tiistai 11. kesäkuuta 2019

Pyhä yksinkertaisuus (Johdanto)























(Teksti on johdantoluku esseekokoelmaani "Pyhä yksinkertaisuus", joka ilmestyy Kiukaalta tulevana syksynä.)


Tämän kirjan alaotsikko sisältää erään ajatuksellisen ongelman. Useimmille on selvää, millaisia pahat teot ovat, mutta mitä on se hyvä, jonka nimissä niitä tehdään?

Harva teko on tehty puhtaasti ilkeyttään. Useimmiten niille ainakin jälkeenpäin keksitään jokin oikeutus tai veruke. Paha teko on tekijän omissa silmissä kosto itse kärsitystä vääryydestä, virhearvioinnista johtuva ylilyönti tai olosuhteiden sanelema reaktio. G. K. Chesterton on kiteyttänyt hyvin niin yksilöllisten kuin kulttuuristen moraalien moninaisuuden: ”Olemme varsin samankaltaisia siinä, millaisia tekoja pidämme pahoina. Eroamme valtavasti toisistamme siinä, millaisia pahoja tekoja pidämme anteeksiannettavina.”

Nyt käsittelen kuitenkin jotain muuta kuin arkipäiväisiä pahuuksia ja niiden anteeksiannettavuutta. Kerron valheista, petoksista, murhista ja kidutuksista, jotka on tehty hyvässä uskossa. Tilanteista, joissa vääryys on harkitusti otettu oikeuden välikappaleeksi ja korkeamman tarkoituksenmukaisuuden nimissä tehty asioita, joita tavanomaisen logiikan puitteissa pidettäisiin pöyristyttävinä.

Historia ja päivänpolitiikka tarjoavat luonnollisesti ehtymättömän lähdeaineiston. Voidaan väittää, että politiikassa ylipäätään on kyse hyvän nimissä tehdystä pahasta. Jos politiikka on mahdollisen taidetta, sitä on tehtävä valitsemalla ikäviä vaihtoehtoja, mutta vähemmän ikäviä kuin muut mahdolliset. Niinpä pari täsmennystä on paikallaan.

Käsittelen ensisijaisesti tapauksia, joissa pahoja tekoja ei ole pidetty jalojen pyrkimysten epämiellyttävinä sivutuotteina tai välttämättöminä edellytyksinä, vaan hyveellisinä ja jopa sankarillisina toimina. Ne eivät aina ole himmentäneet suorittajiensa sädekehää, usein päinvastoin: julmimpia inkvisiittoreita on palkittu korkeilla kirkon viroilla, vanhempansa ilmiantaneelle pioneeripojalle on pystytetty patsaita, salaisen poliisin päällikköä on ylistetty runoin ja lauluin. Veren käyttäminen uljaan uuden maailman lannoitteena on innoittanut älykkäitä ja oppineita ihmisiä siinä missä harhaisia kiihkoilijoita ja katujen rupusakkia.

Mutta mitkä kelpaavat jaloiksi pyrkimyksiksi tämän ajan ihmisille? Saatamme tuomita noitavainot mutta ylistää kristillistä etiikkaa. Saatamme tuomita Stalinin mutta sanoa kommunismia kauniiksi aatteeksi. Saatamme sanoa, ettei terroristi edusta oikeaa islamia. Harva puolestaan sanoo natsismia kauniiksi aatteeksi, jonka nimissä tehtiin pahoja asioita. Jopa sen kannattajat ennemmin kiistävät koko holokaustin kuin pitävät sitä oikeutettuna toimena, virheenä tai ymmärrettävänä ylilyöntinä. Kansallissosialismin hirmuteot ovat sikäli ainutlaatuisia, että niitä ei edes yritetä selittää harhautuneeksi ihanteellisuudeksi. Mitään muuta ei nykyään olla valmiita siirtämään yhtä mutkattomasti ”pahuuden” mappiin. Kuitenkin myös natsismiin liittyi idealismia, uhrimieltä ja paremman maailman kaipuuta. Sen ideologit olivat romanttisia utopisteja, jotka haaveilivat terveiden, voimakkaiden ja kauniiden arjalaisten sopusointuisesta yhteiselosta ahkeran työnteon ja kansanperinteellisten rientojen merkeissä.

Kansallissosialismin erityisasema johtuu siitä, että sen utopia koski vain saksalaisia, tai laajimmillaan niin sanottua arjalaista rotua, ei kaikkia maailman ihmisiä. Se halusi luoda ihanneyhteiskunnan yhdelle kansalle, muihin se suhtautui välinpitämättömästi tai vihamielisesti. Tämä rikkoi universalismin sääntöä, joka sisältyy niin kristinuskoon kuin valistuksesta kummunneisiin aatteisiin ja joka on vakiintunut modernin länsimaisen kulttuurin yleiseksi uskonkappaleeksi. Ihmiskunta on sekulaarin aikakauden korkein abstraktio, jonka nimissä toimiva saa paljon anteeksi.

Kuitenkin kyseessä on nimenomaan abstraktio, johon uskominen ei ole sen järkiperäisempää kuin usko jumaliin, karman lakiin tai esi-isien henkiin. Ihmiskunnan suhteen voi myös olla ateisti. Todistettavasti on olemassa ihmislaji, homo sapiens, jolla on tietyt lajityypilliset ominaisuudet, käyttäytymispiirteet ja tarpeet. Hyvin epäilyttävää on kuitenkin puhua ihmiskunnasta, joka jakaa samat päämäärät ja ihanteet. Kuten muillakin lajeilla, myös ihmisellä on niin populaatioiden sisäisiä kuin välisiä eroja, konflikteja, eturistiriitoja ja kilpailuasetelmia.

Filosofi Karl Popper on huomauttanut, että jopa korkeimpiin tunteisiimme kuten rakkauteen ja myötätuntoon vetoaminen jakaa ihmiset eri kategorioihin: sisä- ja ulkopuolisiin, oikea- ja vääräuskoisiin, koti- ja ulkomaalaisiin, luokkatovereihin ja luokkavihollisiin. Rakkautta ei ole abstraktissa mielessä olemassakaan, vaan voimme rakastaa vain niitä jotka tunnemme. Ja vielä enemmän tämä pätee silloin, kun vedotaan alhaisempiin tunteisiin ja intohimoihin.

Toinen saksalainen filosofi, Carl Schmitt, ilmaisisi asian niin, että meillä on aina ystäviä ja vihollisia. Schmittin mielestä politiikka inhimillisenä toimintana perustui ystävän ja vihollisen erottamiselle, ja hän kirjoitti paljon enemmän vihollisesta kuin sen vastinparista. Kyse ei ole moraalisesta jaottelusta: poliittinen vihollinen ei välttämättä ole alhainen, turmeltunut, julma, ahne tai kiero. Eikä hän välttämättä ole ruma, tyhmä, sairas tai naurettava. Hän on vain eksistentiaalisesti jotenkin erilainen ja vieras, siinä määrin että hänen kanssaan voi ääritilanteessa joutua väkivaltaiseen konfliktiin. Viime kädessä vihollinen on se, joka saatetaan tappaa ja joka voidaan tappaa.

Schmittin mukaan jaon ystäviin ja vihollisiin voisi hävittää vain suuri ja kiivas sota, ”ihmiskunnan ehdottomasti viimeinen sota”. Siis sota, joka hävittäisi sotimisen kaikki mahdolliset motiivit ja välineet ja muuttaisi ihmiset ehdottoman passiivisiksi. Tarkoittaisiko tämä käytännössä ydinasein tai muunlaisin joukkotuhoasein käytävää kolmatta maailmansotaa, jonka jälkeen raunioissa kituuttavilla ei enää olisi keinoja eikä energiaa sotia? Sellaista sotaa ei kuitenkaan ole vielä käyty, ja maailmanhistoria ristiriitoineen jatkuu.

Puheet ”ihmiskunnasta” ja ”ihmisyydestä” ovat yritys hävittää vihollisen käsite rauhanomaisin keinoin. Ihmiskunta sulkee piiriinsä jokaikisen ihmisyksilön, joten sillä ei voi olla muuta vihollista kuin kenties luonnonilmiöt tai avaruusolennot. Käytännössä tällainen yritys johtaa siihen, että universalistisia käsitteitä hyödynnetään poliittisesti. Sotia käydään ihmisyyden nimissä, ihmisiä vangitaan tai teloitetaan ”rikoksista ihmiskuntaa vastaan”. Joistakin yksilöistä, kansoista, yhteiskuntaluokista tai poliittisista ryhmistä tulee ”ihmiskunnan vihollisia”, ja näin ollaan siirrytty vihollisuuden äärimmäiseen muotoon: vihollinen ei ole enää pelkkä vastustaja, vaan kaiken hyvän ja tavoiteltavan negaatio.

Istuessaan internointileirillä toisen maailmansodan jälkeen Schmitt kirjoitti vihollisesta:


Kenet voin ylipäätään tunnistaa vihollisekseni? Tietenkin vain ne, jotka voivat kyseenalaistaa minut. Kun tunnistan hänet vihollisena, tunnistan, että hän voi kyseenalaistaa minut. Ja kuka voi todella kyseenalaistaa minut? Vain minä itse. Tai veljeni. Se on se. Toinen on veljeni. Toinen osoittautuu veljekseni ja veli osoittautuu vihollisekseni. Aatamilla ja Eevalla oli kaksi poikaa, Kain ja Abel. Siten alkoi ihmiskunnan historia. Tältä näyttää kaikkien asioiden isä. Tämä on dialektinen jännitys, joka pitää maailmanhistorian liikkeessä eikä maailmanhistoria ole vielä ohi.

Schmittin mielestä vihollista tuli pitää vertaisena: hän on joku, jonka kanssa voidaan sotia, mutta myös sopia. Vihollisella on tunnustettu asema ja oikeudet, hänen kanssaan on mahdollista neuvotella konfliktin ratkaisemiseksi. Kansainvälisessä politiikassa tämä tarkoittaa yhdessä sovittuja sääntöjä valtiollisista rajoista, neuvottelemisesta, sodankäynnin menetelmistä, siviiliväestön ja sotavankien kohtelusta ja niin edelleen. Schmittille tällaisen hengen ilmentymiä olivat Westfalenin rauha ja Wienin kongressi, jotka vakiinnuttivat suvereenien valtioiden aseman Euroopassa. Jos tästä asenteesta luovutaan, vihollinen muuttuu absoluuttiseksi viholliseksi: epäinhimilliseksi olennoksi, joka on lyötävä perinpohjaisesti ja jolta on vietävä kaikki toimintamahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa.

