sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Puheet Kiuas Kustannuksen kevään kirjojen julkaisutilaisuudessa















Kiuas Kustannuksen kevään kirjojen julkaisutilaisuus pidettiin vappuaattona 30.4.2016 Arkadia International Bookshopissa Helsingissä. Oheinen linkki sisältää videotaltioinnin minun ja dosentti Juhani Sarsilan tilaisuudessa pitämistä puheista. Puhuin itse kustantamosta yleensä ja lyhyesti Sanansäilä-valikoimasta. Sarsilan puhe käsitteli Oswald Spengleriä ja Kiukaalta vastikään ilmestynyttä Spengler-suomennosta Ihminen ja tekniikka. Suosittelen erityisesti kuuntelemaan Sarsilan puheen, josta huokuu humanistinen sivistys sanan parhaassa merkityksessä.


Katso video täältä.

Molempia uusia kirjoja voi ostaa Kiuas Kustannuksen verkkokaupasta.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Hännikäinen on Hännikäinen: itsehaastattelu




Minkä vuoksi itsehaastattelu? Onko kyseessä postmoderni temppu vai silkka narsismi?

Mikseivät nekin, mutta itsensä haastatteleminen on myös kirjallinen perinne. Sitä ovat tehneet F. Scott Fitzgerald, Tennessee Williams, Joyce Carol Oates, Ingmar Bergman, Evelyn Waugh, Milan Kundera ja monet muut. Vladimir Nabokov halusi aina haastattelukysymykset etukäteen, ja käytännössä kirjoitti haastattelunsa itse ennen varsinaista haastattelutilannetta. Kerran hän saapui tapaamiseen toimittajan luo, antoi tälle paperinipun ja sanoi: ”Tässä haastattelu. Voit mennä kotiin.” Hän oli kirjoittanut kysymykset ja vastaukset itse.

Olen tehnyt ja kääntänyt monia haastatteluja, ja ollut haastateltavana itse. Samalla haastattelun dynamiikka on tullut minulle tutuksi. Henkilökemia ja kysymysten laatu merkitsevät paljon. Hyvän haastattelijan kanssa haastattelutilanne muistuttaa pikemminkin keskustelua ja voi olla äärimmäisen innostavaa; huonon kanssa se on lähinnä kiinalaista vesikidutusta. Kun haastattelee itseään, yllätysmomentti tietenkin puuttuu, mutta toisaalta saattaa olla, että itselleen joutuu vastaamaan rehellisimmin. Koko kirjailijan työ on pitkälti keskustelua ja väittelyä omien sisäisten ääntensä kanssa, ja itsehaastattelu on tämän prosessin tuomista esiin.

Juuri ilmestyneessä kirjoituskokoelmassasi Sanansäilä. Kirjoituksia 2008-2016 on ennenjulkaisematon teksti ”Esseen kirjoittamisesta”. Siinä kerrot kiintyneesi esseemuotoon, ja ettei esimerkiksi romaanin kirjoittaminen kiinnosta sinua. Kuitenkin ihailet monia romaanikirjailijoita ja olet kirjoittanut romaaneja käsitteleviä esseitä.

Melkein kaikki suosikkiromaanini ovat autofiktiivisiä, siis sellaisia, joissa päähenkilö on tavalla tai toisella kirjailijan alter ego. Céline käyttää Ferdinand Bardamuta kertoakseen, miten maailma hänen mielestään makaa. Lukiessani romaania kiinnitän huomiota sen maailmankuvaan, siitä välittyvään kokemukseen maailmasta, en niinkään eläydy tarinaan tai samaistu henkilöihin. Minua kiinnostaa se, mitä kirjoittaja vihaa ja rakastaa, missä hän ei viihdy ja mihin hän kaipaa, kuin se miten hyvin hän osaa pitää jännitystä yllä tai kehittää yllättäviä juonenkäänteitä. Samaten kirjoittajan persoona kiinnostaa minua paljon enemmän kuin yksikään keksitty henkilöhahmo. Esimerkiksi J. G. Ballardin tuotannon kova ydin ovat mielestäni hänen haastattelunsa, joissa hän puhuu omana itsenään, eivät niinkään hänen romaaninsa ja novellinsa.

Useimmat kirjailijat tuntuvat tarvitsevan tarinan ja keksittyjä henkilöitä välikappaleeksi, ja ainakin useimmat lukijat tarvitsevat. Ihmiset haluavat lukea tarinoita, uppoutua niihin ja olla niiden vietävissä. Saisin varmasti enemmän lukijoita, jos upottaisin mietteeni kertomuksiin. Mutta minussa on aivan liikaa opettavaisuutta ja sanomisen halua, että voisin olla hyvä tarinankertoja tai henkilöhahmojen kehittäjä. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi luultavasti hätäisesti romaanin muotoon puettu essee tai pamfletti. Ja sellaista on turha tehdä, sillä kirjallisuudenlaji pitäisi valita esteettisen pakon sanelemana. Jos kirjoittaa vaikkapa runon, siinä pitäisi olla jotakin sellaista jonka voi ilmaista ainoastaan runouden keinoin.

Mutta eikö esseistikin naamioi itsensä rakentamalla tietynlaisen kirjoittajaminän, joka ei ole aivan yhteneväinen hänen todellisen persoonansa kanssa? Olet itse korostanut tätä puolta.

Kyllä, mutta rakentavathan ihmiset myös sosiaalisia minuuksia, joita vaihtavat tiheästi muille puhuessaan. Kun puhumme muille, olemme välillä avoimia, välillä taas olemme ilkikurisia, liioittelemme, ärsytämme tahallamme ja niin edelleen. Esseisti toimii samalla tavoin: hän puhuu suoraan, mutta asentoja vaihdellen. Sikäli hän on vapaampi, ettei hän ole suorassa kontaktissa yleisöön eikä joudu kohtaamaan muiden reaktioita suoraan.

Olet puhunut myös siitä, miten kerronnallisuus ja fiktio ovat kärsineet inflaation. Mitä tarkoitat tällä?

Kertovat rakenteet ovat nykyään läsnä kaikkialla. Mainokset, luontodokumentit, uutiset, kaikki halutaan esittää tarinoina, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä on kulttuuria latistava ilmiö, sillä se palvelee lopulta pelkkää ihmisen viihtymishalua. Meitä ei enää kiinnosta mitä sanottavaa jollakulla on, haluamme vain nähdä hänen tekevän nokkelia kerronnallisia temppuja jotka pitävät tylsistymisen loitolla. Sirkushuveja. Edistysuskoa väitetään kuolleeksi, mutta kyllä se selvästi elää ja voi hyvin tässä narratiivisuuden tyranniassa. Kaiken tarinallistaminen luo illuusion, että asioilla on aina siisti positiivinen ratkaisu. Totta kai ihminen luonnostaan hahmottaa monia asioita lineaarisesti, siis kertomuksina, mutta helposti unohdetaan että muunkinlaisia kokemistapoja on. Itselleni on aina ollut selvää, että todellisuus koostuu vähintään yhtä paljon läsnäolosta, toistosta ja kehämäisestä liikkeestä kuin selkeästi etenevistä kertomuksista.

Vihamielisyytesi edistysuskoa, utopioita ja helppojen ratkaisujen illuusiota kohtaan näkyy koko tuotannossasi. Onko se myötäsyntyistä, vai oletko joskus ajatellut eri tavalla?

Olin lukioikäisenä radikaalivasemmistolainen, niin kuin monet sen ikäisenä ovat. Se ei kestänyt kovin kauaa, koska en osannut koskaan aidosti omaksua vasemmistolaista ihmiskuvaa. Kaikissa sosialistisissa aatteissa on läsnä tietty alkumyytti, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta vääränlaiset olosuhteet pilaavat hänet. Se on eri asteisena kaivettavissa esiin kaikista saman kategorian aatteista sosiaalidemokratiasta anarkismiin. Se ei perustu mihinkään oikeaan kokemukseen tai tietoon ihmisen toiminnasta, se on jonkinlaista lapsenuskoa josta halutaan pitää kiinni vaikka mikä olisi. Ymmärrän tarpeen ajatella noin, mutta minusta ei siihen ole.

