maanantai 27. huhtikuuta 2015

Rooliasuista ja modernista miehestä




















Julkaisen tässä blogissa sarjan "Kunnia" -esseekokoelman tematiikkaan liittyviä, ennen julkaisemattomia lyhyitä kirjoituksia. Oheinen teksti on sarjan ensimmäinen osa.


***


Aina silloin tällöin kohtaan jonkun miehen, joka sanoo ettei lainkaan piittaa siitä, pidetäänkö häntä maskuliinisena vai ei. Toisin sanoen hän väittää olevansa niin sinut sukupuoli-identiteettinsä kanssa, että voi tehdä täsmälleen mitä huvittaa ja esiintyä millaisena huvittaa, eikä kulttuurin koodeilla ja muiden miesten mielipiteillä ole merkitystä hänelle.

En kuitenkaan usko, että monikaan tällainen mies olisi valmis menemään kuntosalille vaaleanpunaisissa trikoissa tai kävelemään kadulla balettipuvussa. Riippumattomuuttaan normeista korostava mies tietenkin toteaisi, ettei yksinkertaisesti halua tehdä niin. Niinpä, harva mies haluaa ehdoin tahdoin antaa signaalin, jota tässä kulttuurissa pidetään feminiinisenä.

Vaatteet ovat hyvä havainnollistava esimerkki, sillä ne sisältävät lukemattomia kulttuurisia signaaleja, ja sukupuoleen liittyvät ovat niistä merkityksellisimpiä siihen saakka kunnes kuljemme kaikki unisex-tuulipuvuissa.

Näiden signaalien ulkoinen muoto toki vaihtelee käytännössä rajattomasti. Kulttuuripiirien väliset erot ovat oma lukunsa, mutta samassakin kulttuuripiirissä on eri aikoina hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millainen pukeutuminen on miehelle soveliasta ja miehen arvon mukaista. Tällaiset vaihtelut ovat puolestaan sidoksissa yhteiskunnan vallitsevaan aateilmapiiriin.

Pitkät housut, jollaisia itse käytän aina ja poikkeuksetta ihmisten ilmoille mennessäni, muuttuivat itsestäänselväksi osaksi länsimaisen miehen sukupuoliunivormua vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumousvuosina niitä käyttivät kiivaimmat kumoukselliset, jotka halusivat erottautua ylimystön pukeutumistavasta. Herrasmies pukeutui culottes-nimellä tunnettuihin polvihousuihin ja verhosi säärensä sukilla tai säärystimillä. Nilkkoihin saakka ulottuvat housut olivat taas talonpoikaismiesten asuste, jonka vallankumoukselliset aatteellisista syistä omaksuivat. Termi sans-culottes eli sanskulotit tarkoittaa sananmukaisesti ”polvihousuttomia”, siis pitkiin housuihin pukeutuneita.

Pitkien housujen vakiintuminen käynnisti kehityksen, joka tuotti kaikkien tunteman miesten puvun suorine housuineen, kauluspaitoineen, solmioineen ja takkeineen. 1800-luvulla puvun oleellinen osa – ainakin keskiluokan ja kaupunkiväestön piirissä – oli hännystakki eli frakki, vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirryttiin yleisesti käyttämään lyhyempää pikkutakkia. Nykyään frakkiin pukeudutaan vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa, ja sen käyttäminen arkisissa yhteyksissä antaisi helposti hienostelevan – ja siten epämiehekkään – vaikutelman.

Esimerkkejä vaatekappaleista ja muista seikoista, joita ennen pidettiin asianmukaisina tai jopa pakollisina osina miehen ulkoasua mutta jotka nykyään antavat päinvastaisen vaikutelman, löytyy loputtomiin. Sydänkeskiajalla sekä miehet että naiset käyttivät pitkiä mekkoja, ja ainoa erottava tekijä oli naisten mekon leveämmät hihat. 1700-luvun yläluokan miehet käyttivät peruukkeja, puuteria ja röyhelöisiä paitoja. 1900-luvun alkupuoliskolla vaaleanpunainen oli monissa Euroopan maissa poikien, ei suinkaan tyttöjen vaatteiden väri.

Tällaiset ajan vaikutukselle alttiit kulttuuriset tekijät eivät sellaisinaan kerro maskuliinisuudesta tai sukupuolirooleista mitään. 1700-luvun puuteroitu aristokraatti kävi kaltaistensa kanssa kaksintaisteluja, vaaleanpunaista pidettiin miehekkäänä värinä koska se assosioitui vereen. Miltä mies on historian eri vaiheissa näyttänytkin, hänen osaansa on kuulunut valmius voimankäyttöön, urheuden ja päättäväisyyden osoittaminen ja kunnian varjeleminen. Hänen olennaisin miehisyytensä on aina ollut teoissa, ei ulkonäössä.

Alussa kuvailemani kaltaiset miehet saattavat mielessään vedota tähän kulttuuristen käytäntöjen muuttuvaisuuteen. He kenties ajattelevat, että vain teoilla on merkitystä ja ulkoisille seikoille voi viitata kintaalla. Tai sitten he pitävät kaikkea sukupuolirooleihin liittyvää typeränä ja katsovat autonomisina yksilöinä olevansa moisen yläpuolella. Mutta kuten sanoin, useimmat heistä eivät käytännön elämässään kuitenkaan toimi näkyvimpien rooliodotusten vastaisesti. He eivät ole kapinallisia vaan individualisteja, jotka haluavat olla ja elää sen kummemmin pohtimatta omaa miehisyyttään.

Korostetun individualistisesti asennoituvilla miehillä on voimakas riippumattomuuden tarve, mikä sinänsä menee yksiin klassisen miesihanteen kanssa. Miehenhän on perinteisesti odotettu ”kantavan oman kuormansa” ja pärjäävän toimissaan turvautumatta jatkuvasti toisten neuvoihin ja apuun. Mutta välinpitämättömyys antamistaan signaaleista ja muiden miesten mielipiteistä ei ole itsenäisyyttä vaan huolettomuutta. Ja kuten Don Corleone tiesi, huolettomuus sopii kyllä naiselle tai lapselle muttei aikuiselle miehelle.

Kaikkina aikoina miehet ovat pohtineet sitä, mitä he tekevät, miltä näyttävät ja miksi. Maskuliinisuudessa on pitkälti kyse tietynlaisen viestin antamisesta muille miehille, ja vääränlainen käytös tai ulkoasu saattaa viestiä heikkoudesta tai epäkunnioituksesta. Vaikka miehisyyden ulkoiset tunnusmerkit ovat aikaan sidottuina sinänsä mielivaltaisia, niillä on aina selkeästi määriteltävissä oleva sisältö. Itse suosin pitkiä housuja, koska shortsit ja polvihousut tuovat mieleen pikkupojat. Miesten puku taas viehättää minua jäykkyytensä takia: ryhdikkyyteen pakottavan muotonsa takia siinä on jotakin samaa kuin sotilasunivormussa tai haarniskassa.

Moderni mies ei välttämättä mieti tällaisia seikkoja, koska sallivassa, atomisoituneessa ja turvallisessa kaikki käy -ympäristössä väärillä valinnoilla on harvoin dramaattisia seuraamuksia. Kuitenkin hän vaistomaisesti välttää ainakin kaikkein ilmeisimpien feminiinisten viestien välittämistä.

Yltiöindividualististen miesten välinpitämättömyys on siis pelkkää poseerausta, ja todellisuudessa he ottavat huomioon sosiaalisten signaaliensa sukupuolen, vaikkeivät välttämättä teekään niin tietoisesti ja vaikkei mikään pakota heitä siihen. Mies ei koskaan voi olla sataprosenttisen tyytyväinen omaan maskuliinisuuteensa, sillä jossakin sisimmässään hän tietää, että voi joutua todistamaan sen. Tämä varautumaan kehottava sisäinen ääni on vaiennettu melkein kuulumattomiin kulttuurissa, josta puuttuvat miehuuskokeet, koettelemukset ja kunniaryhmät. Se on yhä olemassa, mutta niin hiljaisena että voimme höynäyttää itsemme uskomaan, että miehisyys on mitä tahansa mitä saammekin päähämme tehdä.

Elämme kulttuurisesti kuohitussa ympäristössä, ja kolikon toinen puoli on maskuliinisuuden miltei neuroottinen pähkäily. Monia ansiokkaitakin artikkeleita julkaissut yhdysvaltalainen Art of Manliness -blogi osoittaa sekin, miten kiinteä kosketus maskuliinisuuteen on menetetty. Sen kirjoittajat suistuvat itseparodian asteelle opettaessaan, miten tosimies käärii paidanhihansa, polttaa sikaria, irrottaa puutiaisen ihostaan, kaataa olutta lasiin ja solmii kravatin. Ongelma on siinä, että mies joka orjallisesti opettelee jokaisen Art of Manlinessin esittelemän taidon ei ole suvereeni klassinen miesten mies, vaan jonkinlainen postmoderni simulaatio sellaisesta.

Entisaikaan miehet oppivat asianmukaiset miehen taidot välittömästä ympäristöstään, perimätietona tai yrityksen ja erehdyksen kautta. Maskuliinisuus oli osa heidän luonnettaan, ja heidän luonteensa oli elämänkokemuksen muovaama. Enää tällaista käytännön oppia ei automaattisesti tule, ja niinpä melkein väistämättä erehdymme luulemaan, että maskuliinisuus on jokinlainen taito, tekhne, jonka voi sopivan oppikirjan avulla hallita. Modernin maailman perusta on miehisten hyveiden ja miehisen aggression (sanan kaikissa merkityksissä) tukahduttamisessa, ja niinpä pyrkimys maskuliiniseen ihanteeseen helposti rappeutuu mekaaniseksi jäljittelyksi.

Mutta on myös syytä myöntää, että jokainen mies on enemmän tai vähemmän modernin maailman rampauttama. Miehisyydestä on tullut eksistentiaalinen valinta, ja siksi olemme tuomittuja pohtimaan tämän valinnan olennaista sisältöä. Jokainen, joka ottaa maskuliinisuuden ihanteekseen, joutuu vakavasti harkitsemaan, miten soveltaa sitä käytäntöön. Ylimielinen välinpitämättömyys on umpikuja siinä missä ulkokohtainen roolileikkikin.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Siperia opettaa (Varlam Šalamovin novellitaiteesta)















(Essee, ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 4/2010)


Varlam Šalamovin (1907-1982) novellikokoelma Kolyman kertomuksia kuuluu niihin kirjoihin, jotka haluaisin pyyhkiä mielestäni. Silloin voisin lukea sen uudelleen ensimmäistä kertaa ja kokea sen vaikutuksen taas puhtaana. Harvalla teoksella on vastaavaa kykyä ravisuttaa lukijan käsityksiä ympäröivästä maailmasta ja kirjallisuuden ilmaisuvoimasta. Pelkkänä dokumenttinakin Kolyman kertomukset puolustaisivat paikkaansa, mutta Šalamovin taiteelliset kyvyt tekevät niistä... niin, todempia.

Šalamov lienee Neuvostoliiton vankileirejä kuvanneista kirjailijoista se, joka tunsi aiheensa parhaiten. Hän istui gulagissa neljällä vuosikymmenellä, yhteensä noin 17 vuotta. Vuonna 1929 hän sai kolmen vuoden tuomion trotskilaiseen ryhmään kuulumisesta ja Leninin testamentin kopion levittämisestä. Vapauduttuaan Šalamov pääsi kiinni tavalliseen elämään, perusti perheen ja aloitti lehtimiehen uran, mutta suurten puhdistusten aikana hänet pidätettiin uudelleen. Tällä kertaa tuomio oli viisi vuotta, ja sen aikana hän sai vielä kymmenen vuoden lisätuomion, koska oli leirillä erehtynyt yksityisessä keskustelussa sanomaan emigranttikirjailija Ivan Buninia venäläiseksi klassikoksi. Šalamov vapautettiin vuonna 1951, mutta käytännön välttämättömyydestä hän jäi töihin leirille lääkärin apulaiseksi. Kotiinsa Moskovaan hän pääsi palaamaan vasta rehabilitointinsa jälkeen 1956.

Virallinen Neuvostoliitto tunsi Šalamovin runoistaan, mutta hänen varsinainen pääteoksensa levisi maanalaisina samizdat-painoksina ja toi hänelle mainetta ulkomailla. Neuvostoliitossa Kolyman kertomuksia uskallettiin julkaista virallisesti vasta viisi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kun Šalamov yritti julkaista vankileirinovellejaan lehdissä 1960-luvun alussa, vastaanotto oli viileä. Yhden arvioijan lausunto kuvaa osuvasti paitsi ajan henkeä, myös Šalamovin proosaa:


Kolyman kertomuksissa ei ole yhteiskunnallista ihmistä, on vain elävä ja kärsivä olento, joka on epäoikeudenmukaisesti ahdistettu hirvittäviin olosuhteisiin, mutta joka ei halua kuolla, vaan takertuu kaikin mahdollisin keinoin elämään...


Kolyman kertomusten henkilöt eivät tosiaan vastaa sosialistisen realismin ihmisihanteita. Yhteiskunnallisen tiedostavuuden asemesta heitä ajaa nälkä ja pelko. Novelleista puuttui kaikki se kohottava aines, joka salli Aleksandr Solženitsynin romaanin Ivan Denisovitšin päivä nousta suojasääkauden merkkiteokseksi. Naturalistisesta karuudestaan huolimatta Ivan Denisovitšin päivä kuvaa pohjimmiltaan ihmisyksilön kykyä säilyttää arvokkuutensa sietämättömässäkin ympäristössä. Niinpä se voitiin vallitsevassa poliittisessa ilmastossa mieltää rakentavaksi kritiikiksi, kun Šalamovin novelleissa nähtiin vain inhorealismia. Kun Solženitsyn alkoi todella puhua suutaan puhtaaksi, ensin Syöpäosastossa ja sitten Vankileirien saaristossa, hän joutui ensin epäsuosioon ja lopulta maanpakoon.

