perjantai 8. toukokuuta 2020

Janten laki






















Janten laki, norjaksi Janteloven, on pohjoismainen käyttäytymiskoodi jonka tarkoituksena on suitsia yksilöllisyyttä ja kunnianhimoa. Kuten kaikki epäviralliset lait, Janten laki on mahdoton kumota ja sen olemassaolo tulee ilmi vain rikkomusten yhteydessä. Sen muotoili tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemose romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Laki sisältää kymmenen kohtaa:

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotain.

Sandemosen romaanin kertoja-päähenkilö viittaa vielä yhdenteentoista kohtaan, joka muodostaa Janten rikoslain: ”Älä luule, että on jotain mitä me emme jo tietäisi sinusta.” Siihen sisältyy kätketty uhkaus: jos et noudata edellä mainittuja pykäliä, meiltä löytyy kyllä keinoja palauttaa sinut ruotuun.

Vaikka Sandemose keksi Janten lain satiirisessa tarkoituksessa, jotkut poliitikot ja sosiologit ovat käyttäneet sitä vertauskuvana sille, miten Pohjoismaille ominainen sosiaalinen kontrolli on luonut vakaan yhteiskunnan ja toimivan hyvinvointivaltion. Libertaarit ovat taas tulkinneet sen kuvaukseksi pohjoismaisen sosiaalidemokratian vihamielisyydestä kaikkea yksilöllisyyttä ja oma-aloitteisuutta kohtaan. Mutta Sandemosen alkuperäinen tarkoitus oli luultavimmin pikkupaikkakuntien hengen tai yleisemmin yhteisöelämän tukahduttavien piirteiden kuvaaminen. Romaanin päähenkilö kertoo huomanneensa, että laki ei suinkaan rajoittunut Janten kylään vaan ”oli kaikkialla, se oli Kanadan preerioilla, se levittäytyi yli USA:n, se kukoisti Jevnakerissa ja rehotti Jyllannissa.”

Jotakin leimallisen pohjoismaista Janten laissa kuitenkin on. Pohjoismaisten yhteiskuntien luja konformismi paitsi pitää niitä koossa, myös tunkeutuu syvälle jäsentensä psyykeen. Se kiteytyy naljailevaksi ja nalkuttavaksi sisäiseksi ääneksi, vihamieliseksi yliminäksi, jonka alituisen läsnäolon takia suomalainenkaan ei ole koskaan aivan yksin. Jotkut tutkijat ovat yhdistäneet Jante-mentaliteetin Pohjoismaiden verraten korkeisiin itsemurhalukuihin, ja itsemurha onkin lopullinen vastaus mitätöivälle sisäiselle äänelle – osoitus, että kyllä minä sentään johonkin pystyn.

Janten laki ei varsinaisesti suuntaudu poikkeavuutta tai lahjakkuutta vastaan, sen tarkoitus on pikemminkin estää sitä toteutumasta. Kuten Erno Paasilinna totesi, Suomen pikkupaikkakunnilla kyllä arvostetaan kaunista lauluääntä, hyvää päässälaskutaitoa tai taitavaa piirtämistä. Samoin nykyään arvostetaan Idolsin tai X Factorin voittajaa, niin kauan meille on tolkutettu että luovat alat ovat kansantaloudellisesti hyödyllisiä. Mutta jos lahjakkuuteen sisältyy konfliktiaineksia, sitä ei siedetä pienissä eikä suurissa piireissä. Lahjakkuus hyväksytään varauksetta vain jos sillä on mahdollista saada titteli. Lääkäriä, insinööriä ja toimitusjohtajaa katsotaan aina ylöspäin.

Ellei lahjakkuudella ole suojanaan titteliä, hän joutuu kehittämään mutkikkaampia puolustusmekanismeja Janten lakia vastaan. Jotkut, kuten minä tai edesmennyt Jörn Donner, kehittävät raa'an, miltei patologisen ylimielisyyden, joka antaa ulospäin läpitunkemattoman vaikutelman. Se viestittää: ei kannata yrittää, tähän tyyppiin ei pure mikään. Toiset, kuten Veikko Huovinen, valitsevat haarniskakseen humoristin roolin. Kukaan ei tapa kylähullua, ja jos saa ihmiset nauramaan, he unohtavat olevansa itse pilanteon kohteena. Paavo Haavikko keräsi turvakseen mittavan omaisuuden. Pentti Linkola taas selviytyi ryhtymällä sijaiskärsijäksi. Suomalainen voi kunnioittaa jopa kunniallista ihmistä, jos tämä kärsii, ja Linkola otti kantaakseen – vieläpä korkojen kera – kaiken sen surun, jota hyvinvointi-Suomen asukki sisimmässään tuntee lapsuuden maisemien katoamisesta puupeltojen, moottoriteiden ja krääsävuorten tieltä.

On myös mahdollista kiertää lakia teeskentelemällä mukautuvansa siihen. Jos pysytään kirjallisuuden piirissä, tämän strategian valinneista tunnetuin lienee Hannu Raittila. Hän väheksyy alati itseään ja tuhahtelee neromyytille päästäkseen toisaalla kehuskelemaan, miten on jo ammoisista ajoista ollut mukana kulttuuripiireissä ja tuntee ne kuin omat taskunsa. Tällainen tekonöyryys ja kaupankäynti on vaivaannuttavin muoto siitä skitsoidista ajattelumallista, johon Janten laki itse kunkin väistämättä ajaa.

Jotkut välttävät silkkaa sinnikkyyttään musertumisen laintaulujen alle. Jos kirjailija tai kuvataiteilija tekee laajan tuotannon, hän saattaa saada osakseen arvostusta, sillä työssä on tärkeintä määrä eikä laatu. Tai sitten hän vain elää niin vanhaksi, ettei hänestä ole enää varsinaista haittaa, ja hänet saatetaan jopa palkita. Kun hän on turvallisesti kuollut, häntä voidaan muistella sanomalla ”Hän oli erikoinen ihminen” tai ”Häntä ei ymmärretty omana aikanaan”.

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Kuolevainen, viides luku


Oheinen teksti on viides luku vuonna 2016 ilmestyneestä kirjastani "Kuolevainen". Joitakin viikkoja sitten näkemäni italialaiset uutiskuvat, jossa armeijan kuorma-autot kuljettavat koronavirukseen kuolleiden ruumiit pois sairaalasta, saivat miettimään luvussa käsittelemiäni aiheita. Näin niissä ruumissaattojen hetkellisen paluun länsimaiseen katukuvaan. Tästä sain yllykkeen julkaista luku tässä blogissa.


***

Kaikkien on kuoltava. Tämä tosiasia on näkökulmasta riippuen joko epäreilu tai lohdullinen. Mutta onko se kiistämätön tosiasia? Jorge Luis Borges kirjoitti jossakin runossaan, että kuolema on vain tilastollinen todennäköisyys, eikä kukaan voi välttää mahdollisuutta olla ensimmäinen kuolematon.

Monessa uskonnossa kuolema on jotakin luonnotonta, joka ei kuulunut jumalten alkuperäisiin suunnitelmiin. Juutalaisuuden ja kristinuskon paratiisistakarkoitusmyytissä ihminen menettää kuolemattomuutensa rangaistuksena liiasta uteliaisuudestaan. Banksin saarilla Tyynellämerellä asuva luonnonkansa uskoo, että ihmissuvun kantaäiti loi nahkansa käärmeen tavoin ja näin uudistuessaan pysyi kuolemattomana. Kerran hän kuitenkin tuli lapsensa luo juuri nahkansa luotuaan, eikä lapsi enää tunnistanut häntä. Niinpä äidin oli puettava vanha nahkansa takaisin ylleen, jolloin ikääntyminen ja kuolema saivat alkunsa. Victoriansaaren eskimoiden mukaan ihminen oli kuolematon, kunnes eräs eskimoperhe vaelsi poikkeuksellisen ankarana talvena liian kauas ruoanhakumatkallaan ja menehtyi.

Myös modernilla biologialla on näkemyksensä kuoleman historiasta. Kirjassaan Kuoleman toiset kasvot (1996, suom. 1998) amerikkalainen immunologian professori William R. Clark toteaa, että kuolema ei liity erottamattomasti elämän määritelmään. Orgaanisen elämän historiassa kuolema väistämättömänä kohtalona ilmestyi näyttämölle vasta arviolta miljardi vuotta sitten.

Kuoleman synty on kytköksissä suvullisen lisääntymisen syntyyn – siis hetkeen, jolloin varhaisimmat yksisoluiset eliöt kehittyivät monimutkaisemmiksi elämänmuodoiksi. Kun maapallon kaikki elämä koostui yksisoluisista, kaikki lisääntyminen tapahtui jakaantumalla. Solu kopioi DNA:nsa itsenäisesti ja jakaantui sitten kahdeksi klooniksi alkuperäisestä. Jos tällaiselle yksisoluiselle bakteerille järjestettäisiin ihanteelliset olosuhteet, se jatkaisi kloonautumista loputtomiin. Tosielämässä tällaisia olosuhteita ei tietenkään ole, vaan jossakin vaiheessa ravinto tai lebensraum loppuu, tai eliö joutuu pedon saaliiksi. Se siis kuolee tapaturmaisesti, mutta vanhenemiskuolema ei ole sen ennalta määrätty kohtalo.

Seksin avulla tapahtuvan lisääntymisen kehittyminen tarkoitti, että lisääntymiseen käytettävä DNA eristettiin kehossa muutamaan erikoistuneeseen soluun eli itusoluun. Itusolujen ainoa tehtävä on siirtää DNA sukupolvesta toiseen. Muiden solujen DNA vain pitää yllä niiden perustoimintoja, ja ennen pitkää siitä tulee ylimääräistä ja merkityksetöntä. Vanheneminen ja kuolema ovat
korkeampien elämänmuotojen osa, niiden elämä voi jatkua vain jälkeläisissä.

