torstai 12. helmikuuta 2015

Nyt sitä saa



















Kahdeksas kaunokirjallinen teokseni, esseekokoelma Kunnia tuli eilen painosta. Sen matka kustantajan varastosta kirjakauppojen hyllyille kestää vielä epämääräisen ajan, mutta kirja on tilattavissa Savukeitaan verkkokaupasta.

Radionkuuntelijoille tiedoksi, että olen puhumassa kirjasta ja sen teemoista Tuomas Karemon vieraana Ylen Kultakuume-ohjelmassa ensi maanantaina 16.2. klo 15.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Mietteitä savun hälvettyä


















Viime maanantaina tässä blogissa julkaisemani vetoomus herätti monenlaisia kannanottoja. Suurin osa niistä keskittyi sosiaaliseen mediaan, pisin ja todennäköisesti seuratuin keskusteluketju syntyi Savukeitaan kustannuspäällikkö Ville Hytösen facebook-seinälle hänen jaettuaan kirjoitukseni, ja keskustelun kulkua referoi Kansan Uutiset uutisessaan. Kuluneen viikon aikana moni toimittaja, kollega ja tavallinen lukija otti minuun yhteyttä ja kertoi ihmetelleensä suuresti keskustelun luonnetta. Vetoomuksessani mainittu ja siteerattu kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi kirjoitti omaan blogiinsa vastineen kirjoitukseeni.

Lyhyesti sanottuna tapahtui juuri se, mihin ulostulollani pyrinkin. Kirjani julkaisemista arvostelleet joutuivat puolustuskannalle ja selittelemään tekemisiään. Saamani sympatia osoitti, että valtaosa lukevasta yleisöstä ei ymmärrä Ojajärven, Olli Löytyn, anarkistiaktivisti Antti Rautiaisen, turkulaisen vihreiden kaupungivaltuutetun Mikko Laaksosen ja heidän myötäilijöidensä pyrkimystä politisoida kustannuspäätöksiä ja ajaa omasta näkökulmastaan epämiellyttävät näkemykset mahdollisimman syvälle julkisen keskustelun marginaaliin. Jos kustantamon taiteellisen linjan muokkaamiseen tähtäävä yksityinen ja julkinen painostus vain jatkuisi kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota, vaarana olisi moisen menettelyn muuttuminen normaaliksi ja hyväksyttäväksi. Tämä uhka lienee ainakin toistaiseksi ja tässä erillistapauksessa torjuttu, ja haluankin kiittää kaikkia niitä, jotka ovat levittäneet vetoomustani tai ottaneet siihen muuten kantaa.

Puolustusasemiin joutuneet poliittisen korrektiuden vartijat perustelivat toimintaansa varsin yhtenäisellä tavalla, joka tiivistyi Ojajärven kirjoittamassa vastineessa. He väittivät, etteivät suinkaan olleet rajoittamassa sanan- ja julkaisuvapautta, vaan kritisoivat sen käyttötapaa. Tähän sisältyi yritys kääntää koko asetelma päinvastaiseksi: sananvapautta olinkin todellisuudessa rajoittamassa minä "vääristellessäni" heidän "kritiikkiään". Sitaatti Ojajärven vastineesta:

Tehdään tämä nyt selväksi: sanan- ja julkaisuvapauden käyttötavan kritiikki saati käyttötavan mielen kysyminen ei ole sanan- ja julkaisuvapauden kieltämistä. Joka muuta väittää, sotkee asioita keskenään (esimerkiksi oman positionsa oikeuttamiseksi ja kompleksisempaa eettistä ajattelua välttääkseen).

Se, että yhtäältä kannatan Hännikäiselle sananvapautta ja toisaalta toivon samaan aikaan hänelle kohtaloa mahdollisimman vähän kuultuna ja vaikutusvallattomasti resurssoituna sananvapauden käyttäjänä, tuntuu Hännikäisestä epäilemättä ilkeältä ja pahantahtoiselta, voi voi, mutta sananvapauden rajoittamista se ei ole.

En pidä Hännikäisen aatteellis-poliittis-kirjallisesta projektista enkä arvostamani kustantamon, Savukeitaan, tavasta käyttää julkaisuvapauttaan ja arvovaltaansa projektin pönkittämiseen. Kuten yltä selviää, en kuitenkaan ole ollut kieltämässä Hännikäisen aatteellis-poliittis-kirjallista projektia tai Savukeitaan roolia sen tukijana. Minä olen kysynyt ja kritisoinut, etupäässä yksityisesti, Hännikäisen julkaisemisen järkevyyttä ja perusteita. Sellaisiksi on sitten tarjottu ennen muuta epämääräisiä vetoomuksia sananvapauteen ja minua (sekä muita kuten Olli Löyttyä) on asemoitu sananvapauden viholliseksi.

Ellen asiaa riittävän selkeästi aiemmin ilmaissut, korjattakoon asia nyt: Ojajärvellä ja muilla on toki oikeus sanoa, että Hännikäistä ei pitäisi julkaista. Se kuuluu itsestäänselvästi sananvapauden piiriin. Mutta yhtä selvästi se on toimintaa, jolla pyritään muokkaamaan yhteiskunnan ilmapiiriä sellaiseksi, että "väärien" ajatusten julkituominen kävisi vaikeammaksi. Siinä pyritään tuomitsemaan ajatuksia sen perusteella, että niillä saattaa olla ei-toivottu vaikutus, ja tämä on yksi totalitaaristen ajattelumallien kulmakivistä.

Tällaisesta "sananvapauden käyttötapojen kritiikistä" löytyy hyvin samankaltainen esimerkki 1970-luvun Suomesta. Vuonna 1973 Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) julkaisi monisteena levitetyn julkilausuman nimeltä "Todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa." Kirjanen sai julkisessa keskustelussa kansanomaisemman nimen Musta kirja. Kirjoittajat esittivät siinä huolensa, että Suomen korkeakouluopetukseen ja opiskelijoille tarjottuun kirjallisuuteen oli juurtunut YYA-sopimuksen, Pariisin rauhansopimuksen, edistyksen ja demokraattisen kehityksen vastaisia ajatuksia. He katsoivat, että kyseessä oli jopa kansalliset rajat ylittävä uhka:

Kansainvälinen ja kansallinen antikommunismi suuntautuu kaikkia edistyksellisiä ihmisiä, ei ainoastaan kommunisteja vastaan. Antikommunismi on ytimeltään kaikkea demokraattista kehitystä vastaan suuntautuvan vihan lietsontaa, josta on lyhyt matka fasismiin.

Vähän vastaavantyyppistä demonisointia on viime viikkoina kohdistettu minuun ja vielä painossa olevaan kirjaani. Kuvaava on Olli Löytyn väite teoksistani välittyvästä "ihmisvihamielisyydestä". Selvästikin ihmisvihamielisyys tarkoittaa tässä tapauksessa kaikkea sellaista, mikä ei Löytyn maailmankatsomukseen sovi - jos hän vastustaisi varsinaista misantropiaa, hänen pitäisi kauhistella sitä, että yleisön ulottuvilla on vaikkapa Célinen, Schopenhauerin, Cioranin, Ligottin tai Biercen teoksia. Mutta olennaista on, että hän esittää kirjoitukseni vaarallisina kaikelle, mitä kunnon ihminen pitää arvossa. Ei pelkästään tietylle ideologialle, vaan inhimillisyydelle, rauhalle, lailliselle järjestykselle, demokratialle, moraalille jne. Tällaiset tekstit ovat selvästikin niin kauhistuttavia, ettei niitä parane edes referoida tai eritellä. Ainakaan Löytty ei vielä toistaiseksi ole kertonut, mitkä kohdat tai piirteet tekevät niistä niin myrkyllisiä.

Suomettumisen aikaa käsittelevässä kirjassaan Kansakunta rähmällään (1991) historiantutkija Timo Vihavainen luonnehtii Mustan kirjan kirjoittajien ajattelutapaa:

Opetuksessa oli siis ilmeisestikin sekä tieteellisesti että poliittisesti ja moraalisesti tuomittavia piirteitä. Opetuksen kerrottiin myös "palvelevan" tiettyjä epähumaaneja päämääriä. Tämä oli hyvin tyypillinen totalitaarinen argumentti. Se ei ollut luonteeltaan tieteellinen, vaan sen soveltaminen edellytti poliittisia ratkaisuja. Asioiden arvioiminen sen mukaan, mitä tai ketä ne hyödyttivät, oli yhteistä sekä fasismin että kommunismin teorialle ja käytännölle. Samanlaista ajattelutapaa sovelsi myös filosofinen pragmatismi ja poliittisen pragmatismin Suomessakin siitä oli tullut tuttu käsite.

Muutamaa ihmistä lukuunottamatta kukaan kuluneen viikon keskustelihin osallistuneista ei edes tiedä, mitä kirja kokonaisuudessaan pitää sisällään, mutta sillä ei liene väliäkään, koska julkaiseminen itsessään pönkittää kyseenalaista "poliittista projektia". Konkreettisen raskauttavan aineiston puuttuessa on turvauduttu teosteni ulkopuolella esittämiini kannanottoihin ja jopa "guilty by association" -perusteluihin. Jälkimmäiseen turvautuneet ovat nostaneet esiin viime itsenäisyyspäivänä järjestetyn isänmaallisen 612-soihtukulkueen, jonka järjestämiseen osallistuin ja jossa olin juhlapuhujana. Kulkueen parinsadan osanottajan joukossa oli myös kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen (SVL) jäseniä, minkä jotkut katsoivat osoittavan, että olen "poliittisessa yhteisrintamassa" uusnatsien kanssa. Näin ajatteleville lienee turha selittää, että itsenäisyyspäivän kulkue oli puolueista ja järjestöistä riippumaton epäpoliittinen tapahtuma, johon saattoi osallistua vain yksityishenkilönä ja jossa poliittisten tunnusten käyttö oli kiellettyä. Sen ainoana agendana oli tarjota tavallisille kansalaisille mahdollisuus osoittaa kunnioitustaan Suomen itsenäisyydelle ja siihen osallistuminen sekä tapahtuman mainostaminen oli mahdollista kenelle tahansa halukkaalle.

