keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kirjallisuuden apurahoista




Julkaisin eilen tässä blogissa kirjeen, jolla ilmoitin eroavani Suomen Kirjailijaliiton jäsenyydestä. Jotta ilmoitus ei jäisi pelkäksi yhden ihmisen oikeutetuksi mutta merkityksettömäksi protestiksi, kirjoitan nyt lyhyesti kirjeeni laajemmasta teemasta eli kirjallisuuden apurahoista Suomessa sekä hahmottelen yhden positiivisen ratkaisuvaihtoehdon siihen liittyvään ongelmaan. Minua innostivat tähän keskustelut, joita kävin parin kollegan kanssa eroilmoitukseni julkistamisen jälkeen.

En missään tapauksessa väitä olevani ainoa kirjailija, joka on kärsinyt apurahajärjestelmän hyväveliverkostoista ja kulissientakaisesta syrjinnästä. Se, että apurahojen jaossa edes pyrittäisiin reiluuteen on yksi maamme suurimmista myyteistä, eikä juuri kukaan uskalla puhua siitä. Kaikki kirjailijat tietävät että järjestelmä on mätä, mutta pidättäytyvät julkisen kritiikin esittämisestä jotteivät menettäisi suhteitaan ja ennestäänkin niukkaa toimeentuloa. Paitsioon jäämiseen voi johtaa käytännössä mikä tahansa: kuulumattomuus tiettyihin organisaatioihin, huonot henkilökohtaiset välit valtaa käyttäviin tahoihin, haluttomuus seurata kirjallisia muoteja, vääränlaiset poliittiset mielipiteet...

Seikat joiden ensisijaisesti pitäisi vaikuttaa rahoituksen jakoon, siis työsuunnitelma ja hakijan aiempi tuotanto, ovat monissa tapauksissa sivuseikkoja. Pitkiä vuosiapurahoja jaetaan pari runokokoelmaa julkaisseille samalla kun toistakymmentä teosta julkaisseet saattavat jäädä vaille pieniäkin työskentelyapurahoja. Kaikissa hakuohjeissa painotetaan työsuunnitelman huolellisen laatimisen merkitystä, mutta voidaan vakavasti epäillä lukeeko työsuunnitelmia ylipäätään kukaan. Olen itse saanut apurahoja parissa minuutissa kyhätyillä työsuunnitelmilla. Järjestelmän luonnetta kuvaa huvittavalla tavalla Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmiin sisältyvä anekdootti siitä, kun Heikinheimo vei vaimonsa apurahahakemuksen Suomen Kulttuurirahaston toimistoon. Hakemuksen jätettyään Heikinheimo näki toimiston pöydällä nipun hakulomakkeita ja päätti hetken mielijohteesta hakea itsekin apurahaa. Ansioluettelon sarakkeeseen hän kirjoitti ”ansioita ei ole” ja työsuunnitelman kohdalle ”kirja Aarre Merikannosta”. Heikinheimo sai apurahan, vaimo ei.

Politisoitu tai muuten mielivaltainen päätöksenteko voidaan kuitenkin piilottaa sopivalla tavalla laadittujen sääntöjen taakse. Epäreiluudesta on turha valittaa, sillä vaikka päätöksen puolueellisuus olisi kuinka ilmeinen tahansa, sen tekijät voivat aina vedota harkintavaltaansa ja siihen, ettei suurin osa hakijoista kuitenkaan saa apurahaa eikä kenelläkään hakijalla ole subjektiivista oikeutta myönteiseen päätökseen. Todellisuudessa tämä harkintavalta antaa apurahalautakunnille diktatoriset valtuudet ja mahdollistaa täydellisen mielivallan – järjestelmä on rukattu sellaiseksi, että päätöksiä on käytännössä mahdoton todistaa syrjiviksi tai sääntöjen vastaisiksi. Lautakunnissa istuvat voivat yhteisellä päätöksellä ajaa kenet tahansa nurkkaan, eikä kukaan yleensä edes protestoi. Jotkut julkisen rahoituksen varassa toimivat tahot, kuten esimerkiksi kirjastoapurahalautakunta, antavat hakijalle oikeuden valittaa päätöksestä, mutta ainakaan minun tiedossani ei ole ainuttakaan tapausta jossa valitus olisi johtanut päätöksen oikaisemiseen.

