maanantai 25. lokakuuta 2010

Tärkeintä on show

Huomenna eli tiistaina Yle 1 esittää "valtakunnanjohtaja" Pekka Siitointa (1944-2003) käsittelevän dokumentin Isän valtakunta. Valitettavasti en ehdi katsoa sitä, mutta toivottavasti se tulee myöhemmin katsottavaksi Yle areenalta.

Siitoimen persoona herättää kiinnostusta yhä, luultavasti myös siksi, että hän on vaikeasti määriteltävissä. Oliko hän urbaani kylähullu, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitoimen kulttimaineesta kertoo jotakin se, että hänen jäämistönsä huutokaupattiin ja päätyi keräilijöille ja antikvariaatinpitäjille. Omaan lipastonlaatikkooni jäämistöstä on eksynyt Siitoimen kesätyöpaikasta lähettinä saama työtodistus ("Hän suoritti työtehtävänsä tunnollisesti ja vastuuntuntoisesti ja käyttäytyi esimerkillisesti."), hänen kannattajiensa vappumarssia esittävä valokuva sekä Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletti nimeltä Rotu-oppi.

Olen pitänyt Siitointa räikeydestään huolimatta harmittomana hahmona, ja poliittisesti hän olikin sitä. Natsismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa "kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti". Sellaisen kelkkaan ei nykyaikana lähde kukaan täysipäinen. On epäselvää, kuinka vankasti Siitoin uskoi poliittisiin päämääriinsä. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että halutessaan todella tehdä oikeistoautoritaarisen vallankumouksen pitäisi valita aivan toisenlainen lähestymistapa. Tuskin hän edes tavoitteli poliittista uskottavuutta, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa. Tärkeintä oli show, näyttävyys, spektaakkeli.

Tämä tekee Siitoimesta puhtaasti postmodernin hahmon. Hänelle politiikka oli suurta karnevaalia ja pinta pinnanalaista tärkeämpää. Ja jos kaikki identiteetit ovat nykyään heimoidentiteettejä tai yksilön vapaasti poimittavissa kuin munat korista, miksei identiteettiä voisi rakentaa myös natsismista? Ei kunnon relativistin pitäisi nähdä asiassa mitään kummallista. Jos modernin ihmisen on Wilden sanoin joko oltava taideteos tai pukeuduttava taideteokseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin teos oli hän itse.

Siitoimen haastattelut ja muut julkiset esiintymiset ovatkin loistavaa viihdettä. Harva asia ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin pukeutunut mies, joka puhuu vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja kranaatinräjähdysten kodikkuudesta. Vielä oudompaa on, ettei kyse ole mielipuolesta, vaan Siitoin osaa olla myös itseironinen. Muutakin kuin verrattoman viihdearvon ovat jotkut nähneet Siitoimessa: vaikka hänen poliittista puoltaan eivät kaiketi ota vakavissaan edes uusnatsit, monet okkultismista kiinnostuneet myöntävät miehen ansiot sillä saralla, ja häntä on verrattu Anton LaVeyn ja Aleister Crowleyn kaltaisiin legendaarisiin hörhöihin. Monipuolisen ja hilpeän yleiskuvan Siitoimesta saa esimerkiksi Mesikämmen-blogin artikkeleista.

Yksityiselämässään Siitoin ei ollut yhtä harmiton kuin poliittisesti, vaan hänen jälkikasvunsa joutui ilmeisesti kärsimään isänsä alkoholismista ja ideologisista päähänpinttymistä. Isän valtakunta -dokumentissa käsittääkseni tuodaan lasten näkökulmaa paljonkin esiin.