Mitä Vastarintaliikkeeseen tulee, en ole enkä ole koskaan ollut sen jäsen. En myöskään osallistuisi projektiin, jossa Vastarintaliike olisi järjestönä mukana, sillä ideologiana kansallissosialismi eroaa siinä määrin omista näkemyksistäni, etten katsoisi moista mielekkääksi. Joissakin kirjoituksissani olen käsitellyt natsismia aatteena ja historiallisena ilmiönä, ja mielestäni ilmaissut johtopäätökseni riittävän selvästi: en hyväksy sen valtionpalvontaa ja totalitaarista johtajaperiaatetta, ja sen vulgaaribiologiset rotuopit ovat suurimmaksi osaksi taikauskoa. Ylipäätäänkin olen sitä mieltä, että nykymaailmassa fasistiset tai kansallissosialistiset liikkeet voivat olla vain jo mailleen menneen ideologian anakronistista lämmittelyä, jolla ei ole poliittista tulevaisuutta.

Edellinen vain selvennykseksi. Palaan kysymykseen, miksi "väärien" ajatusten ennaltaehkäisyn periaate on itsessään totalitaarinen.

On helppo löytää esimerkkejä maista ja aikakausista, joissa sananvapaus on vallinnut teoriassa muttei käytännössä. 1970-luvun Suomessa mikään laki ei kieltänyt Solženitsynin Vankileirien saariston tai muiden Kustannuspiste-kustantamon julkaisemien teosten levittämistä, mutta siitä huolimatta suuret kirjakaupat eivät uskaltaneet ottaa niitä myyntiin ja pienemmätkin myivät niitä tiskin alta. Puhumattakaan siitä, että yksikään arvovaltainen kustantamo ei rohjennut ottaa kustannusohjelmaansa Solženitsynin muualla maailmassa kiitettyä ja palkittua teosta juurikin poliittisen painostuksen ja julkisen paheksunnan pelossa. Tällainen "pehmeä" sensuuri, jossa arveluttava materiaali ahdistetaan marginaalisiin levityskanaviin ja julkisuuden laitamille, toimii usein tehokkaammin kuin varsinaiset sensuurilait.

Myös tämän hetken Ruotsi pyrkii estämään vääräoppisten ajatusten leviämisen yhteiskunnan avoimuuden ja demokratian hengen hinnalla. Maahanmuuttoa arvosteleva Sverigedemokraterna-puolue on eristetty poliittisesti, sen edustajia ei päästetä julkiseen keskusteluun ja valtamedia järjestää jatkuvasti puolueen mustamaalaamiseen tähtääviä kampanjoita. Kun vasemmistoradikaalit aktivistit tunkeutuivat vuoden 2010 vaalien alla ruotsidemokraattien kansanedustajaehdokkaan kotiin ja pahoinpitelivät tämän, Ruotsin pääministeri sanoi julkisesti ymmärtävänsä, että puolueen "vihanlietsonta" herättää äärimmäisiä reaktioita. Poliittinen oikeaoppisuus on Ruotsin valtaapitäville tärkeämpää kuin se viesti, jonka 12,9% äänestäjistä antoi kannattaessaan ruotsidemokraatteja viime vaaleissa.

Demokratian ja sananvapauden puitteissa voidaan siis luoda tukahduttava ilmapiiri ilman, että mitään lain tai ihmisoikeussopimusten kirjainta rikotaan. Tällaisen kehityksen käynnistyminen on minusta todellinen ja osoitettavissa oleva uhka, ja sitä haluan omalla panoksellani ehkäistä.

Toki ymmärrän ja hyväksyn sen tosiseikan, että jotkut ihmiset olisivat onnellisempia jos kirjojani ei julkaistaisi tai luettaisi. Näin ajattelevilla on kaksi kunniallista menettelyvaihtoehtoa. Ensimmäinen on kuoliaaksivaikeneminen: jos tuotantoni ja niiden ajatusten, joita sen uskotaan edistävän, leviämistä ei halua edesauttaa, minusta tai kirjoituksistani ei yksinkertaisesti kannata puhua. Ainakaan ei kannata julistaa julkisilla foorumeilla, että tällaista ei pitäisi julkaista, sillä se jos mikä kiinnittää lukevan yleisön huomion varsinkin näinä skandaalinnälkäisinä aikoina. Toinen menettelytapa on hieman haastavampi. Kirjallisen teoksen saamaa painoarvoa voi vähentää kirjoittamalla siitä kielteisiä analyysejä ja arvosteluja, joissa se pyritään osoittamaan niin muodoltaan kuin sisällöltään arvottomaksi. Tämä tietenkin edellyttää paitsi teoksen lukemista, myös sen riskin ottamista, että kaikki lukijat eivät usko mitä arvostelussa sanotaan vaan sittenkin lukevat kirjan ja saattavat jopa pitää siitä.

On kuitenkin ihmisiä, jotka katsovat pitävänsä hallussaan objektiivista ja ehdotonta totuutta ja pitävät kaikkea siitä poikkeavaa hirvittävänä loukkauksena moraalia ja edistystä vastaan. Jos kuoliaaksivaikeneminen on käynyt mahdottomaksi eikä heillä ole rahkeita kriittiseen analyysiin, he turvautuvat muihin keinoihin: kauhisteluun, loanheittoon, painostukseen, leimaamiseen, ajojahtiin, mielipideterroriin, sosiaaliseen ulossulkemiseen, työmahdollisuuksien kaventamiseen. Se on pelkurin ja nilviäisen tie, ja on selvää että osa ihmisistä päätyy aina valitsemaan sen. Henkisesti ja moraalisesti köyhät meillä on aina keskuudessamme, mutta tärkeintä onkin, että muut eivät taivu heidän edessään eivätkä päästä heitä määrittelemään soveliaisuuden rajoja.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Kirjallisuus, kustannustoiminta ja ilmaisunvapaus (vetoomus)



Tiedotusvälineiden edustajille, kirjailijoille, kirjallisuusihmisille ja tavallisille kansalaisille

Vapaasti julkaistavaksi, levitettäväksi ja siteerattavaksi

Helsingissä 2.2.2015


Kustannusosakeyhtiö Savukeidas julkaisee tässä kuussa kahdeksannen kaunokirjallisen teokseni, esseekokoelman Kunnia. Kirjan aiheena on maskuliinisuus ja miehen identiteetti, ja aihetta käitellään siinä niin yksityisistä kuin yleisistä näkökulmista. Kirjan johdantoluku ilmestyi eräänlaisena mainospalana Sarastus-verkkolehdessä 20.12.2014 otsikolla "Mies ja moderni elämä".

Esseekokoelman julkaisun alla on sosiaalisessa mediassa herännyt polemiikki, joka on saavuttamassa pienimuotoisen kirjasodan piirteitä. Viime viikolla anarkistinen Takku-verkkosivusto julkaisi nimettömän kirjoittajan kirjoituksen otsikolla "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?" Kirjoittajan mukaan oli oikeutettua vaatia kustantajaa pidättäytymään teosteni julkaisemisesta, sillä ne sisältävät "seksismiä" ja muuta poliittisesti vaarallista materiaalia. Kyseessä oli siis peittelemätön yritys vaikuttaa kustantajani julkaisupäätöksiin poliittisista motiiveista. Artikkeli herätti jonkin verran väittelyä sosiaalisessa mediassa, muun muassa Savukeitaan kustannuspäällikkö Ville Hytösen facebook-seinällä.

Marginaalisten poliittisten painostusryhmien kannanotot eivät sinänsä ole suuren huomion arvoisia. Huolestuttavampaa on se, että jotkut kollegani ja muut kirjallisuusalalla toimivat henkilöt ovat alkaneet esittää Takun anonyymin kirjoittajan kaltaisia näkemyksiä. Tietokirjailija Olli Löytty julkaisi tänään facebook-seinällään julkisen päivityksen, jossa sanottiin muun muassa seuraavaa:

Kunnioitukseni kustannustoimintaa kohtaan selittänee sen, että en tahdo millään päästä yli yhdestä tämän kevään uutuusnimikkeestä. En voi ymmärtää, että ihailemani Savukeidas yhä vain julkaisee Timo Hännikäisen kirjoja – huolimatta kaikista niistä ihmisvihamielisistä ajatuksista, joita Hännikäinen on aiemmissa kirjoissaan ja muuten julkisuudessa ilmaissut. (...) Maailma on nyt vain mennyt semmoiseksi, että haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että Hännikäisen esittämät ajatukset eivät saisi kannatusta. Tosiasia nimittäin on, että Savukeitaan kaltainen arvostettu kustantaja antaa (valitettavasti) painoarvoa kaikkien kirjailijoittensa sanomisille – myös Hännikäisen.

Päivitystä seuranneessa keskusteluketjussa Löytyn näkemystä tuki äärivasemmistolainen kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi, joka on aiemminkin eri yhteyksissä ilmaissut olevansa kirjani julkaisemista vastaan. Löytyn kirjoitukselle olivat tykkäyksen muodossa osoittaneet suosiotaan muun muassa Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas, kriitikko ja Suomen Arvostelijain Liiton entinen puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen, tietokirjailija Juri Nummelin, tutkija Helena Saarikoski, tutkija Veli-Matti Pynttäri ja runoilija ja kirjoittamisen opettaja Tero Hannula. Lista osoittanee, että Takun artikkelissa ilmaistu sensuurimentaliteetti ei suinkaan rajoitu pieniin aktivistipiireihin, vaan sille löytyy sekä aktiivista kannatusta että hiljaista myötämielisyyttä kirjallisessa ja akateemisessa maailmassa.

Löytyn kirjoituksen kommenttiketjussa edellä mainittu Jussi Ojajärvi kirjoitti muun muassa seuraavaa (kehotan erityisesti kiinnittämään huomiota paljonpuhuvaan "ennaltaehkäisyn" käsitteeseen):

Kysehän on nyt siitä, että monet arvostavat Savukeitaan toimintaa muuten, mutta he eivät näe mitään hyviä perusteluita sille, miksi sen pitää kannatella Hännikäisen poliittista projektia. (...) Hännikäisellä on sananvapaus periaatteessa ja käytännössä, vaikka Savukeidas ei hänen poliittista projektiaan kannattelisi miltään osin.

Olen sen verran "keskustellut", että uskon mieluummin ennaltaehkäisyyn. Mitä pienemmäksi ja vähemmän arvovaltaisessa (esim. ei-savukeitaalaisessa) kehyksessä toteutetuksi ihmisarvoa polkeva liikehdintä jää, sitä vähemmän tarvitsee "vuoropuhella" sen kanssa jatkossa.