Koska mikään usko tai oppi ei ole vapaa vihollisuudesta, kaikki ovat myös vaarassa langeta absoluuttisiin viholliskuviin. Varhaisen uuden ajan kristityille absoluuttista vihollista edustivat paholaisen kanssa liittoutuneet noidat. Suomen sisällissodassa pahan ruumiillistuma oli yksille lahtari, toisille punikki. Toisessa maailmansodassa kaikkea arvokasta uhkasi aatteesta ja rintamasta riippuen julma fasisti, aasialainen bolsevikki, kansainvälinen juutalainen, amerikkalainen gangsteri tai keltainen paholainen.

Toisinaan kuulee väitettävän, että pahan vastustamisessa ei voi mennä äärimmäisyyksiin ja että maltillisuus hyvän edistämisessä on moraalista laiskuutta. Tämä pitäisi paikkansa, jos kykenisimme erehtymättä tunnistamaan hyvän ja pahan, ja jos meillä olisi hallussamme pettämättömät keinot edistää hyvää ja vastustaa pahaa. Todellisuudessa jokainen, katsomuksesta riippumatta, uskoo olevansa hyvän puolella pahaa vastaan, ja on juuri siksi alttiina moraalisen kiihkoilun kiusaukselle.

Moraalinen kiihkoilu voi saada monenlaisia muotoja. Harmittomammasta päästä löytyy 1900-luvun alkuvuosina vaikuttanut yhdysvaltalainen raittiusaktivisti Carrie Nation, joka näki itsensä ”Jeesuksen jaloissa juoksentelevana bulldogina, joka haukkuu kaikkea mistä Herramme ei pidä.” Nationilla oli tapana rynnätä Kansasin kapakoihin kirveen kanssa särkemään pulloja ja muuta irtaimistoa. Hän iloitsi presidentti McKinleyn salamurhasta vuonna 1901, koska piti tätä kaappijuoppona. Nationilla oli niin henkilökohtaisia kuin yleisiä syitä alkoholin vastaiseen ristiretkeensä: hänen ensimmäinen aviomiehensä oli juonut itsensä hengiltä ja hänen aikanaan alkoli teki ennennäkemätöntä sosiaalista vahinkoa etenkin työtätekevien luokkien keskuudessa. Sinänsä oikeutettu moraalinen suuttumus johti Carrie Nationin tapauksessa moraaliseen maniaan. Hän kuvitteli poistavansa paheen maailmasta kitkemällä sen kapakka kerrallaan.

Saman manian valtaan on joutunut myös moni paljon vaikutusvaltaisempi yksilö. Ajattelutapa, jota voi kutsua pyhäksi yksinkertaisuudeksi, voi levitä hallitsijoista ja mielipidevaikuttajista kansanjoukkoihin ja päinvastoin. Tämä kirja käsittelee syitä ja seurauksia, joita kumpiakin tuolla ajattelutavalla väistämättä on.


***

”O sancta simplicitas!” -lausahdus on tarinan mukaan peräisin tšekkiläiseltä reformaattori Jan Husilta, joka polttoroviolla seistessään näki vanhan naisen lisäävän omatoimisesti risuja rovion sytykkeeksi. Vaikka käyttikin aikansa sivistyneistön kieltä, Hus ei niinkään viitannut kansannaisen oppimattomuuteen kuin hänen toimintansa järkyttävän putkinäköiseen logiikkaan. Nainen näki edessään kerettiläisen, pahuuden edustajan, ja katsoi moraaliseksi velvollisuudekseen edesauttaa tämän käristämistä edes muutamalla risulla. Hän kirjaimellisesti kantoi kortensa kekoon, eikä varmasti pitänyt panostaan turhana.

Pyhä yksinkertaisuus ei tarkoita kyvyttömyyttä loogiseen ajatteluun. Se tarkoittaa pikemminkin kaiken logiikan valjastamista yhden päämäärän eteen. Sen käyttövoimana on tunne, joka hallitsee koko ajattelua ja löytää hyvinkin mutkikkaita älyllisiä oikeutuksia itselleen. Kyse ei ole vihan tai pelon tunteesta, ainakaan ensisijaisesti. Kyse on tunteenomaisesta vakaumuksesta, että itse on viaton ja oikealla asialla. Olennainen elementti on myös halu kuulua muiden viattomien ja oikealla asialla olevien joukkoon. Valitettavasti on aina myös niitä, jotka eivät jaa samaa oikeaa asiaa, samaa onnellista tulevaisuutta. Tällaisten ihmisen on oltava jotenkin perustavanlaatuisesti turmeltuneita, eiväthän he muuten itsepintaisesti torjuisi sitä mikä on heille ja kaikille muillekin parhaaksi. Näin he lakkaavat olemasta yksilöitä, joiden valinnoille on syynsä, ja muuttuvat hirviöhahmoiksi, jotka vain ovat pahoja.

Pyhän yksinkertaisuuden logiikkaa on helpompi ymmärtää kun tiedostaa, että jokainen meistä pitää jotakin ihmisryhmää hirviöinä. Jokaisella on mielikuva perin juurin epäinhimillisestä olennosta: sillä ei ole äitiä, se ei tunne myötätuntoa, se haluaa vain tuhota ja vahingoittaa. Yhdelle se on muslimifundamentalisti, toiselle rasisti, kolmannelle rikas kapitalisti, neljännelle abortinvastustaja, viidennelle koiranomistaja joka ei siivoa lemmikkinsä kakkoja jalkakäytävältä. Saatamme tehdä pilaa tuollaisista hahmoista, esittää heidät surkuhupaisina, mutta siinä on aina jotain hermostunutta – pohjimmiltamme inhoamme ja pelkäämme heitä.

Tässä ei suinkaan piile mitään mysteeriä tai edes kovin monimutkaista psykologiaa. Oikeutettu aggressio, pyhä viha, on inhimillinen perustarve, ja helpointa on kohdistaa se johonkin syvästi vieraaseen, korkeintaan puoli-inhimilliseen. Erityisen helppoa se on silloin, kun ne ovat tehneet vääryyttä meille. Toisinaan jopa haluamme kokea vääryyttä, jotta saisimme pätevän verukkeen suuttua ja kostaa ilman omantunnonpistoksia. Ja jos todellista vääryyttä ei ole tapahtunut, kuviteltukin kelpaa.

Viha nimittäin vaikuttaa elimistössä kokaiinin tai crackin tavoin: se poistaa uupumuksen ja antaa voittamattomuuden tunteen. Suuttuessamme elimistö erittää fyysistä kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää tuottavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit ovat osa evolutiivista taisteluvarustustamme, ja ne vähentävät vaarallista villieläintä, naapuriheimon soturia tai kilpailevan jääkiekkojoukkueen kannattajaa kohtaan tuntemaamme pelkoa – ja sääliä. Ne myös sitovat omien joukkoa tiiviimmin yhteen, vievät sen kamppailun ja lojaalisuuden kollektiiviselle tripille.

Siksi kaikki järjestäytyneet yhteiskunnat pyrkivät hallitsemaan, kanavoimaan ja tukahduttamaan vihaa samalla tavoin kuin ne pyrkivät kontrolloimaan päihteiden käyttöä. Jottei viha riistäytyisi käsistä ja repisi järjestystä hajalle, se on kanavoitava sopiviin kohteisiin kuten uhkaaviin ulkovaltoihin tai terroristeihin. Yhteiskuntaa on vaikea puolustaa sodassa, jos vihollista pitää liikaa itsensä kaltaisena, ja dehumanisointi kuuluu sotapropagandan peruselementteihin. On syytä muistaa, että jokaisen Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nimi tarkoitti heimon kielellä ”ihmistä” - muiden heimojen jäseniä ei siis laskettu lajitovereiksi.

Mutta kuten kokaiiniviivan, myös vihan aiheuttama euforia hälvenee ennen pitkää. Sitä seuraa krapula, jonka tullessa häpeillään oman reation liiallisuutta ja ollaan ehkä valmiita tulitaukoonkin. Kuten Ernst Jünger huomautti, säädyllisimmin viholliseen suhtautuvat ne, jotka joutuvat kastamaan kätensä vereen. Useimmat sodat loppuvat siksi, että niin kansa kuin johtajat yksinkertaisesti kyllästyvät nälkään ja teurastukseen. Seuraa rauhan aika, jota kestää ainakin niin kauan kuin edellisen sodan hirmuisuus ehtii unohtua.

Alkukantaista antagonismia voidaan kuitenkin terästää ideologialla, jolloin siirrytään aivan uudelle tasolle. Selkäydinreaktiot saavat teoreettisen oikeutuksen, eikä mikään uhraus tai äärimmäisyys voi olla liikaa. Ideologia väittää, että pahat ihmiset seisovat onnen ja edistyksen tiellä, ja ettei mitään rauhaa tule ennen kuin heidät on tuhottu tai muulla tavoin saatu lopullisesti pois pelistä. Se väittää, että loistavan tulevaisuuden hylkäävät ovat objektiivisesti ihmiskunnan vihollisia, vaikkeivät siltä näyttäisikään. Ja jos loistava tulevaisuus kaikista pyyteettömistä ponnisteluista huolimatta näyttää aina vain siirtyvän kauemmas, ideologia löytää aina syyn muualta kuin itsestään.

Totalitaarinen mielenlaatu elää myös ei-totalitaarisissa yhteiskunnissa, samoin kuin totaalisen sodan logiikka voi kukoistaa myös rauhan aikana. (Muistettakoon, että monet viime vuosisadan suurimmista joukkovainoista tapahtuivat rauhan oloissa.) Se elää myös siellä, missä kiivaimmin puhutaan ihmisoikeuksien, sananvapauden ja demokratian puolesta. Se on läsnä kaikkialla, missä hyveestä tehdään todellisuudesta irrallinen prinsiippi, omitaan se itselle ja määritellään jotkut muut sen vastavoimaksi. Tämä vastavoima voi sijaita yhtä lailla yhteiskunnan sisällä kuin sen ulkopuolella.


***

Ranskalainen filosofi René Girard kirjoitti syntipukkimekanismista, jonka hän yhdisti erityisesti luonnonyhteiskunnissa käytävään kilpailuun valta-asemasta, omaisuudesta ja perimysjärjestyksestä. Kilpailun aiheuttamia ristiriitoja yritetään lieventää etsimällä sisäinen vihollinen, joku joka ei oikeastaan kuulu omien joukkoon. Häneltä voidaan riistää lain suoja ja hänelle voidaan kostaa omat epäonnistumiset, joihin hän mystisellä tavalla on syypää.

Girardin mukaan kristinusko löysi ulospääsyn syntipukkimekanismista. Jeesus rukoili ristillä anteeksiantoa ristiinnaulitsijoilleen, ja hänen kuolemansa teki uhraamisen tarpeettomaksi. Mutta historia tarjoaa niukalti näyttöä, että Jeesuksen esimerkki olisi vapauttanut yhteiskunnat syntipukkien etsimisen tarpeesta. Itse asiassa, tarjotessaan kaikille ihmisille pelastuksen mahdollisuutta kristinusko paitsi herätti suuria moraalisia toiveita antiikin maailmassa, myös avasi portit uudenlaiselle väkivallalle. Se esitti maailmanhistorian johdonmukaisena käsikirjoituksena, jolla oli apokalyptinen loppu. Niistä, jotka eivät ottaneet tuota käsikirjoitusta hengelliseen kustannusohjelmaansa, tuli pakanoita tai harhaoppisia, siis potentiaalisia uskonvihollisia.