Vasemmistoradikaaleiltakin löytyy oma Pekka Siitoimensa, nimittäin Akuliina Saarikoski. Hän ajaa omaa queer-anarkistista "vallankumoustaan" hyvin siitoinmaisin keinoin, eli toinen toistaan räikeämmillä ja absurdimmilla lausunnoilla sekä valtaväestölle mahdollisimman vastenmielisillä tunnuksilla ja iskulauseilla. Selvästi hänellekin on tärkeintä show, poseeraus ja massasta erottuminen. Mutta Pekka oli hauskempi.

torstai 21. lokakuuta 2010

Sentimentalismin kulttuuri

Timo Vihavaisella oli hyvä kirjoitus Kanavassa. Hän kirjoitti ajankohtaisesta ilmiöstä nimeltä sentimentalismi ja referoi Theodore Dalrymplen tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa aiheesta (Spoilt Rotten: The Toxic Cult of Sentimentality). Termillä tarkoitetaan tunnereaktioiden ylivaltaa argumentaatiossa ja ajattelussa, ja Vihavaisen mielestä se näkyy varsinkin historianopetuksessa ja -tutkimuksessa.

Kouluissa historialliset tapahtumalinjat supistetaan kertomuksiksi sortajista ja sorretuista, vaikka historia tieteenä on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt eroon moisista dikotomioista. Tämä yksinkertaistaminen tuottaa yksilöitä, jotka eivät välttämättä osaa mainita muita merkittäviä asioita länsimaiden historiassa kuin holokaustin ja neekeriorjuuden. Holokaustin kaltaiset tapahtumat, jotka ennen käsiteltiin muun historianopetuksen ohessa, ovat saaneet pakolliset erityiskurssit.

Mitään uuttahan ei ole siinä, että historianopetus on poliittista. Poliittisesti korrekti sentimentalismi on vain tullut sotienvälisen, kansallista kertomusta vuoden 1917 kiintopisteestä korostavan historiantulkinnan tilalle. Mutta sentimentalismin valta on tosiasia, jonka havaitsee muuallakin kuin historianopetuksessa. Aikamme on romanttinen sanan sentimentaalisessa mielessä, siis yksilön tunnetta palvova.

"Olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani" on täysin hyväksytty argumentti julkisessa keskustelussa, vaikka sitä ei koskaan näin paljaassa muodossa näekään. Tämän voi todeta tarkastelemalla takavuosien Tatu Vanhanen -skandaalia, tämän hetken homoliittokeskustelua tai melkein mitä tahansa muuta "kuumaa perunaa". Tärkeintä on hyvin tunteminen, ei hyvin ajatteleminen.

Sentimentalismi on vallankäyttöä, joka perustuu raa'an voiman asemesta manipuloinnille. Tämä manipulointikyky löytyy jokaiselta pikkulapselta, mutta myös monilta eläimiltä: kissa osaa mouruta raastavasti halutessaan ylimääräistä ruokaa ja koira luo pöydästä kerjätessään sydäntäsärkevän katseen ruokailijaan. Sentimentalismissa ei siis ole mitään erityisen ihmismäistä, vaikka sen edustajilla onkin tapana vedota humaaniuteen ja inhimillisiin arvoihin.

Tunteen ilmaisemisessa on jotakin vastaansanomatonta. Niinpä mikä tahansa kuulostaa vakuuttavalta, kun siinä on riittävä emotionaalinen lataus: voimme kiistää vastustajan asia-argumentin, muttemme hänen tunnettaan. Kääntäen: vastustaja on helppo saada epäilyttävään valoon syyttämällä häntä empatian puutteesta. Kukapa haluaisi leimautua kylmäksi psykopaatiksi. Sentimentalistisessa kulttuurissa vallitsee kilpailu uhriudesta, jota olen käsitellyt toisaalla. Uhrius on valttia, koska sen myötä saa moraalista auktoriteettia, ja pelkkä uhriksi ilmoittautuminen riittää kyseisen statuksen saamiseen.

Juttelin taannoin filosofisia erään tuttavan - joka ei edusta sentimentalistista mielenlaatua - kanssa, ja yhdessä vaiheessa keskustelua hän totesi, että tärkeintä on olla pienten ja heikkojen puolella. Ensi kuulemalla ajatus kuulostaa hyvältä, eihän kukaan ainakaan halua olla pieniä ja heikkoja vastaan. Mutta kelpaako se oikeasti maksiimiksi? Mistä tiedämme tänä suuren teatterin aikana, ketkä ovat pieniä ja heikkoja ja ketkä vain tekeytyvät sellaisiksi?