Mutta nopealla vieraantumisellani siitä maailmankuvasta oli myös eräs merkittävämpi ja radikaalimpi syy. Totesin, etten oikeasti haluaisi elää sellaisessa maailmassa, josta kaikensorttiset idealistit ja utopistit haaveilevat. Sosiaalisen tasa-arvon, sukupuolten tasa-arvon, maailmanrauhan ja sen sellaisten toteutuminen tarkoittaisi maailmaa, joka olisi tappavan yhdenmukainen ja ikävä. Sellainen kuin ylivalotetut kuvat paratiisista Jehovan todistajien lehdissä. Konflikti, eturistiriidat, kilpailu ja hierarkia on syväkoodattu ihmiseen, ja niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä, vaikka se aina tehdäänkin humanismin nimissä. Spengler, jota aloin lukea joskus parikymppisenä, sanoi että pitkän sodan kestää vain harva mutta pitkää rauhaa ei kestä kukaan. Emme tarvitse pelkkää mielihyvää, vaan myös ajoittaista kamppailua ja puutetta. Jos uskoo, että ihminen voi elää harmoniassa ja että maailmasta on poistettavissa kaikki vääryys ja verenvuodatus, silloin orjuuttaa ensin itsensä ja sitten pyrkii orjuuttamaan kaikki muut. Koko todellisuus alistetaan jonkin täydellisyyshaaveen ikeeseen eikä lopulta siedetä vähäisintäkään poikkeamaa ideaalista. Tuollainen ajattelutapa ei sovi yhdellekään luovalle ihmiselle, vaikka juuri luovat ihmiset tuntuvat helpoimmin moisiin haksahtavan.

Sosialismin idea oli alkujaan puolustaa tuottavan työn tekijöitä pääomaa vastaan. Se oli aivan ymmärrettävä reaktio siihen sekasortoon ja räikeään epäoikeudenmukaisuuteen, jota teollistuminen ja 1800-luvun mallinen laissez-faire -kapitalismi olivat monissa maissa tuottaneet. Mutta sittemmin siitä on tullut eräänlaista herätyskristillisyyttä, josta on vain poistettu teistinen ulottuvuus. Se on esimerkiksi valmis antamaan vaikka maailman tuhoutua, kunhan kaikki kolmannen maailman pakolaiset vain pääsevät lännen ruokapatojen ääreen.

Olet julkisissa ulostuloissasi alkanut yhä avoimemmin arvostelemaan kulttuuripiirejä ja kulttuuri-insituutioita. Johtuuko tämä siitä, että sinusta on tullut yhä enemmän persona non grata täkäläisessä kulttuurimaailmassa?

Kyllä. En ole koskaan ollut erityisen pidetty hahmo kirjallisen väen keskuudessa, ja se on näkynyt käytännön tasolla. Vihamiehiä on tullut paljon, ja vuosiapurahaputkeen en ole koskaan päässyt. Mutta nykyään moni sellainenkin, jota olen pitänyt ystävänä tai ainakin luotettavana, on kääntänyt selkänsä ja vähäisetkin rahahanat tuntuvat sulkeutuvan. Sellainen avaa silmät ja suun.

On helppo väittää, että epäsuosioni johtuu mediassakin puiduista öykkäröinneistäni, mutta se ei pidä paikkaansa. Öykkäröinnit ovat lähinnä olleet kätevä tekosyy minun saamisekseni paitsioon, ja olen tietenkin ollut todella hölmö antaessani aseita vihollisten käteen. Kaava menee niin, että ensin ihmistä ajetaan nurkkaan lukemattomin tavoin, ja sitten kun hän menettää itsehillintänsä ja reagoi väärin, hänet sotketaan suohon. Ja jos olisin suudellut oikeita takalistoja ja pysynyt hiljaa poliittisista mielipiteistäni, minulle olisi korkeintaan heristetty vähän sormea. Mietitään 1960-70-lukua: Salamaa, Saarikoskea, Ojaharjua ja muita. Hehän olivat täysiä sikoja. Omat toilailuni ovat olleet pientä kaikkeen silloin tapahtuneeseen verrattuna.

Aiemmin yritin säilyttää jonkinlaisen myönteisen perusnäkemyksen suomalaisesta kulttuurimaailmasta ja pidättäytyä henkilöönmenevästä kritiikistä ja epäkohtien julkisesta esittelystä. Ne olivat sisäpuolella olevan mietteitä; kollegat olivat kuitenkin omaa läheistä viiteryhmää, ja naiivisti uskoin pahimpien ongelmien korjaantuvan pikku hiljaa. Mutta kahden tai kolmen viime vuoden aikana olen kohdannut sen maailman mädännäisyyden niin sanotusti pohjamutia myöten. En ole vuosiin pystynyt lukemaan apurahan saaneiden listoja, noita mielistelijöiden ja mitättömyyksien luetteloita. En tunne olevani mitään velkaa, ja puhun tästä lähin suuni puhtaaksi.

Onko kulttuurimaailma ideologisesti niin ahdasmielinen kuin esimerkiksi jotkut perussuomalaiset antavat ymmärtää?

Ei välttämättä yksilötasolla, mutta kokonaisuutena kyllä. Moni puhuu yksityiskeskusteluissa ihan järkeviä, mutta julkisesti joko vaikenee tai resitoi kiltisti virallisia näkemyksiä. Pelko on levinnyt laajalle: ihmiset pelkäävät jo ennestään vähäisen rahoituksen, työtilaisuuksien ja niin sanottujen ystävien kaikkoamista. Hyvin verkostoituneet lynkkaus- ja boikottifalangit ovat valmiina, jos joku lähtee julkisesti esittämään vääränlaisia näkemyksiä. Saan jatkuvasti kuulla aivan poskettomia juttuja. Vähän aikaa sitten eräs kollega kertoi erään suuren kustantamon hylänneen käsikirjoituksia sillä perusteella, että taloon ei kaivata enää keski-ikäisiä mieskirjailijoita. Toinen kollega yritettiin savustaa ulos luovan kirjoittamisen opettajan paikalta, koska hän oli kirjoittanut maahanmuuttokriittiselle facebook-sivustolle. Jonkinlaisia säröjä tähän jälkistalinistiseen ilmapiiriin on jo tullut, mutta todellinen muutos tapahtuu vasta sitten kun arvostelijat alkavat esiintyä omilla nimillään ja verkostoituvat keskenään.

Tällä hetkellä jauhetaan kovasti niin sanotusta vihapuheesta, jota maakuntien karvalakkimiehet kohdistavat kulttuurin ja tieteen edustajiin. Se kuulemma uhkaa kulttuuria, sivistystä ja sananvapautta. Mutta kovin harva korotti äänensä silloin kun äärivasemmistolaiset huligaanit ja joukko kulttuuripiirien iilimatoja yrittivät vaientaa minut vuoden 2015 alussa. Jos en olisi itse ryhtynyt pitämään meteliä asiasta, sitä ei olisi noteerannut kukaan. Eikä se touhu ole loppunut vieläkään: vähän väliä kuulee jostakin kulissientakaisesta ”nyt viedään Hännikäiseltä apurahat ja julkaisumahdollisuudet” -hankkeesta, ja kotitaloni seinää käydään toisinaan töhrimässä.

