lauantai 11. heinäkuuta 2015

Elämäni likasankona
















Joitakin vuosia takaperin eräs kollega sanoi jossakin paneelikeskustelussa, että ”Timo Hännikäisen maailmankuva muistuttaa likasankoa.” En tiedä, tarkensiko hän heittoaan mitenkään, mutta selitykseksi hän olisi pyydettäessä epäilemättä tarjonnut litanian termejä kuten ”rasismi”, ”fasismi”, ”seksismi”, ”ihmisviha” jne. Ylipäätään lause ilmentää punavihreän liberaalin ikuista autismia. Heikäläisten on mahdoton käsittää, että joku ei jaa heidän mielipiteitään tai arvomaailmaansa. Niinpä sellaisessa ihmisessä on oltava jotakin patologista, likaista ja kavahdettavaa.

Mutta itse vertausta miettiessäni olen tajunnut, että siinä on kuin onkin jotakin osuvaa. Minä todellakin olen jonkinlainen likasanko, tai sellainen minusta on tullut elämäni ja urani mittaan. Siis sanko, johon pehmeiden arvojen nimiin vannovat, sotaa ja riistoa vastustavat, Tahdon-profiilikuvia käyttävät, Voima-lehteä lukevat, Maailma kylässä -festivaaleilla käyvät, heikkojen puolella olevat Hyvät Ihmiset voivat kaataa vihamielisyytensä, inhonsa ja halveksuntansa. Eli juurikin ne tunteet, jotka heidän mukaansa motivoivat pahoja kaljamahaisia punaniskarasisteja. Havaintomateriaalia löytyy jo pelkästään internetin onkaloista melkoinen määrä: satojen painosivujen verran henkilöäni koskevaa pohdintaa, jonka sisältö ulottuu sukupuolielämääni koskevista spekulaatioista väkivaltafantasioihin. Minua ei kutsuta näiden ihmisten juhliin, mutta minusta puhutaan siellä. Ja niin kiivaasti he hokevatkin että minut pitäisi vain vaieta kuoliaaksi, he eivät osaa olla puhumatta minusta.

En surkuttele osaani likasankona. Astuin siihen rooliin aivan tieten tahtoen, mikä oli käsittämättömän typerästi tehty. Olisin luultavasti saanut saman statuksen pelkästään kirjoittamalla mitä asioista ajattelen, mutta sen lisäksi olen jonkinlaisen hybriksen vallassa sortunut ärsyttämään tiedostavuuteensa tukehtuvia kaikenlaisin ulkokirjallisin tempauksin. Kenties olin naiivi ja kuvittelin, että voisin jotenkin vähentää tekopyhyyttä houkuttelemalla esiin henkisten kääpiöiden omahyväisen raivon. En tajunnut, että tekopyhyys on läpitunkematonta materiaa, jonka määrä on maailmassa vakio ja jota vastaan avoimeen sotaan ryhtymällä tekee vain itsestään narrin. Tai ehkä en vain voinut hillitä katkeruuttani siitä, että olin hyvin nuorena ja hyvin typeränä uskonut (tai yrittänyt uskoa) samoihin satuihin kuin Hyvät Ihmiset: epätasa-arvoisuudet johtuvat vääränlaisista olosuhteista, ihmiset ovat jaettavissa uhreihin ja sortajiin, yhteinen ihmisyys voittaa etniset ja sukupuoliset erot, sodat johtuvat äveriäiden valtapelistä, ihmiset tulevat järkiinsä vapautuessaan vanhoista taikauskoisista käsityksistä ja niin edelleen. Huomattuani miten valheellisia, latteita, kaunaisia ja vallanhimoisia joskus arvossa pitämäni ihmiset olivat, kävin heidän kimppuunsa petetyksi tulleen rakastajan raivolla. Oli miten oli, öykkäröintini on tuonut minulle pelkkää harmia.

No, ehken nyt ole aivan rehellinen. Toki lapsellinen transgressiivinen häiriköinti on omalla tavallaan hauskaa. Minulle on tuottanut suurta hupia tervehtiä Jarkko Tonttia natsitervehdyksellä, puristaa tunnettua feministiä takapuolesta Ylioppilaslehden kekkereissä ja kirjoittaa ”hevosen kyrpä” (1) vasemmistopoliitikkojen Facebook-sivuille. Ja ovathan humalaisten päähänpistojeni nostattamat julkisen pahennuksen aallot tuottaneet kiinnostavaa dataa tietyn ihmisryhmän kollektiivisesta sielunelämästä, joten ehkeivät ne sittenkään ole olleet tyystin turhia.

Kun pohtii urbaanin punavihreän liberaalin – joka tässä on kehittämäni myyttinen vihollishahmo muttei tyystin vailla todellisuuspohjaa – sielunelämää, kannattaa muistaa mitä E. M. Cioran kirjoitti Katkeruuden syllogismeissaan:


Kaikesta siitä, mitä teologit ovat kirjoittaneet, ainoat luettavat sivut ja ainoat todet sanat on omistettu Viholliselle. Miten heidän äänensä muuttuukaan, miten heidän innostuksensa syttyykään, kun he kääntävät selkänsä Valolle askarrellakseen Pimeyden kanssa! Voisi luulla että he palaavat omaan elementtiinsä, että he löytävät uudelleen itsensä. Lopultakin he voivat vihata, heillä on lupa siihen: enää ei ole kyse ylevästä hyrinästä eikä hartaaksi tekevistä saivarteluista. Viha voi olla alhaista; siitä vapautuminen on kuitenkin vaarallisempaa kuin sen väärinkäyttö. Kirkko korkeassa viisaudessaan on säästänyt omansa sellaisilta riskeiltä; tyydyttääkseen heidän viettinsä se houkuttelee heidät Paholaista vastaan; he tarrautuvat häneen ja järsivät häntä: onneksi se on ehtymätön luu... Jos se otettaisiin heiltä pois, he sortuisivat paheeseen tai apatiaan.


Muutettavat muuttaen Cioranin mietelmä voisi kertoa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureista, amerikkalaisperäistä termiä käyttääkseni. Sekularismistaan huolimatta he ovat nykypäivän uskovaisia, uusia kirkkotätejä. Heillä on myös omat lahkolaisensa: anarkistit ja muut radikaalit aktivistit ovat eräänlaisia vasemmiston Jehovan todistajia, jotka pitävät aatteen valtavirtaa turmeltuneena ja vastustavat yhteistyötä ”systeemin” kanssa. Punavihreän kuplan sisällä uskotaan Jumalan kaltaiseen kyseenalaistamattomaan premissiin, jota kutsutaan tasa-arvoksi. Siellä uskotaan myös syntiin, jota vain kutsutaan rasismiksi, suvaitsemattomuudeksi, homofobiaksi, islamofobiaksi, transfobiaksi, milloin miksikin. Ja syntiin hairahtuneita vihataan yhtä tulisesti kuin fundamentalistisimmat uskovaiset vihaavat rienaajia ja oikeasta opista poikenneita. Heidät pitää häväistä, eristää sosiaalisesti, erottaa työpaikoistaan, vaientaa, leimata.

En moiti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureita siitä, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä. Sekään ei haittaa, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä minulle. Tiedän kyllä mitä vihaaminen on, usein se on minusta jopa hauskaa, ja olisi jokseenkin outoa juuri minulta tuomita ketään vihaamisesta. Vastenmielisiä näistä maailmanparantajista tekee se, että he ovat joko täysin tiedottomia vihastaan tai oikeuttavat sen aina jollakin jalolla syyllä. He ovat pullollaan vihaa ja luultavasti repeäisivät sen paineesta elleivät voisi välillä käydä oksentamassa sitä johonkin kaltaiseeni likasankoon.

Ja mikä tympäisevintä, he eivät koskaan suostuisi kutsumaan vihaansa vihaksi. Tasa-arvon esitaistelijat etsivät alituiseen ihmisiä – heidän tapauksessaan ”natseja”, ”naisvihaajia” ja ”rasisteja” - joita voivat katsoa alaspäin, sylkeä ja pilkata, mutta kieltäytyvät itsepintaisesti tunnustamasta tarvettaan. Joillakin heistä tämän aiheuttaa pelkuruus yhdistyneenä vinoon luonteenlaatuun, joka osaa kohottaa itseään vain käyttämällä muiden kasvoja astinlautana. Joillakin toisilla sen aiheuttaa ideologia, joka paitsi pakottaa sulkemaan silmät epämiellyttäviltä tosiasioilta, myös kieltää ilmaisemasta tunteita silloin kun ne ovat epäkorrekteja. On varmasti vaikea myöntää ylenkatsetta, kun uskoo kaikkien olevan ainutlaatuisia lumihiutaleita jotka jostain selittämättömästä syystä ovat myös tasa-arvoisia keskenään. On vaikea tunnustaa vihaavansa, kun oma ideologia väittää tarjoavansa pelkkää hyvää jokaiselle maapallon seitsemästä miljardista ihmisasukkaasta.

Mutta hyväksyttävän kohteen löytäessään punavihreät liberaalit osaavat ylenkatsoa ja vihata aivan moitteettomasti. He käyttävät ruokotonta kieltä, puhuvat ”kuvottavasta saastasta” ja ”epäihmisistä”, toivovat moraalisen tuohtumuksensa kohteelle tuskallista kuolemaa. Kultivoituneemmat heistä käyttävät mieluummin hapanta sarkasmia, josta kuitenkin tihkuu sama inho ja pillastuneen hyvinvointikapinallisen sadistinen hekuma. Koska heidän maailmankuvansa ei kaikista heidän vakuutteluistaan huolimatta ole johdonmukainen, vaan kyseenalaistamattomille ja usein keskenään ristiriitaisille uskonkappaleille perustuva, he eivät myöskään näe tällaisen käytöksen ja humanistisen arvomaailmansa välillä mitään kognitiivista dissonanssia. Eikä tämä ole erityisen ihmeellistä, sillä enemmistö ihmisistä ei koskaan välitä käsitteiden sisällöstä: kuullessaan taikasanat ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeudet” he ovat valmiita vaikka kiduttamaan ja joukkomurhaamaan.

Viime juhannuksena tarjosin maailmanparantajille erinomaisen tilaisuuden vihata sydämensä kyllyydestä. Kuten kaikki edesottamuksiani seuraavat varmasti tietävät, intouduin pikkutunneilla syvässä humalatilassa erinäisten yksityishenkilöiden ja organisaatioiden Facebook-seinille kommentteja, joita Pekka Siitoin -vainaa olisi nimittänyt rivologisiksi. Vaikea sanoa mitä päässäni tuolloin liikkui, todennäköisesti halusin vain sikailla sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka olivat kuluneen vuoden aikana heittäneet lokaa päälleni sosiaalisessa mediassa. Tiesin heidän joka tapauksessa pitävän minua vastenmielisenä tyyppinä, joten päätin antaa heille vastenmielisyyttä koko rahan edestä. Touhu oli riistäytynyt käsistä ja olin sitten mellastanut hyvin sattumanvaraisesti, sellaistenkin tahojen seinillä joilla ei ollut mitään suoraa osuutta ympärilleni kehkeytyneisiin kohuihin. Jälkikäteen en muistanut tapahtuneesta mitään, vyyhti alkoi purkautua vasta seuraavana päivänä kun ystäväni viestitti minulle, että olen todennäköisesti sosiaalisen median vihatuin henkilö.

Kaikki olisi luultavasti kuitattu minulle tyypillisenä humalakäyttäytymisenä, ellen olisi sattunut kirjoittamaan törkeyksiä myös raiskausten uhreille vertaistukea tarjoavan Naisten linja -järjestön seinälle. Kun minulle kerrottiin jälkeenpäin asiasta, en edes tiennyt mikä tuo järjestö oli ja mitä sen toiminta piti sisällään. Olin luultavasti päätynyt sen sivulle sattumalta jonkin linkin kautta, luullut sitä joksikin yleiseksi feministiseksi keskustelufoorumiksi ja kirjoittanut sitten mitä siinä tilassa mieleeni tuli. Tunnen itse seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita naisia, enkä tunne tarvetta loukata sellaista kokeneita. Tästä syystä päädyin paria päivää myöhemmin esittämään anteeksipyynnön järjestölle, vaikken julkisia katumuksenosoituksia sinänsä kannatakaan. Mutta olennainen raja oli jo ylitetty, eikä sellaista voi korjata jälkikäteen, minkä toki tiesinkin.