Asenteessa on se ongelma, että pienuuden ja heikkouden monopolin saavat helposti tietyt ryhmät, kun taas toiset leimataan automaattisesti vallan ja voiman edustajiksi. Rotujen välisissä konflikteissa syyllisiä ovat valkoiset, yksilön ja yhteiskunnan ristiriidoissa syyllinen on yhteiskunta jne. En hyväksy maailmankuvaa, jossa yhdet ihmiset ovat aina lampaita ja toiset aina susia, ja jossa lampaiksi luokiteltujen typerimmätkin teot selitetään parhain päin. Eikö olisi mielekkäämpää vastustaa vääryyttä, harjoittipa sitä kuka tahansa ja kohdistuipa se kehen tahansa? Meillähän riittää näitä, jotka ovat heikkojen puolustajia vain, koska sanovat olevansa sellaisia.

Minusta pitäisi tavoitella totuutta, ei vaikuttavuutta. Muuten kaikki mielipiteenvaihto taantuu reagoinniksi; typerys reagoi, kun taas viisas kysyy ja punnitsee. Vihavainen kirjoitti kolumninsa lopuksi kaipaavansa sentimentalismin tilalle hyvää ajattelua. Tällainen vetoomus hukkuu helposti, koska se on viileä ja harkitseva. Rääkymällä saa asiansa paremmin perille.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Oikea ja väärä elitismi

"Maailman varjelemisen, maailmanjärjestyksen säilyttämisen ele on traaginen, elitistinen ele. Jotta se vaikuttaisi aidolta, sen on perustuttava syvälle ulottuvaan perinteeseen, voimassaolevaan ja järkkymättömään tahtoon - toisin sanoen olemassaolevaan eliittiin. - Perustaa vailla olevan valtaeliitin konstruktiivisuus puolestaan on aina tekokonstruktiivisuutta, jonka sisältö on yksinkertaisesti dekonstruktiivisuus, selvemmin sanottuna tuhoaminen."

- Imre Kertész, Kaleeripäiväkirja

lauantai 9. lokakuuta 2010

Clint Eastwood

Helena Ylänen ylisti joskus Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood on siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi.

Ylänen unohtaa tyystin sen, että Armottoman katsoja odottaa koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen.

(Sivumennen sanoen, pidän suuresti Likaisesta Harrysta ja sen arvomaailma on minusta terve, viisas ja humaani.)

Sekin jäi Yläseltä huomaamatta, että Eastwood on tehnyt vakavia ja tunnetasolla kompleksisia rooleja jo kauan ennen Armotonta. Yksi niistä on Don Siegelin elokuva Korpraali McB (The Beguiled, 1971), Eastwoodin pitkän uran lähes unohduksiin painunut helmi. Elokuva on erikoinen veto sekä ohjaajalta että miespääosan esittäjältä; ainakaan Eastwood ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen tehnyt yhtä kieroa ja mustanpuhuvaa roolia. Se on loistava esimerkki "amerikkalaisesta gotiikasta" ja täynnä kipeitä seksuaalisia jännitteitä.

Korpraali McB sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheeseen. Eastwoodin esittämä nimihenkilö korpraali John McBurney on pahasti haavoittunut Unionin joukkojen sotilas, joka pelastautuu hoidettavaksi etelävaltiolaiseen tyttökouluun. Koulun väki kiintyy McBurneyhin eikä luovuta häntä sotavangiksi hänen toivuttuaan. Korpraali alkaa leikitellä koulun keski-ikäisen johtajattaren turhautuneella ja puberteetti-ikäisten oppilaiden heräävällä seksuaalisuudella. Hän ei kuitenkaan tajua, millaisia voimia hän on päästämässä irralleen suljetussa ja sodan entisestään eristämässä ympäristössä, ja seuraukset ovat makaabereja.