Ajatuksen historian suuresta kertomuksesta ovat myöhemmin lainanneet erilaiset maalliset kumousliikkeet, jotka tahtoivat toteuttaa paratiisin maan päällä. Ne saivat lähtölaukauksen Ranskan vallankumouksesta, elivät kukoistuskauttaan 1900-luvulla, ja niiden katsomukset pitävät ihmisiä edelleen otteessaan, vaikka harva enää jakaa niiden suoraviivaista optimismia. Tuomitessaan kokonaiset kansat, kansanryhmät, sukupolvet ja yhteiskuntaluokat utopiansa jarruiksi ne vuodattivat ennennäkemättömän paljon verta, mutta vihollisia oli lopulta enemmän kuin joukkohautoja ehdittiin kaivaa.

Suurimmat vapauden, tasa-arvon ja rauhan nimissä suoritetut verilöylyt näyttävät tällä hetkellä olevan takanapäin, ainakin länsimaissa. Syntipukkien etsiminen ei kuitenkaan ole päättynyt. Sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumnipalstoilla kirjoitetaan ilmiöistä ja ihmisistä, jotka uhkaavat demokratiaa ja joiden torjuntaan kaikkien tulisi osallistua. Juuri tällä hetkellä on erityisen muodikasta syyttää ilmastonmuutoksesta keski-ikäisiä, jotka silkkaa itsekkyyttään ovat pilanneet nuorten tulevaisuuden. Ketään ei ole vielä vaadittu hirtettäväksi lyhypylvääseen, vaan pahan puolella olevat halutaan lähinnä ahdistaa järjestäytyneen yhteiskunnan äärimmäisille laitamille, mutta intohimojen voimakkuudesta päätellen moinen ei olisi lainkaan mahdotonta hieman epävakaammissa oloissa.

Tämän kirjan esseet käsittelevät kuitenkin ensi sijassa historiaa. Vaikka siellä täällä vedänkin yhteyksiä menneisyydestä nykyaikaan, olen yrittänyt vastustaa kiusausta syöttää lukijoille valmiita tulkintoja, ja luottanut pikemminkin siihen, että he osaavat itse tunnistaa vastaavuudet. Kirja ei ole missään määrin tyhjentävä eikä luultavasti edes tasapuolinen selvitys idealistisin motiivein tehdystä pahasta. Olen henkilökohtaisen mielenkiintoni ohjaamana valottanut aihetta sieltä täältä ja keskittynyt erityisesti ilmiön taustalla olevaan psykologiaan. Niinpä historiallisten tapahtumien ohella nostan esille niihin vaikuttaneita henkilöitä ja heidän motiivejaan, jotka eivät useinkaan ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla.

Tarkoitukseni ei ole tehdä asiaansa sokeasti uskovista uutta vihollisryhmää, jota ilman kaikki olisi hyvin. Olen täysin tietoinen, että meillä on heidät aina keskuudessamme. Lisäksi heitä on mahdoton paikantaa mihinkään viiteryhmään: heitä löytyy politiikan kaikilta laidoilta ja keskialueilta, vaikka he juuri tällä hetkellä tuntuvatkin olevan erityisen hyvin edustettuina tietyllä mielipidesektorilla. En siis kehota ketään syyttämään muita moraalisesta fanatismista. Vaikka syytös pitäisikin paikkansa, he tuskin siitä viisastuisivat. Sen sijaan usutan itse kutakin, katsomuksesta riippumatta, kysymään itseltään, mitä he eivät olisi valmiita tekemään asiansa puolesta. Ellei mitään realistisia pidäkkeitä löydy, kirjassa kuvattuihin tapauksiin kannattaa perehtyä erityisen tarkkaan.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Hakemus Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajaksi



Julkisen Sanan Neuvosto ilmoitti äskettäin hakevansa uutta puheenjohtajaa toimikaudelle 2020-2023. Päätin hakea tehtävää. Koska avoimuus kuuluu journalismin ja koko yhteiskuntamme keskeisiin periaatteisiin ja kansalla on oikeus tietää, millainen henkilö näin merkittävään toimeen kenties valitaan, julkaisen hakemukseni tekstin tässä.


***

HAKEMUS JULKISEN SANAN NEUVOSTON PUHEENJOHTAJAKSI


Hyvät Julkisen Sanan Neuvoston arvostetut vaikuttajat,


Haen avoinna olevaa JSN:n puheenjohtajan tehtävää toimikaudelle 2020-2023. Katson sopivani tehtävään, koska minulla on pitkäaikaista ja laajaa kokemusta media- ja kustannusmaailmasta. Olen toiminut vuosina 2000-2014 Helsingissä ilmestyneen kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana ja vuodesta 2012 verkkolehti Sarastuksen päätoimittajana. Lisäksi olen vuodesta 2016 lähtien ollut kirjallisen johtajan asemassa Kiuas Kustannus Oy:ssä. Olen myös avustanut lukuisia aikakauslehtiä, tarkempi selvitys liitteenä olevassa ansioluettelossa.

Sekä edellä mainituissa tehtävissä että kirjailijantyössäni olen perehtynyt läheisesti sananvapauskysymyksiin. Suomalaiset journalistit tunnetaan yleisesti oman ja kaveriensa sananvapauden peräänantamattomasta puolustamisesta, mutta henkilökohtaisesti olen myös pyrkinyt lujittamaan koko yhteiskunnan laajuista sananvapautta, jonka George Orwell on määritellyt vapaudeksi sanoa sellaista mitä ei haluta kuulla. Koska uskon ihmisyksilön monipuolisuuteen, olen yrittänyt edistää tätä vapautta niin shokkiterapialla kuin asiallisella argumentoinnilla.

Näen sananvapauden laajemmin kuin pelkkänä valtiollisen ennakkosensuurin puutteena. Tämän hetken Suomessa sanan- ja julkaisemisen vapautta pyritään rajoittamaan enimmäkseen epäsuorin keinoin, vaikka toki myös oikeuslaitos on kantanut oman kortensa kekoon. Tästä syystä olin useiden kulttuuri- ja tiedemaailman edustajien kanssa laatimassa vetoomusta suomalaisen sananvapauden puolesta ja olin yksi sen allekirjoittajista. Mainittu vetoomus julkistettiin sananvapauden päivänä 3.5.2019, ja suomalainen lehdistö sovelsi siihen vaikenemisen vapauttaan.

Koska sananvapaudella ei nykyisessä julkisessa kielenkäytössä osata tai haluta tarkoittaa muuta kuin lehdistön vapautta, tulisi mielestäni ainakin huolehtia siitä, että journalismi pysyisi riittävän laadukkaana, tasapuolisena ja yleisön näkökulmasta uskottavana. JSN:n puheenjohtajan asemassa kiinnittäisin huomiota erityisesti siihen, että lukijan tulisi erottaa faktatieto toimittajan mielipiteestä. Näin ei tällä hetkellä ole, vaan agendajournalismi maskeerataan helposti uutisoinniksi tai analyysiksi tiettyjä kontroversiaalisia aiheita käsiteltäessä. Tämä on tietenkin laajempi ongelma, joka liittyy ensi sijassa toimittajien yleissivistyksen, kielenkäytön ja elämänkokemuksen tunnetusti matalaan tasoon. Mutta uskon vakaasti, että Julkisen Sanan Neuvosto pystyy aktiivisella puuttumisella auttamaan sen ratkaisemisessa.

Journalistin ohjeiden kohdassa 11 sanotaan: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa ja ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.” Tätä kohtaa rikotaan tällä hetkellä kenties enemmän kuin kaikkia muita journalistin ohjeiden kohtia, ja erityisen räikeitä rikkomuksia olen havainnut kuvien käytössä. Toimitukselle epämieluisaa tapahtumaa käsittelevän uutisen kuvitukseksi saatetaan valita vaikkapa valokuva uusnatsien kulkueesta, vaikka kulkueella ja sen järjestäjillä ei olisi mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa. Jos JSN puuttuisi tehokkaammin tällaisiin tapauksiin, sen kannanottoihin tulisi kevättuulen raikkautta. Tällä hetkellä ne valitettavasti ovat mediakriittiselle yleisölle – jos sallitte hiukan värikkään vertauksen – kuin mursun henkäys.

Uskon soveltuvani hakemaani tehtävään myös sen sosiaalisen kokemuksen vuoksi, jota olen päätoimittajan ja kirjallisen johtajan tehtävissäni hankkinut. Näissä toimissa olen tottunut työskentelemään monenlaisten persoonien kanssa, kuuntelemaan heidän näkemyksiään ja sovittamaan yhteen erilaisia työskentelytapoja. Erityisen tärkeänä pidän auktoriteettiaseman määrätietoista käyttöä ilman sortumista despoottisuuteen. (Ymmärtääkseni teillä on ollut aiemmin ongelmia tämän asian kanssa.)

Erityisiä palkkatoiveita minulla ei ole. Koska toimin isänmaan ja sivistyksen suuremmaksi kunniaksi, minulle riittää mainiosti sama palkka jota edeltäjilleni on maksettu.


Helsingissä, 28.5.2019

Timo Hännikäinen

perjantai 3. toukokuuta 2019

Sananvapauden päivän jälkeen


Eilen, 3. toukokuuta, vietettiin kansainvälistä sananvapauden päivää. Silloin näki päivänvalon myös julkilausuma nimeltä ”Vetoomus suomalaisen sananvapauden puolesta”, jonka olen itsekin allekirjoittanut. Kuten oli arvattavissa, yksikään suuri tiedotusväline ei uutisoinut siitä, mutta tekstin ja allekirjoittaneiden nimet voi lukea esimerkiksi tästä verkkolehti Kansalaisen uutisesta. Itse vetoomusta en tässä käsittele sen enempää, se on mielestäni riittävän yksiselitteinen.

Sen sijaan voisin sanoa muutaman sanan siitä, mistä valtamedia puhui sananvapauden päivänä, joka tarkoitti sille lehdistönvapauden päivää. Yleisradiossa ja melkein kaikissa muissa medioissa asetelma oli vanha tuttu: vasemmistolainen toimittaja haastattelee vasemmistolaista yliopistotutkijaa, jonka mukaan tutkijoiden ja toimittajien sananvapautta on alettu rajoittaa myös länsimaisissa demokratioissa. Rajoittamisesta annetaan kaksi esimerkkiä: osa poliitikoista on arvostellut mediaa ja joitakin akateemisia aloja, ja lisäksi toimittajiin ja tutkijoihin on kohdistettu vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Lopuksi kaikki kuitenkin toteavat, että näistä puutteista huolimatta Suomi on sananvapauden mallimaa, korkealla kansainvälisessä vertailussa.