Nämä uussensorit eivät siis pyri viemään minulta sananvapautta absoluuttisessa mielessä, vaan pyrkivät tunkemaan minut julkisen sanan marginaaliin. Kustantajaani painostamalla he myös yrittävät vaikeuttaa ammatinharjoittamistani ja kaventaa julkaisumahdollisuuksiani.

Aiemmin tällaista toimintaa olisi pidetty häpeällisenä. Vuonna 1975 kirjailija Matti Rossi ilmiantoi unkarilaisen kollegansa Dénes Kissin neuvostovastaisista puheista kommunistisen Unkarin viranomaisille. Teko johti Rossin erottamiseen Suomen Kirjailijaliitosta ja voimakkaaseen julkiseen paheksuntaan Rossia kohtaan. 1970-lukua ei yleisesti pidetä vapaamielisyyden kukoistuskautena, mutta tuolloinkin kirjailijan työn haittaamista pidettiin törkeänä omanpesänlikaamisena ja loukkauksena ilmaisunvapautta kohtaan. Tällä hetkellä on ilmeisesti täysin salonkikelpoista estää kirjailijan julkaisumahdollisuuksia poliittisista syistä.

Huomionarvoista kuluneen viikon tapahtumissa on myös se, että tuleva kirjani ei ole vielä ilmestynyt. Ainoastaan johdantoluku on tähän mennessä ollut yleisön saatavilla. Mainitsemani julkiset hyökkäykset eivät siis kohdistu tai voikaan kohdistua juuri tämän esseekokoelman julkaisua vastaan, vaan tuotantoni julkaisemista vastaan yleensä. Olli Löyttykin paheksui sitä, että Savukeidas "yhä vain" julkaisee teoksiani eikä ole ymmärtänyt antaa minulle kenkää.

Huomionarvoista on sekin, että kirjani on lukematta yritetty leimata jonkin "poliittisen projektin" osaksi, siis propagandateokseksi. En ole koskaan kirjoittanut mitään silkassa propagandistisessa tarkoituksessa. Kunnia ei sisällä mitään poliittista ohjelmaa eikä asetu minkään poliittisen suuntauksen äänitorveksi. Se ei myöskään sisällä kiihottamista kansanryhmää vastaan, yllytystä väkivaltaan tai muuta lainvastaiseksi luokiteltavaa. Se käsittelee mieheyttä tietystä näkökulmasta, nimittäin omastani. Se, että kirja näin ollen sisältää tietynlaisen maailman- ja ihmiskuvan, on selvästikin rikos joillekin niistä, jotka eivät tätä katsomusta jaa. He pelkäävät yksinkertaisen ja helposti manipuloitavan yleisön saavan teoksesta vaarallisia vaikutteita ja haluavat valistuneen etujoukon edustajina estää hyvämaineisia kustantajia julkaisemasta sitä. Tämä on ollut sensorien ja kirjarovioiden sytyttäjien mentaliteetti kautta aikojen. Saman mentaliteetin edustajia ovat Salman Rushdielle raivostuneet muslimifundamentalistit - hekään eivät suoranaisesti pyrkineet estämään Saatanallisten säkeiden julkaisua, vaan ainoastaan tappamaan sen kirjoittajan.

En ole myöskään koskaan vaatinut minkään teoksen julkaisematta jättämistä, olipa sen sisältö tai kirjoittaja minulle miten vastenmielinen tahansa. Noudatan periaatetta, että kaikille on suotava vapaus sanoa sellaista mitä ei haluta kuulla ja levittää sitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuten George Orwell sanoi, jos tämä vapaus taataan, kaikki muu seuraa siitä.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. En osaa nimetä parin kolmen viime vuosikymmenen ajalta ainuttakaan kirjaa, johon olisi reagoitu vastaavalla tavalla - vieläpä ennen sen ilmestymistä. Ennakko- ja itsesensuurin vaatimus on palannut yhteiskuntaan, ja tällä kertaa sitä ajaa myös ihmisryhmä, joka on sitä perinteisesti kiivaimmin vastustanut: taiteen ja tieteen toimijat. Ja kaikki tämä rajoittaminen tapahtuu epämääräisten "ihmisvihan", "seksismin", "ihmisarvon polkemisen" ja "fasismin" iskusanojen avulla, joita ei erikseen tarvitse määritellä.

Vetoan tässä kaikkiin niihin, jotka arvostavat vapautta - riippumatta siitä, ovatko he kanssani samanmielisiä, erimielisiä vai asenteeltaan neutraaleja. Pysäyttäkää totalitarismin henki ennen kuin se riistäytyy valloilleen. Ilmaiskaa paheksuntanne mainitsemiani kirjallisen vapauden vihollisia ja heidän myötäilijöitään kohtaan. Tuomitkaa kaikki yritykset vaikuttaa kustantamojen oikeuteen päättää omista kustannusohjelmstaan, sillä tämä oikeus on paitsi kirjallisen ilmaisunvapauden, myös laadukkaan ja monipuolisen kirjallisuuden tae.

Toivon, että tätä kirjoitusta levitetään mahdollisimman laajalle. Toivon, että käsittelemäni vaaratekijät otetaan vakavasti. Ja ennen kaikkea toivon solidaarisuutta Savukeitaalle ja kustannuspäällikkö Ville Hytöselle, joka on polemiikin aikana osoittanut esimerkillistä moraalista lujuutta kieltäytyessään taipumasta loanheiton alla.


Timo Hännikäinen
kirjailija
Helsinki

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Marionettien elämästä (Mietteitä Thomas Ligottin proosasta)

(Essee, julkaistu Kirjailija-lehden numerossa 1/2014)



Vuonna 1962 ilmestyneessä romaanissaan Terassi Marko Tapio kertoo tarinan miehestä, joka menee hotellihuoneeseensa appelsiininkuoret kädessään. Huoneessa hän huomaa, että avaimet ovat yhä taskussa ja että hän on avannut lukon appelsiininkuorilla. Seuraa vakava eksistentiaalinen kriisi. Miehen on joko kiellettävä tapahtunut kokonaan tai hylättävä kaikki oppimansa luonnonlaeista ja rationaalisesta maailmanjärjestyksestä.

Niin kaukana kuin yhdysvaltalainen kauhukirjailija Thomas Ligotti (s. 1953) onkin Marko Tapiosta maantieteellisesti ja kulttuurisesti, edellä referoimani romaaninkatkelma tiivistää, mistä hänen tuotannossaan on kyse. Käytännössä kaiken hänen kirjoittamansa perustana on yksi johtoajatus: kiinteistä muodoista, käsitteistä ja lainalaisuuksista koostuva maailmankaikkeus on äärimmäisen epävakaa. Sen taustalla vaikuttavat voimat ovat välinpitämättömiä tai jopa pahantahtoisia. Tällaisessa maailmassa ihmisen elämä on väistämättä painajaista.

Ligotti on perin kaukana Stephen Kingin tai Dean R. Koontzin kaltaisista kauhufiktion suurista nykynimistä niin tyylillisesti kuin myyntiluvuiltaan. Yhtä pienoisromaania, runokokoelmaa ja filosofista tutkielmaa lukuunottamatta hänen tuotantonsa koostuu pelkästään novelleista. Tarinoitaan Ligotti julkaisi 1980-luvun alkuvuosina eksentrisesti nimetyissä pienlehdissä, ja pientä kulttimainetta saavutettuaan hän rohkaistui julkaisemaan ensimmäisen novellikokoelmansa Songs of a Dead Dreamer vuonna 1986. Suomeksi häneltä on julkaistu vain muutama novelli lehdissä ja antologioissa.

Ligottin ”kirjallinen”, rytmiltään ja sanavalinnoiltaan tarkoin harkittu ja raskassoutuinenkin tyyli on ilahduttanut kriitikoita mutta pitänyt suuren yleisön turvallisen välimatkan päässä. Häntä verrataan harvoin oman genrensä edustajiin, yleisempiä vertailukohteita ovat Thomas Bernhard, Jorge Luis Borges, Bruno Schulz, Vladimir Nabokov ja muut korkeakirjalliset hahmot. Hänen tuotantoaan on luonnehdittu ”filosofiseksi kauhuksi”, jonka ydintä eivät muodosta kerronta tai henkilökuvaus, vaan provokatiivinen kuvasto ja metafyysiset pohdinnat.

Tarina on Ligottille pelkkä välttämättömyys, naulakko johon tärkeämpi aines voidaan ripustaa. Hän ei myöskään tee henkilöistään helposti samaistuttavia, tavallisten ongelmien kanssa painiskelevia tavallisia tyyppejä, jotka vain sattuvat joutumaan tekemisiin tavattomien asioiden kanssa. Tyypillinen Ligottin henkilöhahmo on normaalista elämästä kauas etääntynyt, eksentrinen ja mahdollisesti mielenvikainen. Henkilöillä ja heidän kohtalollaan ei ole itsenäistä arvoa, vaan heidän tarkoituksensa on toimia välittäjinä tekijän tajunnan ja lukijan välillä. Jopa tapahtumaympäristö kuvataan ylimalkaisesti kuin kyse olisi pelkistä lavasteista. The Teeming Brain -verkkolehdelle vuonna 2006 antamassaan haastattelussa Ligotti sanoi:

En yksinkertaisesti piittaa siitä, mikä saa ihmiset raksuttamaan, ja niin kuin Sherlock Holmes sanoi, näen mutten havainnoi. Sellaiset asiat vain tuntuvat täysin triviaaleilta ja hyödyttömiltä. En ole myöskään kiinnostunut fyysisestä maailmankaikkeudesta, joka saa tiedemiehet hurmioitumaan muttei tee minuun pienintäkään vaikutusta. En käsitä, miksi kenenkään pitäisi piitata siitä, miten maailmankaikkeus sai alkunsa, miten se toimii tai miten se päättyy.

Kuten haastattelukatkelmasta voi huomata, arkisen ja psykologisen realismin vastaisuus ei ole Ligottille vain kirjallinen ohjelma vaan koko tuotannon läpäisevä maailmankatsomus. Kertomuksissaan hän ei pyri asettamaan epätodellista maailmaa todellisen rinnalle tai muuttamaan todellista epätodelliseksi. Hän pikemminkin kääntää todellisuuden nurinniskoin osoittaakseen, että sen varsinainen luonne on epätodellinen ja vieras. Kysymyksillä ei ole vastauksia, vastauksilla ei ole merkitystä ja totuudet eivät muuta mitään – kiinnostavia ovat vain mysteeri, hallusinaatio ja painajainen. Tuntemamme maailman nurinkääntäminen tapahtuu metaforilla ladatun kielen avulla, joka on viitteellisyydessään samanaikaisesti sekä arkaaista että modernia.

