tiistai 27. syyskuuta 2016

Eroilmoitus


(Suomen Kirjailijaliitto ry.:n johtokunnalle osoitettu kirje, päivätty ja lähetetty tiistaina 27.9.2016)


Olen ollut Suomen Kirjailijaliiton jäsen vuodesta 2006. Mitenkään aktiiviseksi jäseneksi minua ei voi sanoa; en ole osallistunut muistaakseni yhteenkään vuosikokoukseen enkä pyrkinyt mihinkään liiton luottamustehtävään. Näin siksi, että olen aina halunnut pysytellä etäällä kirjallisuusmaailman sisäisistä riidoista ja valtapeleistä, joita järjestötoimintaan väistämättä jonkin verran sisältyy. Olen kuitenkin maksanut jäsenmaksuni vuosittain, kirjoittanut lukuisia kirjallisuusesseitä liiton lehteen Kirjailijaan ja muutenkin suhtautunut liiton toimintaan myönteisesti. Olen pitänyt Kirjailijaliittoa järjestönä, joka tukee jäseniään sosiaalisista, poliittisista, julkisuuteen ja henkilökohtaisiin väleihin liittyvistä sekä muista ulkokirjallisista tekijöistä riippumatta.

Syynä jäsenenä pysymiselleni on käytännön etujen ohella ollut tietty solidaarisuus omaa ammattikuntaani ja yleisemmin suomalaista kirjallisuutta kohtaan. Tämä solidaarisuus on kuitenkin vuosien varrella supistunut merkittävästi. Olen nähnyt läheltä sen selkäänpuukottamisen, valheellisen mielistelyn ja poliittisen korrektiuden kulttuurin, joka maamme kirjallisessa elämässä vallitsee. Olen joutunut toteamaan, että päättäviin asemiin kirjallisissa instituutioissa pääsevät usein lahjattomat, luonnevikaiset ja nurjamieliset henkilöt. Olen nähnyt joidenkin kollegoiden joutuvan panettelu- ja eristämiskampanjoiden kohteeksi ja ollut sellaisten kohteena itse.

Viime vuosina olen toisinaan saanut ystävällismielisten kollegoiden kautta tietoa pyrkimyksistä eristää minut ammatillisesti sekä viedä minulta rahoitus ja julkaisumahdollisuudet. Joskus tällaisia pyrkimyksiä on ilmaistu avoimesti, useimmiten kuitenkin kulissien takana. Vastustajieni toimintaa ovat motivoineet henkilööni tai poliittisiin näkemyksiini liittyvät seikat, ja siihen on sisältynyt järjettömiä syytöksiä esimerkiksi natsismin tukemisesta tai väkivallan lietsomisesta. Tulokset on voinut huomata siitä, että kirjailijantyöstäni saamani toimeentulo on kaventunut lähes olemattomiin, vaikka kirjallinen toimintani on jatkunut ja tuotantoni kasvanut.

Hain taloudellisesti kehnon tilanteeni takia tänä syksynä Kirjailijaliiton apurahaa, joka liiton oman ilmoituksen mukaan on suunnattu ensisijaisesti sellaisille kirjailijoille, jotka eivät ole kuluneen vuoden aikana saaneet merkittävää rahoitusta muualta. Muut päätökseen vaikuttavat tekijät ovat (työsuunnitelman lisäksi) eläkkeen määrä, muut liitolta saadut etuudet sekä se, onko hakija saanut liiton apurahaa edellisenä vuonna. Kaikki mainitut tekijät puolsivat hakemustani, mutta saamani päätös oli kielteinen.

Vallitsevassa ilmapiirissä tulkitsen päätöksen epäluottamuslauseeksi minua ja kirjailijantyötäni kohtaan. Suomen tämänhetkinen henkinen ilmapiiri on tulehtuneempi, kireämpi ja jakautuneempi kuin koskaan tähänastisen elämäni aikana, ja kirjallisissa instituutioissa minut on selvästikin – ja toki perustellusta syystä – leimattu ”väärän” puolen edustajaksi. Tämä hyljeksinnän henki on ilmeisesti levinnyt Kirjailijaliittoonkin, koska sen tekemät tukipäätökset eivät perustu todelliseen tarpeeseen vaan siihen, onko hakija kirjallisen sisäpiirin suosiossa vai ei.

En pidä mielekkäänä enää jatkaa Kirjailijaliiton jäsenmaksujen maksamista. Liitto on ensisijaisesti ammatillinen etujärjestö ja näin ollen jäsenen tulisi urallaan kohtaamiensa vaikeuksien aikana saada jotakin vastinetta liiton kassaan maksamastaan summasta. Pelkkä jäsenyyden tuoma status ei ole mielestäni riittävä vastine.

Tämän viestin myötä ilmoitan siis eroavani Suomen Kirjailijaliiton jäsenyydestä.



Helsingissä, 27.9.2016



Timo Hännikäinen

torstai 11. elokuuta 2016

Kaksi kuoleman kulttuuria















Julkaisen tässä blogissa pari uuden teokseni "Kuolevainen" sivutuotteena syntynyttä kirjoitusta. Ensimmäinen niistä sisältää pohdintoja Heikki Lehikoisen kirjasta "Katkera manalan kannu - Kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa".


***


Kuoleman edessä sopivuus ja sopimattomuus ovat suhteellisia käsitteitä. Historian kerrostumia ei tarvitse kaivaa kovin syvälle törmätäkseen hautajais- ja ruumiinkäsittelytapoihin, jotka nykyihmisestä tuntuisivat oudon taikauskoisilta tai karkeilta. 1800-luvun Itä- ja Länsi-Suomessa oli paikoin tapana tarjoilla hautajaisvieraille hernekeittoa astiasta, joka oli asetettu vainajan päälle. Syödessä ei saanut liikauttaa pöytää eikä myöskään sen alle varisseita ruoanmuruja – pöydän vähäistäkin siirtämistä pidettiin epäkunnioittavana vainajaa kohtaan. Sen sijaan tukevakin ryyppääminen hautajaisissa ja ruumissaatossa oli vuosisatojen ajan enemmänkin sääntö kuin poikkeus Suomessa. Ennen saattomatkaa saattoväki kokoontui ryypylle arkun äärelle, ja matkalla pysähdyttiin moneen kertaan maistelemaan pullosta ja tarjottiin vastaantulijoillekin.

Kuoleman suomalaista kulttuurihistoriaa käsittelevässä kirjassaan Katkera manalan kannu (2011) tietokirjailija Heikki Lehikoinen lainaa kuvausta vainajien talvisäilytyspaikkojen tyhjennyksestä Pohjanmaalla 1700-luvulla:


Eräänä keväänä, kun maa oli sulanut, kutsuttiin kyläkuntien miehet tyhjentämään talvihautoja. Kaivettiin yhteishauta sinne tyhjennettäviä ruumiita varten. Kaivajia oli kestitty runsaalla viinalla, jotta viinan haju voittaisi mädänneen ruumiin löyhkän, kun ruumiskirstut kannettiin haudan reunalle. Ennen hautaan laskemista kiersi pikari vielä miehestä mieheen haudassa olevien vainajien kesken, joiden leikinlasku ei sovi kerrottavaksi.


Iloitteleva elämä oli Lehikoisen mukaan yleistä myös keisarillisen Aleksanterin yliopiston ruumiinavaussalissa Helsingissä 1800-luvulla. Lääketieteen opiskelijat pelasivat salissa korttia ja joivat punssia, ja maljoja nostettiin innokkaasti aina kun jokin tutkimusleikkelyn vaihe oli saatu suoritettua.

Tällaisia kansanomaisia tapoja yrittivät kitkeä niin kirkollinen kuin maallinen valta, mutta ne istuivat sitkeässä aina 1800-luvun lopulle saakka. Luterilainen kirkko piti hautajaisissa juopumista pakanallisena tapana, ja jo vuoden 1650 kirkkojärjestyksessä määrättiin sakko isännälle, joka salli hautajaisvieraiden juoda liikaa eikä estänyt ”häpeällisiä tapoja ja kiroilemista”. 1800-luvun lopulta lähtien kirkko onnistui vakiinnuttamaan kahvin hautajaisjuomaksi oluen ja viinan tilalle.