Yhden asian pitäisi viimeistään nyt olla kiistaton. Media puolustaa järjestäytyneesti ja aggressiivisesti omaa sananvapauttaan, muiden sananvapaudesta se ei piittaa tai on jopa valmis rajoittamaan sitä. Se ei ole kiinnostunut esimerkiksi siitä, että aika moni edellä mainittuun vetoomukseen mukaan pyydetyistä kieltäytyi, koska pelkäsi työpaikkansa puolesta. Se, että sananvapautta puolustavaa julkilausumaa ei uskalleta allekirjoittaa, lienee riittävä oikeutus kyseiselle vetoomukselle.

Kohdistuuko median sananvapauteen sitten jokin todellinen uhka? Tämä on tietenkin tulkintakysymys. Monet pitävät viimeisimpänä osoituksena tästä uhkasta käräjäoikeuden tuomiota, jonka toimittaja Johanna Vehkoo sai kansalaisaktivisti Junes Lokan nimittämisestä ”natsiksi” ja ”natsipelleksi”. (Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Sannikka & Ukkola -ohjelman viimeisimmässä jaksossa, jonka katsomista suosittelen. Keskustelussa on mukana myös Jussi K. Niemelä, yksi vetoomuksen allekirjoittaneista.) Itse oikeusjuttuun ja sen päätökseen en ota kantaa, ja asiaa varmasti puidaan vielä ylemmissä oikeusasteissa. Mutta eräs asia on jäänyt useimmilta tapausta kommentoineilta huomiotta: syyte ja tuomio eivät liittyneet mitenkään Johanna Vehkoon toimittajantyöhön. Vehkoo oli kirjoittanut oikeudessa puidut kommentit yksityisellä Facebook-tilillään, ei esimerkiksi kolumnissa. Asettuessaan julkisesti Vehkoon puolelle oikeudenkäynnin aikana suomalaiset toimittajat unohtivat paitsi journalistiset sääntönsä, myös sen, että yksityishenkilönä Vehkoota koskevat samat lait kuin kaikkia muitakin. Samalla kävi ilmi, että toimittajien yleisesti kannattamat kovat otteet niin sanottua vihapuhetta vastaan voivat kohdistua myös heihin.

Erityisen suurena uhkana sananvapaudelleen toimittajat pitävät uhkauksia ja solvauksia, joita yksityishenkilöt heille esimerkiksi sähköpostitse lähettävät. Ne ovat toki sinänsä ikävä ilmiö, ja niillä voi olla psykologisesti haitallinen vaikutus. Mutta uusi ilmiö ne eivät suinkaan ole, ja niiden suhteen toimittajat ovat selvästi käyneet herkkänahkaisemmaksi kuin ennen. Legendaarinen toimittaja Veikko Ennala sai 1960-70-luvulla säkkikaupalla kirjeitä, joissa häntä solvattiin mielikuvituksellisilla tavoilla:

Minua epäillään alituiseen jos jollakin tavoin nyrjähtäneeksi. Homofiili olen kirjeiden mukaan ollut jo kauan, eräässä kauheassa herjakirjeessä jota painokonekaan ei ottanut vastaan minulle suositeltiin ”taipumusteni vuoksi” lehmää partneriksi ja viime aikoina olen muuttunut pienten tyttöjen ahdistelijaksi. [Ennala Osmo Lahdenperän kirjassa ”Neron heikkoudet”, 1978]
Ennala piti palstaa, jossa hän julkaisi osan saamistaan kirjeistä ja vastasi niihin samalla. Hän katsoi velvollisuudekseen vastata kaikkeen saamaansa palautteeseen joko palstallaan tai kirjeitse.

Lukuisat ihmiset ovat kirjoittaneet törkeästi minusta, ja olen itse kirjoittanut törkeästi lukuisista ihmisistä. En suhtaudu tällaiseen kovin vakavasti. Niin sanottu vihapuhe on vain puhetta, se ei aiheuta pysyvää kallovammaa tai halvaannuta vyötäröstä alaspäin. Lisäksi sosiaalisessa mediassa ja sähköpostissa voi nappia painamalla poistaa vihaviestit ja panna niiden lähettäjän estoon. Vihaviestien lähettäjillä saattaa kyllä olla halua, muttei kuitenkaan kykyä tehdä mitään sen vakavampaa. Usein sellaiset tekstit kumpuavat turhautumisesta: kun ei muuta voi, voi ainakin haistattaa paskat. Paljon suurempi sananvalta on toimittajilla itsellään, jotka voivat kirjoittamalla tuhota ihmisen maineen tai uran.

Toimittajat ovat tällä hetkellä loukkaantuneita heihin kohdistuvasta sanallisesta aggressiosta sekä oman auktoriteettiasemansa murtumisesta. Heillä on siihen oikeus, kenelläpä ei olisi omiin tunteisiinsa. Mutta jos he alkavat uskotella, että heitä todella ollaan vaientamassa, he tekevät loukkaantumisestaan poliittisen aseen ja muuntelevat totuutta omiin tarkoitusperiinsä. Ja jos he pyrkivät lainsäädäntöön vaikuttamalla asemoimaan itsensä arvostelun yläpuolelle, he ovat sananvapauden vihollisia.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Von Trier ja elokuvakritiikin yhdeksäs piiri


Mennessäni katsomaan Lars Von Trierin uutuuselokuvaa The House that Jack Built, odotin Antichristin kaltaista korkeaoktaanista ahdistusta. Yllättäen tyylilaji olikin musta komedia. Elokuva kyllä luotasi nihilismin syvimpiä syövereitä, mutta koko ajan vähän virnuillen. Väkivaltaisimmat kohtaukset sisälsivät reilun annoksen törkeää huumoria, joka näytti uppoavan yleisöön hyvin, sillä en ollut läheskään ainoa hekottelija katsomossa.

Vain kriitikot ovat olleet niin tosikkoja, että tämä ulottuvuus on jäänyt heiltä ymmärtämättä. Yhden äkäisimmistä purkauksista kirjoitti kuluneella viikolla Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Leena Virtanen. Arvostelu on maksumuurin takana, mutta kaveri lähetti ystävällisesti minulle kopion, joten voin siteerata herkullisimmat kohdat:

"The House that Jack Built on vastenmielinen elokuva, joka katkoo loputkin siteet katsojan ja ohjaajan välillä. Sopimus on sanottu irti. Me ei olla enää kavereita, Lars."

"The House that Jack Built vaikuttaa Lars von Trierin masokistiselta testamentilta. Tämän jälkeen hän joko ei tee enää mitään tai tekee jotain aivan muuta. Elokuva on matka narsistisen taiteilijan seurassa kohti Danten helvettiä."

"Trier flirttailee jälleen koko länsimaisen (miehisen) sivistyksen kanssa, mutta koska se ei tunnu enää riittävän ja on vaarana, että häneen ei kiinnitetä riittävästi huomiota, hänen on kaivettava esiin myös ne elementit, jotka vanhastaan saavat älymystön varpailleen ainakin Cannesin filmijuhlilla."

"The House that Jack Built -elokuvassa Trier suorastaan taantuu. Hänen naisensa eivät yllä kulttuurin ja sivistyksen tasolle vaan pysyvät eläiminä, miehen silmissä."

Lienee sanomattakin selvää, että pidin Virtasen tekstiä parhaana mahdollisena suosituksena. Samalla se kertoo selvää kieltä siitä alennustilasta, johon elokuva- ja muukin kritiikki on Suomen lehdistössä vajonnut vuosi vuodelta syvemmälle ja näyttää nyt saavuttaneen yhdeksännen piirin. Kritiikkien palstatila pienenee ja kriitikonpaikkoja saavat yhä lahjattomammat ja ideologisemmat yksilöt. Virtanen on hyvä esimerkki patologisen huumorintajuttomasta ja tosielämästä vieraantuneesta ihmistyypistä, jollaisia on paljon paitsi kriitikoina, myös opettajina. Hänen kirjoituksensa ei ole sisällöllisesti muuta kuin henkilökohtaisen inhon tilitys Von Trierin persoonaa kohtaan. Sen myötä biografismi on tehnyt paluun suomalaiseen päivälehtikritiikkiin, ja vieläpä karkeimmassa mahdollisessa muodossa.

Kriitikoilla on usein voimakas tarve osoittaa, että he ymmärtävät elokuvan paremmin kuin katsojat, ja siten osoittaa oman tarpeellisuutensa. Tämä on ymmärrettävää, sillä asiantuntijalta odotetaankin syvällisempää analyysiä kuin rivikatsojalta. The House that Jack Builtin tapauksessa katsojien valtava enemmistö luultavasti tajuaa, että Von Trier tekee härskiä pilaa ja kykenee ottamaan sen vastaan. Monet heistä varmastikin osaavat myös yhdistää elokuvan vastaaviin äärimmäisiin provokaatioihin, kuten Pasolinin Salòon tai Haneken Funny Gamesiin. Leena Virtaselta nämä ulottuvuudet jäävät kuitenkin kokonaan pimentoon, ja sen sijaan hän pyrkii osoittamaan tarpeellisuutensa alleviivaamalla oikeaoppisuuttaan. The House that Jack Built on hänelle naisvihaa ja taiteilijan narsismia, jotka ovat tietenkin niin tuomittavia asioita, etteivät ne ansaitse lähempää tarkastelua. Yhtä suoraviivaisesti Virtanen olettaa, että Von Trier esittelee sarjamurhaaja Jackin suulla omia ajatuksiaan ja asenteitaan ilman suodattimia. Rehellisesti sanottuna moinen teksti olisi ala-arvoinen jopa lukiokirjoitelmana.

Kun lehtien taidekritiikit jäävät näin etäälle lukijasta, jokin on pahasti vialla. Enkä oikein usko, että vikaa korjaavat Suomen Arvostelijain Liiton loputtomat seminaarit kritiikin tulevaisuudesta. Jos taidekritiikillä on tässä maassa tulevaisuus, se löytyy blogeista ja verkkojulkaisuista. Niitä on toki hirvittävä määrä ja niistäkin suurin osa on löysää kirjoittajan omien tuntemusten esittelyä. Mutta pienellä seulonnalla löytää monia arvosteluja, joissa teoksia käsitellään perusteellisesti ja osataan asemoida ne oikein niin tyylilajin kuin tekijän muun tuotannon perusteella.