Ligottin esiin loihtimissa tyylitellyissä painajaisissa kaivaudutaan siihen, mistä kauhussa mielestäni on pohjimmiltaan kyse. Kauhun kova ydin ei ole tehokeinoissa, vaan metafyysisissä ja eksistentiaalisissa seikoissa: kuoleman, minuuden katoamisen, olemattomuuteen liukenemisen pelossa. Keinot tämän tunteen herättämiseksi vanhenevat nopeasti. Klassisia yliluonnollisia kauhukertomuksia on nykyään helppo tulkita siirtämällä niiden hirviöt sosiologian, psykologian, politiikan tai seksuaalisuuden kaltaisiin maallisiin kehyksiin. Loputtomat selitykset ja analyysit ovat tyhjentäneet ne magiasta, tehneet niistä harmitonta kitschiä.

Mutta kenties vampyyrit ja ihmissudet menettivät hohtonsa siksi, että olivat liian aineellisia? Kauhun lähteinä ne eivät koskaan olleet erityisen salaperäisiä. Esseessään ”The Dark Beauty of Unheard-of Horrors” Ligotti kirjoittaa, että vampyyrin ”luonne ja ilmiasu dokumentoitiin aina yksityiskohtaisesti, sen tavat ja keinot olivat julkista tietoa. Liian monet lait sitoivat sitä, ja kaikki lait kuuluvat luonnolliseen maailmaan.”

Toki Ligottikin käyttää kauhun kuljettimena konkreettisia asioita ja konkreettista miljöötä, mutta kauhun varsinainen lähde on hänellä kaikkeen aineelliseen, tuttuun ja pysyvään kohdistuva epäily. Ligottin tarinoissa on painajaismaisemia, piinaavia näkyjä ja silloin tällöin myös yliluonnollisia olentoja, mutta häiritsevintä on niistä välittyvä perustavanlaatuinen epävarmuuden tuntu. Siltä on mahdoton paeta, koska se nakertaa itse sisintämme ja olemassaolomme perustoja.

Esikoisteoksessa ilmestynyt novelli ”The Troubles of Dr. Thoss” käyköön esimerkiksi Ligottin hyökkäyksestä varmuuksia vastaan. Se kertoo Alb Indys -nimisestä taiteilijasta, joka potee unettomuutta. Indysiltä puuttuu tyystin mielikuvitus, ja hän luo teoksensa yhdistelemällä kauan sitten unohdettujen taiteilijoiden tekemiä kuvia toisiinsa. Taiteilija lukee sanomalehdestä artikkelin Thoss-nimisestä lääkäristä, josta on tullut paikallisen legendan aihe. Legendan mukaan Thoss oli hoitanut potilaitaan epätavallisin ja ilmeisesti sadistisin menetelmin, minkä vuoksi hänet oli lopulta mestattu.

Luettuaan artikkelin Indys viimein nukahtaa. Hän herää muuttuneessa todellisuudessa, jossa tohtori Thoss etsii häntä. Tarinan lopussa Indys kuolee makaaberilla tavalla, ja hänen kuolemastaan tulee Thossista kertovan legendan osa. Kaikki viittaa siihen, että Indys oli itsekin vain jonkun toisen piirtämä kuva, joka lopulta liitettiin uuteen kokonaisuuteen.

Käytännössä jokaisessa Ligottin tarinassa luonnollisen maailman tuolla puolen on toisella tavalla järjestynyt todellisuus, jonka heijastumia hänen henkilöhahmonsa ovat. Kirjailijan sukulaissielu on 1700-luvun filosofi George Berkeley, joka piti aistimaailmaa liian ristiriitaisena jotta se voisi olla oikeasti olemassa. Berkeleyn maailmassa oli kuitenkin yksi kiintopiste: Jumala, joka tuotti olentojen sieluille aistitietoa. Vastaavaa maailman kahvaa ei Ligottilla ole. Hänen henkilönsä jäävät ikuisesti epätietoisiksi maailman todellisesta olemuksesta. Varmoja he voivat olla vain siitä, ettei mikään ole miltä näyttää.

Novellissa ”Nethescurial” (kokoelmassa Grimscribe, 1991) Ligotti leikittelee ajatuksella jumalolennosta, jonka heijastumaa kaikki todellisuudessa ilmenevä on. Mutta tämä jumaluus onkin pahantahtoinen, ja panteismi muuttuu pandemonismiksi. Kertomuksen päähenkilö löytää vanhan käsikirjoituksen, joka käsittelee pahaa jumaluutta ja sen palvojia. Tekstin luettuaan hän huomaa saaneensa uudenlaisen havaitsemiskyvyn: hän näkee häijyn elämänvoiman ”kiemurtelevan” ja ”ryöpsähtelevän” kaikkien olentojen sisällä ja kuulee ihmisten alitajunnan toistavan sitä ylistävää hymniä. Kauhuissaan päähenkilö polttaa käsikirjoituksen takassa, mutta savu ei suostu nousemaan piipusta vaan jää leijumaan tuhkien ylle.

Erityisen häiritsevän ”Nethescurialista” tekee Ligottin käyttämä kehystystekniikka. Kertomus etenee usealla eri kerronnallisella tasolla, joista kukin ”kehystää” edellistä: käsikirjoituksessa kerrottu tarina uskonnollisesta kultista, käsikirjoituksen laatijan tarina, päähenkilön analyysi käsikirjoituksesta, ja niin edelleen. Edgar Allan Poelta lainattu menetelmä luo näennäisesti etäisyyttä tapahtumiin, mutta samalla asettaa lukijan samaan jatkumoon niiden kanssa – aivan kuin seuraavaksi olisi lukijan vuoro kohdata perimmäiset, pelottavat totuudet maailmasta ja omasta tahdottomasta osastaan siinä.

Ihmisen toiminta tuntemattoman suunnitelman mukaan kiehtoo Ligottia. Hahmo, johon hän suhtautuu lähes pakkomielteisesti, on marionetti. Langoilla liikuteltavia sätkynukkeja esiintyy lukuisissa hänen tarinoissaan, ja niihin viitataan jatkuvasti. Itsestään liikkuva sätkynukke on lihaksi tullut paradoksi, kuten Ligotti kirjoittaa esseemuotoisessa tutkielmassaan The Conspiracy Against the Human Race (2010):


Olipa yliluonnollisia ilmestyksiä oikeasti olemassa tai ei, ne ovat jo käsitteenä kauhistuttavia, sillä uskomme elävämme luonnollisessa maailmassa, joka kyllä saattaa olla verilöylyjen festivaali, mutta vain fysikaalisessa eikä metafyysisessä mielessä. Tämän takia samaistamme säännönmukaisesti yliluonnollisen kauhuun. Ja elävä sätkynukke ilmentäisi juuri sellaista kauhua, sillä se tekisi tyhjäksi kaikki luonnollisen fysikalismin käsitykset ja sallisi kaaoksen ja painajaisen metafysiikan.

Itsenäisesti toimiva marionetti ei pitäisi itseään marionettina lainkaan, koska sillä olisi tietoisuus, joka saisi sen vakuuttuneeksi omasta erityisasemastaan koko luomakunnassa. Se lakkaisi olemasta meidän lajimme kuvastaja ja tekisi kaikesta epävarmaa – myös ja ennen kaikkea siitä, olemmeko itse pelkkiä inhimillisiä marionetteja, joita tahdostamme riippumattomat voimat liikuttavat.

Teatro Grottesco -valikoimassa (2006) ilmestynyt novelli ”Clown Puppet” kertoo miehestä, jonka luona vierailee epäsäännöllisin väliajoin klovniksi puettu sätkynukke. Aiemmin mies on yrittänyt saada selville, mikä nukke oikeastaan on ja mitä se haluaa, mutta tuloksetta. Nukkeen kiinnitetyt langat johtavat vääristyneistä valoista ja varjoista koostuvaan pilveen, joka peittää niiden liikuttajan näkyvistä. Miehen osaksi jää toimia nuken vierailujen todistajana ja esittää omat liikesarjansa käsikirjoituksessa, jonka kirjoittajasta hänellä ei ole aavistustakaan.

Niin paljon kuin Ligotti poikkeaakin valtavirtaisemmista kollegoistaan, hänen kertomustensa outo fatalismi tekee hänestä genrensä puhdasverisen edustajan. Siinä missä tieteiskirjallisuus ihastelee ihmisen kekseliäisyyttä ja samalla varoittelee sen vaaroista, kauhukirjallisuus nauraa kolkosti ihmislajin pyrinnöille. Kauhufiktio perustuu ajatukselle, että maailma on pohjimmiltaan ihmiselle käsittämätön ja häntä kohtaan välinpitämätön. Universumissa on jotakin pahantahtoista, jota ei voi tyhjentävästi selittää eikä poistaa. Nämä genrelle tyypilliset näkemykset Ligotti on vääntänyt ääriasentoon, kosmiseksi nihilismiksi johon verrattuna jopa H. P. Lovecraftin visiot tuntuvat helposti sisäistettäviltä.

Ligottin proosa herättää samankaltaista hämmennystä kuin se, jota tunnemme vaikkapa E. M. Cioranin kirjoitusten äärellä. Häntä voi pitää nerokkaana visionäärinä, mutta hänen kertomuksensa saattavat tuntua myös silkoilta ajatusleikeiltä, joiden kosketus inhimilliseen todellisuuteen jää olemattomaksi. Lisäksi hänen pessimisminsä on niin leppymätöntä, että se lähentelee itseparodiaa. Kenties vain itsemurhapäätöksen tehnyt voi ottaa Ligottin vakavasti?

On kuitenkin toissijaista, onko Ligottin kirjoituksista välittyvä näkemys elämästä ja maailmasta tosi. Ristiriitaisella tavalla Ligottin proosa imee elinvoimansa kauhun ja epätoivon kuvien katkeamattomasta virrasta. Siinä on voimaa, jota häikäilemättömämpi lukija ei voi vastustaa. Tapa, jolla Ligotti repii rikki kaiken tutun ja turvallisen, pyhän ja arvossapidetyn, on niin kiehtova että hänen kanssaan haluaa olla samaa mieltä ainakin siihen saakka kun laskee kirjan kädestään.