Kaksi Neuvostoliiton merkittävintä vankileirikirjailijaa eroavat toisistaan monella tapaa. Šalamovin englannintaja John Glad on verrannut Solženitsynia Tolstoihin ja Šalamovia Tšehoviin. Solženitsyn on laajojen ja rönsyilevien historiallisten panoraamojen rakentaja, kun taas Šalamov rakentaa mosaiikkia pienistä, huolellisesti hiotuista paloista. Jotkut paloista ovat lyhyitä tuokiokuvia, jotkut klassisen taidokkaasti rakennettuja novelleja, toiset taas eräänlaisia pienoisesseitä leirielämästä. Siinä missä Solženitsyn antaa katkeruutensa näkyä ja intoutuu pitämään raivokkaita saarnoja, Šalamov tavoittelee kylmää objektiivisuutta. Šalamovin kuvaamat asiat ovat niin tuskallisia, että vain toteavuus tekee niille oikeutta. Ylisanat tuntuisivat rienaukselta.

Suurin ero on kuitenkin maailmankuvassa. Solženitsyn kuvaa leirivankeutta jalostavana kärsimyksenä, Šalamov pelkästään raaistavana. Jos vankileirien saaristo oli Solženitsynille purgatorio, Šalamoville se oli helvetti. Osaksi kuvausten eroa selittää se, että kirjailijat kärsivät tuomionsa erilaisissa oloissa. Gulagin leirejä, kuten natsien keskitysleirejäkin, oli erilaisia: helpoimmat niistä vastasivat fyysiseltä ankaruudeltaan lähinnä kovennettua asepalvelusta, ja pahimmat olivat todellisia tuhoamisleirejä, joissa tavallinen vanki ei selvinnyt hengissä muutamaa kuukautta kauempaa ilman oveluutta ja hyvää tuuria. Vuodesta 1937 saakka Šalamov istui juuri jälkimmäisen tyyppisellä leirillä, Kolyman kaivosalueella Koillis-Siperiassa. Hän totesikin myöhemmin sarkastisesti, että olisi voinut viettää kolmekymmentä vuotta varsin mukavasti sellaisella leirillä, jota Ivan Denisovitšin päivässä kuvataan.

Kolyman kertomuksissa ei ole sijaa moralismille, koska niiden henkilöt ovat jo moraalisten pohdintojen tuolla puolen. Heille merkitystä on vain ylimääräisen leipäpalan hankkimisella tai pääsemisellä edes puoleksi päiväksi kevyempiin töihin. He eivät opi tukemaan eivätkä puolustamaan toisiaan, vaan kuolevat kylmään, nälkään ja pahoinpitelyihin erillään. Juuri tämä onkin totalitaarisen tuhokoneiston tarkoitus. Kolyman kertomuksia on rujo pienoiskuva stalinistisesta yhteiskunnasta, jossa vapauden ja vankeuden välinen raja hämärtyy ja määrittyy vain aineellisin perustein.

Šalamov kuvaa lyhyin, täsmällisin vedoin vankien henkisen piirin supistumisen. Nelisivuisessa novellissa ”Yksinäisurakka” nääntynyt vanki Dugajev lapioi kiviä kaivoksella ja saa päivän aikana vain neljäsosan työnormistaan täyteen. Seuraavan päivän iltana sotilaat vievät Dugajevin metsään, ja kun hän tajuaa menevänsä teloitettavaksi, hän osaa vain harmitella, että oli aivan turhaan raatanut viimeisen päivänsä.

Sama supistuminen näkyy myös piikkilangan toisella puolella. Novellissa ”Lasten piirustuksia” läheiseen kaupunkiin töihin määrätty vanki etsii roskatunkiolta jotakin käyttökelpoista, ja löytää sattumalta lasten kouluvihon. Vihkoa selaillessaan hän pohtii: ”Ja mitä väkevämmin muistelin lapsuutta, sitä selvemmin ymmärsin, ettei lapsuuteni toistuisi ja etten löytäisi siitä varjoakaan vieraan lapsen vihosta.” Tuntemattoman lapsen piirustuksissa ihmiset on ympäröity aidoin, ja heitä vartioivat aseistetut sotilaat koirineen.

Tunne suunnattomasta menetyksestä välittyy lähes kaikista kertomuksista. Šalamovin hahmoille Siperia on vieras planeetta, jossa entisen elämän askareet, nautinnot ja muut merkitykselliset asiat tuntuvat kaukaiselta unelta tai sadulta. Heidät on leikattu irti sivilisaatiosta elämään eläinten elämää. ”Sade” -novellin kertoja pohtii havaintojaan leirin ihmisistä ja eläimistä:


Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin – ja vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannennen osan siitä, mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on Jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi, että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi, että hän pakottaa henkisen elementtinsä onnistuneesti palvelemaan fyysistä elementtiä.


Leiriympäristössä ihmisestä tuli peto muutamassa viikossa. Ensimmäisinä turmeltuivat puolueen ja armeijan miehet, parhaiten sivistyksensä ja moraalinsa säilyttivät uskovaiset. Šalamovin mukaan he olivat ainoita, jotka eivät menettäneet elämänhaluaan eivätkä sortuneet epätoivoisiin tai alhaisiin tekoihin. He myös kykenivät kieltäymyksiin, joita tavallinen vanki ei olisi osannut edes kuvitella. Novellissa ”Vapaapäivä” pappi Zamjatin säilyttää yhteytensä menneeseen elämään toistelemalla itsekseen ortodoksista sunnuntailiturgiaa. Rikollisvangit tarjoavat hänelle kertomuksen lopussa keittoa, jonka sanovat sisältävän lampaanlihaa. Papin syötyä he paljastavat, että liha oli peräisin koiranpennusta, jota pappi oli leirillä hoivannut. Zamjatin menee ulos oksentamaan ateriansa, ja tunnustaa vankitoverilleen: ”Mutta hyvältä se maistui. Ihan yhtä hyvältä kuin lammas.”

Mutta ei Šalamov tuomitse niitäkään, jotka säilyttävät henkensä tovereidensa kustannuksella. ”Lavantautikaranteeni” on psykologisesti tarkka kuvaus Andrejevista, loppuun palaneesta vangista, jota ei pelasta varmalta kuolemalta toivo, rakkaus eikä edes viha, vaan itsesäilytysvaisto, joka pakottaa hänet piittaamattomuuteen muiden hengestä. Kun karanteeniparakissa järjestetään nimenhuuto kaivostyöhön lähetettäville vangeille, Andrejev piiloutuu, jolloin toinen vanki lähetetään hänen asemestaan. Hän on ajautunut eksistentiaaliseen tyhjiöön: perhe on pettänyt hänet, isänmaa on hylännyt hänet. Hänellä on vain henkensä, jonka hän aikoo säilyttää hinnalla millä hyvänsä.

Kukaan ei voi vilpittömästi sanoa, ettei toimisi Andrejevin tavoin – ainakaan kukaan sellainen, joka ei ole kokenut äärimmäistä kylmyyttä, nälkää ja kuoleman alituista läheisyyttä. Ratkaiseva tekijä on ilmasto, ei yksilön moraalinen valveutuneisuus. Šalamov kirjoitti myöhemmin: ”Sielun turmelemisen tärkein väline on kylmyys; ihmiset ovat varmasti kestäneet kauemmin Keski-Aasian leireillä – siellä oli lämpimämpää.” Solidaarisuus ja ystävyys syntyvät vaikeissa mutta siedettävissä olosuhteissa, Kolyman olot tuhosivat molemmat. Šalamovin kuvaamassa maailmassa ei ole hyviä eikä pahoja ratkaisuja, on vain inhimillistä ja lisää inhimillistä.

Tuntuu ristiriitaiselta, ettei Šalamov itse luopunut moraalisesta ryhdistään. Päinvastoin, hän vältti visusti asemia, joissa olisi joutunut tallomaan tovereidensa varpaille, vaikka olisi sellaisiin hakeutumalla voinut selvästi parantaa olojaan. Hän kieltäytyi esimiestehtävistä eikä koskaan ilmiantanut ketään, vaikka hänet itsensä ilmiannettiin ”vastavallankumouksellisista” puheista. Leirielämän kokeessa hänen henkensä osoittautui selvästi vahvemmaksi kuin useimmilla, vaikkei siitä ollut etukäteen minkäänlaista varmuutta - Šalamov ei ollut edes uskonnollinen.

Niinpä monille tuli järkytyksenä Šalamovin Literaturnaja Gazetassa 1970-luvun lopulla julkaisema avoin kirje, jossa hän sanoutui irti ulkomailla julkaistuista leirinovellien valikoimistaan. Neuvostoliiton toisinajattelijapiirit ja ulkomaalaiset liberaalit hylkäsivät petturina ja pelkurina miehen, jota olivat aiemmin pitäneet sankarinaan. Heidän mielestään Šalamov oli taipunut poliittisen painostuksen edessä ja pettänyt vapauden asian. Kaiken lisäksi hän oli langennut vasta vuosia leirivankeutensa jälkeen, kun Kolyman kertomuksia oli saavuttanut kansainvälisen maineen eikä häntä enää uhannut muu kuin julkaisukielto kotimaassa.

Todellisuudessa Šalamov ei ollut pettänyt oppositiota, koska ei ollut koskaan siihen sitoutunut. Vanha, invalidisoitunut ja KGB:n jatkuvasti ahdistelema kirjailija halusi työrauhan, ja niissä olosuhteissa kirjeen julkaiseminen oli ainoa keino saada se. Siperia oli opettanut hänet paitsi ihmisen pimeiden puolten tuntijaksi, myös epäluuloiseksi kaikkea politiikkaa kohtaan. 1960- ja 70-luvun hän oli pysytellyt erossa niin järjestelmän myötäjuoksijoista kuin toisinajattelijapiireistä, ja hänen sosiaalinen elämänsä rajoittui pieneen ystävien piiriin, jolle hän luetti kirjoituksiaan. Jo uransa alussa hän oli sanoutunut irti kaikesta paitsi omasta taiteellisesta työstään:


En ole velkaa valtiolle. Olen täyttänyt kansalaisvelvollisuuteni kaikkein ankarimmissa olosuhteissa: koskaan pettämättä, unohtamatta tai antamatta anteeksi. En ole myöskään velkaa ”edistykselliselle ihmiskunnalle” ja sen ulkomaisille asiamiehille. Minua eivät sido lupaukset eivätkä kunniasanat.


Stalinin kaudella totalitaarinen valtio oli tuhonnut Šalamovin ja miljoonien muiden elämän parhaat vuodet. Leirikokemus sai kirjailijan vartioimaan raivokkaasti omaa integriteettiään. Hän ei halunnut luovuttaa sitä vallanpitäjille eikä liberaalille älymystölle. Hän halveksi kaikkia, jotka halusivat käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa, ”työntää kuoppaan ja sitten kirjoittaa vetoomuksia YK:lle.” Šalamov tunnusti vain yhden velvollisuuden: kuvata kokemansa todellisuus paljaana, olipa se millainen tahansa. Epäilemättä tämä itsepäisyys, Šalamovin läpitunkevin luonteenpiirre, auttoi muovaamaan Kolyman kertomuksista niin väkevän silminnäkijälausunnon.




Kolyman kertomuksia -valikoiman on suomentanut Ulla-Liisa Heino (Orient Express, 1991). Katkelmat muista Šalamovin kirjoituksista suomentanut T.H.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Laintauluista maailman kuvan piirtämiseen















(Essee, ilmestynyt Sami Feiringin toimittamassa kokoomateoksessa "Mitä aforismi tarkoittaa?" vuonna 2013)



Aforistiikalla on maine kirjoittajan kannalta vaativimpana kirjallisuuden lajina. Itse en usko, että mikään laji on itsessään vaativampi kuin mikään muu. Kyse on taipumuksesta. Yksi on taipumukseltaan lyyrikko, toinen prosaisti, kolmas aforistikko, ja onnistuminen on aina vaativaa.

Minulla saattaa olla taipumusta aforistiikan kirjoittamiseen. Kirjoittamissani runoissa ja proosassa putkahtaa siellä täällä esiin yhden tai parin lauseen ajatuksellisia kiteytymiä. Joskus käytän sellaisia tyylillisenä tehokeinona. Niitä tai joitakin vähän laajempia pätkiä saattaisi joku siteerata muusta tekstistä irroitettuina ja todeta, että sattuvasti sanottu.

Mutta niinä muutamana kertana, jolloin olen varta vasten yrittänyt kirjoittaa samantyyppisiä lauseita, tulokset ovat olleet heikkoja. Aforismeistani on tullut itsestäänselviä, yksitotisia tai teennäisiä, pahimmassa tapauksessa kaikkia niitä samalla kertaa. Mietelausesikermäni olen onneksi ymmärtänyt jättää pöytälaatikkoon tai hävittää kokonaan.

Niinpä olen päätellyt, että syntyäkseen omat ajatuskiteytymäni tarvitsevat laajempaa tekstimassaa ympärilleen. Ne myös toimivat parhaiten laajemman tekstin osina tai sieltä satunnaisesti irroitettuina. Sikermiä niistä ei kannata koota. Kokemus on subjektiivinen, mutta varsinkin monia suomalaisia aforistikkoja lukiessani huomaan niin ikään kaipaavani lihaa luiden ympärille. Samaten monien suosikkiaforistikkojeni, kuten G. K. Chestertonin tai H. L. Menckenin, ajatukset ovat itse asiassa poimintoja heidän pidemmistä proosateksteistään eivätkä alun perin aforismeiksi tarkoitettuja.

Kääntämäni Oscar Wilden kuuluisia sutkauksia on välillä koottu kirjasiksi, heikoin tuloksin. Paremmin ne toimivat hänen näytelmissään, filosofisissa dialogeissaan tai Dorian Grayn muotokuvassa. Wilden eri tilanteissa lausumat, kirjallisiin tuotoksiin sisältymättömät nokkeluudet sopivat taas parhaiten elämäkertojen höysteeksi; ne vaativat taustakseen itse Wilden persoonan ja tuon ajan salonkikulttuurin, jossa sanavalmius oli sosiaalisen menestyksen ehdoton edellytys.

Erno Paasilinnan tunnetun määritelmän mukaan ”aforismi on lauseitten erakko, yksinäinen piru, aivan epäsosiaalinen olento, sen kanssa on hirveän vaikea tulla toimeen.” Tässä tiivistyy maassamme vallitseva käsitys siitä millainen aforismi on ja millainen sen pitäisikin olla. Se on itsenäinen ja naseva lause, jossa tiivistetään jokin pitkän elämänkokemuksen sivutuotteena tai pitkän ajatusprosessin tuloksena syntynyt totuus maailmasta.