The House that Jack Built on ymmärrettävästikin kova pala arvostelijoille. Se on metaelokuva, joka kääntää ääriasentoon tietyt taidetta ja elämää, sivilisaatiota ja barbariaa koskevat hankalat kysymykset. Samalla ohjaaja kommentoi siinä omaa uraansa ja vastaa ilkikurisesti aiemmin saamiinsa syytöksiin. Kokonaisuuteen on vielä ympätty runsaasti mytologiaa ja kulttuuriviittauksia suuruudenhullua vaikutelmaa kavahtamatta. Elokuva on räikeän liioitteleva mutta myös yököttävän rehellinen omakuva, joka samanaikaisesti kommentoi koko inhimillisen kulttuurin ristiriitaisuutta. Ainoa teos, johon osaan sitä suoraan verrata, on Kalervo Palsan sarjakuva Eläkeläinen muistelee. Sarjakuvan lopussa Palsa tiivistää sanottavansa aforismiin ”Kauneus on luonnottomuuksiemme summa”, ja se sopisi hyvin Von Trierin uutuudenkin motoksi.

Elokuvan päähenkilö Jack on arkkitehdin urasta haaveileva insinööri, josta kehkeytyy puolivahingossa sarjamurhaaja. Tarinan alussa Jack on kuollut, ja Vergilius lähtee saattamaan häntä helvettiin. Matkalla Jack kertoo saattajalle elämästään, maailmankatsomuksestaan ja tekemistään murhista. Jack on äärimmäinen perfektionisti, joka ei koskaan ole saanut valmiiksi itselleen suunnittelemaansa taloa: valittu materiaali tuntuu aina väärältä, ja hän repii kokonaisuuden yhä uudelleen maan tasalle ja aloittaa alusta. Murhaajaurallaankin hän toimii sama täydellisyyden ihanne mielessään, mutta tuhoamisessa hän onnistuu paremmin kuin rakentamisessa, ja uhrien ruumiista rakentuu hänen ”talonsa”.

Jack uskoo vakaasti olevansa taiteilija ja että pieteetillä toteutettu murha on esteettisesti yhtä arvokas kuin katedraali tai fresko. Samalla ajatuksella ovat sivumennen sanoen leikitelleet muiden muassa Thomas De Quincey (”On Murder Considered as one of the Fine Arts”) ja Oscar Wilde (”Pen, Pencil, and Poison”). Jack on obsessiivis-kompulsiivinen psykopaatti, jonka sisäiset pakkomielteet ovat niin ylivoimaisia, että hänen on täytynyt luoda kotikutoinen filosofia ja estetiikka niiden verukkeeksi. Hänen taidettaan ei ymmärrä kukaan muu kuin hän itse, mutta se ei näytä häiritsevän häntä, sillä empatiakyvyn puute mahdollistaa ilmatiiviin sulkeutumisen makaaberin luovuuden kuplaan. Jack voi rauhassa keskittyä hiomaan kokonaistaideteoksensa yksityiskohtia, kuten uhrin irtileikatusta rinnasta valmistettua kukkaroa tai oikeanlaisen ilmeen saamista pakastetun ruumiin kasvoille.

On toki mahdollista pitää tällaisten pohdintojen esittämistä taiteilijan itsekorostuksena, mutta viime kädessä Von Trier antaa taiteesta ja luovuudesta äärimmäisen raadollisen kuvan. Aivan kuin hän haluaisi riisua taiteilijan työstä kaiken ylevyyden ja sanoa, että se on lopultakin vain omien päähänpinttymien häikäilemätöntä toteuttamista komean kuuloiseen näennäisfilosofiaan verhottuna. Taiteilijalle narsismi on työmotivaation ehto: tuskin kukaan aloittaisi – tai ainakaan saattaisi loppuun – kirjaa, elokuvaa, maalausta tai sävellystä, ellei uskoisi siitä tulevan jotakin aivan erityistä, suurenmoista ja mieleenpainuvaa. Usein taiteilijan on myös pakko selittää itsekäs halunsa eristäytyä taiteensa pariin sillä, että työn tuloksena on jotakin kulttuuria ja ihmisyyttä palvelevaa. Ehkä The House that Jack Built on masentuneen taiteilijan selvänäköisyyttä: Trier tuntuu sanovan, että motiiveista kestävimmät ovat ne alhaisimmat, ja että suuri taiteilija on viheliäinen ihminen.

Kriitikot ovatkin spekuloineet, että kyseessä on Von Trierin ohjaajanuran päätös, joka heijastelee hänen luomisvoimansa hiipumista. En tekisi liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, sillä elokuvasta välittyy kuitenkin usko ilmaisuvälineen voimaan. Kaiken irvokkuuden rinnalla on häikäisevän kauniita kuvia ja jaksoja, viemäriputken suusta näkyvät tähdet. The House that Jack Built on kimurantti kokonaisuus juuri siksi, että Von Trier kuitenkin arvostaa inhimillisen kulttuurin saavutuksia. Se, että hän asettaa huiput rinnakkain pohjamutien kanssa, on uskollisuutta ehdottoman rehellisyyden vaatimukselle. Sivilisaatio ei voi koskaan saavuttaa niin korkeaa tasoa, ettei se sisältäisi myös raakalaisuuden virtoja. Von Trierin paljon puhuttu misantropia on oikeastaan vain yritys ihmisen pohjattoman ristiriitaisuuden hyväksymiseksi – ratkaistahan ristiriitaa ei voi, sillä homo sapiens on määritelmällisesti mahdoton laji.

Ehkä arvostelijoiden kannattaisi pyrkiä samanlaiseen ristiriitojen sietämiseen Von Trierin kohdalla. Vähintäänkin heidän soisi nauravan itselleen yhtä hillittömästi kuin Von Trier.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Ateljee taistelukenttänä




Jos olisin kirjoittanut Medusan kasvoihin luvun maalaustaiteesta, Francis Bacon olisi ollut itsestäänselvä aihevalinta. En kuitenkaan saanut aikatauluni puitteissa aikaiseksi mitään koherenttia ja kokonaisuuteen sopivaa, ja päätin rajata käsittelyni elokuvaan ja kirjallisuuteen. Bacon on kuitenkin vaivannut mieltäni jo pitkään, ja olen päätynyt siihen lopputulokseen että hän oli 1900-luvun viimeinen suuri taidemaalari. Hän aloitti samoihin aikoihin kuin abstraktit ekspressionistit, mutta piti suuntausta tyhjänpäiväisenä ja pysytteli esittävässä ilmaisussa. Teorian kasvavaa roolia taaiteessa itseoppinut Bacon vieroksui: ”Jos siitä voi puhua, miksi maalata se?” Hän oli kuitenkin tietoinen, että tarkan realistisen esitystavan (jota hän kutsui ”kuvittamiseksi”) oli jo ajat sitten syrjäyttänyt valokuvaus. Bacon etsi – ja löysi – uudenlaista, sisäistynyttä mutta ei-abstraktia tapaa kuvata luonnollisia muotoja.

Olennaisinta Medusan kasvojen aihealueen kannalta on kuitenkin se, että Bacon ilmensi maalauksissaan kauhua – ei genrenä, vaan mielentilana tai pikemminkin olemisen tapana. Hänen ihmishahmojensa väkivaltaisesti vääntyneet kehot ja vääristyneet kasvonpiirteet huohottavat suurta ahdinkoa suoraan katsojan kasvoille, mutta teosten varsinainen häiritsevyys piilee ahdingon aiheuttajan näkymättömyydessä. Ihmiset on eristetty aavemaisen pelkistettyyn, usein abstraktiin tilaan, kuin näkymättömään laatikkoon tai karulle teatterinäyttämölle. Syntyy vaikutelma, että heitä ympäröi pahantahtoinen kosminen suunnitelma tai salaliitto. Tai kenties kauhua herättää se, mitä piilee hahmojen piinatun ihon alla. Baconin taide on body horroria ennen David Cronenbergia, ja jokseenkin eri merkityksessä kuin Cronenbergilla.

Baconin ensimmäinen merkittävä näyttely oli Lontoossa vuonna 1944, toisen maailmansodan loppuvaiheessa, mutta tästä ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Aina kun joku kulttuuritoimittaja väittää Baconin maalausten väkivaltaisen lihallisuuden heijastelevan maailmansodan ja keskitysleirien aiheuttamaa järkytystä, lopetan artikkelin lukemisen siihen paikkaan. Kun katsoo vuoden '44 näyttelyn kuuluisinta teosta, triptyykkiä ”Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion” (yllä oleva kuva), on selvää ettei sen ilmentämälle kauhulle ole spesifiä tai ajallista syytä. Sellainen syy mahdollistaisi kauhun kukistamisen, mutta triptyykissä siitä ollaan pääsemättömissä. On vain huudolle annettu muoto, kauhun loputon preesens, jolle ei enää tarvita rationaalisia tai uskonnollisiakaan selityksiä.

Triptyykissä ei tapahdu mitään väkivaltaista, mutta on selvää, että jokin sanoinkuvaamaton väkivallanteko on tapahtunut jossakin maalauksen ulkopuolella olevassa ajassa ja paikassa. Bacon on maalannut kolme hämmentävällä tavalla epämuotoista elollista olentoa, joissa on joitakin ihmiskasvojen piirteitä: huutoon jähmettynyt suu, nenä, korva, hiukset. Liekehtivän oranssi tausta polttaa karrelle kaikki yritykset jäsentää maalausta tavanomaisen logiikan mukaisesti. Selvää on vain, että olennot kärsivät.

Ateisti Bacon maalasi lukuisia teoksia ristiinnaulitsemisen aiheesta, ja käsitteli muitakin uskonnollisia aiheita laajalti. Jo muotona triptyykki on peräisin alttaritaiteesta. Bacon kuitenkin riisuu ristiinnaulitsemisen uskonnollisista merkityksistä: hänelle se on konkreettinen, inhimillinen, fyysinen aihe. Joissakin maalauksissaan, hyvänä esimerkkinä ”Maalaus 1946” (alla oleva kuva), hän assosioi krusifiksin nyljettyyn eläimen ruhoon. Kulttuuri- tai pelastushistoriallinen tulkinta johtaisi harhaan: kyse on pelkistetystä kärsimyksestä, joka toteutuu niin eläimellisellä, inhimillisellä kuin jumalallisella tasolla. Bacon haluaa yksinkertaisesti kuvata hauraan olennon tuhoutumista sille itselleen käsittämättömästä syystä. Hän sanoi itse mieltyneensä ristiinnaulitsemisaiheeseen, koska mikään muu aihe länsimaisessa taiteessa ei soveltunut yhtä hyvin tietyn tyyppisten tunteiden ja aistimusten käsittelyyn.