Katkera manalan kannu onkin suurelta osin kuvaus pakanallisten ja kristillisten tapojen ristiriidoista ja rinnakkaiselosta modernia aikaa edeltävässä Suomessa. Kristilliset ja pakanalliset käsitykset elivät toisiinsa sekoittuneina, ja tämä synkretismi sai alkunsa kaupankäynnin sivutuotteena mahdollisesti jo satoja vuosia ennen varsinaista ristiretkikautta. Sitä ei saanut juurittua edes luterilainen puhdasoppisuus, vaikka luterilaiset kirkonmiehet paheksuivatkin kansanuskon ja kristillisyyden keskiaikaista sekoittumista ”paavilliseksi taikauskoksi”. Valistusmies Henrik Gabriel Porthan kirjoitti 1700-luvun loppupuolella kristinopin ”tahriutumisesta” paikallisilla tavoilla ristiretkien aikaan: ”Sillä koska kristinusko, sellaisena kuin se silloin oli, oli itse täpötäynnä paavillista taikauskoa, syntyi oppimattoman kansan keskuudessa helposti (…) ihmeellinen sekoite kummastakin. Vanhoja jumalia huudettiin avuksi yhdessä Kristuksen ja Marian ja muiden pyhimysten kanssa.” Limittyminen näkyi kenties selvimmin juuri hautaamiskäytännöissä ja suhtautumisessa vainajiin, siis suomalaisessa kuolemantavassa.

Rautakaudella kuolleet sijoitettiin asumusten yhteydessä oleviin kalmistoihin, ja vainajien ajateltiin olevan edelleen läsnä yhteisön elämässä. Heille saatettiin antaa ruokauhreja ja heiltä saatettiin pyytää apua elävien pulmiin. Kirkko katsoi vainajakultin symboloivan vanhaa yhteiskuntajärjestystä ja maailmankatsomusta, ja halusi sen takia päästä siitä asteittain eroon. Uuden opin mukaan vainajat olivat kokonaan siirtyneet pois elävien maailmasta siihen saakka, kunnes Kristus heidät viimeisenä päivänä herättäisi.

Selvimmät muutokset koskivat hautaamista: kuolleita ryhdyttiin hautaamaan asumuksista etäällä oleville erillisille hautausmaille ja ruumiiden polttamisesta luovuttiin. Mutta kaiken kaikkiaan uuden ja vanhan järjestyksen eroprosessista tuli pitkä. Hautausmaat saivat nimensä ensimmäisen haudatun mukaan, jolla oli sama nimi kuin jollakin pyhimyksellä. Tapa myötäili pakanallista uskomusta hautapaikkoja suojelevista haltijoista. Hautausmaiden vihkiminen pyhiksi paikoiksi muistutti ikiaikaisia rituaaleja. Hautausmaa kierrettiin sisäreunaa myöten vihkivettä pirskottaen, jolloin syntyi eräänlainen sielunviholliselta suojaava maaginen kehä.

Tavallisten ihmisten mielissä uusi ja vanha eivät sekoittuneet pelkästään allegorisella tai symbolisella tasolla. Pappien tuomat käsitykset taivaasta ja helvetistä eivät sulkeneet pois vanhempaa uskoa Tuonelaan. Vaikka pappi oli siunannut vainajan, pidettiin mahdollisena, ettei vainaja jäänytkään suosiolla odottamaan viimeistä tuomiota, vaan hänen henkensä lähti vaeltamaan kohti pakanallista tuonpuoleista. Niinpä vainajalle saatettiin yhä laittaa arkkuun mukaan neuloja, kenkiä, sormuksia, kirveitä ja muita maagisia esineitä, koska pelkistä kristillisistä hyveistä ei ollut Tuonelan-matkalla apua. Itse Tuonelaa koskevat käsitykset taas saivat vaikutteita keskiaikaisesta kristinuskosta, mistä kertoo ajatus pahoista teoista puhdistumisesta Tuonelanjoessa kylpemällä.

Erityisen kiinnostava kysymys on, missä määrin kristinuskon tulo loi kuolleisiin kohdistuvaa pelkoa, joka oli niin läpitunkeva esi-isiemme elämässä. Rautakautisen maanviljelyskulttuurin haudat sijaitsivat asutuksen välittömässä läheisyydessä, mikä viittaa siihen, ettei vainajia pelätty vaan heidät haluttiin pitää osana elävien maailmaa. Joitakin huonomaineisia tai väkivaltaisesti kuolleita saatettiin pelätä, sillä heidän hautojensa päälle on kasattu suuria kivikasoja, joiden tarkoitus on ilmeisesti ollut pitää heidät maan povessa. Toisaalta tällaiset haudat saattavat myös ajoittua vaiheeseen, jossa kristinuskon vaikutus on ollut vahvistumassa. Kun vanhat hautaustavat olivat menettäneet asemansa ja uudet eivät vielä olleet vakiintuneet, saattoi herätä poikkeuksellista vainajien pelkoa.

Kristinusko saattoi hyvinkin synnyttää kansan keskuudessa hämmennystä kuolleiden asemasta ja olotilasta. Roomalaiskatolinen oppi kiirastulesta sijoitti vainajan hengen välitilaan taivaan ja kadotuksen väliin, ja sellaiselta hengeltä saattoi odottaa mitä tahansa. Epävarmuutta ei poistanut kiirastuliopin hylkääminen uskonpuhdistuksessa. Vainaja oli edelleen välitilassa, odottamassa viimeisen päivän herätystä, kyvyttömänä liittymään kuolleiden yhteisöön. Kun ”paavillisesta taikauskosta” luovuttiin, siirtymistä tuonpuoleiseen ei enää edes konkretisoitu monimutkaisin rituaalein kuten ruumiin vihkimisin ja sielunmessuin. Kansanuskomuksissa tällainen sijaton henki saattoi liikkua elävien parissa, eikä välttämättä hyväntahtoisena, joten siltä jouduttiin suojautumaan. Suojautuminen aloitettiin jo hautajaisissa eli peijaisissa, joissa pöytä pyrittiin laittamaan koreaksi, sillä vainaja saattoi palata moittimaan omaisia, jotka olivat kitsastelleet tarjoilupuolessa.

Yksi merkittävimmistä suojautumiskeinoista oli karsikkopuiden tekeminen. Tätä perinnettä Katkera manalan kannu kuvaa seikkaperäisesti. Hautauspaikalle vievän tien varrella oleva vanha kuusi tai mänty karsittiin alaosasta ja siihen kaiverrettiin tai kiinnitettiin risti, nimikirjaimet, kuolinpäivä tai jokin muu vainajasta muistuttava merkki. Käytännön tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta takaisin haudasta omaisia häiriköimään. Joidenkin tarinoiden mukaan karsikkopuuhun on naulattu kappale ruumisarkkua: sen nähdessään vaeltamaan lähtenyt vainaja ymmärtää olevansa kuollut ja palaa takaisin hautaansa. Karsikkopuun luona saattoväki pysähtyi ja otti viinaryypyn, pakanallisina aikoina jumalten ja kristillisenä aikana Kristuksen ja pyhimysten kunniaksi. Kyseessä oli siirtymäriitti rajalla, jonka jälkeen ihminen siirtyi maan päältä maan alle, elävien parista kuolleiden keskuuteen.

Luterilaiset papit eivät karsikkopuista ja niiden luona suoritetuista riiteistä perustaneet, vaan yrittivät estää pakanallisperäisen tavan harjoittamisen. Kansanihmiset reagoivat kiistämällä kysyttäessä puiden olemassaolon mutta harjoittamalla tapaa edelleen salassa. Erityisen ankarasti kirkko suhtautui talojen pihoilla kasvaviin uhripuihin, joiden luona haettiin yhteyttä kuolleisiin esi-isiin ja joskus jopa annettiin heille ruokauhreja. Vuoden 1682 kirkkolaissa puut määrättiin kaadettaviksi ja kaatamisesta kieltäytyneille langetettiin sakko- ja vankeusrangaistuksia. Silti tämäkin tapa jatkoi sinnittelyään, ja puille uhraamista tiedetään harjoitetun paikoin vielä 1800-luvun lopulla.

Lehikoisen kirjassaan tiheästi siteeraama uskontotieteilijä Uno Harva on eritellyt syitä vainajakultin sitkeyteen ja kirkon vihamielisyyteen sitä kohtaan. Vainajat olivat Jumalan kilpailijoita:


Varsinaisen palvonnan kohteina eivät kuitenkaan olleet kuolleet yleensä, vaan kunkin perhe- ja sukukunnan kunnioittamat vainajat, joiden työn ja toimen jatkaminen sekä toivomusten täyttäminen ovat olleet jälkeläisten pyhä velvollisuus. Tämä perinne on ollut vanhan kansan koko sosiaalisen elämän perusta. Yksilön ja suvun kaikissa vaiheissa on vainajaan vedottu. Vainajat ovat olleet moraalin vartijat, tapojen tuomarit ja järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitäjät. Tässä suhteessa ei edes yläilmojen Jumala ole voinut kilpailla manalle menneiden kanssa.