Niin sanotun some-julkisuuden mekanismeihin kuuluu, että kun joku tekee töppäyksen, nilviäiset ryömivät koloistaan valmiina heittämään ensimmäisen kiven. Internetkansan moraalisen raivon jano, keskinkertaisuuksien ehtymätön kostonhimo lahjakkaita kohtaan, on niin suuri että jo hyvinkin viattomat kommentit pyritään tulkitsemaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Niinpä harjoittamani avoin törkeys oli kuin taivaan lahja näille moderneille puritaaneille: heillä oli vihdoinkin oikea syy loukkaantua, heidän viheliäiselle elämälleen oli löytynyt tarkoitus. Virtuaalisesta lynkkaussakista nousi esiin moniakin erityisen analyysin ansaitsevia kommentaattoreita, mutta otan tässä vain pari valaisevaa esimerkkiä.

Yksi ensimmäisistä, jotka saapuivat riekkumaan Facebookin kirjailijasivuni keskusteluketjuihin, oli vasemmistolainen toimittaja Ville Ropponen. Hän oli epäilemättä odottanut tilaisuutta kieli pitkällä, koska jo paria viikkoa ennen skandaalia hän oli lähetellyt minulle natsiaiheisia pornovideolinkkejä sisältäviä yksityisviestejä ja kirjoittanut niiden oheen, ettei minulla ole mitään syytä valittaa vasemmistoaktivistien minuun kohdistuneesta painostuksesta, koska itse ”painostan” maahanmuuttajia ja muita ihmisryhmiä kaiken aikaa.

Ropponen on tyypillinen kulttuurimaailman pyrkyri, jonka ilmeisen kirjallisen lahjattomuuden korvaa hänen kykynsä luoda suhteita. Hän mielistelee niitä joista uskoo hyötyvänsä ja tuomitsee äänekkäästi ne jotka ovat joutuneet epäsuosioon. Siten hän toimi myös minun suhteeni: esimerkiksi Sarastus-lehden alkuaikoina hänkin tarjosi sinne juttuideoita kunnes ilmeisesti tajusi etten ollut niistä erityisen innoissani. Hänen kaltaisensa tuulenhaistelijat selviäisivät loistavasti missä tahansa totalitaarisessa järjestelmässä. Ja jos kuulemillani tarinoilla Ropposen humalatoilailuista ja naisten kohtelusta niiden yhteydessä on mitään todellisuuspohjaa, hän kuuluu viimeisiin ihmisiin joilla on varaa moralisoida minun toimintaani.

Vähän myöhemmin sosiaalisessa mediassa avautui Tampereen yliopiston sotahistorian tutkija Jussi Jalonen. Hän kirjoitti tapauksestani julkisen päivityksen, jonka myöhemmin poisti tai muutti yksityiseksi, koska ilmeisesti itsekin tajusi sen täyttävän kirkkaasti kunnianloukkauksen kriteerit. Kirjoituksessaan hän luonnehti minua muun muassa ”kasaksi paskaa” ja totesi että vaimollani olisi syytä desinfioida minut glykolilla. Joitakin tuntemiani kirjailijoita ja kääntäjiä hän taas kutsui ”alkoholilla järkensä turmelleiksi ihmissaastoiksi” ja taivasteli puhtaaseen stalinistityyliin sitä, että he kehtaavat olla Facebook-kavereitani.

Mitä Jalosen taustaan tulee, kenties hänen vaatimattomat akateemiset saavutuksensa ovat saaneet hänet etsimään laajempaa julkisuutta eräänlaisena internetin poliittisena kommentaattorina. Hänen ongelmansa on vain se, ettei ketään näytä kiinnostavan muu kuin se, mitä hän kirjoittaa ”äärioikeistosta”. Hänestä on tullut aihetta käsittelevien ajankohtaisohjelmien puhuva pää ja muukalaisvihan noususta kohkaavien hysteerikkojen innokkaasti siteeraama ”asiantuntija”. Jalosen oma poliittinen ura ei ole saanut tuulta alleen: vuoden 2012 kunnallisvaaleissa hieman kyseenalaisemmassa maineessa oleva tamperelainen historioitsija Seppo Lehto sai 61 ääntä keskustan ehdokkaana olleen Jalosen 31 ääntä vastaan.

Jalosen moraali on niin sanottua keskitysleirivartijan moraalia. Hän perustaa moraalikäsityksensä virallisesti tunnustettuihin auktoriteetteihin ja hänen ajoittainen poleeminen räväkkyytensä kumpuaa innosta osoittaa, että hän on läksynsä parhaiten opetellut mallioppilas. Jos hänen kirjoituksistaan on hahmotettavissa jokin poliittinen ihanne, se lienee 70-80-lukulainen vanhojen puolueiden konsensus. Erityisen huvittavaa tässä pahansisuisessa valtavirran myötäilijässä on se, että hän heristeli monessa yhteydessä sormeaan asiallisen internetkäyttäytymisen puolesta, kunnes meni minun internetkäyttäytymiseni innoittamana suoltamaan edellä mainitun rehevän alatyylisen verbaalisen oksennuksen.

Tällaisia ovat siis öykkäröintini nostattaman lynkkaussakin sivistyneemmät jäsenet. Vähemmän sivistyneet eivät tyytyneet vain lähettämään seksuaalissävytteisiä solvausviestejä minulle, vaan lähettivät niitä myös vaimolleni ja lemmikkikoirani (!) Facebook-sivulle.

On tietenkin typerää kirjoittaa tällainen tilitys juhannuksen tapahtumista ja niiden jälkipyykistä. On selvää, miten tähänkin reagoidaan: taas tuo rääväsuinen kryptofasisti yrittää selitellä tekojaan, säälii itseään ja syyttää virheistään muita... Median ja sosiaalisen median toimintaa pintapuolisestikin tunteva tajuaa kyllä, että itseään puolustavaa pidetään ruikuttajana eikä roskaväen verenhimoa tyydytä mikään muu kuin pään painaminen säyseästi mestauspölkylle. Mutta väliäkö tuolla. En kirjoita tätä vaikuttaakseni kenenkään näkemyksiin, vaan huvin vuoksi / itserakkaudestani / kostonhimostani / kyvyttömyydestäni olla hiljaa – valitkaa mieleisenne vaihtoehto. Olen kerrostalon katonreunalla seisova mies, joka kieltäytyy hyppäämästä koska liian moni taputtaisi.

Kaikesta päätellen näyttää siltä, että elämäni likasankona jatkuu, vaikka skandaalin käry onkin jo hälvennyt. Eikä se minua haittaa. Hyvät Ihmiset saavat kaikin mokomin käyttää minua pimeän puolensa purkautumiskanavana, kunhan minun ei tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Epäilemättä vihaan ja halveksin heitä yhtä paljon kuin he minua ja olen tehnyt sen myös selväksi, joten olemme tässä mielessä sujut. Toivoisin vain heidän olevan rehellisempiä vaikuttimiensa suhteen. He olisivat silloin hauskempia ja heissä saattaisi jopa olla hiven arvostamisen aihetta.







Viitteet:

(1) Koska nyt otin tapauksen puheeksi ja asia epäilemättä kiinnostaa kaikkia, kerron mistä "hevosen kyrpä" -episodi sai alkunsa. Olin viime vuonna pikkujoulukaudella erään kollegani kirjanjulkaisujuhlissa. Kun siirryimme juhlavastaanotolta anniskeluravintolaan, illan isäntä alkoi olla niin tukevasti juovuksissa, että pystyi ajoittain hokemaan vain "Voi hevosen kyrpä". Tällainen kursailematon maalaisilmaisu (hän oli kotoisin alkujaan Hämeestä niin kuin minäkin) huvitti minua niin paljon, että mentyäni myöhään yöstä taksilla kotiin innostuin levittämään kyseistä meemiä pitkin sosiaalista mediaa. Aamulla "hevosen kyrpä" -tervehdyksen löysivät Facebook-seiniltään paitsi lukuisat ystäväni, myös monet poliitikot joilla oli avoin profiili.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Naisvihasta




















Opetuslapsi kysyi: Mikä on naisvihaaja?

Mestari vastasi: En tiedä, mutta sanaa käyttävät pelkurit niistä, jotka sanovat sen mitä jokainen ajattelee. Pelkurit ovat miehiä, jotka eivät osaa lähestyä naisia menemättä päästään pyörälle. He ostavat naisten suosion tarjoilemalla muiden miesten päät hopealautasella. He imevät itsensä täyteen feminiinisyyttä, jonka he näkevät silmillään ja kokevat tunteillaan. Totta kyllä, on asioita joita ei pidä nostaa esiin jokapäiväisessä keskustelussa, eikä naiselle ole soveliasta puhua hänen sukupuolensa perimmäisestä olemuksesta ääneen, mutta joskus siitä on sallittua kirjoittaa.


- August Strindberg




Misogynia eli naisviha on käsite, jota käytetään selittämään lukuisia asioita. Feministien mukaan naisviha motivoi laajaa ja sekalaista joukkoa miehiä blondivitsien kertojista abortin vastustajiin. Käytännössä naisvihasyytöksien kohteeksi joutumiseen riittää jo se, että sanoo mitä tahansa mitä joku tai jotkut naiset voivat pitää kielteisenä. Yksittäisen naisen ulkonäköä halventavat kommentit ilmentävät naisvihaa, samoin ”naisten euro” -myytin kyseenalaistaminen.

Naisvihasta puhutaan kuin se ei olisi tunne tai yksilöllinen ominaisuus, vaan kollektiivinen ilmiö ja kulttuurinen virtaus. Se ”velloo” internetissä, se on ”kärjistynyt” julkisessa keskustelussa. Se kytkeytyy sellaisiinkin ilmiöihin, joilla ei päällisin puolin näytä olevan mitään tekemistä sen kanssa. Tulva-lehdessä (2/2014) Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aro kirjoitti, että ”rasismi, anti-islamismi ja naisviha” ovat internetin ”vihakulttuurin kolme pääpilaria”, joita ei voi erottaa toisistaan.

Naisvihalla ei näytä myöskään olevan feminiinistä vastinetta. Yksikään feministi tai profeministimies ei ole puhunut miesvihasta tai miehiin kohdistuvasta ”vihapuheesta”. Ilmeisesti kaikki miesten ulkonäköön ja seksitaitoihin kohdistuvat halventavat puheet, suomalaisten miesten mieltäminen umpimielisiksi naistenhakkaajiksi, feminismin kriitikoiden nimittely ”munattomiksi” ja ”peräkammarinpojiksi” jne. kumpuavat rakkaudesta tai ilmentävät sorrettujen oikeutettua suuttumusta.

Nykyinen häly naisvihasta on mahdollinen vain feministisen ideologian puitteissa. Ajatuksessa kollektiivisesta naisvihasta on järkeä vain jos oletetaan, että elämme ”patriarkaalisessa” yhteiskunnassa ja ”fallosentrisessä” kulttuurissa, joka korottaa miehiset ominaisuudet säännönmukaisesti naisellisten yläpuolelle ja jossa naisiin kohdistuva viha ja halveksunta on institutionalisoitu.

Naisvihan käsitteestä kiistellessä yksi puoli yleensä väittää, että naisvihaa on kaikkialla ja toisen mielestä sitä ei ole olemassakaan. Molemmat ovat tavallaan väärässä. Henkilökohtaisesti voin todeta, että minulla on paljonkin tunteita ja luonteenpiirteitä, joita voi sanoa naisvihamielisiksi. En pidä useimmista naisista, ja monet heistä saavat minut pahalle tuulelle. Löydän naisista helposti pikkusieluista moralismia, epäluotettavuutta, henkistä latteutta, huumorintajuttomuutta, passiivis-aggressiivista kieroutta, solipsistista itseriittoisuutta ja muita viheliäisiä ominaisuuksia. Näen heissä myötäsyntyistä pikkuporvarillisuutta joka korottaa mukavuuden ylimmäksi arvoksi, keskinkertaisuutta joka yrittää keskinkertaistaa kaiken muun. Tartun verraten harvoin naisten kirjoittamiin kaunokirjallisiin teoksiin koska suurin osa niistä joko ärsyttää minua tai jättää minut välinpitämättömäksi, ja olen yhä uudelleen tullut siihen johtopäätökseen, että mitä naisvaltaisempaa kulttuurielämä on, sitä valjumpaa ja merkityksettömämpää se on. Olen usein, varsinkin nuorempana, pyrkinyt tieten tahtoen ärsyttämään ja loukkaamaan naisia, niitäkin jotka eivät ole antaneet siihen mitään varsinaista aihetta.