Paasilinna ei itse ollut kovin hyvä aforistikko. Hänen sinänsä tarkkaiskuisista lauseistaan huokuu paatoksellinen itsetehostus, joka minusta on tympeää. Aforismeissaan tämä taitava esseisti ja satiirikko patsastelee armoitettuna totuudenpuhujana, yksinäisenä näkijänä, piikkinä vallanpitäjien lihassa. Erityisen puuduttavaa moisesta asenteesta tekee täydellinen itsereflektion ja itseironian puute.

Muistelmateokseen Tähänastisen elämäni kirjaimet sisältyvässä esseessä ”Lyhyiden lauseiden luku” Paasilinna erittelee aforismikäsitystään. Hänen ihailunsa kohteena on kansa, jonka keskuudessa ajattomat viisaudet syntyvät, muotoutuvat ja säilyvät suullisen perinteen välittäminä. Parasta mitä aforismien kirjoittaja voi toivoa on, että hänen lauseensa muuttuvat kansan yhteiseksi omaisuudeksi vaikka harva enää muistaa niiden alkuperäistä tekijää.

Ainakin Paasilinnan lauseet itseoppineista ja kirjailijan elämän elämisestä ovat kokeneet hänen tavoittelemansa kohtalon. Mutta samalla ne ovat kuluneet käytössä niin pahasti, ettei kukaan latteuksia välttelevä enää tohdi niitä viljellä. Paasilinna myöntää itsekin, että ensin mainittua aforismia siteeraavat lähinnä menestyneet opiskelijahulttiot, jälkimmäistä julkaisemattomat taiteilijaromantikot. Yksittäisen lauseen kannalta kuolemattomuus tarkoittaa ryöstöviljelyä. Aforistiikka on kirjallisuudenlajeista alttein ajan kuluttavuudelle.

Kuitenkin Paasilinna ja hänen ihailemansa Samuli Paronen (joka oli aforistikkona huomattavasti lahjakkaampi) ovat synnyttäneet tradition, jolle riittää jatkajia. Suomalainen nykyaforismi on yleensä eräänlainen maksiimi, johon on sisäänrakennettu jokin oivaltavaksi tarkoitettu paradoksi. Usein tämä oivaltavuus ei vain onnistu kirvoittamaan kuin vaisun hymähdyksen, kuten Lauri Kerosuon aforismissa ”Ihminen on oikeasti vanha sitten, kun se lakkaa harmittamasta.”

Samaan traditioon kuuluu myös epämääräinen vasta-ajattelun asenne. ”Lyhyiden lauseiden luvussa” Paasilinna korostaa aforistikon roolia vallan kriitikkona, ja tämän roolin nykyaforistikot ottavat tosissaan, vaikkeivät koskaan osoita kenellä heidän ruoskimansa valta oikein on. Näkymättömän vihollisen sohiminen on kirjoittajien keino tärkeillä, vedenpitävä metodi hankkia otsalleen vähäosaisia puolustavan vasemmistosankarin sädekehä.

Tommi Melender loi pari vuotta sitten blogissaan kuvitteellisen aforistikon nimeltä Osmo Suurnäkki. Blogimerkintä sisälsi otteita baarimestarina, trukinkuljettajana, mikrotukihenkilönä ja maratontanssien ulosheittäjänä työskennelleen Suurnäkin niin ikään kuvitteellisesta aforismikokoelmasta ”Köyhyys ei elä Kaivopuistossa”:


Työmies ansaitsee palkkansa. Optiomiljonääri ei.

Puku ei tee miestä. Ministerin kylläkin.

Kukaan ei sano mainosmiestä kerjäläiseksi.

Tähdet sammuvat mieluiten etusivulle.

Kapitalismin ilmavaivat muuttavat ilmastonkin.

Vain köyhä maksaa itsensä kipeäksi.


Kaikessa hykerryttävyydessäänkin tämä ei ole parodiaa, vaan silkkaa realismia. (Lainaisin Paavo Haavikon ajatusta parodian mahdottomuudesta, ellei sekin olisi kulunut kliseeksi tolvanoiden suussa.) Osmo Suurnäkin ajatukset voisivat löytyä monesta tämän vuosituhannen puolella julkaistusta kotimaisesta aforismikokoelmasta. Keinot ovat samoja: väännetään helposti aukeavaa ironiaa ajankohtaisista ilmiöistä, hyödynnetään sanontoja ja sanaleikkejä, rakennetaan yhteiskuntakritiikki kapakkafilosofian ja herravihan varaan. Lyhyesti sanottuna Paasilinnan ja Parosen jalanjäljissä seisoskeleva aforistiikka on omaksunut lehtipakinoitsijoiden keinovarat.

Vaikka kepeän yhteiskunnanvastaiset nasautukset sopivat höysteeksi pakinaan, erillisinä mietelauseina ne menettävät tehonsa. Mutta sellaisinakin niillä näyttää olevan yleisönsä. Puolivillaisine vastarinnan eleineen ja kapakkafilosofointeineen suomalainen aforistiikka on ottanut paikkansa yhtenä viihteen muotona. Lyhyytensä puolesta se sopii täydellisesti niille, joille oikea kirjallisuus on liian raskasta mutta jotka nauttivat saadessaan nyökytellä arkisille ”oivalluksille” valtaeliitin ahneudesta, elämän lyhyydestä, luontoon kätkeytyvästä viisaudesta ja sen sellaisesta.

Parnassossa (3/2010) ilmestyneessä arvostelussaan Hannu Parosen aforismikokoelmasta Jossain välissä toivo Ville Hytönen kirjoitti: ”Aforismissa ominainen vastahankaisuus silti on edelleen läsnä. Siitä on vain tullut vastahankaisuuden kuva, esteettinen määritelmä, joka tosiasiassa asettuu sille etukäteen määriteltyihin uomiin. Jotta kotimainen aforisti olisi vastarannan kiiski, hänen olisi hylättävä aforismi.” Viimeistä, itse asiassa hyvin aforistista, lausetta sopii miettiä. Koska kotimainen aforismi on kivettynyt turvallisista turvallisimmaksi kertakäyttötavaraksi, siitä pitäisi ehkä kokonaan luopua.

Pitäisikö aforistikkojen sitten ryhtyä pakinoitsijoiksi? Kenties, jos taipumukset siihen suuntaan viittaavat. Mutta ennemmin toivon, että suomalainen aforismi lavenisi muodoltaan vapaammaksi ajatusproosaksi. Että se lähenisi lajia, jota maassamme on ollut tapana kutsua fragmentiksi tai mietelmäksi.

Parosen ja Paasilinnan lyhyt aforismityyli oli alun perin vastaveto veltolle mietelmöinnille, jota Suomessa oli harrastettu yllin kyllin. Lyhyttä tyyliä Paasilinna perusteli ”Lyhyiden lauseiden luvussa”:

Tämä typologia koskee määrätynlaisia aforistikkoja, iskevän ja haastavan lauseen edustajia; se ei koske lauhkeita humanisteja jotka kirjoittavat laajempia mietelmiä ja fragmentteja. Useat heistä hyväksyvät maailman koska ovat niin filosofisia, sovinnollisia ja ymmärtäväisiä, että tulevat tasapainottaneeksi sen kaikki puolet. Mitä pitempi lause tai syvällisempi ajatuskokonaisuus sitä enemmän kirjoittajalla näyttää olevan aikaa tehdä sovintoa maailman kanssa. Veltoimpia ja tekosyvällisimpiä kokoelmia meillä ovat
kirjoittaneet ammattimaiset sananselittäjät mutta kirjalliset amatöörit, kuten papit ja piispat ja yliopistomiehet. Heitä näyttää vaivaavan aivan auttamaton syvähenkisyyden,
selittelyn ja sovittelun kirous.

Mutta suomalaisessa 1900-luvun loppupuolen aforistiikassa tapahtui tämän vastareaktion seurauksena sama kehitys kuin eurooppalaisessa 1900-luvun loppupuolen arkkitehtuurissa: karmeaan vastattiin karmealla. Modernit arkkitehdit korvasivat inhoamansa porvarillisen prameuden sieluttomilla betonikolosseilla, suomalaiset aforistikot korvasivat mahtipontisen tekosyvällisyyden äreällä nojatuolifilosofialla. Aforismista ja aforistisuudesta ei tullut terävän ajattelun välinettä, vaan sekavan ja tunnevetoisen ajattelun verho.

Kotimaisista moderneista aforistikoista minua on eniten miellyttänyt Paavo Haavikko. Hän kirjoitti aforisminsa Wittgensteinin filosofisten traktaattien tavoin eteneviksi sarjoiksi. Monet hänen lauseistaan eivät selviytyisi omillaan, mutta sarjoissa ne muodostavat monitasoisen, usein ristiriitaisenkin ajatusjatkumon. Sarjatekniikka tarjosi Haavikolle moninkertaisesti kirjavamman keinovarojen valikoiman kuin muille suomalaisaforistikoille: hän pystyi vaihtamaan vikkelästi retorista asentoa, sekoittamaan tyylejä ja kiistelemään itsensä kanssa. Haavikon aforistisia sarjoja jaksan lukea yhä uudelleen, kun taas Parosen ja Paasilinnan parhaatkin lauseet tyhjenevät usein lyhyellä maistelulla ja sopivat sen jälkeen enää siteerattaviksi tilanteissa, joissa haluan osoittaa nokkeluuttani.

Kokonaisuudessaan länsimainen kirjallisuustraditio on aina ymmärtänyt aforismin laajemmin kuin lauseen mittaisena viisasteluna. Tietosanakirjojen artikkeleissa aforistiikan alle mahtuu myös väljempää mieteproosaa. Aforistiikan oppi-isäksikin tituleerattu Blaise Pascal ei viilannut lauseitaan vastaamaan aikansa salonkinokkeluuden ihanteita. Hänellä oli niitä kirjoittaessaan mielessä laajempi kokonaisuus, kristinuskon filosofinen puolustuspuhe. Se ei vain koskaan valmistunut, ja teosta varten kirjoitetut muistiinpanot julkaistiin postuumisti sellaisenaan. Myös toinen tiiviin ajatusproosan klassikko, Charles Baudelairen Alaston sydämeni, sisältää alun perin laajempaa kokonaisuutta varten laadittuja fragmentteja.

Pascalin ja Baudelairen fragmenttikirjoissa pidemmät ja väljemmät katkelmat lisäävät silloin tällöin esiin putkahtavien yhden lauseen kiteytysten tehoa suunnattomasti. Kun Pascal yhtäkkiä toteaa: "Jos on annettava kahdeksan päivää elämästä, on annettava sata vuottakin" tai Baudelaire lataa: "Kenellä hyvänsä, joka vain osaa huvittaa, on oikeus puhua itsestään", lause sävähdyttää huomattavasti enemmän kuin kaltaistensa seurassa esiintyessään. Jos tällaisia lauseita laittaa sivukaupalla peräkkäin kuten muotopuhtaissa aforismikirjoissa, ne syövät toisiaan, tylsyvät, tulevat kaavamaisiksi.

On myös kirjailijoita, jotka ovat tietoisesti valinneet fragmentin ajatusproosansa muodoksi. Heistä tunnetuimpiin kuuluu E. M. Cioran, jonka Katkeruuden syllogismeista yhdet muistuttavat lyhytproosaa, toiset proosarunoa, kolmannet ovat jo melkein pienoisesseitä. Mietelmien korkea abstraktiotaso saattaa tuntua oudolta suomalaiseen nykyaforistiikkaan tottuneesta lukijasta, mutta koskenniemeläiseen teatraalisuuteenkaan Cioran ei lankea. Hänen asevarastoonsa kuuluu musta, myös kirjoittajaan itseensä suunnattu ironia:


Niin kauan kuin muistan en ole tehnyt muuta kuin lannistanut ylpeyttäni siitä että olen ihminen. Ja minä kyyhötän lajin periferiassa arkana hirviönä, jolla ei ole kylliksi voimaa turvautua toiseen apinalaumaan.


Tämä on tuhat kertaa kiinnostavampaa kuin se, että Lassi Kämäri kirjoittaa: ”Vaarallisimmat pedot elävät asfalttiviidakoissa.” Cioran osaa kirjoittaa kalutusta aiheesta, ihmisen petomaisuudesta, sävykkäästi ja henkilökohtaisesti. Hän jättää lukijan käteen muutakin kuin itsestään selvän asian nasevan toteamuksen. Ketä kiinnostaa, onko tekstikatkelma riittävän tiivis, muodoltaan riittävän iskevä aforismiksi? Kenties lajiteoreetikoita, suotakoon heille täysi vapaus kinastella asiasta keskenään. Käyttipä Cioran ajatuskulkunsa ilmaisemiseen yhden lauseen tai monta, hän tekee sen kirkkaasti ja selittelemättä. Eikä kukaan voi syyttää häntä ainakaan sovinnollisuudesta tai lauhkeasta humanismista.

Myös skotlantilainen Don Paterson on kuljettanut aforismia laveamman fragmentin suuntaan. Virkistävintä hänessä (kuten myös Cioranissa) on kuitenkin se, että hän kehittelee ajatuksiaan. Siinä missä Samuli Paronen katseli maailmaa 50 vuotta tuottaakseen joukon kiveen hakattuja teesejä, Paterson piirtää maailmaa loputtomasti uudelleen. Hän pikemminkin ajattelee paperille kuin kirjaa valmiita ajatuksia. Patersonin tekniikka tuo mieleen Haavikon lausahduksen:

On helppo kirjoittaa, kun tietää, että kirjoittamisen merkitys on itse työssä, loppumattomien asioiden käsittelyssä. Sen työnteon välttämätön seuraus on havainto, että merkittäviä probleemoja ovat vain ne, joille ei ole vastauksia ja ratkaisuja. Niitä on käsiteltävä alituisesti ja loputtomasti, niissä ovat sekä mahdollisuuksien että kykyjen rajat. Vain niiden kysymysten avulla, joihin ei ole vastausta, on maailman kuvaa piirrettävä, koko ajan, loputtomasti.

Aforistikoiden olisi hyvä sisäistää, että ajattelu on jatkuva prosessi, ei kokoelma laintauluja. Ajatusproosassa eivät ole kiinnostavia vain loppupäätelmät – nehän ovat useimmiten kompromissinomaisia ja väliaikaisiakin, sillä merkittäviin kysymyksiin ei ole vastauksia – vaan myös niiden vaivalloinen kehittely. Prosessin tuloksina tai sivutuotteina syntyneet maksiimit hyötyvät ympärillään olevasta laveammasta ja luonnosmaisemmasta materiaalista, sillä juuri se piirtää maailman kuvaa. Esseeseenkään ei kirjoiteta pelkkää loppuyhteenvetoa.