Tyyliltään toteava ja spekulointiin lankeamaton Katkera manalan kannu herättää siis vielä suuremman kysymyksen: oliko kristinuskon tulo Suomeen lähtölaukaus kehitykselle, jossa kuolleiden ja elävien maailmat erkanivat absoluuttisesti toisistaan ja kuolema retusoitiin viimein kokonaan pois arkielämästä? Tähän on mahdoton yksiselitteisesti vastata, mutta jokin tällainen kehityslinja on selvästi näkyvissä. Kristinusko korvasi konkreettisen vainajakultin abstraktimmalla uskolla yhteen jumalaan, kuolemattomaan sieluun ja viimeiseen tuomioon. Se tavallaan katkaisi elävien ja kuolleiden välisen kiinteän yhteyden asettamalla kirjoitetun pyhän sanan moraaliseksi ohjenuoraksi esi-isien tilalle ja sijoittamalla vainajan elävien tavoittamattomiin aikojen loppuun saakka. Se siirsi kuolleet fyysisestikin kauemmas elävistä hautaamalla heidät tarkoin määrättyihin paikkoihin kirkkomaalle tai kirkkorakennuksen kivilattian alle.

Toisaalta kristinusko ei missään vaiheessa kyennyt viemään projektiaan loppuun saakka, vaan se joutui paitsi tekemään lukuisia kompromisseja vanhemman maailmankuvan ja tapakulttuurin kanssa, myös sisällyttämään joitakin niiden aineksia omiin käytäntöihinsä. Lisäksi suuri osa kirkon käyttämästä kuvastosta ja symboliikasta toimi jatkuvana muistutuksena kuolemasta ja kuolleista, ja kirkon hautajaisrituaalit sulkivat piiriinsä koko yhteisön. Radikaali ero elävien ja kuolleiden maailmojen välillä astui voimaan vasta tieteellisen maailmankuvan ja sen käytännön sovellusten välillä – teollistumisen, kaupungistumisen, hygieniasäädösten ja nykyaikaisen terveydenhoidon myötä. Kahdesta rinnakkain eläneestä kuoleman kulttuurista on 1900-luvun aikana siirrytty kolmanteen, joka perustuu kuoleman yhä tarkemmalle rajaamiselle ammatti-ihmisten hoidettavaksi näkymättömäksi erikoisalaksi.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kuolevainen ilmestynyt



































Kymmenes kirjani, esseistinen proosateos Kuolevainen tuli tällä viikolla painosta. Kirja on räikeästi myöhässä alkujaan ilmoitetusta aikataulusta, mihin ovat syynä ulkoasuun liittyvät painotekniset ongelmat. Ilmestymisen lykkääntyminen tuotti harmaita hiuksia minulle ja kustantajalle sekä todennäköisesti lukijoillekin, mutta enää ei ole syytä murehtia, sillä lopputulos on ainakin omasta mielestäni melkoisen komea. Kuten jo aiemmin mainitsin, kyseessä on ensimmäinen kirjani jossa on mukana kuvitus. Tekstin ohella se sisältää valokuvia sekä maalauksia mm. Edvard Munchilta, Cesare Laurentilta, Theodor Kittelseniltä ja Jacob Binckiltä. Tämä miellyttää minua, sillä olen aina kiintynyt paitsi kirjojen sisältöön, myös kirjoihin kauniina esineinä.

Menee vielä tovi ennen kuin Kuolevainen ehtii kirjakauppoihin ja kirjastoihin, joten tällä hetkellä nopein ja edullisin tapa hankkia kirja on tilata se kustantaja Hexen Pressin verkkokaupasta. Hinta on 20 €, joka sisältää postikulut. Lisää informaatiota kirjasta löytyy Hexen Pressin Facebook-sivulta.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Mahdollisen Amerikan elegia



(Elokuvaohjaaja Michael Cimino kuoli 77 vuoden iässä 2.7.2016. Suuren ohjaajan muistoksi julkaisen uudelleen vanhan, Ciminon elokuvaa "Heaven's Gate" käsittelevän esseeni. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kerberoksen numerossa 4/2007 ja uudelleen Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden numerossa 2/2011.)




Hollywoodin tuottajaportaan ja amerikkalaisten elokuvakriitikoiden suurimpia rikoksia viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta on Michael Ciminon uran tärveleminen. Tarkoitan sitä stigmaa, jonka ohjaaja sai Heaven's Gate (1980; suomessa levityksessä nimellä Portti ikuisuuteen) -elokuvan jälkeen. Kriitikkojen perusteellisen teilauksen ja kaupallisen syöksykierteen jälkeen Ciminon on ollut vaikea saada uusia työtarjouksia. Jos hänen on annettu ohjata jotakin, hänen vapauttaan määrätä elokuvan sisällöstä on rajoitettu ja hänen varojenkäyttöään valvottu tarkasti. Ciminon myöhemmät elokuvat ovat parhaimmillaan olleet hyvää keskitasoa, mutta yleensä kaukana Kauriinmetsästäjän ja Heaven's Gaten innoittuneesta nerokkuudesta.

Heaven's Gatella oli yhtä dramaattiset seuraukset koko Hollywood-elokuvan kannalta. Siihen päättyi Hollywoodin kultakausi 1970-luku, jolloin ohjaajat olivat saaneet sen mistä taiteilijat kaikkina aikoina haaveilevat: rajattoman ilmaisunvapauden ja lähes rajattoman luoton. Alkoi tuottajien vallan asteittainen kasvu, joka johti tämänhetkiseen tuottajadiktatuuriin.

Elokuvan huonoa mainetta on vaikea ymmärtää, vaikka Heaven's Gaten budjetti (laskutavasta riippuen 35-44 miljoonaa dollaria) ylitti kaikki tuolloin kohtuullisina pidetyt rajat ja oli tärkeä lenkki tapahtumaketjussa, joka vei United Artists -tuotantoyhtiön vararikkoon. Nykyäänhän vielä suurempia summia myönnetään taiteellisesti täysin lahjattomille ohjaajille. Joka vuosi joku heistä ohjaa ”kalleimman tähänastisen elokuvan”, joka on seuraavana vuonna jo ansaitusti unohdettu. Heaven's Gate taas on jäänyt historiaan, vaikka monet elokuvataiteesta mitään ymmärtämättömät muistavatkin sen historian kalleimpana rimanalituksena.

Kun elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1980, kriitikoiden reaktio oli häkellyttävän vihamielinen. Useimpien mielestä lähes nelituntisesta (1) Heaven's Gatesta puuttui logiikka, juoni ja rakenne. Dialogia sanottiin kömpelöksi, henkilöhahmoja hutaistuiksi. Kaiken kaikkiaan elokuva tuomittiin niin epäonnistuneeksi, että yksi kriitikoista jopa pohti, että kenties Cimino oli luvannut sielunsa saatanalle vastineeksi Kauriinmetsästäjän menestyksestä, ja nyt sielunvihollinen oli palannut perimään saataviaan. Lehdistön ampuman täyslaidallisen johdosta Heaven's Gate vedettiin levityksestä. Sen jälkeen teattereihin laskettiin Ciminon itsensä lyhentämä, kaksi ja puolituntinen versio, joka otettiin vastaan yhtä kylmästi ja jouduttiin vetämään pois parin viikon jälkeen.

Euroopassa elokuva sai tyystin toisenlaisen vastaanoton. Etenkin ranskalaiset kriitikot tervehtivät Heaven's Gatea mestariteoksena. Ehkä Ciminon olisi kannattanutkin siirtyä työskentelemään Ranskaan, mistä hän olisi löytänyt kiinnostuneen yleisön ja mielekkäitä työtarjouksia. Mutta Cimino on aina halunnut tehdä nimenomaan amerikkalaisia elokuvia, kuvia Amerikasta, kuten melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset ohjaajat John Fordista Coenin veljeksiin. Se on hänen tragediansa.

Visuaalisesti Ciminon tärkeimmät teokset ovat yrityksiä vangita kuvaan Yhdysvaltojen avarien luonnonmaisemien suunnaton laajuus. Sisällön tasolla hän on halunnut pureutua maansa historian kipupisteisiin ja ristiriitoihin, muttei ole yrittänyt ommella auki repimiään haavoja; hänen elokuvansa eivät tarjoa ratkaisuja tai helpotusta. Tämä kompromissittomuus näkyy etenkin Heaven's Gatessa. Kauriinmetsästäjää tervehdittiin vielä suurena amerikkalaisena eepoksena, ja Cimino sai Oscarinsa itsensä John Waynen ojentamana, mutta Heaven's Gate oli kovempi pala. Se esitti Yhdysvaltojen virallisesta historiasta täysin poikkeavan näkemyksen ja rikkoi Hollywood-elokuvan kerronnallisia konventioita uskaliaasti.