En ole tarkkaan selvillä siitä, mistä oma naisvihani kumpuaa. Yhtä erillistä syytä tuskin löytyykään. Se saattaa olla synnynnäinen taipumus, tai peruja ajalta jolloin olin turhautunut naisten eroottisen huomion puutteesta. Tai sitten olen suuttunut naisille, koska typeryyttäni uskoin joskus heistä kerrotut viralliset valheet ja totuuden paljastuttua järkytyin. Tai kenties olen nähnyt niin paljon rappeutunutta ja vääristynyttä naiseutta, että se on vaikuttanut koko naiskuvaani. En toisaalta kuvittele, että kielteiset käsitykseni naisista vastaisivat kaikilta osin todellisuutta, eivätkä ne ole estäneet minua näkemästä naisissa hyviäkin puolia tai luomasta positiivisia suhteita heihin. Mutten myöskään tunne tarvetta peitellä näitä käsityksiä tai kiistää niiden olemassaoloa, pidettiinpä niitä miten sopimattomina hyvänsä.

Joka tapauksessa kyse on yksilöpsykologisesta ominaisuudesta. Väite, että misogynia olisi yleinen miesten ominaisuus tai kulttuurinen käytäntö, on poliittisesti tarkoitushakuista sumutusta. Se leimaa tietyt miesten asenteet ja käyttäytymismallit naisvihan ilmentymiksi, ja sitten ”selittää” naisvihan ”patriarkaalisilla valtarakenteilla” - abstraktiolla, jonka ainoa tarkoitus on näiden asenteiden ja käyttäytymismallien selittäminen. Kehäpäätelmä on ilmeinen: patriarkaaliset valtarakenteet synnyttävät naisvihamielisiä asenteita, ja patriarkaaliset valtarakenteet ovat seurausta naisvihamielisistä asenteista.

Usko ”patriarkaatin” ja yhteiskuntaan juurtuneen naisvihan olemassaoloon on uskoa miesten kollektiiviseen vihamielisyyteen, joka alati uhkaa naisten vapautumispyrkimyksiä. Tällä näkymättömällä mutta pahantahtoisella voimalla on feministisissä yhteiskuntateorioissa sama asema kuin paholaisella kristinuskossa. Sen katsotaan olevan läsnä varsinkin silloin kun sen olemassaolo kiistetään – tämä on paholaisen oveluutta. Tieteellisenä esiintyvä feminismi on pitkälti uskonto, ja feministiset teoreetikot ja aktivistit ovat pappeja, joiden tehtävä on paljastaa ja tuomita metafyysistä pahuutta edustava naisviha missä sitä sitten esiintyykin.

Paitsi että feministit eivät koskaan ole onnistuneet todistamaan kulttuuris-yhteiskunnallisen naisvastaisuuden olemassaoloa, he eivät myöskään ole kyenneet selittämään tyydyttävästi, mistä sellainen olisi voinut saada alkunsa. Jos puoliuskonnollinen ajatus miessukupuolen olemuksellisesta naisvastaisuudesta ei kelpaa, naisvihan synnyn voi selittää vain salaliittoteorialla. Aivan kuin ammoisina aikoina miesjoukko olisi kerääntynyt leiritulen ympärille ja päättänyt keskenään, että tästä lähin miehen roolia metsästäjänä ja soturina pidetään ihmislajin saavutuksista suurimpana ja synnyttäminen leimataan heikoksi ja häpeälliseksi. Siitä lähtien uskonnot ovat rajoittaneet naisten käyttäytymistä ja taideluomukset ovat esittäneet naisen kielteisessä valossa. Ennen miesten suurta kollektiivista vehkeilyä on ilmeisesti vallinnut harmoninen tasa-arvon tila tai lempeä matriarkaalinen järjestys.

Ajatus on paitsi huvittava, myös selvästi virheellinen. Synnyttämiseen ja äitiyteen on kaikissa kulttuureissa liittynyt niin paljon tabuja, myyttejä ja sääntöjä, ettei kyse ole ainakaan mistään heikkona ja vähäpätöisenä pidetystä asiasta. Kristinuskon neitsyt Maria -kultti ja kreikkalaisen mytologian Gaia ovat esimerkkejä siitä, että synnyttävän naisen hahmo on saanut keskeisen aseman monen muuten miesvaltaisen kulttuurin koko maailmankuvassa, ja äidin vahingoittamista on pidetty raskaana rikoksena todennäköisesti kaikissa ihmisyhteisöissä. ”Patriarkaatti” on toki todellinen ilmiö siinä mielessä, että lähestulkoon kaikissa historian tuntemissa yhteiskunnissa ylin taloudellinen ja poliittinen valta on ollut miehillä. Sen sijaan mikään ei todista, että patriarkaalinen järjestelmä olisi automaattisesti ja läpikotaisin naisvihamielinen.

Yhtä hatara on väite, että maskuliininen identiteetti ja miesten keskinäinen sosiaalisuus rakentuisivat naisvihan varaan. Se, että mies välttää paljastamasta itsestään feminiinisiä piirteitä kuten haavoittuvuutta ja tunteellisuutta, ei ole naisvihaa – se on perusteltua varovaisuutta. Naiset moittivat miehiä siitä, etteivät he puhu tunteistaan heille, mutta moni mies on saanut kokea miten naiset käyttävät miesten heikkoja kohtia hyväkseen ja kääntävät ne miehiä vastaan konfliktin tullessa. Moni mies on satuttanut itsensä ollessaan liian avoin. Niinpä mies valikoi tarkkaan, kenelle ja milloin hän paljastaa heikot kohtansa.

Se, että mies ei halua olla naisen kaltainen, mielletään nykyään vihaksi. Mutta yksi syy sille, miksi mies tahtoo korostaa voimaa ja urheutta herkkyyden ja haavoittuvuuden kustannuksella on se, että hän rakastaa lähellään olevia naisia. Jokainen mies tuntee sisimmässään puolisonsa olevan hänen suojeluksessaan, ja haluaa olla valmis uhrautumaan tämän puolesta jos on tarpeen. Jos mies paljastaisi heikkoutensa naiselle liian helposti, nainen saattaisi ryhtyä opastamaan, opettamaan ja holhoamaan häntä. Ja kuinka holhoojaansa voisi suojella? Mitä mieltä olisi uhrautua itseään vahvemman puolesta?

En ole kuullut yhdenkään feministin tunnustavan sitä tosiseikkaa, että talvisodassa noin 70 000 suomalaista miestä kuoli tai haavoittui suomalaisten naisten puolesta. He valjastivat thumoksensa, kovettivat luontonsa ja asettivat itsensä vaaraan, jotta heidän vaimonsa ja tyttärensä välttyisivät vihollismiehitykseltä ja vainolta. Oliko se naisvihaa? Ja kiinnostaisiko tämän päivän suomalaista miestä istua 105 päivää hangessa häntä väheksyvien ja demonisoivien tasa-arvonaisten puolesta? Tässä hieman mietittävää.

Yksi miehen keskeisistä paradokseista on se, että hän rakastaa eniten sitä jonka kaltaiseksi ei halua tulla. Nainen ei ole miehen silmissä huonompi vaan erilainen, ja niin paljon kuin hän naista saattaakin rakastaa, hänen on paikkansa löytääkseen ja olemassaolonsa oikeuttaakseen oltava mies. Tätä ristiriitaa luulevat vihaksi ne, jotka vihaavat erojen luomaa moninaisuutta ja haluavat muuttaa maailman yhtä laimeaksi ja ennalta-arvattaviksi kuin he itse ovat.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Kaksi traagista veljeskuntaa













Amerikkalainen journalisti Kyle Smith kirjoitti New York Post -lehden verkkosivuille joitakin viikkoja takaperin artikkelin, joka oli otsikoitu ”Women are not capable of understanding 'Goodfellas'”. Kirjoitus nostatti ennalta-arvattavan vastalauseryöpyn, jonka seassa oli niinkin älyllisiä argumentteja kuin että Mafiaveljien leikkauksesta vastannut Thelma Schoonmaker on nainen. Itse artikkeli on terävästi kirjoitettu, eikä sen ydinajatus suinkaan piile siinä, kykenevätkö naiset ”ymmärtämään” Mafiaveljiä tai onko olemassa ”miesten elokuvia” ja ”naisten elokuvia”. Smith on selvästi innoittunut elokuvasta ja pohtii, miten se vetoaa häneen erityisesti mieskatsojana.

Mafiaveljet kuuluu omiinkin elokuvasuosikkeihini, ja lasken sen Martin Scorsesen suurten töiden joukkoon. Oikeastaan Scorsese ei ole koskaan ennen sitä tai sen jälkeen onnistunut yhtä hyvin eeppisen filmin rakentamisessa. Ja samoin kuin toimittaja Kyle Smith, katson Mafiaveljiä ”miesten elokuvana”, siis kuvauksena miesten maailmasta, miesten yhteisöstä, miesten haaveista ja sielunmaisemasta. Smithin keskeinen oivallus on, että tarina kolmen mafian ”jalkaväkeen” kuuluvan miehen noususta ja tuhosta ei oikeastaan ole rikosdraama, vaan eräänlainen maskuliininen fantasia:


Syvällä liskonaivoissamme Henry Hill (Ray Liotta), Jimmy the Gent (Robert DeNiro) ja Tommy (Joe Pesci) ovat täsmälleen sitä mitä kundit haluavat olla: laiskoja mutta vaikutusvaltaisia, vaarallisia mutta hauskoja, kovia, epäsentimentaalisia ja ennen kaikkea omistautuneita veljilleen – pieni porukka kundeja, jotka turvaavat aina toistensa selustan. Naiset aistivat olevansa epäoleellisia tämän fantasian kannalta, ja se häiritsee heitä.


Keskushenkilö Henryn, joka toimii myös elokuvan kertojanäänenä, ensimmäinen repliikki kuuluu: ”Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen halunnut olla gangsteri.” Henryn haave syntyy, kun hän varhaisteini-ikäisenä seuraa sivusta asuinalueensa mafiamiesten touhuja. Hänen arkeaan leimaavat nalkuttava äiti, arvaamaton ja väkivaltainen isä, koulu joka ei kiinnosta ja matalapalkkaista raatamista lupaava tulevaisuus. Gangsterina oleminen näyttäytyy jonakin aivan muuna: gangsterit eivät käy töissä, he syövät ja pukeutuvat hyvin, viettävät iltansa uhkapelien ja juhlinnan merkeissä, eikä kukaan uskalla soittaa heille suutaan. Henryn silmissä kulmakunnan rikolliset ovat vapaita miehiä, jotka määräävät itse elämästään, eivät alistu vaan johtavat, eivät pyydä vaan ottavat. Heistä tulee Henrylle positiivinen miehen malli.

Henry ryhtyy mafian juoksupojaksi ja etenee nopeasti rikollisten hierarkiassa. Samalla hän sisäistää miesjoukon eli veljeskunnan sosiaalisen koodin, jonka keskeinen elementti on lojaalisuus. Tätä lojaalisuutta testataan jatkuvasti karkealla leikinlaskulla: Mafiaveljien henkilöt pallottelevat keskenään loukkauksilla, sillä todellinen veli kestää sellaisetkin suuttumatta. Parhaiten tämä etiketti tiivistyy kuuluisassa, alunperin improvisoidussa kohtauksessa, jossa Tommy teeskentelee suuttuvansa Henrylle (”Do you think I'm funny, huh?”). Tunnelma kiristyy, kunnes Henry tajuaa Tommyn bluffin ja heittää pallon takaisin (”Get the fuck outta here!”), minkä jälkeen kaikki nauravat ja illanvietto jatkuu.

Tämä keskinäinen koettelu, josta Mafiaveljissä käytetään termiä ”ball-busting”, on olennainen sidosaine kaikessa miesten sosiaalisuudessa. Naisten on mahdoton kuvitella laskevan leikkiä toistensa ulkonäöstä tai nauravan häijyille herjoille. He ovat sellaiseen liian tosikkomaisia, liian sensitiivisiä, liian kiinnostuneita hienotunteisuudesta ja reiluudesta – he sanovat ilkeästi vain silloin kun todella haluavat loukata.