(…) ainoastaan itusoluissa on jäljellä kuolemattomuuden mahdollisuus. Jossakin kohdassa yksilön elinkiertoa ne saattavat jättää kehon, yhdistyä muihin itusoluihin ja jatkaa jakautumista tuottaakseen jälkeläisiä, jotka jakautuvat ja tuottavat uuden monisoluisen eliön, jolla on uudet itusolut. Tämän tapahtuessa itusolujen vanhenemiskello nollautuu, aivan kuin tohvelieläinten konjugaation jälkeen. Muut kehon solut, somaattiset solut, on tuomittu – ohjelmoitu – vanhenemaan ja kuolemaan. Kun ne kerran ovat suorittaneet tehtävänsä, itusolujen eloonjäännin varmistamisen, niitä ja niiden ylimääräistä DNA:ta ei enää tarvita.

Rakkaus ja kuolema ovat siis yhtä muuallakin kuin runoilijoiden säkeissä.

Elämän perustavimmista asioista, erotiikasta ja kuolemasta, on nykyään toinen niin näkyvästi esillä ettei sitä pääse pakoon, toinen taas visusti kätketty. Yksi syy lienee se, että kuolema ei ole yhtä suoraviivaisesti tuotteistettavissa kuin erotiikka. Seksillä myydään kaikkea mahdollista kitaroista suklaaseen, sillä kaikki haluavat naida mutta kukaan ei halua kuolla. Lehtien palstoilla
puhutaan häämuodista ja trendikkäistä morsiamista, muttei hautajaismuodista ja trendikkäistä vainajista. Katukuvassa ihmisen kuolevaisuudesta muistuttavat enää kirkot, joiden katolla seisoo tyylitelty antiikin aikainen teloitusväline.

Patenttiselitys kuoleman näkymättömyydelle on modernin ihmisen kuolemanpelko. Selitys ontuu, koska se sisältää ajatuksen, etteivät ennen modernia aikaa eläneet pelänneet kuolemaa. Toki he pelkäsivät, kukin omista syistään, ja lisäksi he pelkäsivät kuolleita. Esiteollisessa Suomessa virallisen kristinuskon rinnalla elänyt kansanomainen taikausko oletti vainajan olevan vaarallinen erityisesti lähimmille omaisille. Vainajien maailmassa asioiden uskottiin kääntyvän ylösalaisin, jolloin elinaikana läheisimmät olivatkin kuoleman jälkeen suurimpia vihollisia. Ruumiinpesijän tehtävät lankesivat yleensä iäkkäille, vaihdevuodet ohittaneille naisille, koska vainajan läsnäolo olisi voinut vahingoittaa hedelmällisten naisten tulevaa jälkikasvua. Kaiken vainajan kanssa
tekemisissä olevan yllä oli maaginen aura: ruumiinpesussa käytetty vesi ja ruumislaudasta vuollut tikut kelpasivat taikuuden harjoittamiseen.

Kenties entisajan ihmiset olisivat kätkeneet kuoleman yhtä tehokkaasti kuin mekin, jos heillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Mutta sairaaloita oli vähän, ja niiden tarkoituksena oli lähinnä koota tartuntatauteja sairastavat ja varattomat kuolevat saman katon alle, joten suuri enemmistö kuoli kotonaan omaisten silmien alla. Keinoja välttää kuolema tai hidastaa sitä oli niukasti. Niinpä jokainen täysi-ikäiseksi elänyt ehti nähdä, ainakin jos asui maaseudulla, lukuisia kuolevia ja kuolleita ja osallistua ruumissaattoihin. Joillakin Suomen paikkakunnilla keskiaikainen ruumiinvalvojaisperinnekin sinnitteli aina 1900-luvun alkuun saakka.

Nykyään kuolleiden käsittely ja kuljetus on ulkoistettu erityisille ammattikunnille. Jos ihminen kuolee sairaalassa, hänen ruumiinsa pesee ja vaatettaa sairaalan henkilökunta, sen jälkeen tomumaja siirtyy hautaustoimiston vastuulle. Jos hän kuolee jossakin muualla, ruumis toimitetaan obduktiopreparaattorien ja oikeuslääkärien käsiin.

Jälkimmäisenä mainitut ammattikunnat ovat tulleet minulle tutuksi, koska Carita työskentelee heidän kanssaan. Suomen laki edellyttää, että vainajalle suoritetaan oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus jos kuolemaan liittyy edes teoreettinen henkirikoksen
mahdollisuus tai kuolinolosuhteet ovat millään tavoin epäselvät. Niinpä oikeiden henkirikosten uhrien lisäksi myös jokainen autokolarissa surmansa saanut, juhannuksena hukkunut, kotonaan hirttäytynyt, kadulla sydänkohtaukseen tuupertunut, metsästysretkellä harhaluotiin menehtynyt ja yliannoksen huumeita ottanut avataan ja hänen kuolinsyynsä tutkitaan määrätyn protokollan mukaisesti. Etelä-Suomen läänissä tämä tehdään Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen osastolla,
joka tällä hetkellä sijaitsee Ruskeasuolla.

Seurusteluaikanamme Carita suositteli minulle Valtteri Suomalaisen kirjaa Kuolet vain kahdesti (1994) valottaakseen sitä, millainen hänen työpaikkansa on ja mitä siellä käytännössä tehdään. Suomalainen työskenteli useita vuosia Helsingissä obduktiopreparaattorina eli oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten suorittajana, ja kirja sisältää sekä asiallista informaatiota kirjoittajansa vähän tunnetusta työnkuvasta että hirtehisiä anekdootteja eriskummallisimmista tapauksista joihin hän on harvinaisessa ammatissaan vuosien varrella törmännyt.

Obduktiopreparaattori oli aivan viime vuosiin saakka ammatti, johon ei ollut minkäänlaista valmistavaa koulutusta. Taito opittiin seuraamalla kokeneempien kollegojen työskentelyä ja lukemalla ihmisen anatomiaa siinä sivussa. Nykyään ammattiin on olemassa tutkinto Oulun seudun ammattiopistossa. Preparaattori on oikeuslääketieteen proletaari, joka tekee perustason ruumiinavauksen ennen kuin lääkäri siirtyy tarkempaan avaukseen. Hän suorittaa kallon sahauksen, aivojen poiston, rintaontelon avauksen ja kaikkien sisäelinten irrotuksen.

Kuolet vain kahdesti panee ajattelemaan sitä, kuinka lukemattomilla eri tavoilla ihminen voi päättää päivänsä. Suomalainen kertoo bulimiaa sairastaneesta naisesta, joka oli ahminut pullapitkoa niin vimmaisesti että hänen mahalaukkunsa oli täyttynyt, jolloin pullamössö oli alkanut nousta ylös ruokatorvea ja tukkinut lopulta henkitorven. Rakennustyömaan panostajana työskennellyt mies oli kyllästynyt elämäänsä ja valinnut itsemurhavälineeksi kaksi laatikollista gelatiinidynamiittia. Hänen ruumiinsa oli kaasuuntunut räjähdyksessä kokonaan lukuunottamatta toista korvalehteä, joka toimitettiin preparaattorien ja oikeuslääkäreiden ihmeteltäväksi. Eräs lähes 300-kiloinen vainaja oli puolestaan kuollut keuhkojen painuttua kasaan massan painosta.

Monet ikäpolveni ihmiset eivät ole kertaakaan nähneet edes ”tavallista” vainajaa, mutta Suomalaisen ja hänen kollegoittensa työsarkana on tuhoutumisen ja lahoamisen koko kirjo. Vedessä pitkään lionneet ”hapanimelät” ruumiit ovat turvonneet moninkertaisiksi ja kaikki sisäelimet ovat muuttuneet juoksevaksi massaksi. Maastossa kauan lojuneiden vainajien sisältä voi löytyä kilokaupalla kärpäsentoukkia. Junan alle hypänneiden jäänteet muistuttavat koostumukseltaan tavallista jauhelihaa.

Tuodessaan esiin tällaisia yksityiskohtia Kuolet vain kahdesti on radikaali teos. Se aiheuttaa paitsi naurunpyrskähdyksiä, myös eksistentiaalista kauhua. Sen jälkeen kun läheisemme siirrettiin kuolemaan sairaaloiden seinien sisälle, olemme alkaneet kuvitella että maailmasta poistuminen on siistiä ja vaivatonta ”nukahtamista”. Olemme unohtaneet tai ainakin halunneet unohtaa sen, että ihmisiä edelleen ruhjoutuu, palaa, tukehtuu ja silpoutuu kuoliaaksi. Heitä ammutaan, puukotetaan, kuristetaan ja lyödään tylpällä esineellä, he hukkuvat ja hyppäävät seitsemännestä kerroksesta asfalttiin. Eikä ihmisruumiin asteittainen muuttuminen tomuksi ole esteettistä katsottavaa. Kaiken tämän Kuolet vain kahdesti kertoo sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on ammatikseen jatkuvassa kosketuksessa kuolemaan. Se näyttää, miten arkinen ja banaali asia kuolema on silloinkin, kun se tapahtuu epämiellyttävällä tai erikoislaatuisella tavalla.

Olen kerran ollut oikeuslääketieteen osastolla työaikaan kiertokäynnillä. Toimittajatkin päästetään yleensä paikalle vasta työpäivän päätyttyä kun ruumiinavauksia ei enää ole kesken, mutta minulle suotiin tämä harvinainen tilaisuus kiitokseksi siitä, että toin hankkimamme koiranpennun näytille Caritan työkavereille. Koira jäi taukohuoneeseen työntekijöiden hellittäväksi ja Carita esitteli minulle sillä välin osaston toimintaa. Avaussalissa näin juuri auki leikatun vainajan, jonka aivot ja sisäelimet oli poistettu ja aseteltu siististi metallisiin astioihin. Koin jälleen saman epätodellisuuden tunnun kuin aina vainajia nähdessäni: ensi vilkaisulla se näytti pikemminkin opetustarkoituksiin valmistetulta anatomiselta nukelta kuin oikealta ihmisruumiilta. Mietin, että kauhu- ja väkivaltaelokuvien erikoistehosteet lienevät varsin realistisia, sillä näkemäni muistutti erehdyttävästi niitä. Avaussalissa ja käytävillä leijui imelä kalman haju, mutta paikalla oli tuolloin vain melko tuoreita vainajia, joten se ei ollut erityisen päällekäyvä.