Kritiikin aggressiivisen sävyn selittää pitkälti kateus ja ärtymys siitä, että Cimino oli nuorena ohjaajana saanut menestyksensä takia poikkeuksellisen laajat taiteelliset vapaudet. Mutta taustalla oli syvempi ja vaikeammin tunnistettava epäluulo perinteisestä Hollywood-tyylistä poikkeavaa ilmaisua kohtaan. Kun kriitikoiden asenteessa yhdistyi kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää, Heaven's Gaten kohtalo oli sinetöity. Yksi amerikkalaisen elokuvan monitasoisimmista, kauneimmista ja runsaimmista eepoksista on jäänyt huonon maineensa varjoon. (2)

***

Ennen kuin Heaven's Gaten kompleksista maailmaa ja sen rakennetta alkaa tarkastelemaan, on syytä selvittää pari asiaa.

Ensiksi, Heaven's Gate on historiallinen elokuva, muttei historiallisesti eksakti. Sen tapahtumien side oikeaan menneisyyteen on löyhä. Tarinan pohjana on ”Johnsonin piirikunnan sotana” tunnettu pientilallisten ja suurmaanomistajien välinen yhteenotto Wyomingissa vuonna 1892. Väestöryhmien kireät välit kärjistyivät väkivallaksi, kun karjavarkauksiin ja rajariitoihin kyllästyneet karjankasvattajat lähettivät junalastillisen aseistettuja palkkatappajia seudulle. Mukanaan ryhmällä oli toistasataa nimeä käsittävä tappolista karjavarkauksiin sekaantuneista asukkaista. Palkkatappajien mielivalta sai piirikunnan sheriffin William H. ”Red” Angusin kokoamaan viljelijät aseelliseen vastarintaan. Tapahtumat herättivät laajaa huomiota USA:ssa ja suuri yleisö närkästyi siitä, että armeijan ratsuväki tuli pelastamaan piiritetyiksi joutuneet palkkatappajat ja ettei viljelijöiden lynkkauksiin syyllistyneitä koskaan rangaistu.

Cimino on säilyttänyt alkuperäiset tapahtumat kehyksenä, mutta yhdistellyt vapaasti historiallisia henkilöitä uusiksi henkilöhahmoiksi sekä poistanut ja lisäillyt yksityiskohtia ja käänteitä. Johnsonin piirikunnan tapahtumien alkuvaiheessa lynkatuista ilotyttö Ella Watsonista ja hänen miesystävästään James Averillista on tehty elokuvan päähenkilöt. Kris Kristoffersonin esittämä Averill on paitsi Ellan (Isabelle Huppert) rakastaja, myös piirikunnan sheriffi. Hän on siis yhdistelmä sheriffi Angusia ja akateemisesti koulutettua pienkauppias Averillia. Yhteenotoissa myös surmansa saaneesta Nate Championista (Christopher Walken) on tehty Averillin kilpakosija. Pienviljelijäyhteisö koostuu Ciminon tarinassa itäeurooppalaisista ja venäläisistä siirtolaisista.

Cimino maalaa omaperäisen kuvaelman yhdestä USA:n historian tärkeästä periodista, karjasotien ajasta. Karjasodissa ei ollut kyse joukosta yksittäisiä välikohtauksia, vaan ne olivat osa laajempaa prosessia, jossa perinteinen villi länsi murtui ja moderni Amerikka valtasi alaa. Toisaalta villiä länttä olivat murentamassa pienviljelijät: pienten tilojen syntyminen preerialle rikkoi suurtilallisten suosiman, karjalaumojen vapaalle vaeltamiselle perustuneen ”open range” -järjestelmän. Toisaalta suurtilallisten ja heille myötämielisten itärannikon teollisuusmiesten yhteisenä intressinä oli maan modernisoiminen rautateitä rakentamalla ja teollisuutta kehittämällä. Vanha länsi vapaasti ratsastavine karjapaimenineen ja heikkoine keskushallintoineen oli kahden toisilleen vihamielisen ryhmän puristuksessa.

Heaven's Gaten tapahtumat asettuvat tähän kehykseen ja rakentavat oman elokuvamaailmansa, pienoisyhteiskuntansa rikkaiden ja köyhien, osallisten ja osattomien välisine jännitteineen. Cimino ei siis vääristele historiaa, niin kuin Heaven's Gaten kriitikot väittivät, vaan pikemminkin kirjoittaa ”taiteilijan historiaa”. Hän muuntelee yksittäistä tapahtumaa tuodakseen esille oman näkemyksensä tapahtuman merkityksestä ja sen taustalla vaikuttavista suuremmista historiallisista linjoista. Heaven's Gaten historiallinen fiktio on paljon kiinnostavammassa suhteessa historialliseen todellisuuteen kuin Hollywoodin nykyisin tuottamat historiallispohjaiset fantasiat (Gladiaattori, Kingdom of Heaven).


Heaven's Gatea, kuten Ciminon muutakin tuotantoa, on toistuvasti syytetty myös logiikan uhraamisesta estetiikan alttarilla. Ja onhan suuri osa Ciminon motiiveista puhtaan esteettisiä. Hän on fetissinomaisesti laajoihin maisemakuviin kiintynyt maalailija, joka on koska tahansa valmis ylittämään budjettinsa pelkän tyylin ja emotionaalisen tehon takia. (Esimerkkinä Heaven's Gaten lukuisat ääriratkaisut, kuten jättimäisen puun repiminen juurineen ja kuljettaminen uudelleen istutettavaksi Oxfordin yliopiston pihaan, jotta alkujakson tanssikohtaus voitiin kuvata puun ympärillä.) Tämä asenne ei kuitenkaan ole leväperäisyyttä, vaan aidon esteetikon rohkeutta näyttää jokin kuva vain siksi, että se on kaunis. Se on osa Ciminon ominta ohjaajanlaatua, jonka voi vain ottaa tai jättää. Niinpä Heaven's Gaten arvoa lienee turha selittää niille, joista sen pitkät maisemaotokset tuntuvat imelältä täytemateriaalilta.

Mutta Heaven's Gaten arvo ei suinkaan rajoitu sen pakahduttavaan visuaaliseen kauneuteen. Se ei ole sisällöllisesti tyhjää visuaalista kermavaahtoa tai velttoa tunnelmointia. On itse asiassa harvinaista, että muoto ja sisältö ovat niin yhtenäistä ja toisiaan tukevaa kudelmaa kuin Heaven's Gatessa. Tärkein merkitystä luova muototekijä on Heaven's Gaten rakenne. Kun kriitikot typeryyttään moittivat elokuvan ”sekavaa” ja ”muodotonta” rakennetta, he ainakin keskittyivät oleelliseen seikkaan. Rakenne on elokuvan tulkinnan avain.

***

Heaven's Gate alkaa Jim Averillin vuosikurssin valmistujaisjuhlallisuuksista Harvardin yliopistossa. Pitkähkön alkujakson jälkeen siirrytään ajassa 20 vuotta eteenpäin, kun Averill on liittovaltion sheriffinä Wyomingissa. Kuvataan siirtolaisvirtojen vyörymistä alueelle ja väkivaltaisia kahnauksia pienviljelijöiden ja karjaparonien palkkalaisten välillä. Näytetään Averillin vierailu suurmaanomistajien johtohahmon Frank Cantonin kartanossa, jossa Averill saa kuulla karjaparonien laatimasta tappolistasta. Sitten kuvataan Averillin välejä siirtolaisyhteisön kanssa, siirtolaisviljelijöiden rajakiistoja ja karjaparonien valmisteluja lynkkausretkeä varten.

Averillin rakkaussuhde bordelliemäntä Ellaan tulee ilmi vasta kaiken tämän jälkeen, kun elokuvan ajasta on kulunut kolmannes. Vasta elokuvan puolivälissä käy ilmi toinen tärkeä henkilöhahmojen välinen seikka: Nate Championin, karjankasvattajien palkkalaiseksi ryhtyneen siirtolaisen rakkaussuhde Ellaan ja ystävyys Averillin kanssa. Sitä ennen katsojalle ei edes vihjata, että Ella ja Averill tuntevat Naten, puhumattakaan heidän kolmiodraamansa paljastamisesta.

