maanantai 18. tammikuuta 2016

Tämän vuoden kirjat













Olen viettänyt pari kuukautta hiljaiseloa keskittyäkseni kahden oman teoksen saattamiseen painokuntoon. Nyt työ alkaa olla loppusuoralla, ja on aika tiedottaa mitä tuleman pitää. Vuonna 2016 julkaisen siis kaksi kirjaa, kahdelta eri kustantajalta.

Kuten verkkolehti Sarastusta seuraavat ovat havainneetkin, tämän vuoden alussa aloittaa virallisesti toimintansa kustannusosakeyhtiö Kiuas. Kiukaan ensimmäinen julkaisu ilmestyi jo joulun alla: toimittamaani, Sarastuksen kolmen ensimmäisen vuoden parhaista kirjoituksista koottua teosta on edelleen saatavilla. Kiuas on yhteiskunnalliseen ja filosofiseen kirjallisuuteen erikoistuva kustantamo, joka julkaisee satunnaisesti kaunokirjallisuuttakin. Myös osa esseetyyppisestä materiaalista tuolla alueella menee enemmän tai vähemmän limittäin kaunokirjallisuuden kanssa, muun muassa Oswald Spengler, jonka eräs aiemmin suomentamaton teos ilmestyy Kiukaalta keväällä. Firman rekisteröinti valmistuu lähipäivinä, ja verkkosivujen valmistumisesta sekä kevään kustannusohjelmasta tiedotetaan erikseen muun muassa tässä blogissa ja Sarastuksessa. Oma roolini Kiukaassa on sekä toimia yhtenä kustannustoimittajista että vastata kustantamon linjasta ja julkaisupolitiikasta.

Julkaisen tänä keväänä Kiukaan kautta oman kirjoitusvalikoimani Sanansäilä - Kirjoituksia 2008-2015. Alaotsikon mukaisesti valikoima sisältää lehdissä, kokoomateoksissa ja muualla kirjojeni ulkopuolella ilmestyneitä esseitä, esitelmiä ja artikkeleita vuosilta 2008-15. Siis materiaalia, jonka saattamista kansien väliin olen ideoinut jo pidemmän aikaa. Kyseessä on laajakulmaotos koko kirjoittajankuvastani: mukana on kirjallisuutta, kuvataidetta ja elokuvaa käsitteleviä esseitä, poliittisia kirjoituksia ja pitkiä arvosteluja. Myös useampi kokonaan ennen julkaisematon kirjoitus sisältyy kokonaisuuteen. Yksi kirjan osastoista sisältää kokonaisuudessaan kirjoitussarjan, joka liittyy esseekokoelmani Kunnia teemoihin ja jonka kirjoituksista pääosa on julkaistu viime vuoden aikana tässä blogissa.

Toinen tänä vuonna ilmestyvä kirja on proosateos Kuolevainen. Yhdellä tasolla se on omakohtainen kuvaus perhepiirissä sattuneesta kuolemantapauksesta, toisella tasolla vapaasti rönsyilevää pohdintaa jossa kuolemaa ja homo sapiensin kuolevaisuutta katsotaan kulttuurihistoriallisista, filosofisista, biologisista ynnä muista näkökulmista. Kirjan julkaisee toimintaansa aloittava, Tampereella päämajaansa pitävä kustantamo, tarkempia tietoja annan jahka julkaisuajankohta ja muut yksityiskohdat on lyöty lukkoon. Saatan myös julkaista jonkin katkelman kirjasta näytepalana verkossa kun ilmestyminen on lähempänä.

Tämän vuoden kirjoista ja muista lähitulevaisuuden kuvioista kiinnostuneen kannattaa seurata tämän blogin ohella myös kirjailijasivuani Facebookissa. Kaiken kaikkiaan vuosi alkaa aktiivisissa ja uudenlaisissa merkeissä, laitettakoon sen kunniaksi tämä kappale: https://www.youtube.com/watch?v=RyfCTZB6Nrk

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Haastatteluni Sosiologi-lehdessä














Juuri ilmestyneessä Sosiologi-lehden numerossa Tenho Kiiskinen Itä-Suomen yliopistosta haastattelee minua aiheesta "Kannustinloukku? - Miehuuden kriisi ja tulevaisuuden synkät käsikirjoitukset". Laajan ja perusteellisen jutun voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Ohessa muutama poiminta haastattelusta:


"Mies on monella tapaa syrjäytynyt sekä tuotannosta että perhe-elämästä. Jatkettu teini-ikä, juhliminen, pokerin pelaaminen, pornon kuluttaminen ja yleinen hedonismi ilmentävät hanskat naulaan -asennetta, koska kunnollisia kannusteita ei oikeastaan ole. Tärkein julma realiteetti on, ettei modernilla länsimaisella yhteiskunnalla ole juuri tarjottavaa miehille. On osin sosiaalisesti hyväksyttyä elää parikymppisen elämää nelikymppiseksi saakka tai pidemmällekin. Sellainen on täysin toteutettavissa tässä mallissa. Ja monet ajattelevat, että miksikäs ei? Mitä minä saisin yrittämällä tämän enempää? Voin sanoa monessa suhteessa ymmärtäväni sitä, että moni päätyy tällaisiin johtopäätöksiin, vaikka mielestäni niissä piilee umpikuja."

"Ei kannata myöskään elätellä haaveita siitä, että miehet nousisivat yhtenä rintamana ajamaan etujaan. Siihen miehet ovat liian erillään ja liian omaan mukavuuteensa kiintyneitä. Useimmat miehet valitsevat mieluummin sopeutumisen tuomat lyhyen tähtäimen materiaaliset ja sosiaaliset edut kuin nousevat organisoituun kapinaan. Valtavirran miesasialiikkeen suurin virhe on pelata yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen mukaan. He eivät ymmärrä, että sillä tiellä on vain hävittävää."

"Aktivoituminen vaatisi varmasti monen epäonnekkaan sattuman yhteisvaikutusta ja ennen kaikkea siihen tarvittaisiin, että valtion ja virallisten instituutioiden valta heikkenisi huomattavasti nykyisestä. Tavallaanhan miesryhmät ovat aina olleet jonkinlaisia protovaltioita. Ne ovat ottaneet hoitaakseen tehtäviä, joihin jokin heikko valtio ei ole kyennyt. Tämä pätee oppikirjamaisesti vaikkapa mafiaan ja pikkurikollisjärjestöihin. Tunnettuna esimerkkinä Rooman valtakunta kesti viimeiset hyvin kaoottiset vaiheensa eräänlaisten miesjengien voimalla. Näyttää siltä, että yhteenliittymät tulevat korvaamaan valtiota vaikeina aikoina, ja niistä kasvaa uudenlaisen valtiojärjestyksen perusmuoto."

"Statussymbolit ovat tietenkin aina kuuluneet miehisyyteen, ne ilmentävät miehen asemaa ja saavutuksia. Kritiikkini kohdistuu statussymbolien rappioon ja inflaatioon modernissa yhteiskunnassa. Ne liittyvät enää pelkkään varallisuuteen. Luksusauto tai kallis puku ei kerro omistajansa miehekkyydestä mitään, se ilmaisee vain että hänellä on ollut varaa ostaa se. Korkean varallisuuden saavuttamiseen tarvitaan nykyään vain mukautuvaisuutta ja laskelmointia, eikä kumpikaan niistä ole erityisen miehinen hyve. Ne ovat kauppiaskulttuurin hyveitä, ja kauppiaskulttuuri asettaa aina määrän laadun edelle."

"Miesten keskinäiset kunniasäännöt luovat rajoittavat puitteet tällaisille itsekkäille pyyteille. Mies, joka asettaa oman etunsa tai nautinnonhalunsa ryhmän edelle, menettää vertaistensa luottamuksen ja tuen. Kunnia on näin ollen hillitsevä tekijä, jonka tarkoitus on valjastaa miehen egoistisia taipumuksia yleisemmän hyvän eteen. Feministien suurimpiin harhoihin kuuluu käsitys siitä, että mies saa etuoikeutensa syntyessään. Todellisuudessa miehen pitää lunastaa kaikki etuoikeudet niin teoilla kuin tekemättä jättämisillä."

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Politiikan karnevalisti ja kokonaistaideteos




(Essee, julkaistu alunperin kokoomateoksessa "Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa?" (toim. Mike Pohjola, Savukeidas 2015))




Reilut kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen Pekka Siitoinista on tullut alakulttuuri-ikoni. Hänen jäämistöönsä kuuluvat esineet, kuten valokuvat, nuoruudenaikaiset työtodistukset ja Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletit ovat arvokasta ja haluttua keräilytavaraa. Hänen lausahduksiaan toistellaan verkkokeskusteluissa, suosittu Mesikämmen-blogi on omistautunut hänen vaiheittensa tutkimiselle ja pätkiä hänen puhenauhoituksistaan on käytetty rockkappaleissa. Hänen Nauravat natsit -yhtyeensä äänitykset on julkaistu uudelleen ja sotaveteraaneja kunnioittavasta kiitospaidasta on tehty mukaelma, jossa on valtakunnanjohtajan kasvot ja kiitoksen alla hänen elinvuotensa 1944-2003.

Olen miettinyt, mitä Siitoin itse mahtaisi ajatella postuumista maineestaan ja Siitoin-krääsän menestyksestä. Luultavasti hän myhäilisi hyväksyvästi, sillä luonnoltaan hän oli showmies. Häntä ei elinaikanaan lainkaan haitannut antaa haastatteluja miestenlehdille tai laulaa ”Deutschland über alles” rockyhtyeen keikan välinumerona Down by the Laituri -festivaaleilla.

Kysymys, johon on paljon vaikeampi vastata, koskee Siitoinin omaa persoonaa. Mikä hän oikein oli: urbaani kylähullu, camp-humoristi, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitointa on vaikea määritellä, koska hän vei kaiken tekemänsä karnevalistisiin äärimmäisyyksiin. Harva asia jaksaa ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin sonnustautunut mies, joka puhuu leppoisasti mutta vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja räjähdysten kodikkuudesta.

Siitointa on verrattu Ior Bockin ja Kauko Niemisen kaltaisiin eksentrikkoihin, mutta eräs varhaisempikin hengenheimolainen tulee mieleen. Kuvataiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa hämmensi 1900-luvun alussa sivistyneistöpiirejä teorioillaan, joiden mukaan indoeurooppalaiset kielet polveutuisivat muinaisesta suomalais-egyptiläisestä alkukielestä ja muinaisen Egyptin sivilisaation olivat rakentaneet sinne vaeltaneet suomalaiset. Wettenhovi-Aspa käytti valtavan määrän aikaa ja energiaa todistaakseen vieraskielisten sanojen fennoegyptiläisen alkuperän. Monet sanajohdoksista olivat jokseenkin roiseja: ruotsin kielen ”människan” alkusana oli ”maannussija”, antiikin Kreikan Persefone-jumalatar tarkoitti alunperin ”persepunaa”, ja niin edelleen.