Novelliin "The Bungalow House" (valikoimassa Teatro Grottesco, 2006) sisältyy eräänlainen pienoiskuva Ligottin ja hänen lukijakuntansa välisestä suhteesta. Tarinan kertoja-päähenkilö löytää eräänlaista performanssia varten tehtyjä ääninauhoja ja hämmästyy, että niissä puhuva ääni rakastaa hänen laillaan "asioiden jäätävää paljautta":

Halusin uskoa, että tämä taiteilija oli paennut kaiken tunteen unelmia ja demoneja tutkiakseen siivottomia ja surkeita iloja maailmankaikkeudessa, jossa kaikki oli tiivistetty kolmeen ankaraan periaatteeseen: ensimmäiseksi, ei ollut paikkaa mihin mennä; toiseksi, ei ollut mitään mitä tehdä; kolmanneksi, ei ollut ketään jota tuntea. Toki tiesin, että tämä näkemys oli harhaa niin kuin kaikki muukin, mutta se oli myös pitänyt minut hengissä niin pitkään ja niin hyvin - yhtä pitkään ja hyvin kuin mikä tahansa muu illuusio, ja kenties pidempäänkin, kenties paremminkin.

Ei ole yleispätevää vastausta kysymykseen, onko maailma totta tai elämä elämisen arvoista. Taiteilija voi kuitenkin antaa esteettisen vastauksen, ja Ligottin vastaus on pätevä siinä missä muutkin mahdolliset. Kurkottaessaan järjestelmällisesti varman ja rationaalisen tuolle puolen hän osoittaa, että yliluonnollinen, outo ja kauhistuttava ovat osa ihmisluontoa.

torstai 12. joulukuuta 2013

Metsästäjän pako historiasta


(Kirja-arvostelu, julkaistu Kerberoksen numerossa 3/2013)


Metsästyksen kadottua elinkeinona ja vähennyttyä harrastuksena se on saanut synkän ja barbaarisen leiman. Moni kaupunkilainen, joka syö nikottelematta tehotuotetun kyljyksensä, kavahtaa ajatusta vapaana eläneen eläimen surmaamisesta kiväärin tai haulikon laukauksella. Viimeistään ajatus lämminverisen eläimen suolistamisesta ja nylkemisestä aiheuttaa inhon väristyksiä. Sellaiset asiat kuuluvat tehokkaan ja hygieenisen teurastamon seinien sisälle, jonne yleisön ei kuulukaan nähdä. Vähintäänkin metsästys nähdään vähän tunkkaisena puuhana, joka sopii keskustalaiselle maalaisisännälle muttei sivistyneelle ihmiselle.

Nykylukijasta voikin tuntua oudolta, että joku ottaa asiakseen lähestyä metsästystä filosofisesti. Näin on kuitenkin tehnyt merkittävin 1900-luvun espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset (1883-1955). Ortegaa on pidetty niin eksistentialistina, fenomenologina kuin pragmatistinakin, ja maailmanmaineeseen hänet nostivat sellaiset suomeksikin käännetyt teokset kuten Taiteen irtautuminen inhimillisestä (1925), Massojen kapina (1930) ja Historian kriiseistä (1942). Vuonna 1942 Ortega kirjoitti laajan esipuheen ystävänsä kreivi Eduardo Yebesin kirjaan Veinte Años de Caza Mayor ("Kaksikymmentä vuotta suurriistanmetsästäjänä"). Esipuhe julkaistiin muutaman vuoden kuluttua itsenäisenä teoksena ja on sittemmin käännetty lukuisille kielille. Viimeksi se ilmestyi englanniksi nimellä Meditations on Hunting.

Ortegan filosofian keskeinen teema on ihmisen dynaaminen suhde ympäristöönsä. Elämä on vuorovaikutusta ihmisen ja ympäröivän maailman välillä, ja tähän ympäröivään maailmaan kuuluvat myös ihmisen emotionaaliset ja älylliset vastaukset hänen kohtaamiinsa ongelmiin. Yo soy yo y mi circunstancia, Ortega kirjoitti, "minä olen minä ja ympäristöni".

Tämän perusteella on ymmärrettävää, että metsästys kiehtoi Ortegaa niin harrastuksena kuin ilmiönä. Tutkielmassaan hän tarkastelee metsästystä toimintana: mitä se vaatii ihmisyksilöltä ja mitä se merkitsee hänelle hänen elämänpiirissään. Historia kuuluu olennaisesti Ortegan näkökulmaan. Ymmärtääkseen, mitä metsästys merkitsee modernille ihmiselle, on ymmärrettävä mitä se on merkinnyt hänen edeltäjilleen historian eri vaiheissa.

Mutta aluksi on määriteltävä, mitä metsästys on. Metsästys samaistetaan usein luonnonvaraisten eläinten tappamiseen, mutta tämä on virhepäätelmä. Hyönteisten myrkyttäminen tai hiirien loukuttaminen ei ole metsästystä. Metsästyksessä on Ortegan mukaan kyse toiminnasta, jossa ravintoketjussa ylempi eläin yrittää surmata alemman, muttei välttämättä onnistu. Määritelmän mukaan metsästystä harjoittavat niin ihminen kuin muutkin lihaa syövät eläinlajit, vaikka jälkimmäisten kohdalla puhutaankin suomen kielessä yleensä saalistuksesta. Olennaista on, että metsästäjällä on saaliiseen nähden etulyöntiasema, muttei absoluuttista sellaista. Saalis voi selviytyä pysymällä loitolla, pakenemalla tai piiloutumalla.

Metsästyksen lopputulos ei ole koskaan ennaltamäärätty, ja tämä pätee kaiken tyyppisen ja kokoisen riistan metsästykseen. Sepelkyyhkyä, jota itse metsästän alkusyksystä, voisi urbaanin lähisukulaisensa kesykyyhkyn eli pulun perusteella pitää älynlahjoiltaan vähäisenä ja helppona saaliina, mutta todellisuudessa sen metsästys on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Nopeasti ja ketterästi lentävää sepelkyyhkyä on lähestulkoon mahdoton ampua lennosta, ja tarkkanäköisenä se huomaa heti huonosti kätkeytyneen metsästäjän. Saalista saadakseen on käytettävä oikealla tavalla aseteltuja houkutuskuvia, naamioitava itsensä ja passipaikkansa huolellisesti, otettava huomioon auringon sijainti, tuulen suunta ja parven lentoreitit, ja ennen kaikkea maltettava odottaa tuntikausia paikallaan lintujen laskeutumista. Eikä jahti välttämättä silloinkaan tuota tulosta.

Lopputuloksen ennalta-arvaamattomuus on osa metsästyksen tuottamaa iloa, ja ilon takia metsästys on säilynyt harrastuksena sen jälkeen kun se lakkasi olemasta ravinnonsaannin kannalta välttämätöntä. Niin aristokraatit kuin rahvas ovat aina halunneet metsästää, vaikka aristokraateilla onkin ollut siihen huomattavasti enemmän aikaa. Metsästyksen suosion takia on myös säädetty sitä rajoittavia lakeja: suurriistan metsästys oli ennen aatelin etuoikeus, sillä jos se olisi sallittu kaikille, kenelläkään ei olisi pian ollut enää metsästettävää. Yksi Ranskan vallankumouksen käynnistymiseen vaikuttaneista tekijöistä olivat liian ankarina pidetyt metsästyssäädökset, ja jokaisen kapinan ja vallankumouksen aikana alhaiso on ensi töikseen rynnännyt ylhäisön maille metsästämään.

Ortegan mukaan etuoikeuden käsite liittyy kaikkeen metsästykseen, ei pelkästään ylemmille yhteiskunnan kerroksille varattuun. Metsästyksen säätely ei suinkaan päättynyt tiukan luokkajaon murtumiseen. Tämän hetken Suomessa metsästää saavat ne, jotka ovat suorittaneet metsästäjäntutkinnon ja joilla on oikeus tai lupa metsästää jollakin maa-alueella. Tämän etuoikeuden voi myös menettää rikkomalla jotakin lukemattomista muista metsästystä koskevista laeista. Käytännössä vain valtion omistamilla mailla voi metsästää kuulumatta johonkin metsästysseuraan, joilla on omat kirjoitetut ja kirjoittamattomat sääntönsä siitä, missä ja millä tavoin metsästystä sopii harjoittaa.

Lait, säännöt ja tavat suojelevat riistaeläinkantoja, mutta pyrkivät myös varmistamaan, ettei metsästys ole liian helppoa silloinkaan kun käytössä on huippuluokan teknisiä välineitä. Varsinkin Suomen lainsäädäntö on pyrkinyt kitkemään liian helpot metsästystavat kieltämällä muun muassa saaliin ampumisen ajoneuvosta ja valonheitinten käytön metsästyksessä. Perinteiset metsästäjien herrasmieskoodit ovat vielä yksityiskohtaisempia puuttuessaan esimerkiksi siihen, kuinka pian koiran ajamaa jänistä on soveliasta ampua ajon alettua.

Ortega korostaa, että metsästys ei ole passiivista nautintoa, tarpeen tyydytystä. Sen tuottama ilo perustuu vapaaehtoiseen alistumiseen rasituksille ja rajoituksille: "Hyvän metsästäjän tapa metsästää on kovaa työtä, joka vaatii paljon: hänen on pidettävä itsensä kunnossa, kestettävä äärimmäistä uupumusta, hyväksyttävä vaara. Se sisältää kokonaisen ja arvokkaan eettisen koodin: metsästäjä, joka hyväksyy urheilijamaisen etiikan noudattaa sääntöjään täydessä yksinäisyydessäkin, kun paikalla ei ole muuta yleisöä eikä todistajia kuin vuorten terävät huiput, vaeltava pilvi, tuima tammi, värisevä kataja ja ohikulkeva eläin."