Kriitikoiden mielestä oli täysin sopimatonta paljastaa juonen kannalta näin olennaisia seikkoja niin myöhään. Hollywoodin perinteisen, Aristoteleen runousoppiin tiukasti nojaavan kerrontakaavan mukaan Ciminon ratkaisu on tosiaan vääräoppinen. Päähenkilöt pitäisi esitellä alkumetreillä ja heidän keskinäisten suhteidensa pitäisi tulla ilmi heti. Niinpä amerikkalaiset kriitikot kiirehtivät tuomitsemaan Heaven's Gaten kerronnan kömpelöksi ja sekavaksi. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että Ciminon kerrontaratkaisu voisi olla tietoinen.

No, ehkä sentään yhden. Elokuvakriitikko ja esseisti Robin Wood (3) esitti yhtenä harvoista sen tärkeän huomion, että Cimino kääntää klassisen Hollywood-elokuvakerronnan päälaelleen käyttämällä laajoja juonikaaria. Tyypillisen Hollywood-tarinan ytimessä ovat keskeiset henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet. Laajemmat tapahtumat ja kontekstit esitetään heidän kauttaan ja heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi historiallisessa elokuvassa aikakauden yhteiskunnallinen tilanne ja tärkeät historialliset tapahtumat näytetään katsojalle rakkaus- tai sukutarinan kylkiäisenä.

Ciminon lähestymistapa on päinvastainen. Hän ottaa historiallis-yhteiskunnallisen tilanteen (kiista maanomistajuudesta, villin lännen loppu) yhtä keskeiseksi tarinalinjaksi, ja toisinaan yksilöiden suhteet (Averillin, Ellan ja Championin kolmiodraama) hahmottuvat vasta sen kautta. Elliptinen rakenne jättää jatkuvasti aukkoja, jotka täydentyvät vasta tarinan edetessä. Ihmissuhdekuvaus on Heaven's Gatessa toki olennaista ja koskettavaa, mutta sittenkin vain yksi osa laajempaa kudelmaa. Cimino sirottelee henkilönsä pitkin laajaa historiallista tarinalinjaa. Kaikkia aukkoja ei edes täytetä: missään vaiheessa ei esimerkiksi käy ilmi, miten Ella ja Averill ovat tavanneet toisensa, miksi Ella hyväksytään viljelijöiden yhteisöön vaikka hän harjoittaa paheksuttua ammattia, tai mikä on karjaparoni Cantonin suhde dekadenttiin William Irvineen.

Robin Wood on kuvannut Heaven's Gaten rakennetta seuraavasti:

On kuin katselisi maalarin luovan valtavaa freskoa: hän ei ehkä aloita ylhäältä vasemmalta ja lopeta alas oikealle, mutta loppuun mennessä voimme nähdä, miten kaikki loksahtaa paikoilleen, kuinka yksi asia kytkeytyy toiseen; meillä voi jopa olla tunne siitä, että fresko ei ole aivan täydellinen, että jotkin seinän kaistaleet ovat jääneet peittämättä tai että jos seinä olisi suurempi, freskoa voitaisiin loputtomasti laajentaa.

Päähenkilöt ovat kyllä läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa ja heidän välisensä suhteet kytkeytyvät kaikkiin juonenkäänteisiin. Yksikään kohtaus ei kuvaa puhtaasti joukkojen liikkeitä ja historiallisia prosesseja. Muodoltaan Heaven's Gate on oikeastaan spektaakkeliksi venytetty pienimuotoinen draama. Keskeisiä henkilöitä on kourallinen, päähuomio on Averillin, Ellan ja Naten kolmiodraamassa, eikä Hollywood-spektaakkeleille tyypillistä sivujuonten verkostoa ole. Mutta nostaessaan henkilöiden ympäristön ja olosuhteet radikaalisti esille Cimino vie ihmissuhdekuvaukselta ja juonen kuljettamiselta etuaseman. Tärkeintä ei ole se mihin tarina vie ja mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan katsojaa usutetaan pohtimaan ja analysoimaan, mitä nyt tapahtuu ja miksi.

Siinä missä Kauriinmetsästäjä nähtiin liberaali- ja vasemmistopiireissä oikeistopopulistisena, leimattiin Heaven's Gate marxilaiseksi. Tämä johtui luultavasti vain siitä, että vasemmisto on aina halunnut omia monopolin vähäosaisten puolustamiseen ja änkyräoikeistolle mikä tahansa kapitalismin kritiikki on yhtä kuin kommunismi. Todellisuudessa Heaven's Gate on poliittisesti yhtä vaikeasti määriteltävissä kuin ohjaajansa: Cimino on ”kunnon amerikkalaisuutta” ihaileva oikeistokonservatiivi ja patriootti, mutta myös sukupuolenvaihdosta moneen kertaan yrittänyt transseksuaali.

Mikä ironisinta, elokuvan mahdollisesti marxilaiseksi tulkittava elementti on juuri edellä kuvaamani kerrontarakenne, jota kriitikot eivät lainkaan oivaltaneet. Ilman sitä elokuva olisi ”vain” kuvaus köyhistä ja rikkaista, eikä tämän teeman käsittely vielä sinänsä ole marxilaista sen enempää kuin kaikki seksiä käsittelevät elokuvat ovat pornoa.


Heaven's Gaten ”marxilaisuus” on yksilöiden esittämistä yhteiskunnallisille oloille, marxilaisittain tuotantosuhteille alisteisessa asemassa. Tämä on varsin yleisluontoista. Ehkä syvemmällä tasolla marxilaista on Ciminon pohjimmiltaan viileä tapa käsitellä historiallista aihetta. Vaikka elokuva on traaginen ja paikoin repivän emotionaalinen, se ei esitä selvää moraalista tuomiota suuntaan tai toiseen. Henkilöiden ja konfliktin vastapoolien liikkeitä määrää yhteiskunnallinen asema. Elokuva houkuttelee katsojan sympatiat pienviljelijöiden puolelle, mutta edes julma karjapohatta Canton ei ole mikään arkkiroisto – hän edustaa luokkansa ajattelutapoja, etuja ja toimintamalleja. Toisaalta pienviljelijöitäkään ei näytetä pyhimyksinä eikä heidän yhteisöään sisäisesti harmonisena; heillä on karkeat tapansa, maanomistukseen liittyvät keskinäiset riitansa ja ryhmien väliset kilpailuasetelmansa.

Rakennetta tarkastelemalla havaitsee myös syklisyyden, kehämäisyyden elokuvan ajassa. Tietenkin Heaven's Gate etenee lineaarisesti aiemmasta tapahtumasta myöhempään, niin kuin kaikki tarinat välttämättä etenevät, jos ne tarinoiksi halutaan mieltää. Mutta etenemisen ohella on toistoa ja paluuta, joiden kautta Ciminon maailman lainalaisuudet vasta hahmottuvat. Pitkin elokuvaa Cimino rakentaa visuaalisia analogioita, toistuvia ja toisiinsa vertautuvia peruskuvia.

Heaven's Gaten alussa, keskikohdassa ja lopussa toistuu tanssin ja piirin kuva. Aluksi juuri valmistuneet opiskelijat tanssivat Harvardin tanssiaisissa sisäkkäisissä kehissä suuren puun ympärillä. Tanssiin liittyy rituaalinen taistelu, jossa miespuoliset opiskelijat kamppailevat puuhun naulatusta seppeleestä ja naiset katselevat kampuksen parvekkeilta. Tämä on akateemisen yläluokan tarkasti säädelty maailma: tanssi on asetelmallista, eikä taistelussakaan ole kyse spontaanista vaan etukäteen sovitusta yhteenotosta. Seppeleen saa lopulta Averill: hän on voittaja, alfauros, joka on saanut lupauksen loistavasta tulevaisuudesta.

Tämä on muutakin kuin kunnianosoitus tanssiaiskohtauksiin mieltyneelle John Fordille. Ylipitkäksi moititun Harvardin tanssiaisjakson tehtävänä on kuvata eliitin maailmaa, sen tapoja ja lainalaisuuksia. Kuvissa korostuvat korkeat seinät ja muurit sekä puut ja vihreä nurmikko. Yliopisto näyttäytyy muusta maailmasta eristettynä paikkana, jonkinlaisena linnakkeen ja salaisen puutarhan välimuotona. Kuitenkaan Cimino ei kuvaa tätä todellisuutta ironisesti, vaan alkujaksossa korostuvat innon ja toiveikkuuden tunnot. Tanssiaisten jälkeinen junamatka Wyomingiin on shokeeraava hyppy keskelle muurien ulkopuolista, raadollista ja väkivaltaista maailmaa. Se muistuttaa Kauriinmetsästäjän siirtymää uneliaasta pienkaupunkimiljööstä Vietnamin sotanäyttämölle.