Aikalaiskriitikot suhtautuivat Wettenhovi-Aspan maalauksiin nuivasti. Niitä pidettiin ylisuurina, julistemaisina ja teknisesti taitamattomina, ja osa niistä ohitettiin pelkkinä karkeina satiireina. Kun taidemaalarista tuli myöhäisherännyt fennomaani, hänen kielitieteellisiä pohdintojaan ei varsinaisesti tyrmätty, vaan ne vaiettiin kuoliaaksi. Wettenhovi-Aspasta tuli aikansa outolintu ja taivaanrannanmaalari, jolla oli kuitenkin läheiset henkilökohtaiset välit moniin tuolloisiin merkkimiehiin, kuten Gallen-Kallelaan, Sibeliukseen ja Mannerheimiin.

Yliopistomies Yrjö Hirnin mukaan Wettenhovi-Aspa kyllä ymmärsi teorioittensa paikkansapitämättömyyden, mutta halusi tietoisesti ilveillä tosikkomaisten tiedemiesten ja ruotsinkielisen sivistyneistön kustannuksella. Aspan teoriat eivät oleellisesti poikenneet 1600-luvulta lähtien muodissa olleista kansallista muinaisuutta korostavista spekulaatioista. Esimerkiksi ruotsalaisten oli väitetty polveutuvan Nooasta ja muinaisista kreikkalaisista. Tällaisilla käsityksillä pyrittiin aikanaan oikeuttamaan tiettyjen kansojen valta toisten yli, ja Aspan veijarimainen ”fennoegyptologia” voidaan tulkita imperialistisen suuruudenhulluuden parodiaksi.

Siitoinkin esitti eräässä haastattelussa oman, sangen mielikuvituksellisen teoriansa suomalaisten ja muiden kansojen alkuperästä:


Vastaavasti me arjalaiset ollaan tietyssä kehitysasteessa. Meillähän ei ole mitään sukulaisuutta Aatamiin ja Eevaan. Meidät on luotu Atlantis-mantereelle, josta me ollaan jouduttu tänne. Jehova taas loi juutalaisen rodun. Kiinalaiset ja japanilaiset ja muut vinosilmät on puolestaan tulleet toiselta planeetalta. Sellaiselta planeetalta, joka oli maan ja Marsin välissä, joka räjähti ja josta on enää jäljellä vain asteroidivyöhyke.


On vaikea sanoa, kuinka tosissaan Siitoin oli tässä ja muissa vastaavissa kannanotoissaan. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että Suomen natsidiktaattoriksi nouseminen olisi vaatinut aivan toisenlaista lähestymistapaa. Kansallissosialismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti”. Sellaisen kelkkaan ei lähde kukaan normaali ihminen. Siitoin tuskin edes tavoitteli poliittista uskottavuutta ja vaikutusvaltaa, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa.

Wettenhovi-Aspaan Siitointa yhdistää sekin, että hänen poliittinen aktivoitumisensa tapahtui suhteellisen myöhään. Nuorta Siitointa kiinnosti lähinnä taide: hän teki kaitafilmikameralla lyhytelokuvia, toimi sijaisnäyttelijänä Turun kaupunginteatterissa ja opiskeli Suomen teatterikorkeakoulussa. 1970-luvun alussa hän innostui okkultismista, teosofiasta ja astrologiasta ja oli selvännäkijä Aino Kassisen oppilaana. Salatieteelliset harrastukset toimivat jonkinlaisena siirtymänä avoimeen natsismiin: Siitoin kiinnostui aluksi Hitleriin liitetyistä okkulttisista käsityksistä ja lopulta myös tämän poliittisista näkemyksistä.

Aluksi Siitoinin poliittisuus näytti vakavahenkisemmältä, vaikka siinä olikin mukana okkultistisia ja pornografisia elementtejä. Mutta Kekkosen ja YYA:n Suomessa natsitunnusten alla marssivalla liikkeellä ei mitenkään voinut olla menestymisen mahdollisuuksia. Siitoinista harvoine kannattajineen tulikin eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Siitoin sanoi ja teki kaikkea, mikä 1970-80-lukujen Suomessa oli poliittisesti joko kiellettyä tai epäkorrektia – ja kaiken lisäksi räikeällä ja eksentrisellä tavalla.

Siitoinin poliittinen aktivismi huipentui 1970-luvulla, jota Timo Vihavainen on suomettumisen historiaa käsittelevässä kirjassaan Kansakunta rähmällään (1991) nimittänyt ”suomettumisen hulluiksi vuosiksi”. Tuolloin tapahtuivat useimmat niistä sensuurin ja itsesensuurin äärimmäisyyksistä, jotka tavallisesti yhdistetään YYA-kauden pimeään puoleen. Tuolloin presidentin jo ennestään vahva asema vahvistui edelleen, ja Kekkonen käytti valtaa pitkälle muodollisten valtuuksiensa yli. Neuvostoliitto reagoi herkästi kaikkeen negatiiviseksi kokemaansa julkiseen kirjoitteluun, ja tästä syystä esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa ei yksikään suomalainen kustantamo uskaltanut ottaa ohjelmaansa. Teoksen suomennos ilmestyi Ruotsissa, eikä monikaan kotimainen kirjakauppa suostunut ottamaan sitä myyntiin. Kun Neuvostoliiton muodollinen valtionpäämies Nikolai Podgorni vieraili Suomessa vuonna 1973, hän antoi Kekkosen kanssa yhteisen kommunikean, jossa joukkotiedostusvälineiden edustajia varoitettiin vahingoittamasta Suomen ja SNTL:n hyviä ja luottamuksellisia naapuruussuhteita. Kommunikeaan suhtauduttiin journalistipiireissä kuin epäviralliseen perustuslakiin.

Tällaisessa ilmapiirissä marssiminen kadulla hakaristilippujen ja ”Kekkonen eläkkeelle” -kylttien kanssa tuntui epäilemättä samanaikaisesti järkyttävältä ja hykerryttävältä. ”Fasistin” leiman saattoi varsinkin vasemmiston silmissä saada jo harjoittamalla maltillista ja lähtökohdiltaan liberaalia neuvostojärjestelmän kritiikkiä, mutta Siitoin oli oikea, avoin ja häpeilemätön fasisti. Hän sai myös oman osansa sanktioista, joita järjestelmä kohdisti epäkorrektiudessaan liian pitkälle meneviin. Neljä Siitoinin perustamaa järjestöä lakkautettiin Pariisin rauhansopimuksen vastaisina, ja niiden perustamisesta langetettiin tuomio Siitoinin vuoden 1977 yllytysoikeudenkäynnissä.

Siitoinin toiminta oli sanalla sanoen transgressiota. Se oli keskisormennäyttöä vallitseville arvoille ja sopivaisuuskäsityksille. Siinä missä Wettenhovi-Aspa irvisteli suurvaltojen suuruudenhulluudelle, irvisteli Siitoin demokratian ja yhteiskuntarauhan nimissä harjoitetulle sensuurille, yhdenmukaistamiselle ja nöyristelylle. Siitoinin roolia Kekkosen tasavallassa kuvaa kenties parhaiten anekdootti, jonka todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Väitetään, että Siitoinin kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi Kultarannalle ja hämmensi melkoisesti presidenttiä ja hänen vieraitaan.

Transgressiivinen ulottuvuus vain korostui Siitoinin saaman vankeustuomion jälkeen, kun Siitoin alkoi juoda ankarasti ja antoi itselleen valtakunnanjohtajan ja Luciferin arkkipiispan tittelien lisäksi myös rivologin arvonimen. Etusijalle astuivat ronski kansanhuumori, humalainen kohkaaminen ja absurdit tempaukset. Tällöin monet entiset kannattajat sanoutuivat hänestä irti ja nuoremman sukupolven uusnatsit pitivät hänen touhujaan aatteelle haitallisena sekoiluna. Siitoinista tuli yksinäinen hahmo, kummajainen jota kukaan ei enää ottanut tosissaan.

Mutta huomionarvoista on, ettei Siitoinin myöhemmistäkään julkisista esiintymisistä välity katkeruuden tai loukatun kunnianhimon henkeä. Päinvastoin, hän näytti nauttivan roolistaan politiikan hovinarrina. Se antoi hänelle mahdollisuuden pyörittää eräänlaista performanssia, jonka puitteissa hän saattoi sanoa ja tehdä mitä tahtoi. Vanhan sanonnan mukaan kukaan ei tapa kylähullua, ja Siitoinin räävitön yhden miehen show sai jatkua rauhassa loppuun saakka.

Erityisen huvittavan lisän Siitoin-performanssiin ovat tuoneet ne, jotka ovat provosoituneet siitä ja yrittäneet väitellä valtakunnanjohtajan kanssa tai muuten yrittäneet osoittaa, mitä asioista pitäisi oikeasti ajatella. Näin toimivat dokumentintekijät Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, jotka vuonna 1978 tekivät Vaaran merkki -dokumenttielokuvan Siitoinin silloisen järjestön toiminnasta. Kantaaottavan 70-lukulaisen elokuvan tyylille uskollisina Honkasalo ja Lehto yrittivät kovasti alleviivata fasismin uuden nousun uhkaa, mutta katsellessa löylyä heittäessään heilaavia ja nuotin vierestä laulavia natseja varoitukset eivät tunnu kovin vakuuttavilta. Dokumentti jäi lopulta lyhyeksi, sillä Honkasalo päätti lopettaa kuvaukset Siitoinin kerrottua hänelle enneunesta, jossa he molemmat ratsastivat valkoisella hevosella liekehtivän kirkon alttarilla.

Samankaltaiseen välikäteen joutui 90-luvulla tehdyn tv-ohjelman haastattelija, joka yritti parhaansa mukaan ärsyttää Siitointa, mutta jolle sanavalmis valtakunnanjohtaja vastaili leppoisasti ja välillä hillittömän hauskasti. Haastattelijan väittäessä Siitointa julkisuudenkipeäksi vanhaksi irstailijaksi tämä vastasi: ”Irstailija olen kyllä, olen perverssi. Äitini toivoi minusta teologia, mutta minusta tulikin rivologi.” Siitoin osasi nerokkaasti kääntää asetelmat ylösalaisin: kun häntä yritettiin tehdä naurunalaiseksi, hän onnistuikin tajunnanvirtatyylillään saattamaan muut hämilleen. Useita hänen esiintymisiään voi katsoa satiirina, jonka terävin kärki osuu kaikkiin oikeamielisyydestään varmoihin tosikoihin. Pekka Siitoin oli dadaa, undergroundia ja punkia, vaikka hän tuskin olisi moisista leimoista pitänyt.

Tällä tasolla Siitoinin satiiri toimii vielä nykyäänkin. 70-luvun poliittinen korrektius on vaihtunut uudenlaiseen sisäsiisteyteen: Siitointa ei enää tuomittaisi Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vahingoittamisesta, mutta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta varmastikin. Loukkaantujia ja kauhistelijoita riittää edelleen, ja toistakymmentä vuotta kuolemansa jälkeen Siitoin jatkaa piikkinä heidän lihassaan.