Baconin näkemys on lähempänä antiikin tragediaa kuin mitään kristinuskoon liittyvää. Hän kieltäytyy tarjoamasta lohtua, ainakaan mitään sovinnaisessa mielessä ymmärrettävää sellaista, sillä kärsimys ei ole hänelle jotakin voitettavaa vaan elämän ydinmehua. Vain sen avulla tietää elävänsä ja tutustuu itseensä. Bacon torjui niin tuonpuoleisen autuuden odotukset kuin toiveet ihanneyhteiskunnasta:

Uskon, että yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on elämän kudos. Voidaan toki sanoa, että kaikki elämä on läpikotaisin keinotekoista, mutta minusta se mitä sanotaan yhteiskunnalliseksi oikeudenmukaisuudeksi tekee siitä vain merkityksettömämmällä tavalla keinotekoista... Koska elän maassa, jossa on aina ollut tietty vaurauden taso, on vaikea puhua niistä maista joissa on aina ollut äärimmäistä köyhyyttä. Ja on aivan mahdollista auttaa rutiköyhissä maissa asuvia saavuttamaan taso, jolla he voivat päästä eroon nälästä ja yleisestä epätoivosta. Mutta se, että ihmiset ylipäätään kärsivät, ei häiritse minua, koska minusta juuri kärsimys ja ihmisten väliset erot ovat tuottaneet suurta taidetta eikä tasa-arvo.

Tämä sitaatti haastattelusta vuodelta 1974 on merkittävä siinäkin mielessä, että se paljastaa taiteen ehdottoman ensisijaisuuden Baconin ajattelussa. Jos hänen nihilismiin saakka illuusiottomassa maailmassaan on jokin kiintopiste, se on luova prosessi. Itse maalaaminen – jota Bacon luonnehti ”lähitaisteluksi” - pelastaa hänet ehdottomalta nihilismiltä ja tekee hänen nihilismistään pikemminkin välineellistä. Aivan kuin Bacon maalauksissaan hakkaisi lihakirveellä tiensä ihmishahmon läpi löytääkseen jotain alkuperäistä ja pyhää. Se on kauhistuttava ja animaalinen prosessi, joka kuitenkin houkuttelee katsomaan vielä pidempään, vielä syvemmälle. Ja jos mitään ei löydy, voi aina ihastella tarkoituksettomuudessa piilevää ylevyyttä, jota Oswald Spengler luonnehti näin:

Elämä on näytelmä, joka tarkoituksettomuudessaan on subliimia, yhtä tarkoituksetonta kuin tähtien kulku, kuin maan liike, kuin vaihtelu maan ja meren välillä, jääkausien ja alkumetsän välillä. Sitä voi ihailla tai itkeä – mutta sellaista se on.

Voi sanoa, että Bacon rakensi oman elämänsä taiteen ympärille. On pähkäilty paljon, millaisista henkilökohtaisista syövereistä hänen tuotantonsa synkkä ja brutaali sävy oikein kumpusi. Kaikki ystävät ovat muistelleet häntä iloisena ja huolettomana bon vivant -tyyppinä. Mitä ilmeisimmin Bacon kätki syvimmät tuntonsa ironisen ja dekadentin sosiaalisen roolin alle – paljastamatta itsestään juuri mitään hän raivasi itselleen eristyneen henkisen tilan, jossa saattoi käsitellä ja kehitellä teemojaan rauhassa. Tämä näkemys on korostetusti esillä Baconista kertovassa elokuvassa Love is the Devil (1998), joka perustuu Daniel Farsonin Bacon-elämäkertaan The Gilded Gutter Life of Francis Bacon (1994).

Bacon siis eristi itsensä samaan tapaan kuin maalaustensa hahmot. Hänen ateljeestaan tuli yksityinen taistelukenttä, gladiaattoriareena, jossa vastustajana oli elämää yleensä ja modernia elämää erityisesti riivaava keinotekoisuus. Emme tiedä, päättyikö taistelu voittoon, ja Bacon tuskin tiesi sitä itsekään. Mutta ainakin hänen maalauksissaan toistuvat vääristyneet ihmiskasvot ovat jotain enemmän kuin tutkielmia persoonan ja identiteetin hajoamisesta. Ne ovat eräänlaisia kollaaseja, joissa ihmiseen on mahdutettu kaikki sisäiset konfliktit. Niiden kiehtovuus ei perustu rikkinäisyyteen, vaan siihen että ne rikkinäisyydestään huolimatta muistuttavat oikeaa persoonaa. Ja niiden pelottavuus perustuu mahdollisuudelle, että katsomme peiliin.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Ilman: Esipuhe vuoden 2019 laitokseen
























Kirjastani "Ilman" (2009) ilmestyy tänä keväänä uusi laitos. Jonkinlaisen kulttimaineen saavuttaneen kirjan painos on ollut lopussa jo useita vuosia, ja uutta editiota on kyselty säännöllisesti, koska antikvariaateistakin sitä on vaikea löytää. Niinpä katsoin uudelleenjulkaisun olevan ajankohtainen nyt, kun sen ilmestymisestä on kulunut tasan kymmenen vuotta. Uusi laitos sisältää teoksen siinä muodossa kuin se alun perin ilmestyi, ja sen lisäksi oman esipuheeni sekä toimittaja ja kriitikko Tenho Kiiskisen jälkisanat. Kirjan taitto on nyt loppusuoralla ja painoon se menee viikon sisällä. Tarkasta ilmestymisajankohdasta ilmoitan myöhemmin. Ohessa makupalana esipuhe, jonka laadin uudelleenjulkaisua varten.


***


Ilman on kirja, joka teki minusta ”nimen”. Jotkut muistavat minut pelkästään siitä, eivätkä ole lukeneet ainuttakaan niistä kahdeksasta kirjasta, jotka olen sen jälkeen julkaissut. Joidenkin mielestä ”sekosin” sen kirjoittamisen jälkeen ja lähdin ymmärryksen toivossa kosiskelemaan äärioikeistolaisia piirejä, vaikka olennaisessa mielessä katsomukseni eivät ole muuttuneet mihinkään sen kirjoittamisen ajoista.

Tämä ei ole vienyt yöuniani. Jo kirjoitettuani ensimmäiset muistiinpanot tiesin, että tällaisesta kirjasta saa kantaa leimaa kenties loppuelämänsä. En ymmärtänyt pelätä leimoja silloin, enkä ymmärrä vieläkään.

Kun nyt kymmenen vuoden jälkeen avaan kirjani uudelleen, se herättää monenlaisia tuntemuksia. Välillä hymähtelen omalle naiiviudelleni, välillä huomaan oivaltaneeni jotakin kirkkaasti, kenties jopa olleeni aikaani edellä. Tämä epätasaisuus lienee yksi syy sille, miksi Ilman on kestänyt aikaa. Kirjassa on raakaa energiaa, joka läpäisee suojamuurit ja viittaa kintaalla johdonmukaisuuden vaatimuksille.

Kun näytin eräälle yhdysvaltalaiselle kollegalle Lola Rogersin englanninnosta eräästä kirjan luvusta, hän sanoi sen tuovan mieleen Knut Hamsunin Nälän. Vertaus tuntui imartelevalta, mutta siinä oli jotain perääkin. Siinä missä Hamsun kuvasi yksityiskohtaisesti nälän fyysisiä oireita ja niihin liittyviä harha-aistimuksia, minä kuvasin pitkäaikaisen pakkoselibaatin tuottamia psykofyysisiä jännitystiloja ja pakkoneuroottista käyttäytymistä. Hamsunin päähenkilö, kirjoituksiaan sanomalehdille kauppaava senttari, kärsii koska hänet on idealistisena tee-se-itse-filosofina heitetty keskelle vauhtiin päässyttä kapitalismia, jossa sanat ja ajatukset ovat kauppatavaraa siinä missä kaikki muukin. Oman kirjani päähenkilö kärsii, koska hän on arvoltaan alhainen merkki groteskissa ja kovin panoksin käydyssä pariutumisen pelissä, jonka sääntöjä hän ei ymmärrä.

Olennainen yhtymäkohta on sekin, että Hamsunin päähenkilö ei ole varsinaisesti sympaattinen. Hänen ällistyttävä ylpeytensä saa hänet esiintymään vauraampana kuin on, ja hän kieltäytyy almuista juuri silloin kun eniten tarvitsisi niitä. Hän häiriköi kanssaihmisiään absurdeilla kepposilla ja keksityillä tarinoilla. Myös oma päähenkilöni loukkaa tahallaan muita, jättää hyvät tilaisuudet hyödyntämättä ja käyttäytyy muutenkin tavoin, jotka vetävät häntä entistä syvemmälle kurimukseen. Perusasioiden, kuten nälän ja himon, äärellä ihmiset eivät ole mukavia tai rationaalisia.

Puhun etäännyttävästi ”päähenkilöstä”, ikään kuin Ilman ei olisikaan omakohtainen tilitys. Totta kai se on, yhtä paljon kuin se on kirjallinen luomus. Puhun siinä omana itsenäni, kuorruttamatta mitään fiktiolla tai autofiktiolla. Olen aina vähän ihmetellyt, miksi kirjailijan pitäisi keksiä tarinoita kertoakseen kokemuksistaan tai panna ajatuksensa jonkun kuvitteellisen hahmon suuhun. Ilman on kirja, johon tällainen metodi ei olisi mitenkään sopinut. Sen voima on siinä, että tekijän ja tekstin välillä ei ole turvallista etäisyyttä.

Mutta niin sanottua human interest -kirjallisuutta Ilman ei ole, vaikka sitä sellaisenakin luettiin. En halunnut ohjata yleisön mielenkiintoa henkilööni, mutta tietenkin niin kävi. Toimittajat ja tavalliset lukijat ovat usein kyselleet, miten kirjan julkaiseminen vaikutti naismenestykseeni ja miten elämäni on muuttunut sen jälkeen. Ja moni asiahan toki muuttui. Kirjan julkaisua seuranneet pari vuotta olivat eroottisessa mielessä huikeita aiempaan verrattuna: minulla oli satunnaissuhteita ja pidempiä suhteita, naiset tulivat baareissa oma-aloitteisesti juttelemaan ja minua haastatelleiden naistoimittajien kanssa oli hämmästyttävän helppoa päätyä sänkyyn.

Osin tilanteeni kohentuminen johtui siitä, että kuuluisuus on voimakas magneetti monille sellaisillekin naisille, jotka eivät sitä edes itselleen myönnä. Mutta tärkeämpi syy oli varmasti se, että tuollaisen kirjan kirjoittamisen seurauksena olin menettänyt kaiken arkuuteni. Mel Gibson on sanonut: ”Kysykää keneltä tahansa hänen pahinta pelkoaan, se on julkinen häpäisy. Moninkertaistakaa se globaaliin mittakaavaan, sen minä olen käynyt läpi. Se muuttaa ihmistä ja tekee hänestä kovan pirulaisen.” Kun Ilman oli ilmestynyt, minulla ei ollut enää mitään salailtavaa eikä mitään menetettävää, ja saatoin olla rennosti naisten seurassa. Ilman alkoi toimia eräänlaisena käyntikorttina, jossa luki: ”Tässä olen, ota tai jätä.” Kun menin nykyisen vaimoni kanssa ensimmäisille treffeille, hän oli lukenut kirjan edellisenä iltana.