Jotkut ovat kyllä puolustaneet minua avoimesti kaikkia vaientamisyrityksiä vastaan. Esimerkiksi kirjailija Jani Saxell, joka on itse vasemmistolainen, ja kääntäjä-kustantaja Kari Klemelä. Kaikki kunnia näille muutamille suoraselkäisille, mutta jokaista heidän kaltaistaan kohti on lauma niitä, joiden hartain toive on nähdä minut haudattavan elävältä. Ja vielä enemmän löytyy niitä, jotka voisivat avata suunsa ja joiden mielipiteellä saattaisi olla vaikutusta, mutta jotka pitävät jäsenyyttään Keskinäisen Kehumisen Kerhossa (KKK) niin suuressa arvossa, että pysyvät mieluummin vaiti. Ensin mainitsemalleni ryhmälle lähetän sellaisia terveisiä, että nimenne ja typerät, omahyväiset, kaunaiset naamataulunne ovat kyllä tiedossa ja paljastetaan sopivana hetkenä. Jälkimmäiselle porukalle sanon vain, että jos joskus satun paikalle kun joku teistä on hukkumassa jäihin, vilkutan iloisesti ja jatkan matkaa.

Olet aikeissa kirjoittaa jonkinlaisen muistelmateoksen seikkailuistasi 2000-luvun kulttuuri- ja poliittisessa elämässä?

Olen tarkastellut sitä läheltä jokseenkin pitkällä aikavälillä ja tutustunut moniin ihmisiin, ja nyt aika tuntuu kypsältä kirjoittaa siitä. Muistiinpanoja on jonkin verran valmiina. Piirrän siinä muotokuvan aika monesta kirjallisuuselämän vaikuttajasta, kuvaan kustannusmaailman kuvioita, kansallismielisiä piirejä ja tätä mielipideilmaston kiristymistä eräänlaiseksi kulttuurisodaksi. Uskoakseni aika harva on nähnyt viime vuosien kulttuurisotakehityksen yhtä läheltä ja monelta puolelta kuin minä. Sanomattakin on selvää, että kirjassa paljastetaan myös paljon kaikenlaista epämiellyttävää monista yksityishenkilöistä ja organisaatiosta – ja ihan nimillä mainiten. Minulla on pari muutakin kirjaprojektia tällä hetkellä, mutta tämä innostaa eniten, ja se on myös suuritöisin. Sen aion kuitenkin saattaa valmiiksi ja julkaista, vaikka sen jälkeen pitäisi ampua kuula kalloon.

Viittasit nykylinjaa arvostelevien verkostoitumiseen. Olet nyt myös mukana kustannusmaailmassa, kustannustoimittajana hiljattain perustetussa Kiuas Kustannuksessa, joka on läheisessä yhteistyössä muun muassa Sarastus-lehden kanssa. Onko kyseessä jokin oikeistohenkisten kirjailijoiden julkaisukanava?

Kenties sitäkin, mutta mitään yhden asian propagandakustantamoa siitä ei ole tarkoitus tehdä. Projektin eräitä esikuvia ovat brittiläinen Arktos-kustantamo, joka on selvästi oikeistolainen ja nationalistinen, ja amerikkalainen Telos Press, jolla taas on juuret vasemmistolaisessa kriittisessä teoriassa. Molemmilla on tietynlainen agenda, mutta sitä ei noudateta mitenkään yksioikoisesti. Telos julkaisee paljon Ernst Jüngerin ja Carl Schmittin kaltaisten oikeistoon yhdistettyjen ajattelijoiden teoksia, Arktosilla taas on kustannusohjelmassaan poliittisen materiaalin ohella muun muassa Strindbergiä ja intialaista filosofiaa. Kiuas keskittyy ensi sijassa yhteiskunnalliseen ja filosofiseen materiaaliin. Ensi syksynä on tulossa yksi romaanikin, tosin kovin laajamittaiseen fiktion julkaisemiseen meillä ei tällä hetkellä ole resursseja, vaikka rahoitus onkin muutoin kunnossa.

Pidätkö kulttuurisodan ilmapiiriä yksinomaan epämiellyttävänä, vai näetkö siinä myös myönteisiä puolia?

Kyllä se myös puhdistaa ilmaa ja selkeyttää asioita. Ihmiset hakeutuvat samanhenkisten pariin, mikä lujittaa yhteisöllisyyttä vaikka toisaalta johtaakin poteroitumiseen. Olen sisäisesti siten rakentunut, että kaipaan konfliktin sähköistävää vaikutusta jotta tuntisin eläväni. Paras vaihtoehto olisi tietenkin sivistynyt keskusteluilmapiiri, jossa ajatuksia voisi vaihtaa maailmankuvallisista eroista piittaamatta, mutten näe sellaisen syntymiselle kovin suuria mahdollisuuksia tällä hetkellä. Melko suuri osa suomalaisista tuntuu elävän aivan eri planeetalla ja ymmärtävän monien keskeisten käsitteiden merkityksen aivan eri tavalla kuin minä. Yhtenäiskulttuuri on todellakin kuollut. Lukeneisto on parjannut sitä 80-90-luvuilta saakka, mutta harva taisi tajuta, mitä saamme tilalle. Tällaisten rakenteiden hajoamisen seurauksena ei koskaan ole mikään tilkkutäkkimäinen harmonia, vaan henkinen sisällissota.

Sinulta ilmestyy myöhemmin tänä keväänä toinenkin kirja, esseistinen proosateos Kuolevainen. Eikö kuolemateemasta ole jo sanottu kaikki mahdollinen?

Luultavasti on, mutta niin on kaikesta muustakin olennaisesta. En ole varmaankaan sanonut kirjoissani mitään sellaista, mitä ei olisi jossakin muodossa sanottu joskus aiemmin. Mutta toisaalta kaikki tuntuu tuoreelta, kun sen siivilöi oman näkökulmansa, oman persoonallisuutensa läpi. Se on kirjallisuuden idea, ei niinkään erikoisten keksintöjen tuottaminen. Ja kuolemahan on asia johon jokaisella elävällä on hyvin intiimi ja henkilökohtainen suhde. Se on jotakin äärettömän syvästi omaa, eikä kukaan voi riistää sitä meiltä.

Kuolevaisessa käsittelet ensimmäistä kertaa seikkaperäisesti uskontoa ja suhdettasi siihen. Aiemmin olet lähinnä sivunnut aihetta.

Uskonto on kiinnostanut minua aina, vaikken ole löytänyt ainuttakaan uskontoa, jota voisin tunnustaa. Kristinuskoon minulla on vähän samantapainen suhde kuin vasemmistolaisuuteen: en ole koskaan osannut sisimmässäni hyväksyä sen perustavia opinkappaleita. Kristinusko menetti voimansa sillä hetkellä kun se alkoi ottaa tietyt pääperiaatteensa vakavasti. Nietzsche on kristinuskon keskeisistä kriitikoista ainoa jota kannattaa kuunnella, ja hän oli oikeassa: jotain syvän defaitistista ja alistunutta kristillisyyden pohjavirroissa on. Nöyryys ja lempeys ovat tietenkin hyviä asioita, mutta entä sellaiset ajat, jolloin on välttämätöntä olla ylpeä ja julma? Kristillisiin arvoihin sisältyy yliannostuksen vaara: usko muuttuu helposti fanatismiksi, toivo katteettomaksi haihatteluksi ja rakkaus tuhoisaksi intohimoksi. Tietenkään tällainen ei ole oikein ymmärretyn kristillisyyden mukaista, mutta nämä ovat silti todellisia sokeita pisteitä, eivätkä kristityt ajattelijat ole minusta riittävän rehellisesti käsitelleet niitä.