Jos modernin ihmisen on Oscar Wilden sanojen mukaisesti joko oltava taideteos tai pukeuduttava sellaiseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin taideteos oli hän itse. Siitoin oli kaikesta päätellen monilahjakas mies, ja nuoruudenharrastustensa perusteella hänestä olisi voinut sukeutua jonkin alan taiteilija, jos hänen elämänsä olisi ottanut toisenlaisen uoman. On vaikea sanoa, olisiko hänestä silloin tullut sellaista kulttihahmoa, joka hän nykyään on. Siitoin lähti rakentamaan elämästään kokonaistaideteosta, jonka ainekseksi kelpasi niin tosi kuin fiktio.

Siitoin keksi itselleen myyttisen menneisyyden, jossa hänen oikeat vanhempansa olivat aatelissukuinen saksalainen upseeri ja suomalais-venäläinen huora, ja jossa hänen aiemmat inkarnaationsa ulottuivat kauas historian hämäriin. Maailmankuvaansa hän kehitteli yhteensä neljässätoista kirjassa, joista osan hän kirjoitti salanimillä. Niissä uskonto, magia, okkultismi, seksi ja politiikka yhdistyivät mykistäväksi keitokseksi, jonka tulkitseminen sekulaarein ja rationaalisin välinein on toivoton tehtävä. Kirjoitukset ovat sekoitus henkilökohtaista mytologiaa ja kokonaisvaltaista maagis-poliittista systeeminrakennusta. Siitoin muistuttaakin monella tapaa toista tunnettua suomalaista eksentrikkoa, Ior Bockia, joka myös yhdisteli surutta eri myyteistä lainattua ja itse keksimäänsä ainesta persoonallista maailmanjärjestystä luonnostellessaan.

Vapaa ja tinkimätön asenne asetti Siitoinin samaan jatkumoon monien merkittävien suomalaisten originellien kanssa, mutta samalla vieraannutti useimmat potentiaaliset hengenheimolaiset. Okkultistipiireissä kavahdettiin Siitoinin natsismia, natsit puolestaan pitivät okkultismiharrastuksia silkkana huuhaana. Kun Siitoin ei lisäksi tyytynyt jättämään erikoislaatuisia pohdintojaan teorian tasolle, vaan toteutti hengentieteiden, politiikan ja seksin pyhää kolminaisuutta käytännön elämässään, hänestä tuli useimpien hyljeksimä kummajainen. Se ei kuitenkaan haitannut tätä raskaan sarjan toisinajattelijaa, joka halusi että hänet joko nieltäisiin karvoineen päivineen tai sylkäistäisiin pois. Kun Siitoinin sisäpiiriläinen Iiro Nordling haastatteli häntä ja yritti ohjata keskustelun naisseikkailuista poliittiseen toimintaan, Siitoin vastasi: ”Älä nyt hätäile. Kaikki liittyy kaikkeen. Kunnon sotilas on juoppo ja huoripukki.”

tiistai 20. lokakuuta 2015

Feministit ja keskustelu














Sitä tietää saavuttaneensa jonkinlaisen aseman, kun onnistuu herättämään mediametelin tekemättä tai sanomatta käytännössä mitään. Perussuomalaiset nuoret on järjestämässä marraskuun 12. päiväksi feministiaiheista seminaaria, jonka yhteydessä on jonkinlainen paneelikeskustelu feministien ja heidän arvostelijoidensa välillä. Minua pyydettiin mukaan paneeliin, ja kun tieto osallistumisestani tuli julki, feministipuolta edustavat Milla Pyykkönen ja Vesa Linja-aho peruivat vastalauseeksi oman osallistumisensa seminaariin. Asiasta on sen jälkeen keskusteltu vilkkaasti sosiaalisen median puolella. Nähdäkseni tässä tilanteessa on kolme jatkovaihtoehtoa: 1) Peruuttaneiden tilalle hankitaan toiset puhujat 2) Minä ja muut antifeministit jutustelemme keskenämme 3) Minut jätetään pois paneelista, jotta peruuttaneet saadaan takaisin. Kaikki nämä vaihtoehdot sopivat minulle mainiosti.

Tapausten kulku ei ollut mitenkään yllättävä - jo silloin kun sain pyynnön osallistua paneeliin, mietin että jotakin tällaista todennäköisesti tapahtuu. Ymmärrän kyllä, etteivät feministit halua keskustella kanssani. En minäkään erityisesti halua keskustella heidän kanssaan. Olen toki arvostellut feminismiä paljonkin, mutta antifeminismi ei ole minulle mikään keskeinen agenda. Olen kiinnostunut maskuliinisuuden perusteista, miesten vieraantumisesta modernissa yhteiskunnassa ja miesten yhteisöllisyydestä, ja näihin asioihin tärkeimmät sukupuolikysymystä käsittelevät kirjoitukseni keskittyvät. En tunne tarvetta käydä avointa debattia naisasiaväen kanssa, pikemminkin olen niin kaukana heidän arvomaailmastaan että suhtaudun skeptisesti minkään pysyvän keskusteluyhteyden muodostumiseen.

Myös suhteessa "miesasiamiesten" valtavirtaan olen ulkopuolinen. Niin feministit kuin "maskulistit" pitävät päämääränään tasa-arvoa, joka minulle on niin filosofisesti, sosiaalisesti kuin biologisesti järjetön käsite. Koko maailmankuvani perustuu eroille sekä niiden pohjalta muodostuville identiteeteille ja hierarkioille, mikä irrottaa sen radikaalisti yhtäläisyyttä korostavasta tasa-arvoajattelusta. En ole kiinnostunut "emansipoimaan" miehiä: minusta terve yhteiskunta on aina enemmän tai vähemmän miesvaltainen, ja valta tuo mukanaan vastuita, rasitteita ja velvollisuuksia, joiden kantamisen pitäisi olla miehelle kunnia-asia. En varsinaisesti katso ajavani edes koko miessukupuolen asiaa. Niille miehille, joiden hartain toive on osallistua naisten balettitunnille ilman vaivaantumista tai häpeää, minulla ei juuri ole annettavaa.

Keskusteleminen sellaisen ihmisen kanssa, jonka koko maailmankatsomus perustuu tyystin erilaisille premisseille, on useimmissa tapauksissa ajanhukkaa. Kun keskustelukumppani alkaa puhua cis-seksismistä, heteronormatiivisuudesta, voimaantumisesta tai sukupuolisensitiivisyydestä, sijoitan hänet mielessäni samaan kategoriaan orgonienergiasta, ufoabduktioista ja kaukoparannuksesta puhuvien kanssa. Ja epäilemättä nämä ihmiset suhtautuvat minuun samalla tavalla. En kuitenkaan ajattele, että jompi kumpi osapuoli edustaisi asiassa automaattisesti jotakin objektiivista, painavampaa tai "vakavasti otettavampaa" näkökantaa. Jossakin internetkeskustelussa seminaariosallistumisensa peruneita puolustettiin sanomalla, että eiväthän astrofyysikotkaan lähde keskustelemaan sellaisten kanssa, jotka uskovat maapallon olevan litteä. Feministien käsitys itsestään kovan tieteen tekijöinä istuu lujassa, vaikka esimerkiksi Norjassa naistutkimuksen oppiaine lakkautettiin takavuosina juuri sillä perusteella, että se edustaa pikemminkin ideologiaa kuin tiedettä. Akateeminen feminismi ei ole sen tieteellisempää kuin psykoanalyysi tai marxilaisuus - se on yhdenlainen tulkinta todellisuudesta ja sen kannattajilla on omat pyrkimyksensä ja valtapyyteensä siinä missä muillakin.

Toki tutkimusta seuraamalla voi löytää tukea näkemyksilleen, mutta kysymys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolten asemasta ei ole viime kädessä tieteellinen, vaan kyse on arvovalinnasta. Minä ja feministit emme tavoittele samaa asiaa eri keinoin, vaan heidän yhteiskuntaihanteensa olisi minulle dystopia ja toisinpäin. En luota yhteenkään ajatukseen, jota he eivät pidä vanhentuneena, irvokkaana tai vaarallisena, ja alkaisin huolestua jos lähestyisimme jonkinlaista yhteisymmärrystä. Tämä seikka ollaan nyt ilmeisesti tajuamassa, ja ehkä sillä on ilmaa puhdistava vaikutus. Tarve rautalangasta vääntämiseen vähenee, ja kaikki voivat keskittyä ajamaan sellaisia asioita joita itse pitävät tärkeinä.

En kuitenkaan ole yhtä dogmaattinen kuin seminaarista kieltäytyneet, ja heistä poiketen minulla on huumorintajua, joten voin kyllä välillä ajanvietteen vuoksi debatoida vastakkaista maailmankatsomusta edustavien kanssa, vaikken uskokaan sillä olevan varsinaista vaikutusta kumpaankaan osapuoleen. Sellaistakin debattia voi käydä hyvässä hengessä, ja vaikka se suistuisi silkaksi ilveilyksi ja loanheitoksi, sillä voi silloinkin olla verraton viihdearvo. Ja ennen kaikkea haluan tuoda omat näkökantani edes joskus julkiseen keskusteluun. Toisin kuin feministeillä, minulla ei ole julkisin varoin tuettuja etujärjestöjä, valtiollisia tiedotusvälineitä ja akateemisia oppiaineita näkemysteni äänitorvina, joten en kovin usein kieltäydy tilaisuuksista puhua julkisilla areenoilla.

Mutta kuten sanottua, feministeillä on täysi oikeus olla kommunikoimatta kanssani, enkä minä siitä mitenkään loukkaannu. Huvittavintahan tässä on se, että vastapuoli on jälleen kerran pelannut minun pussiini. Jos seminaari olisi pidetty alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, sitä ei olisi todennäköisesti noteerannut juuri kukaan. Kieltäytymiset ovat tuoneet minut valokeilaan, josta kieltäytyjät epäilemättä haluaisivat pitää minut lopullisesti poissa.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kastraatio















Minulla on lemmikkinä uroskoira, kolmivuotias cockerspanieli. Se käyttäytyy monella tapaa sukupuolelleen tyypillisesti: merkitsee ahkerasti reviiriään, vikisee juoksussa olevien narttujen perään ja joutuu välillä pieniin yhteenottoihin muiden urosten kanssa. Kuten monet koiranomistajat tietävät, koiran maskuliiniset ominaisuudet voivat kehittyä ongelmaksi. Se saattaa reviiritietoisuudessaan virtsata sisätiloihin tai aggressiivisuuttaan joutua jatkuviin tappeluihin, joista aiheutuu pysyviä vammoja. Narttujen juoksuajat voivat olla sille yhtä piinaa, kun se ei kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin potentiaalisten parittelukumppanien hajuihin.