Ilman tulkittiin usein poliittiseksi pamfletiksi, ja kustantajani myös markkinoi sitä sellaisena. Edellisenä vuonna ilmestynyttä Henry Laasasen kirjaa Naisten seksuaalinen valta pidettiin sen sukulaisteoksena, koska siinäkin käsiteltiin naisten etulyöntiasemaa nykyaikaisessa parinmuodostuksessa ja puhuttiin alempitasoisista miehistä, jotka jäävät jalkoihin seksuaalisessa kilpailussa. Minut ja Laasanen alettiin säännönmukaisesti mainita samassa lauseessa. Laasasen kirja oli toki minulle tuttu, mutten ammentanut kovinkaan suurta osaa vaikutteistani siitä. Laasasen tyyppiseen ohjelmalliseen ja akateemiseen kokonaisuuteen en pyrkinyt, vaan valitsin peittelemättömän subjektiivisen tien. Ilman ei myöskään ole ensi sijassa kirja pariutumismarkkinoista. Enemmän kuin niiden mekanismeja, halusin kuvata kaikkialla tapahtuvaa seksin pakkosyöttöä, kulttuuria jossa haluttavuus on kovinta sosiaalista valuuttaa.

Tässä asiassa Ilman ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Haluttavuus on länsimaisen ihmisen suurin huolenaihe, se on valjastanut palvelukseensa teknologian, julkisuuden, talouden ja politiikan. Älykkyydellä, terveydellä ja fyysisellä voimalla on arvoa vain, jos se on ”seksikästä”. Näyttelijät, mallit ja poptähdet ovat idoleita siksi, että heitä halutaan. Haluttavuuden tyranniaan ovat alistuneet myös feministit, jotka ennen marmattivat naisten esineellistämisestä ja kulttuurin pornoistumisesta mutta järjestävät nyt ”lutkamarsseja” ja puolustavat esipuberteetti-ikäisten tyttöjen paljastavaa pukeutumista.

Tätä lihan teatteria halusin kuvata statistin näkökulmasta, ja paljastaa samalla salaisuuden jonka kaikki tietävät: haluttavuus ei jakaannu demokraattisesti sen enempää kuin mikään muukaan inhimillinen ominaisuus. Jotkut ovat syntyjään luotaantyöntävän rumia, sosiaalisesti kyvyttömiä tai jostakin monimutkaisemmasta syystä tuomittuja jäämään osattomiksi. Heitä paljon monilukuisempi joukko joutuu tekemään suuria henkilökohtaisia panostuksia pärjätäkseen kilpailussa jotenkuten, ja täysipainoisesti seksuaalisen vapauden hedelmistä pääsee nauttimaan vähemmistö.

Koska kirjassa oli päällekkäisyyksiä Laasasen ja muiden niin sanottujen miesasiamiesten teemojen kanssa, minua pyydettiin sen ilmestymisen jälkeen välillä miesasiaväen keskustelutilaisuuksiin ja minun oletettiin lähestyvän nousevaa yksinäisten miesten internetkulttuuria eli manosfääriä. En noudattanut kutsuja enkä osallistunut manosfäärin keskustelupalstojen debatteihin, vaikka toisinaan kävinkin silmäilemässä niitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut siitä, että olisin jotenkin väheksynyt miesasia-aktiivien näkökulmia. Päinvastoin, tunnen myötämielisyyttä moniakin heidän agendojaan kohtaan, ja erityisesti annan heille tunnustusta seksuaalisuuden kytkemisestä keskusteluun miesten syrjäytymisestä.

Miehillä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta. Jos mies kehtaa huomauttaa jotakin naisten osuudesta kohtaloonsa, hän saa niskaansa vihamielisen ryöpyn. Modernin naisen vallanhimosta, kevytkenkäisyydestä ja narsistisesta pinnallisuudesta puhuminen johtaa naisvihasyytöksiin. Status quota on syntynyt ylläpitämään feministitutkijoista koostuva koulutettujen idioottien luokka. Sen esittämän patenttiselityksen mukaan miesten oireilussa on kyse halusta säilyttää omat etuoikeudet ja palauttaa naiset alistettuun asemaan. Mutta juuri nämä ammattimaiset selittäjät – nämä tuijasaresmat, saarasärmät ja muut ”tieteellisyyteensä” alituiseen vetoavat puhuvat päät – ovat etuoikeutetussa asemassa, jossa kykenevät valehtelemaan uskottavasti ja demonisoimaan tehokkaasti halveksimiaan ryhmiä. Tämä tilanne on syynä siihen, että osa miehistä vetäytyy manosfääriksi ristittyyn sosiaalisen median alakulttuuriin.

Manosfääri on ymmärrettävä ilmiö, mutta onko se myös terve? Itse pidin välimatkaa miesten keskustelupalstoihin, koska aistin niiden hengessä jotain epämiellyttävää. Jotkut näistä miehistä olivat kehittäneet umpikujamaisen maailmankuvan, jossa omalle kehnolle osalle ei ollut tehtävissä mitään. He pitivät kestävien naissuhteiden muodostamista nykyoloissa mahdottomana ja näkivät koko naissukupuolen vihollisleirinä, jonka edut ovat väistämättä vastakkaiset heidän omilleen. Niinpä he päätyivät joko käänteiseen feminismiin, jossa miehellä on lähtökohtainen uhriasema ja muutokseen pyritään valituskirjelmillä, tai laskelmoivan hedonistiseen elämänasenteeseen, jossa miehen tulee pyrkiä suurimpaan mahdolliseen hyötyyn pienimmällä mahdollisella henkilökohtaisella panoksella. Toiset taas pyrkivät saavuttamaan alfauroksen statuksen pelimiesopeilla ja sitoivat omanarvontuntonsa menestykseen naismaailmassa. Kumpikin ryhmä teki seksin saamisesta ja kumppanin löytämisestä itseisarvoisen tavoitteen, johon piti päästä hinnalla millä hyvänsä tai tyytyä jonkinlaiseen puolielämään.

Ilman kuvaa seikkaperäisesti vastentahtoisen selibaatin tuottamia kärsimyksiä, ja kirjassa käsitelty elämänvaihe luultavasti aiheutti minulle pysyvää psykologista vahinkoa, joka vaikuttaa käyttäytymiseeni loppuelämän. En ole kuitenkaan missään vaiheessa vakaasti uskonut, että naisiin on mahdoton muodostaa positiivista suhdetta. Aivan löylynlyömänä pidin ajatusta, että seksuaalisesta syrjäytymisestä pitäisi rakentaa itselleen identiteetti. Internetin miespiirien pääasiallinen tarkoitus tuntui olevan sama kuin Uskontojen uhrien tuki ry:n kaltaisten organisoitujen terapiaryhmien: oman ahdingon lievittäminen vertaistuella. Siinä ei toki ole mitään vikaa, mutta elämässä eteenpäin pääsemiseen se ei vielä riitä. Ja kuka haluaa ehdoin tahdoin olla uhri? Viimeinen asia jota halusin, oli ryhtyä ammattimaiseksi vonkamieheksi ja muiden kaltaisteni päänsilittäjäksi.

Naisviha, johon manosfäärissä usein törmää ja joka on itsellenikin tuttua, voi olla puhdistava voima. Kun ihminen huomaa tulleensa huijatuksi, suuttuminen on luonnollista. Kulttuurissa, joka varoittelee ”toksisesta maskuliinisuudesta”, pyhittää feminiiniset piirteet ja nojaa sukupuolten välisiä suhteita käsitellessään lapsellisiin alistaja-alistettu -dikotomioihin, on katkeraa huomata että naisetkin kykenevät itsekkyyteen, ilkeyteen, kierouteen ja hyväksikäyttöön. Feministisillä ihmissuhdemyyteillä lapsesta saakka syötetty mies alkaa oksentaa huomatessaan, miten kaukana todellisuudesta ne ovat ja miten niitä noudattaessaan pettyy kerta toisensa jälkeen. Yliampuvatkin reaktiot ovat tässä vaiheessa luontevaa purkutyötä.

Ongelma vihasta tulee silloin, kun se kivettyy kaikki myönteiset pyrkimykset tukahduttavaksi elämänkaunaksi. Internetyhteisöjen kaltaiset vertaisryhmät voivat vahvistaa tällaista kehitystä tarjotessaan valmista todellisuuden tulkintaa ja sulkiessaan sen kanssa ristiriidassa olevat seikat pois. Mitä enemmän oma elämä pyörii virtuaalimaailman ympärillä, sitä vinompia ovat niin peili kuin naama. Olen kuullut tapauksista, joissa manosfääriläiset ovat pyrkineet kaikin keinoin lannistamaan naisystävän löytäneitä jäseniä kyynisillä kommenteillaan. Näin ryhmästä tulee kehityksen jarru, jolle yhteinen kärsimys on mieluisampi vaihtoehto kuin yhdenkään jäsenen elämänlaadun koheneminen. Joku Jordan Peterson on tehnyt nuorten miesten eteen paljon manosfääriä enemmän sanoessaan, että jos haluaa parantaa elämäänsä, kannattaa aloittaa sänkynsä petaamisesta.

Myrkyllisin harhaluulo, jota miesten internetalakulttuuri voi ruokkia, on käsitys naissukupuolen kollektiivisesti käymästä sodasta miehiä vastaan. Todellisuudessa sotajalalla on vaikutusvaltainen vähemmistö naisista. Tämän joukon valta voi tuntua kohtuuttoman suurelta, kun iltapäivälehdissä jo annetaan ensitreffeillä käyville naisille vinkkejä, miten varmistaa että treffikumppani on niellyt intersektionaalisen feminismin ja muut uusimmat teoreettiset ongenkoukut (Paula Kosken artikkeli ”Ensitreffit tulossa? 5 asiaa, jotka jokaisen valveutuneen naisen tulisi kysyä”, Iltalehti 14.5.2018). Mutta monet naiset myös ymmärtävät miesten ongelmia ja pitävät feministien räyhäämistä heitä itseäänkin alentavana. Vielä suurempi osa naisista on yhtä hämmentyneitä ja eksyksissä kuin miehetkin, ja heidän sieluistaan niin sanottua sukupuolten välistä sotaa pitkälti käydään.

August Strindberg oli sukupuolikysymyksen käsittelijänä aikaansa edellä. Hänen aikanaan monet naisasialiikkeen tavoitteet tuntuivat tervejärkisiltä, ja monet aikalaiset pitivät kirjailijan silmittömiä hyökkäyksiä naisliikettä vastaan haamujen jahtaamisena. Strindberg kirjoitti ”sukupuolettomista epäisikiöistä”, jotka olivat hylänneet kaiken feminiinisyytensä, pyrkivät vain toteuttamaan harhautuneita viettejään ja tavoittelivat miehen roolia, jonka täyttämiseen heiltä kuitenkin puuttuivat rahkeet. Kun katsoo nykyisiä feministejä, jotka ihailevat sairaalloista ylipainoisuutta, kaikentyyppistä mauttomuutta, karkeaa käytöstä, androgyynisyyttä ja sukupuolista holtittomuutta, voi vain todeta Strindbergin haamujen tulleen lihaksi.