Miesten sosiaalisen säännöstön tärkimpiä kohtia puolestaan on ”älä suutu vaan anna takaisin”, tai kuten Smith asian artikkelissaan ilmaisee: ”be a man, be tough, and always keep the party going”. Tämän säännön Scorsese itse kertoo oppineensa jo lapsuusvuosinaan Manhattanin ”pikku-Italian” kaduilla:


Pojat joiden kanssa ystävystyin, asuivat Elizabeth Streetillä. Me tappelimme keskenämme – usein he löivät minua, iskivät muutaman kerran käsivarteen, ei sen kummempaa, vain testatakseen. Minä sanoin: ”Älä viitsi, minulla on astma.” Jospoika oli kovanaama, hän sanoi ”Ei sillä ole väliä” ja löi joka tapauksessa. Mutta minä pärjäsin heidän kanssaan, kestin rangaistukset. He pitivät siitä. He pitivät siitä, että osasin olla heidän kanssaan, suorittaa tietyt rituaalit, siirtymäriitit, ja kestin kivun. (Henri Beharin tekemä haastattelu, kirjassa Scorsese – A Journey Through The American Psyche)


Myös Henry, Tommy ja Jimmy osoittavat rituaaleja suorittamalla olevansa kestäviä ja luotettavia. Se avaa heille portit maailmaan, jossa heillä on kaikkea mistä heidän kaltaisensa slumminuorukaiset saattavatkin haaveilla: rahaa, valtaa, jännitystä, ystäviä turvaamassa selustan. Smith irvailee artikkelinsa lopussa, että jos Mafiaveljet olisi ohjannut nainen, tuloksena olisi ollut kyynelehtivä sosiaalidraama köyhän ja väkivaltaisen ympäristön traumatisoimista nuorukaisista, jotka etsivät rikollispiireistä korviketta perhe-elämälle. Scorsesen elokuva puolestaan kertoo tarinan päähenkilöiden omasta näkökulmasta, ja siten välittää rikollisen elämäntavan viehätyksen. Henryn, Tommyn ja Jimmyn elämäntapa näyttäytyy kiehtovana ja kiihottavana pelinä, jossa alati läsnä oleva väkivaltaisen kuoleman vaara vain nostaa panoksia ja tekee pelaamisesta entistä koukuttavampaa.

Mutta Scorsese kuvaa myös asian kääntöpuolen, jota Smithin artikkeli ei käsittele lainkaan. Kaikesta pintapuolisesta loistokkuudestaan huolimatta päähenkilöiden elämäntavassa on jotakin patologista. Se on pohjimmiltaan joutilasta rellestystä, joka perustuu tavallisten ihmisten loismaiselle ja väkivaltaiselle hyväksikäytölle. Rikolliselämän äärimmäinen kiihkeys tekee kaiken paikoilleen asettumisen ja pitkän aikavälin suunnittelun mahdottomaksi: gangsterit ovat liikkeellä kellon ympäri, hoitamassa hämäriä liiketoimiaan ja pitämässä hauskaa, perheitään he näkevät muutaman tunnin verran viikossa. Sellainen elämä ei voi levätä kestävällä pohjalla, ja väistämätön rappio vyöryy esiin Mafiaveljien jälkipuoliskolla.

Veljeskunta osoittautuu elokuvan mittaan joksikin aivan muuksi kuin miltä se aluksi näytti. Henry huomaa vankilassa ollessaan, etteivät hänen vapaalla olevat rikoskumppaninsa lupauksista huolimatta autakaan hänen perhettään, ja hän alkaa pyörittää muiden selän takana huumebisnestä taatakseen vaimolle ja lapsille elannon. Tommy taas osoittautuu yhä selvemmin psykopaatiksi, jonka ennakoimattomat väkivallanpurkaukset tuovat ongelmia hänen ystävilleen ja johtavat lopulta hänen kuolemaansa. Jimmy taas kadottaa luottamuksensa muihin ja alkaa murhauttaa rikoskumppaneitaan estääkseen poliisia pääsemästä hänen jäljilleen. Veljeys väistyy paranoian ja häikäilemättömän omanvoitonpyynnin tieltä, kun paras ystävä saattaa milloin tahansa ampua luodin takaraivoon. Lopullinen hajoaminen tapahtuu, kun Henry päättää itseään ja perhettään suojellakseen rikkoa veljeskunnan pyhintä lakia: hän ilmiantaa entiset rikostoverinsa ja menee mukaan FBI:n todistajansuojeluohjelmaan.

Kenties Mafiaveljien veljeskunnan kestämättömyys johtuu siitä, että se on alkujaankin rakennettu fantasialle – puoleensavetävälle mutta kovin puberteettiselle haaveelle elämästä vailla veljeskunnan ulkopuolisia sitoumuksia. Unelman toteuttamisyritys johtaa paitsi törmäyskurssille yhteiskunnan kanssa, myös sisäiseen hajaannukseen. Ahneus ja vainoharhaisuus vievät voiton keskinäisistä siteistä, sillä veljeskunnalla ei ole viime kädessä muuta tavoitetta kuin helppo rikastuminen ja hauskanpito.

Mafiaveljien miesyhteisön kuvausta on hedelmällistä verrata toiseen modernin amerikkalaisen elokuvan merkkiteokseen, Michael Ciminon Kauriinmetsästäjään. Myös se kuvaa tiivistä veljeskuntaa, jonka kasvualustana on teollisen Amerikan paikallisyhteisöllisyys ja joka joutuu käymään läpi traagisia vaiheita. Ratkaiseva ero on siinä, että Mafiaveljien veljeskunta hajoaa mutta Kauriinmetsästäjän kestää.


Kauriinmetsästäjän miesliittouma on toki muutenkin hyvin kaukana gangsterijoukosta. Sen jäsenet eivät ole työtä vieroksuvia eivätkä asetu yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan vaikuttavat jokseenkin tyytyväisiltä vaatimattomaan mutta vakaaseen asemaansa. He ovat nuoria venäläistaustaisia miehiä, jotka työskentelevät pennsylvanialaisen pikkukaupungin terästehtaalla. Vapaa-aikanaan he käyvät keilaamassa ja kapakoissa, ja erityisen keskeiseen rooliin nousee yhdessä metsästäminen. Mutta muuten heidän yhteinen ajanviettonsa muistuttaa monella tapaa Mafiaveljien päähenkilöiden vastaavaa: he testaavat toisiaan keskinäisellä suunsoitolla, vaimot ja tyttöystävät eivät ole läsnä, juhliminen on usein riehakasta.

Veljeskunta on tiivis, mutta joukosta erottuu kiintoisalla tavalla kaksi miestä. Mike (Robert De Niro) on porukan harvasanainen individualisti: hän suhtautuu metsästysretkiin paljon vakavammin ja intohimoisemmin kuin muut ja toteaa elokuvan alkujakson aikana, että ellei hänen luotettu ystävänsä Nick (Christopher Walken) olisi mukana, hän metsästäisi mieluummin yksin. Mikessa on synnynnäisen johtohahmon yksinäisyyttä, ja hänen kykynsä pitää ryhmä koossa vaikeissa tilanteissa paljastuukin myöhemmin. Alusta saakka Mike on jonkinlainen maskuliininen ideaalityyppi. Hän on hiljainen muttei ujo, varautunut mutta lämmin, naisten suosima muttei naistenkaataja. Hän ottaa metsästyksen traditiot ja kunniasäännöt tosissaan eikä arvosta sellaisia metsästäjiä, jotka ampuvat olutpöhnässä kaikkea liikkuvaa. Hänen ja Nickin tyttöystävän Lindan (Meryl Streep) välillä on romanttinen jännite, mutta hän jättää naisen rauhaan koska tämä kuuluu toiselle miehelle. Kaiken kaikkiaan miehiset ominaisuudet ovat Mikessa optimaalisessa tasapainossa: hänessä ei ole mitään liiallista eikä teeskenneltyä.

Stan (John Cazale) on puolestaan heikko lenkki, joka ei osaa sisäistää joukon sosiaalista koodia. Hän suuttuu muiden naljailusta ja menee omassa suunsoitossaan liian pitkälle. Hän uhoaa ja pullistelee, mutta jättäytyy kuitenkin jatkuvasti toisten avun varaan. Stanissa on jotakin naismaista, mikä ilmenee etenkin jatkuvassa oman ulkonäön tarkkailussa, ja hänen mukanaan kanniskelemansa pieni revolveri symboloi oivallisesti hänen kömpelöitä yrityksiään olla miehekäs. Silti hänetkin hyväksytään mukaan joukkoon, vaikka muut pitävätkin häntä jokseenkin ärsyttävänä.

Kauriinmetsästäjän veljeskuntaa ei tee traagiseksi kestämätön ja tuhoisa elämäntapa, vaan ulkopuolinen voima: Vietnamin sota, johon Mike, Nick ja Steve (John Savage) joutuvat lähtemään. Sota rikkoo säännöstön, jonka mukaan he ovat tottuneet elämään rauhan aikana. Elokuva asettaa vastakkain metsästyksen ja sodan. Metsästyksessä väkivalta on kirjoittamattomien sääntöjen ja ikivanhojen perinteiden rajoittamaa. Elokuvassa usein toistuva hokema ”one shot” tarkoittaa metsästäjien kunniasääntöä, jonka mukaan kauris on kaadettava yhdellä laukauksella – jos ensimmäinen laukaus menee ohi, saalis on ansainnut henkensä ja se pitää päästää karkuun. Sodassa väkivalta on kaoottista, sattumanvaraista ja sääntelemätöntä. Sen symboliksi nousee venäläinen ruletti, jota mieskolmikko pakotetaan Vietcongin sotavankeina pelaamaan.

Sotakokemus vaikuttaa miehiin eri tavoin. Mike kohoaa sankariksi, joka pelastaa ystävänsä varmalta kuolemalta ja pakenee heidän kanssaan sotavankeudesta. Stevesta tulee raajarikko, joka kotiin päästyään yrittää eristäytyä ulkomaailmalta veteraanisairaalaan. Nick ei toivu vankeudessa saamistaan traumoista, vaan katoaa Saigonin salakapakoihin pelaamaan venäläistä rulettia rahasta. Elokuvan loppujakso kuvaa Miken kotiinpaluuta, hänen yritystään sopeutua jälleen rauhanajan elämään ja korjata se minkä sota on rikkonut.

Elokuvan loppupuoliskon metsästysjakso osoittaa, että painajaismainen sotakokemus ei ole murtanut Mikea sisäisesti. Hän saa vuorilla kauriin tähtäimeensä, mutta kivääri tärähtää ratkaisevalla hetkellä ja hän ampuu ohi. Hän pitäytyy vanhassa metsätäjän koodissa ja päästää eläimen menemään – nihilistinen väkivalta ei ole saanut hänestä otetta. Mike päättää myös lunastaa ystävilleen antamansa lupauksen, ettei jätä heitä pulaan. Hän tuo Steven sairaalasta kotiin ja palaa Saigoniin etsimään Nickiä. Vaikkei hän lopulta pystykään pelastamaan liian syvälle pimeyteen vajonnutta ystäväänsä, hän on tehnyt kaikkensa. Veljeskunnan sisäinen lojaalisuus ei ole pettänyt ankarassakaan kokeessa.

Kauriinmetsästäjä päättyy Nickin hautajaisiin, jossa veljeskunta on jälleen koolla yhtä jäsentä suppeampana. Nyt paikalla ovat myös puolisot ja lapset. Siinä missä Mafiaveljissä perheen ja veljeskunnan välillä vallitsee sovittamaton skisma, Kauriinmetsästäjässä veljeskunnan keskinäinen lojaalisuus tukee perhettä ja estää sitä hajoamasta. Steve on onnistunut palaamaan vaimonsa ja lapsensa luo, koska Mike ei ole hylännyt häntä. Monitulkintaiseksi jäävä katseenvaihto Miken ja Lindan välillä vihjaa, että koettu menetys saattaa tuoda heidät yhteen. Loppukohtauksen tunnelma on surumielinen, muttei lohduton.

Mafiaveljet ja Kauriinmetsästäjä ovat tyyliltään ja lähestymistavaltaan miltei toistensa vastakohtia. Scorsese aloittaa kiivasrytmisen elokuvansa rakentamisen ruohonjuuritasolta, pienestä ja konkreettisesta kohti yhä laajempia kokonaisuuksia. Cimino taas piirtää lavean traagisen kehyksen, jonka hän sitten täyttää verkkaiseen tahtiin yksityiskohdilla. Mutta molempia filmejä yhdistää miehisen toveruuden, male bondingin, ymmärtävä mutta sen pimeät puolet tiedostava analyysi. Ne kuvaavat oivaltavasti sitä, miten elinympäristö, historian mullistukset, sosiaalinen asema ja itse asetetut tavoitteet muovaavat veljeskunnan elämää ja kohtaloa. Yksi veljeskunta luo oman tragediansa, toinen luo puitteet tragediasta selviytymiseen.


keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Kaunottaret jotka rakastavat hirviöitä














"He Hit Me (And It Felt Like A Kiss)" on lauluyhtye The Crystalsin vuonna 1962 levyttämä kappale. Jo ilmestyessään se herätti laajaa paheksuntaa ja jäi vähäiselle radiosoitolle, koska sen sanoituksen katsottiin oikeuttavan miesten harjoittaman perheväkivallan. Kappaleessa nainen ilahtuu miesystävänsä väkivaltaisuudesta, koska se todistaa hänen mielestään rakkaudesta:

He hit me and it felt like a kiss
He hit me and I knew he loved me
If he didn't care for me
I could have never made him mad
But he hit me and I was glad

Sanoitus ei ollut Phil Spectorin tai muun miespuolisen hittitehtailijan käsialaa. Sen oli kirjoittanut Carole King, ja se perustui hänen kollegansa Eva Boydin eli Little Evan kertomaan. Boydin poikaystävä mukiloi häntä säännöllisesti, ja kun King oli kysynyt miksi Boyd sieti sellaista kohtelua, hän oli vastannut aivan vilpittömästi, että mies löi koska rakasti häntä.