Samaan loputtomaan prosessiin kuuluu mahdollisuus luovia kirjallisuudenlajien välissä sitoutumatta mihinkään niistä ohjelmallisesti. Aforismihan on, hiotusta muodostaan huolimatta, eräänlainen hybridi. Se on määritelmällisesti proosan laji, mutta sen läheisiä yhteyksiä lyriikkaan ei käy kieltäminen. Kun Don Patersonin aforismi venyy kolmesivuiseksi, voisi sitä pitää jo esseistiikkana, vaikkei se sitäkään lähemmällä tarkastelulla ole. Määritelmiä pakenevan laatunsa vuoksi aforismi on alun perin erottunut muista lajeista, ja tähän pakenevuuteen sisältyvät sen mahdollisuudet.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Hajamietteitä kirjoista ja niiden polttamisesta















(Essee, ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 1/2012)



Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua.

- Saarn. 12:12


Viime elokuun mellakoiden ollessa pahimmillaan Lontoossa, Clapham High Street -kauppakadun liikkeitä ryöstettiin ja tuhottiin järjestelmällisesti. Lopulta jokaisen kaupan näyteikkunat olivat rikki ja hyllyt tyhjinä, paitsi yhden: Waterstone's-kirjakauppa säilyi koskemattomana. Huolimatta siitä, että näyteikkunassa olisi ollut tarjolla muun muassa kahdensadan punnan hintaisia sähkökirjojen lukulaitteita.

Syynä valikointiin oli tuskin mellakoivan nuorison kunnioitus kirjallisuutta kohtaan. Todennäköisempi selitys on lukutaidon surkea tila maan alaluokan keskuudessa. Koska kaikkia sivistystasoon liittyviä vaatimuksia pidetään nykyään elitisminä ja paternalismina, Britannian koululaitos on vuosikausia reagoinut lasten koulumenestyksen tilastolliseen laskuun madaltamalla vaatimustasoa. Niinpä nykyään on mahdollista läpäistä koko brittiläinen koulujärjestelmä oppimatta lukemaan tai laskemaan kunnolla. Evening Standard -sanomalehti on hiljattain järjestänyt kampanjan "lukuavustajien" hankkimiseksi koululaisille. Näin siis eurooppalaisessa teollisuusmaassa 2010-luvulla.

Yksi suomalaisen ja brittiläisen yhteiskunnan eroista on se, että täällä vihoviimeisinkin hampuusi osaa sentään lukea ja kirjoittaa. Suomessa sosiaaliavustustenkin hakeminen vaatii vähintään auttavaa sisälukutaitoa, mutta Englannissa on ilmeisesti toisin. Toisaalta en usko, että kirjakauppoja ryöstettäisiin juuri enempää, jos Suomessa puhkeaisi vastaavia levottomuuksia. Musiikki ja visuaaliset mediat vetoavat rahvaan luontaiseen lyhytjänteisyyteen paremmin kuin viihteellisinkään kirjallisuus. Jos valinnan varaa on, ryöstösaaliiksi tarttuvat kirjojen sijaan iPodit, tietokoneet, pelikonsolit ja taulutelevisiot.


***


Kirjat ovat usein joutuneet eräänlaiseen historiallisen marttyyrin rooliin levottomuuksien, vainojen, sotien, kumousten ja vallanvaihdosten aikana. Ranskan vallankumouksen aikaan pillastunut väkijoukko tunkeutui Strasbourgin kaupungintalolle ja tuhosi ensin vihatut kruunun arkistot, sitten varmuuden vuoksi kaikki kirjat ja paperit joissa oli kirjoitusta. Ne lastattiin kärryihin ja paiskattiin Reiniin virran vietäväksi. Vaikka nämä ihmiset eivät osanneet lukea, kirjat ja kirjalliset dokumentit edustivat heille sortovaltaa, muistuttivat heidän vihaamastaan hallinnosta. Lontoon rähinöitsijät elokuussa 2011 olivat niin ikään lukutaidottomia, mutta kirjat eivät näemmä merkinneet heille sen vertaa, että he olisivat vaivautuneet tuhoamaan ne. Kertooko tämä kirjaformaatin yleisen merkityksen vähenemisestä tässä sivilisaatiossa? Kirjallisuushan on ollut noin viisituhatvuotisen olemassaolonsa aikana verraten pienen porukan harrastus, ja kenties lukuharrastuksen leviäminen laajoihin kansankerroksiin 1900-luvulla olikin vain lyhyt välivaihe.

Jos näin on, visuaalistunut ja nopeutta palvova nykyaika on tavallaan tehnyt palveluksen kirjoille ja kirjojen ystäville. Kirjat saavat nyt ensimmäistä kertaa historiassa olla rauhassa vandaaleilta. Kirjojen organisoitu tuhoaminen on sekin vähentynyt tällä vuosituhannella. Vuonna 2002 Putin-nuoret polttivat Vladimir Sorokinin romaania Goluboje salo ("Sininen rasva"), ja vuonna 2008 Or Yehudan kaupungissa Israelissa ortodoksijuutalaiset polttivat Uusia Testamentteja protestiksi kristittyjen alueelle harjoittamalle lähetystyölle. Tapaukset ovat melko vähäpätöisiä verrattuina menneiden vuosisatojen massiivisiin kirjanhävityksiin.

Olen aina pitänyt kirjoja erinomaisena keräilykohteena siitäkin syystä, etteivät ne kelpaa varkaille. En ole koskaan kuullut, että murtojen yhteydessä olisi viety kirjallisuutta. Syy on yksinkertainen: kirjat ovat saaliiksi raskaita ja tilaavieviä. Tämän tietää jokainen kotikirjaston omistaja, joka on joskus joutunut muuttamaan. Lisäksi niiden eteenpäin myymisellä ei rikastu. Vien itse kirjoja antikvariaattiin perin harvoin, sillä saadakseen niistä edes muutaman kymmenen euroa niitä pitäisi olla useampi kassillinen, enkä jaksa nähdä vaivaa. Joistakin erityisen harvinaisista niteistä saisi kätevästi isojakin summia, mutten usko tyypillisen murtovarkaan ymmärtävän sellaisten arvoa.

Joskus joutessani olen kehitellyt mielessäni novellia kultivoituneesta ammattimurtovarkaasta, joka varsinaisen saaliin lisäksi etsii ryöstämistään asunnoista klassikkoteosten ensipainoksia yksityiskokoelmiinsa. Kirjakaupoista ja antikvariaateista kyllä varastetaan yksittäisiä kirjoja todellisuudessakin, ja luulisin että joitakin huippuharvinaisia niteitä varastetaan museoista ja vastaavista paikoista keräilijöiden tarpeisiin siinä missä maalauksiakin. Mutta rikollinen bibliofiili, joka ei varasta edes rahan takia vaan harrastusmielessä, olisi henkilöhahmona ainutlaatuinen. En vakavissani usko toteuttavani tätä novelli-ideaa, joten sen saa minun puolestani varastaa, jos joku katsoo tarpeelliseksi.


***


Kotikirjaston rakentajana pelkään oikeastaan vain tulipaloa. Kirjojen tulenarkuus on itse asiassa koitunut historiassa kokonaisten ihmisryhmien kohtaloksi. Kun Royal Air Force pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, pommituksia suunniteltiin laskemalla kaupunginosien palokerroin. Kertoimella määriteltiin, paljonko tulenarkaa materiaalia kussakin kaupunginosassa oli. Keskiluokan asuinalueille kannatti kylvää palopommeja, koska koulutetun väen asunnoissa oli enemmän kirjoja ja kirjahyllyjä suurpalon sytykkeeksi. Voimakkaat räjähdyspommit sopivat paremmin pudotettaviksi työväenluokkaisiin kaupunginosiin. Kirjarovioita eivät siis viime vuosisadalla sytyttäneet pelkästään natsit, vaan myös heidän vastustajansa.

Kun amerikkalaiset fundamentalistikristityt polttivat Beatlesin levyjä 1960-luvulla, he joutuivat huomaamaan että vinyyli on perin huonosti palavaa materiaalia. Levyrovioista ei siis koskaan tullut sellaista synkkää arkkityyppistä kuvaa kuin Aleksandrian kirjaston palosta tai kolmannen valtakunnan kirjanpolttajaisista. Irakin sodan alettua amerikkalaiset patriootit tuhosivat sodanvastaisia lauluja sisältäviä cd-levyjä ajamalla niiden yli maantiejyrällä, mutta toiminta näytti lähinnä koomiselta.

Jotkut tapaukset ovat saaneet minut tuntemaan nostalgiaa kirjarovioita kohtaan. Minusta niin sanottujen vapaa-ajattelijoiden olisi pitänyt polttaa Raamatut ja muut uskonnolliset kirjat, joita he taannoisessa tempauksessaan ottivat vastaan teineiltä ja antoivat vaihdossa pornolehtiä. Sen sijaan he antoivat ne paperinkeräykseen. Palaminen olisi ollut noiden kulttuurimme peruskivien arvon mukainen loppu, ja samalla se olisi sijoittanut uusateistit suoremmin barbarian pitkään traditioon, johon he joka tapauksessa kuuluvat.

Kirjan palamisessa on jotakin ylevää ja dramaattista. Jos kirja poltetaan tieten tahtoen, tapahtuma kuvastaa historian loputonta heiluriliikettä henkevyyden ja matalamielisyyden, sivilisaation ja raakalaisuuden välillä. Barbaarit polttavat kirjat, ja kun tuli on sammunut, kirjat painetaan uudelleen, odottamaan uusia barbaareja. Jos kirja, tai varsinkin julkaisematon käsikirjoitus, palaa vahingossa, liekit kertovat suuren työn ja kaiken siihen ladatun intohimon muuttumista tuhkaksi sattuman oikusta. Vanitas vanitatum. Hirvittää ajatella niitä vuosisatojen varrella tulipaloissa tuhoutuneita käsikirjoituksia, joista ei ole ollut kopiota missään. Aleksandrian kirjastokin paloi luultavasti tavallisessa tulipalossa, ei arabivalloittajien sytyttämänä niin kuin joskus on väitetty.


***


Nykyään käsikirjoitusten tuhoutumisessa on paljon vähemmän dramatiikkaa. Muistitikku katoaa tai kovalevy hajoaa. Tunnen kollegoita, jotka ovat menettäneet kokonaisia romaaneja ja runokokoelmia tällä tavoin. Menetys lienee turhauttavuudessaan vielä raskaampi kuin oman kirjan joutuminen tulipalon nielaisemaksi tai sensorien tuhoamaksi. Siitä ei voi edes syyttää muuta kuin omaa huolimattomuuttaan, tällaiset tragediat kun olisi helppo välttää ottamalla riittävästi varmuuskopioita.

Kun nyt mainitsin kirjallisuuden sähköistymis- ja virtualisoitumiskehityksen, minun täytyy myös ottaa kantaa sähkökirjan yleistymiseen. En pidä sähkökirjan läpilyöntiä varsinaisena uhkana, mutta suhtaudun siihen ja varsinkin sen herättämään innostukseen tietyllä epäluulolla. Jos ottaisin puheeksi rakkauteni painettuun kirjaan esineenä, sähkökirjan "edistyksellisyydestä" intoilevat ohittaisivat minut lapsellisena romantikkona. Niinpä yritän lopuksi sanoa muutaman sanan sähkökirjan kritiikiksi tekstin säilyvyyden kannalta.

Jos niin sanottu sähkökirja eli tekstitiedosto syrjäyttää tai marginalisoi painetun kirjan, julkaistut teokset muuttuvat tietyssä mielessä kestävämmiksi. Sähkökirja on aina olemassa jossakin kyberavaruuden kolkassa, vaikka lukulaite hajoaisikin. Mutta samalla kirjallisuudesta tulee paljon haavoittuvampaa kuin painetun kirjan aikakaudella. Painettua kirjaa voi lukea vaikka päreen valossa, mutta lukulaite on hyödytön ilman virtalähdettä. Painotuote säilyy vaikka sähkönjakelu lopetettaisiin kokonaan, mutta lukulaitteet nakattaisiin kaatopaikalle turhina verkonkuormittajina jo silloin, kun sähköä olisi pakko säännöstellä. Eivätkä tällaiset tulevaisuudenkuvat edes tunnu kovin mielikuvituksellisilta Maailman tila -raportteja ja monien tiedemiesten selvityksiä lukiessa.

Pessimistinä pyrin aina varautumaan pahimpaan. Korkean teknologian yhteiskunnat eivät näin tee, vaan luottavat siihen että kaikki menee hyvin. Ne ovat avuttomia vakavien teknisten häiriöiden edessä juuri varajärjestelmien puutteen takia. Meillä ei esimerkiksi ole hevos- ja vankkurivarikoita kaupunkien ruokahuoltoa varten siltä varalta, että öljy loppuu tai öljynkuljetukset takkuilevat pahasti. Vaikkemme painetun kirjan esteettisestä ylivertaisuudesta välittäisikään, formaatti pitäisi säilyttää sähkökirjan varajärjestelmänä. Kirjallisuuden säilymisen pahin uhka kun ei tulevaisuudessa ole kirjoja polttava barbaari tai poliittinen fanaatikko, vaan energiakriisi. Siksi ainakin minä aion vastaisuudessakin julkaista teokseni perinteisessä kirjamuodossa sähköisen formaatin ohella.



lauantai 18. huhtikuuta 2015

Savusta höyryyn
















(Essee, ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen toimittamassa kokoomateoksessa "Mitä tupakka tarkoittaa?" vuonna 2014)


Usein kuulee tupakoitsijan sanovan, että tupakointi on typerä tapa, jonka hän lopettaisi jos vain pystyisi. Itse en ole koskaan väittänyt moista. Minusta tupakointi on suurenmoinen tapa, joka on tarjonnut osan elämäni parhaista hetkistä, ja jos sen haittavaikutukset olisi jotenkin voinut neutraloida, en olisi koskaan lopettanut sitä. Ylipäätään pidän tupakoitsijoiden ”itsekriittisiä” hetkiä pitkälti teatterina. Jos oikeasti aikoo päästä eroon mistä tahansa addiktiosta, pitäisi ensimmäiseksi myöntää, ettei halua lopettaa. Nikotiinin vieroitusoireet eivät ole sietämättömän ankaria, ja kaiken lisäksi niihin on nykyään saatavilla tehokkaita lievittäviä lääkkeitä. Lukemattomat ihmiset ovat lopettaneet tupakoinnin, enkä usko että tupakointia jatkavat olisivat olennaisesti heitä addiktiivisempia tai psyykkisesti heikompia, vaikka heiltä saattaakin puuttua tahdonvoimaa.