Ortegan sanat ymmärtää, jos on joskus palannut tuntikausien metsästysretkeltä ilman saalista, kylmissään ja kolottavin jäsenin mutta iloisin mielin. On selvää, ettei tällainen asenne sovellu kaikille eikä ole kaikkien tavoitettavissa. Metsästys on Ortegan tarkoittamassa muodossa etuoikeus niille, jotka kykenevät osoittamaan kurinalaisuutta, kestävyyttä ja rohkeutta. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka moni metsästäjä käytännössä täyttää nämä vaatimukset tai kuinka moni edes pyrkii täyttämään niitä. Metsästys on myös alkanut valitettavan paljon muistuttaa välineurheilua, jossa tärkeintä ovat uudenaikaisimmat varusteet ja mittavat saaliit. Mutta metsästäjän eettisen koodin silkka olemassaolo on perin vierasta demokraattiselle ja helppoutta korostavalle aikakaudellemme. Kenties metsästystä ei kavahdetakaan sen "julmuuden", vaan sen sisäänrakennetun hierarkkisuuden, traditionaalisuuden ja elitismin takia.

Metsästyksen eettiset koodit ovat myös kehittyneet ajan myötä. Käpälälaudat, paalusakset ja muut erityisen tuskalliset pyyntivälineet on kielletty, harvinaisia lajeja on rauhoitettu, riistaeläinkantojen kokoa seurataan ja ylläpidetään. Kuitenkin metsästäjän muodollinen tavoite on edelleen saaliseläimen surmaaminen, vaikka varsinainen metsästys muodostuukin kaikesta, mitä tehdään ennen tätä huipentumaa. Ortegan mielestä näin pitää ollakin, sillä vasta saaliin kuolema tekee metsästysprosessista todellisen. Hän tuomitsee omana aikanaan harrastetun aseettoman ja riistaeläimen valokuvaamiseen tähtäävän ”metsästyksen” naurettavana manierismina. Kuitenkaan hän ei kiistä tappamiseen liittyvää moraalista ongelmaa. ”Jokainen hyvä metsästäjä tuntee omantuntonsa syvyyksissä levottomuutta ajatellessaan kuolemaa, jonka hän aikoo aiheuttaa lumoavalle eläimelle.” Metsästäjä ei koskaan voi olla varma, tekeekö hän oikein. Näin siksi, että eläin pysyy ihmiselle ikuisena arvoituksena: emme tiedä mikä se oikeastaan on ja miten se kohtaa kuoleman. Vain kaiken tappamisen tuomitsevat moralistit ja eläimiä koneina pitävät kartesiolaiset luulevat ratkaisseensa tämän arvoituksen.

Paradoksaalista kyllä, juuri metsästäjä onnistuu väliaikaisesti ylittämään tämän eksistentiaalisen kuilun ihmisen ja eläimen välillä. Jäljittäessään, väijyessään tai tähdätessään saalistaan metsästäjä näkee maailman saaliinsa tavoin. Luonnossa elävä eläin on alituisesti varuillaan, ja saadakseen sen saaliiksi on saavutettava sama valppaustila, so. tunnettava ja ajateltava kuin eläin luopumatta kuitenkaan omasta näkökulmastaan. Kyseessä on lähes mystinen yhteys, jossa metsästäjä ”tuntee olevansa maan välityksellä sidoksissa jahtaamaansa eläimeen, olipa se näkyvissä, piilossa tai poissa.” Tämän lienevät ymmärtäneet parhaiten esihistorialliset metsästäjät, jotka verhosivat itsensä peurannahoilla päästäkseen lähelle saalistaan.

Näin päästäänkin siihen, mitä metsästys Ortegan mielestä pohjimmiltaan on. Ihminen on paennut luonnosta historiaan, hänen olemassaolostaan ja toiminnastaan on tullut ajan myötä yhä rajatumpaa, yhä erikoistuneempaa. Metsästys, ihmisen varhaisin toimenkuva, tarjoaa historiassa elävälle sivilisaatioihmiselle mahdollisuuden paeta reppuineen, koirineen ja kivääreineen muutamaksi tunniksi tai päiväksi historian ulkopuolelle. Se avaa mahdollisuuden palata ihmisyyden alkumuotoon, josta itse historia on saanut alkunsa. Tämä atavistinen halu kuuluu todennäköisesti ihmisen pysyviin ominaisuuksiin, vaikka modernissa maailmassa sen tyydyttäminen vaatii päivä päivältä suurempia ponnistuksia.




José Ortega y Gasset: Meditations on Hunting (English translation by Howard B. Wescott, Wilderness Adventures Press 2007)

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ihmisten vihaamisen vaikeudesta

(Kirja-arvostelu, julkaistu Kerberoksen numerossa 2/2013)


Misantropian eli ihmisvihan käsite juontuu antiikin ajoista saakka, ja Suomessa termiä ovat viime vuosina viljelleet etenkin poliitikot ja taiteilijat. Systemaattisesti ilmiötä ei kuitenkaan ole juuri tutkittu. Juri Nummelinin toimittama Misantropian historia on ensimmäinen suomenkielinen katsaus aiheeseen, ja toimittaja toteaa esipuheessa, että misantropia on "eräänlainen ajattelun yksi valtavirta, joka on aina vaikuttanut ihmiskunnan historiassa, mutta josta ei ole paljon puhuttu."

Nummelinin mukaan ihmisvihassa on kyse ristiriitaisesta traditiosta. "Misantroopin pitää inhota koko ihmiskuntaa, jotta häntä voisi nimittää todelliseksi ihmisvihaajaksi. Ilman itsevihaa misantropia ei olisi täydellistä." Harva misantrooppi on kuitenkaan näin johdonmukainen, vaan useimmat sulkevat vihansa piiristä jonkinlaisen valioyksilöiden joukon tai ainakin itsensä.

Onko misantropia sitten laisinkaan ajattelun traditio tai maailmankatsomuksellinen suuntaus? Eikö kyse ole pikemminkin kanssaihmisiinsä epäluuloisesti suhtautuvasta, eristäytymiseen taipuvaisesta persoonallisuustyypistä, jonka edustajia on ollut kaikkialla kaikkina aikoina? Sellaiset persoonat ulottavat henkilökohtaisista pettymyksistään kumpuavan kielteisyyden koskemaan ihmisiä yleensä, mikä toimii suojakeinona tulevia pettymyksiä vastaan. Tällainen ihmisviha on melko yleistä muttei kovin kiinnostavaa. Se on samanlaista kuin ihmisrakkauskin: sentimentaalista asennetta, jossa omista hajanaisista kokemuksista ja ennakkokäsityksistä tehdään yleinen ohjenuora.

Toisaalta misantropian voi nähdä kriittisenä ja ambivalenttina suhtautumisena omaan ihmisyyteen ja ihmisyyteen yleensä. Lukuisat ajattelijat, taiteilijat ja uskonnolliset julistajat ovat luodanneet ihmisen kielteisiä puolia, pahuutta ja mitättömyyttä, mutta lähes jokainen heistä on pyrkinyt pimeyteen sukeltamalla löytämään jotakin inhimillisesti arvokasta tai toivonut karvaan totuuden näyttämällä saavansa ihmiset hillitsemään pahimpia puoliaan. Kyse ei siis ole puhtaasta ihmisvihasta, vaikka näin toimivia usein luullaankin misantroopeiksi. Antiikin pakanat syyttivät kristittyjä ihmisvihasta, koska he eivät osallistuneet positiivisen kansalaishengen ilmauksena pidettyyn keisarikulttiin. Myös kristillinen perisyntioppi tuntui aikalaisten näkökulmasta ihmisvihamieliseltä, aivan niin kuin se tuntuu nykyajan sekulaareista humanisteistakin.

Misantropian historia ei osaa päättää, millaista ihmisvihaa se käsittelee, ja kokoomateoksen ongelmana onkin hajanaisuus ja liika rönsyily. Misantropian kattokäsitteen alle mahdutetaan melkein mitä vain: Diogenes, Nietzsche, joukko 1900-luvun alkupuolen avantgardisteja, August Strindberg, Kalervo Palsa, norjalainen black metal, kouluampujat. Loppujen lopuksi melko harvaa kirjassa käsitellyistä hahmoista voi pitää varsinaisina misantrooppeina. Markiisi de Sade ei vihannut ihmisiä, hän vain näki heidät hyödykkeinä, vinoutuneen seksuaalisen nautinnon tarveaineina. Eri väriset rasistit, miesvihaajat ja naisvihaajat taas vihaavat vain jotakin ihmislajin segmenttiä ja yleensä idealisoivat jotakin toista naurettavuuksiin saakka.

Tolkuttominta misantropian käsitteen ryöstöviljelyä sisältävät Jussi K. Niemelän hysteeriset esseet, joita on jostakin syystä otettu kirjaan kolme kappaletta. Yhdessä niistä hän suomii Nietzschen ja Schopenhauerin elitististä neronpalvontaa. Hänen johtopäätöksensä näyttää olevan, että itsenäiset ja lahjakkaat ihmiset ovat väistämättä narsistisia ihmisvihaajia - vain siksi, että he omaa näkemystään hahmottaakseen ja ihannettaan seuratakseen joutuvat irroittautumaan massasta, halveksimaankin sitä. Toisessa esseessään Niemelä pitää Yukio Mishiman poliittista rituaali-itsemurhaa itserakkaan katkeruuden äärimmäisenä ilmauksena, misantrooppisen projektin loogisena päätepisteenä. Hänen mieleensä ei kertaakaan juolahda, että Mishiman kaipuussa autenttiseen japanilaisuuteen oli kyse ihmisluontoon syvälle juurtuneesta ja perustaltaan terveestä halusta kokea alkumyytti uudelleen. Mishimassa tämä halu ylitti lopulta kaikki muut halut seksuaalivietistä taiteellisen itseilmaisun tarpeeseen. Niemelän Mishima-analyysi tuo mieleen Jean-Paul Sartren jaaritukset Baudelairesta ja Flaubertista: se on kohteensa yläpuolelle asettuva, vivahteita ymmärtämätön, yksitotisen moralistinen.

Itseparodian asteelle Niemelä yltää kolmannessa kirjoituksessaan, jossa hän ensin määrittelee poliittisten vastustajien karkean psykologisoinnin ääriajattelun tunnusmerkiksi ja Neuvostoliiton perinnöksi, ja sitten hahmottelee "romanttis-pessimistisen persoonallisuuden" omien poliittisten vastustajiensa muotokuvaksi.