En lainkaan ihmettele, että "He Hit me (And It Felt Like A Kiss)" on naisen käsialaa. Kukaan mies ei olisi rohjennut kirjoittaa sitä: naisen lyöminen oli tuolloin ja on edelleen niin voimakas kulttuurinen tabu, että sen ymmärtäminen toisi miehelle helposti hylkiön maineen. Naisen pahoinpitelemistä pidetään etovana ja raukkamaisena, eivätkä nekään miehet jotka sitä harrastavat kehuskele sillä julkisesti. Mutta laulu sohaisi myös toista, vielä suurempaa tabua: sitä, että osa naisista näyttää selvästi pitävän brutaaleista otteista ja hakeutuvan kovakouraisten miesten seuraan.

Laulu on pohjimmiltaan erittäin oivaltava kuvaus tiettyjen parisuhteiden dynamiikasta. Nainen ajattelee miehestä aina vain hyvää ja pysyy hänen rinnallaan, vaikka tämä on jo lukemattomia kertoja osoittautunut arvaamattomaksi, väkivaltaiseksi ja paranoidisen mustasukkaiseksi. Jossakin vaiheessa mies tappaa hänet raivonpuuskan aikana. Jotkut sellaisetkin naiset, jotka onnistuvat irtaantumaan tällaisesta suhteesta, löytävät nopeasti uuden partnerin joka toimii aivan edeltäjänsä tapaan. Eräs tällainen nainen oli brittiläinen Emma Humphreys, jonka naisasiaväki sai vapaaksi vankilasta, jossa hän oli istunut jonkin aikaa tapettuaan poikaystävänsä 16-vuotiaana. Humphreysin puolesta kampanjoineet vetosivat siihen, että poikaystävä oli pahoinpidellyt häntä pitkään ja poikkeuksellisen julmasti ja eräänä päivänä Humphreys oli vain saanut tarpeekseen. Paitsi että hän ei sittenkään saanut: oltuaan kymmenen päivää vapaana hän myönsi haastattelussa olevansa jälleen suhteessa miehen kanssa, joka "läimäytteli" häntä. Lisäksi hän kertoi pitävänsä moista aivan normaalina ja totesi, että "Ellei mies lyö, ei hän rakastakaan." Humphreys vietti loppuelämänsä siirtyen yhden raakalaisen käsivarsilta toisille ja kuoli lopulta loppuun ajettuna lääkkeiden yliannostukseen.

Humphreysia pidetään nykyään paraatiesimerkkinä naisuhrista, jonka haavoittuvuutta häikäilemättömät miehet käyttivät hyväkseen. Hänen kotiolonsa olivat olleet rikkinäiset ja väkivaltaiset, ja kenties hän noudatti kotoa saamaansa mallia jokaisessa teini- ja aikuisiän miessuhteessaan. Kenties hänen itsetuntonsa mureni olemattomiin yhä uusissa väkivaltaisissa suhteissa eikä hän osannut enää odottaa muuta. Mutta olivatpa Humphreysin vaikuttimet millaiset tahansa, yksi seikka on varmaa: hän piti raaoista, määräilevistä ja arvaamattomista miehistä. Kukaan ei parittanut häntä väkisin miesystävilleen, hän valitsi heidät itse. Kulttuurissa, jossa ei tunneta järjestettyä avioliittoa tai morsiamenryöstöä nainen päättää itse millaisen miehen hyväksyy kumppanikseen.

"Pahojen poikien" vetovoima vastakkaiseen sukupuoleen tunnetaan yleisesti, ja se pätee myös pojista pahimpiin. Charles Mansonin seuraajista valtaosa oli naisia, joista hän keräsi itselleen haaremin. Steen Christensen nai vankilassa ollessaan suomalaisen naisen, joka synnytti sittemmin hänelle kaksi lasta. Christensen valikoi morsiamensa lukemattomien hänelle rakkauskirjeitä vankilaan lähettäneiden naisten joukosta, eikä kyseinen nainen suinkaan ollut mikään epätoivoinen tapaus, vaan elämässään menestynyt entinen SM-tason hiihtäjä. Myös Anders Breivik saa päivittäin rakkaus- ja kosintakirjeitä selliinsä. Tällaisia "vankilabändäreitä" on paljon enemmän kuin yleisesti uskotaankaan, ja asiaa tutkineet pitävät heidän vaikuttimiaan mysteerinä. Heidän viehtymystään ei voi selittää perheoloilla tai muilla sosiaalisilla tekijöillä: heitä löytyy kaikista ikäluokista ja yhteiskuntakerroksista, ja useimmat heistä ovat kaikilla tavanomaisilla mittapuilla arvioituna henkisesti tasapainoisia. Jotkut näistä naisista ovat ennestään naimisissa ja hylkäävät mukavan ja kunnollisen miehensä sosiopaattisen murhaajan, sarjaraiskaajan tai pedofiilin takia.

Niin miehillä kuin naisilla on seksuaalisuudessaan pimeä puoli. Miehillä se ilmenee aggressiivisena ja saalistavana seksuaalikäyttäytymisenä, naisilla tällaisen käyttäytymisen ihannointina ja suosimisena. Paljaimmillaan naisten pimeä puoli näkyy edellä kuvatuissa raakalaisten perässä juoksijoissa, vaikka he sinänsä edustavatkin naisten vähemmistöä. Mutta heidän ohellaan lukemattomat naiset haaveilevat, ainakin salaa, alkukantaisesta uroksesta joka ottaa mitä haluaa ja panee heidät kuriin vaikka väkisin. Aihe on tabu, koska feminististen sukupuolimyyttien mukaan nainen kuin nainen kaipaa kunnioittavaa miestä, joka suhtautuu häneen tasa-arvoisena kumppanina, ottaa hänen tarpeensa huomioon ja kysyy häneltä aina lupaa. Näiden myyttien mukaan seksuaalisuus on pohjimmiltaan tai siitä voi kehittyä siisti, turvallinen ja tasa-arvoinen kanssakäymisen muoto. Aihe on tabu myös miesten perinteisissä ritarillisissa myyteissä, jotka esittävät naiset siveinä ja hentoina kukkasina joita on ihailtava etäältä ja kosketukseen päästessä kohdeltava mahdollisimman hellävaroen.

Feministiseen myyttikudelmaan kuuluu laajalti hyväksytty hokema, että raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa, vaan siinä on kyse vallasta. Hokemassa unohdetaan, että melkein kaikessa seksissä on kyse myös vallasta. Sen tajutakseen ei tarvitse ajatella sadomasokistisia leikkejä. Se näkyy jo yhdyntään liittyvissä kielikuvissa: nainen "otetaan", hän "antautuu", miehen penis vertautuu ampuma-aseeseen tai puukkoon jne. Itse yhdyntä on tapahtuma, jossa mies tunkeutuu voimalla naisen sisään eläimellisessä, ekstaattisessa mielentilassa jollaisen hän harvoin saavuttaa sivilisoituneessa arkielämässä. Raiskaus on tämän aktin äärimuoto eikä naisten seksifantasiana mitenkään harvinainen, vaikka kukaan tuskin haluaisi oikeasti kokea sitä.

Ihailemme vastakkaisessa sukupuolessa niitä ominaisuuksia, joita omaltamme puuttuu. On luonnollista, että nainen viehättyy miehen voimasta, aggressiosta ja dominoivuudesta - vähintäänkin makuuhuoneessa. Murhaaja, raiskaaja tai pahoinpitelijä ilmentää näitä ominaisuuksia suoraviivaisimmalla mahdollisella tavalla ja vetoaa siksi niihin naisiin, joiden seksuaalisuuden primitiiviset pohjavirrat ovat erityisen vuolaat. Useimmat naiset puolestaan viehättyvät kyseisten ominaisuuksien vähemmän räikeistä ilmauksista. Mutta naisten tunteet ovat ristiriitaiset. Miehen voima, aggressio ja dominoivuus ovat heille myös uhka ja pelon aihe. Niiden avulla mies voi hallita heitä, tarpeen vaatiessa alistaa heidät täydellisesti. Vuosituhansien ajan miehet ovat olleet hallitseva sukupuoli viime kädessä isomman kokonsa, väkevämpien voimiensa ja suuremman aggressiivisuutensa takia. Kuten olen monesti todennut, naisten suuri liikkumavara moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa johtuu siitä, että miehet sallivat sen heille.

Edellä sanottu pätee myös feministeihin, kenties erityisesti juuri heihin. Jotkut heistä epäilemättä aivan aidosti pitävät jättikokoisia silmälaseja käyttävistä, intialaista kasvisruokaa yhteisessä kodissa valmistavista profeministimiehistä joiden testosteronitasot ovat naarasmarsun luokkaa, mutta he edustavat viiteryhmänsä vähemmistöä. Huomattavasti useammat puhuvat kyllä virallisissa yhteyksissä miesten tunnetaidoista ja vaihtoehtoisista maskuliinisuuksista mutta kapsahtavat yksityiselämässään ensimmäisen vastaantulevan moottoripyöräjengiläisen tai bodarin kaulaan. Eräs tuntemani mies, joka eli vuosikaudet täysiverisen rentun ja naistenkaatajan elämää, kertoi että jokainen hänen matkaansa kapakasta lähtenyt feministinainen oli makuuhuoneessa pyytänyt häneltä ruoskimista. Kuvaus saattaa olla liioiteltu, mutta tuskin paljon. Omista seurustelu- ja sukupuolisuhteistani olen oppinut ainakin sen, että paras tapa saada itsenäisyyttään ja emansipoituneisuuttaan korostavan naisen pikkuhousut kostumaan on lyödä nyrkillä pöytään ja käskeä olemaan hiljaa silloin kuin mies puhuu. Paradoksaalista kyllä, suhteet sellaisten naisten kanssa jotka hyväksyvät sukupuolten eroavaisuudet ja mukautuvat perinteisempiin sukupuolirooleihin ovat olleet monta astetta lähempänä sitä tasavertaista kumppanuutta jota feministit pitävät virallisena ihanteenaan, eikä niissä tunnu luontevalta turvautua noin vulgaareihin voimannäyttöihin.

Feministeille pelon ja viehtymyksen ristiriita on erityisen hankala. Modernissa yhteiskunnassa naisilla on enemmän poliittista ja taloudellista valtaa kuin koskaan aiemmin, ja on selvää että miehinen vallanhimo, aggressio ja taipumus väkivaltaan muodostavat potentiaalisen uhan saavutetuille eduille. Niinpä lähes kaikki miehiin kohdistuva feministinen aktivismi perustuu miesten nöyryyttämiseen ja sosiaaliseen kastroimiseen. Mutta feministitkään eivät ole androgyynisiä astraaliolentoja vaan naisia, ja kesytetty kuhnurimies ei sittenkään oikein vetoa heihin. Ja mikä kiusallisinta, hekin tarvitsevat miehisyyden primitiivisempää puolta heti kun asiat eivät menekään niin kuin niiden pitäisi. Kun SDP:n kannatus saavutti historiallisen aallonpohjan vuonna 2013, puolueen feministiksi julistautuva europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari syytti miespuolisia demareita "nynneröiksi".

Erityisen hyvin feministien ristiriitaista tempoilua ilmentää se loputon ymmärtämys, jota he osoittavat erityisen sovinistisista ja miesvaltaisista kulttuureista saapuvia maahanmuuttajia kohtaan. Kun Afrikasta tai Lähi-Idästä tulleiden miesten tekemien seksuaalirikosten suuri määrä nousee puheenaiheeksi, he kuittaavat asian "raiskaavathan suomalaisetkin" -argumentilla. Heille todellinen bête noire on edelleen kantasuomalainen mies, joka on säyseämpi ja huomaavaisempi kuin koskaan. Näkyykö tässä tiedostamaton turhautuminen kesyksi käyneeseen valkoiseen mieheen ja kaipuu sellaiseen kulttuuriin, jossa omia epäkorrekteja fantasioita voi paremmin toteuttaa naisen ollessa kauppatavaran ja keittiöorjan asemassa?