Monet näkymät oikeuslääketieteen osastolla olivat irvokkaita, mutteivät sellaisia joista olisin varsinaisesti järkyttynyt. En pystyisi seuraamaan vaikkapa tuskallista eläinkoetta tai raipparangaistuksen täytäntöönpanoa, mutta vainajien keskellä kävely ei tuottanut hankaluuksia. Minulla ei ollut henkilökohtaisia siteitä yhteenkään avauspöydällä makaavaan, ja mitä he sitten olivatkaan elämänsä aikana tai kuolemansa hetkellä kokeneet, kaikesta näki että heidän kärsimyksilleen oli tullut piste. He olivat pelkkiä materiankappaleita, eivätkä heidän sisuskalunsa radikaalisti eronneet vaikkapa kalan, linnun tai jäniksen sisäelimistä, joita olin tottunut sekä näkemään että käsittelemään. Preparaattorien työvälineet, erilaiset sakset, pihdit, veitset ja sahat, synnyttivät pikemminkin esteettisen kuin kammottavan vaikutelman. Tilannekomiikkaakin vierailuuni sisältyi: avaussalin ovella seistessäni yksi preparaattoreista tuli luokseni yllään maski ja roiskeiden täplittämä esiliina, riisui veriset suojakäsineensä, kätteli minua ja kertoi pitävänsä kirjoistani.

Mutta monia ihmisiä ei saisi suin surminkaan lähtemään vastaavanlaiselle tutustumiskäynnille. Kuulen Caritalta silloin tällöin juttuja lääketieteen opiskelijoista ja jopa poliiseista, jotka pyörtyvät seuratessaan ruumiinavausta. Eikä arkaainen kammo ja vainajiin liittyvä taikausko ole kadonnut mihinkään: tuikitavalliset, normaalilla järjenjuoksulla varustetut ihmiset kyselevät usein Caritalta, kummitteleeko hänen työpaikallaan ja kuinka hän uskaltaa olla siellä iltaisin. Vaikka yhteiskuntamme haluaa kiihkeästi osoittaa kykenevänsä käsittelemään kaikkea rationaalisesti ja lehdet ovat täynnä artikkeleita läheisen menettämisestä ja surutyöstä, useimmat kavahtavat välittömästi kun kuolema tulee liian lähelle tai näyttää epämiellyttävältä.

Hedelmällistä onkin lukea Valtteri Suomalaisen kirjan rinnalla Evelyn Waughin lyhyttä romaania Rakkaamme (The Loved One, 1948). Waugh ei kuvaa kuolemaa vaan sitä, miten se meikataan näkymättömäksi. Rakkaamme sijoittuu Kaliforniaan, jossa ruumiiden käsittelystä ja hautaamisesta on tullut jättimäinen bisnes palsamoijineen ja kosmetologeineen, jotka retusoivat vainajista pois kaiken epäesteettisen ja puuteroivat kuoleman lempeäksi uneksi.

Rakkaamme on konservatiivisen britin kirjoittama satiiri amerikkalaisesta kulttuurista, sen kyvystä muuttaa mikä tahansa kauppatavaraksi. Amerikkalaiset ovat ainoa kansakunta, joka on onnistunut kaupallistamaan kuoleman melkein yhtä hyvin kuin seksin. Se on kuitenkin edellyttänyt kuoleman ilmiasujen uutteraa muokkaamista. Palsamoinnista tuli 1900-luvun alussa yleinen
käytäntö, mitä se on Yhdysvalloissa edelleen. Palsamoidut vainajat ehostettiin muistuttamaan pikemminkin häiden kuin hautajaisten päähenkilöä. Samoin luovuttiin laudasta veistetyistä yksinkertaisista arkuista, ja tilalle tulivat ylelliset ja kestävät viimeiset leposijat, jotka saatettiin päällystää ulkoa teräksellä ja vuorata sisältä vaahtokumilla tai jousitetuilla patjoilla. Omaisille alettiin siis myydä vainajan ikuista säilymistä.

Tällaiseen kuolemankulttuuriin Waugh tutustui Los Angelesin liepeillä sijaitsevalla Forest Lawnin hautausmaalla ja siirsi vaikutelmansa romaaniin. Life-lehteen laatimassaan artikkelissa ”Death in Hollywood” hän kirjoitti:

Forest Lawn on tietoisesti kääntänyt selkänsä 'vanhoille kuoleman tavoille', Taivaan ja Helvetin armottomille vaihtoehdoille, ja lupaa asukkailleen ikuista onnea... Tri Eaton (hautausmaan perustaja, kirj. huom.) on ensimmäinen ihminen joka tarjoaa ikuista pelastusta hautauspalveluista maksettavaan samaan hintaan. (…) Ruumis ei mätäne; se elää kuolemassa tyylikkäämpänä kuin koskaan aikaisemmin, tuhoutumattomassa A-luokan teräksestä ja betonista tehdyssä kuoressaan; sielu menee suoraa päätä Unihuoneesta Paratiisiin, missä se nauttii loputtomasta lapsuudesta.

Romaanissaan Waugh kuvaa hyvän maun rajoja kunnioittamatta sen irvokkuuden, johon lapsekas toive kuoleman kesyttämisestä johtaa. Tarinan päähenkilö Dennis Barlow antaa itsemurhan tehneen setänsä ruumiin hautaustoimisto Kuiskivien kunnaiden huolehdittavaksi, ja näkee lopputuloksen hautajaisissa avoimen arkun äärellä:
Ja kasvot jotka käänsivät sokean silmänsä Dennisiä kohti – kasvot olivat kertakaikkisen hirvittävät; iättömät kuin kilpikonnan kasvot ja yhtä epäinhimilliset; maalattu ja virnistelevän rietas ivamukaelma johon verrattuna Dennisin hirttosilmukasta löytämä paholaisnaamio oli juhlakoriste jollaisen hänen setänsä olisi voinut panna kasvoilleen joulujuhlissa.

Voimme tietenkin hymähdellä naiiveille amerikkalaisille, mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain heidän tapansa lakaista kuolemanpelko maton alle, heidän variaationsa yleislänsimaisesta teemasta. Synnynnäisinä optimisteina amerikkalaiset eivät kätke ahdistuksen aiheuttajaa vaan käyttäytyvät kuin ei olisi mitään syytä ahdistua. He aivan vilpittömästi uskovat, että vaikeimmatkin kysymykset voidaan ratkaista pragmaattisen ajattelun keinoin ja että mikä tahansa voi olla materiaalisen hyödyn, siis korkeimman hyvän, lähde. Niinpä kuolemankin yltä voidaan formaldehydin, plastiikkakirurgian ja kosmetologian avulla riisua kaikki pelkoa herättävä arvoituksellisuus ja tarjoilla se suurelle yleisölle ikuisena lapsuutena. Hautaustoimiston työntekijä selittää Dennis Barlow'lle:

On luonnollisen vaistonvaraista, mr. Barlow, kavahtaa tuntematonta. Mutta jos asioista keskustellaan avoimesti ja vilpittömästi, sairaalloiset ajatukset väistyvät. Tämä on yksi niistä seikoista, joita psykoanalyysi on meille opettanut. Tuokaa pimeät pelkonne tavallisen ihmisen tavalliseen päivänvaloon, mr. Barlow. Tajutkaa että kuolema ei ole teidän oma yksityinen tragedianne, vaan ihmisen yleinen osa. (…) Monet ihmiset antavat elinvoimansa tyrehtyä ennenaikaisesti ja ansiokykynsä vähetä yksinkertaisesti kuolemanpelon vuoksi. Jos tämä pelko poistetaan, heidän todennäköinen elinaikansa itse asiassa kasvaa. Valitkaa nyt, kun teillä on vapaata aikaa ja terveyttä valita, lopullinen hautausmuoto jonka te itse haluatte, maksakaa siitä nyt kun te siihen parhaiten pystytte, vapaana kaikesta ahdistuksesta. Pankaa dollari liikkeelle, mr. Barlow; Kuiskivat kunnaat pystyy ottamaan sen vastaan.

Jossakin sisimmässään ihminen ei kuitenkaan voi olla tajuamatta tällaisen sievistelyn pohjatonta falskiutta. Mikään ei lopulta pelasta meitä tiedolta, että me todella kuolemme, kenties jopa sotkuisesti ja tuskallisesti. Niinpä me tavalla tai toisella kapinoimme kuolemaan kohdistuvaa häveliäisyyttä vastaan, samalla tavoin kuin me ennen uhmasimme seksuaalisuuden kieltämistä. Moderniin kulttuuriin kuuluu kuoleman pornografiaksi kutsuttu ilmiö, joka eroottisen pornografian tavoin tuo tabuna pidetyn asian liioiteltuna esiin. Aivan valtavirtaiset elokuvat ja romaanit esittelevät yleisölle murhia, onnettomuuksia ja mätäneviä ruumiita. Tämän hetken suosituimpiin tv- sarjoihin niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa kuuluu hyvin graafinen The Walking Dead, jossa ylösnousseet, lahoamisen eri asteita läpi käyneet vainajat jahtaavat eläviä. Sarjamurhaajat, tappavat virukset ja kannibaalit ovat kuuluneet viihteen perusarsenaaliin jo pitkään. Myös todellista väkivaltaista kuolemaa sisältävää video- ja valokuvamateriaalia on helposti saatavilla internetin niin sanotuilla goresivustoilla, joista suosituimmilla on jopa 15 miljoonaa kävijää kuukaudessa. Niillä voi nähdä teloituksia, sotavainajia, auto-onnettomuuksia ja muita turmia, itsemurhia ja jopa murhia. Vielä omassa nuoruudessani tällaista tavaraa sisältävät videonauhat kiersivät kädestä käteen suttuisina kopioina, mutta nykyään kuka tahansa utelias teini löytää vastaavaa nopealla Google-haulla.