Minua viehättää Korpraali McB:ssä koko ajan esiin työntyvä sysimusta huumori ja asetelman vinksahtaneisuus. Eastwoodin esittämä antisankari on todellinen törkimys, joka pitää kunnon miehen kulissia pelatakseen sen takana häikäilemättömästi omia pelejään. Hän kertoo pelastajilleen olevansa kveekari ja toimineensa rintamalla lääkintämiehenä, koska ei suostu kantamaan asetta. Takauma kuitenkin paljastaa, että hän on lukuisia konfederaation sotilaita kaatanut tarkka-ampuja. Vielä hillittömämpi on kohtaus, jossa McBurney auttaa koulun tyttöjä puutarhatöissä. Hän kertoo tuntevansa kunnioitusta maata kohtaan ja aikovansa sodan jälkeen ryhtyä maanviljelijäksi. Sitten seuraa takauma, jossa hänet nähdään sytyttämässä etelän viljapeltoja tuleen.

Siegelin elokuvan ydin on pessimistinen: seksuaalisuus ei ole lempeä ja myönteinen voima, kuten elokuvan tekoajankohdan radikaalit uskoivat, vaan kantaa tuhon ja väkivallan alkiota. Sillä ei parane leikkiä huolettomasti, eikä ihmisten hyvätahtoisuuteen kannata luottaa. McBurney tajuaa asian vasta, kun on liian myöhäistä.

Korpraali McB on käytännössä sisätiladraama, siinäkin mielessä epätyypillinen Eastwood-elokuva. Kuvissa korostuu klaustrofobinen ahtaus ja valaistus on usein niin himmeä, että katsoja saattaa kuvitella televisiossaan olevan vikaa. Future Film julkaisi elokuvasta pari vuotta sitten suomalaisen dvd-painoksen, jota on yhä helposti ja edullisesti saatavilla. Kulttuuriteko, sillä Korpraali McB on merkillisyydestään huolimatta täysipainoinen Eastwood-Siegel-yhteistyön klassikko, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Oikein palkittu


Tämänvuotinen kirjallisuuden Nobel meni oikeaan osoitteeseen. Sen sai perulainen Mario Vargas Llosa. Yllätyin vähän uutisen kuullessani, koska olin elänyt siinä uskossa, että Vargas Llosa oli jo Nobelinsa saanut.

Yleensä hyvät kirjailijat ovat huonoja poliitikkoja, mutta Vargas Llosa on saavuttanut huomattavaa menestystä kummallakin uralla. Vuonna 1990 hän oli keskusta-oikeistolaisen Frente Democrático -liiton ehdokkaana Perun presidentinvaaleissa ja voitti ensimmäisen kierroksen, mutta hävisi toisella vielä silloin lähes tuntemattomalle Alberto Fujimorille. Hän pettyi nuoruutensa vasemmistoaatteisiin ja kääntyi myöhemmällä iällä oikeistolaisempaan ja kansallismielisempään suuntaan. Minun makuuni Vargas Llosa on aivan liian uusliberaali (hän mm. pitää kotinsa seinällä Margaret Tatcherin valokuvaa), mutta hän on silti piristävä poikkeus Latinalaisen Amerikan kirjallisuusmaailmassa, jossa selvä enemmistö kirjailijoista tuntuu olevan vasemmistolaisia ja Castro / Chavez -faneja. Hänen ystävyytensä marxilaisen Gabriel Garcia Marquezin kanssa päättyi hänen lyötyään Marquezia nyrkillä naamaan erään elokuvan ensi-illassa Mexico Cityssä. Ei ole varmuutta, johtuiko tappelu poliittisista erimielisyyksistä vai naisista.

Itse olen lukenut Vargas Llosan laajasta tuotannosta vain yhden teoksen, romaanin Vuohen juhla, mutta jos hänen muut kirjansa ovat puoliksikaan niin hyviä, hänet voi lukea mestarien joukkoon. Otan selvää. Vuohen juhla on armoton balzacilainen läpileikkaus vallan kerrostumista diktatuurimaassa. Monilla aikatasoilla kulkevassa tarinassa käydään niin kabineteissa kuin kidutuskammioissa, ja kuvauksen yksityiskohtaisuus melkein kääntää vatsan ylösalaisin. Hämmästyttävän väkevä kirja.