Keskijaksoon sisältyvä tanssikohtaus ladossa on kuva köyhien itsenäisten pienviljelijöiden Amerikasta. Harvardissa soinut Strauss on siinä vaihtunut traditionaaliseksi maalaismusiikiksi, piiritanssi on vapaamuotoisempaa ja siihen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Mukaan pääsee myös viljelijöitä auttava Averill, vaikka hän edustaakin yläluokkaa. Yhteisön piiritanssin jälkeen Averill ja Ella jäävät tanssimaan kahdestaan; tanssijakso muuttuu näin myös kuvaksi heidän toiveistaan rakkaudesta ja yhteisestä elämästä.

Loppujaksossa piiritanssi on muuttunut piiritykseksi, rituaalisesta taistelusta on tullut oikeaa kamppailua eloonjäämisestä. Kahdessa aiemmissa tanssijaksossa esitellyt yhteiskuntaluokat kohtaavat, kun pienviljelijät piirittävät karjankasvattajien lähettämät palkkatappajat ja hyökkäävät heitä vastaan. Kontrasti varsinkin Harvard-jaksoon nähden luo loppujaksoon pistävää ironiaa. Averillin vuosikurssilaisille pidetyssä valmistujaispuheessa on 1800-luvun kansanvalistusoppien mukaisesti kehotettu heitä viemään sivistys ymmärtämättömien keskuuteen. Nyt Averill toteuttaa tämän lähetyskäskyn Antiikin roomalaisilta lainatulla menetelmällä: hän opettaa viljelijät rakentamaan tukeista eräänlaisia primitiivisiä hyökkäysvaunuja, joiden suojissa he etenevät vastustajiensa asemia kohti. Ja kuten Harvard-jaksossakin, Averill taistelee naisesta. Hän on pyytänyt Ellaa lähtemään kanssaan pois väkivaltaisuuksien jaloista ja aloittamaan uuden elämän muualla. Maanitteluista huolimatta Ella on päättänyt jäädä taistelemaan yhteisönsä rinnalla, ja niinpä Averill päättää osallistua konfliktiin, jossa hän on oikeastaan ulkopuolinen.

***

Keskeisiä teemojaan – sivistyksen haurautta väkivaltaisessa todellisuudessa, yleisten ja yksityisten unelmien romahtamista ja yksilöiden kohtalonomaista sidonnaisuutta yhteiskuntaluokkiinsa – Cimino käsittelee kautta linjan enemmän kuvien ja struktuurin kuin vaikkapa dialogin avulla. Oma lukunsa on henkilökuvaus, joka toisaalta rakentuu kuvien ja struktuurin kautta, toisaalta tukee ja valottaa yleisiä teemoja ja rakennetta. Luultavasti tästä syystä Heaven's Gaten henkilöitä on väärin moitittu ohuiksi ja varjomaisiksi. Henkilökuvaus on pikemminkin ekspressionistista kuin psykologista: visuaalisella tyylillään Cimino houkuttelee katsojaa samaistumaan heihin ja lataa heidän kohtaloihinsa vahvaa tunnesisältöä. Parhaiten tämä ilmenee elokuvan kolmiodraaman jäsenissä: Jim Averillissa, Ella Watsonissa ja Nate Championissa.

Nate on Averillin tavoin ylittänyt oman yhteiskuntaluokkansa rajat, mutta päinvastaiseen suuntaan: Averill on rikas ja yrittää olla köyhä, Nate on köyhä ja yrittää olla rikas. Hän esittelee Ellalle ylpeänä mökkiään, jonka seinät hän on tapetoinut sanomalehdillä. Se on hänen kömpelö yrityksensä tuoda Averillin tavoin sivilisaatio erämaahan. Naten kuolinkohtauksessa karjankasvattajien pyssymiehet sytyttävät mökin tuleen, ja sanomalehden sivut palavat ja irtoavat seinistä mustuneina suikaleina. Samalla muuttuvat tuhkaksi Naten unelmat rakkaudesta ja sosiaalisesta noususta.

Averill puolestaan selviytyy hengissä ja säilyttää yhteiskunnallisen asemansa, mutta voitoksi hänen kohtaloaan ei voi sanoa. Ella, jonka hän on lopultakin saanut itselleen, surmataan karjankasvattajien järjestämässä attentaatissa. Epilogikohtaus näyttää Averillin huvijahdillaan vuosia myöhemmin, vanhana miehenä. Seuranaan hänellä on nainen joka on samannäköinen kuin tyttö, joka elokuvan alussa katseli häntä ihaillen Harvardin kampuksen parvekkeelta. Averill on saanut sen mikä hänelle alussa luvattiin, naisen ja omaisuutta, mutta tavalla joka ei häntä tyydytä. Murtuneena hän kävelee hytistä kannelle katselemaan laskevaa aurinkoa.


Kolmiodraaman hahmoista haurain ja tyyppimäisin on Ella. Hän vaikuttaa toisinaan enemmän Naten ja Averillin fantasialta kuin itsenäiseltä persoonallisuudelta. Ella edustaa puhdasta naiseutta elokuvan muuten kovin maskuliinisessa maailmassa. Hän on ilotyttö, nainen joka saa elantonsa pelkästä naisena olemisesta. Hänellä on naiivi haave rakastaa Natea ja Averillia samanaikaisesti, valitsematta.

Kuitenkin Ella on tavallaan ehjempi ja vahvempi kuin kosijansa. Hän on sitoutunut yhteisöönsä ja seisoo sen rinnalla vaikeimpinakin hetkinä. Eikä hänen halunsa elää kahden miehen kanssa lopulta ole sen mielettömämpi kuin kosijoiden halu ylittää yhteiskunnallinen taustansa ja alkuperänsä. Ellan sisäinen lujuus tulee esiin hänen yrittäessään pelastaa Naten karjankasvattajien kuolemanpartiolta ja johtaessaan myöhemmin viljelijöiden ensimmäistä epätoivoista rynnäkköä.

Nate ja Averill ovat häilyviä, päättämättömiä. Kumpikin valitsee puolensa vasta kun pahin on jo ehtinyt tapahtua. Naten empiminen johtaa hänen kuolemaansa, Averill alkaa organisoida pienviljelijöiden vastarintaa vasta kun he ovat jo kärsineet ankaria tappioita. Averillin luonnetta leimaa henkinen defaitismi, jonka vain toiminta ja kamppailu saavat hetkittäin väistymään. Hän on klassisen koulutuksen saanut idealisti, jonka kova todellisuus on lyönyt sisäisesti. Hän on nähnyt siirtolaisviljelijöiden kurjuuden ja omat opiskelutoverinsa häikäilemättömien karjaparonien riveissä. Sheriffinä Averill edustaa lakia, joka turvaa viljelijöiden oikeudet; Harvardin kasvattina hän edustaa taloudellista valtaa, joka ei näistä oikeuksista piittaa. Hän tajuaa asemansa toivottomuuden ja näkee ainoana vaihtoehtonaan vetäytyä tilanteesta, paeta Ellan kanssa.

Yhtä tuhoisien ristiriitojen kanssa painii elokuvan merkittävä sivuhahmo, John Hurtin esittämä William Irvine, Averillin entinen opiskelutoveri ja karjankasvattajien klubin jäsen. Alkujaksossa hän on vallattoman leikillisesti ja ironisesti esiintyvä brittiläinen esteetti, myöhemmin hän on väsynyt ja alkoholin tuhoama rappeutunut aristokraatti. Hän ei hyväksy karjankasvattajien väkivaltaa muttei osaa tai uskalla kääntyä omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan, ja yrittää olla kaikkien puolella samanaikaisesti. Hänellä on kaikkia muita hahmoja selkeämpi käsitys tapahtumista ja niiden syistä, muttei kykyä ottaa aktiivisen toimijan roolia. Lopun piirityskohtauksessa hän seisoo hölmistyneenä ja juovuksissa keskellä tulitaistelua, kunnes harhaluoti surmaa hänet.

***

Heaven's Gate on elegia monessakin mielessä. Sen melankolinen perusvire kumpuaa päähenkilöiden traagisesta kohtalosta: Nate ja Ella saavat surmansa viljelijöiden ja karjaparonien yhteenotossa ja sen jälkiselvittelyissä, Averill vetäytyy pettyneenä viettämään yltäkylläistä mutta onttoa elämää. Harvassa elokuvassa nuoruuden haaveita ja niiden romahtamista on kuvattu yhtä musertavasti, yhtä katkeransuloisesti.