Riippuvuus ei siis riitä selitykseksi sille, miksi tupakoitsija jatkaa tupakointia vaikka on täysin tietoinen sen vaaroista. Samoin kaveripiirin sosiaalinen paine ja populaarikulttuurin signaalit ovat riittämättömiä selityksiä sille, miksi osa nuorista edelleen aloittaa tupakoinnin. Mainokset, Hollywood-elokuvat ja muotilehdet eivät enää aikoihin ole glorifioineet tupakanpolttoa, ja iljettävät lähikuvat tervan mustaamista keuhkoista ja hampaista ovat nykynuorille luultavasti tutumpia kuin Marlboro Man -julisteet.

Oikea selitys on niin yksinkertainen, että sitä on vaikea hyväksyä: me aloitamme tupakoinnin ja jatkamme sitä, koska pidämme siitä. Saattaa olla, että tieto tupakoinnin vaarallisuudesta saa meidät pitämään siitä vielä enemmän. Uskon tupakoinnin olevan yhteydessä ylevän eli subliimin kokemukseen siinä mielessä kuin filosofi Edmund Burke asian ymmärsi: ”subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa, ilman että se on suoraan vaaraksi itsellemme.” Tupakointi ei ole välttämättä kaunista, mutta ylevää se on aina. Savuke tarjoaa näennäisen turvallisen yhteyden kuolemanvaaraan, koska se ei tapa tupakoitsijaa välittömästi. Polttaessaan tupakoitsija seurustelee viikatemiehen kanssa, oivaltaa nautinnon ja kuoleman välisen yhteyden. Selvimmin tämä on havaittavissa, kun kuolinvuoteellaan makaava tai teloitusryhmän eteen astuva polttaa viimeisen tupakkansa.

Tupakoinnin suomat nautinnot ovat niin ainutlaatuisia, että ennenaikainen ja tuskallinen kuolema tuntuu välillä hyväksyttävältä hinnalta. Työpaikan tupakkapaikalla käydyt keskustelut, illanistujaiset savuisissa huoneissa ja ravintolapöydissä, erinomaisen aterian tai rakastelun jälkeen poltettu savuke, tupakoiminen täydessä hiljaisuudessa kun ainoa ääni on palavan paperin lähes kuulumaton ritinä. Tupakointi rytmittää tupakoitsijan elämää monilla hartailla rituaaleilla, kuten aamun ensimmäisellä ja illan viimeisellä savukkeella, joiden mystisiä merkityksiä tupakoimaton ei koskaan voi käsittää. Tällaiset asiat kokenut tietää, että tupakoinnista luopuminen on kuin katkaisisi pitkän ja antoisan ystävyyssuhteen.

Minulle luopumisen hetki koitti keväällä 2012. Tupakoituani 17 vuoden ajan keskimäärin yhden savukeaskin päivävauhtia olin tullut pisteeseen, jossa lopettamiselle alkoi olla painavia konkreettisia syitä. Tupakanvastaisten valistajien suosikkiargumentit eli rahanmeno, keuhkosyöpä ja eliniän lyheneminen eivät kuitenkaan olleet merkittävimpiä syitä ratkaisuuni. Minua ei myöskään vaivannut se, että olin riippuvainen nikotiinista aineena ja tupakoinnista tapana. Nykyään pidetään toivottavana, että yksilö olisi riippumaton kaikesta muusta paitsi ravinnon ja suojan kaltaisista olemassaolon vähimmäisedellytyksistä. Ihanne on minusta kummallinen, ja olen huomannut tulevani parhaiten toimeen jollakin tavoin addiktoituneiden ihmisten kanssa. Heissä on tiettyä suvaitsevaisuutta ja humaaniutta, joita harvemmin tapaa nautintoaineista johdonmukaisesti pidättäytyvissä. Pahimpia ovat entiset addiktit, nämä tupakoinnin ja juopottelun lopettaneet selviytyjäsankarit, jotka eivät koskaan lakkaa tuomitsemasta muita ja pilaamasta heidän harvinaisia ilonhetkiään. Ilmeisesti riippuvuudesta vapautuminen on saanut heidät jonkinlaisen yli-ihmisharhan valtaan, ja käännynnäisen fanaattisella katseella he havaitsevat ympärillään vain moraalisesti alamittaisia häviäjiä, joita heidän on toruttava ja valistettava.

Yksi tärkeä syy tupakan hylkäämiseen olivat ne kiusalliset ruumiinvaivat, joita harrastukseni oli alkanut tuottaa. Minua vaivasi krooninen kuiva yskä ja hengitysteihin kertynyt hankalasti irtoava lima. Aamuisin kurkkuni oli aina arka enkä kyennyt hengittämään nenän kautta. Yhä useammin ensimmäisten savujen vetäminen aiheutti oksetusrefleksin, joka nosti vedet silmiin. Kaikki tämä oli alkanut supistaa tupakasta saamaani mielihyvää. Toinen syy oli se, että olin juuri mennyt naimisiin ja vaimoni oli allerginen tupakansavulle. En polttanut yhteisessä kodissamme sisällä, mutten halunnut hänen saavan allergisia oireita vaatteisiini tarttuneesta tupakan hajusta.

Yritin hiljalleen totuttautua ajatukseen, että joutuisin pian elämään ilman tärkeää arkisten ilonhetkien lähdettä, josta kaikesta huolimatta olin saanut enemmän hyvää kuin pahaa. Tupakka oli vanha ystävä josta edelleen välitin, mutta jonka seura oli käynyt minulle turmiolliseksi. Ymmärsin lopettamisen väistämättömyyden, mutta sisäisen motivaation löytäminen oli vaikeaa. Sitten sain jostakin, kenties lehtiartikkelista tai ohimennen kuulemastani keskustelunpätkästä, kimmokkeen etsiä tietoa sähkötupakasta.

Olin kuullut laitteesta jo aiemmin, mutta työntänyt sen mielessäni samaan arkistomappiin kuin nikotiinilaastarit, nikotiinipurukumit ja muut lopettajan apuvälineet. En ollut koskaan ajatellut sitä vaihtoehtona tavalliselle tupakalle. Nyt sain tietää, että moni sähkötupakoitsija käytti laitetta nikotiinintarpeensa tyydyttämiseen vaarattomalla tavalla ilman aikomustakaan hankkiutua eroon itse tupakoinnin tavasta. Ajatus askarrutti minua: olisiko kakku sittenkin mahdollista syödä ja pitää samanaikaisesti?


*


Koska sähkötupakka ei yleistymisestään huolimatta ole vielä tehnyt Suomessa sellaista laajaa läpimurtoa suuren yleisön keskuudessa kuin vaikkapa Britanniassa tai Yhdysvalloissa, lienee tarpeen valistaa lukijoita sen perusominaisuuksista. Kyse on pienestä putkenmuotoisesta sähköisestä laitteesta, joka koostuu akusta, höyrystimestä ja tankista. Höyrystin saa virtansa akusta ja kuumentaa tankissa olevan propyleenialkoholista ja nikotiinista koostuvan nesteen höyryksi, jota hengitetään suukappaleen kautta keuhkoihin.
Sähkötupakkaa ei siis varsinaisesti ”polteta”, sillä reaktio ei perustu palamiselle vaan höyrystymiselle. Tästä syystä sähkötupakoitsija ei saa elimistöönsä tervaa, häkää, syaanivetyä, eentseeniä, katekolia, asetaldehydiä tai muita niistä noin neljästätuhannesta haitallisesta yhdisteestä joita tupakansavu sisältää. Sähkötupakan höyry sisältää vain yhtä myrkkyä, nikotiinia, joka on tavallisen tupakan ainesosista harmittomin. Sen haittavaikutukset ovat verisuonten väliaikainen supistuminen ja sydämen lyöntitiheyden väliaikainen nousu. Nikotiini on nautintoaine, jonka takia tupakkaa poltetaan ja johon riippuvuus kehittyy, mutta tupakanpolton varsinaiset terveyshaitat syntyvät muista yhdisteistä.

Sähkötupakan etuna muihin tupakan korvikkeeksi tarkoitettuihin nikotiinituotteisiin on se, että nikotiinihöyryn hengittäminen tuntuu lähestulkoon samalta kuin tupakan polttaminen. Purukumi tai nikotiinilaastari eivät tuota sitä kihelmöivää tunnetta keuhkoissa ja kurkunpäässä, joka on tupakoinnista nauttimisen olennaisin osa. Sähkösavukkeen tupakanmakuinen nikotiiniliuos saa höyryn myös maistumaan tupakalta – tosin jotkut sähkötupakoitsijat suosivat vaikkapa vaniljan, mintun tai kahvinmakuisia liuoksia. Lisäksi laitteesta nouseva ja suusta puhallettava höyry näyttää aivan samalta kuin savu. Polttamiskokemuksen onnistunut simulointi on sähkötupakan vallankumouksellinen ominaisuus, jonka havaitsin välittömästi kokeiltuani laitetta. Olin suhtautunut keksintöön skeptisen uteliaasti, mutta se voitti minut puolelleen yllättävän nopeasti.
Vaikka ensimmäinen sähkötupakka-apparaattini oli Latviasta tilattu halpa ja heikkotasoinen laite, ymmärsin sen avulla muutkin keksinnön tuomat edut. Saatoin käyttää sitä paikoissa, joissa tupakointi oli lain mukaan kiellettyä, ja mikä parasta, myös kotonani. Saatoin polttaa vuoteessa ilman tulipaloriskiä, kirjoittaessani, ruokapöydässä, katsellessani elokuvaa, kuunnellessani musiikkia. Aivan kuin olisin palannut menneeseen aikaan, jolloin tupakointi oli sallittua julkisissa tiloissa ja kodeissa tuotiin tupakoivalle vieraalle tuhkakuppi vaikkei isäntäväki itse polttanut.

Terveyteni koheni asteittain. Tukkoisuus, limaisuus ja kurkkukipu lakkasivat, henki kulki normaalisti. En enää hengästynyt yhtä helposti enkä aloittanut päivää yskimällä. Koin siis samat tervehtymisen merkit kuin tavallinen tupakoinnin lopettaja, mutta vältyin vieroitusoireilta ja saatoin nauttia tupakoinnin parhaista puolista. Ainoa havaitsemani sähkötupakoinnin haittavaikutus oli suun ja kurkun kuivuminen, jonka vuoksi aloin pitämään vesilasia käden ulottuvilla tupakoidessani. Jossakin määrin tupakointikokemus jopa parani sähkötupakan myötä.

Sähkösavuke on nimityksenä hieman harhaanjohtava, sillä sen ”polttaminen” muistuttaa pikemminkin piipun kuin savukkeen polttamista. Höyrystimen virta syttyy pientä kytkintä painamalla ja sammuu heti kun kytkimen vapauttaa. (Joissakin malleissa virta syttyy suukappaletta imiessä, muuten toimintaperiaate on sama.) Laitteesta voi siis imaista savut milloin haluaa, vähän niin kuin hitaasti kytevästä vesipiipusta. Tämä mahdollistaa verkkaisen, mietteliään tupakoinnin, eikä nikotiiniannosta tarvitse käyttää kerralla loppuun niin kuin savuketta poltettaessa.

Useimmille, myös minulle, sähkötupakan maku vaatii hieman totuttelua. Täyttönesteen sisältämä propyleeniglykoli tuo höyryyn helposti kemiallisen sivumaun, ja nesteiden laatu vaihtelee suuresti valmistajan mukaan. Kehnoimmat liuokset maistuvat kammottavalta, ja onkin suotavaa kokeilla aluksi monia eri merkkejä löytääkseen sopivan ja laadukkaan. Sittemmin olen tottunut makuun siinä määrin, että pidän sitä perinteisen tupakan makua parempana. Vaikka tavallisen tupakan maku onkin täyteläisempi, sähkötupakan maku on puhtaampi eikä sisällä vivahteita, jotka jälkeenpäin tuovat suuhun tympeän maun. Saatan edelleen silloin tällöin, yleensä juhlatilanteissa, polttaa tavallisen savukkeen vanhojen aikojen muistoksi, ja joka kerta tulen siihen johtopäätökseen, että siirtyminen sähkötupakkaan oli oikea ratkaisu.

Entä sitten sähkötupakoinnin esteettinen puoli? On selvää, ettei metallista ja muovista valmistettu putkilo ole erityisen kaunis. Se muistuttaa lähinnä kuulakärkikynää, ja sen päähän tupakoitaessa syttyvä valo, jonka tarkoitus on ilmeisesti imitoida savukkeenpään hehkua, tekee omituisen vaikutelman. Markkinoilta löytyy myös aivan tavallisen savukkeen näköisiä ja kokoisia laitteita, mutta kokemukseni mukaan ne eivät ole kovin laadukkaita suurempiin verrattuna. Mutta itse savukkeen ulkonäkö ei olekaan kovin olennainen osa tupakoinnin estetiikkaa. Tärkein osatekijä on savu, jota ilman suupielessä roikkuva kääryle näyttäisi vain naurettavalta. Kuten jo edellä totesin, sähkötupakan höyry näyttää aivan savulta. Se kiemurtelee ylöspäin ja leijuu ilmassa luoden tupakoitsijan ympärille hämyisen verhon. Mutta toisin kuin oikea savu, se ei imeydy vaatteisiin eikä jätä huoneeseen tunkkaista hajua, vaan haihtuu jäljettömiin. Toisin sanoen se on parempaa kuin aito.

Itse tupakkalaitteen ulkonäköönkin voi tiettyyn rajaan saakka vaikuttaa. Joidenkin valmistajien sähkötupakat ovat mustine ja krominvärisine osineen tyylikkään virtaviivaisia. Vaihdettavista osista löytyy monia värivaihtoehtoja, joista voi valita mieleisensä. Suosimastani sähkötupakkakaupasta olivat kerran loppuneet kaikki muut paitsi turkoosinväriset höyrystimet, ja olin pakotettu käyttämään sellaista. Ratkaisu häiritsi esteettistä silmääni siinä määrin, että menin ostamaan toisenlaisen heti kun varastoa täydennettiin.