Koira on niin sanottu sivilisaatioeläin. Se on vanhin ihmisen kesyttämä eläin ja on jakanut ihmisen kanssa saman ravinnon ja elinympäristön vähintään 300 000 – 400 000 vuoden ajan. Se ei selviytyisi ilman omistajaansa, joka tarjoaa sille ravinnon ja suojan kaltaiset välttämättömyydet. Kuitenkin se on geneettisesti samaa lajia suden kanssa ja sillä on luonnoneläimen vietit. Jos nämä vietit ovat erityisen voimakkaat, syntyy ongelmia, sillä elääkseen omistajansa kanssa koiran pitää käyttäytyä... ihmisiksi, koiriksi, miten sen nyt ilmaisisi? Niinpä erityisen aggressiivisen tai seksuaalisesti aktiivisen uroskoiran kastrointi voi olla armelias toimenpide, sillä kotieläimen täytyy joka tapauksessa elää ihmisen sääntöjen mukaan: se pääsee toteuttamaan osaa vieteistään korkeintaan suunnitellussa ja valvotussa astutustilanteessa tai karkumatkoillaan.

Kuitenkin olen kiitollinen, ettei minun ole ainakaan toistaiseksi tarvinnut viedä koiraani kuohittavaksi. Moni uroskoira lihoo ja laiskistuu toimenpiteen jälkeen, mutta vastenmielisimmältä tuntuu itse ajatus, että koirasta tulisi eunukki. Olkoon tämä sitten antropomorfismia, mutta kivesten poiston jälkeen lemmikkini ei olisi silmissäni enää aivan sama olento, vaan sen olemuksesta olisi kirurginveitsi vienyt jonkin tärkeän osan. Siltä olisi tuolloin riisuttu kaikki alkukantaiset ulottuvuudet, jotka mahdollisista hankalista seuraamuksistaan huolimatta tekevät lemmikin ja ihmisen yhteiselosta viime kädessä kiinnostavaa. Onneksi moderni lääketiede on kehittänyt vaihtoehdon näin radikaalille toimenpiteelle: koiralle voidaan tarpeen vaatiessa antaa pistos kemiallista ”jarrua”, joka laimentaa sen sukupuoliviettiä väliaikaisesti.

Koiran kastraatio on minulle tunnekysymys kenties sukupuoleni takia. Uskon, että koko ajatus kastraatiosta kavahduttaa erityisen syvästi jokaista miestä, sillä siinä ei ole kyse pelkästä silpomisesta vaan täydellisestä nujertamisesta. Historiallisesti kuohitseminen on ollut äärimmäinen alistamisen ja nöyryyttämisen välikappale. Sillä on rangaistu raskaista rikoksista ja se on usein suoritettu voitetuille vastustajille, kapinallisille ja orjille. 1000-luvulla Etelä-Italian valloittaneet normannit kastroivat sotavankinsa, skottien kansallissankari William Wallace kastroitiin ennen teloitustaan, ja 1500-1800-luvuilla toimineet muslimimerirosvot kastroivat monet orjiksi kaappaamistaan miespuolisista eurooppalaisista.

Kuten naisten ympärileikkaus, myös miesten kastrointi vie kyvyn seksuaaliseen mielihyvään. Mutta lisäksi se vie kyvyn yhdyntään ylipäätään, suvunjatkamisesta puhumattakaan. Seurauksiin kuuluvat myös hormonaaliset muutokset. Jos kastraatio suoritetaan ennen murrosikää, pojan ääni jää pysyvästi korkeaksi ja ruumiinrakenne hinteläksi ja karvattomaksi. Murrosiän jälkeen suoritettuna se neutraloi koko sukupuolivietin tai vähentää sitä merkittävästi.

On vaikea sanoa, kuuluuko kokonaisvaltainen kastraation pelko kiinteästi miehen psykologiaan, eikä kysymys oikeastaan ole kovin kiinnostava. Riittää kun todetaan, että konkreettisena tapahtumana kuohitseminen on yksi pahimmista asioista, joita juuri miehelle voi tapahtua. Sodassa sukupuolielimiin haavoittuminen on tunnetusti miesten pahimpia pelkoja, ja missä tahansa tilanteessa jo teoreettinen mahdollisuus sukukalleuksien menettämiseen synnyttää miehessä primitiivistä kauhua, joka ylittää kuolemanpelon. Typistettynä miehenä eläminen kuuluu useimpien mielikuvissa kuolemaa kauheampiin kohtaloihin.

Taideteokset sisältävät mieleenpainuvia kuvauksia aiheesta. Hemingwayn romaanissa Ja aurinko nousee päähenkilön sukupuolielimet silpoutuvat lentokoneen maahansyöksyssä rintamalla, ja sotilassairaalassa haavoittuneita tervehtimään tullut upseeri sanoo hänelle: ”Te olette totisesti antanut isänmaalle enemmän kuin henkenne!” Eteläkorealaisen Kim Ki-dukin elokuvassa Moebius peniksensä menettänyt teini-ikäinen poika liittyy nuorisojengiin ja osallistuu sen mukana joukkoraiskaukseen. Suurinta häpeää hän ei kuitenkaan tunne itse rikoksesta vaan siitä, kun hän paljastuu poliisitutkinnassa eunukiksi – hän on menettänyt miehisyytensä niin perinpohjaisesti, ettei voi edes raiskata.

Kastraatiosta ja sukupuolesta puhuttaessa ei voi ohittaa David Reimerin (1965-2004) tapausta. Kanadalainen Reimer menetti siittimensä kahdeksan kuukauden vanhana epäonnistuneen ympärileikkauksen tuloksena. Hänen vanhempansa tutustuivat John Moneyhin, psykologiin jota pidettiin johtavana kansainvälisenä asiantuntijana sukupuoli-identiteettiin liittyvissä kysymyksissä. Money uskoi, että sukupuoli-identiteetti on ensi sijassa kasvatuksen tulosta, ja hän oli tutkimuksissaan erityisen kiinnostunut hermafrodiiteista. Feministisistä teorioista vaikutteita ottaneen Moneyn kirjoitukset vaikuttivat julkiseen kielenkäyttöön: niiden takia ”perversioiden” sijaan puhutaan nykyään ”parafilioista” ja ”seksuaalisten taipumusten” sijaan ”seksuaalisesta suuntautumisesta”. Money sai David Reimerin vanhemmat vakuuttuneiksi, että heidän poikansa voitaisiin sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen kasvattaa tytöksi.

Moneylle Reimerin tapaus tarjosi ihanteelliset mahdollisuudet tieteelliselle kokeelle: David oli ensimmäinen normaalisti kehittynyt lapsi jolle tehtiin sukupuolenvaihdosleikkaus, ja lisäksi hänellä oli identtinen kaksoisveli, jonka olemassaolo mahdollisti tehokkaan vertailun. Davidin, jonka nimi muutettiin leikkauksen jälkeen Brendaksi, kasvatuksesta piti tulla lopullinen todiste sukupuolineutraaliushypoteesin puolesta.

Mutta ihmiskoe ei mennyt niin kuin piti. Jo kaksivuotiaana ”Brenda” repi vihaisena mekkonsa, kieltäytyi leikkimästä nukeilla, tappeli alituiseen veljensä kanssa ja omi tämän leikkiautot ja -pyssyt. Koulussa tytöt kiusasivat häntä hänen poikamaisten tapojensa ja mieltymystensä takia. Saatuaan teini-ikäisenä tietää totuuden menneisyydestään hän halusi välittömästi palauttaa oikean sukupuolensa. David kävi läpi pitkän sarjan monimutkaisia ja tuskallisia operaatioita, joissa häneltä mm. poistettiin estrogeenihoitojen tuloksena kasvaneet rinnat ja muotoiltiin keinotekoinen penis ja kivekset. Leikkaukset onnistuivat, mutta hänestä kasvoi ahdistunut aikuinen, jota piinasivat seksuaalisen riittämättömyyden tunne ja muistot Moneyn hänelle suorittamista kokeista, joissa hänelle oli mm. näytetty alastonkuvia hänen sukupuoli-identiteettinsä ”vahvistamiseksi”. 38-vuotiaana hän teki itsemurhan, ja samaan ratkaisuun oli päätynyt aiemmin hänen kaksoisveljensä, joka oli myös ollut mukana Moneyn tutkimuksissa.

Money oli 70-luvulla esitellyt David Reimerin tapausta riemuvoittona, mikä oli johtanut vastaavanlaisten sukupuolenvaihdosten yleistymiseen tapauksissa, joissa lapsen sukuelimet olivat vaurioituneet. Kun hänen metodinsa joutuivat laajan kritiikin kohteeksi Reimerin itsemurhan jälkeen, hän syytti kohusta ”oikeistomediaa” ja ”antifeminististä liikettä”.

Traagisesti päättyneen kokeen oli pitänyt osoittaa sukupuoli-identiteettien liukuvuus, mutta se päätyikin osoittamaan päinvastaista. Laajalti käytetyn feministisen hokeman mukaan ihmisiä ei pidä kohdella eri tavoin sen perusteella, mitä jalkojen välistä löytyy. Mutta todellisuudessa se, mitä jalkojen välistä löytyy kertoo myös paljon siitä, mitä korvien välistä löytyy. Miehestä ei saa naista poistamalla peniksen tai muotoilemalla kirurgisesti sen tilalle vaginan. Kastroitu mies jää välitilaan: hän ei ole nainen, muttei oikein mieskään. Ja juuri puolinaisuus, alituinen kalvava tietoisuus omasta vajavaisuudesta, on sietämätöntä.

Kastraatiosta ei kuitenkaan kannata puhua vain sanan fyysisessä merkityksessä. Siitä on, kenties psykoanalyyttisen käsitteistön popularisoitumisen myötä, tullut yleisessä kielenkäytössä metafora ja symboli. Yhteiskunnassa, jossa fyysistä kastraatiota ei (seksuaalirikollisten kemiallista kastraatiota lukuunottamatta) käytännössä harjoiteta, sana on alkanut tarkoittaa miehen henkistä nujertamista ja lannistamista kaikissa muodoissaan. Ehkä täsmällisempää olisikin puhua emaskulaatiosta. Tällainen miehekkyyden kieltäminen voi olla joko sanallista tai sosiaalista, ja sen tarkoitus on tehdä kohteensa avuttomaksi, lannistaa hänen voimansa ja viriliteettinsä. Miehen maskuliinisuutta voidaan puhein vähätellä, hänet voidaan sulkea ulos miesten sosiaalisista ympyröistä, häneltä voidaan riistää jokin miehuutta edustava statussymboli, ja niin edelleen.

Vastustajan miehisyyden verbaalinen kyseenalaistaminen on aina ollut osa miesten keskinäistä kamppailua ja valtapeliä, ja se on yksi parhaista keinoista provosoida mies menettämään itsehillintänsä. Joissakin kamppailu-urheilulajeissa, kuten amerikkalaisessa vapaapainissa, provokaatioista on tehty erityinen rituaali. Erityisen hauskasti tällaista sanailua on kuvattu Kellopeli appelsiinin alkuosan jengitappelukohtauksessa:


Ho, ho, ho! Well, if it isn't fat stinking billy goat Billy Boy in poison! How art thou, thou globby bottle of cheap, stinking chip oil? Come and get one in the yarbles, if ya have any yarbles, you eunuch jelly thou!