Ehkä vielä olennaisemmalla tasolla Heaven's Gate on elegia sille, mitä Yhdysvallat olisi voinut olla. Viljelijät, pienkauppiaat ja käsityöläiset edustavat Ciminon elokuvassa toisenlaista Amerikkaa, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja pienen mittakaavan yrittäjyydelle. He elävät itsehallinnollisessa kyläyhteisössä, joka tuo mieleen vuosisataisen talonpoikaiskulttuurin ja joidenkin 1800-luvun utopiasosialistien ajatukset. Elokuvan nimen mukaisesti tämä väestönosa seisoo paratiisin portilla, valmiina lunastamaan heille annetut lupaukset paremmasta ja vauraammasta elämästä. Heidät tuhoaa edistysuskon, rahan ja teknologian Amerikka, ja portti suljetaan heidän edessään.

Juuri kun viljelijät ovat pääsemässä voitolle yhteenotossa, paikalle karauttaa ratsuväen osasto, joka pelastaa karjankasvattajien asemiehet varmalta kuolemalta. Kyseessä on lännenelokuvan yhden tärkeimmistä peruskuvista nurinkääntäminen. Ratsuväki saapuu paikalle viime hetkellä, mutta tällä kertaa pelastaakseen pahat hyviltä.

Klassisessa lännenelokuvassa ratsuväki on aina pelastanut valkoisen, keski- ja yläluokkaisen, protestanttisen Amerikan sitä uhkaavilta voimilta. D. W. Griffithin Kansakunnan synnyssä (1915) ratsuväkeä edustavat Ku Klux Klaanin ratsastajat, jotka pelastavat vanhan etelän, tai sen mitä siitä on jäljellä, vapautettujen neekeriorjien riehunnalta. John Fordin elokuvissa ratsuväki kukistaa uudisraivaajia piirittävät intiaanit.

Heaven's Gatessa ratsuväki pelastaa virallisen WASP-Amerikan (4) ryysyisten viljelijöiden laumalta, joka on saapunut uudelle mantereelle paremman elämän lupausten houkuttelemana. Mutta koska elokuva on kuvattu näiden ”valkoisten intiaanien” näkökulmasta, lopputaistelun päätös on ironinen koko Yhdysvaltain historiaa ja lännenelokuvan lajityyppiä kohtaan.

Tämän takia Ciminon suurteos luokitellaan usein antiwesterniksi, mutta se on useimpia lajityypin edustajia kiinnostavampi. Se ei ole pitkäpiimäinen ja laimea kuten Robert Altmanin McCabe ja Mrs. Miller eikä osoitteleva kuten Clint Eastwoodin Ruoska. Voidaan kysyä, onko se antiwestern lainkaan, vaiko perinteinen western joka on vain kerrottu epäsovinnaisella tavalla ja uudesta näkökulmasta. Rohkeista ratkaisuistaan huolimatta Ciminon ohjaajanote on lähempänä Fordia kuin Sergio Leonea tai Monte Hellmania.


Elokuvahistoriallisesti Heaven's Gate oli päätepiste lännenelokuvalle, joka oli 70-luvun lopulle tultaessa kadottanut elinvoimansa lajityyppinä. Ciminon hellittämätön historiallinen tarkkuus rooliasujen, ajoneuvojen, rakennusten, aseiden ja välineiden suhteen poikkeaa perinteisten westernien visuaalisesta ilmeestä, ja hänen käsittelytapansa ei hyödynnä ainakaan itsestäänselvimpiä lännenelokuvan konventioita. Westernille tyypillisiä ”lonely ridereita”, yksilösankareita, ei Heaven's Gatessa ole, vaan päähenkilöt ovat epävarmuudessaan ja ristiriitaisuudessaan lähes antisankareita. Lisäksi heidän rinnalleen ja osittain yläpuolelleenkin asetetaan yhteisön yksityiskohtaisesti kuvattu kollektiivinen toiminta. Lopputaistelussa Averill ottaa pakon edessä sankarin ja kansanjohtajan roolin, mutta tämä tapahtuu traagisen myöhään.

80- ja 90-luvulla lännenelokuvia tehtiin vähän, eivätkä ne pääsääntöisesti ole mainitsemisen arvoisia. Viime vuosina on alettu puhua uudesta westernbuumista ja uusista ohjaajista, jotka ammentavat 1960- ja 70-lukujen vaihteen lännenelokuvasta. Ilmiön tähän saakka onnistunein teos, Andrew Dominikin ohjaama Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007) on itse asiassa paljonkin velkaa Heaven's Gatelle eeppisessä hitaudessaan, visuaalisessa kokeilevuudessaan ja pyrkimyksessään uudelleentulkita villin lännen myyttejä. On mielenkiintoista nähdä, elvyttääkö uusi ohjaajapolvi jo kuolleeksi julistetun genren. Vaikka niin ei kävisikään, on Heaven's Gate komea sielunmessu lajityypilleen.

Lisäksi se on epäonnistumista ja tragediaa käsittelevä eepos, ”kansakunnan kuolema”, niin kuin Robin Wood sitä nimitti. Se ei klassisten eeposten tapaan kerro sivilisaation rakentamisesta, vaan toisenlaisen sivilisaation menettämisestä. Heaven's Gate on kuvaus siitä, mitä olisi voinut olla, ja hyvästijättö sille. Kuvauksena menetyksestä se ei tarjoa minkäänlaista helpotusta, lohdun sanomaa tai kohotusta. Se ei myöskään ole syytös; osoittelematta se haastaa pohtimaan, millaisille rakenteille sivilisaatioiden julkisivut perustuvat ja millaisia ristiriitoja ne kätkevät taakseen. Tunnelmaltaan se on kiehtovan ristiriitainen sekoitus kyynisyyttä ja romantiikkaa. Sen harvinaisen avoin naiivius ja vilpittömyys saa tappion ja pettymyksen maistumaan suussa pitkään.



Viitteet:

1 Tässä esseessä puhun kautta linjan Heaven's Gaten pitkästä, 219-minuuttisesta versiosta. Pitkä versio on eheämpi ja vahvempi kuin Ciminon 147-minuuttiseksi lyhentämä versio. Lyhyemmästä versiosta on poistettu kohtauksia, kohtausten paikkoja on muuteltu, ja elokuvaan on lisätty selittäviä dialogiosuuksia ja kertojanääni. Ankara lyhentäminen on johtanut paikoin tökeröihin leikkauksiin, ja elokuvan rytmi on kärsinyt. Cimino on itse sanonut, että ”alkuperäistä” versiotakin on lyhennetty tuotantoyhtiön vaatimuksesta, eikä hän ollut koskaan täysin tyytyväinen liikkeelle laskettuun versioon. Täysin lyhentämätöntä versiota ei todennäköisesti koskaan saada yleisön ulottuville, mutta vuonna 2000 pitkästä versiosta julkaistiin DVD-painos, joka on saatavilla hyvin varustetuista elokuvaliikkeistä tai tilattavissa ulkomailta. Suomeksi tekstitetty pitkä versio on julkaistu VHS-kasettina 1980-luvulla. Lyhennetty versio esitettiin elokuvateatteri Orionissa Helsingissä joulukuussa 2007.

2 Oma rehabilitointiyritykseni saattaa olla myöhästynyt, sillä viime vuosien aikana elokuvaa on nostettu esiin uudelleen, ja se on saanut voimakkaita puolustuspuheenvuoroja arvostetuilta kriitikoilta. Vuonna 2005 pitkä versio näytettiin loppuunmyydyssä esityksessä New Yorkin Museum of Modern Artissa. Näytöstä edelsi Isabelle Huppertin esitelmä. Ranskassa ja Englannissa Heaven's Gaten maine on ollut huomattavasti parempi kuin kotimaassaan.

3 Robin Wood (s. 1931) on englantilais-kanadalainen, myös Yhdysvalloissa vaikuttava elokuvakriitikko. Hän on painottanut kirjoituksissaan 1900-luvun uusia elokuvatutkimuksen perspektiivejä, kuten marxilaista, feminististä ja psykoanalyyttistä luentaa. Wood on myös nostanut esiin usein vähäteltyjä elokuvan muotoja, kuten modernia kauhuelokuvaa. Woodin elokuvatulkinnat ovat parhaimmillaan erittäin oivaltavia ja valaisevia, huonoimmillaan ideologisen dogmaattisuuden läpitunkemia ja lähes hourupäisiä. Hänen ajatuksistaan ja tyylistään antaa osuvan kuvan kirjoitusvalikoima Hollywood Vietnamista Reaganiin (suom. Antti Alanen; Suomen Elokuva-arkisto, 1989). Wood kuuluu Heaven's Gaten puolustajiin, ja em. kirjoitusvalikoima sisältää sitä käsittelevän erinomaisen esseen, joka on vaikuttanut merkittävästi omaan näkökulmaani.