On syytä mainita vielä yksi sähkötupakoinnin ilmeinen etu tavalliseen verrattuna, nimittäin halpuus. Omassa vaa’assani taloudelliset syyt eivät painaneet paljon päättäessäni hylätä poltettavan tupakan, sillä en ole erityisen säästäväinen ja tuhlaisin epäilemättä tupakkaan menevät rahat johonkin muuhun hyödyttömään tai jopa vahingolliseen. Mutta monelle muulle asia saattaa merkitä paljonkin. Kunnollisen sähkötupakoinnin aloituspakkauksen, johon sisältyy akku, laturi ja höyrystimiä, saa noin kolmellakymmenellä eurolla. Hyvä akku kestää useita kuukausia, parhaimmat yli vuodenkin. Höyrystimiä joutuu vaihtamaan reilun kuukauden välein, niiden hintaluokka on kelvollisissa malleissa noin kahdeksan euroa kappale. Kymmenen millilitran nikotiiniliuospullon saa noin kuudella eurolla, ja se kestää käytöstä riippuen viikon tai kaksi. Yksinkertaisella laskutoimituksella saa selville, että sähkötupakointi tulee moninkertaisesti normaalia halvemmaksi. Vaikka puhtaan nikotiinin kulutukseni on luultavasti jonkin verran noussut sähkötupakoinnin myötä, käytän nikotiiniliuoksiin vuosittain vain pienen osan siitä rahamäärästä, joka minulta ennen kului tupakkaan.


*


Sähkötupakoinnin suosio on tällä hetkellä kasvussa kaikkialla länsimaissa. Jos sähkötupakka tulevaisuudessa korvaa perinteisen tupakoinnin kokonaan tai valtaosin, vaikutukset ovat mullistavat muutenkin kuin kansanterveydellisesti. Häikäilemättömät tupakkafirmat ajautuvat konkurssiin ja sademetsiä lakataan raivaamasta tupakkaviljelmien tieltä. Myös tupakoinnin tuottaman paperi-, muovi- ja kartonkijätteen määrä romahtaa, sillä sähkötupakka on kestokulutushyödyke, jonka osia ei tarvitse vaihtaa kovin usein.
Näiden valoisien tulevaisuudennäkymien tiellä on kuitenkin eräs este: sosiaali- ja terveysministeriöiden sieluttomat ja sukupuolettomat byrokraatit, jotka tekevät itsensä tarpeellisiksi tihentämällä alituiseen kaikkialle ulottuvaa kielto- ja pykäläryteikköä. He ovat viime vuosina pyrkineet kaikin keinoin rajoittamaan sähkötupakkatarvikkeiden myyntiä ja käyttöä. Sähkötupakan vastainen reaktio on kansainvälinen: sekä maailman terveysjärjestö WHO, Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA että suomen THL ovat varoittaneet, että sähkötupakalla saattaa olla tuntemattomia terveysriskejä. Suomessa jyrkintä linjaa edustaa tupakkayhtiöiden vastaisista oikeudenkäynneistä tunnettu siviilioikeuden emeritusprofessori Erkki Aurejärvi, jonka mielestä sähkötupakan myynti ja maahantuonti pitäisi kieltää välittömästi.

Varoittavien ja vastustavien puheenvuorojen taustalla on periaate, jonka mukaan kaikki kemikaalit ovat vaarallisia kunnes ne vaarattomiksi todistetaan. Kielteisiä näkemyksiä ei perustella tunnetuilla terveyshaitoilla, sillä yksikään sähkötupakkaa koskeva tutkimus ei toistaiseksi ole havainnut sen aiheuttavan vakavia tai pitkäaikaisia terveyshaittoja. Yhdysvaltain FDA:n vuonna 2009 tekemässä tutkimuksessa sähkötupakan nikotiiniliuoksesta löydettiin syöpää aiheuttavia nitrosamiineja. Määrä oli kuitenkin niin pieni, että yhtä millilitraa kohden pitoisuus vastasi noin tuhannesosaa yhden savukkeen sisältämistä pitoisuuksista, eikä sitä pidetty terveydelle vaarallisena. Vastustajat vetoavat siihen, että kattavan ja luotettavan tutkimustiedon saaminen veisi useita vuosikymmeniä – niinpä sähkötupakka olisi parasta kieltää heti, varmuuden vuoksi.

Brasilia, Singapore ja Meksiko ovat kieltäneet kokonaan sähkötupakan myynnin ja maahantuonnin. Näissä maissa tavallista tupakkaa saa kuitenkin edelleen. On siis kielletty uusi, todennäköisesti vaaraton tuote, jolla saattaa olla joitakin haittavaikutuksia, ja sallittu tuttu, todistetusti vaarallinen tuote. Hyvällä tahdollakin on vaikea ymmärtää, mitä järkeä moisessa menettelyssä on. Sen laajempi soveltaminen tarkoittaisi yhteiskunnan kehityksen täydellistä pysähtymistä, kaikkien parannusyritysten jäädyttämistä alkuunsa. Taustavaikuttimena on fundamentalistinen ajattelutapa, jonka mukaan tupakointi on itsessään absoluuttisen paha tapa, johon ei ole muuta lääkettä kuin täydellinen luopuminen. Kieltämällä sähkötupakka ja sallimalla perinteinen viestitetään, että on parempi tupakoida ja kuolla kuin ”epärehellisesti” käyttää jotakin vähemmän haitallista korviketta. Asenne on sekoitus moralismia ja virheellisiä mielikuvia: sähkötupakka rinnastetaan kevytsavukkeisiin, joita aikoinaan markkinoitiin ”terveellisempänä” vaihtoehtona.

Tietenkään sähkötupakka ei ole ”terveystuote”. Siinä ei ole an sich mitään terveyttä edistävää. Nikotiini on kofeiiniin verrattava mieto myrkky, ja sähkötupakka on suhteellisen vaaraton väline sen käyttämiseen nautintoaineena. On myös aivan mahdollista, että sähkötupakointi aiheuttaa terveyshaittoja, joita ei vielä tunneta. Jotkut täyttönesteen ainesosista saattavat muuttua haitallisiksi höyrystyessään. Yksi ongelma on se, että markkinoilla olevien nesteiden laatu ja koostumus vaihtelevat, jolloin jokin tuotemerkki saattaa olla haitallisempi kuin jokin toinen. Mutta jo tämänhetkisillä tiedoilla on epätodennäköistä, että sähkötupakasta löydettäisiin mitään lähellekään niin tuhoisaa kemikaalia kuin tuhannet savukkeen sisältämät. Ja vaikka sähkötupakointi osoittautuisi vain viisikymmentä prosenttia vaarattomammaksi kuin tavallinen, mikä on skenaariona poskettoman pessimistinen, sekin olisi suuri edistysaskel.

Suomi on monien muiden Euroopan maiden tavoin pysytellyt sähkötupakkakysymyksessä harmaalla vyöhykkeellä sallivan ja jyrkän asenteen välissä. Sähkötupakkalaitteita ja nikotiinittomia täyttönesteitä on sallittua myydä, mutta yksikään yritys ei ole saanut lupaa nikotiinia sisältävien nesteiden myymiseen. Kuitenkin useimmat sähkötupakkaliikkeet tilaavat nikotiinia sisältäviä nesteitä ulkomailta asiakkaan laskuun, mikä on täysin laillista, kuten myös nikotiiniliuosten tilaaminen omin päin internetin välityksellä. Alarmistiset kieltolakikampanjat eivät toistaiseksi ole tuottaneet suurta vahinkoa. Jopa THL:n ylilääkäri Antero Heloma on myöntänyt, että sähkötupakka on ”hyvin todennäköisesti” vähemmän haitallista kuin tavallinen tupakka, vaikka suositteleekin käyttämään tupakoinnin lopettamisessa perinteisiä nikotiinikorvaustuotteita ja vieroituslääkkeitä. Sähkötupakan vaarallisuudesta tai vaarattomuudesta ei ole päästy terveysalan ammattilaisten parissa mihinkään konsensukseen, mikä on sekin parempi kuin puritaanisen ilmapiirin muuttuminen vallitsevaksi. On kuitenkin varmaa, että jos sähkötupakan vastaisuus pääsee voitolle EU:n johtavissa maissa, mallioppilasvaltio Suomi seuraa perässä.

Erityisen valitettavaa on se, että kielteiset asenteet ovat vuotaneet terveysbyrokraattien parista muuhun yhteiskuntaan. Finnair, VR ja Helsingin kaupungin liikennelaitos ovat kieltäneet sähkötupakoinnin kulkuvälineissään. Ja mikä pahinta, monet ravintolat ja ravintolaketjut, tunnetuimpana Elannon omistamat ravintolat, ovat myös kieltäneet sen tiloissaan. Ehdin jo elätellä toiveita baaritupakoinnin maanvyörymäisestä paluusta, sillä sähkötupakoinnin kieltämiselle ravintoloissa ei ole juridisia perusteita, mutta osa ravintolanpitäjistä lähtikin omasta aloitteestaan väärälle linjalle. Syynä voi olla se, että sähkötupakointi näyttää tavalliselta tupakoinnilta, jolloin sivustakatsoja voi tehdä ravintolasta kantelun tai ulkomaalainen asiakas erehtyä luulemaan, että savukkeiden polttaminen on siellä sallittua. Kuitenkin ravintolat ampuvat itseään jalkaan nollatoleranssipolitiikalla. Ainakin itse olen päättänyt olla vastaisuudessa kantamatta rahojani ravintoloihin, jotka eivät salli sähkötupakointia pöydissään.

Lyhyesti sanottuna sähkötupakoinnin tulevaisuus on vielä epävarma. Siksi haluan kertoa siitä ja suositella sitä kaikille kiinnostuneille, vaikka mieluiten vain tupruttelisin sitä omassa rauhassani. Osa tuntemistani tupakoitsijoista onkin siirtynyt tuon teknologisen ihmeen käyttäjäksi tai ainakin suhtautunut siihen hyvin myönteisesti kokeiltuaan. Kuitenkin osa pitäytyy sitkeästi perinteisessä tupakassa. En ole aivan perillä heidän motiiveistaan, mutta heidän lojaalisuuteensa vanhalle ystävälle saattaa vaikuttaa eräs seikka, jota he eivät itsekään täysin tiedosta.

Olen juuri puolustanut sähkötupakkaa moninkertaisesti vaarattomampana vaihtoehtona, mutta tämän kirjoituksen alussa totesin, että perinteisen tupakan vaarallisuus on luultavasti merkittävä osa sen viehätystä. Sähkötupakointi ei ole samalla tavoin subliimia, koska palamisreaktion puuttuessa sen käyttö ei uhkaa henkeä ja terveyttä. Elävän tulen läsnäolo tupakoinnissa vahvistaa tuntua vaaran ja turvan samanaikaisesta läsnäolosta: myös tuli on vaarallinen, mutta sen katseleminen sopivan välimatkan päästä on kiehtovaa. Sähkötupakasta puuttuvat riskit ja elävän tulen on korvannut sähkövaraus. Kenties sähkötupakointi on joillekin tupakoitsijoille yhtä laimea kokemus kuin sähkötakka tuleen tuijottajille. Vaaran synnyttämä ylevyyden kokemus on niin hyvässä kuin pahassa se ainoa merkittävä asia, jonka olen menettänyt siirryttyäni poltettavista savukkeista elektronisiin. En halua vähätellä menetyksen merkitystä, joten minun on vain siteerattava Sam Peckinpahin Hurja joukko -elokuvan loppukohtausta, jossa Edmond O'Brien pyytää Robert Ryania liittymään kokoamaansa uuteen lainsuojattomien koplaan: ”It ain't what it used to be, but it'll do.”

torstai 16. huhtikuuta 2015

Miksi taiteilijaelämäkerrat ovat vaarallisia

(Essee, julkaistu alkujaan Parnasson numerossa 5/2008)












Me hukumme niihin, jotka runoilijan tai maalarin kuoltua tulevat
hänen taloonsa haudankaivajan perässä ja unohtavat, että
heidän ainoa velvollisuutensa on esittää mykkää. Mutta ei puhuta
heistä. He ovat vain kirjallisuuden ruumiinryöstäjiä. Tomu
annetaan yhdelle, tuhkat toiselle, ja sielu on heidän
ulottumattomissaan.


- Oscar Wilde, ”Kriitikko taiteilijana”




Kävin alkuvuodesta katsomassa elokuvan Control, joka käsitteli Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin lyhyeksi jäänyttä elämää. Ei olisi pitänyt. Anton Corbijnin ohjaamassa ”biopicissä” ei sinänsä ollut mitään vikaa: se oli visuaalisesti tyylikäs, joskin vähän valokuvamainen laatudraama. Ongelma oli siinä, että Controlin katsominen rikkoi hellimäni myytin Curtisista ja Joy Divisionista.

Olin vaalinut mielikuvaa Curtisista jurona ja umpimielisenä nuorena nerona, joka viihtyi paremmin kirjojen parissa kuin rockpiireissä, näki ympärillään pelkkää rappiota ja julistautui taantumukselliseksi rojalistiksi vastalauseena edellisen sukupolven utopismille. Lopulta, perheensä hylkäämänä sekä elämään, musiikkiin ja epilepsiakohtauksiinsa kyllästyneenä tämä 23-vuotias ikäloppu hirttäytyi kotonaan. Sitä ennen hän ehti tehdä pari albumillista jylhää ja karun kaunista musiikkia.

Curtisin lesken muistelmiin perustuva Control paljasti, että Curtis olikin epävarma, narsistinen ja tasapainoton nuorukainen, joka kenties yhä olisi keskuudessamme, jos hänellä olisi ollut kunnollinen epilepsialääkitys. Sen jälkeen Joy Divisionin levyjen kuunteleminen ei enää tuntunut samalta. Elokuva muutti Curtisin oikeaksi ihmiseksi, mistä olen katkera sen tekijöille.