Kokoomateoksen paras kirjoitus on Simo K. Määtän essee E. M. Cioranista. Määttä kuvaa Ciorania historian ja filosofian vastaisena ajattelijana, joka kirjoittamalla "lykkäsi itsemurhaa". Cioran pyrki kielen avulla paljastamaan ihmisyyden pohjattoman ristiriitaisuuden, ja ihmisviha oli vain yksi ilmaisun rekistereistä siinä missä säälikin. Myös Ville Hännisen Kalervo Palsa -essee kuuluu kirjan oivaltavimpiin. Palsa oli pohjimmiltaan klassinen moralisti ja musta humoristi, jonka nihilismin julistukset olivat osittain retorista kärjistystä, osittain taiteilijamyytin rakentamista.

Muitakin ansiokkaita kirjoituksia epätasainen Misantropian historia sisältää, mutta sen filosofiset taustaoletukset ovat ongelmallisia. Ajatussuuntauksena misantropia on oikeastaan mahdollinen vain humanismin kehyksessä - kun oletetaan, että on olemassa yksi ja yhteinen "ihmiskunta", jonka tarpeet ja tavoitteet ovat kaikkialla samanlaiset. Misantrooppi asettuu tällaista oletettua kokonaisuutta vastaan ja sanoutuu irti sen tavoitteista. Kun huomataan, että eri ihmisryhmien välillä on suuria ristiriitoja, ja että lajinsisäinen kilpailu on ihmiselle yhtä ominaista kuin muillekin eläinlajeille, koko käsite muuttuu enemmän tai vähemmän absurdiksi.



Juri Nummelin (toim.): Misantropian historia (Savukeidas, 2013)

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Haastatteluni Kuiskaus pimeässä -lehdessä

H. P. Lovecraft - Historiallinen seura Ry:n lehti Kuiskaus pimeässä haastatteli minua keväällä. Janne Järvisen sähköpostitse tekemä haastattelu sisältyy juuri ilmestyneeseen numeroon, ja julkaisen sen tässä alkuperäisessä muodossaan. Numeron pääteema on amerikkalaisen Thomas Ligottin tuotanto, ja lehden aihepiirin mukaisesti monet kysymyksistä liittyvät kauhufiktioon, mutta myös kirjallisuuteen ja kirjailijantyöhön yleensä. Suosittelen lukijoille lehteen ja Lovecraft-seuran toimintaan tutustumista, yhdistyksen kotisivut löytyvät täältä.


JJ: Tervehdys, Timo Hännikäinen. Olet julkaissut Kerberos-lehdessäsi sekä Lovecraftin että Thomas Ligottin novelleja. Kerberos on omaa linjaansa vetävä kirjallisuuslehti, jossa tosin kauhulla ei ole ollut näitä lukuunottamatta mitään roolia. Mikä tekee Ligottista niin erityisen että halusit julkaista häntä lehdessäsi?

TH: Käytännössä se, että hänen proosansa ei ole millään tasolla helposti sulavaa. Ligotti tuo mieleeni E. M. Cioranin, johon häntä on verrattukin. Kumpaakin kirjailijaa voi lukea vain pieninä annoksina, sellaiset parikymmentä sivua kerralla - sen jälkeen on pakko pysähtyä miettimään, sulattelemaan. Teksti on niin täyteen ladattua. Useimmat kauhukirjailijat tuntuvat keskittyvän tarinankerrontaan ja jännitteen luomiseen, mutta Ligottilla on tyystin toinen lähestymistapa. Hän on itse todennutkin haastattelussa, että ulkoisen maailman ja muiden ihmisten seuraaminen ei kiinnosta häntä vähääkään. Kirjoittajan sisäinen visio on hänelle olennaista, tarina pelkkä tausta tai kehys. Ligottissa minua viehättävät siis samat asiat, jotka viehättävät kaikissa kirjailijoissa, joita mielelläni luen. Hän onkin astunut reippaasti genrerajojen yli: hän on ensi sijassa taiteilija, kauhukertomus on hänelle vain väline. Häntä verrataankin enemmän "korkeakirjallisiin" hahmoihin kuin varsinaisen kauhugenren edustajiin. Toisaalta Ligotti on monessa suhteessa "kauhistuttavampi" kuin moni puhdas kauhukirjailija. Hän onnistuu menemään harvinaisen syvälle siihen, mistä kaikessa kauhussa on oikeastaan viime kädessä kyse: olemattomuuteen liukenemisen, minuuden murenemisen pelkoihin. Monet hänen kertomuksensa ovat hyvin häiritseviä.

Milloin ja mitä kautta tutustuit Lovecraftin tuotantoon? Millainen on suhteesi kauhuun yleisemmin?

Lovecraft oli itse asiassa ensimmäinen kirjailija, jonka tuotantoa aloin kouluikäisenä lukea järjestelmällisesti. Luin ensimmäisen Lovecraft-suomennoksen Temppeli ja muita kertomuksia ja kiinnostus alkoi siitä. Innostuin sitä kautta lukemaan muitakin klassisia kauhukirjailijoita, Poeta muun muassa. Aikuisiällä kiinnostukseni herätti uudelleen Michel Houellebecqin Lovecraft-kirja Contre le monde, contre la vie ("Maailmaa ja elämää vastaan."). Sen myötä aloin tutkia vakavassa mielessä Lovecraftin kielenkäyttöä. Luettuani Lovecraftia laajalti alkukielellä aloin suunnitella hänen parhaiden novelliensa kääntämistä uudelleen, koska vanhat suomennokset ovat aika raskaita, tuntuvat liukuhihnatyöltä joka ei kunnolla tavoita alkutekstin sävyjä. Julkaisin suomennokseni varhaisesta Cthulhu-tarinasta "Dagon" Kerberoksessa joitakin vuosia sitten. Sen lisäksi olen kääntänyt "Cthulhun kutsun". Projekti kuitenkin hiipui, kun Jalava julkaisi vanhat suomennokset uudelleen ja kustantajani totesi, ettei uusille olisi tässä vaiheessa markkinarakoa. En ole koskaan välittänyt fantasiasta enkä kovin paljon scifistäkään, mutta jonkinlainen kiinnostus kauhugenreen minulla on säilynyt lapsuus- ja nuoruusvuosista. Säilymisen syy saattaa löytyä maailmankuvallisista seikoista. Houellebecq kirjoitti Lovecraft-tutkielmassaan, että kauhu on lajina reaktionäärinen, koska sen varsinaisena lähtöolettamuksena on pahuuden olemassaolo. Siis sellainen kehitysoptimismin vastainen ajatus, että pahuutta ei voida tyhjentävästi selittää eikä poistaa ihmisestä tai maailmasta. Seuraan jonkin verran, mitä kauhuelokuvan saralla tapahtuu, vaikka millään lailla innostaviin teoksiin törmää nykyään äärimmäisen harvoin. Kauhukirjallisuutta en ole seurannut aktiivisesti, sillä saralla ainoa uusi löytöni on juurikin Ligotti, johon päätin alun perin tutustua luettuani Marko Hautalan Ligotti-aiheisen blogikirjoituksen.

Ligotti on fiktionsa ohella kertonut avoimesti myös omista henkisistä sairauksistaan sekä elämänfilosofiastaan, jota voisi kuvailla hyvin pessimistiseksi ja nihilistiseksi. Miten suhtaudut hänen ajatteluunsa?

Ligottin ajattelu kuuluu "masentuneen selvänäköisyyden" kategoriaan. Ei ole sinänsä olennaista, onko hänen antamansa kuva maailmasta realistinen - olennaista on, että niinkin maailman voi nähdä. Ligottin "nihilismi" on oikeastaan pyrkimystä kärjistämällä ja illuusioita järjestelmällisesti riisumalla löytää joitakin olennaisia totuuksia. Pikemminkin filosofinen metodi kuin lopputulos.

Olet käsittääkseni juuri suomentamassa Thomas Ligottia. Pystytkö kertomaan tästä hieman enemmän? Mitä on mahdollisesti tulossa ja millä aikataululla?

Suomensin viime vuonna pari Ligottin novellia Kerberokseen, ja samalla kypsyi idea, että voisin suomentaa häntä enemmänkin. Valmisteilla on suomennosvalikoima hänen parhaista kertomuksistaan koko uran varrelta. Olen tehnyt sitä hiljakseen, niinä hetkinä kun ei ole kiireellisempiä töitä. Jonkinlainen käsikirjoitus valmistunee tämän vuoden loppuun mennessä, kustantajaa en ole vielä aktiivisesti etsinyt.

Kerroit jossain määrin seuraavasi kauhuelokuvia. Mitkä ovat mielestäsi onnistuneimpia kauhuelokuvia? Minulle kauhistuttavimmat elokuvat ovat jo pidempään tulleet ainakin nimellisesti eri genrestä kuin kauhu, esimerkkeinä vaikkapa Gaspar Noen Seul contre tous sekä Irreversible, Michael Haneken työt sekä Nicole Garcian Valhe. Viimeisimpänä tehokkaan kauhistuttavana elokuvana on jäänyt mileen hollantilainen vähemmän tunnettu draama Kadonnut (Spoorloos, 1988), joka tarjosi aidosti mieleenjäävän ja kylmän kokemuksen, elokuvan pyöriessä mielessä vielä päiviä katsomisen jälkeen. Hyvin harva varsinainen kauhuelokuva pääsee nykyään samalla tavoin ihon alle.

Olen samaa mieltä tuosta, että nykyään oikeasti pelottavat ja häiritsevät elokuvat tulevat varsinaisen kauhugenren ulkopuolelta. Viime vuosien kiinnostavimmat varsinaiset kauhuelokuvatkin, kuten Von Trierin Antikristus ja Aronofskyn Black Swan ovat oikeastaan kauhuaineksilla maustettuja psykologisia draamoja. Nykyinen kauhuelokuva on jäänyt lähinnä toistamaan vanhoja maneereja, ja pelon ja ihmetyksen kaltaisille tunnetiloille perustuvassa genressä tämä on erityisen tuhoisaa. On myös selvästi nähtävissä, että nykyiset kauhuohjaajat tuntevat kyllä oman genrensä, mutta muuten heidän elokuvasivistyksensä on heikkoa. Ei pitäisi yrittää tehdä hyvää kauhuelokuvaa, vaan hyvää elokuvaa. Kauhun kova ydin ei ole efekteissä, vaan metafyysisissä ja eksistentiaalisissa seikoissa: kuoleman, olemattomuuden, minuuden liukenemisen peloissa. Tämä ymmärrettiin mielestäni ennen paremmin. Mainitsemasi Kadonnut on yksi suurista suosikeistani, ja tämän hetken ohjaajilla olisi siitä paljon opittavaa. Se on paraatiesimerkki siitä, miten pelon ilmapiiri rakennetaan pikku hiljaa yhä tiheämmäksi ja lopulta jätetään katsoja alastoman järkytyksen tilaan. Muita kestosuosikkejani kauhuelokuvista ovat mm. Alien, Inho, H.G. Clouzot'n Pirulliset ja japanilaisen Kaneto Shindon Onibaba.