Viktoriaanisen ajan englantilaisessa kirjallisuudessa, vaikkapa Dickensillä ja Thackeraylla, oli yleistä kuvata realistisesti ihmisen viimeisiä hetkiä kuolinvuoteella. Tuonaikaisissa romaaneissa koko suku kokoontui seuraamaan jonkun henkilön menehtymistä sairauteen tai vanhuuteen. Nykyään tämäntyyppisen kuoleman seikkaperäiset kuvaukset fiktiossa ovat paljon harvinaisempia. Äkkiseltään mieleen tulee vain pari elokuvaa, Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja ja Haneken Rakkaus. Erikoista kyllä, huomattavasti yleisempiä ovat väkivaltaisen kuoleman kuvaukset, vaikka verraten harva modernin hyvinvointiyhteiskunnan asukki päättää päivänsä väkivallan uhrina. Kyseessä saattaa olla eskapismi, pelko käsitellä sitä tapaa jolla todennäköisimmin kuolemme. Tai sitten kapinallinen halu muistuttaa, että kuolema ei koskaan ole helppo ja ymmärrettävä tapahtuma. Kummatkaan vaikuttimet ovat tuskin kovin tietoisia.

Tietoisempaa kapinaa näkee sellaisissa lähinnä kuvataiteen piiriin kuuluvissa ilmiöissä, jotka tieten tahtoen pyrkivät häiritsemään ja shokeeraamaan kuoleman kuvastolla. Usein niissä pyritään jopa tuomaan todellinen kuolema teoksiin mukaan. Amerikkalainen Andres Serrano on valokuvannut ruumishuoneilla muun muassa AIDSiin, aivokalvontulehdukseen ja tulipalossa kuolleita vainajia. Islantilainen taiteilija Snorri Ásmundsson suunnittelee videota, jossa hän tanssisi oikeiden ruumiiden kanssa. Teosta varten hän on etsinyt internetin kautta parantumattomia tauteja sairastavia ihmisiä, jotka suostuisivat lainaamaan ruumistaan kuolemansa jälkeen.

Tällainen taiteentekeminen on transgressiota, jossa yritetään rikkoa kuoleman ympärille kasaantunut hiljaisuus. Kunnianhimoisesta päämäärästään ja usein tukevan teoreettisesta otteestaan huolimatta siinä on jotakin kovin pinnallista. Kuolema ei nimittäin antaudu kiinteälle katseelle, esitettiinpä se miten suoraan ja yksityiskohtaisesti hyvänsä. Joissakin ihmisissä vainajia esittävät valokuvat herättävät vaistonvaraisia puistatuksia tai moralistista taivastelua. Jotkut toiset, kuten minä, katsovat niitä välinpitämättöminä koska ymmärtävät ruumiin olevan vain tyhjä kuori vailla mitään mikä elävässä ihmisessä saa kiintymään tai kiinnostumaan. Kumpikaan reaktio on tuskin sellainen, jota nämä taiteilijat ovat tavoitelleet.

Lisäksi ärhäkät avantgardistit ovat myöhässä, sillä kuolema ei enää kelpaa suurta yleisöä ravistelevan provokaation materiaaliksi. Kuolemaa on pitkään sanottu viimeiseksi tabuksi, mutta enää ei voi ainakaan väittää, ettei sitä haluttaisi avoimen keskustelun piiriin. Länsimaisen ihmisen kuolemasuhteesta on kirjoitettu valtavat määrät tutkimusta, ja maassamme on jopa Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry., joka julkaisee kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää Thanatos- verkkolehteä. ”Läheisen menetyksen kohtaaminen” ja ”surutyö” kuuluvat psykologien ja naistenlehtien toimittajien kiinteään sanavarastoon. Psykopuhe ja akateeminen jargon ovat siinä määrin tunkeutuneet synkkänä ja uhkaavana kohoavaan linnakkeeseen, että Andres Serranon ja Damien Hirstin kuolematutkielmat eivät vie ruokahaluamme vaan kelpaavat kepeän kultivoituneiden lounaskeskustelujen aiheeksi.

Mutta tämä ei toki tarkoita, että me valistusajan perilliset olisimme kriittisen järkemme avulla päässeet sinuiksi ajallisuutemme kanssa ja voisimme voitonriemuisina todeta ”Kuolema, missä on sinun otasi?” Olemme kyllä oppineet puhumaan kuolemasta käsitteellisesti, olemme kiinnostuneita siitä tieteellisesti ja teemme siitä syvähenkisen oloista taidetta. Teknisesti osaamme myöntää olevamme kuolevaisia: ostamme henkivakuutuksen, jotta lähiomaisemme eivät joutuisi pulaan. Mutta sydämessämme meistä tuntuu, että olemme kuolemattomia. Emmekä, yllätys yllätys, ole siitä huolimatta yhtään onnellisempia kuin esivanhempamme, joille kuolevaisuus oli itsestäänselvää ja epämukava kuolema todennäköistä.

Kenties emme osaa sisäistää kuolevaisuutta, koska emme ymmärrä mitä kohtalo tarkoittaa. Meitä ympäröivät koneet ja koneistot, jotka pitävät yllä elämäämme vaikkei valtaosa ihmisistä osaa ylläpitää niitä eikä edes ymmärrä niiden toimintaperiaatetta. Jo Helsingin sähkönjakelun katkeaminen vuorokaudeksi talvipakkasilla johtaisi joukkokuolemiin, mutta niin kauan kuin mitään tällaista ei tapahdu, tunnemme elämän olevan omissa käsissämme ja uskomme sen jatkuvan vielä käsityskykymme ulottumattomissa olevan ajan. Kuvittelemme, että olemassaolon ahdistus voitetaan tehokkaimmin lineaarisella ja edistyksellisellä historiankäsityksellä, jossa loistava tulevaisuus on aina kulman takana.

Kollektiivisessa tajunnassa kuolema on lakannut olemasta kohtalo johon on alistuttava tai vihollinen jota vastaan on kamppailtava. Jonkun kuolema tuntuu pikemminkin kiusalliselta, joltakin mitä ei olisi pitänyt tapahtua tai mitä olisi pitänyt lykätä. Edelfeltin maalaus ”Lapsen ruumissaatto” ei valistuneen nykykatsojan silmissä ole kuvaus musertavasta tragediasta tai elämän väistämättömästä varjosta, vaan ikävästä tapauksesta joka olisi voitu välttää paremmalla hygienialla, riittävällä ravinnolla ja nykyaikaisella terveydenhoidolla. Sen pidemmälle katsoja ei mielellään mieti, koska silloin voisi herätä epämiellyttävä ajatus: tiede keksii vielä kuolemattomuudenkin, mutta liian myöhään minun kannaltani.

Ihmisten suurille massoille muunlainen käsitys kuolemasta on tuskin edes mahdollinen tänä aikana. Automaatio ja kylläisyys sulkee itse kunkin omaan uneliaan optimismin kapseliinsa, ja havahtuminen tapahtuu kenties vasta elämän viimeisinä hetkinä. Tällöin ei synny yhteisiä kuoleman rituaaleja, jotka riittävän vakuuttavasti kertoisivat meille, että olemme väliaikaista roolia esittäviä vainajia. Ei ole kovin pian odotettavissa kuoleman paluuta arkisen aherruksen keskelle ruumiinvalvojaisten, hautajaissaattojen ja itkijänaisten muodossa.

Mutta yksilöllisiä ratkaisuja on toki olemassa, kuten kaikkina aikoina. Eräs sellainen on luonteeltaan hyvin aristokraattinen mutta silti kaikkien ulottuvilla: itsensä kuvitteleminen kuolleeksi. Menetelmällä on länsimaisessa kulttuurissa pitkät perinteet. Rooman keisareilla ja sotapäälliköillä oli voitonparaateissaan mukanaan orja, joka pidellessään laakeriseppelettä isäntänsä otsalla samalla kuiski tämän korvaan: ”Muista, että olet kuolevainen.” Monen maineikkaan sotajoukon tunnuksena on ollut pääkallo sääriluineen, ja Espanjan muukalaislegioonan taisteluhuutona on edelleen Viva la muerte! (”Eläköön kuolema!”) ja marssilauluna El novio de la muerte (”Kuoleman morsian”). Paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella, Kalervo Palsa teki lukemattomia itseään koskevia kuolinilmoituksia ja sijoitti niitä maalauksiinsa ja sarjakuviinsa. Tämän hienon tradition tukemana kuka tahansa voi aloittaa päivänsä kuvittelemalla makaavansa kuolinvuoteella tai arkussa.

Myös muutama suomalainen oppilaitos on soveltanut kuvailemaani perinnettä. Posion koululla järjestettiin vuonna 2012 kurssi, jossa kukin osallistuja valmisti itselleen ruumisarkun. Rovaniemen kaupungin kansalaisopisto järjesti loppuvuodesta 2014 Nivavaaran koululla vastaavanlaisen kurssin. Tekijöille annettiin arkun ulkomitat ja valittu materiaali ei saanut olla myrkyllistä. Sisätilan mitat, pinnan käsittely ja sisustusverhoilu oli heidän itse päätettävissään. Kurssin jälkeen osallistujat saivat valmiin arkun mukaansa käytettäväksi haluamallaan tavalla. Joku ripusti sen varaston kattoon, joku toinen nosti sen pystyasentoon ja käytti kirjahyllynä. Järjestäjien mukaan kurssit ovat olleet toivottuja ja niille on osallistuttu ahkerasti.