Mutta myös naiset hallitsevat ”kastroivan” puheen – ja menevät siinä usein miehiä pitemmälle, koska he eivät yhtä helposti joudu vastaamaan sanoistaan fyysisesti. Riitojen yhteydessä monet naiset sanovat aviomiehilleen tai poikaystävilleen asioita, joita yksikään mies ei sanoisi toiselle miehelle ellei tieten tahtoen haluaisi aiheuttaa nyrkkitappelua. Tiettyjä sosiaalisen kastraation muotoja naisilla on myös tapana käyttää koston välikappaleina. Joissakin katkerissa avioerotapauksissa nainen on ilmoittanut poliisille, että hänen metsästystä harrastava ex-miehensä on uhkaillut häntä tai käyttäytynyt väkivaltaisesti – ja pelkästään tällainen toteennäyttämätön ilmoitus riittää metsästysaseen takavarikointiin. Aseen menettäminen on jo itsessään symbolinen kuohitseminen, mutta lisäksi se vie mieheltä rakkaan harrastuksen ja sulkee hänet sitä harjoittavan miesjoukon ulkopuolelle.

Feministit ovat suurimmaksi osaksi luopuneet radikaalista ”leikataan miehiltä munat” -retoriikasta ja ovat omaksuneet tavan sanoa arvostelijoitaan ”munattomiksi” ja esittää heidät mahdollisimman säälittävinä. Kastraatiolla uhkailun sijaan annetaan siis ymmärtää, että miehet on jo kastroitu. Eivätkä he aivan väärässä olekaan: moderni mies onkin monella tapaa sosiaalisesti emaskuloitu. Niin työ- kuin perhe-elämässä hän on helposti korvattava resurssi, esimiehet ja sosiaalityöntekijät kohtelevat häntä isona lapsena, median ja viihdeteollisuuden piirissä kilpaillaan siitä kuka esittää hänet naurettavimmassa tai vastenmielisimmässä valossa. Hänen annetaan ymmärtää, että hänellä on naisilta vain opittavaa ja että hänen harteitaan painaa kollektiivinen syyllisyys miltei jokaisesta maailman vääryydestä. Ja niin edelleen. Olen kuvaillut näitä ilmiöitä niin monessa yhteydessä, että ne tuskin tarvitsevat kertausta.

Kuluneen kesän aikana tartuin pitkästä aikaa yhteen teinivuosieni suosikkikirjoista, Ken Keseyn romaaniin Yksi lensi yli käenpesän (1962). Sitä uudelleen lukiessani tajusin, että kirja on pirullisen tarkka kuvaus miesten henkisestä ja sosiaalisesta kastraatiosta. Sen ilmeisin yhteiskuntakriittinen aines, mielisairaanhoidossa harjoitetun mielivallan paljastaminen, on suurelta osin vanhentunutta. Enää sähköshokkihoitoa ei käytetä rangaistuskeinona hankalille potilaille, vaan lähinnä psykoottisen masennuksen hoitokeinona, joka suoritetaan nukutuksessa potilaan omalla suostumuksella. Lobotomiasta on alkuperäisessä muodossaan kokonaan luovuttu, tosin vaikeissa epilepsiatapauksissa aivojen tiettyjen hermoratojen katkaisua voidaan käyttää hoitokeinona. Mutta miesten psykologista nujertamista naisvaltaisessa järjestelmässä romaani kuvaa oivaltavasti ja siinä määrin suorasukaisesti, että sen ilmestyminen nykyään antaisi tekijälle välittömästi sovinistisian kastimerkin.

Keseyn kuvaama mielisairaalan akuuttiosasto on tosiaan pienoisyhteiskunta, ja sellaisena kuin suoraan ruotsalaisen feministin päiväunesta. Miespuoliset lääkärit ovat toki nimellisesti hierarkian huipulla, mutta todellinen valta kuuluu osastonhoitaja neiti Ratchedille, sadistiselle matriarkalle, jonka järjestyksen takaavat mustat apuhoitajamiehet tuovat mieleen työvoimapulaa paikkaamaan tulleet siirtolaiset. Potilaista älykkäimpiin kuuluva Harding näkee selvästi, kuka osastolla pitää lankoja käsissään:


- Sairaalassa, Harding sanoo, - lääkäri ei päätä kuka otetaan töihin ja kuka erotetaan. Se valta kuuluu talouspäällikölle ja talouspäällikkö on nainen, neiti Ratchedin rakas ystävä; ne olivat armeijan hoitureita yhdessä kolmikymmenluvulla. Ystäväiseni, me olemme täällä naisvallan uhreja ja tohtori on ihan yhtä avuton kuin mekin. Hän tietää että neiti Ratchedin tarvitsee vain poimia puhelimen kuuloke kyynärpäänsä vierestä ja soittaa talouspäällikölle ja mainita, ooh, sanoa ohimennen että tohtori on viime aikoina tilannut epätavallisia määriä demerolia –


Osaston matriarkaalisessa järjestyksessä kaikki tapahtuu demokratian, avoimuuden ja muiden humanististen periaatteiden nimissä. ”Terapeuttisen yhteisön” päämääränä on potilasdemokratia, jossa äänet ratkaisevat ja ihmisistä pyritään tekemään yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Tähän on tarkoitus päästä loputtomilla ryhmäterapiaistunnoilla, joissa on ehdottoman tärkeää keskustella pienimmistäkin kiistanaiheista ja huolista. Potilaita jopa rohkaistaan kirjoittamaan muiden potilaiden arkisessa keskustelussa mainitsemia epätavallisia seikkoja ylös ja ottamaan ne sitten esiin terapiaistunnoissa, sillä ”ystävien kesken ei pidä olla mitään syytä salailuun.”

Neiti Ratchedin johtamat terapiakeskustelut ovat nöyryyttämisnäytäntöjä, joissa hoitaja tarttuu vuorollaan kunkin potilaan mielen arkoihin kohtiin ja usuttaa sitten muut potilaat käymään verbaalisesti uhrin kimppuun. Kaikki tapahtuu hienovaraisesti ja mitään lain kirjainta rikkomatta, mutta vaikutus on sama kuin kiveksiin suunnatun potkun – tai kastraation:


Täällä ei ole yhtäkään miestä joka ei pelkää menettävänsä miehisyyttään tai jo menettäneensä sitä. Me naurettavat pikku olennot emme pysty saavuttamaan miehisyyttä edes jänöjen maailmassa, niin heikkoja ja kykenemättömiä me olemme. Me olemme tavallaan – jänöjen maailman jänöjä!


Paitsi lainsäädäntöön ja apuhoitajien lihaksiin, Ratchedin valta perustuu – paradoksaalista kyllä – hänen epäeroottisuuteensa. Kuten romaanin kapinallinen McMuprhykin joutuu myöntämään: ”Minä en nousisi tuon saakelin jääkimpaleen pukille vaikka se olisi kaunis kuin Marilyn Monroe.” Ratchedin yliote potilaista on täydellinen, koska hän ei edes herätä heissä halua. Mikä olisi lannistavampaa kuin joutua epäviehättävän naisen alistamaksi? Kiihottavan naisen kengänkoron alla oleva voi sentään vedota siihen ettei voi vastustaa tämän viehätysvoimaa, Ratched puolestaan saa uhrinsa tuntemaan itsensä myös seksuaalisesti kyvyttömäksi.

(Luin jostakin, että eräässä kotimaisessa Keseyn romaanin teatterisovituksessa Ratchedia esitti Satu Silvo. Valinta oli tavallaan kekseliäs, mutta Silvosta huokuu sellaista eroottista lämpöä, jota Ratchedissa ei ole lainkaan. Hänestä ei saisi jääkimpaletta tekemälläkään, ja tässä olennaisessa mielessä elokuvasovituksen kireäkasvoinen Louise Fletcher on paljon onnistuneempi valinta. Kenties suomalaiseen versioon olisi kannattanut ottaa vaikkapa näyttelemistäkin kokeillut Kaarina Hazard?)

Osastolle romaanin alussa potilaaksi saapuva McMurphy asettuu uhmaamaan demaskuloivaa järjestystä. Hänessä korostuvat ne ominaisuudet, jotka sairaala on muissa potilaissa lannistanut: hän on huumorintajuinen, rohkea, viriili, määrätietoinen ja terävänäköinen. Auktoriteetteja kumartelematon McMurphy muodostaa vakavan uhan järjestykselle, mutta onnettomuudekseen menee liian pitkälle kapinoinnissaan, sillä hänenkin kaltaisiaan varten on keinoja varastossa. Kun fyysisen kastraation kieltää laki ja miestä ei onnistuta kastroimaan henkisesti, jäljelle jää hänen muuttamisensa säyseäksi vihannekseksi lobotomialeikkauksen avulla. Kuten Harding asian ilmaisee: ”Otsalohkon kastraatio. Kun ne ei pääse leikkaamaan vyön alapuolelta ne leikkaa silmien yläpuolelta.”

Yksi lensi yli käenpesän antaa lohduttoman kuvan ”menevästä ja psykoanalysoidusta maailmasta” jossa ”kukistetaan ne jotka tähän asti ovat olleet valloittajia”. Tuo maailma on rakennettu naisten tarpeita ja mieltymyksiä varten, ja miehisen voiman ja aggression osoitukset on sanktioitu. Vaihtoehdot näyttävät olevan vähissä: sopeutuminen elämään kuohilaana tai tappioon päättyvä taistelu järjestystä vastaan.

Mutta kenties romaanin varsinainen oivallus – ja synkein ironia – piilee siinä, että miehet alistuvat kohtaloonsa vapaaehtoisesti. Pakkohoidossa osastolla on McMurphyn lisäksi vain pari miestä, muut potilaat ovat vain vajonneet niin syvälle apatiaan, etteivät enää löydä itsestään energiaa lähteä. He purnaavat salaa keskenään, mutta mikään laki ei pakota heitä jäämään Ratchedin pehmotyrannian alaisuuteen. McMurphy pilkkaa heitä ja yrittää saada heidät sisuuntumaan, ja ainakin yhden miehen kohdalla hän onnistuu. Kirjan kertojanäänenä toimiva ”päällikkö” Bromden, kuuromykäksi tekeytyvä jättiläiskokoinen intiaani repii romaanin lopussa teräksisen ohjauspöydän irti lattiasta, paiskaa sen ikkunan rautaverkon läpi ja pakenee syntyneestä aukosta. McMurphyn tuhoisasti päättynyt kapina on herättänyt hänessä vapaudenkaipuun, jota ei enää voi sammuttaa.

Romaanin loppu tuo mieleeni Raamatun tarinan Simsonista, väkevästä miehestä joka kykenee päihittämään leijonan paljain käsin. Simson paljastaa petolliselle puolisolleen Delilalle, että hänen voimansa piilee hänen seitsemäksi palmikoksi punotuissa hiuksissaan. Niinpä nainen leikkaa hiukset miehen nukkuessa. Filistealaiset vangitsevat Simsonin, sokaisevat hänet ja vievät hänet orjaksi. Mutta vankeudessa hiukset alkavat kasvaa uudestaan, ja viimeisenä tekonaan Simson romahduttaa viljanjumala Dagonin temppelin, johon filistealaiset ovat tulleet uhraamaan, ja kaikki rakennuksessa olevat kuolevat.