Kristinuskon ongelmana on myös universalismi. Miksi minkään uskonnon pitäisi, edes ihanteen tasolla, olla tarkoitettu kaikille? Tätä en kykene ymmärtämään. Minulla ei ole romanttisia kuvitelmia antiikin pakanuudesta tai pohjoismaisesta pakanuudesta, mutta yhden asian nämä jo mailleen menneiden uskontojen harjoittajat olivat ymmärtäneet hyvin: jumalat ovat aina tietyn väen, heimon, kansan jumalia. Kun yksi jumala nostetaan ylitse muiden ja koko maailman hallitsijaksi, on kylvetty totalitaarisen ajattelun siemen. Olen arvoiltani ja maailmankatsomukseltani lähempänä eurooppalaista pakanuutta kuin mitään monoteistista uskontoa. Nuorempana olin kiinnostunut katolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, ja jälkeenpäin olen miettinyt, että tämä kiinnostus varmaankin juontui siitä, että näissä kristinuskon haaroissa oli vielä jäljellä paljon pakanallisperäistä ainesta: pyhimykset, perimätieto, mutkikas rituaalisuus... Oppi- ja kirjoituskeskeinen protestanttisuus ei ole koskaan vedonnut minuun.

Kristillinen perinne vaikuttaa minuun tässä kulttuuripiirissä kasvaneena, halusinpa tai en. En lapsellisten ”taistelevien ateistien” tavoin kuvittele, että sen voisi vain heittää pois. Monia tärkeitä taideteoksia ei yksinkertaisesti voi ymmärtää ilman kristillistä kehystä. Mutta selvää on, että kristinuskosta ei enää ole kulttuuria ohjaavaksi voimaksi. Siitä on tullut yksi alakulttuuri muiden joukossa, ja sen piiristä epäilemättä nousee yhä henkisesti valovoimaisia yksilöitä, mutta laajat kansankerrokset eivät enää ota sitä vakavasti. Ja miksi ottaisivatkaan? Kristilliset kirkkokunnat ovat Euroopassa kaikkein innokkaimmin toivottamassa tervetulleeksi islamin, uskonnon jonka harjoittajat vainoavat kristittyjä kaikkialla omassa valtapiirissään. Kenties tässä on kyse jonkinlaisesta marttyyrikompleksista. Henkisenä suuruutena en ainakaan osaa sitä nähdä; se on pelkkää itsetuhoisuutta joka kumpuaa ymmärtämättömyydestä tai hurskastelusta.

Julkaiset tänä vuonna kahdelta eri kustantajalta. Oletko ajatellut tulevaisuudessa vakiintua jonkin tietyn kustantamon talliin?

En osaa sanoa, aika näyttäköön. Uskoisin, että julkaisen suoremmin poliittiset kirjani vastaisuudessa Kiukaan kautta, muunlaiset mistä milloinkin. Kuolevaisen julkaisee Tampereella päämajaansa pitävä uusi kustantamo, joka haluaa vielä hetken pysyä pimennossa yllätysmomentin säilyttääkseen. Minulla on muitakin tulevaisuuden yhteistyösuunnitelmia heidän kanssaan, mutta tuskin kaikki kirjani sopivat heidän linjaansa. Tavallaan on sama, mitä kautta julkaisen, tietyn näkyvyyden ja lukijamäärän saavutan joka tapauksessa. Luulen kuitenkin pysytteleväni pienten ja keskisuurten kustantajien kirjailijana, heidän kanssaan kommunikaatio on mutkattomampaa ja taiteellinen vapaus laajempi. Aloitin urani WSOY:llä vuonna 2002, ja kokemukset sieltä olivat sellaiset, että haluan ehdottoman luotettavan kustannustoimittajan ja takeet suuresta liikkumavarasta ennen kuin uudestaan suostun menemään suureen taloon.

Olen kohdannut monenlaisia vaikeuksia, ja ne tuskin aivan heti päättyvätkään, mutta tärkeimmät asiat ovat jäljellä. Minulla on laaja lukijakunta ja useita toimivia julkaisukanavia. Siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Tietysti olen sellainen luonne, että pusken teokseni vaikka väkisin levitykseen jotain kautta. ”Minä maalaan vaikka paskalla”, julisti Kalervo Palsa, ja se on oikea asenne. Jos katsoo että maailman on syytä kuulla oma sanottava, täytyy vaikka monistaa käsikirjoituksensa ja jakaa sitä Kolmen sepän patsaalla satunnaisille vastaantulijoille, jos ei muuta voi. Sitä minun ei sentään tarvitse tehdä, ja tässä mielessä olen paljon paremmassa asemassa kuin moni muu.

Kiitos haastattelusta.

Kiitos itsellesi.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Kirjauutisia, osa II













Kiuas Kustannuksen kevään uutuudet ovat tulleet painosta. Painotuoreena ovat siis oma kirjoituskokoelmani Sanansäilä. Kirjoituksia 2008-2016 ja Oswald Spenglerin tutkielma Ihminen ja tekniikka. Molempia ovat nyt tilattavissa Kiukaan verkkokaupasta, ja kustantajan Facebook-sivulla ilmoitetaan, kun ne ovat saatavilla muista kirjakaupoista. Arvostelu- ja lehdistökappaleiden tilaaminen onnistuu lähettämällä sähköpostia osoitteeseen sarastus@outlook.com.

Julkaisen tässä pienenä mainospalana Sanansäilän esipuheen.


***



Lukijalle

Tämä valikoima sisältää esseitä ja artikkeleita, jotka ovat ilmestyneet kuuden tähän mennessä julkaistun proosateokseni ulkopuolella. Varhaisin niistä on ilmestynyt vuoden 2008 loppupuolella ja tuorein valmistunut kuluvan vuoden helmikuussa.

Olen koko urani ajan kirjoittanut paljon aikakausilehtiin, verkkojulkaisuihin ja kokoomateoksiin sekä pitänyt julkisia puheita ja esitelmiä. Suosikkifoorumeitani ovat olleet pienet, vähälevikkiset lehdet. Niissä ilmaisunvapaus on laajimmillaan eikä merkkimääristä tarvitse pitää orjallisesti kiinni. Varjopuolena on, että yleisö jää väkisinkin rajatuksi. Muun muassa tästä syystä olen jo pidemmän aikaa halunnut koota parhaat ”irtonaiset” kirjoitukseni yksien kansien väliin.

Korpuksen ulkopuolelle olen jättänyt puhtaat kiistakirjoitukset, kolumnit sekä lyhyet, pikemminkin tiedonvälityksellisiä kuin kirjallisia päämääriä palvelevat arvostelut. Mukaan olen valinnut pidempiä tekstejä, joilla katson olevan esteettistä tai sisällöllistä arvoa, parhaassa tapauksessa molempia.

Olen jakanut kokonaisuuden kolmeen temaattiseen osioon. Ensimmäinen pitää sisällään kirjallisuutta, elokuvaa ja muita taiteenlajeja käsitteleviä esseitä ja pitkiä arvosteluja. Toinen koostuu poliittisista kirjoituksista. Kolmas sisältää kokonaisuudessaan Kunnia-esseekokoelmani (2015) tematiikkaan kytkeytyvän kirjoitussarjan, jonka useimmat osat on julkaistu Marginalia-blogissani huhti-lokakuussa 2015.

Osiojako on tehty selvyyden vuoksi, yleisesti ottaen en erota roolejani kirjoittajana tiukasti toisistaan. Olivatpa tavoitteeni esteettiset, journalistiset, filosofiset tai yhteiskunnalliset, pyrin aina pitämään kiinni muutamasta keskeisestä periaatteesta. Niitä selventäköön George Orwellin tekstinpätkä, josta on tullut minulle eräänlainen huoneentaulu:


Kuluneiden kymmenen vuoden aikana olen eniten halunnut korottaa poliittisen kirjoittamisen taiteeksi. Lähtökohtani on aina uskollisuus asiaa kohtaan, koetun vääryyden tunne. Kun istun kirjoittamaan kirjaa, en sano itselleni: 'Nyt tuotan taideteoksen.' Kirjoitan koska haluan paljastaa jonkin valheen, osoittaa tosiasian johon haluan kiinnittää huomion, ja ensi kädessä olen kiinnostunut siitä että minua kuunnellaan. Mutta en voisi nähdä kirjan enkä pitkän lehtijutunkaan tekemisen vaivaa, ellei se olisi myös esteettinen kokemus. Kuka tahansa viitsii tutkia töitäni näkee että silloinkin kun ne ovat silkkaa propagandaa, niissä on paljon sellaista, mitä täyspäivätoiminen poliitikko pitäisi asiaankuulumattomana. En kykene hylkäämään täysin maailmankuvaa jonka sain lapsena. Niin kauan kuin pysyn hengissä ja terveenä, olen hyvin tarkka proosatyylistä, rakastan maapalloa ja koen mielihyvää kiinteistä esineistä ja tarpeettomista tiedonpalasista. Minun on turha tukahduttaa itsestäni sitä puolta. Tehtävä on yhdistää juurtuneet mielitekoni ja vastenmielisyydet olennaisesti julkisiin, ei yksilöllisiin tekoihin joita tämä aika vaatii kaikilta.