Häikäilemättömimmät kulttuuripoliittiset vallankäyttäjät eivät koskaan tuo antipatioitaan julki mutta toimivat niiden mukaisesti kaikessa hiljaisuudessa, verkostojensa ja asemansa turvin. He ovat tottuneet operoimaan kulissien takana ja käyttämään rakenteita kilpenään. Juuri he ylläpitävät todellista mielipideterroria, koska heitä vastaan on mahdoton puolustautua.

Mitä asialle sitten voisi tehdä? Suurempaan reiluuteen pyritään tällä hetkellä vaihtamalla säännöllisesti lautakuntien kokoonpanoa, mutta sillä ei ole juuri merkitystä: apurahoista päättää edelleen yksi ja sama kulttuuribyrokraattinen sisäpiiri, joka on juuri sopivan kokoinen mahdollistamaan sisäisen vaihtelun. Kasvot siis vaihtuvat, mutta jakotapa pysyy samana. Mutta ongelman kova ydin ei itse asiassa edes ole lautakuntien koostumuksessa, vaan yleisesti noudatetussa apurahojen jakopolitiikassa.

Nykyään apurahojen jakamisella pyritään mahdollistamaan täysipäiväinen työskentely kirjailijana. Niinpä myönnetyt summat ovat melko suuria. Tämä pätee erityisesti Valtion Kirjallisuustoimikunnan ja monien yksityistenkin rahastojen myöntämiin vuosiapurahoihin. Kirjailijalle maksetaan noin 1600 euroa kuukaudessa vuoden tai useamman ajan, jotta hän voisi keskittyä romaanin tai runokokoelman tekemiseen päätoimisesti. Olisiko aika kysyä, onko tässä järkeä?

Vuonna 1973 ylirasituksesta johtuvaan sydänsairauteen kuollut Timo K. Mukka on tunnettu esimerkki omana aikanaan väheksytystä ja isojen apurahojen jaossa usein paitsioon jääneestä kirjailijasta. Mukka otti myös aktiivisesti kantaa kirjallisuuden apurahoitukseen, ja tyytymättömyys Kirjailijaliiton apurahapolitiikkaan johti hänen eroonsa liitosta vuonna 1970. Mukka kannatti järjestelmää, jossa taiteen rahoitus olisi kokonaan valtion hallinnassa ja jokainen kirjailija saisi työstään säännöllistä palkkaa joka olisi niin suuri ettei muita töitä tarvitsisi tehdä. Hän halusi Kirjailijaliiton ottavan tällaisen järjestelmän ajamisen päätavoitteekseen ja vaati liittoa kieltämään jäseniään hakemasta yksityisten säätiöiden apurahoja, jotta yhteiskunta ryhtyisi toden teolla keskittämään rahoitusta. Kun liitto ei vaatimukseen suostunut, Mukka erosi.

Mukan ideat ja vaatimukset olivat monella tapaa epärealistisia, mikä todennäköisesti johtui hänen ehdottomasta luonteestaan ja kommunistisesta vakaumuksestaan. Kirjailijaliiton lähteminen Mukan vaatimaan säätiöboikottiin olisi luultavasti johtanut vain jäsenten köyhtymiseen ilman, että mitään konkreettista olisi saavutettu. Lisäksi taiteen tukemisen keskittäminen kokonaan valtiovallan käsiin on monella tapaa ongelmallinen idea, jonka toteutuminen olisi ehkä mahdollista vain totalitaarisessa järjestelmässä. Silti pidän Mukan huolta kirjailijoiden toimeentulosta vilpittömänä, ja hänen ideansa ovat toimineet minulle yllykkeenä omien ratkaisuvaihtoehtojen kehittämiselle.