Sekä Keseyn kirjaan että Simsonin tarinaan sisältyy toivoa. Toisin kuin fyysinen, henkinen kastraatio ei ole lopullinen. Simsonin hiukset kasvavat takaisin, ja päällikkö Bromden löytää uudelleen voimansa, jotka hän luuli kokonaan kadottaneensa. Moderni mies on sosiaalinen kuhnuri viime kädessä siksi, että hän suostuu olemaan sellainen, ja kun hän tulee tästä tietoiseksi, kenties hän sortaa temppelin maahan.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Elämäni likasankona
















Joitakin vuosia takaperin eräs kollega sanoi jossakin paneelikeskustelussa, että ”Timo Hännikäisen maailmankuva muistuttaa likasankoa.” En tiedä, tarkensiko hän heittoaan mitenkään, mutta selitykseksi hän olisi pyydettäessä epäilemättä tarjonnut litanian termejä kuten ”rasismi”, ”fasismi”, ”seksismi”, ”ihmisviha” jne. Ylipäätään lause ilmentää punavihreän liberaalin ikuista autismia. Heikäläisten on mahdoton käsittää, että joku ei jaa heidän mielipiteitään tai arvomaailmaansa. Niinpä sellaisessa ihmisessä on oltava jotakin patologista, likaista ja kavahdettavaa.

Mutta itse vertausta miettiessäni olen tajunnut, että siinä on kuin onkin jotakin osuvaa. Minä todellakin olen jonkinlainen likasanko, tai sellainen minusta on tullut elämäni ja urani mittaan. Siis sanko, johon pehmeiden arvojen nimiin vannovat, sotaa ja riistoa vastustavat, Tahdon-profiilikuvia käyttävät, Voima-lehteä lukevat, Maailma kylässä -festivaaleilla käyvät, heikkojen puolella olevat Hyvät Ihmiset voivat kaataa vihamielisyytensä, inhonsa ja halveksuntansa. Eli juurikin ne tunteet, jotka heidän mukaansa motivoivat pahoja kaljamahaisia punaniskarasisteja. Havaintomateriaalia löytyy jo pelkästään internetin onkaloista melkoinen määrä: satojen painosivujen verran henkilöäni koskevaa pohdintaa, jonka sisältö ulottuu sukupuolielämääni koskevista spekulaatioista väkivaltafantasioihin. Minua ei kutsuta näiden ihmisten juhliin, mutta minusta puhutaan siellä. Ja niin kiivaasti he hokevatkin että minut pitäisi vain vaieta kuoliaaksi, he eivät osaa olla puhumatta minusta.

En surkuttele osaani likasankona. Astuin siihen rooliin aivan tieten tahtoen, mikä oli käsittämättömän typerästi tehty. Olisin luultavasti saanut saman statuksen pelkästään kirjoittamalla mitä asioista ajattelen, mutta sen lisäksi olen jonkinlaisen hybriksen vallassa sortunut ärsyttämään tiedostavuuteensa tukehtuvia kaikenlaisin ulkokirjallisin tempauksin. Kenties olin naiivi ja kuvittelin, että voisin jotenkin vähentää tekopyhyyttä houkuttelemalla esiin henkisten kääpiöiden omahyväisen raivon. En tajunnut, että tekopyhyys on läpitunkematonta materiaa, jonka määrä on maailmassa vakio ja jota vastaan avoimeen sotaan ryhtymällä tekee vain itsestään narrin. Tai ehkä en vain voinut hillitä katkeruuttani siitä, että olin hyvin nuorena ja hyvin typeränä uskonut (tai yrittänyt uskoa) samoihin satuihin kuin Hyvät Ihmiset: epätasa-arvoisuudet johtuvat vääränlaisista olosuhteista, ihmiset ovat jaettavissa uhreihin ja sortajiin, yhteinen ihmisyys voittaa etniset ja sukupuoliset erot, sodat johtuvat äveriäiden valtapelistä, ihmiset tulevat järkiinsä vapautuessaan vanhoista taikauskoisista käsityksistä ja niin edelleen. Huomattuani miten valheellisia, latteita, kaunaisia ja vallanhimoisia joskus arvossa pitämäni ihmiset olivat, kävin heidän kimppuunsa petetyksi tulleen rakastajan raivolla. Oli miten oli, öykkäröintini on tuonut minulle pelkkää harmia.

No, ehken nyt ole aivan rehellinen. Toki lapsellinen transgressiivinen häiriköinti on omalla tavallaan hauskaa. Minulle on tuottanut suurta hupia tervehtiä Jarkko Tonttia natsitervehdyksellä, puristaa tunnettua feministiä takapuolesta Ylioppilaslehden kekkereissä ja kirjoittaa ”hevosen kyrpä” (1) vasemmistopoliitikkojen Facebook-sivuille. Ja ovathan humalaisten päähänpistojeni nostattamat julkisen pahennuksen aallot tuottaneet kiinnostavaa dataa tietyn ihmisryhmän kollektiivisesta sielunelämästä, joten ehkeivät ne sittenkään ole olleet tyystin turhia.

Kun pohtii urbaanin punavihreän liberaalin – joka tässä on kehittämäni myyttinen vihollishahmo muttei tyystin vailla todellisuuspohjaa – sielunelämää, kannattaa muistaa mitä E. M. Cioran kirjoitti Katkeruuden syllogismeissaan:


Kaikesta siitä, mitä teologit ovat kirjoittaneet, ainoat luettavat sivut ja ainoat todet sanat on omistettu Viholliselle. Miten heidän äänensä muuttuukaan, miten heidän innostuksensa syttyykään, kun he kääntävät selkänsä Valolle askarrellakseen Pimeyden kanssa! Voisi luulla että he palaavat omaan elementtiinsä, että he löytävät uudelleen itsensä. Lopultakin he voivat vihata, heillä on lupa siihen: enää ei ole kyse ylevästä hyrinästä eikä hartaaksi tekevistä saivarteluista. Viha voi olla alhaista; siitä vapautuminen on kuitenkin vaarallisempaa kuin sen väärinkäyttö. Kirkko korkeassa viisaudessaan on säästänyt omansa sellaisilta riskeiltä; tyydyttääkseen heidän viettinsä se houkuttelee heidät Paholaista vastaan; he tarrautuvat häneen ja järsivät häntä: onneksi se on ehtymätön luu... Jos se otettaisiin heiltä pois, he sortuisivat paheeseen tai apatiaan.


Muutettavat muuttaen Cioranin mietelmä voisi kertoa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureista, amerikkalaisperäistä termiä käyttääkseni. Sekularismistaan huolimatta he ovat nykypäivän uskovaisia, uusia kirkkotätejä. Heillä on myös omat lahkolaisensa: anarkistit ja muut radikaalit aktivistit ovat eräänlaisia vasemmiston Jehovan todistajia, jotka pitävät aatteen valtavirtaa turmeltuneena ja vastustavat yhteistyötä ”systeemin” kanssa. Punavihreän kuplan sisällä uskotaan Jumalan kaltaiseen kyseenalaistamattomaan premissiin, jota kutsutaan tasa-arvoksi. Siellä uskotaan myös syntiin, jota vain kutsutaan rasismiksi, suvaitsemattomuudeksi, homofobiaksi, islamofobiaksi, transfobiaksi, milloin miksikin. Ja syntiin hairahtuneita vihataan yhtä tulisesti kuin fundamentalistisimmat uskovaiset vihaavat rienaajia ja oikeasta opista poikenneita. Heidät pitää häväistä, eristää sosiaalisesti, erottaa työpaikoistaan, vaientaa, leimata.

En moiti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureita siitä, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä. Sekään ei haittaa, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä minulle. Tiedän kyllä mitä vihaaminen on, usein se on minusta jopa hauskaa, ja olisi jokseenkin outoa juuri minulta tuomita ketään vihaamisesta. Vastenmielisiä näistä maailmanparantajista tekee se, että he ovat joko täysin tiedottomia vihastaan tai oikeuttavat sen aina jollakin jalolla syyllä. He ovat pullollaan vihaa ja luultavasti repeäisivät sen paineesta elleivät voisi välillä käydä oksentamassa sitä johonkin kaltaiseeni likasankoon.

Ja mikä tympäisevintä, he eivät koskaan suostuisi kutsumaan vihaansa vihaksi. Tasa-arvon esitaistelijat etsivät alituiseen ihmisiä – heidän tapauksessaan ”natseja”, ”naisvihaajia” ja ”rasisteja” - joita voivat katsoa alaspäin, sylkeä ja pilkata, mutta kieltäytyvät itsepintaisesti tunnustamasta tarvettaan. Joillakin heistä tämän aiheuttaa pelkuruus yhdistyneenä vinoon luonteenlaatuun, joka osaa kohottaa itseään vain käyttämällä muiden kasvoja astinlautana. Joillakin toisilla sen aiheuttaa ideologia, joka paitsi pakottaa sulkemaan silmät epämiellyttäviltä tosiasioilta, myös kieltää ilmaisemasta tunteita silloin kun ne ovat epäkorrekteja. On varmasti vaikea myöntää ylenkatsetta, kun uskoo kaikkien olevan ainutlaatuisia lumihiutaleita jotka jostain selittämättömästä syystä ovat myös tasa-arvoisia keskenään. On vaikea tunnustaa vihaavansa, kun oma ideologia väittää tarjoavansa pelkkää hyvää jokaiselle maapallon seitsemästä miljardista ihmisasukkaasta.

Mutta hyväksyttävän kohteen löytäessään punavihreät liberaalit osaavat ylenkatsoa ja vihata aivan moitteettomasti. He käyttävät ruokotonta kieltä, puhuvat ”kuvottavasta saastasta” ja ”epäihmisistä”, toivovat moraalisen tuohtumuksensa kohteelle tuskallista kuolemaa. Kultivoituneemmat heistä käyttävät mieluummin hapanta sarkasmia, josta kuitenkin tihkuu sama inho ja pillastuneen hyvinvointikapinallisen sadistinen hekuma. Koska heidän maailmankuvansa ei kaikista heidän vakuutteluistaan huolimatta ole johdonmukainen, vaan kyseenalaistamattomille ja usein keskenään ristiriitaisille uskonkappaleille perustuva, he eivät myöskään näe tällaisen käytöksen ja humanistisen arvomaailmansa välillä mitään kognitiivista dissonanssia. Eikä tämä ole erityisen ihmeellistä, sillä enemmistö ihmisistä ei koskaan välitä käsitteiden sisällöstä: kuullessaan taikasanat ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeudet” he ovat valmiita vaikka kiduttamaan ja joukkomurhaamaan.