Modernin naisen suhtautuminen miehisyyden hiomattomiin ja alkukantaisiin ulottuvuuksiin murentaa sivilisaatiota kahdella tavalla. Yhtäältä ne naiset, jotka jatkuvasti suosivat parinvalinnassaan "jännittäviä" öykkäreitä kunnollisten puolisoehdokkaiden kustannuksella pitävät yllä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, raiskauksia ja ylipäätään kaikenlaista miesten antisosiaalista käyttäytymistä. Toisaalta ne naiset, jotka pyrkivät "uudistamaan maskuliinisuutta" juurimalla siitä kaiken hyökkäävyyden ja dominanssin tavoittelun tekevät miehistä vätyksiä, joista ei ole suojelemaan heitä ja heidän jälkikasvuaan tilanteessa, jossa yhteiskunta ajautuu vakavaan kriisiin. Tämän sopan naiset ovat keittäneet itse. Feminismi ei ole onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, ainoastaan sen jalostuneet muodot, ja ilman niitä yhteiskunta joko suistuu kaaokseen tai veltostuu toimintakelvottomaksi.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Mitä voimme oppia prosenttijengeiltä?


















"Jos haluat kulkea Miehen tietä, jos haluat edesauttaa kunnian ja miehisten hyveiden paluuta, jos haluat kovettaa itsesi epävarmaa tulevaisuutta vastaan – perusta jengi." Näin kirjoittaa Jack Donovan kulttimaineen saavuttaneessa kirjassaan The Way of Men (2012). Donovan jättää, luultavasti tarkoituksella, avoimeksi kysymyksen, millaisia jengejä pitäisi tarkkaan ottaen perustaa. On kuitenkin eräs miesten jengiytymisen muoto, joka sai alkunsa jo toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja on herättänyt siitä saakka niin pelkoa, ihailua kuin uteliaisuuttakin: niin sanotut prosenttijengit.

Prosenttijengin käsite on peräisin rikosjournalisti Mika Mölsän kirjasta Prosenttijengit - Moottoripyöräkerhot ja järjestäytynyt rikollisuus Suomessa (2008), ja sillä tarkoitetaan moottoripyörä- ja rikolliskerhoja, jotka kantavat näkyviä jengitunnuksia ja ovat tietoisesti asettuneet laillisen yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolelle. Vuonna 1947 Yhdysvaltain moottoripyöräharrastajien järjestö AMA (American Motorcycle Association) totesi julkilausumassaan, että vain yksi prosentti moottoripyöräharrastajista kuuluu rikollisiin ja hulinoiviin pyöräjengeihin ja loput ovat kunnon kansalaisia. Tästä lähinnä sopeutumattomista sotaveteraaneista koostuvien jengien jäsenet saivat kimmokkeen kiinnittää 1%-merkin asuihinsa. Vinoneliön muotoinen merkki vakiintui outlaw-motoristien tunnukseksi, jolla he julistivat ylpeästi yhteiskunnanvastaisia asenteitaan. Nämä motoristit alkoivat järjestäytyä entistä tiiviimmin, ja vuonna 1957 perustettiin legendaarinen moottoripyöräjengi Hells Angels eli Helvetin enkelit, joka sittemmin on perustanut osastojaan 22 eri maahan. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin syntyi vastaavanlainen jengi Bandidos, josta tuli Enkeleiden merkittävin kilpailija.

Suomi on tiettävästi ainoa maa, jossa nahkaliiveihin kiinnitetyn prosenttitunnuksen ovat omaksuneet myös muutamat rikollisjärjestöt, joilla ei ole mitään tekemistä moottoripyöräilyn kanssa. Natural Born Killers (N.B.K.) ja Rogues Gallery kopioivat tyylinsä suoraan moottoripyöräjengiläisiltä, ja prosenttijengeiksi voi lukea M.O.R.E.- ja Bats-jengit, jotka eivät kanna liivejä mutta ilmaisevat elämäntapavalintansa tatuoinnein.

Moottoripyöräjengeillä on pontimenaan pyöräharrastus ja biker-kulttuurin romanttinen eetos irrallisesta, vapaasta elämäntavasta, johon valtavirtayhteiskunnan säännöt eivät ulotu. Tämän takia kaikki eivät pidä niitä "puhtaina" rikollisjärjestöinä. Jengit myös haluavat antaa itsestään julkisen kuvan pelkkinä elämäntavan yhteen liittäminä miehinä, joilla on luja keskinäinen solidaarisuus. Siitä huolimatta niiden jäsenet ovat rahoittaneet elämäänsä rikollisuudella, joka on vähintäänkin puolijärjestäytynyttä. Hells Angelsin, Bandidosin ja puhtaasti kotimaisen Cannonballin jäsenet ovat syyllistyneet muun muassa huumekauppaan, kiristykseen, ryöstöihin, väkivaltaiseen velanperintään, salakuljetukseen ja murhiin. Jengit ovat käyneet keskenään sotia, joissa vastapuolen väkeä on pahoinpidelty ja tapettu. Muut prosenttijengit, joista osa toimii yhteistyössä moottoripyöräkerhojen kanssa, eivät puolestaan ole koskaan antaneetkaan toiminnalleen muuta perustetta kuin rikosten tekemisen.

Prosenttijengit ovat miesten kerhoja eli veljeskuntia, joihin ei oteta naisia jäseniksi, vaikka useimmilla niiden jäsenillä on vaimo tai naisystävä. Jäsenistö muodostuu pääosin työväenluokkaisista miehistä, tosin mukana on myös joitakin akateemisesti koulutettuja ja yrittäjiä. Jengeillä on myös omat tarkkaan määritellyt sääntönsä ja kunniakoodinsa, joiden ydin on veljien puolustaminen jokaisessa tilanteessa. Ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa jäsentä tulee auttaa, olipa hyökkäyksen syy mikä tahansa, eikä yhteiskunnan lakien rikkominen ole syy jättää veljeä pulaan. Keskeistä ryhmän kunnialle on koskemattomuusperiaate, jonka mukaan jokainen loukkaus on kostettava. Verikostoa muistuttava periaate on johtanut irrationaalisilta näyttäviin kostonkierteisiin - näin kävi varsinkin Hells Angelsin ja Bandidosin välisessä "suuressa pohjoismaisessa jengisodassa", joka järkytti yhteiskuntarauhaa Suomessakin. Tuolloin Helsingissä ammuttiin eräs Bandidosin jäsen kadulla ja Hells Angelsin päämajaan iskettiin singolla. Jengiläisen kunnia liittyy myös ulkoisiin tunnuksiin, erityisesti liiveihin, joiden käytöstä on tarkat säännöt. Liivit päällä ei saa ajaa autoa, nukkua, sammua tai oksentaa, ja liivien riisuminen väkisin on pahin loukkaus jengiläisen kunnialle.

Mölsän Prosenttijengit antaa kuvan puolisotilaallisesti järjestäytyneestä miesyhteisöstä. Prosenttijengit jakautuvat sotilasorganisaatioiden tapaan upseereihin ja rivimiehiin, ja jälkimmäisten on kaikissa tilanteissa toteltava ensin mainittujen käskyjä. Hierarkia on kansainvälinen, ja ylintä valtaa käyttää Yhdysvalloissa sijaitseva korkein johto. Jäsenkokelaat eli prospectit ovat alokkaan asemassa ja joutuvat toimimaan johtajien juoksupoikina ja olemaan heidän käytettävissään 24 tuntia vuorokaudessa. Toinen helposti syntyvä mielikuva on primitiivinen ja sotaisa heimo. Kuten jotkut heimokansat, prosenttijengit elävät kroonisessa sotatilassa: rauhansopimuksiakin tehdään, mutta joka hetki on jokin kilpaileva ryhmittymä, jonka kanssa ollaan väkivaltaisessa konfliktissa. Kohdatessa vihollisjengin jäsen pyritään mukiloimaan tai tappamaan. Jengien elämäntapaan liittyy myös paljon sellaista itsetarkoituksellista väkivaltaa, jota heimosotia tutkineet kutsuvat "miehiseksi demonisuudeksi". Mölsän haastattelema entinen moottoripyöräjengiläinen kertoo:

Monta kertaa tilanne on vaan ollut sellainen, että siihen on ajauduttu. Ensin on ollut kamppailua ja sitten asiat on vaan menneet siihen malliin... Vastapuolen suuvärkki on ollut sellainen, ettei se ole miellyttänyt...

Väkivalta voi olla myös jengin sisäistä: jäseniä, jotka ovat käyttäneet jengin varoja väärin, puhuneet liian avoimesti viranomaisille tai muuten tyrineet, mukiloidaan kurinpitomielessä. Mielenkiintoinen on myös edellä siteeratun entisen jengiläisen väite, että tappelut syntyvät usein mustasukkaisuudesta, kun joku on pitänyt jonkun toisen naista: "Varmaan 90 prosenttia jäsenten ja jengien välisistä riidoista syntyy naisen takia." Tässä mielessä prosenttijengit eivät eroa tavanomaisista miesten kaveripiireistä ja muista yhteenliittymistä: vakavimmat riidat syntyvät yleensä silloin, kun joku vie naisen toisen nenän edestä tai tulee liian läheiseksi toisen puolison kanssa.

Kaikesta edellä kerrotusta käynee ilmi, että prosenttijengit eivät ole mitenkään ihanteellinen miesten yhteisöllisyyden muoto. Rikollinen elämäntapa, johon kuuluu alituinen väkivallan ja vankilaan joutumisen riski tuskin vetoaa kuin marginaaliseen joukkoon miehiä. Sama pätee jengien sotilaalliseen hierarkiaan. On toki sellaisia miehiä, jotka viihtyvät muukalaislegioonassa tai jossakin munkkiyhteisössä, mutta useimmille oma rauha ja oma päätäntävalta käyvät yhä tärkeämmiksi iän myötä. Erityisen epämiellyttäväksi prosenttijengin tekee se, ettei siitä voi erota vaivattomasti. Moottoripyöräkerholainen menettää erotessaan omistamansa pyörän kerholle ja joutuu joissakin tapauksissa maksamaan erorahan, Natural Born Killersillä on ollut tapana katkaista eroavan jäsenen pikkusormi. Jos mies ei voi vain lähteä veljeskunnasta, hän on vangin asemassa - juuri vapaaehtoinen osallistuminen, tai vähintäänkin vapaaehtoisuuden illuusio, erottaa vapaan miehen orjasta.

Prosenttijengien jyrkkä hierarkkisuus ja mielivaltaisen tuntuiset säännöt kumpuavat siitä, että ne elävät alituisen uhan alla. Niitä uhkaavat sekä virkavalta että kilpailevat jengit. Sotaa käyvässä yhteisössä selkeä komentorakenne ja ankara kuri ovatkin perusteltuja, ja valtaosa miehistä suostuu alistumaan sellaisiin kun yhteisöön kohdistuu jokin konkreettinen uhka. Mutta tavallisen suomalaismiehen silmissä prosenttijengien väliset vihamielisyydet ovat yhtä käsittämättömiä kuin hutujen ja tutsien tai sunnien ja shiiojen väliset. Harva haluaa ehdoin tahdoin liittyä yhteisöön, joka käy jatkuvaa ja perusteiltaan hämärää sotaa toista samantyyppistä vastaan.

Mutta jos on kiinnostunut miesten yhteenliittymistä ja kunniaryhmistä ylipäätään, on mahdoton ohittaa prosenttijengien myönteisiä puolia. Esimerkiksi moottoripyöräjengi on suuri ja tehokas verkosto, jonka kautta töitä, naisia, kontakteja, taloudellista ja henkistä tukea ja ylipäätään kaikkea mahdollista liikkuu sinne missä sitä tarvitaan. Tällainen organisaatio todella tukee vaikeuksiin joutunutta veljeä muutenkin kuin taputtamalla selkään. Prosenttijengit ovat perustaneet rahastoja, joilla tuetaan esimerkiksi vankilaan joutuneita jäseniä ja myös heidän perheitään. Näin jengi paitsi auttaa miehiä, myös vahvistaa avio- ja perhesiteitä. Lisäksi jengien piirissä syntyy yritystoimintaa: jengiläiset perustavat moottoripyöräkorjaamoja, tatuointiliikkeitä ja järjestävät toisilleen töitä sellaisissa.

Kaveripiirit ja harrastuskerhot eivät kykene tarjoamaan miehille tällaista organisoitua solidaarisuutta. Ne voivat kyllä poikia kestäviä ystävyyssuhteita yksilöiden välillä, mutta harvemmin kovin tiivistä yhteisöllistä sidettä. Harrastuskerhoissa miehet ovat kiinteässä yhteydessä vain silloin kun käyvät metsällä tai kalassa, kokoontuvat pelaamaan korttia tai jalkapalloa, tms. Kaveriporukat taas hajoavat viimeistään silloin, kun kukin tahollaan perustaa perheen. Yhteiskunnanvastaisilla prosenttijengeillä on selvästikin jotain, mikä löyhemmiltä yhteenliittymiltä puuttuu, eivätkä ne varmasti pidä rivejään yhtenäisinä pelkällä pelolla.

