävä se hinnalla millä hyvänsä tullakseen pelkäksi liikkeeksi muita kohti, puhtaaksi ideaksi joka voi ylittää kansalliset rajat. Sitä paitsi, tällä alueella äärimmäinen vaatimattomuus kulkee käsi kädessä mässäilyn kanssa, koska jotkut ovat jo alkaneet unelmoida alueellisessa kohtuuttomuudessaan Azerbaidzanin tai Brasilian liittämisestä Euroopan Unioniin. Vanha imperialistinen fantasia ei ole kuollut. Se on vain muuttunut formaaliseksi suuruudenhulluudeksi, joka perustuu abstraktiolle, joka kiistää kaiken historiallisen tai maantieteellisen syvyyden, kaiken affektiivisen muistin.


- Pascal Bruckner, The Tyranny of Guilt (alkuteos La tyrannie de la pénitence: essai sur le masochisme occidental, 2006)