Viime juhannuksena tarjosin maailmanparantajille erinomaisen tilaisuuden vihata sydämensä kyllyydestä. Kuten kaikki edesottamuksiani seuraavat varmasti tietävät, intouduin pikkutunneilla syvässä humalatilassa erinäisten yksityishenkilöiden ja organisaatioiden Facebook-seinille kommentteja, joita Pekka Siitoin -vainaa olisi nimittänyt rivologisiksi. Vaikea sanoa mitä päässäni tuolloin liikkui, todennäköisesti halusin vain sikailla sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka olivat kuluneen vuoden aikana heittäneet lokaa päälleni sosiaalisessa mediassa. Tiesin heidän joka tapauksessa pitävän minua vastenmielisenä tyyppinä, joten päätin antaa heille vastenmielisyyttä koko rahan edestä. Touhu oli riistäytynyt käsistä ja olin sitten mellastanut hyvin sattumanvaraisesti, sellaistenkin tahojen seinillä joilla ei ollut mitään suoraa osuutta ympärilleni kehkeytyneisiin kohuihin. Jälkikäteen en muistanut tapahtuneesta mitään, vyyhti alkoi purkautua vasta seuraavana päivänä kun ystäväni viestitti minulle, että olen todennäköisesti sosiaalisen median vihatuin henkilö.

Kaikki olisi luultavasti kuitattu minulle tyypillisenä humalakäyttäytymisenä, ellen olisi sattunut kirjoittamaan törkeyksiä myös raiskausten uhreille vertaistukea tarjoavan Naisten linja -järjestön seinälle. Kun minulle kerrottiin jälkeenpäin asiasta, en edes tiennyt mikä tuo järjestö oli ja mitä sen toiminta piti sisällään. Olin luultavasti päätynyt sen sivulle sattumalta jonkin linkin kautta, luullut sitä joksikin yleiseksi feministiseksi keskustelufoorumiksi ja kirjoittanut sitten mitä siinä tilassa mieleeni tuli. Tunnen itse seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita naisia, enkä tunne tarvetta loukata sellaista kokeneita. Tästä syystä päädyin paria päivää myöhemmin esittämään anteeksipyynnön järjestölle, vaikken julkisia katumuksenosoituksia sinänsä kannatakaan. Mutta olennainen raja oli jo ylitetty, eikä sellaista voi korjata jälkikäteen, minkä toki tiesinkin.

Niin sanotun some-julkisuuden mekanismeihin kuuluu, että kun joku tekee töppäyksen, nilviäiset ryömivät koloistaan valmiina heittämään ensimmäisen kiven. Internetkansan moraalisen raivon jano, keskinkertaisuuksien ehtymätön kostonhimo lahjakkaita kohtaan, on niin suuri että jo hyvinkin viattomat kommentit pyritään tulkitsemaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Niinpä harjoittamani avoin törkeys oli kuin taivaan lahja näille moderneille puritaaneille: heillä oli vihdoinkin oikea syy loukkaantua, heidän viheliäiselle elämälleen oli löytynyt tarkoitus. Virtuaalisesta lynkkaussakista nousi esiin moniakin erityisen analyysin ansaitsevia kommentaattoreita, mutta otan tässä vain pari valaisevaa esimerkkiä.

Yksi ensimmäisistä, jotka saapuivat riekkumaan Facebookin kirjailijasivuni keskusteluketjuihin, oli vasemmistolainen toimittaja Ville Ropponen. Hän oli epäilemättä odottanut tilaisuutta kieli pitkällä, koska jo paria viikkoa ennen skandaalia hän oli lähetellyt minulle natsiaiheisia pornovideolinkkejä sisältäviä yksityisviestejä ja kirjoittanut niiden oheen, ettei minulla ole mitään syytä valittaa vasemmistoaktivistien minuun kohdistuneesta painostuksesta, koska itse ”painostan” maahanmuuttajia ja muita ihmisryhmiä kaiken aikaa.

Ropponen on tyypillinen kulttuurimaailman pyrkyri, jonka ilmeisen kirjallisen lahjattomuuden korvaa hänen kykynsä luoda suhteita. Hän mielistelee niitä joista uskoo hyötyvänsä ja tuomitsee äänekkäästi ne jotka ovat joutuneet epäsuosioon. Siten hän toimi myös minun suhteeni: esimerkiksi Sarastus-lehden alkuaikoina hänkin tarjosi sinne juttuideoita kunnes ilmeisesti tajusi etten ollut niistä erityisen innoissani. Hänen kaltaisensa tuulenhaistelijat selviäisivät loistavasti missä tahansa totalitaarisessa järjestelmässä. Ja jos kuulemillani tarinoilla Ropposen humalatoilailuista ja naisten kohtelusta niiden yhteydessä on mitään todellisuuspohjaa, hän kuuluu viimeisiin ihmisiin joilla on varaa moralisoida minun toimintaani.

Vähän myöhemmin sosiaalisessa mediassa avautui Tampereen yliopiston sotahistorian tutkija Jussi Jalonen. Hän kirjoitti tapauksestani julkisen päivityksen, jonka myöhemmin poisti tai muutti yksityiseksi, koska ilmeisesti itsekin tajusi sen täyttävän kirkkaasti kunnianloukkauksen kriteerit. Kirjoituksessaan hän luonnehti minua muun muassa ”kasaksi paskaa” ja totesi että vaimollani olisi syytä desinfioida minut glykolilla. Joitakin tuntemiani kirjailijoita ja kääntäjiä hän taas kutsui ”alkoholilla järkensä turmelleiksi ihmissaastoiksi” ja taivasteli puhtaaseen stalinistityyliin sitä, että he kehtaavat olla Facebook-kavereitani.

Mitä Jalosen taustaan tulee, kenties hänen vaatimattomat akateemiset saavutuksensa ovat saaneet hänet etsimään laajempaa julkisuutta eräänlaisena internetin poliittisena kommentaattorina. Hänen ongelmansa on vain se, ettei ketään näytä kiinnostavan muu kuin se, mitä hän kirjoittaa ”äärioikeistosta”. Hänestä on tullut aihetta käsittelevien ajankohtaisohjelmien puhuva pää ja muukalaisvihan noususta kohkaavien hysteerikkojen innokkaasti siteeraama ”asiantuntija”. Jalosen oma poliittinen ura ei ole saanut tuulta alleen: vuoden 2012 kunnallisvaaleissa hieman kyseenalaisemmassa maineessa oleva tamperelainen historioitsija Seppo Lehto sai 61 ääntä keskustan ehdokkaana olleen Jalosen 31 ääntä vastaan.

Jalosen moraali on niin sanottua keskitysleirivartijan moraalia. Hän perustaa moraalikäsityksensä virallisesti tunnustettuihin auktoriteetteihin ja hänen ajoittainen poleeminen räväkkyytensä kumpuaa innosta osoittaa, että hän on läksynsä parhaiten opetellut mallioppilas. Jos hänen kirjoituksistaan on hahmotettavissa jokin poliittinen ihanne, se lienee 70-80-lukulainen vanhojen puolueiden konsensus. Erityisen huvittavaa tässä pahansisuisessa valtavirran myötäilijässä on se, että hän heristeli monessa yhteydessä sormeaan asiallisen internetkäyttäytymisen puolesta, kunnes meni minun internetkäyttäytymiseni innoittamana suoltamaan edellä mainitun rehevän alatyylisen verbaalisen oksennuksen.

Tällaisia ovat siis öykkäröintini nostattaman lynkkaussakin sivistyneemmät jäsenet. Vähemmän sivistyneet eivät tyytyneet vain lähettämään seksuaalissävytteisiä solvausviestejä minulle, vaan lähettivät niitä myös vaimolleni ja lemmikkikoirani (!) Facebook-sivulle.

On tietenkin typerää kirjoittaa tällainen tilitys juhannuksen tapahtumista ja niiden jälkipyykistä. On selvää, miten tähänkin reagoidaan: taas tuo rääväsuinen kryptofasisti yrittää selitellä tekojaan, säälii itseään ja syyttää virheistään muita... Median ja sosiaalisen median toimintaa pintapuolisestikin tunteva tajuaa kyllä, että itseään puolustavaa pidetään ruikuttajana eikä roskaväen verenhimoa tyydytä mikään muu kuin pään painaminen säyseästi mestauspölkylle. Mutta väliäkö tuolla. En kirjoita tätä vaikuttaakseni kenenkään näkemyksiin, vaan huvin vuoksi / itserakkaudestani / kostonhimostani / kyvyttömyydestäni olla hiljaa – valitkaa mieleisenne vaihtoehto. Olen kerrostalon katonreunalla seisova mies, joka kieltäytyy hyppäämästä koska liian moni taputtaisi.

Kaikesta päätellen näyttää siltä, että elämäni likasankona jatkuu, vaikka skandaalin käry onkin jo hälvennyt. Eikä se minua haittaa. Hyvät Ihmiset saavat kaikin mokomin käyttää minua pimeän puolensa purkautumiskanavana, kunhan minun ei tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Epäilemättä vihaan ja halveksin heitä yhtä paljon kuin he minua ja olen tehnyt sen myös selväksi, joten olemme tässä mielessä sujut. Toivoisin vain heidän olevan rehellisempiä vaikuttimiensa suhteen. He olisivat silloin hauskempia ja heissä saattaisi jopa olla hiven arvostamisen aihetta.







Viitteet:

(1) Koska nyt otin tapauksen puheeksi ja asia epäilemättä kiinnostaa kaikkia, kerron mistä "hevosen kyrpä" -episodi sai alkunsa. Olin viime vuonna pikkujoulukaudella erään kollegani kirjanjulkaisujuhlissa. Kun siirryimme juhlavastaanotolta anniskeluravintolaan, illan isäntä alkoi olla niin tukevasti juovuksissa, että pystyi ajoittain hokemaan vain "Voi hevosen kyrpä". Tällainen kursailematon maalaisilmaisu (hän oli kotoisin alkujaan Hämeestä niin kuin minäkin) huvitti minua niin paljon, että mentyäni myöhään yöstä taksilla kotiin innostuin levittämään kyseistä meemiä pitkin sosiaalista mediaa. Aamulla "hevosen kyrpä" -tervehdyksen löysivät Facebook-seiniltään paitsi lukuisat ystäväni, myös monet poliitikot joilla oli avoin profiili.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Naisvihasta




















Opetuslapsi kysyi: Mikä on naisvihaaja?

Mestari vastasi: En tiedä, mutta sanaa käyttävät pelkurit niistä, jotka sanovat sen mitä jokainen ajattelee. Pelkurit ovat miehiä, jotka eivät osaa lähestyä naisia menemättä päästään pyörälle. He ostavat naisten suosion tarjoilemalla muiden miesten päät hopealautasella. He imevät itsensä täyteen feminiinisyyttä, jonka he näkevät silmillään ja kokevat tunteillaan. Totta kyllä, on asioita joita ei pidä nostaa esiin jokapäiväisessä keskustelussa, eikä naiselle ole soveliasta puhua hänen sukupuolensa perimmäisestä olemuksesta ääneen, mutta joskus siitä on sallittua kirjoittaa.