Kestävät yhteisölliset siteet ovat yleensä uskonnollisia, taloudellisia tai biologisia - tai kaikkia näitä samanaikaisesti. Prosenttijengin perustana ovat taloudelliset intressit: on yhteisiä, laillisia ja laittomia, liiketoimia. Jokaisen jäsenen toimeentulo on enemmän tai vähemmän kiinni jengistä ja yhteistyöstä muiden jengiläisten kanssa. Verkosto on sellainen, johon kuulumisesta on selvää etua, ja siksi sen puolesta ollaan myös valmiita uhrautumaan ja siirtämään omat intressit sivuun silloin kun yhteinen etu sitä vaatii. Kyse on siis jostain paljon vakavammasta kuin yhdessä hengaamisesta ja harrastamisesta.

Jälkiteollisessa kaupunkiympäristössä, jossa useimmat työt ovat yhdentekeviä toimisto- tai palvelutöitä, on ilmeisen vaikeaa käynnistää tällaisia joukkoa yhteen sitovia projekteja. Ainakin ihmisiä on vaikea motivoida ja aktivoida sellaiseen. Kypsään vaiheeseen kehittynyt kapitalismi ei näytä suosivan liittoutumista tai jengiytymistä, yleisempi toimintamalli on yksilöiden välinen kilpailu ja pudotuspeli. Sosialistisissa maissa, joiden yhteiskuntajärjestelmä epäonnistui jatkuvasti kansalaistensa perustavanlaatuisimpienkin tarpeiden tyydyttämisessä, oli paljon epävirallisia yhteistoiminnan ja keskinäisen auttamisen verkostoja. Ihmiset kävivät aktiivisesti vaihtokauppaa tavaroista ja palveluksista, korjasivat toistensa viallisia laitteita, hoitivat yhteisiä kasvimaita, perustivat maanalaisen kirjallisuuden levityskanavia... Oma vauras "kansalaisyhteiskuntamme" on paljon passivoivampi ja saa ihmiset viihtymään yhä enemmän omissa oloissaan. Jos yrittää saada aikaan jotain niinkin yksinkertaista kuin kaveriporukan yhteistä punttisalia, törmää välittömästi selityksiin ajan ja rahan puutteesta.

Sellaisten herrakerhojen ja veljeskuntien, joita kirjassani Kunnia kehotin perustamaan, pitäisi joka tapauksessa ymmärtää yhteisten etujen, yhteen hiileen puhaltamisen ja keskinäisen riippuvuuden merkitys. Toimivilla miesten verkostoilla voisi nimittäin parantaa miesten sosiaalisia asemia merkittävällä tavalla. Helsingissä vaikkapa vuokra-asunnon menettäminen on varsinkin poikamiehelle katastrofi, joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa miesten asuntolaan tai siltojen alle. Prosenttijengiläisen tuskin tarvitsee pelätä moista, sillä hänellä on aina veljiä joiden suhteilla uusi asunto löytyy nopeasti, ja väliaikainen majoitus löytyy vaikka jengin kerhotiloista. Syrjäytymisuhan alla elävälle tavalliselle miehelle tällainen epävirallinen turvaverkko olisi kullan arvoinen.

Vähintään yhden konkreettisen toimintamallin jokainen veljeskunta voisi prosenttijengeiltä omaksua, olipa ryhmän kantava idea millainen tahansa. Veljeskunnan tulisi kerätä yhteinen rahasto, josta rahavaikeuksiin joutunut tai jotain tärkeää projektia aloittava jäsen voisi tarpeen vaatiessa ottaa lainaa. Rahasto kerättäisiin jäsenmaksuista ja muista sovituista maksuista sekä vapaaehtoisista lahjoituksista, ja varojen käytöstä päättäisi veljeskunta yhdessä. Jo tällainen varsin yksinkertainen järjestely tekisi miehen astetta riippumattomammaksi yhteiskunnasta, joka ei häntä tarvitse ja jota hänen huolensa eivät kiinnosta. Lisäksi se synnyttäisi välittömästi sitoumuksia ja intressejä, jotka kytkisivät hänet tiiviimmin toisiin kaltaisiinsa. Tärkein prosenttijengien antama opetus ei ole niinkään avoin sota rappeutuneita virallisia instituutioita vastaan, vaan niiden ohittaminen ruohonjuuritason yhteistyön avulla.


keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Pitäkää pintanne, teekkarimiehet!
















Kuluneen viikon puhutuin verkkokirjoitus lienee Aalto-yliopiston kampuksella työskentelevän Lotta Aarikan "Miten Otaniemi teki ihmisestä feministin". Otaniemen teekkareiden miespuolisia salaseuroja käsittelevä kirjoitus synnytti niin suuren mielenkiinnon, että Aarikan kotisivut kaatuivat kävijämäärän alla. Tänään Nyt-liite julkaisi Aarikan haastattelun otsikolla "Naisilta kielletty: teekkarimiesten kerhot kukoistavat, ja tämä nainen vaatii muutosta".

Jos Aarikan kirjoituksessaan esittämillä näkemyksillä on todellisuuspohjaa, on syytä olla toiveikas. Suomessa on edelleen miesten veljeskuntia omine tiloineen ja niiden synnyttämää elävää kulttuuria. Eikä pelkästään yläluokkaisten vaan tavallisten miesten, tässä tapauksessa teknisten alojen opiskelijoiden parissa. Aarikka kertoo, että TKK:lla on kaksi vain miehiä jäsenikseen ottavaa seuraa, Sitsimiesliitto ja Luolamiehet, joiden hallussa ovat myös tunnetut teekkarilehdet, Äpy ja Julkku. Myöskään Vapaateekkarit-järjestössä ei hänen mukaansa ole koko sen historian aikana ollut naisjäseniä.

Teekkarit ovat siis säilyttäneet akateemisten mieskerhojen tradition, josta ei omana opiskeluaikanani ollut tietoakaan ainakaan humanistisessa tiedekunnassa. Tämä perinne on historian saatossa saanut kunniakkaita ja vaikutusvaltaisia muotoja, joista maineikkain lienee Akateeminen Karjala-seura, joka vaikutti 1920-30-lukujen aatteelliseen ilmapiiriin luultavasti enemmän kuin mikään yliopistomaailman yhteenliittymä.

On selvää, että feministit näkevät tällaiset ryhmät uhkana. Ne ovat miespuolisia, valtaosin valkoisia ja hierarkkisia. Kun yhdistelmään lisätään mielikuvia eitismistä ja vallasta, tuloksena on täydellinen feministinen karikatyyri "patriarkaalisesta" järjestelmästä. Yhdysvalloissa yliopistojen veljeskunnat ovat jo pitkään olleet naisasiaväen hampaissa. Joidenkin yliopistokampuksilla sattuneiden epäiltyjen raiskausten jälkeen niitä on yritetty leimata "raiskauskulttuurin" tyyssijoiksi, joissa yhdessä juopottelu ja testosteronin läpitunkema iloittelu synnyttää naisvihamielistä ilmapiiriä. Muistettakoon, että itsensä kaatokänniin juominen ja seksuaalisesti provokatiivinen käytös on naisten tapauksessa vapauttavaa ja voimaannuttavaa, mutta miesten harrastamana se on uhka johon on syytä puuttua.

Tätä amerikkalaistyylistä henkeä Aarikka on nyt tuomassa Suomeen. Hän ei tosin puhu "raiskauskulttuurista", mutta kuten hän haastattelussa toteaa, herrakerhot ovat vahingollisia kaikille:

Sitä on vaikea selittää, miten orgaanisesti salakerhot liittyvät tähän kulttuuriin, joka on tosi maskuliininen. Siihen kuuluu kaikkien tuntema talkoo- ja jäynäosasto ja se vähän rasvainen kieli poskessa –huumori. Fuksit otetaan heti alusta asti mukaan. (...) Niiden kautta miehet oppivat etsimään lahjakkuuksia vain toisista miehistä, näkemään tekemisen meininkiä ja hyvää jätkyyttä vain sen maskuliinisen olemisen kautta.

Aarikan esittämä ratkaisu on miesten keskinäisen sosiaalisuuden ja miesten omien tilojen rikkominen. Hän usuttaa naisia "kääntämään pahimpien jäärien päät" ja vaatimaan "tasavertaista paikkaa teekkariyhteisössä". Toisin sanoen tunkea väkisin kaikille niille alueille, joissa miehet vielä saavat olla keskenään ja omilla ehdoillaan, ja tuoda sinne omat standardinsa.

Kaikki tietävät, miten miesporukan ilmapiiri muuttuu kun seuraan liittyy naisia. Miehet alkavat automaattisesti sensuroida puheitaan, rasvaiset vitsit ja kädenvääntökilpailut lakkaavat kuin katkaisijasta kääntäen. Lisäksi miehet menettävät vapauden puhua avoimesti naissuhteistaan ja naisista yleensä. Jos itse puhuisin naisista naisten läsnäollessa samaan tapaan kuin tuttujen miesten seurassa, joku naistutkimusta lukemalla itsensä aivopessyt alkaisi välittömästi raivota "esineellistämisestä" ja sen sellaisesta. Vähintäänkin vaivautunut ilmapiiri olisi käsinkosketeltava. Mies tarvitsee tilan, jossa voi sanoa naisista mitä haluaa, rumastikin. Ja kaikin mokomin suon naisille täyden rauhan puhua keskenään kuukautisistaan ja valittaa miesten kelvottomuutta. Tietenkin on myös naisia, jotka viihtyvät miesseurueissa niiden sosiaalisen rentouden takia ja pitävät miesten keskustelutyyliä viihdyttävänä, mutta he ovat aina eräänlaisia "ulkojäseniä", jotka mukautuvat seurusteluun miesten ehdoilla. Ja hekin varmasti turhautuisivat ennen pitkää, jos joutuisivat olemaan vailla oman sukupuolensa keskinäistä seuranpitoa ja sosiaalisia verkostoja.

Miesten ja naisten sosiaaliset ja psykologiset tarpeet eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Niinpä heillä on tarve ajoittain vetäytyä oman sukupuolensa edustajien seuraan ja liittoutua näiden kanssa. On selvää, että tällaiset liittoutumat myös poikivat käytännön keskinäistä avunantoa: kaveripiirin jäsentä voidaan auttaa taloudellisesti, hänelle voidaan järjestää työpaikka ja niin edelleen. Yhteiskunta, joka ei tällaista "sukupuolista nepotismia" hyväksy, on väistämättä tyrannia, jossa julkisen vallan on oikeaoppisuutta varjellakseen tungettava lonkeronsa joka kolkkaan.

Aarikan kirjoitus todistaa hienosti feminismin totalitaarisen pohjavireen. Lain takaama vapaa yhdistymisoikeus, johon kuuluu myös oikeus määritellä jäsenkriteerit haluamallaan tavalla, ei käy feministeille jos se tuottaa heille epämieluisia tuloksia. Kun he eivät suoraan kehtaa vaatia yhdistymisvapauden rajoittamista, he käyttävät julkista painostusta tukenaan myötämielinen valtamedia, joka esittää heidät ihmisoikeustaistelijoina. Teekkarimiesten järjestöissä ei edes ole kyse poliittisesti tai taloudellisesti vaikutusvaltaisista herrakerhoista, vaan aivan tavallisista opiskelijaporukoista, joiden syvin sisältö on hauskanpito ja yhteinen puuhastelu lehtien ja tapahtumien parissa. Mutta feministien näkökulmasta nekin levittävät väärää tietoisuutta, eivätkä he lepää ennen kuin heidät on päästetty valvomaan kaikkea mahdollista miesten yhdessäoloa.

Toinen todistettu seikka on se, että feminismi on sosiaalisesti loismainen toimintatapa. Itsenäisen ja omaehtoisen toiminnan sijasta feministit änkeävät miesten yhteisöihin ja muovaavat niitä haluamansa kaltaisiksi. Mikseivät ne teekkarinaiset, joita herrakerhot ärsyttävät, perusta omia kerhojaan tai sukupuolineutraaleja kerhoja? Ainoa keksimäni selitys on, että he eivät osaa - mitään ulkoisia esteitä heillä ei ole. Eivätkä he ilmeisesti edes halua: tärkeämpää näyttää olevan miesten syyttely ja heidän verkostojensa murentaminen. Pintaa raaputtamalla itsenäisestä ja ärhäkästä naisaktivistista paljastuu alemmuudentuntoinen kiukuttelija, jota kalvaa epäilys, etteivät naiset olekaan yhtä kyvykkäitä kuin miehet. Lotta Aarikan mielestä on vääryys, että mieskerhot eivät ota häntä jäsenekseen, koska hän on omasta mielestään maailman hauskin ihminen joka ansaitsee päästä kaikkialle.