Taannoin tuli levitykseen toista populaarimusiikin ikonia Bob Dylania käsittelevä elokuva, Todd Haynesin ohjaama I'm not there. Sen lähestymistapa oli täysin vastakkainen; se ei repinyt kappaleiksi Dylanin ympärille muodostunutta myyttikerrostumaa, vaan monimutkaisti ja syvensi sitä. Pidättäytyessään yrityksistä paljastaa ”oikea Dylan” se herätti kysymyksen, onko ”oikeaa Dylania” edes olemassa. Kenties Dylan on monta erilaista elämää elänyt mies, jonka olemusta ja merkitystä popkulttuurille voi ymmärtää vain lukuisista vastakkaisista näkökulmista käsin. Jotta mytologinen kudelma olisi täydellinen, Dylania oli laitettu esittämään kuusi eri näyttelijää, joista yksi oli nainen ja yksi kymmenvuotias musta poika.

Haynesin epätavallinen mestariteos palautti uskoni siihen, että elämäkerrallisella lähestymistavalla on mahdollista saada aikaan taidetta, ei pelkästään journalismia tai muistovärssyjä. Harvinaista se toki on. Aikamme tutkijat ja elämäkerturit särkevät myyttejä yhtä kuumeisella innolla kuin Hollannin kalvinistit pyhäinkuvia toisen reformaation aikaan. He rakastavat rehellisyyttä, objektiivisuutta, todenmukaisia tai sellaisiksi naamioituja kuvauksia. Kiinnostavimmat nykyajan myytit ovat lyhytikäisiä; kaikkialta tuleva paine murtaa ne jo ennen kuin ne ovat kunnolla ehtineet syntyäkään.

Juuri tästä syystä kiinnostaviin taiteilijaelämäkertoihin törmää harvoin. Useimmat niistä etenevät uuvuttavan perusteellisesti taiteilijan elämänvaiheesta toiseen, yrittävät tosikkomaisesti konstruoida ”ihmisen legendan takana”. Niiden tekijät eivät koskaan tule ajatelleeksi, että paljastaessaan he kätkevät samassa suhteessa. Objektiivisin kuvaus ei välttämättä sano ihmisestä mitään olennaista. Itse myytti saattaa olla tosiasioita kiinnostavampi, ja että taiteilijaa ja hänen elämäänsä voi mielekkäästi tutkia vain toisen taideteoksen avulla.

Yleensä tavalliset elämäkerrat vain paljastavat, että ihailemamme taiteilijat olivat varsin keskinkertaisia ihmisiä arkipäiväisine hyveineen ja tavanomaisine paheineen. Pahimmassa tapauksessa ne lähestyvät kohdettaan psykoanalyyttisen tai muun vastaavan menetelmän avulla ja tekevät hänestä todistuskappaleen jollekin teoreettiselle hypoteesille. Jotkut elämäkerrat ovat tietoisen pahantahtoisia kaivellessaan kohteensa ihmissuhteita tai sukupuolielämää minkä tahansa valonaran aineksen löytämisen toivossa. Julmat tutkijat, jotka tonkivat toisen uraa edistääkseen omaansa, onnistuvat usein latistamaan kohteensa lopullisesti.

Ei ihme, että monet taiteilijat yrittävät paeta tunkeilevien elämäkertureiden ulottuvilta. Kenties taitavimmin pakeni Konstantinos P. Kavafis, merkittävin kreikkalainen runoilija sitten antiikin päivien. Hän eli ulkoisesti tylsän elämän vesilaitoksen virkailijana 1900-luvun alkupuolen Aleksandriassa, ei pitänyt päiväkirjaa ja jätti muutenkin jälkeensä hyvin vähän yksityiselämäänsä liittyvää informaatiota.

Niinpä arvostetuin Kavafis-elämäkerta, Robert Liddellin suppea Cavafy: A Critical Biography tiedostaa koko ajan liikkuvansa hataralla pohjalla ja keskittyy suurimmaksi osaksi pohtimaan, mitä runoilijasta ylipäätään voidaan tietää. Kerätyt faktat viittaavat siihen, ettei Kavafista ole olemassa runojensa ulkopuolella, mikä tekee Liddellin kirjasta omalla tavallaan viehättävän.

Nuorempana ahmin ihailemieni kirjailijoiden, muusikoiden ja kuvataiteilijoiden elämäkertoja. Hain niistä samaistumiskohteita ja innoitusta omalle kirjoittamiselle. Petyin kuitenkin nopeasti, koska yksityiskohtaiset kuvaukset jonkun neron lapsuudesta ja perhesuhteista, rakkausseikkailuista ja uran kiemuroista eivät innostaneet juuri mihinkään. Huomasin, että parhaiten taiteilijoista kirjoittavat toiset taiteilijat. He nimittäin kirjoittavat itsestään, elämäkerrallisen aineksen toimiessa kehyksenä.

Allekirjoittaneeseen aikanaan suuren vaikutuksen tehnyt Erno Paasilinnan klassikkoessee "Yksinäisyys" (valikoimassa Yksinäisyys ja uhma) ei oikeastaan kerro aiheestaan eli Pentti Haanpäästä, vaan kirjoittajastaan. Paasilinna kuvaa Haanpään erakoksi, joka varjeli tiukasti yksinäisyyttään ja sitoutumattomuuttaan lankeamatta kirjallisen seuraelämän ja puoluepolitiikan houkutuksiin. Mutta todellisuudessa Haanpään eristyneisyys ei välttämättä ollut tietoisen valinnan tulosta, kuten Paasilinna väittää, vaan syrjäisestä asuinpaikasta johtuva käytännön välttämättömyys. Haanpään maine erakkojätkänä oli ainakin osittain rooli, sillä hän matkusteli paljon ympäri Suomea ihmisiin ja elämänmenoon tutustumassa ja oli aikansa mittapuulla hyvin perehtynyt ulkomaisen kirjallisuuden virtauksiin.

Ei Paasilinnakaan todellisuudessa erakko ollut. Hän oli monen aikalaiskirjailijan henkilökohtainen ystävä ja kulttuurivaikuttaja, jolla oli monta rautaa tulessa: Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja, Kaltion päätoimittaja, Kariston kirjallinen johtaja... Tehdessään Haanpäästä yksinäisen suden ja vastarannan kiisken hän luultavasti halusi vahvistaa omaa rooliaan, ulospäin näyttämäänsä kulissia. Esikuvassa taiteilijat näkevät sen, mitä itse tahtoisivat olla, eikä Paasilinna ollut poikkeus.

Yksinäisyys on siis monella tasolla puolueellinen ja fiktiivinen kirjoitus. Kaikesta huomaa, että sen on kirjoittanut Haanpään antaumuksellinen ihailija eikä viileän puolueeton kirjallisuushistorioitsija. Juuri siksi se on paras Haanpäästä tähän mennessä kirjoitettu yksittäinen teksti. Tyyliltään se on iskevän lyhytlauseisen proosan mestarinäyte, ja sen henkilökuva on niin lujin vedoin piirretty, ettei ketään haittaa, vaikkei kuvattua henkilöä välttämättä ole koskaan ollut olemassa.

Toinen hyvä esimerkki onnistuneesta fanikirjallisuudesta on Michel Houellebecqin pitkä H. P. Lovecraftia käsittelevä essee, jonka jouduin kielitaidon puutteessa lukemaan englanninkielisenä käännöksenä Against the World, Against Life. Houellebecq otsikoi esseeteoksensa elämäkerrallisen osuuden nimellä ”Antibiography”, mikä kuvaa osuvasti hänen tavoitteitaan.

”Elämä on tuskallista ja pettymyksiä tuottavaa”, Houellebecq kirjoittaa. Niinpä on turhaa kirjoittaa realistisia romaaneja tai tavanomaisia elämäkertoja. Hänelle anglosaksisen kauhukirjallisuuden klassikon elämä ei ollut ensi sijassa syntymän ja kuoleman välille pingotettu jana, vaan fantastikon herooinen taistelu elämän ja erityisesti modernin elämän banaaliutta vastaan.

Houellebecq tuntee tuon taistelun omakseen, ja Lovecraft on hänelle enemmän kuin vain toinen rappeutuneessa nykyajassa viihtymätön, vihan kyllästämä sielu. Uuden Englannin erakko on Houellebecqin sankari ja pyhimys, jonka ehdotonta elämänkieltäymystä hän ihailee, vaikkei samaan pystykään. Lovecraft nimittäin pidättäytyi tyystin kirjoittamasta seksistä ja rahasta, jotka puolestaan ovat Houellebecqin romaanien tärkeimmät teemat. Lovecraftin novellitaidetta, kadehdittavan onnistuneesta kamppailusta tihkunutta pyhäinjäännöstä, Houellebecq käsittelee suurella hellyydellä ja hartaudella.

Paasilinnan ja Houellebecqin biografisten esseiden yksi suuri ansio on siinä, että niissä ilmaistu harras ihailu tarttuu. Against the World, Against Life pakotti minut etsimään uudelleen käsiini teini-ikäisenä lukemani Lovecraftin novellit ja arvioimaan niitä uudessa valossa. Ne olivat kestäneet aikaa varsin hyvin. Mutta valitettavan usein elämäkerrat vain osoittavat, että kaikki, mitä meidän tarvitsee taiteilijasta tietää tai sanoa, löytyy hänen teoksistaan. Pahimmassa tapauksessa niiden vaikutus tuotantoon on latistava, ja tökeröt tulkinnat kaikuvat häiritsevinä sivuääninä kun yritämme syventyä teoksiin. Siinä piilee elämäkertojen vaara.

Paljon luettavampia ovat yleensä omaelämäkerralliset ja muistelmateokset. Oscar Wilden mielestä ne ovat lähes aina riittävän itserakkaita ollakseen kiehtovia, ja alan yhä enemmän taipua samalle kannalle. Niitä on luettava rivien välistä, täydennettävä mielessään ja väiteltävä niiden kanssa. Sama pätee kaikkeen kelvolliseen kaunokirjallisuuteen. Rehellinen omaelämäkerta on mahdottomuus, onneksi.

Yksi säkenöivimmistä suomalaisista kulttuurimuistelmista on edelleen Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat. Se on hauska, ristiriitainen, älykäs ja ehdottoman puolueellinen kirja. On herttaisen yhdentekevää, peitteleekö sen kirjoittaja omia väärinkäytöksiään tai onnistuuko hän edes voittamaan lukijan sympatiaa puolelleen. Heikinheimon oudon pakkomielteinen persoonallisuus ja muusikkopiirien kuvaukset kiehtovat kaikesta huolimatta.

On sanottu, että Mätämunan muistelmien häijyt luonnehdinnat joistakin musiikki-ihmisistä olivat Heikinheimon kosto siitä, ettei hänestä itsestään koskaan tullut ammattimuusikkoa. Mutta monenko taiteilijan tuotanto on toiveissaan pettyneen ihmisen taitavasti naamioitu kosto tukahduttaville vanhemmille, koulukiusaajalle, entiselle rakastetulle, koko välinpitämättömälle maailmalle? Melkein jokaisen merkittävän. Heikinheimo vain sattui olemaan kriitikko. Koston monopoli on taiteilijoilla, ja kriitikkoa on tapana haukkua epäonnistuneeksi taiteilijaksi, muttei taiteilijaa epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Myös jotkut yhä elävät taiteilijat ovat kirjoittaneet niin vaikuttavia muistelmateoksia, etten ne luettuani välittäisi lukea heistä toisen kirjoittamaa elämäkertaa ja melkeinpä toivon, ettei sellaista kirjoitetakaan. Rikoskirjailija James Ellroy veti kirjallaan Muistoja pimeästä maton paljastuksia janoavien elämäkertureiden jalkojen alta. Hän kuvaa äitinsä salaperäistä kuolemaa ja siitä alkanutta tuhoisaa huume- ja alkoholikierrettään niin brutaalin avoimesti ja kipeästi, ettei kukaan ulkopuolinen pystyisi samaan. Kunnioitettava rohkeus, jolla Ellroy dokumentoi omat pimeät paikkansa, on teoksen intensiteetin ja lopullisen viehätyksen lähde. Ulkopuolinen biografi ei moista rohkeutta tarvitsisi, minkä vuoksi hänen tulkintansa jäisi pakostakin valjuksi.

Mutta mikään sääntö ei ole niin jäykkä, ettei löytyisi muutamaa sitä vahvistavaa poikkeusta. Joissakin harvoissa tapauksissa on kuin onkin hedelmällistä antaa periksi uteliaisuudelle ja kaivaa totuuden sirpaleita mytologisen humuksen alta. Tietyt taiteilijat ovat yksinkertaisesti eläneet niin mielenkiintoisen elämän, että sen dokumentoimatta jättäminen olisi rikos. Tämä pätee mm. Louis-Ferdinand Célineen, josta Fréderic Vitoux'n kirjoittama elämäkerta on ehdottoman suositeltavaa luettavaa.

Toisinaan myös taiteilijoihin liitetyt myytit ovat niin jähmeän yksioikoisia, että ainoa tapa puhaltaa heihin uutta henkeä on yksityiskohtainen, kriittinen ja avoin tarkastelu. Esimerkiksi käyköön V. A. Koskenniemi, joka on ihmisenä, kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana jäänyt kahden vastakkaisen ja harvinaisen simppelin näkemyksen puristukseen.

Koskenniemen huonosta jälkimaineesta huolehtivat hänen kaltoin kohtelemansa modernistit ja vasemmistolaiset. He leimasivat hänet kirjallisuuspoliittiseksi mafiosoksi ja natsismin ihailijaksi. Koskenniemen omana aikana yleinen, mutta nykyään harvemmin julki lausuttu käsitys taas esitti hänet suurmiehenä, kansalliskirjailijana, antiikin ystävänä, patrioottina. Ikävä kyllä Koskenniemi oli itsekin niin suurmiesroolinsa lumoissa, etteivät hänen omaelämäkerralliset kirjoituksensa tarjoa kolmatta näkökulmaa.

Koskenniemeläiset esteettiset ihanteet kärsivät niin perinpohjaisen haaksirikon, että tällä hetkellä on vaikea kuvitella mitään epämuodikkaampaa. 2000-luvun näkökulmasta Koskenniemi kuuluu häviäjiin, mutta ajan myötä häviäjillä on tapana muuttua vähintään yhtä kiinnostaviksi kuin voittajat. On merkillistä, kuinka vähän ilmenee halua selvittää, kuka tuo vielä nykyäänkin kirjallisuushistorian arkkipiruna pidetty hahmo oikeastaan oli. Joitakin yrityksiä on tehty. Parnasson numerossa 4/1982 Touko Siltala tarkasteli Koskenniemen ajattelua ja persoonaa mm. Kyösti Wilkunan ja Anna-Maria Tallgrenin kanssa käydyn kirjeenvaihdon valossa. Martti Häikiö on valmistellut elämäkertaa jo useita vuosia, mutta nähtäväksi jää, onko se vain yritys Koskenniemen rehabilitoimiseksi.