4 Lyhennös sanoista white Anglo-Saxon protestants.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

"Kuolevainen" ennakkotilattavissa























Kymmenes teokseni, esseistinen proosakirja Kuolevainen on nyt ennakkotilattavissa kustantajalta. Ennakkotilaajat saavat kirjan postissa heti ensimmäisinä sen ilmestyttyä, viimeistään viikolla 26 (27.6. - 3.7.). Hinta on huokea 20 €, ja tilaus onnistuu parhaiten kustantajan verkkokaupasta. Arvostelukappaleita kaipaavat voivat lähettää sähköpostia osoitteeseen hxnpress@gmail.com.

Kuolevaisen julkaisee siis tamperelainen Hexen Press, jonka verkkosivut ovat juuri valmistuneet. Hexen on Kuolleen silmät -lehden päätoimittajan Janne Järvisen perustama uusi kustantamo, jonka pääasiallinen ala on kotimainen kauhufiktio, ja joka sen ohella julkaisee myös muuta "groteskia, epätavallista, transgressiivista ja off-beatia kirjallisuutta". Tutustuin Järviseen hänen toimiessaan H. P. Lovecraft - Historiallinen seura Ry:ssä, ja muutama vuosi sitten hän haastatteli minua seuran Kuiskaus pimeässä -lehteen. Viime vuoden loppupuolella näytin hänelle muutamaa uuteen kirjaani sisältyvää lukua, jolloin hän kertoi kustantamohankkeestaan ja kyseli halukkuuttani julkaista kirja Hexenin kautta. Tästä sai alkunsa yhteistyö, jonka tuloksena syntynyt kirja on nyt näkemässä päivänvalon.

Kuolevainen on rakenteeltaan varsin yhtenäinen teos, joka koostuu pikemminkin luvuista kuin erillisistä esseistä, ja siksi sen alaotsikkona onkin "Proosaa". Se on myös kirjoistani ensimmäinen, jossa on kuvitus. Kirjan kuvittaminen teemoihin liittyvillä valokuvilla ja maalauksilla oli kustantajan idea, ja Järvisen esittelemä kuvitusluonnos näytti niin hyvältä, että suostuin siihen oikopäätä. Kirja on siis tarkoitettu paitsi luettavaksi, myös katseltavaksi, ja sen koko visuaalinen ilme on rakkaudella tehty.

Ohessa yksi esimerkki kirjan kuvituksesta, valokuva joka esittää ensimmäisen maailmansodan aikaisen saksalaisen lentolaivueen "maskottia". Sen alla pieni maistiainen tekstistä, lainaus luvusta 6.




"On vaikea kuvitella tapahtumakulkua, jossa oma lajimme havahtui tietoiseksi itsestään ja erkani lopullisesti muusta luomakunnasta. Se tapahtui unohdukseen vaipuneiden sukupolvien aikana. Pimeän tultua edeltäjämme katselivat tähtitaivasta ja tunsivat itsensä pieniksi ja hauraiksi. Eräs muutos heidän käyttäytymisessään antoi varman merkin siitä, että jotain mullistavaa oli tapahtunut. Kun he löysivät jonkun omistaan makaamasta maassa kylmänä ja liikkumatta, he veivät hänet kaukaiseen paikkaan tai hautasivat maahan. Ero muiden eläinten käyttäytymiseen oli selvä: apina saattaa kanniskella kuollutta poikastaan päiväkausia, mikä kertoo pikemminkin hämmennyksestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää, että lajikumppani on kuollut.

Usein tietoisuudesta puhutaan suurena lahjana, joka saa maailman näyttämään runsaammalta, kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta. Englantilaisen psykologin Nicholas Humphreyn mielestä tietoisuus on miltei ”liian hyvää ollakseen totta”. Se on mahdollistanut uuden ja ihmeellisen suhteen niin itseemme kuin kanssaihmisiin. Mutta toiset ovat havainneet, että tietoisuus on kaksiteräinen miekka, jonka toinen kärki suuntautuu kantajaansa. Herää aivan omanlaisensa kauhu, kun ihminen ymmärtää koko tajuntansa elävän rinnakkain biologisen organismin kanssa ja lakkaavan olemasta tämän organismin tuhoutuessa. Tietoisuus tekee meistä ”yksilöitä” ja ”persoonia”, joilla on paitsi menneisyys myös tulevaisuus – mutta samalla se saa meidät tajuamaan, että ainoa varma tulevaisuus on kuolema. Yhtä suurella varmuudella elämä sisältää kärsimystä ja karvaita pettymyksiä, myös tulevaisuudessa, eikä ole mitään objektiivista laskentataulukkoa jonka mukaan voisimme päätellä, ovatko elämän hyvät hetket tuskan arvoisia.

Näkemys, että elämä on hyvää ja elämisen arvoista on ihmismielen default-asetus. Kuten kaikkia optimistisia näkemyksiä, sitä on helppo arvostella mutta mahdoton kumota, sillä viime kädessä se on argumentaation tuolla puolen sijaitseva tunneperäinen asenne. Lisäksi sen johdonmukaisesti hylkäävä joutuisi tekemään itsemurhan tai ainakin elämään äärimmäisessä askeesissa ja pidättäytymään tuottamasta uutta elämää lapsia hankkimalla. Mutta yhtä kaikki elämän arvostaminen vaatii ihmisyyteen yhtä luontaisesti kuuluvan epäilyn vaimentamista. Tietoisuuden kehittyminen on tuominnut ihmisen ristiriitaiseen tilaan, jossa eläminen vaatii tietoisuuden sisällön rajoittamista vaistojen hyväksi."

perjantai 27. toukokuuta 2016

Kuolevaisen soundtrack












Kymmenes kirjani Kuolevainen ilmestyy kesäkuussa, joko viikon 24 lopulla tai viikon 25 alussa. Teoksen kustantaja on tamperelainen Hexen Press, jonka ohjaksissa on Kuolleen silmät -lehteä päätoimittava Janne Järvinen. Minulla on kunnia olla kustantamon ensimmäisen julkaisun tekijä. Kustantamon verkkosivut aukeavat lähipäivinä, ja samalla kirjani tulee ennakkotilattavaksi. Ilmoitan siitä erikseen tässä blogissa ja Facebook-sivullani. Hexenin Facebook-sivulta löytyy pientä ennakkomainontaa, muun muassa lainauksia sisällöstä.

Ilmestymistä odotellessa voi virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla teemaan sopivaa musiikkia. Alla on lista musiikkikappaleita, jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät Kuolevaisen lukuihin ja yleiseen tematiikkaan. Niitä voi kuunnella teoksen ääniraitana. Jokaisen kappaleen kohdalta löytyy Youtube-linkki valitsemaani esitykseen. Sopii kaikille, jotka haluavat synkentää alkukesän päiviä meditaatioilla ihmisen katoavaisuudesta.



King Oliver and His Orchestra: St. James Infirmary



Richard Wagner: Siegfriedin surumarssi


Lou Reed: The Sword of Damocles



Tapio Rautavaara: On aivan sama


Jacques Brel: La Mort


Blind Lemon Jefferson: See That My Grave Is Kept Clean



Iggy Pop: A Machine For Loving


Rezső Seress: Szomorú Vasárnap (nk. ”Unkarilainen itsemurhalaulu”)



Johnny Cash: The Wall


Tom Waits: After You Die


Dmitri Šostakovitš: Jousikvartetto no. 15



Juha Watt Vainio: Kun mä kuolen



sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Puheet Kiuas Kustannuksen kevään kirjojen julkaisutilaisuudessa















Kiuas Kustannuksen kevään kirjojen julkaisutilaisuus pidettiin vappuaattona 30.4.2016 Arkadia International Bookshopissa Helsingissä. Oheinen linkki sisältää videotaltioinnin minun ja dosentti Juhani Sarsilan tilaisuudessa pitämistä puheista. Puhuin itse kustantamosta yleensä ja lyhyesti Sanansäilä-valikoimasta. Sarsilan puhe käsitteli Oswald Spengleriä ja Kiukaalta vastikään ilmestynyttä Spengler-suomennosta Ihminen ja tekniikka. Suosittelen erityisesti kuuntelemaan Sarsilan puheen, josta huokuu humanistinen sivistys sanan parhaassa merkityksessä.


Katso video täältä.

Molempia uusia kirjoja voi ostaa Kiuas Kustannuksen verkkokaupasta.