Toimiiko lovecraftlainen kirjoittaminen vielä uskottavasti nykyajassa? Mitä ajatuksia herättää näkemys jonka mukaan Lovecraftin teemat ovat kokeneet populaarikulttuurin laimentamana jonkinlaisen uskottavuuden tai syvyyden menetyksen ja tästä johtuen hänen teemojensa hyödyntäminen tai jatkaminen ei enää luontevasti onnistu?

Aikamme banalisoi kaiken, jolla on jonkinlaista markkina-arvoa. Mutta pitää muistaa, että Lovecraftin kirjoitukset ovat aina kaivettavissa heikkojen jäljitelmien ja populaarikulttuurin tuottaman krääsän alta. Niiden tematiikalla on ollut ja on yhä vaikutusta muuhunkin kirjallisuuteen kuin kauhufiktioon. Muiden muassa Jorge Luis Borges, Joyce Carol Oates ja Michel Houellebecq ovat innoittuneet Lovecraftista, vaikkei vaikutus näykään heidän tuotannossaan yksiselitteisellä tavalla.

Lovecraftia on usein väitetty huonoksi kirjoittajaksi. Mitä mieltä olet tästä?

Näkemys on minusta kummallinen, koska se perustuu ajatukselle, että muoto ja sisältö olisivat kirjallisuudessa tiukasti eroteltavissa. Tyyli ei koskaan ole toissijaista, ei Lovecraftillakaan. Varsinkin Lovecraftia kääntäessä olen huomannut, kuinka omaperäinen ja vivahteita ymmärtävä kielenkäyttäjä hän on. Tämä ei käy riittävän hyvin ilmi julkaistuissa Lovecraft-suomennoksissa. Hänen tyylinsä oli rehevän ylikirjoitettua, ja sitä pidettiin jo Lovecraftin elinaikana vanhentuneena, mutta juuri täydellinen piittaamattomuus aikalaiskirjallisuuden konventioista synnytti hänen kohdallaan jotakin omintakeista. Mielestäni Lovecraftin kieltä ja tyylikeinoja ei ole tutkittu riittävästi.

Nykyään Lovecraftin rasismi tulee hänestä käydyissä keskusteluissa usein esiin. Oliko rasismi mielestäsi selkeä osa Lovecraftin tuotantoa ja selittääkö se mahdollisesti joitain puolia hänen tuotannossaan tai ajattelussaan?

Lovecraft-tutkielmassaan Houellebecq käsitteli ansiokkaasti tuota rasismikysymystä. Hän ei sivuuttanut, valitellut tai tuominnut Lovecraftin rasismia, vaan tarkasteli sitä osana tuotannosta välittyvää maailmankuvaa. Yleinen väite, että Lovecraftin rasismi olisi ollut hänen "aikansa tuote", on typerä. Lovecraftin rotuviha erosi jyrkkyydessään ja kiivaudessaan 1900-luvun alkupuoliskolle tyypillisistä ennakkoluuloista ja asenteista. Lisäksi väite pitää sisällään naiivin ajatuksen, että me edustaisimme sivilisaation korkeinta tähänastista huippua ja katselisimme sieltä kaikkia edeltäjiämme. Lovecraftin tuotannon ytimessä on sinänsä ajaton pelko sivistyneen ja järjestyneen maailman suistumisesta vitaalisen barbarian valtaan, jota hän uskoi "alempirotuisten" edustavan. Hänen kertomuksissaan "Suurten Muinaisten" palvojat ovat primitiivisiä, seksuaalisesti holtittomia ja taikauskoisia - samat piirteet hän yhdisti esimerkiksi Yhdysvaltain mustaan väestöön.

Kerro hieman kirjoittamisrutiineistasi. Kirjoitatko yöllä? Kuinka nopea kirjoittaja olet?

Aamupäivä ja yö ovat parhaita kirjoittamisajankohtia. Päivällä on kai liikaa häiriötekijöitä, ja keskityn silloin mieluiten johonkin muuhun. Kokonaisen kirjan kirjoittamiseen käytän harvoin reilua puolta vuotta enempää, jos puhutaan konkreettisesta kirjoittamisprosessista, mutta taustatiedon hankkimiseen ja tematiikan pohtimiseen saatan käyttää huomattavasti pidemmän ajan.

Olet parhaiten tunnettu esseekokoelmistasi. Voisitko itse kuvitella kirjoittavasi kauhufiktiota?

Ei se aivan poissuljettu ajatus ole. Jos kirjoittaisin vaikkapa romaanin, se voisi hyvinkin sisältää jonkinlaisia kauhuaineksia. Varmaankin se olisi jotakin Ligottin tyyppistä, enemmänkin pohdiskelevaa kuin tarinavetoista.

Onko mitään niin pelottavaa tai vastenmielistä, että et voisi kirjoittaa siitä tai käsitellä sitä esseen tai tarinan keinoin?

Ei. On paljon asioita jotka eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua, mutta on vaikea kuvitella että pelko tai inho saisivat minut pidättäytymään jostakin aiheenvalinnasta. Nehän ovat pikemminkin luomisen moottoreita.

Pelkäätkö koskaan mitä perheesi tai muu lähipiiri ajattelee jos kirjoitat kovin kärkeviä tai provosoivia? Vaikuttaako tämä koskaan kirjoittamiseen
esim. itsesensuurin muodossa?


Lähipiirini on vuosien varrella valikoitunut sellaiseksi, etteivät heidän reaktionsa huoleta minua. He eivät hermostu päänavauksistani, vaikkeivät samaa mieltä olisikaan. Perheessäkin tapoihini on totuttu. Itsesensuurista voi päästä, kun tiedostaa että oikeat ihmiset kyllä ymmärtävät mitä haluan sanoa - ymmärtämishaluttomia tai -kyvyttömiä on turha yrittää miellyttää. Toisaalta jonkinlainen tietoinen itsesensuuri voi olla hyväksikin. En esimerkiksi halua vahingoittaa läheisiäni paljastamalla heidän yksityisasioitaan.

Olet ollut muutaman kerran pienen ja hetkellisen keskustelumyrskyn sisällä kirjoituksiesi ja mielipiteidesi vuoksi. Näissä tilanteissa jokaisen tiedostavan sopulin on ollut pakko saada haukata sinusta oma palasensa muiden mukana. Onko näiden kokemusten keskellä oleminen ollut kenties lähellä Lovecraftin kuvaamaa kosmista yksinäisyyttä pohjimmiltaan vihamielisessä ympäristössä?

Sosiaalinen rohkeus ei ole rohkeuden korkein laji, mutta jotain sekin tietysti vaatii. En kuitenkaan halua korostaa tätä puolta liikaa, koska pidän suorapuheisuutta pikemminkin välttämättömyytenä tai velvollisuutena kuin ansiona. Lisäksi jokaista loukkaantujaa ja vihapostin lähettäjää kohden on niitä, jotka ilmaisevat arvostuksensa. Kirjailija voi katsoa onnistuneensa ainakin jossain, jos herättää vastakkaisia reaktioita. Olen myös luonteeltani sellainen, että tiettyjen kuplien puhkaiseminen ja hölmöjen suuttumus tuottavat minulle jonkinlaista tyydytystä. Jokseenkin alhainen motiivi, myönnettäköön, mutta kirjoittamisen vaikuttimet harvoin ovat puhtaita.

Olet onnistuneen kirjallisuus- ja kulttuurilehden perustaja ja päätoimittaja. Mitä neuvoja ja kehittämisvinkkejä antaisit lehdellemme?

En tiedä, osaanko antaa sen kummempia neuvoja kuin sen, että kannattaa olla sitkeä ja kerätä lehden ympärille riittävän monipuolinen ja asialle omistautunut porukka. Pienen kulttuurilehden elinikä ei Suomessa ole keskimäärin kovin korkea, jo kolmen ilmestymisvuoden jälkeen on pärjännyt paremmin kuin useimmat. Yleisesti ottaen Kuiskaus pimeässä on laadukas ja ulkoasultaan tyylikäs lehti. Minusta on hienoa, että tällaisia aihepiiriltään hieman eksentrisiä, suuria yleisöjä kosiskelemattomia erikoisjulkaisuja on ylipäätään olemassa. Erityisesti minua riemastutti lehden alkuperäinen nimi Nyarlathotep, vaikka ymmärrän kyllä, että nykyinen nimi on lukijaystävällisempi.

Onko sinulta tulossa kauhun saralla mitään muuta mainitsemisen arvoista kuin mahdolliset Ligotti-suomennokset? Millaista kirjaa olet työstämässä seuraavaksi?

Kauhun saralla minulla ei ole nyt muuta meneillään. Tällä hetkellä luonnostelen esseekokoelmaa, joka on tavallaan temaattista jatkoa Ilman-kirjalle. Käsittelen siinä maskuliinisuutta ja sen sivistyneiden muotojen katoamista modernissa yhteiskunnassa. Punaisena lankana on kunnian käsite, sen merkitys historiassa ja nykyisyydessä. Suunnitteilla on myös eräänlainen esseeromaani / autofiktioteos.

Olet käsittääkseni laajasti kirjallisuuden ystävä ja opiskellutkin aihetta yliopistossa. Mitä vähemmän tunnettuja (ei-valtavirtaa / puoliksi unohdettuja) absurdeja, outoja tai kauhistuttavia teoksia voisit suositella lehtemme lukijoille?

Voisin suositella Valtteri Suomalaisen kirjaa 'Kuolet vain kahdesti'. Kyseessä ei ole kauhugneren teos, mutta outo ja makaaberi se kyllä on, ja ennen kaikkea äärimmäisen hauska. Kyseessä on obduktiopreparaattorin eli oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten suorittajan muistelmat työstään. Kirja on oivallinen näkökulma siihen, millaisena kuoleman näkee ihminen, joka työskentelee sen parissa - harvinainen perspektiivi tänä aikana.

Kiitokset mielenkiintoisesta haastattelusta. Lopputerveisten paikka!

Cthulhu fhtagn!