Uteliaisuus ajaa ihmiset kirjoittamaan elämäkertoja ja lukemaan niitä. Se voi johtaa kiehtoviin löytöihin ja lukuelämyksiin, mutta usein tunnemme vain tyhjyyttä tyydytettyämme uteliaisuutemme. Se, mitä alunperin lähdimme etsimään, on haihtunut ilmaan. Uteliaisuutta pitäisi oppia säännöstelemään, vaikka se sotiikin ihmisluontoa vastaan. Harva elämäkerta osaa pelata paljastamisen ja kätkemisen peliä tarpeeksi taitavasti; siksi kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin lukee tai kirjoittaa sellaisen.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Honkasalon kiukunpuuska


















Kirjailija ja feministi Laura Honkasalo on kirjoittanut blogiinsa pitkähkön mielipidekirjoituksen Kunniasta. Kirjoitus on sikäli merkittävä, että kyseessä on ensimmäinen "vastapuolen" kirjoittama näkemys, jonka tekijä on selvästikin käynyt teokseni läpi. Voimme siis päätellä, että Laura Honkasalo osaa lukea. Luetun ymmärtämisessä hänellä on kuitenkin selviä puutteita.

Honkasalon kritiikin kolme päälinjaa ovat seuraavat: kirjani väitteitä ei perusteta tieteellisesti relevantteihin lähteisiin, sen maailmankuva on amerikkalainen ja sen tyyli tuntuu Honkasalosta loukkaavalta. Honkasalo kirjoittaa:

Hännikäisen taustamateriaali on hyvin suppeaa. Hänen ajatuksiaan pönkittävät kontroversiaalien yhdysvaltalaisten miesasiamiesten kirjoitukset. Kirjassa ei kertaakaan viitata mihinkään yhteiskuntatieteelliseen tai kansanterveydelliseen tutkimukseen tai analyysiin, tilastoihin tai mihinkään muuhunkaan tieteellisesti relevanttiin lähteeseen. Suomesta lähteinä on vain muutama mielipidekirjoituksenomainen lehtiartikkeli.

Katsotaanpa. Ainoa "yhdysvaltalaiseksi miesasiamieheksi" jotenkin luokiteltava hahmo, johon Kunniassa viitataan, on Jack Donovan. Hänen The Way of Men -kirjansa ajatuksia olen referoinut ja analysoinut kieltämättä laajaltikin. Donovan on kuitenkin vähän huono esimerkki, sillä hän on minun tapaani sanoutunut selvästi irti varsinaisesta MRA (miesasia)-liikkeestä. Muut käyttämäni amerikkalaiset lähteet eivät kategoriaan oikein sovi: Joyce Benenson (Harvardin yliopiston psykologian tutkija, naispuolinen), James Bowman (politiikan tutkija), Lionel Tiger (kanadalaissyntyinen antropologi), Frank Henderson Stewart (antropologi), Sebastian Junger (Afganistanissa palvelleista amerikkalaissotilaista kirjoittanut journalisti). Käyttämistäni esimerkkitapauksista ja historiallisista anekdooteista en ole tehnyt mitään tarkkaa tilastoa, mutta Yhdysvalloista niitä näyttäisi olevan aika vähän. Pikaisella läpiluvulla näyttää myös siltä, että ainakin puolet niistä on Suomesta. Essee "Väkivalta ja uhrikulttuuri" käsittelee nimenomaan Suomessa tapahtuneita kouluampumisia, niiden taustoja, niiden tiimoilta käytyä keskustelua ja suomalaista koulujärjestelmää.

En tiedä, mikä on Honkasalolle "tieteellisesti relevanttia", mutta tilasto- ja tutkimustietoja sekä asiantuntijoiden lausuntoja esitetään ainakin sivuilla 12, 63, 89, 132 ja 175. Näistä melkein kaikki ovat kotimaista materiaalia. Tämä ei ole kuitenkaan olennaista. Kirjallinen essee ei ole lajityyppi, jossa jokainen väite pitäisi perustella lähdeviittein ja tutkimuksin. Jos haluaa kovaa ja objektiivista faktatietoa, kannattaa lukea aivan muita kirjoja. Honkasalo on ilmeisesti tarkoituksella lukenut Kunniaa kuin se olisi tieto- tai väitöskirja. Voihan niinkin tietysti tehdä, mutta kokonaan toinen asia on, onko taidehistoriasta maisterintutkinnon suorittaneella Honkasalolla mitään oikeaa asiantuntemusta niillä alueilla, joilla Kunnia liikkuu.

Seuraavaksi Honkasalo valittaa, etten ole juuri käsitellyt suomalaista maskuliinisuuden kuvaa:

Suomestakin olisi ollut helppo löytää esimerkkejä tosimiehekkyydestä: tukinuittajat olivat aikansa sankareita, voimakkaita ja taitavia uroksia, joita ikuistettiin maalauksiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Rakentamisen tärkeyttä suomalaiselle maskuliinisuudelle Hännikäinen ei käsittele lainkaan. Varsinkin jälleenrakennusajan työmailla vallitsi Hännikäisen kaipaama miesten oma kulttuuri voimankoetuksineen ja likaisine juttuineen. Rakennustyömaalla on korostunut miesten yhteistyön tärkeys ja miehiset ponnistukset sekä taitavuus. Hännikäisen asemassa olisin edes viitannut siihen, että miehet rakensivat Suomen uusiksi sodan jälkeen.

Siteeraan taas itseäni: "Tutkimusten mukaan suomalaisten miesten keskipituus on kasvanut yli kymmenen senttiä noin sadassa vuodessa. Lisäsenteistä viisi on tullut viimeisten reilun kolmenkymmenen vuoden aikana. Voidaan siis todeta, että nykyistä selvästi pienemmät miehet rakensivat tämän maan ja puolustivat sitä sodissa." (s. 132) Minusta tässä viitataan jokseenkin selvästi rakentamiseen, sotaan ja jälleenrakentamiseenkin (ja myöskin suomalaisen miehen fyysisen koon vaihteluista tehtyyn tutkimukseen). Sitaatti on esseestä "Sana ja liha", jonka loppuosassa käsittelen suomalaista talonpoikaa isäni suvusta otetuin esimerkein, jotka ulottuvat 1500-luvun lopulta 1900-luvun jälkipuoliskolle. Tukinuittoon ja savottaelämään viitataan puolestaan ainakin sivuilla 32 ja 87. On tietysti totta, ettei kirjassani mitenkään erityisesti uppouduta menneiden vuosikymmenten ja -satojen suomalaisen miehen elämään. Kyseistä aihetta käsittelin huomattavasti laajemmin edellisessä kirjassani, Marko Tapio-tutkielmassa Hysterian maa, enkä tuntenut tarvetta toistaa siinä sanomaani.

Väitettäni yhteiskunnan sosiaalisektorin ja naisten välisestä epäpyhästä liitosta Honkasalo yrittää kumota seuraavasti:

Hännikäinen käsitteleekin läpi kirjan sekä parisuhdetta että sukupuolten asemaa yhteiskunnassa kuin kaupankäyntiä. Jos nainen saa sitä, miehen pitäisi saada tätä. Miehet eivät halua enää perhettä, koska avioerossa lapset määrätään ”automaattisesti” äidille. Suomessa kuitenkin valtaosalla erovanhemmista on lapset luonaan vuoroviikoin – tässä Hännikäinen tuntuu taas olevan Yhdysvalloissa tai Britanniassa.

Vuoroviikkojärjestelmä ei poista mihinkään sitä tosiasiaa, että lähihuoltajuus määrätään useimmiten (tarkalleen ottaen viisi kertaa useammin) äidille. Eikä sitä, että monissa tapauksissa äiti yrittää eron jälkeen eristää lapsen isästään - ja usein onnistuukin, sillä hänellä on puolellaan naisvaltainen sosiaaliala, joka kohtelee miehiä isoina lapsina ja ottaa tosissaan perusteettomatkin väitteet isän alkoholismista tai väkivaltaisuudesta.

Käsittelen kirjassani parisuhdetta ja sukupuolten asemaa "kaupankäyntinä", koska oletan sen vaativan tiettyä vastavuoroisuutta. Ihminen nyt sattuu olemaan olento, joka kaipaa jonkinlaista vastinetta panoksestaan - tämä ymmärrettiin hyvin niissä yhteiskunnissa, jotka näkivät miehen ja naisen liiton myös taloudellisena ja yhteiskuntaa tukevana järjestelynä, eivät vain romanttisena rakkautena joka sinetöidään byrokraattisella sopimuksella. Harva mies jaksaa tehdä naisen eteen uhrauksia saamatta vastineeksi vähintäänkin kunnioitusta ja uskollisuutta. Tästä syystä minäkin olen päättänyt pidättäytyä kaikista perinteiseen herrasmieheyteen kuuluvista huomionosoituksista feministejä kohtaan, jotka ovat kerta toisensa jälkeen määritelleet minut sovinistisiaksi, menneisyyteen kuuluvaksi jäänteeksi, potentiaaliseksi raiskaajaksi jne., ja tuominneet suurin piirtein kaiken arvostamani patriarkaalisen sorron ilmentymäksi. Eli en avaa heille ovia, auta takkia heidän ylleen, poimi heidän pudottamiaan tavaroita tai pelasta heitä pulasta. Kun he kerran pitävät itseään niin vapaina ja itsenäisinä, he saavat myös tulla toimeen ilman minun apuani.

Alun jälkeen Honkasalon kirjoitus hajoaa hämmentäväksi sarjaksi virheellisiä tai täysin päättömiä väittämiä. Honkasalo ei ilmeisesti ymmärrä referaatin ja suomennetun sitaatin eroa väittäessään, että olen suomentanut erään käyttämäni esimerkin suoraan "naisviha-aktivistin" blogista. (Honkasalo myöskin väittää, että kyseistä anekdoottia käytetään lähdemateriaalina, vaikka kyseessähän on lähinnä havainnollistava humoristinen anekdootti. On oireellista, että kirjailijalla on näin onneton retoristen keinojen tuntemus.) Erityisen hämäräksi jää, mitä tällä lauseella yritetään ilmaista: "Psykologian ja psykiatrian mitätöintiä Hännikäinen ei sen kummemmin perustele, paitsi että miehet voisivat paremmin, kun käyttäisivät taskuliinaa ja harrastaisivat kaksintaisteluita." Tuonnempana hän väittää minun väittävän, että "valtiotamme, tai länsimaita yleensäkin, hallitsevat feministit ja heidän talutusnuorassaan olevat miehet." Eivät suinkaan hallitse, vaan pikemminkin feministit ja heidän myötäjuoksijansa ovat globaalin kapitalismin hyötyjiä ja hyödyllisiä idiootteja. Sitaatti sivuilta 53-54:

Länsimaissa eletään pitkään jatkunutta rauhan ja vaurauden ajanjaksoa, jonka aikana naiset ovat saavuttaneet taloudellisen ja sosiaalisen riippumattomuuden. Miehinen suojelunhalu ei ole enää elämän edellytys. Thumosta ei ole tehnyt työttömäksi feminismi vaan kapitalismi, joka on levitessään murtanut vanhan agraariyhteiskunnan sukupuolisen työnjaon, sekä pesukoneen ja ehkäisypillerin kaltaiset miesten tekemät innovaatiot, jotka ovat vapauttaneet naiset arkisesta raadannasta. Moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä, jotka ovat hiljalleen siirtymässä pysyvästi museoon.

Mutta ylikypsän kapitalismin hedelmistä nauttivat emansipoituneet naiset harvemmin ymmärtävät, että heidän hyvinvointiaan kannattelevat edelleen miesten lihakset. Lähes yksinomaan miehet rakentavat moottoriteitä ja pilvenpiirtäjiä, pystyttävät voimalinjoja, kaivavat viemäriverkostoja, raivaavat metsää ja poraavat öljyä. Näihin raskaisiin, likaisiin ja usein vaarallisiinkin töihin ei koskaan vaadita naiskiintiöitä, toisin kuin hyvin palkattuihin toimistotöihin. Tilaisuuden tullen ne ulkoistetaan kehitysmaihin, missä niitä edelleen tekevät miehet, vielä huomattavasti pienemmällä palkalla ja tukalammissa oloissa.

Huomionarvoista on, ettei Honkasalon kirjoitus sisällä ainuttakaan lausetta pidempää sitaattia kirjastani. Yksittäinen lause tai ilmaus kun on kokonaisuudesta poimittuna helppo esittää missä valossa tahansa. Tuntuu siltä, että blokikirjoitus on sepitetty jonkinlaisen kiukunpuuskan vallassa vaivautumatta avaamaan kirjan varsinaisia ajatuksia, nehän kuitenkin ovat vain naisvihamielistä propagandaa.

Kaikesta paistaa Honkasalon henkilökohtainen loukkaantuminen: "Tietysti teoksessa ärsyttää eniten...", "Myönnän, että minua todella raivostuttavat..." jne. Tällainen passiivis-aggressiivinen reagointi on perin juurin feminiinistä. Siinä vedotaan omiin tunteisiin sen sijaan, että esitettäisiin todellisia vastaväitteitä. Lyhyesti sanottuna: "Olet väärässä, koska minulle tuli kirjoituksistasi paha mieli." Tällainen keskustelutyyli on muuten erityisen amerikkalaista. Sikäläisten yliopistojen tiedostavaisto on keksinyt muotitermin "mikroaggressio", jolla tarkoitetaan mitä tahansa elettä tai viestiä, jonka joku voi kokea "alistavaksi". Olennaisia eivät siis ole mielipiteet tai niiden todellisuusvastaavuus, vaan niiden aiheuttamat reaktiot. Ei ole väliä, onko Hännikäinen oikeassa, väärässä tai edes kiinnostava - merkittävää on vain se, että hän kirjoittaa "ärsyttävästi" tai "tarpeettoman provokatiivisesti". Tämä jokseenkin autistinen lähestymistapa on pikkuhiljaa vakiintumassa Suomeenkin, missä julkiset keskustelut alkavat yhä enemmän muistuttaa jonkinlaisia tuohtumis- ja loukkaantumiskilpailuja.