Itse olen noudattanut erästä oppineiden vuosituhantista tapaa. Ollessani häämatkallani Kööpenhaminassa samana vuonna kun Ulla-Maija kuoli, ostin kirpputorilta luonnollisen kokoisen pronssisen pääkallon. Minua huvitti ajatella, että tällaisen matkamuiston hankkiminen tapahtui juuri häämatkalla, ja että tullivirkailijat varmasti hätkähtäisivät matkatavaroittemme läpivalaisussa. Kotona asetin kallon kirjoituspöytäni reunalle, tuijottamaan suoraan minuun. Poimin sen säännöllisin väliajoin käteeni, pyyhin pölyt sen päälaelta ja asetan takaisin paikalleen. Sen tehtävä on palauttaa elämä siksi mitä se onkin – työhypoteesiksi. Kenties tällaiset muistuttimet auttavat minua kestämään kohtalon; ainakin ne pitävät minut tietoisena siitä. Ne edustavat suhteellisuudentajua silloinkin kun minä tai ympäröivä maailma on kadottanut sen.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Vuoden 2019 kohokohdat


Nyt kun kuluneesta vuodesta on enää tähteet jäljellä, listaan tavalliseen tapaani sen kulttuuriset kohokohdat. Lista on täysin subjektiivinen, eivätkä sille päätyneet ole paremmuusjärjestyksessä.

Matti Mäkelä: Pitelemätön
Hauska ja monipuolinen kirjallinen testamentti. Mäkelä käytti elämäänsä koko tuotantonsa raaka-aineena, mutta tässä se on jäsennelty eheäksi kertomukseksi. Muistikuvien ohella Pitelemätön sisältää paljon yleispätevää pohdintaa mm. esseen kirjoittajalle ominaisesta persoonallisuudesta.

Tenho Kiiskinen: Humanismin paheet
Kustantajan kehut kuulostavat aina epäilyttäviltä, mutta sanon silti, että Kiiskisen kirja on mielestäni parasta mitä kotimaisessa esseistiikassa on tapahtunut aikoihin. Se on paikoitellen melkein kadehdittavan hyvä: täysin jarruttelematon, törkeä ja syvällinen. Tärkeä kirja Humanismin paheet on ennen kaikkea siksi, että se katsoo rävähtämättä tiettyihin psyyken ja kulttuurin pohjamutalammikoihin, mutta uskaltaa myös nauraa vapautuneesti näkemälleen. Kiiskinen on tuonut kotimaiseen asiaproosaan aivan omanlaisensa äänen.

Ernst Jünger: A German Officer in Occupied Paris. The War Journals 1941-1945
Jüngerin päiväkirjat toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli miehitysjoukkojen upseerina Pariisissa ja solmi kontakteja mm. Picassoon ja heinäkuun salaliittolaisiin, on vihdoin käännetty englanniksi. Bruce Chatwin on sanonut niitä "oudoimmaksi toisen maailmansodan tuottamaksi kkirjalliseksi teokseksi, paljon oudommaksi kuin mikään Célinen tai Malaparten kirjoittama", ja hän on pitkälti oikeassa. Jüngerin merkinnät eivät usein tunnu sotapäiväkirjalta lainkaan, sillä eniten hän kuvailee uniaan, vierailujaan pariisilaisissa antikvariaateissa, keskustelujaan erilaisten aristokraattien ja taiteilijoiden kanssa sekä kasvi- ja hyönteistieteellisiä tutkimuksiaan. Rintaman tapahtumat ja hallinnon poliittiset kiemurat ovat kuitenkin kaiken taustalla, ja niitä koskevista maininnoista kehkeytyy omalaatuista pohdintaa vallankäytöstä ja historian lainalaisuuksista.

They Shall not Grow Old
Peter Jacksonin pitkä dokumenttielokuva on järkyttävin, rehellisin ja lähimmäs katsojaa tuleva visuaalinen kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta - eikä se johdu pelkästään yli sadan vuoden takaisen filmimateriaalin realistisesta värittämisestä. 60-luvulla äänitetyissä haastatteluissa veteraanit muistavat tapahtumat ällistyttävän tarkasti, ja haastattelunpätkien yhdistäminen kirjavaan kuva-aineistoon herättää eloon sen muusta maailmasta eristetyn rinnakkaistodellisuuden, jonka rintama tuolloin muodosti. Sitä alkaa lähestulkoon ymmärtää, miten elämä oli mahdollista perinpohjaisen hävityksen maisemassa, josta eläimetkin olivat rottia ja täitä lukuunottamatta paenneet, ja miten siitä tuli ihmisille niin luonteva elinympäristö, että he tunsivat vain tyhjyyttä aselevon lopulta tultua. Ääniraidalla miinojen ja shrapnellien räjähdykset menevät luihin ja ytimiin, aikakauden lauluissa puolestaan on mutkattoman humoristinen henki.

The Lighthouse
Merimiesten folklorea ja Prometheus-myytin aineksiä yhdistelevä psykologinen kauhuelokuva on ohjaaja Robert Eggersin selvä voimannäyte. Se on yhtä tyylitajuinen kuin esikoisohjaus The Witch (2015) ja kytkeytyy siihen temaattisesti, mutta rakentaa kokonaan oman maailmansa ja The Witchiä monimutkaisemman mytologisten viittausten verkoston. Kuten kaikki tehokkaat kauhukertomukset, Lighthouse vie pettävälle jäälle, läpitunkemattomaan pimeyteen jossa turvalliset tarttumapinnat katoavat yksi kerrallaan. Sitä on lopulta tulkittava pikemminkin mytologian kuin psykologian työkaluin.

Chernobyl
Ydinvoimalaonnettomuutta ja sen jälkipuinteja kuvaavaa minisarjaa ylistettiin paljon, ja hyvä se onkin. Tekijät ovat yhdistäneet katastrofikuvausta poliittiseen trilleriin, ja kumpikin taso toimii. Varsinkin parissa ensimmäisessä jaksossa tunnelman tukaluus tuo hetkittäin mieleen ydinsotaa kuvaavan 80-luvun televisioelokuvan Threads. Sarjan ulkoasu on räätälöity autenttisen neuvostoaikaiseksi, mitä korostaa vhs-tyyppinen hieman epäskarppi kuva. Olennaisella tasolla Chernobyl on kuvaus poliittisesta järjestelmästä, jolle julkisivu on tärkeämpää kuin mikään muu ja joka yrittää kaikin keinoin peittää omat laiminlyöntinsä.

Joose Keskitalo: En lähde surussa
Keskitalo kuuluu niihin harvoihin kotimaisiin nykymuusikoihin, joiden uraa seuraan aktiivisesti, ja sanoitustensa takia hän on merkittävimpiä elossaolevia suomalaisia runoilijoita. Levyt ovat menneet musiikillisesti koko ajan monipuolisempaan ja määrittelemättömämpään suuntaan, mistä uusin on hyvä esimerkki.

Chelsea Wolfe: Birth of Violence
Äärimetallin aineksia laulaja-lauluntekijän tyyliin yhdistelevän Wolfen kuudes studiolevy on akustispainotteinen, ja luonnehtisin sitä amerikkalaiseksi versioksi neofolkista. Pidän suuresti sen soundista, jossa kaamosaika tuntuu tiivistyvän säveliksi.



sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kirjallinen aasinhattu


En ole lukenut ainuttakaan 2000-luvulla Finlandia-palkittua teosta. Näin ollen en voi väittää niitä huonoiksi. Toisaalta en myöskään ole tuntenut minkäänlaista halua lukea niitä, mikä kertoo jo jotain. Suurten kustantamojen kevät- ja syyskatalogeja lukiessa herää yleensä yhden tai parin kotimaisen uutuuden kohdalla tunne, että tämän voisi lukea jos olisi aikaa. Mutta Finlandia-voittajien listaa silmäillessä tulevat poikkeuksetta mieleen laulun sanat:

Burn down the disco
Hang the blessed DJ
Because the music that they constantly play
It says nothing to me about my life


Musiikkianalogia on tässä tapauksessa pätevä, sillä kun avaan radion parhaaseen kuunteluaikaan, missään siellä soivassa ei ole riittävää tarttumapintaa. Kaikki on räätälöity tyydyttämään psykologista mukavuudenhalua. Tosin populaarimusiikin hittejä ei yleensä edes yritetä markkinoida ”rohkeina” tai ”ajatuksia herättävinä”. Kotimaisten kirjallisuuspalkintojen saajista tällaisia luonnehdintoja sen sijaan käytetään rutiininomaisesti, vaikka kaikki tietävät ettei tässä maassa palkita ainakaan rohkeudesta. Todellisuudessa melkein kaikki kansanryhmät osoittavat suurempaa sosiaalista rohkeutta kuin kirjailijat.

Jopa Nobelin saattaa vielä saada joku kiistanalainen, ristiriitaisia reaktioita herättävä kirjailija, kuten tänä vuonna Peter Handke. Mutta jos mielii päästä Finlandia-ehdokkaaksi, on järjestelmällisesti suunnattava julkiset ulostulonsa – ja mikä pahinta, myös tuotantonsa – sille lukevan yleisön sektorille, jonka mielestä Ville Rannan pilapiirrokset ovat oivaltavia. Tai ainakaan tätä sektoria ei pidä missään tapauksessa erehtyä ärsyttämään.

Keitä sitten ovat nämä tiskijukat, jotka alituiseen soittavat samaa muzakia? Se on toki kaikkien tiedossa: suuret kustantamot ja kirjakauppaketjut, jotka haluavat jokavuotisen piristysruiskeensa joulumyyntiin. Tanssiin lähtevät omat suosikkinsa ilmoittava media ja voittajaa ajankulukseen arvuuttelevat kirjallisuuspiirit. Tästä syystä Finlandia on myös ajan mittaan muuttunut puhtaasti romaanipalkinnoksi. Maksava yleisö haluaa hyvän lukuromaanin jossa on sopivassa suhteessa taideproosan elementtejä, sille ei kannata kaupata runo-, novelli- tai esseekokoelmia.