(Esseestä ”Miksi kirjoitan”, suom. Jukka Kemppinen)


Kokelmaan valitsemani kirjoitukset ovat suurin piirtein alkuperäisessä muodossaan. Joitakin verkossa julkaistuja olen joutunut muokkaamaan paremmin paperijulkaisuun sopivaksi, ja aina en ole voinut vastustaa kiusausta tehdä jokin pieni lisäys tai poistaa turha sana sieltä täältä. Mutta pääsääntöisesti olen välttänyt itseni mestaroimista. Kirjoituksista kolme on kokonaan ennen julkaisemattomia. ”Esseen kirjoittamisesta” on pöytälaatikkoon tehty kirjallinen pohdinta, jolle en keksinyt sopivaa julkaisukanavaa ennen kuin aloin koota tätä teosta. Esseen ”Homo!” kirjoitin blogini kirjoitussarjaa varten, ja ”Kansallismielisten järjestöjen tulevaisuudennäkymät” on laadittu puheena pidettäväksi.

Kiitos kirjan nimestä kuuluu vaimolleni, joka alkujaan ehdotti sitä koska katsoi sen kuvaavan osuvasti kirjoitustyyliäni. Sanonta juontuu antiikin spartalaisilta, jotka fyysisen urheuden ohella pitivät arvossa kykyä tehdä vihollinen naurunalaiseksi lakonisen pisteliäällä puheella. Internetin vastaukset.fi -sanakirja antaa sekin hyvän määritelmän: ”Tehoisa ja voimakas puhe. Sellainen joka saa viisaat tajuamaan ja typerykset suuttumaan.” Sellainen ilmaisu on tosiaan ollut ihanteenani aina, ja koska monia tämän kirjan sisältämiä tekstejä on sekä kiitetty että vastustettu jyrkästi, olen ehkä johonkin sen tyyppiseen yltänytkin.


Mellunmäessä,
29.2.2016

Timo Hännikäinen

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Kirjauutisia, osa I












Edellisessä päivityksessä informoin kahdesta tänä keväänä ilmestyvästä kirjastani. Seuraavaksi hieman lisätietoa kirjoista ja julkaisuaikatauluista.

Kirjoituskokoelmani Sanansäilä: Kirjoituksia 2008-2016 on mennyt hiljattain painoon ja ilmestyy Kiuas Kustannukselta arviolta tämän kuun puolessa välissä. Kiuas aloitti toimintansa virallisesti maaliskuussa, ja sen internetsivut löytyvät täältä. Ilmoitan erikseen, kun teos on tilattavissa ja saatavilla kirjakaupoista, joten kannattaa seurata kustantajan sivua, Facebook-päivityksiä sekä kirjailijasivuani Facebookissa.

Proosateostani Kuolevainen taitetaan parhaillaan, ja veikkaan ilmestymisajankohdaksi toukokuuta. Kirjasta ja kustantajasta tulee julki enemmän tietoa, kun kustantaja saa lähiviikkoina internetsivunsa valmiiksi.

Tässä mainospalaksi molempien kirjojen kansikuvat ja takakansitekstit.


***


Kiistellyn, skandaalejakin aiheuttaneen Timo Hännikäisen yhdeksäs teos on valikoima lehdissä, kokoomateoksissa ja muualla hänen kirjojensa ulkopuolella ilmestyneitä esseitä ja artikkeleita vuosilta 2008-2016. ”Sanansäilä” toimii ikkunana Hännikäisen koko kirjailijakuvaan: hänet tunnetaan sekä yhteiskunnallisena kannanottajana että taiteen ja kirjallisuuden luotaajana. Nämä päälinjat myös risteävät monin tavoin. Kirjoittipa Hännikäinen taiteilijaelämäkerroista tai moottoripyöräjengeistä, avioliitosta tai anarkismista, hänen lähestymistapansa on henkilökohtainen, sumeilematon ja tyylin suhteen tarkka.

”Sanansäilä” sisältää 30 kirjoitusta, joista kolme on aiemmin julkaisemattomia. Mukana on myös kokonaisuudessaan kirjoitussarja, joka laajentaa ja syventää Hännikäisen esseekokoelman ”Kunnia” (2015) teemoja.


***


”Mikään ei lopulta pelasta meitä tiedolta, että me todella kuolemme, kenties jopa sotkuisesti ja tuskallisesti. Niinpä me tavalla tai toisella kapinoimme kuolemaan kohdistuvaa häveliäisyyttä vastaan, samalla tavoin kuin me ennen uhmasimme seksuaalisuuden kieltämistä.”

Timo Hännikäisen kymmenes kirja on esseistinen proosateos ihmiselämän tärkeimmästä tapahtumasta – kuolemasta. Yhtäältä se on kuvaus kirjoittajan sisaren kuolemasta aivokasvaimeen, toisaalta vapaasti rönsyilevä pohdinta kuoleman historiasta, biologiasta ja kulttuurista. Se kertoo, miksi kuolevaisuus on niin visainen ongelma ihmisen tietoisuudelle yleensä ja modernin ihmisen tietoisuudelle erityisesti. Oman käsittelynsä saavat muun muassa hautajaisrituaalit, itsemurha, suomalaiset kuolintavat ja haaveet ikuisesta elämästä.

"Kuolevainen" on yhtä aikaa vakava, koominen ja groteski kirja, joka käsittelee paljon koluttua aihetta raikkaalla tavalla.



maanantai 18. tammikuuta 2016

Tämän vuoden kirjat













Olen viettänyt pari kuukautta hiljaiseloa keskittyäkseni kahden oman teoksen saattamiseen painokuntoon. Nyt työ alkaa olla loppusuoralla, ja on aika tiedottaa mitä tuleman pitää. Vuonna 2016 julkaisen siis kaksi kirjaa, kahdelta eri kustantajalta.

Kuten verkkolehti Sarastusta seuraavat ovat havainneetkin, tämän vuoden alussa aloittaa virallisesti toimintansa kustannusosakeyhtiö Kiuas. Kiukaan ensimmäinen julkaisu ilmestyi jo joulun alla: toimittamaani, Sarastuksen kolmen ensimmäisen vuoden parhaista kirjoituksista koottua teosta on edelleen saatavilla. Kiuas on yhteiskunnalliseen ja filosofiseen kirjallisuuteen erikoistuva kustantamo, joka julkaisee satunnaisesti kaunokirjallisuuttakin. Myös osa esseetyyppisestä materiaalista tuolla alueella menee enemmän tai vähemmän limittäin kaunokirjallisuuden kanssa, muun muassa Oswald Spengler, jonka eräs aiemmin suomentamaton teos ilmestyy Kiukaalta keväällä. Firman rekisteröinti valmistuu lähipäivinä, ja verkkosivujen valmistumisesta sekä kevään kustannusohjelmasta tiedotetaan erikseen muun muassa tässä blogissa ja Sarastuksessa. Oma roolini Kiukaassa on sekä toimia yhtenä kustannustoimittajista että vastata kustantamon linjasta ja julkaisupolitiikasta.