Alkavana viikonloppuna voisin juoda pari maljaa Vargas Llosan saaman tunnustuksen kunniaksi ja miettiä, millaista solmiota käytän palkintoseremoniassa kun saan itse Nobelin.

torstai 7. lokakuuta 2010

Yhtä suurta perhettä

Elämme maailmassa, jossa tämän päivän vitsi on huomisen poliittinen kiistakysymys. Siksi kannattaa miettiä, millä vitsailee, hymy voi hyytyä nopeasti. Sukupuolineutraalista avioliitosta keskusteltaessa jotkut irvailivat, vaaditaanko seuraavaksi lukumääräneutraalia avioliittoa, ja nyt sitä sitten vaaditaan, kuten viimekuisen Ylioppilaslehden artikkeli osoittaa.

Olen usein nimittänyt Ylioppilaslehteä akateemiseksi versioksi City-lehdestä, ja MOT: julkaisun nykyinen päätoimittaja Maria Pettersson onkin entinen Cityn toimittaja. Pääkirjoituksessa Pettersson antaa täyden tukensa lukumääräneutraalille avioliitolle. Itse artikkelin kirjoittaja Maria Manner kuuluu maamme aktiiviseen tiedostajafalangiin, ja on kuluneen vuoden aikana kunnostautunut mm. selittämällä parhain päin toiseutta edustavien jamaikalaisten reggae-muusikoiden homovastaisia lausuntoja.

Cityn ja Ylioppilaslehden rinnastaminen ei sekään ole pelkkä vitsi. Edellinen edustaa ultrahedonistista trendi- ja kulutuskeskeisyyttä, jälkimmäinen lähinnä vasemmistoliberaalia idealismia, mutta nämä maailmankuvat eivät pohjimmiltaan ole kaukana toisistaan. Molemmat ihannoivat nautintoja, vapautta ja rajojen rikkomista. Samoin talousvaikuttajien huippukokouksissa voi vain ihmetellä, miksi liituraitamiesten ja heitä katukivillä paiskovien rastatukkaisten vaihtoehtoihmisten välillä vallitsee moinen epäsopu: kumpikin joukko vaatii lisää vapauksia, vähemmän sääntöjä ja rajatonta maailmaa.

Mutta nyt itse asiaan, eli polygamiaan. Idean älyttömyyden voi usein paljastaa laatimalla siitä kaavan; sovellan metodia nytkin. "Lukumääräneutraali avioliitto" tarkoittaa linkittämäni artikkelin mukaan sitä, että polygamia ja monogamia voivat elää rinnakkain samassa yhteiskunnassa. Eli kenellä tahansa on oikeus ottaa mielensä mukaan joko yksi tai useampia partnereita, eikä keneltäkään saa riistää tätä valinnanvapautta. Henkilö A voi siis ottaa puolisoikseen vaikkapa henkilöt B, C ja D. Olisi toki hirveää ahdasmielisyyttä sitoa B, C ja D vain yhteen puolisoon, joten hekin voisivat siis halutessaan ottaa A:n lisäksi muita puolisoita. Niinpä vaikkapa B saisi mennä A:n lisäksi naimisiin myös E:n ja F:n kanssa. E voisi sitten naida myös G:n ja H:n, jotka puolestaan naisivat hänen lisäkseen I:n ja J:n, ja niin edelleen ad infinitum.

Lopputuloksena olisi todellinen 60-lukulainen vapaan rakkauden paratiisi: lopulta kaikki olisivat naimisissa keskenään eikä kukaan kuuluisi kenellekään. Yhtä suurta perhettä kaikki; tätä seksuaaliradikaalit kaiketi haluavatkin. Kaavasta puuttuvat vain sellaiset inhimilliset tekijät kuin mustasukkaisuus ja omistushaluisuus, mutta sellaisethan ovat vain markkinavoimien turmelemien ihmisten kypsymättömyyttä, ja katoavat kuin itsestään vapaaseen ja tasa-arvoiseen yhteisöllisyyteen siirryttäessä.