Lisäksi Finlandia-voittaja on aina kompromissi, jota kukaan prosessiin osallistuvista ei ehkä täydestä sydämestään kannata. Kuten tiedetään, Suomen Kirjasäätiön valitsema kolmijäseninen Finlandia-raati valitsee yhdessä vuoden kirjasadosta kuusi ehdokasta, joiden joukosta niin ikään Kirjasäätiön nimittämä henkilö valitsee voittajan. Järjestelmässä on puolensa, sillä se pitää yllä tiettyjä kirjallisia kriteereitä. Jos lopullisen valinnan tekijäksi nimitettäisiin jonakin vuonna vaikkapa Ronja Salmi, hän ei voisi valita hevoskirjaa, koska raadin esivalinnat sitoisivat häntä. Mutta sama järjestelmä myös varmistaa, että Sirkus Finlandian areenalle pääsee vain laadukkaita ja ammattitaitoisia romaaneja, siis sellaisia joita tähän maailmaan ei tarvittaisi enää ainuttakaan. Huolellisesti valikoitua roskaa, kuten Baudelaire sanoisi.

Joku saattaa kysyä, miksi vaivaudun räksyttämään Finlandia-instituutiota vastaan. Se ei ole katoamassa mihinkään, toiveet sen muuttumisesta ovat olemattomat, enkä itse ole koskaan kirjoittanut yhtään teosta, joka edes muodollisesti täyttäisi ehdokkuuden nykyiset kriteerit. No, kirjoitan tästä koska minua yksinkertaisesti vituttaa, enkä yrityksistäni huolimatta kykene omaksumaan zeniläistä asennetta suomalaisen kirjallisuuden yleiseen latistumiseen. Raivo ajaa kirjoituspöydän ääreen tehokkaammin kuin riemu, eikä ole minun tehtäväni arvioida, onko sanoillani lopulta vaikutusta.

Yleisellä latistumisella en viittaa pelkästään räikeään kaupallisuuteen, vaan omaleimaisuuden katoamiseen. Finlandia-palkinnon nimi on harhaanjohtava, koska ehdokkaat ja varsinkin voittajat näytetään valittavan sen perusteella, onko heissä potentiaalia kansainvälisille markkinoille. Hyviä esimerkkejä ovat Sofi Oksanen, ranskalaista nouveau romania jäljittelevä Laura Lindstedt ja tämänvuotinen palkittu Pajtim Statovci. Statovci, Kosovon albaani ja homo, on näissä puitteissa täydellinen valinta. Hän on samanaikaisesti useamman toiseuden edustaja ja käsittelee tuotannossaan vierautta, kulttuuristen identiteettien liukuvuutta ja muita kirjallisen julkisuuden parrasvaloissa pakollisia aiheita. Kaksi hänen aiempaa romaaniaan on julkaistu myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaikka harva on kuullutkaan hänestä Suomessa. Kirsikkana kakun päällä hän on alle kolmekymppinen.

Finlandia-instituutio yrittää tekemällä tehdä ”maailmankirjallisuutta”, jossa kansallisia erityispiirteitä ja yksilöllisiä särmiä on mahdollisimman vähän. Tällainen loppuun saakka laskelmoitu ja tuotteistettu, kuohittu ja parfymoitu kirjallisuus on valtamedian valmiiksi hyväksymää ja sen tekijät antavat etukäteen muotoiltuja vastauksia ennalta-arvattaviin haastattelukysymyksiin. Kyse on silkasta pelistä, joka ei kuitenkaan saa olla liian läpinäkyvää. Esimerkiksi Jari Tervo on naislukijoita mielistellessään ja punaniskarasisteja haukkuessaan kärkkynyt Finlandiaa liian avoimesti. Hän ei luultavasti koskaan pääse armoitettujen joukkoon, koska hänen palkitsemisensa olisi isäntä-koira -suhteen liian räikeä manifestaatio. Lisäksi Tervon kaltaisille pottunokkaisille keski-ikäisille valkoisille miehille on lopultakin varattu kulttuurijulkisuuden areenalla vain peesaajan rooli.

Kuvaamani järjestelmä on ominainen kulttuurisesti nuorelle nousukasmaalle, jossa joka henkäyksellä mietitään, mitä muut mahtavat meistä ajatella. Itävallassa kirjallisuuden valtionpalkinto on myönnetty Thomas Bernhardille, joka sanoi palkintopuheessaan, että palkinnon myöntänyt taidesenaatti koostuu ”pelkistä paskapäistä”, samoin kuin sen aiemmin palkitsema kirjailijajoukko. Tämän hetken Suomessa olisi mahdoton kuvitellakaan, että Bernhardin kaltainen riidanhaastaja ja kulttuuripönötyksen karkea pilkkaaja saisi edes kustannussopimusta miltään suurelta kustannustalolta. (Finlandia-palkinnossa näkyvätkin kärjistyneessä muodossa kotimaista kustannusalaa vaivaavat taudit, joita en kuitenkaan käsittele tässä, koska Tenho Kiiskinen on jo sanonut aiheesta olennaisen.) Vielä muutama vuosikymmen sitten kotimaisen kirjallisuuden näkyviä nimiä olivat Tikkanen, Salama ja ensimmäinen Finlandia-palkittu Erno Paasilinna. Enää heitä ei mitenkään voitaisi sietää.

Järjestelmä kuitenkin toimii. Kustannus- ja mediatalot saavat rahansa ja otsikkonsa. Se hyvien ihmisten joukko, jolle kirjallisuuden kuluttaminen on elämäntyyli- ja statuskysymys, muodostaa rajallisuudestaan huolimatta sopivan kokoisen kuluttajasektorin, jolle voi huoletta myydä joka vuosi samaa paskaa eri paketissa. Kun jonkin romaanin käännösoikeudet myydään ulkomaille, voidaan Hesarin kulttuurisivuilla riemuita pääsystä maailmankirjallisuuden piiriin, vaikka kansainvälisillä markkinoilla teos – yleensä ansaitusti – hukkuu massaan saman tien. Se, että järjestelmä suosii ja tuottaa sykofantteja ja pyrkyreitä, jotka vihaavat palavasti kaikkia itseään lahjakkaampia, vain varmistaa sen jouhevan käynnin tulevaisuudessakin.

Yksi hyvä puoli järjestelmässä kuitenkin on. Ne, joilla on kyky nähdä, näkevät heti ettei koneiston ulos sylkäisemiin tuotteisiin kannata tuhlata aikaansa. Lukemisen arvoiset kirjat löytyvät niiden joukosta, joista ei lyödä isoa rumpua ja joita ei ehdokaslistoilla näe. Lukeva yleisö myös löytää ne pikku hiljaa, vaikkei niitä sille hopeatarjottimella tuodakaan. Rohkenen siis varovaisesti toivoa tulevaisuutta, jossa Finlandia-palkinto nähdään sinä mikä se on: häpeärangaistuksena, aasinhattuna, jonka saa alistumisesta, sivuilleen vilkuilusta, mielistelystä ja korruptiosta.

torstai 19. syyskuuta 2019

Painajaisen kerrostumat



Äskettäin levitykseen tullut Memory: The Origins of Alien on dokumentti, jonka tekemistä olen odottanut kauan. Se keskittyy Alien-saagan aloittaneeseen Ridley Scottin elokuvaan, ja jättää jatko-osat (jotka ovat parhaimmillaan viihdyttäviä ja huonoimmillaan väkisin väännettyjä) muutamaan lyhyeen mainintaan. Ja mikä parasta, sen päähuomio ei ole elokuvan tekoprosessissa, vaan teokseen sisältyvässä paksussa myyttien ja alluusioiden kerrostumassa.

Tämä lähestymistapa on aiemmin jäänyt enimmäkseen pimentoon, vaikka minusta se on ainoa mielekäs. Käsikirjoittaja Dan O'Bannonin ideoima ja kuvataiteilija H. R. Gigerin toteuttama vihamielinen avaruusolento on nimittäin mytologinen hirviö par excellence, samaan aikaan sekä moderni että arkaainen. Se saattaa olla ainoa 1900-luvun luoma arkkityyppinen hirviö, meidän tuntemamme maailman reunalla kyyristelevä painajainen. Vaikka siitä on tullut itsestäänselvä osa populaarikulttuurin kuvastoa, se ei ole vampyyrien ja ihmissusien tavoin muuttunut pelkäksi harmittomaksi kitschiksi.

Samalla hirviö ja sen ympärille rakennettu maailma ovat täynnä mielleyhtymiä muinaisiin kulttuureihin ja myytteihin sekä ajattomiin luonnon ja biologian ilmiöihin. Alien kytkeytyy hahmoihin ja tarinoihin, jotka ovat olleet länsimaisen kulttuurin perusaineista vuosituhansia. Se operoi jungilaisten arkkityyppien ja kollektiivisen alitajunnan alueella.

Alexandre O. Philippen dokumentti ei ole lopullinen selvitys Alienin myyttisestä rihmastosta, ja hyvä niin. Puhkianalysoimisen sijaan se valaisee elokuvan merkityskentän ja antaa polttoainetta pidemmille pohdinnoille. Philippen edellinen pitkä dokumenttielokuva keskittyi purkamaan Hitchcockin Psykon suihkukohtausta; Alienia tarkastellaan laveammin, mutta huomio kiinnittyy yhä uudelleen elokuvan ikonisimpaan kohtaukseen eli hirviön ”syntymään” John Hurtin rintakehän läpi.

Kuuluisa kohtaus toimii leikkauspisteenä tekijöiden lukemattomista lähteistä ammentamille vaikutteille. Hirviölapsen hahmon H. R. Giger sai Francis Baconin maalaustaiteesta, tarkkaan ottaen Baconin triptyykistä ”Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion” (1944). Gigerin oma taide on aina askarrellut syntymätrauman ja syntymän väkivaltaisuuden parissa – uuden elämän synty on hänelle aina veristä, ahmivaa ja tuskallista. Heti dokumentin avauskohtauksessa esitellään myös Oresteian raivottaret, jotka kostavat vanhempiaan vastaan rikkoneille jälkeläisille. Alien on antiikin myytin käänteisversio: lapsi eli ihmisruumista isäntänään käyttävä hirviö kostaa ihmiselle hänen loputtoman faustisen uteliaisuutensa, halunsa ylittää perimmäiset rajat. Myös samansisältöisiä viittauksia egyptiläiseen mytologiaan löytyy.