Julkaisen tänä keväänä Kiukaan kautta oman kirjoitusvalikoimani Sanansäilä - Kirjoituksia 2008-2015. Alaotsikon mukaisesti valikoima sisältää lehdissä, kokoomateoksissa ja muualla kirjojeni ulkopuolella ilmestyneitä esseitä, esitelmiä ja artikkeleita vuosilta 2008-15. Siis materiaalia, jonka saattamista kansien väliin olen ideoinut jo pidemmän aikaa. Kyseessä on laajakulmaotos koko kirjoittajankuvastani: mukana on kirjallisuutta, kuvataidetta ja elokuvaa käsitteleviä esseitä, poliittisia kirjoituksia ja pitkiä arvosteluja. Myös useampi kokonaan ennen julkaisematon kirjoitus sisältyy kokonaisuuteen. Yksi kirjan osastoista sisältää kokonaisuudessaan kirjoitussarjan, joka liittyy esseekokoelmani Kunnia teemoihin ja jonka kirjoituksista pääosa on julkaistu viime vuoden aikana tässä blogissa.

Toinen tänä vuonna ilmestyvä kirja on proosateos Kuolevainen. Yhdellä tasolla se on omakohtainen kuvaus perhepiirissä sattuneesta kuolemantapauksesta, toisella tasolla vapaasti rönsyilevää pohdintaa jossa kuolemaa ja homo sapiensin kuolevaisuutta katsotaan kulttuurihistoriallisista, filosofisista, biologisista ynnä muista näkökulmista. Kirjan julkaisee toimintaansa aloittava, Tampereella päämajaansa pitävä kustantamo, tarkempia tietoja annan jahka julkaisuajankohta ja muut yksityiskohdat on lyöty lukkoon. Saatan myös julkaista jonkin katkelman kirjasta näytepalana verkossa kun ilmestyminen on lähempänä.

Tämän vuoden kirjoista ja muista lähitulevaisuuden kuvioista kiinnostuneen kannattaa seurata tämän blogin ohella myös kirjailijasivuani Facebookissa. Kaiken kaikkiaan vuosi alkaa aktiivisissa ja uudenlaisissa merkeissä, laitettakoon sen kunniaksi tämä kappale: https://www.youtube.com/watch?v=RyfCTZB6Nrk

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Haastatteluni Sosiologi-lehdessä














Juuri ilmestyneessä Sosiologi-lehden numerossa Tenho Kiiskinen Itä-Suomen yliopistosta haastattelee minua aiheesta "Kannustinloukku? - Miehuuden kriisi ja tulevaisuuden synkät käsikirjoitukset". Laajan ja perusteellisen jutun voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Ohessa muutama poiminta haastattelusta:


"Mies on monella tapaa syrjäytynyt sekä tuotannosta että perhe-elämästä. Jatkettu teini-ikä, juhliminen, pokerin pelaaminen, pornon kuluttaminen ja yleinen hedonismi ilmentävät hanskat naulaan -asennetta, koska kunnollisia kannusteita ei oikeastaan ole. Tärkein julma realiteetti on, ettei modernilla länsimaisella yhteiskunnalla ole juuri tarjottavaa miehille. On osin sosiaalisesti hyväksyttyä elää parikymppisen elämää nelikymppiseksi saakka tai pidemmällekin. Sellainen on täysin toteutettavissa tässä mallissa. Ja monet ajattelevat, että miksikäs ei? Mitä minä saisin yrittämällä tämän enempää? Voin sanoa monessa suhteessa ymmärtäväni sitä, että moni päätyy tällaisiin johtopäätöksiin, vaikka mielestäni niissä piilee umpikuja."

"Ei kannata myöskään elätellä haaveita siitä, että miehet nousisivat yhtenä rintamana ajamaan etujaan. Siihen miehet ovat liian erillään ja liian omaan mukavuuteensa kiintyneitä. Useimmat miehet valitsevat mieluummin sopeutumisen tuomat lyhyen tähtäimen materiaaliset ja sosiaaliset edut kuin nousevat organisoituun kapinaan. Valtavirran miesasialiikkeen suurin virhe on pelata yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen mukaan. He eivät ymmärrä, että sillä tiellä on vain hävittävää."

"Aktivoituminen vaatisi varmasti monen epäonnekkaan sattuman yhteisvaikutusta ja ennen kaikkea siihen tarvittaisiin, että valtion ja virallisten instituutioiden valta heikkenisi huomattavasti nykyisestä. Tavallaanhan miesryhmät ovat aina olleet jonkinlaisia protovaltioita. Ne ovat ottaneet hoitaakseen tehtäviä, joihin jokin heikko valtio ei ole kyennyt. Tämä pätee oppikirjamaisesti vaikkapa mafiaan ja pikkurikollisjärjestöihin. Tunnettuna esimerkkinä Rooman valtakunta kesti viimeiset hyvin kaoottiset vaiheensa eräänlaisten miesjengien voimalla. Näyttää siltä, että yhteenliittymät tulevat korvaamaan valtiota vaikeina aikoina, ja niistä kasvaa uudenlaisen valtiojärjestyksen perusmuoto."

"Statussymbolit ovat tietenkin aina kuuluneet miehisyyteen, ne ilmentävät miehen asemaa ja saavutuksia. Kritiikkini kohdistuu statussymbolien rappioon ja inflaatioon modernissa yhteiskunnassa. Ne liittyvät enää pelkkään varallisuuteen. Luksusauto tai kallis puku ei kerro omistajansa miehekkyydestä mitään, se ilmaisee vain että hänellä on ollut varaa ostaa se. Korkean varallisuuden saavuttamiseen tarvitaan nykyään vain mukautuvaisuutta ja laskelmointia, eikä kumpikaan niistä ole erityisen miehinen hyve. Ne ovat kauppiaskulttuurin hyveitä, ja kauppiaskulttuuri asettaa aina määrän laadun edelle."

"Miesten keskinäiset kunniasäännöt luovat rajoittavat puitteet tällaisille itsekkäille pyyteille. Mies, joka asettaa oman etunsa tai nautinnonhalunsa ryhmän edelle, menettää vertaistensa luottamuksen ja tuen. Kunnia on näin ollen hillitsevä tekijä, jonka tarkoitus on valjastaa miehen egoistisia taipumuksia yleisemmän hyvän eteen. Feministien suurimpiin harhoihin kuuluu käsitys siitä, että mies saa etuoikeutensa syntyessään. Todellisuudessa miehen pitää lunastaa kaikki etuoikeudet niin teoilla kuin tekemättä jättämisillä."

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Politiikan karnevalisti ja kokonaistaideteos




(Essee, julkaistu alunperin kokoomateoksessa "Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa?" (toim. Mike Pohjola, Savukeidas 2015))




Reilut kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen Pekka Siitoinista on tullut alakulttuuri-ikoni. Hänen jäämistöönsä kuuluvat esineet, kuten valokuvat, nuoruudenaikaiset työtodistukset ja Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletit ovat arvokasta ja haluttua keräilytavaraa. Hänen lausahduksiaan toistellaan verkkokeskusteluissa, suosittu Mesikämmen-blogi on omistautunut hänen vaiheittensa tutkimiselle ja pätkiä hänen puhenauhoituksistaan on käytetty rockkappaleissa. Hänen Nauravat natsit -yhtyeensä äänitykset on julkaistu uudelleen ja sotaveteraaneja kunnioittavasta kiitospaidasta on tehty mukaelma, jossa on valtakunnanjohtajan kasvot ja kiitoksen alla hänen elinvuotensa 1944-2003.