- August Strindberg




Misogynia eli naisviha on käsite, jota käytetään selittämään lukuisia asioita. Feministien mukaan naisviha motivoi laajaa ja sekalaista joukkoa miehiä blondivitsien kertojista abortin vastustajiin. Käytännössä naisvihasyytöksien kohteeksi joutumiseen riittää jo se, että sanoo mitä tahansa mitä joku tai jotkut naiset voivat pitää kielteisenä. Yksittäisen naisen ulkonäköä halventavat kommentit ilmentävät naisvihaa, samoin ”naisten euro” -myytin kyseenalaistaminen.

Naisvihasta puhutaan kuin se ei olisi tunne tai yksilöllinen ominaisuus, vaan kollektiivinen ilmiö ja kulttuurinen virtaus. Se ”velloo” internetissä, se on ”kärjistynyt” julkisessa keskustelussa. Se kytkeytyy sellaisiinkin ilmiöihin, joilla ei päällisin puolin näytä olevan mitään tekemistä sen kanssa. Tulva-lehdessä (2/2014) Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aro kirjoitti, että ”rasismi, anti-islamismi ja naisviha” ovat internetin ”vihakulttuurin kolme pääpilaria”, joita ei voi erottaa toisistaan.

Naisvihalla ei näytä myöskään olevan feminiinistä vastinetta. Yksikään feministi tai profeministimies ei ole puhunut miesvihasta tai miehiin kohdistuvasta ”vihapuheesta”. Ilmeisesti kaikki miesten ulkonäköön ja seksitaitoihin kohdistuvat halventavat puheet, suomalaisten miesten mieltäminen umpimielisiksi naistenhakkaajiksi, feminismin kriitikoiden nimittely ”munattomiksi” ja ”peräkammarinpojiksi” jne. kumpuavat rakkaudesta tai ilmentävät sorrettujen oikeutettua suuttumusta.

Nykyinen häly naisvihasta on mahdollinen vain feministisen ideologian puitteissa. Ajatuksessa kollektiivisesta naisvihasta on järkeä vain jos oletetaan, että elämme ”patriarkaalisessa” yhteiskunnassa ja ”fallosentrisessä” kulttuurissa, joka korottaa miehiset ominaisuudet säännönmukaisesti naisellisten yläpuolelle ja jossa naisiin kohdistuva viha ja halveksunta on institutionalisoitu.

Naisvihan käsitteestä kiistellessä yksi puoli yleensä väittää, että naisvihaa on kaikkialla ja toisen mielestä sitä ei ole olemassakaan. Molemmat ovat tavallaan väärässä. Henkilökohtaisesti voin todeta, että minulla on paljonkin tunteita ja luonteenpiirteitä, joita voi sanoa naisvihamielisiksi. En pidä useimmista naisista, ja monet heistä saavat minut pahalle tuulelle. Löydän naisista helposti pikkusieluista moralismia, epäluotettavuutta, henkistä latteutta, huumorintajuttomuutta, passiivis-aggressiivista kieroutta, solipsistista itseriittoisuutta ja muita viheliäisiä ominaisuuksia. Näen heissä myötäsyntyistä pikkuporvarillisuutta joka korottaa mukavuuden ylimmäksi arvoksi, keskinkertaisuutta joka yrittää keskinkertaistaa kaiken muun. Tartun verraten harvoin naisten kirjoittamiin kaunokirjallisiin teoksiin koska suurin osa niistä joko ärsyttää minua tai jättää minut välinpitämättömäksi, ja olen yhä uudelleen tullut siihen johtopäätökseen, että mitä naisvaltaisempaa kulttuurielämä on, sitä valjumpaa ja merkityksettömämpää se on. Olen usein, varsinkin nuorempana, pyrkinyt tieten tahtoen ärsyttämään ja loukkaamaan naisia, niitäkin jotka eivät ole antaneet siihen mitään varsinaista aihetta.

En ole tarkkaan selvillä siitä, mistä oma naisvihani kumpuaa. Yhtä erillistä syytä tuskin löytyykään. Se saattaa olla synnynnäinen taipumus, tai peruja ajalta jolloin olin turhautunut naisten eroottisen huomion puutteesta. Tai sitten olen suuttunut naisille, koska typeryyttäni uskoin joskus heistä kerrotut viralliset valheet ja totuuden paljastuttua järkytyin. Tai kenties olen nähnyt niin paljon rappeutunutta ja vääristynyttä naiseutta, että se on vaikuttanut koko naiskuvaani. En toisaalta kuvittele, että kielteiset käsitykseni naisista vastaisivat kaikilta osin todellisuutta, eivätkä ne ole estäneet minua näkemästä naisissa hyviäkin puolia tai luomasta positiivisia suhteita heihin. Mutten myöskään tunne tarvetta peitellä näitä käsityksiä tai kiistää niiden olemassaoloa, pidettiinpä niitä miten sopimattomina hyvänsä.

Joka tapauksessa kyse on yksilöpsykologisesta ominaisuudesta. Väite, että misogynia olisi yleinen miesten ominaisuus tai kulttuurinen käytäntö, on poliittisesti tarkoitushakuista sumutusta. Se leimaa tietyt miesten asenteet ja käyttäytymismallit naisvihan ilmentymiksi, ja sitten ”selittää” naisvihan ”patriarkaalisilla valtarakenteilla” - abstraktiolla, jonka ainoa tarkoitus on näiden asenteiden ja käyttäytymismallien selittäminen. Kehäpäätelmä on ilmeinen: patriarkaaliset valtarakenteet synnyttävät naisvihamielisiä asenteita, ja patriarkaaliset valtarakenteet ovat seurausta naisvihamielisistä asenteista.

Usko ”patriarkaatin” ja yhteiskuntaan juurtuneen naisvihan olemassaoloon on uskoa miesten kollektiiviseen vihamielisyyteen, joka alati uhkaa naisten vapautumispyrkimyksiä. Tällä näkymättömällä mutta pahantahtoisella voimalla on feministisissä yhteiskuntateorioissa sama asema kuin paholaisella kristinuskossa. Sen katsotaan olevan läsnä varsinkin silloin kun sen olemassaolo kiistetään – tämä on paholaisen oveluutta. Tieteellisenä esiintyvä feminismi on pitkälti uskonto, ja feministiset teoreetikot ja aktivistit ovat pappeja, joiden tehtävä on paljastaa ja tuomita metafyysistä pahuutta edustava naisviha missä sitä sitten esiintyykin.

Paitsi että feministit eivät koskaan ole onnistuneet todistamaan kulttuuris-yhteiskunnallisen naisvastaisuuden olemassaoloa, he eivät myöskään ole kyenneet selittämään tyydyttävästi, mistä sellainen olisi voinut saada alkunsa. Jos puoliuskonnollinen ajatus miessukupuolen olemuksellisesta naisvastaisuudesta ei kelpaa, naisvihan synnyn voi selittää vain salaliittoteorialla. Aivan kuin ammoisina aikoina miesjoukko olisi kerääntynyt leiritulen ympärille ja päättänyt keskenään, että tästä lähin miehen roolia metsästäjänä ja soturina pidetään ihmislajin saavutuksista suurimpana ja synnyttäminen leimataan heikoksi ja häpeälliseksi. Siitä lähtien uskonnot ovat rajoittaneet naisten käyttäytymistä ja taideluomukset ovat esittäneet naisen kielteisessä valossa. Ennen miesten suurta kollektiivista vehkeilyä on ilmeisesti vallinnut harmoninen tasa-arvon tila tai lempeä matriarkaalinen järjestys.

Ajatus on paitsi huvittava, myös selvästi virheellinen. Synnyttämiseen ja äitiyteen on kaikissa kulttuureissa liittynyt niin paljon tabuja, myyttejä ja sääntöjä, ettei kyse ole ainakaan mistään heikkona ja vähäpätöisenä pidetystä asiasta. Kristinuskon neitsyt Maria -kultti ja kreikkalaisen mytologian Gaia ovat esimerkkejä siitä, että synnyttävän naisen hahmo on saanut keskeisen aseman monen muuten miesvaltaisen kulttuurin koko maailmankuvassa, ja äidin vahingoittamista on pidetty raskaana rikoksena todennäköisesti kaikissa ihmisyhteisöissä. ”Patriarkaatti” on toki todellinen ilmiö siinä mielessä, että lähestulkoon kaikissa historian tuntemissa yhteiskunnissa ylin taloudellinen ja poliittinen valta on ollut miehillä. Sen sijaan mikään ei todista, että patriarkaalinen järjestelmä olisi automaattisesti ja läpikotaisin naisvihamielinen.

Yhtä hatara on väite, että maskuliininen identiteetti ja miesten keskinäinen sosiaalisuus rakentuisivat naisvihan varaan. Se, että mies välttää paljastamasta itsestään feminiinisiä piirteitä kuten haavoittuvuutta ja tunteellisuutta, ei ole naisvihaa – se on perusteltua varovaisuutta. Naiset moittivat miehiä siitä, etteivät he puhu tunteistaan heille, mutta moni mies on saanut kokea miten naiset käyttävät miesten heikkoja kohtia hyväkseen ja kääntävät ne miehiä vastaan konfliktin tullessa. Moni mies on satuttanut itsensä ollessaan liian avoin. Niinpä mies valikoi tarkkaan, kenelle ja milloin hän paljastaa heikot kohtansa.

Se, että mies ei halua olla naisen kaltainen, mielletään nykyään vihaksi. Mutta yksi syy sille, miksi mies tahtoo korostaa voimaa ja urheutta herkkyyden ja haavoittuvuuden kustannuksella on se, että hän rakastaa lähellään olevia naisia. Jokainen mies tuntee sisimmässään puolisonsa olevan hänen suojeluksessaan, ja haluaa olla valmis uhrautumaan tämän puolesta jos on tarpeen. Jos mies paljastaisi heikkoutensa naiselle liian helposti, nainen saattaisi ryhtyä opastamaan, opettamaan ja holhoamaan häntä. Ja kuinka holhoojaansa voisi suojella? Mitä mieltä olisi uhrautua itseään vahvemman puolesta?

En ole kuullut yhdenkään feministin tunnustavan sitä tosiseikkaa, että talvisodassa noin 70 000 suomalaista miestä kuoli tai haavoittui suomalaisten naisten puolesta. He valjastivat thumoksensa, kovettivat luontonsa ja asettivat itsensä vaaraan, jotta heidän vaimonsa ja tyttärensä välttyisivät vihollismiehitykseltä ja vainolta. Oliko se naisvihaa? Ja kiinnostaisiko tämän päivän suomalaista miestä istua 105 päivää hangessa häntä väheksyvien ja demonisoivien tasa-arvonaisten puolesta? Tässä hieman mietittävää.

Yksi miehen keskeisistä paradokseista on se, että hän rakastaa eniten sitä jonka kaltaiseksi ei halua tulla. Nainen ei ole miehen silmissä huonompi vaan erilainen, ja niin paljon kuin hän naista saattaakin rakastaa, hänen on paikkansa löytääkseen ja olemassaolonsa oikeuttaakseen oltava mies. Tätä ristiriitaa luulevat vihaksi ne, jotka vihaavat erojen luomaa moninaisuutta ja haluavat muuttaa maailman yhtä laimeaksi ja ennalta-arvattaviksi kuin he itse ovat.