Elokuvan rahtialuksen ja pelastussukkulan nimistä löytyvät viittaukset Joseph Conradin romaaneihin Nostromo ja Narkissoksen neekeri. Näitä käsitellään dokumentissa kommentteina imperialismiin, ja samalla Alien rinnastetaan mielenkiintoisella tavalla toiseen vuonna 1979 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan, Francis Ford Coppolan Ilmestyskirjaan. Myös siinä tuhoon tuomittu miehistö matkaa vieraan sivilisaation alueelle tarkoituksenaan tappaa toisenlainen hirviö. Muut rinnastukset elokuvan tekoaikana ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin eivät ole yhtä kiinnostavia. Mukaan on ympätty myös pakollinen feministinen analyysi ”tukahdutetun feminiinisyyden” murtautumisesta esiin, mutta sen voi onneksi ohittaa nopeasti painamalla kaukosäätimen kelausnappia.

Memory luo myös jokusen lyhyen mutta kiintoisan silmäyksen Alienin tapaan kuvata teknologiaa. Alien irtaantui aiemman tieteiselokuvan kliinisestä teknologiakuvasta, ja sen visio avaruusajan elämästä on väkevän ruumiillinen. Siinä missä vaikkapa Avaruusseikkailu 2001:n teknologia on kiiltävää ja toimii jouheasti, avaruusrahtilaiva Nostromo on täynnä nihkeitä ja hämäriä, vuotavien putkien reunustavia käytäviä, kitiseviä ja suhisevia automaattiovia. Huohottavat äänitehosteet tuovat mieleen elimistön, jonka sisällä miehistön jäsenet hikoilevat korjaustöiden ja muiden arkisten askareiden kimpussa. Alienin avaruusmatkaajat eivät ole Star Trek -tyyppisiä tutkijoita ja seikkailijoita, vaan pikemminkin rekkakuskeja jotka kuljettavat raaka-ainelasteja maan ja siirtokuntien välillä.

Itse pidän Alienia pitkälti kuvauksena paitsi kahden biologisen lajin, myös kahden eri tyyppisen teknologian kohtaamisesta. Ihmisen teknologia on avuton hirviön edessä, koska hirviö on itsessään teknologiaa: täydellisyyteen hiottu selviytymisen, lisääntymisen ja kilpailijoiden tuhoamisen väline. Kiiltävä ja virtaviivainen pää, jossa suonet kulkevat sähköjohtojen tavoin sekä aseen tavoin toimiva ruumis korostavat olennon konemaisuutta. Gigerin varhaisissa luonnoksissa olennolla oli silmät, mutta hän poisti ne valmiista suunnitelmasta painottaakseen luomuksensa epäinhimillistä, ”biomekaanista” luonnetta.

Paitsi johdantona Alienin maailmaan, Memory: The Origins of Alien toimii kuvauksena siitä, miten merkittävät taideteokset rakentuvat. Dokumentin keskushahmoksi nouseva käsikirjoittaja O'Bannon sanoi itse: ”En varastanut keneltäkään – varastin kaikilta.” Alienin omaleimaisuus perustuu äärimmäisen kirjavan laina-aineksen yhdistelylle. Sillä on selvät edeltäjänsä 1950-luvun tieteiselokuvassa ja tieteissarjakuvassa – yksi dokumentissa esitelty sarjakuvatarina sisältää kuuluisan syntymäkohtauksen melkein samanlaisena kuin se lopulta päätyi elokuvaan. Mutta pelkkään genren jatkumoon Alien ei jäänyt, koska sen tekijät lainasivat kaikkialta, aina keskiajan maalaustaiteesta ja antiikin taruista saakka. Se on täysi teos, jota on katsottava lukemattomien kerrosten läpi.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Pyhää yksinkertaisuutta saatavilla























Pyhä yksinkertaisuus tuli painosta viime viikon lopulla ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Se on neljästoista kirjani.

Jokaisen kirjan kirjoittaminen on vähän erilaista, ja Pyhä yksinkertaisuus erosi muista ainakin taustatyön määrässä. Laskeskelin, että välittömäksi lähdeaineistoksi jouduin lukemaan viitisen kirjaa per luku, joidenkin lukujen kohdalla enemmän. Näiden lisäksi luin laajalti artikkeleita ja muita lyhyempiä tekstejä. Käytin myös jonkin verran asiantuntija-apua. Euroopan noitavainoja käsittelevän esseen lähetin sen valmistuttua tutulle pappismiehelle, jotta hän tarkistaisi etten ole puhunut läpiä päähäni kirkkohistoriaa ja kristillistä teologiaa koskevissa osuuksissa.

Kirja sai alkunsa pari vuotta takaperin keskustellessani sosiologi ja matkakirjailija Erkki Lampénin kanssa. Erkki ehdotti, että kirjoittaisin kirjan hyvässä uskossa tehdystä pahasta, siis idealistisin motiivein tehdyistä vääryyksistä historiassa. Hänen mielestään aihetta ei ollut vielä käsitelty mitenkään kokonaisvaltaisesti, ja sitä koskeva kirja olisi erityisen ajankohtainen nyt, kun kaikentyyppinen moraalinen ylemmyydentunto on nousussa.

Hauduteltuani aihetta vähän aikaa aloin innostua siitä. Ongelmana oli vain aihepiirin laajuus. En halunnut tehdä kattavaa kronologisesti etenevää tietokirjaa, vaan esseemuotoisen katsauksen, joten valitsin tekstien aiheet puhtaasti oman kiinnostukseni perusteella ja rajasin perspektiiviä muutenkin. (Tarkemman selonteon lähtökohdistani olen antanut kirjan johdantoluvussa, jonka julkaisin kesäkuussa tässä blogissa.) Annoin kokonaisuuden rönsyillä aika ajoin, mutta fokus oli muutamassa pääaiheessa: Euroopan noitavainot, Ranskan vallankumouksen terrorivaihe, Ilmari Kiannon rooli valkoisten propagandistina Suomen sisällissodassa, Pavlik Morozovin tapaus 1930-luvun Neuvostoliitossa, Matti Rossin Unkarin viranomaisille kirjoittama ilmiantokirje, vasemmistolaisiin elokuvantekijöihin kohdistunut ajojahti 1940-50-lukujen Yhdysvalloissa, Dresdenin pommitus, militantti antifasistinen liike. Joistakin näistä olin kirjoittanut lyhyempiä tekstejä jo aiemmin, ja osa vanhasta materiaalista kelpasi laajennettavaksi.

Historiallisista aiheista kirjoittamisessa on aina omat pulmansa, ja historiallisen tarkkuuden yhdistäminen vapaaseen esseistiseen lähestymistapaan ei ole aivan yksinkertainen juttu. Minulla ei ole historioitsijan koulutusta, joten pyrin noudattamaan tiettyä varovaisuutta. Monet kirjailijat haksahtavat historiaa käsitellessään tiettyihin leväperäisyyksiin. Kokonaisuuden elävöittämiseksi he saattavat kertoa raflaavia mutta paikkansapitämättömiä anekdootteja, innostua liikaa jonkin tulkintatavan soveltamisesta tai katsella menneisyyttä oman aikansa piilolinssien läpi. Näitä yritin välttää. Historia itsessään on yleensä riittävän mielenkiintoista ja dramaattista ilman erillisiä tehokeinoja, ja etenkin hirvittävistä tapahtumista kertoessa on syytä olla kylmäverisen toteava.

Tein myös sen tietoisen valinnan, että pidättäydyin nostamasta omaa persoonaani esiin. Jotkut viime vuosina julkaisemani kirjat, etenkin Kuolevainen ja Lihamylly, ovat olleet suoran omaelämäkerrallisia, mutta Pyhästä yksinkertaisuudesta henkilökohtainen aines on häivytetty lähes tyystin. Olisin helposti voinut käsitellä omia kokemuksiani kirjan aineiston rinnalla ja vetää suoria yhteyksiä todistamiini aikalaisilmiöihin, mutta se olisi vienyt kirjalta terän. Päätin luottaa lukijan kykyyn tehdä omat johtopäätöksensä ja löytää itse vastaavuudet. Ne muutamat kohdat, joissa käsittelen tämän hetken ilmiöitä historiallisen aineksen rinnalla, ovat tarkoin valittuja ja antavat toivoakseni tarttumapintaa syöttämättä liian yksioikoisia tulkintoja.

Menneisyyden voi helposti muuttaa poliittisen rituaalin osaksi, viihdyttäväksi ja tunteisiin vetoavaksi draamaksi jossa on sankareita ja roistoja, uhreja ja pyöveleitä. Mutta tällainen lähestymistapa on vaarallinen, ja lisäksi se vie historialta todellisen viehätyksen, joka perustuu loputtomaan ristiriitaisuuteen. Lyhyesti sanottuna tavoitteeni on ollut kirjoittaa historiallisista aiheista aikuisille ihmisille.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Ulos supermarketista


Se tosiseikka, että ihmisen täytyy syödä, tuntuu minusta turhauttavalta. Osaan toki arvostaa hyvää ruokaa, ja monen ruokalajin oikeasta valmistus- ja maustamistavasta minulla on vakaa mielipide. Mutta silti haluaisin käyttää syömiseen kuluvan ajan usein aivan muuhun. Nälkä keskeyttää lupaavasti alkaneen kirjoittamisrupeaman, ja syömistä seuraava raukea kylläisyys vie halun jatkaa sitä. Usein lykkään työskennellessäni tai jonkin mieluisan harrastuksen parissa puuhaillessani ruokailua mahdollisimman pitkälle ja pidän nälkää aisoissa makeisilla ja nikotiinilla.