Yhteenveto: yhteiskunta voi olla joko yksi- tai moniavioinen, muttei molempia yhtä aikaa eikä mitään siltä väliltä. Jos minulta kysytään, valitsen paljon mieluummin yksiavioisen mallin. Moniavioisuus sitoo kumppanin löytämismahdollisuudet yksioikoisesti varallisuuteen. Useimmilla ei ole varaa elättää kuin yhtä puolisoa tai tämän jälkeläisiä. Moniavioisissa yhteisöissä onkin paljon köyhiä miehiä, joiden kohtalona on jäädä loppuiäkseen lehdelle soittelemaan, kun naiset hakeutuvat rikkaan miehen haaremiin. Tulos olisi suurin piirtein sama, vaikka moniavioisia voisivat olla sekä miehet että naiset.

Erityisen huvittavaksi Ylioppilaslehden polygaamisen ristiretken tekee se, että maassamme mikään laki ei estä elämästä suhteessa useamman kumppanin kanssa. Aviorikoskin poistui laista jo vuonna 1948. Mutta jostain syystä radikaalit haluavat aina yhteiskunnan virallisen tuen elämäntavalleen. Niin, juuri sen saman yhteiskunnan, joka on heidän mielestään niin mätä, sortava ja syrjivä. Tämä on kummallista. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, saanko "yhteiskunnalta" tunnustusta, kunhan saan tehdä mitä lystään. Ilmeisesti juuri tätä Baudelaire tarkoitti sanoessaan, että usko edistykseen on laiskimusten oppi.

Baudelaire kirjoitti Alastomassa sydämessä toisenkin katkelman, joka käsittelee George Sandia, mutta kuvaa hyvin myös tuntemuksiani Ylioppilaslehden artikkelioksennuksen kirjoittajaa kohtaan:

Hän on ennen kaikkea ja ensisijaisesti suuri aasi; mutta hänessä on riivaaja. Kuka muu kuin Paholainen on suostuttanut hänet luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä, jotta hän puolestaan suostuttaisi kaikki muutkin suuret aasit luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä.

En voi ajatella tuota typerää luontokappaletta tuntematta tiettyä kauhun väristystä. Jos sattumalta kohtaisin hänet, en voisi olla paiskaamatta vihkivesimaljaa hänen päähänsä.

Näiden neutraalisuuskeskustelujen yhteydessä on tapana jossakin vaiheessa esittää hirtehinen argumentti lajineutraalista avioliitosta (rahvaanomaisemmin: "Koska sitten saa mennä naimisiin koiransa kanssa?"). Minun mielestäni pitäisi mennä pidemmälle. Lajineutraali suhde voisi liberaalin näkökulmasta olla ongelmallinen, koska eläimen tahdosta ei voi olla täyttä varmuutta ja luontokappale saattaa myös kärsiä asiasta. Mutta miten olisi suhdemalli, jota voisi kutsua vaikkapa elämäneutraaliksi? Vainajat eivät tiettävästi ainakaan kärsi, ja koska kaikki ovat autonomisia yksilöitä, omaisillakaan ei pitäisi olla nokan koputtamista asiaan. Jotta kaikki menisi vapaamielisen protokollan mukaan, asiasta pitäisi kysyä ihmiseltä vielä hänen eläessään. Ehkä tulevaisuudessa sairaaloista löytyy elintenluovutustestamenttien rinnalta kaavakkeita, jolla voin testamentata ruumiini eroottiseen käyttöön.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Lehmipojat ja sammakonsyöjät














Antti Nylén kirjoitti Vihan ja katkeruuden esseissä, että yhdysvaltalaiset kirjailijat ovat aina halunneet olla ranskalaisia. Väite ei ole aivan väärä: Hemingway, Fitzgerald ja muut "kadotetun sukupolven" hahmot valitsivat kaikki vapaaehtoisen maanpakonsa kohteeksi Pariisin ja beatrunoilijat ottivat käytännössä kaiken Rimbaud'lta. Henry Miller on lähinnä halpa painos Célinestä.