Olen miettinyt, mitä Siitoin itse mahtaisi ajatella postuumista maineestaan ja Siitoin-krääsän menestyksestä. Luultavasti hän myhäilisi hyväksyvästi, sillä luonnoltaan hän oli showmies. Häntä ei elinaikanaan lainkaan haitannut antaa haastatteluja miestenlehdille tai laulaa ”Deutschland über alles” rockyhtyeen keikan välinumerona Down by the Laituri -festivaaleilla.

Kysymys, johon on paljon vaikeampi vastata, koskee Siitoinin omaa persoonaa. Mikä hän oikein oli: urbaani kylähullu, camp-humoristi, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitointa on vaikea määritellä, koska hän vei kaiken tekemänsä karnevalistisiin äärimmäisyyksiin. Harva asia jaksaa ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin sonnustautunut mies, joka puhuu leppoisasti mutta vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja räjähdysten kodikkuudesta.

Siitointa on verrattu Ior Bockin ja Kauko Niemisen kaltaisiin eksentrikkoihin, mutta eräs varhaisempikin hengenheimolainen tulee mieleen. Kuvataiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa hämmensi 1900-luvun alussa sivistyneistöpiirejä teorioillaan, joiden mukaan indoeurooppalaiset kielet polveutuisivat muinaisesta suomalais-egyptiläisestä alkukielestä ja muinaisen Egyptin sivilisaation olivat rakentaneet sinne vaeltaneet suomalaiset. Wettenhovi-Aspa käytti valtavan määrän aikaa ja energiaa todistaakseen vieraskielisten sanojen fennoegyptiläisen alkuperän. Monet sanajohdoksista olivat jokseenkin roiseja: ruotsin kielen ”människan” alkusana oli ”maannussija”, antiikin Kreikan Persefone-jumalatar tarkoitti alunperin ”persepunaa”, ja niin edelleen.

Aikalaiskriitikot suhtautuivat Wettenhovi-Aspan maalauksiin nuivasti. Niitä pidettiin ylisuurina, julistemaisina ja teknisesti taitamattomina, ja osa niistä ohitettiin pelkkinä karkeina satiireina. Kun taidemaalarista tuli myöhäisherännyt fennomaani, hänen kielitieteellisiä pohdintojaan ei varsinaisesti tyrmätty, vaan ne vaiettiin kuoliaaksi. Wettenhovi-Aspasta tuli aikansa outolintu ja taivaanrannanmaalari, jolla oli kuitenkin läheiset henkilökohtaiset välit moniin tuolloisiin merkkimiehiin, kuten Gallen-Kallelaan, Sibeliukseen ja Mannerheimiin.

Yliopistomies Yrjö Hirnin mukaan Wettenhovi-Aspa kyllä ymmärsi teorioittensa paikkansapitämättömyyden, mutta halusi tietoisesti ilveillä tosikkomaisten tiedemiesten ja ruotsinkielisen sivistyneistön kustannuksella. Aspan teoriat eivät oleellisesti poikenneet 1600-luvulta lähtien muodissa olleista kansallista muinaisuutta korostavista spekulaatioista. Esimerkiksi ruotsalaisten oli väitetty polveutuvan Nooasta ja muinaisista kreikkalaisista. Tällaisilla käsityksillä pyrittiin aikanaan oikeuttamaan tiettyjen kansojen valta toisten yli, ja Aspan veijarimainen ”fennoegyptologia” voidaan tulkita imperialistisen suuruudenhulluuden parodiaksi.

Siitoinkin esitti eräässä haastattelussa oman, sangen mielikuvituksellisen teoriansa suomalaisten ja muiden kansojen alkuperästä:


Vastaavasti me arjalaiset ollaan tietyssä kehitysasteessa. Meillähän ei ole mitään sukulaisuutta Aatamiin ja Eevaan. Meidät on luotu Atlantis-mantereelle, josta me ollaan jouduttu tänne. Jehova taas loi juutalaisen rodun. Kiinalaiset ja japanilaiset ja muut vinosilmät on puolestaan tulleet toiselta planeetalta. Sellaiselta planeetalta, joka oli maan ja Marsin välissä, joka räjähti ja josta on enää jäljellä vain asteroidivyöhyke.


On vaikea sanoa, kuinka tosissaan Siitoin oli tässä ja muissa vastaavissa kannanotoissaan. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että Suomen natsidiktaattoriksi nouseminen olisi vaatinut aivan toisenlaista lähestymistapaa. Kansallissosialismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti”. Sellaisen kelkkaan ei lähde kukaan normaali ihminen. Siitoin tuskin edes tavoitteli poliittista uskottavuutta ja vaikutusvaltaa, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa.

Wettenhovi-Aspaan Siitointa yhdistää sekin, että hänen poliittinen aktivoitumisensa tapahtui suhteellisen myöhään. Nuorta Siitointa kiinnosti lähinnä taide: hän teki kaitafilmikameralla lyhytelokuvia, toimi sijaisnäyttelijänä Turun kaupunginteatterissa ja opiskeli Suomen teatterikorkeakoulussa. 1970-luvun alussa hän innostui okkultismista, teosofiasta ja astrologiasta ja oli selvännäkijä Aino Kassisen oppilaana. Salatieteelliset harrastukset toimivat jonkinlaisena siirtymänä avoimeen natsismiin: Siitoin kiinnostui aluksi Hitleriin liitetyistä okkulttisista käsityksistä ja lopulta myös tämän poliittisista näkemyksistä.

Aluksi Siitoinin poliittisuus näytti vakavahenkisemmältä, vaikka siinä olikin mukana okkultistisia ja pornografisia elementtejä. Mutta Kekkosen ja YYA:n Suomessa natsitunnusten alla marssivalla liikkeellä ei mitenkään voinut olla menestymisen mahdollisuuksia. Siitoinista harvoine kannattajineen tulikin eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Siitoin sanoi ja teki kaikkea, mikä 1970-80-lukujen Suomessa oli poliittisesti joko kiellettyä tai epäkorrektia – ja kaiken lisäksi räikeällä ja eksentrisellä tavalla.

Siitoinin poliittinen aktivismi huipentui 1970-luvulla, jota Timo Vihavainen on suomettumisen historiaa käsittelevässä kirjassaan Kansakunta rähmällään (1991) nimittänyt ”suomettumisen hulluiksi vuosiksi”. Tuolloin tapahtuivat useimmat niistä sensuurin ja itsesensuurin äärimmäisyyksistä, jotka tavallisesti yhdistetään YYA-kauden pimeään puoleen. Tuolloin presidentin jo ennestään vahva asema vahvistui edelleen, ja Kekkonen käytti valtaa pitkälle muodollisten valtuuksiensa yli. Neuvostoliitto reagoi herkästi kaikkeen negatiiviseksi kokemaansa julkiseen kirjoitteluun, ja tästä syystä esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa ei yksikään suomalainen kustantamo uskaltanut ottaa ohjelmaansa. Teoksen suomennos ilmestyi Ruotsissa, eikä monikaan kotimainen kirjakauppa suostunut ottamaan sitä myyntiin. Kun Neuvostoliiton muodollinen valtionpäämies Nikolai Podgorni vieraili Suomessa vuonna 1973, hän antoi Kekkosen kanssa yhteisen kommunikean, jossa joukkotiedostusvälineiden edustajia varoitettiin vahingoittamasta Suomen ja SNTL:n hyviä ja luottamuksellisia naapuruussuhteita. Kommunikeaan suhtauduttiin journalistipiireissä kuin epäviralliseen perustuslakiin.

Tällaisessa ilmapiirissä marssiminen kadulla hakaristilippujen ja ”Kekkonen eläkkeelle” -kylttien kanssa tuntui epäilemättä samanaikaisesti järkyttävältä ja hykerryttävältä. ”Fasistin” leiman saattoi varsinkin vasemmiston silmissä saada jo harjoittamalla maltillista ja lähtökohdiltaan liberaalia neuvostojärjestelmän kritiikkiä, mutta Siitoin oli oikea, avoin ja häpeilemätön fasisti. Hän sai myös oman osansa sanktioista, joita järjestelmä kohdisti epäkorrektiudessaan liian pitkälle meneviin. Neljä Siitoinin perustamaa järjestöä lakkautettiin Pariisin rauhansopimuksen vastaisina, ja niiden perustamisesta langetettiin tuomio Siitoinin vuoden 1977 yllytysoikeudenkäynnissä.