Olen päätynyt kannattamaan mallia, joka on monessa suhteessa vastakkainen kuin Mukan toivoma, mutta perustuu kuitenkin ajatukselle kirjailijan säännöllisestä toimeentulosta. Sen ytimenä on luopuminen täysipäiväisen kirjailijuuden tukemisesta apurahoituksessa.

Täysipäiväinen kirjailijuus on hiljalleen käymässä mahdottomaksi, koska kirjoja ja niiden kirjoittajia alkaa yksinkertaisesti olla liikaa. Digitaalinen painotekniikka ja pienkustantamojen näyttävä esiinmarssi 2000-luvun aikana on kasvattanut julkaistun kirjallisuuden määrän sellaisiin mittasuhteisiin, etteivät sanomalehtien kulttuuritoimitukset enää pysty edes kattavien uutuusluetteloiden julkaisemiseen, kirjojen kattavasta arvostelemisesta puhumattakaan. On selvää, että myös kamppailu apurahoista käy yhä katkerammaksi, sillä jaolle pyrkivien määrä kasvaa koko ajan mutta rahamäärät eivät juuri suurene. Jos täysipäiväisen kirjailijantyön tukemisesta pidetään yhä kiinni, minkäänlaisesta reiluudesta ei ainakaan voida enää puhua. Pieni joukko kerää suuret apurahapotit enemmistön jäädessä kokonaan ilman.

Täysipäiväisessä kirjailijuudessa on sekin ongelma, että se tekee kirjailijan täysin riippuvaiseksi ulkopuolisesta rahoituksesta. Tässä asemassa kirjailija on hyvin haavoittuvainen ja kirjallisuusmaailman vallankäyttäjien armoilla. Järjestelmä ruokkii vaikenemista: kollegoita tai instituutioita ei uskalleta arvostella eikä mätäpaiseita paljastaa, sillä hankala tyyppi menettäisi kokonaan elantonsa rahahanojen sulkeutuessa. Ei ihme, että kirjailijakunta näyttää pelokkaalta samanmielisten kerholta, jonka jäsenistä kukaan ei uskalla puhua olohuoneessa olevasta virtahevosta vaikka se tallaisi hänen varpailleen.

Itse en ole koskaan toiminut täysipäiväisenä kirjailijana, vaan olen lähes koko urani ajan tehnyt kirjoittamisen ohella säännöllisiä osapäivätöitä. Ratkaisuni on ollut osaksi pakon sanelema, sillä en ole tuotantoni laajuudesta huolimatta päässyt vuosiapurahaputkeen. Olen saanut vain yhden vuosiapurahan, Valtion Kirjallisuustoimikunnan yksivuotisen apurahan vuodelle 2009. Kaikki muut apurahani ovat olleet muutaman tuhannen euron suuruisia kertaluontoisia työskentelyapurahoja. Niiden ja osa-aikaisen työnteon avulla olen kyennyt elättämään itseni kohtuullisen hyvin. Ratkaisu on myös tuonut minulle jonkinasteista riippumattomuutta, sillä jonkun apurahan jäädessä väliin en ole pudonnut aivan tyhjän päälle. Minun ei ole myöskään tarvinnut hankkia lisätuloja kritiikkien, lehtijuttujen, luennointikeikkojen ja vastaavien avulla, vaan olen voinut keskittyä kirjoittamaan mitä haluan. Muutenkin kirjoittamiseen liittyvä palkkatyö syö energiaa taiteelliselta kirjoittamiselta huomattavasti enemmän kuin mikään siihen liittymätön työ. Monien on vaikea sovittaa kokopäivätyötä yhteen pitkäjänteisen kirjoittamisen kanssa, mutta osapäiväinen työnteko sopii ainakin oman kokemukseni perusteella kirjailijalle vallan mainiosti. Lisäksi moni kirjailija joutuu turvautumaan pätkä- ja osapäivätöihin jo nyt, sillä mitenkään vaurasta elämää kuukausittain tilille tulevat vuosiapurahaerätkään eivät mahdollista.