Sen sijaan elokuvassa asia näyttää olevan täsmälleen päinvastoin: ranskalaiset ohjaajat ovat aina halunneet olla amerikkalaisia. Vaikka ranskalaiset keksivät elokuvakameran, aloite on sen jälkeen ollut aina Atlantin toisella puolella. Klassiset ranskalaiset ohjaajat kuten Jean Renoir ihailivat D.W. Griffithiä, Erich von Stroheimia ja muita amerikkalaisen mykkäelokuvan suuria nimiä. 1950-luvun lopulla alkaneen uuden aallon ohjaajat ihailivat "edistyksellisinä" pitämiään amerikkalaisohjaajia: Fordia, Hawksia, Rayta, Wellesiä, Hitchcockia. (Kyllä, Hitchcock oli britti, mutta merkittävin osa hänen tuotannostaan on tehty USA:ssa ja hänen kuvastonsa on tullut osaksi klassista americanaa.)

Ranskalaisessa rikoselokuvassa amerikkalaisen film noirin vaikutusta on mahdoton olla huomaamatta. Koko film noir -terminhän keksivät ranskalaiset kriitikot toisen maailmansodan jälkeen, kun pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään 1940-luvun Hollywood-elokuvia, jotka olivat olleet pannassa saksalaismiehityksen ajan. Jean-Pierre Melville tunnusti vanhoilla päivillään, ettei ollut yhdessäkään elokuvassaan päässyt John Hustonin Asfalttiviidakon (1950) tasolle. Hänen kaikki kypsän kauden filminsä ovat olleet enemmän tai vähemmän Asfalttiviidakon variaatioita, kenties lukuunottamatta mainiota Le Samouraï -elokuvaa (1967). Ranskalaisen rikoselokuvan ehkä kirkkaimman helmen, Rififin (1955) ohjasi Jules Dassin, maanpakolaisena Hollywoodissa 1940-luvulla uransa luonut ranskanjuutalainen.

Kerran elokuvahistorian aikana voi väittää vaikutteiden kulkeneen päinvastaiseen suuntaan: 1970-luvun nuoret Hollywood-ohjaajat innostuivat Ranskan uudesta aallosta vastareaktiona edellisen vuosikymmenen Hollywood-elokuvan ummehtuneisuudelle. Heihin kuului mm. William Friedkin, modernin amerikkalaisen elokuvan ehkä vannoutunein frankofiili. Mutta tässäkin oli kyse paluusta omille juurille Ranskan kautta: kuten edellä selitin, uuden aallon ohjaajat ottivat lähes kaiken rapakon takaa.

Ranskalainen elokuva on vellonut melkoisessa alennustilassa viimeistään 1980-luvun alusta saakka. Selitys on yksinkertainen: rappio on heijastumaa Hollywood-elokuvan tason laskemisesta samoihin aikoihin. Ranskalaiset olivat käyttäneet aiemman Hollywoodin laina-aineksen loppuun, ja uusi oli mitä oli. 2000-luvulla ja varsinkin viime vuosina amerikkalainen elokuva on osoittanut elpymisen merkkejä, ja pieniä merkkejä vastaavasta on näkynyt ranskalaisessakin elokuvassa.

Valovoimaisin ranskalainen nykyohjaaja on Jacques Audiard, jonka vaikutteet on helppo huomata. Lue huuliltani (2001) on puhdasta Hitchcockia, lähes Takaikkuna -pastissi. Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) on uudelleenfilmatisointi amerikkalaisesta elokuvasta Fingers (1978), ja tuorein elokuva Profeetta (2009) on scorseselaista rikosdraamaa. Tietysti Ranskassa on myös Gaspar Noé, jolle on äkkiseltään vaikea löytää vertailukohtaa amerikkalaisesta tai muunkaan maalaisesta elokuvasta. Mutta jos Noén elokuvista riisuu toisinaan häiritsevän visuaalisen kikkailun, kiinnekohtia saattaa jo havaitakin. Hänen tähän mennessä parhaassa työssään, Yksin kaikkia vastaan (1998) näkyy ennen kaikkea Taksikuskin vaikutus.

Tähän elokuvahistorian puoleen soisi tutustuvan etenkin niiden, joiden mielestä eurooppalainen art house on ainoaa oikeaa elokuvaa ja Hollywood-tuotannot isolla rahalla tehtyä roskaa.