Lainaan katkelman Sigurd Wettenhovi-Aspan kirjasta Jutelmia ja muistelmia (1927), jossa hän kertoo Pariisin-vuosistaan ja ystävyydestään Strindbergin kanssa. Ruotsalaiskollegan kanssa käyty keskustelu muistuttaa kovasti niitä, joita olen vuosien varrella käynyt Ilman-kirjasta:


- Sanalla sanoen, Strindberg jatkoi, ehkäpä meidän miesten ja noiden sukupuolettomien syöjättärien välinen kamppailu todellisen naisen luottamuksen ja rakkauden omistamisesta olisi saanut aivan toisen sävyn, sekä hillitymmät, vähemmän kirpeät muodot, jos normaali, naisellinen nainen olisi jaksanut käsittää, ettei hänen vihollisensa olisi ollut mies, vaan hänen omat, luonnottomat sisarpuolensa. Väitetäänpä, että kerran joku oli huudahtanut naisasiakokouksessa – huutaja oli juuri noita tuollaisia sukupuolettomia epäsikiöitä - ”Kaikki poikalapset olisi kuohittava kohta niiden synnyttyä, ettei niistä voisi kehittyä miehiä!” Ajattele, kuinka saatanallista! Mutta silloin muuan naimisissa oleva nainen oli noussut vastustamaan tuota syöjätärtä, jolloin tämä vastasi: ”Saisit hävetä, kun sinulla on niin monta lasta!” Eikö tuo jo muistuta mielisairaalasta? Mahtaakohan naisasia voittaa siitä mitään, että mielisairaalan hoidokit esiintyvät julkisissa kokouksissa? Ja sellaista me miehet siedämme! Tuo villipeto ei edes joutunut syytteeseen, mutta minun kirjoitukseni kylläkin, kerran toisensa perästä.

[…]

- Mutta August, käsi sydämelle – etkö sinäkin ole suotta ärsyttänyt heitä?

- Keitä niin?

- Myöskin todellisia naisia?

- Luonnollisesti; tule tänne syyparka, on täällä entistäkin. Taistelun tiimellyksessä olen usein tullut menneeksi liian pitkälle, niin että moni on ottanut liioitteluni ja paradoksini täydestä, pilantekoni todesta ja päinvastoin. Mutta eivätkö ranskalaiset sano: ”Joka ei ole kertaakaan liioitellut, ei ole myöskään kertaakaan ollut vakuutettu asiastaan”?


Lyhyesti sanottuna: jos nainen alkaa puhua cis-seksismistä, rodullistamisesta, kehopositiivisuudesta, voimaantumisesta tai sukupuolisensitiivisyydestä, itseään kunnioittavan miehen on viisainta unohtaa hänet seurustelu-, seksi- ja jopa keskustelukumppanina. Sen sijaan kannattaa hakeutua niiden selväjärkisten naisten seuraan, joita kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista kuitenkin löytyy.

Toisaalta on syytä muistaa, että maailma ei ole reilu. Vaikka kaikille löytyisi sopiva kumppani, heidän tiensä eivät välttämättä kohtaa eikä heidän suhteensa välttämättä onnistu. Ja niin ikävältä kuin tämä saattaakin kuulostaa, seksin saaminen ei ole perustuslaillinen oikeus. Biologisten tarpeiden tyydyttämättömyys voi olla helvettiä, mutta siihen ei ole olemassa patenttilääkettä. Tiettyjä varaventtiilejä on kuitenkin olemassa, ja niistä tehokkaimpiin ja aliarvostetuimpiin kuuluu prostituutio. Huorissa käyminen on tehokas mentaalihygieeninen toimepide sikälikin, että se lievittää seksin puutteesta johtuvaa sisäistä lukkiutuneisuutta, joka estää miestä pääsemästä pitkälle maksuttomien naisten kanssa. Ja jos erektion saaminen ammattilaisen kanssa huolestuttaa, niin kuin se useimpia huolestuttaa, lääkäriltä saa helposti Viagra-reseptin.

Niille, joille tämäkään keino ei syystä tai toisesta sovi, on vaihtoehtona sublimaatio. Turhautuneen seksuaalisen energian kanavoiminen korviketoimintoihin on kaiken inhimillisen sivilisaation perusta, ja väyliä siihen on lukemattomia. Jos omat sukupuoliset pyrinnöt epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, ne kannattaa työntää ainakin väliaikaisesti syrjään ja keskittyä työhön, harrastukseen, taiteeseen, tieteeseen, ruumiinkunnon vaalimiseen, uskontoon, politiikkaan, ylipäätään mihin tahansa joka tuo elämään sisältöä. Seksi voi saada kohtuuttoman merkityksen jos sitä on liikaa tai liian vähän, mutta se on kuitenkin vain yksi elämän osa-alue. Sen ylikorostaminen yksilön elämässä on luonteenomaista yltäkylläisille ja rappeutuneille aikakausille. Jos niin sanottu miesliike todella haluaa ratkaista miesten heitteille jäämisen ongelman ja olla vastavoima aikalaishulluudelle, sen pitäisi ensin ymmärtää tämä.

Vaikka Ilman ja sen aihepiiri ovat silloin tällöin nousseet uudelleen puheenaiheeksi, lakkasin jo vuosia sitten antamasta haastatteluja sen tiimoilta. Katsoin sanoneeni asiasta jo kaiken olennaisen ja siirtyneeni muihin aiheisiin. Kun ajatus uudelleenjulkaisusta syntyi, huomasin sanottavaa sittenkin kertyneen pitkän hiljaisuuden aikana, ja päätin sijoittaa olennaisimman uuden laitoksen esipuheeseen. Ilman ymmärrettiin aikanaan usein väärin, mutta jos haluaa tulla oikein ymmärretyksi, ei kannata julkaista mitään. Niinpä en tarkoita näitä pohdintoja ohjeistukseksi, miten kirjaa pitäisi lukea. Ilman on alkanut elää omaa elämäänsä kurittomana kirjana, joka ei tarjoa vastauksia eikä luonnostele ohjelmia. Kirjoitin sen, tein omat johtopäätökseni ja siirryin eteenpäin – miksi odottaisin lukijalta vähempää?



Helsingissä 13.1.2019

Timo Hännikäinen

tiistai 25. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 kohokohdat


Nyt kun vuotta 2018 on jäljellä niin vähän, että suuria yllätyksiä ei liene odotettavissa, on aika tehdä yhteenveto sen huippukohdista kulttuurin saralla. Lista on puhtaasti subjektiivinen.


Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Tartun harvemmin kirjaan, jota kaikki ylistävät varauksettomasti, koska yleensä sellaisissa on jotain vikaa. Tämän aloitin aiheen kiinnostavuuden vuoksi, ja pakko sanoa että on kyllä erittäin hyvä. Svetlana Aleksijevitš on kirjoittanut lukuisten ihmisten haastattelujen pohjalta moniäänisen, dokumentaarisen kirjan, joka asettuu samaan jatkumoon Sodan ja rauhan ja Vankileirien saariston kanssa. Kirjailija haastattelee eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksista tulevia ihmisiä, jotka ovat kasvaneet Neuvostoliitossa ja kokeneet sen hajoamisen. Ääneen pääsevät erityisesti "tarpeettomat", joiden on syystä tai toisesta mahdoton sopeutua henkisesti uuteen järjestykseen. Neuvostoihmisen loppu on traaginen, koominen ja brutaali. Varsinkaan niiden, jotka haluavat ymmärtää nyky-Venäjää ja sen mentaliteettia, ei kannata jättää tätä väliin.


John Gray: Seven Types of Atheism
Luultavasti älykkäin ateismista koskaan kirjoitettu kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Gray aloittaa esityksensä purkamalla osiin koko ateismin käsitteen: yksiselitteisesti määriteltävää ateismin perinnettä ei ole olemassa sen enempää kuin yksiselitteisesti määriteltävää uskonnollisuuttakaan. Se, mitä länsimaissa pidetään ateismina, on käytännössä sidoksissa monoteismiin. Uskon puute tai uskosta kieltäytyminen ei sekään kelpaa ateismin määritelmäksi, koska uskominen ei ole mitenkään olennaista monissa uskonnollisissa traditioissa. Näiden päätelmien jälkeen Gray käy läpi seitsemän erilaista ateistisen ajattelun tyyppiä, päättäen siihen joka on lähinnä hänen omaa näkemystään. Hän hylkää kaikki ateismin muodot, jotka korvaavat transsendentin uskonnon jollakin maallisella uskomusjärjestelmällä, kuten uskolla edistykseen, tieteeseen tai ihmisyyteen.


Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
Keskisarja päivittää vakuuttavasti Aleksis Kiven elämän ja tuotannon tämän vuosituhannen lukijalle. Kirja on myös valaiseva ajankuva ja rakkaudentunnustus suomen kielen elinvoimalle.


Ari Aster: Hereditary
Arvostelin Ari Asterin kunnianhimoisen esikoiselokuvan tuoreeltaan tässä blogissa, ja uudelleen pääsin näkemään sen vasta vuoden loppumetreillä. Kuten aavistelin, Hereditary on aivan liian monimutkainen elokuva sisäistettäväksi ensimmäisellä katselukerralla. Hyvin vähän sanotaan suoraan, varsinainen idea perustuu vihjeille joita ripotellaan sinne tänne pitkin tarinaa. Ne pitää sitten koota itse, mitään loppuyhteenvetoa ei anneta. Jonkinlainen perehtyneisyys okkultismiin auttaa siinä, muttei ole välttämätöntä. Tarkkaavaisuus ja kyky sisäistää symbolista ilmaisua riittää. Tietysti monelta nykykatsojalta on liikaa vaadittu, että elokuvaa pitäisi omatoimisesti tulkita ja avata, mutta itse nostan tämän takia hattuani vielä vähän korkeammalle kuin aiemmin. "Hereditary" on todellinen helmi, joka kestää aikaa.


Neil Young: Songs for Judy
Archives-julkaisusarjaa jatkava tuplavinyyli koostuu legendaarisen vuoden 1976 kiertueen akustisista osuuksista ja kuulostaa äärimmäisen hyvältä. Kappalevalikoima on sekoitus vanhoja standardeja ja tuolloin vielä julkaisemattomia kappaleita, ja kaikesta kuulee että laulaja elää yhtä parhaista luomiskausistaan. On omanlaisensa taito esittää omia sävellyksiään riisuttuina versioina ja löytää niistä aina jotain uutta, ja sen Young hallitsee. Esimerkiksi pianolla esitetty "A Man Needs A Maid" kuulostaa paremmalta kuin mikään muu levyltä kuulemani versio.