Ehdotukseni on siis yksinkertaisuudessaan seuraava: tulisi jakaa pienempiä apurahasummia, mutta useammille hakijoille. Vuosiapurahan suuruus voisi olla vaikkapa 400-500 euroa kuukaudessa. Sillä ei tietenkään eläisi, mutta se mahdollistaisi kirjoittamisen vaikkapa juuri osapäivätyön ohella. Tuen tarkoituksena pitäisi olla juurikin kirjoittamisen edistäminen, ei minkään taiteilijaelämäntavan. Myös kertaluonteisten työskentelyapurahojen kokoa voisi supistaa niin, että yhä useammalle hakijalle voitaisiin myöntää 1500-2000 euron summia. Itseni lisäksi tiedän lukuisia kollegoita, joille tuollaisetkin summat olisivat suureksi avuksi. Kyseessä on siis eräänlainen variaatio perustuloajattelusta.

Luonnostelemassani mallissa apurahojen jakajien olisi myös vaikeampi selittää, miksi jollekulle ei myönnetä apurahoja. Väärinkäytökset ja puolueellisuudet tulisivat helpommin näkyviin, kun tavoitteena olisi tarjota jotakin hakijoiden selvälle enemmistölle.

En rehellisesti sanoen odota, että ehdotukseni toteutuu ainakaan lähiaikoina. Kirjallinen maailma instituutioineen on hirvittävän jähmeä, kankeasti ja pienin liikahduksin muuttuva kokonaisuus. Lisäksi se vaatisi selvää asenteen ja elämäntavan muutosta kirjailijoilta, jotka ovat tunnetusti kaavoihinsa kangistunutta ja saavutettuihin etuihin hysteerisesti tarrautuvaa väkeä. Uskon kuitenkin, että ajan mittaan siirrytään yhä enemmän hahmottelemaani suuntaan, jos kulttuurielämää halutaan millään kokonaisvaltaisella tavalla tukea. Yleensä kirjailijoiden toimeentuloon liittyvissä keskusteluissa jakaudutaan kahteen yhtä typerään ääripäähän. Yhtäällä ovat kirjailijat itse, jotka mystifioivat oman työnsä merkityksen ja haluavat koko ajan enemmän rahoitusta. Toisaalla ovat ne möykkäävät populistit, joiden mielestä kirjallisuutta ja muuta kulttuurielämää ei pitäisi tukea lainkaan. Malli, jossa annettaisiin vähemmän mutta useammalle olisi kultainen keskitie.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Eroilmoitus


(Suomen Kirjailijaliitto ry.:n johtokunnalle osoitettu kirje, päivätty ja lähetetty tiistaina 27.9.2016)


Olen ollut Suomen Kirjailijaliiton jäsen vuodesta 2006. Mitenkään aktiiviseksi jäseneksi minua ei voi sanoa; en ole osallistunut muistaakseni yhteenkään vuosikokoukseen enkä pyrkinyt mihinkään liiton luottamustehtävään. Näin siksi, että olen aina halunnut pysytellä etäällä kirjallisuusmaailman sisäisistä riidoista ja valtapeleistä, joita järjestötoimintaan väistämättä jonkin verran sisältyy. Olen kuitenkin maksanut jäsenmaksuni vuosittain, kirjoittanut lukuisia kirjallisuusesseitä liiton lehteen Kirjailijaan ja muutenkin suhtautunut liiton toimintaan myönteisesti. Olen pitänyt Kirjailijaliittoa järjestönä, joka tukee jäseniään sosiaalisista, poliittisista, julkisuuteen ja henkilökohtaisiin väleihin liittyvistä sekä muista ulkokirjallisista tekijöistä riippumatta.