Siitoinin toiminta oli sanalla sanoen transgressiota. Se oli keskisormennäyttöä vallitseville arvoille ja sopivaisuuskäsityksille. Siinä missä Wettenhovi-Aspa irvisteli suurvaltojen suuruudenhulluudelle, irvisteli Siitoin demokratian ja yhteiskuntarauhan nimissä harjoitetulle sensuurille, yhdenmukaistamiselle ja nöyristelylle. Siitoinin roolia Kekkosen tasavallassa kuvaa kenties parhaiten anekdootti, jonka todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Väitetään, että Siitoinin kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi Kultarannalle ja hämmensi melkoisesti presidenttiä ja hänen vieraitaan.

Transgressiivinen ulottuvuus vain korostui Siitoinin saaman vankeustuomion jälkeen, kun Siitoin alkoi juoda ankarasti ja antoi itselleen valtakunnanjohtajan ja Luciferin arkkipiispan tittelien lisäksi myös rivologin arvonimen. Etusijalle astuivat ronski kansanhuumori, humalainen kohkaaminen ja absurdit tempaukset. Tällöin monet entiset kannattajat sanoutuivat hänestä irti ja nuoremman sukupolven uusnatsit pitivät hänen touhujaan aatteelle haitallisena sekoiluna. Siitoinista tuli yksinäinen hahmo, kummajainen jota kukaan ei enää ottanut tosissaan.

Mutta huomionarvoista on, ettei Siitoinin myöhemmistäkään julkisista esiintymisistä välity katkeruuden tai loukatun kunnianhimon henkeä. Päinvastoin, hän näytti nauttivan roolistaan politiikan hovinarrina. Se antoi hänelle mahdollisuuden pyörittää eräänlaista performanssia, jonka puitteissa hän saattoi sanoa ja tehdä mitä tahtoi. Vanhan sanonnan mukaan kukaan ei tapa kylähullua, ja Siitoinin räävitön yhden miehen show sai jatkua rauhassa loppuun saakka.

Erityisen huvittavan lisän Siitoin-performanssiin ovat tuoneet ne, jotka ovat provosoituneet siitä ja yrittäneet väitellä valtakunnanjohtajan kanssa tai muuten yrittäneet osoittaa, mitä asioista pitäisi oikeasti ajatella. Näin toimivat dokumentintekijät Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, jotka vuonna 1978 tekivät Vaaran merkki -dokumenttielokuvan Siitoinin silloisen järjestön toiminnasta. Kantaaottavan 70-lukulaisen elokuvan tyylille uskollisina Honkasalo ja Lehto yrittivät kovasti alleviivata fasismin uuden nousun uhkaa, mutta katsellessa löylyä heittäessään heilaavia ja nuotin vierestä laulavia natseja varoitukset eivät tunnu kovin vakuuttavilta. Dokumentti jäi lopulta lyhyeksi, sillä Honkasalo päätti lopettaa kuvaukset Siitoinin kerrottua hänelle enneunesta, jossa he molemmat ratsastivat valkoisella hevosella liekehtivän kirkon alttarilla.

Samankaltaiseen välikäteen joutui 90-luvulla tehdyn tv-ohjelman haastattelija, joka yritti parhaansa mukaan ärsyttää Siitointa, mutta jolle sanavalmis valtakunnanjohtaja vastaili leppoisasti ja välillä hillittömän hauskasti. Haastattelijan väittäessä Siitointa julkisuudenkipeäksi vanhaksi irstailijaksi tämä vastasi: ”Irstailija olen kyllä, olen perverssi. Äitini toivoi minusta teologia, mutta minusta tulikin rivologi.” Siitoin osasi nerokkaasti kääntää asetelmat ylösalaisin: kun häntä yritettiin tehdä naurunalaiseksi, hän onnistuikin tajunnanvirtatyylillään saattamaan muut hämilleen. Useita hänen esiintymisiään voi katsoa satiirina, jonka terävin kärki osuu kaikkiin oikeamielisyydestään varmoihin tosikoihin. Pekka Siitoin oli dadaa, undergroundia ja punkia, vaikka hän tuskin olisi moisista leimoista pitänyt.

Tällä tasolla Siitoinin satiiri toimii vielä nykyäänkin. 70-luvun poliittinen korrektius on vaihtunut uudenlaiseen sisäsiisteyteen: Siitointa ei enää tuomittaisi Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vahingoittamisesta, mutta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta varmastikin. Loukkaantujia ja kauhistelijoita riittää edelleen, ja toistakymmentä vuotta kuolemansa jälkeen Siitoin jatkaa piikkinä heidän lihassaan.

Jos modernin ihmisen on Oscar Wilden sanojen mukaisesti joko oltava taideteos tai pukeuduttava sellaiseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin taideteos oli hän itse. Siitoin oli kaikesta päätellen monilahjakas mies, ja nuoruudenharrastustensa perusteella hänestä olisi voinut sukeutua jonkin alan taiteilija, jos hänen elämänsä olisi ottanut toisenlaisen uoman. On vaikea sanoa, olisiko hänestä silloin tullut sellaista kulttihahmoa, joka hän nykyään on. Siitoin lähti rakentamaan elämästään kokonaistaideteosta, jonka ainekseksi kelpasi niin tosi kuin fiktio.

Siitoin keksi itselleen myyttisen menneisyyden, jossa hänen oikeat vanhempansa olivat aatelissukuinen saksalainen upseeri ja suomalais-venäläinen huora, ja jossa hänen aiemmat inkarnaationsa ulottuivat kauas historian hämäriin. Maailmankuvaansa hän kehitteli yhteensä neljässätoista kirjassa, joista osan hän kirjoitti salanimillä. Niissä uskonto, magia, okkultismi, seksi ja politiikka yhdistyivät mykistäväksi keitokseksi, jonka tulkitseminen sekulaarein ja rationaalisin välinein on toivoton tehtävä. Kirjoitukset ovat sekoitus henkilökohtaista mytologiaa ja kokonaisvaltaista maagis-poliittista systeeminrakennusta. Siitoin muistuttaakin monella tapaa toista tunnettua suomalaista eksentrikkoa, Ior Bockia, joka myös yhdisteli surutta eri myyteistä lainattua ja itse keksimäänsä ainesta persoonallista maailmanjärjestystä luonnostellessaan.

Vapaa ja tinkimätön asenne asetti Siitoinin samaan jatkumoon monien merkittävien suomalaisten originellien kanssa, mutta samalla vieraannutti useimmat potentiaaliset hengenheimolaiset. Okkultistipiireissä kavahdettiin Siitoinin natsismia, natsit puolestaan pitivät okkultismiharrastuksia silkkana huuhaana. Kun Siitoin ei lisäksi tyytynyt jättämään erikoislaatuisia pohdintojaan teorian tasolle, vaan toteutti hengentieteiden, politiikan ja seksin pyhää kolminaisuutta käytännön elämässään, hänestä tuli useimpien hyljeksimä kummajainen. Se ei kuitenkaan haitannut tätä raskaan sarjan toisinajattelijaa, joka halusi että hänet joko nieltäisiin karvoineen päivineen tai sylkäistäisiin pois. Kun Siitoinin sisäpiiriläinen Iiro Nordling haastatteli häntä ja yritti ohjata keskustelun naisseikkailuista poliittiseen toimintaan, Siitoin vastasi: ”Älä nyt hätäile. Kaikki liittyy kaikkeen. Kunnon sotilas on juoppo ja huoripukki.”