Entäpä jos itse vaatisin pääsyä Vihreisiin Naisiin, antipatriarkaalisiin wiccamenoihin, ekofeministien kokouksiin tai Sylvia Plath -lukupiireihin? Ja niihin päästessäni vaatisin muita keskustelemaan kanssani aseista, pihvin sopivasta paistamisasteesta ja vapaapainista? Entä jos menisin muina miehinä naisten kuntosalille tai uimahallin naisten saunaan? Ei hätää, en tunne tarvetta moiseen. Naiset voivat aivan hyvin pitää nämä tilat itsellään, kunhan saan itsekin pitää omani.

Yhdestä asiasta olen Aarikan kanssa ehdottomasti samaa mieltä: suurin ongelma on se, että mieskerhot ja "miesnormatiivinen kulttuuri" Otaniemessä ovat tabu. Teknisten alojen miesopiskelijoiden pitäisi ylpeästi ja avoimesti puolustaa oikeuttaan omaehtoiseen järjestäytymiseen ja keskinäiseen yhdessäoloon. Aarikan blogikirjoitus sisältää huolestuttavia havaintoja heidän henkensä heikentymisestä:

Lopulta yksikään keskustelukumppanini ei ole pystynyt katsomaan minua silmiin ja sanomaan, että naisten kategorinen ulossulkeminen olisi oikein. Toiminnan epäoikeudenmukaisuus myönnetään, mutta toiminnan muuttaminen on vaivalloista ja ikävää.

Akateemisesti koulutetut miehet ovat kaikkein herkimpiä alistumaan naisasiaväen painostukseen. Tyypillinen humanistimies on jo kauan sitten lannistettu psykoanalyysillä, queer-teorialla, "Sukupuoli ja kirjallisuus" -luentosarjoilla, dekonstruktiolla ja muulla ideologisella rumputulella. Luonnotieteiden miesopiskelijaa uhkaa sama kohtalo, ellei hän tietoisesti sano selvää mutta rauhallista eitä kaikille, jotka haluavat kaventaa hänen liikkumavaraansa.

Lyhyesti sanottuna: pitäkää pintanne, teekkariveljeskuntien jäsenet! Teidän puolellanne ovat Suomen kaikki kuohitsemattomat miehet.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Rooliasuista ja modernista miehestä




















Julkaisen tässä blogissa sarjan "Kunnia" -esseekokoelman tematiikkaan liittyviä, ennen julkaisemattomia lyhyitä kirjoituksia. Oheinen teksti on sarjan ensimmäinen osa.


***


Aina silloin tällöin kohtaan jonkun miehen, joka sanoo ettei lainkaan piittaa siitä, pidetäänkö häntä maskuliinisena vai ei. Toisin sanoen hän väittää olevansa niin sinut sukupuoli-identiteettinsä kanssa, että voi tehdä täsmälleen mitä huvittaa ja esiintyä millaisena huvittaa, eikä kulttuurin koodeilla ja muiden miesten mielipiteillä ole merkitystä hänelle.

En kuitenkaan usko, että monikaan tällainen mies olisi valmis menemään kuntosalille vaaleanpunaisissa trikoissa tai kävelemään kadulla balettipuvussa. Riippumattomuuttaan normeista korostava mies tietenkin toteaisi, ettei yksinkertaisesti halua tehdä niin. Niinpä, harva mies haluaa ehdoin tahdoin antaa signaalin, jota tässä kulttuurissa pidetään feminiinisenä.

Vaatteet ovat hyvä havainnollistava esimerkki, sillä ne sisältävät lukemattomia kulttuurisia signaaleja, ja sukupuoleen liittyvät ovat niistä merkityksellisimpiä siihen saakka kunnes kuljemme kaikki unisex-tuulipuvuissa.

Näiden signaalien ulkoinen muoto toki vaihtelee käytännössä rajattomasti. Kulttuuripiirien väliset erot ovat oma lukunsa, mutta samassakin kulttuuripiirissä on eri aikoina hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millainen pukeutuminen on miehelle soveliasta ja miehen arvon mukaista. Tällaiset vaihtelut ovat puolestaan sidoksissa yhteiskunnan vallitsevaan aateilmapiiriin.

Pitkät housut, jollaisia itse käytän aina ja poikkeuksetta ihmisten ilmoille mennessäni, muuttuivat itsestäänselväksi osaksi länsimaisen miehen sukupuoliunivormua vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumousvuosina niitä käyttivät kiivaimmat kumoukselliset, jotka halusivat erottautua ylimystön pukeutumistavasta. Herrasmies pukeutui culottes-nimellä tunnettuihin polvihousuihin ja verhosi säärensä sukilla tai säärystimillä. Nilkkoihin saakka ulottuvat housut olivat taas talonpoikaismiesten asuste, jonka vallankumoukselliset aatteellisista syistä omaksuivat. Termi sans-culottes eli sanskulotit tarkoittaa sananmukaisesti ”polvihousuttomia”, siis pitkiin housuihin pukeutuneita.

Pitkien housujen vakiintuminen käynnisti kehityksen, joka tuotti kaikkien tunteman miesten puvun suorine housuineen, kauluspaitoineen, solmioineen ja takkeineen. 1800-luvulla puvun oleellinen osa – ainakin keskiluokan ja kaupunkiväestön piirissä – oli hännystakki eli frakki, vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirryttiin yleisesti käyttämään lyhyempää pikkutakkia. Nykyään frakkiin pukeudutaan vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa, ja sen käyttäminen arkisissa yhteyksissä antaisi helposti hienostelevan – ja siten epämiehekkään – vaikutelman.

Esimerkkejä vaatekappaleista ja muista seikoista, joita ennen pidettiin asianmukaisina tai jopa pakollisina osina miehen ulkoasua mutta jotka nykyään antavat päinvastaisen vaikutelman, löytyy loputtomiin. Sydänkeskiajalla sekä miehet että naiset käyttivät pitkiä mekkoja, ja ainoa erottava tekijä oli naisten mekon leveämmät hihat. 1700-luvun yläluokan miehet käyttivät peruukkeja, puuteria ja röyhelöisiä paitoja. 1900-luvun alkupuoliskolla vaaleanpunainen oli monissa Euroopan maissa poikien, ei suinkaan tyttöjen vaatteiden väri.

Tällaiset ajan vaikutukselle alttiit kulttuuriset tekijät eivät sellaisinaan kerro maskuliinisuudesta tai sukupuolirooleista mitään. 1700-luvun puuteroitu aristokraatti kävi kaltaistensa kanssa kaksintaisteluja, vaaleanpunaista pidettiin miehekkäänä värinä koska se assosioitui vereen. Miltä mies on historian eri vaiheissa näyttänytkin, hänen osaansa on kuulunut valmius voimankäyttöön, urheuden ja päättäväisyyden osoittaminen ja kunnian varjeleminen. Hänen olennaisin miehisyytensä on aina ollut teoissa, ei ulkonäössä.

Alussa kuvailemani kaltaiset miehet saattavat mielessään vedota tähän kulttuuristen käytäntöjen muuttuvaisuuteen. He kenties ajattelevat, että vain teoilla on merkitystä ja ulkoisille seikoille voi viitata kintaalla. Tai sitten he pitävät kaikkea sukupuolirooleihin liittyvää typeränä ja katsovat autonomisina yksilöinä olevansa moisen yläpuolella. Mutta kuten sanoin, useimmat heistä eivät käytännön elämässään kuitenkaan toimi näkyvimpien rooliodotusten vastaisesti. He eivät ole kapinallisia vaan individualisteja, jotka haluavat olla ja elää sen kummemmin pohtimatta omaa miehisyyttään.

Korostetun individualistisesti asennoituvilla miehillä on voimakas riippumattomuuden tarve, mikä sinänsä menee yksiin klassisen miesihanteen kanssa. Miehenhän on perinteisesti odotettu ”kantavan oman kuormansa” ja pärjäävän toimissaan turvautumatta jatkuvasti toisten neuvoihin ja apuun. Mutta välinpitämättömyys antamistaan signaaleista ja muiden miesten mielipiteistä ei ole itsenäisyyttä vaan huolettomuutta. Ja kuten Don Corleone tiesi, huolettomuus sopii kyllä naiselle tai lapselle muttei aikuiselle miehelle.

Kaikkina aikoina miehet ovat pohtineet sitä, mitä he tekevät, miltä näyttävät ja miksi. Maskuliinisuudessa on pitkälti kyse tietynlaisen viestin antamisesta muille miehille, ja vääränlainen käytös tai ulkoasu saattaa viestiä heikkoudesta tai epäkunnioituksesta. Vaikka miehisyyden ulkoiset tunnusmerkit ovat aikaan sidottuina sinänsä mielivaltaisia, niillä on aina selkeästi määriteltävissä oleva sisältö. Itse suosin pitkiä housuja, koska shortsit ja polvihousut tuovat mieleen pikkupojat. Miesten puku taas viehättää minua jäykkyytensä takia: ryhdikkyyteen pakottavan muotonsa takia siinä on jotakin samaa kuin sotilasunivormussa tai haarniskassa.

Moderni mies ei välttämättä mieti tällaisia seikkoja, koska sallivassa, atomisoituneessa ja turvallisessa kaikki käy -ympäristössä väärillä valinnoilla on harvoin dramaattisia seuraamuksia. Kuitenkin hän vaistomaisesti välttää ainakin kaikkein ilmeisimpien feminiinisten viestien välittämistä.

Yltiöindividualististen miesten välinpitämättömyys on siis pelkkää poseerausta, ja todellisuudessa he ottavat huomioon sosiaalisten signaaliensa sukupuolen, vaikkeivät välttämättä teekään niin tietoisesti ja vaikkei mikään pakota heitä siihen. Mies ei koskaan voi olla sataprosenttisen tyytyväinen omaan maskuliinisuuteensa, sillä jossakin sisimmässään hän tietää, että voi joutua todistamaan sen. Tämä varautumaan kehottava sisäinen ääni on vaiennettu melkein kuulumattomiin kulttuurissa, josta puuttuvat miehuuskokeet, koettelemukset ja kunniaryhmät. Se on yhä olemassa, mutta niin hiljaisena että voimme höynäyttää itsemme uskomaan, että miehisyys on mitä tahansa mitä saammekin päähämme tehdä.

Elämme kulttuurisesti kuohitussa ympäristössä, ja kolikon toinen puoli on maskuliinisuuden miltei neuroottinen pähkäily. Monia ansiokkaitakin artikkeleita julkaissut yhdysvaltalainen Art of Manliness -blogi osoittaa sekin, miten kiinteä kosketus maskuliinisuuteen on menetetty. Sen kirjoittajat suistuvat itseparodian asteelle opettaessaan, miten tosimies käärii paidanhihansa, polttaa sikaria, irrottaa puutiaisen ihostaan, kaataa olutta lasiin ja solmii kravatin. Ongelma on siinä, että mies joka orjallisesti opettelee jokaisen Art of Manlinessin esittelemän taidon ei ole suvereeni klassinen miesten mies, vaan jonkinlainen postmoderni simulaatio sellaisesta.

Entisaikaan miehet oppivat asianmukaiset miehen taidot välittömästä ympäristöstään, perimätietona tai yrityksen ja erehdyksen kautta. Maskuliinisuus oli osa heidän luonnettaan, ja heidän luonteensa oli elämänkokemuksen muovaama. Enää tällaista käytännön oppia ei automaattisesti tule, ja niinpä melkein väistämättä erehdymme luulemaan, että maskuliinisuus on jokinlainen taito, tekhne, jonka voi sopivan oppikirjan avulla hallita. Modernin maailman perusta on miehisten hyveiden ja miehisen aggression (sanan kaikissa merkityksissä) tukahduttamisessa, ja niinpä pyrkimys maskuliiniseen ihanteeseen helposti rappeutuu mekaaniseksi jäljittelyksi.

Mutta on myös syytä myöntää, että jokainen mies on enemmän tai vähemmän modernin maailman rampauttama. Miehisyydestä on tullut eksistentiaalinen valinta, ja siksi olemme tuomittuja pohtimaan tämän valinnan olennaista sisältöä. Jokainen, joka ottaa maskuliinisuuden ihanteekseen, joutuu vakavasti harkitsemaan, miten soveltaa sitä käytäntöön. Ylimielinen välinpitämättömyys on umpikuja siinä missä ulkokohtainen roolileikkikin.