Syynä jäsenenä pysymiselleni on käytännön etujen ohella ollut tietty solidaarisuus omaa ammattikuntaani ja yleisemmin suomalaista kirjallisuutta kohtaan. Tämä solidaarisuus on kuitenkin vuosien varrella supistunut merkittävästi. Olen nähnyt läheltä sen selkäänpuukottamisen, valheellisen mielistelyn ja poliittisen korrektiuden kulttuurin, joka maamme kirjallisessa elämässä vallitsee. Olen joutunut toteamaan, että päättäviin asemiin kirjallisissa instituutioissa pääsevät usein lahjattomat, luonnevikaiset ja nurjamieliset henkilöt. Olen nähnyt joidenkin kollegoiden joutuvan panettelu- ja eristämiskampanjoiden kohteeksi ja ollut sellaisten kohteena itse.

Viime vuosina olen toisinaan saanut ystävällismielisten kollegoiden kautta tietoa pyrkimyksistä eristää minut ammatillisesti sekä viedä minulta rahoitus ja julkaisumahdollisuudet. Joskus tällaisia pyrkimyksiä on ilmaistu avoimesti, useimmiten kuitenkin kulissien takana. Vastustajieni toimintaa ovat motivoineet henkilööni tai poliittisiin näkemyksiini liittyvät seikat, ja siihen on sisältynyt järjettömiä syytöksiä esimerkiksi natsismin tukemisesta tai väkivallan lietsomisesta. Tulokset on voinut huomata siitä, että kirjailijantyöstäni saamani toimeentulo on kaventunut lähes olemattomiin, vaikka kirjallinen toimintani on jatkunut ja tuotantoni kasvanut.

Hain taloudellisesti kehnon tilanteeni takia tänä syksynä Kirjailijaliiton apurahaa, joka liiton oman ilmoituksen mukaan on suunnattu ensisijaisesti sellaisille kirjailijoille, jotka eivät ole kuluneen vuoden aikana saaneet merkittävää rahoitusta muualta. Muut päätökseen vaikuttavat tekijät ovat (työsuunnitelman lisäksi) eläkkeen määrä, muut liitolta saadut etuudet sekä se, onko hakija saanut liiton apurahaa edellisenä vuonna. Kaikki mainitut tekijät puolsivat hakemustani, mutta saamani päätös oli kielteinen.

Vallitsevassa ilmapiirissä tulkitsen päätöksen epäluottamuslauseeksi minua ja kirjailijantyötäni kohtaan. Suomen tämänhetkinen henkinen ilmapiiri on tulehtuneempi, kireämpi ja jakautuneempi kuin koskaan tähänastisen elämäni aikana, ja kirjallisissa instituutioissa minut on selvästikin – ja toki perustellusta syystä – leimattu ”väärän” puolen edustajaksi. Tämä hyljeksinnän henki on ilmeisesti levinnyt Kirjailijaliittoonkin, koska sen tekemät tukipäätökset eivät perustu todelliseen tarpeeseen vaan siihen, onko hakija kirjallisen sisäpiirin suosiossa vai ei.

En pidä mielekkäänä enää jatkaa Kirjailijaliiton jäsenmaksujen maksamista. Liitto on ensisijaisesti ammatillinen etujärjestö ja näin ollen jäsenen tulisi urallaan kohtaamiensa vaikeuksien aikana saada jotakin vastinetta liiton kassaan maksamastaan summasta. Pelkkä jäsenyyden tuoma status ei ole mielestäni riittävä vastine.

Tämän viestin myötä ilmoitan siis eroavani Suomen Kirjailijaliiton jäsenyydestä.



Helsingissä, 27.9.2016



Timo Hännikäinen