Lisäksi ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen tuhraantuu paljon aikaa. Loppujen lopuksi harva ruokalaji on niin herkullinen, että ehdoin tahdoin haluaisin nähdä vaivaa sen valmistamiseksi. Yksin eläessäni söin paljon roskaruokaa ja tilausruokaa, ja nykyäänkin turvaudun helposti ravintoloihin jos kukkaronnyörit antavat myöten. Koska olen tullut ikään, jossa syömisen terveysnäkökohtiin täytyy väkisinkin kiinnittää huomiota, ruokakaupassa käynti on muuttunut eksistentiaaliseksi painajaiseksi. Valintoja tehdessään on ajateltava kolesterolia, verenpainetta, vitamiineja, hiilihydraatteja, sokeria ja lukemattomia muita tekijöitä, vaikka mieluiten vain kahmaisisi pakastealtaasta pizzan ja keskittyisi pohtimaan uusasiallisuutta 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa.

Edellä sanotun valossa on kieltämättä ristiriitaista, että joka syksy näen huomattavasti vaivaa hankkiakseni riistaa ruokapöytääni. Herään ennen auringonnousua, vaellan jopa kymmeniä kilometrejä usein vaikeakulkuisessa maastossa, siedän kylmää, märkää ja tuntikausien paikallaan kykkimisestä kipeytyviä lihaksia. Kaiken lisäksi teen tämän, vaikka tuloksesta ei ole etukäteen minkäänlaista varmuutta.

Kun ammuin ensimmäisen heinäsorsani syksyllä 2015, se putosi pieneen lampeen noin parin metrin päähän rannasta. Olin niin innoissani, etten vaivautunut etsimään oksaa jolla linnun saisi hilattua rantaan, vaan päätin kahlata hakemaan sen. Lampi olikin äkkisyvä, ja pari askelta otettuani upposin täysin vaatetettuna ja kumisaappaat jalassa rintaa myöten veteen. Nappasin sorsan nopeasti käteeni ja räpiköin kuiville. Onneksi ilma oli lokakuisesta ajankohdasta huolimatta lämmin ja kotiin oli vain kilometrin kävely. Uimalla olen hakenut sorsia myöhemminkin, viimeksi pari viikkoa sitten, kun koiraa ei ollut mukana metsällä. Tällä kertaa maltoin sentään riisua päällysvaatteeni ensin.

Ponnistuksia sisälsi myös metsäkaurisjahti viime vuoden syksyllä Padasjoella ystäväni ja työtoverini Jarkko Pesosen kanssa. (Jarkon kirjoittama yksityiskohtaisempi kuvaus jahdista löytyy täältä.) Etsimme ja väijyimme yhteensä noin 12 tuntia kahta auringonnousun aikaan näkemäämme kaurista, ja kaato tapahtui noin tuntia ennen iltahämärää. Olimme asettuneet muutamaa tuntia aiemmin passiin pellonreunaan suuren kiven taakse lähelle metsärajaa, oma tarkkailusektorini oli kiven vasemmalla puolella, Jarkon oikealla. Kun maastoa tuijottaa tuntikausia, näköaisti alkaa temppuilla: metsänreuna ja pilvet muuttuivat geometrisiksi kuvioiksi, ja vähän väliä oli suljettava silmät hetkeksi erottaakseen taas yksityiskohtia.

Yksitoikkoisuudesta minut havahdutti laukaus. Tarkkailualueidemme väliin oli jäänyt sokea kulma, ja juuri siitä kauriit olivat tulleet esiin ja lähteneet kulkemaan Jarkon suuntaan. Noustessani ylös näin Jarkon juoksevan kohti metsänreunaa edellään kauriit, joista toiseen oli selvästi osunut. Naaraskauris löytyi lyyhistyneenä metsärinteeseen, luoti oli osunut etusorkan taakse ja lävistänyt keuhkot. Kun veret oli laskettu, ruho piti saada nopeasti suolistettavaksi – osuma oli muutaman sentin optimaalisen osumakohdan takana, ja paine oli saattanut vaurioittaa mahalaukkua. Vatsaonteloon valuessaan mahalaukun hapot olisivat pilanneet lihan.

Riistankäsittely tapahtui kesäpaikkani saunan pesuhuoneessa, ja oli kauniisti sanottuna sotkuista hommaa. En ollut ennen suolistanut niin isoa eläintä, ja sisälmyksistä uhoava lämmin lemu sai minut aluksi yökkäilemään. Pää ja sorkat piti katkaista kirveellä ja ruho vielä nylkeä ja paloitella useampaan osaan. Lopetettuamme ulkona oli jo pilkkopimeää, mutta suolista ja muusta teurasjätteestä piti vielä päästä eroon. Laitoimme ne muoviseen lasten kylpyammeeseen ja kannoimme pellonreunaan, missä kaivoin niille taskulampun valossa kuopan ja hautasin sinne.

Tällaisten operaatioiden aikana en ole kertaakaan mielessäni kyseenalaistanut koko touhun mielekkyyttä. Ja kun riistaeläin on lopulta päätynyt ruokapöytään, olen aina pitänyt ateriaa kaiken vaivannäön arvoisena. (Vaivannäkö on itse asiassa väärä sana, koska toisin kuin tavanomaisessa ruoanhankinnassa, metsästyksessä varsinainen ilo syntyy itse prosessista, ei lopputuloksesta. Tässä kirjoituksessa päähuomioni on kuitenkin ravinnossa ja syömisessä.) Itse pyydetyn sorsan höyrytessä juuresgratiinin ja mustaherukkahillon ympäröimänä lautasella tunnen syvää tyydytystä, jollaista ei voisi kuvitellakaan marketista ostetuista aineksista valmistetun aterian äärellä. Tämä on pyhää ruokaa, jonka makuvivahteisiin perehdytään hartaudella, sillä ei vain sammuteta nälkää. Jos asuisin maalla ja metsästäisin viikoittain, sen aura tietenkin himmenisi, vaikken uskokaan että kokonaan katoaisi. Lapsuudessani isän syksyllä ampuman hirven lihaa syötiin talven aikana niin usein ja niin monessa muodossa – paistina, jauhelihana, säilykkeenä – etten koskaan voisi nähdä siinä mitään eksoottista. Silti hirvenliha päihittää edelleen millaisen tahansa naudanlihan, sekä makunsa että herättämiensä muistojen puolesta.

En ole erityisen kokenut tai taitava metsästäjä. Työaikatauluni rajoittavat harrastusta siinä määrin, että vuosittaiset metsästysreissuni ovat yleensä yhden käden sormilla laskettavissa. Metsästän useimmiten yksin, en erakkomaisuuttani vaan siksi, että metsästävien kavereiden aikatauluja on hankala sovittaa yhteen omieni kanssa. Hirvijahdin kaltaiset sitoutumista vaativat ryhmämetsästyksen muodot ovat mahdollisuuksieni rajojen ulkopuolella. Muutamat vuosittaiset metsästyskerrat tarjoavat kuitenkin sellaista sisäistä ja ulkoista vapautta, että ne ovat vuodenkiertoni kohokohtia. Tämän vapauden tärkeä ulottuvuus on pako supermarketmaailmasta. Metsästäjän tekemät valinnat ovat suoraan merkityksellisiä: jos liikkuu varomattomasti tai painaa liipaisinta väärällä hetkellä, ateria jää saamatta. Myös sattuman rooli, joka nykyaikaisissa ruokakaupoissa pyritään rajaamaan olemattomiksi, on suuri. Useimmiten metsältä palaa tyhjin käsin.

Metsästyksen parissa vietetyt vuodet ovat saaneet minut arvostamaan suomalaista metsästyskulttuuria. Jokainen tuntemani metsästäjä suhtautuu metsästäjän eettiseen koodistoon vakavasti. En tosin tiedä olisiko suhtautuminen leväperäisempää ellei tuota koodistoa valvottaisi verraten ankaralla lainsäädännöllä, mutta joka tapauksessa metsästys Suomessa on huomattavasti sivistyneempää touhua kuin esimerkiksi Italiassa, jossa lajintunnistuksen kaltaisille sivuseikoille viitataan kintaalla ja ammutaan kaikkea mikä liikkuu, myös metsästyskavereita. Lisäksi suomalainen metsästyskulttuuri on myönteisellä tavalla demokraattista. Täällä käytäntö, jossa parhaisiinsa pukeutuneet aristokraatit ampuvat riistan ja palveluskunta käsittelee sen, on tuntematon ja pankinjohtajakin joutuu työntämään kätensä peuran höyryäviin suoliin.

Nykyään etiikasta julkaistaan enemmän kirjallisuutta kuin mistään muusta filosofian osa-alueesta, ja etiikan sisällyttäminen suunnilleen kaikkeen ravintoa koskevaan keskusteluun on ajallemme leimallinen piirre. Metsästystä koskevissa kiistoissa metsästäjillä on tapana korostaa, että he kunnioittavat luontoa ja eläimiä vaikka osallistuvat aktiivisesti villieläinten surmaamiseen. Monet eläinsuojelijat taas pitävät tätä kestämättömän ristiriitaisena. Metsästystä vastustavalle kaikki eläimet ovat samalla viivalla, eikä hän voi käsittää esimerkiksi sitä, miksi metsästäjä pitää hellää huolta koirastaan mutta tappaa ja syö riistaeläimiä.

Yhteisymmärrystä metsästäjän ja eläinsuojelijan välillä harvemmin syntyy, koska jälkimmäinen katsoo metsästäjän toimintaa aina ulkopuolelta, ja metsästys pysyy hänelle syvästi outona ja vastenmielisenä toimintana. Metsästyksen vastaisten argumenttien ongelma on myös siinä, että niissä logiikka sekoitetaan etiikkaan. Ihmiselle on luontaista muodostaa erilainen suhde eri eläinlajeihin, ja lisäksi nämä suhteet vaihtelevat kulttuurisesti paljonkin. Minä en koskaan söisi koiraa, mutta kiinalaiselle tai korealaiselle se ei tuottaisi ongelmia. Ihmisen kulttuureissa jotkut eläimet ovat vuosituhansien saatossa vakiintuneet kumppaneiksi, jotkut toiset taas ravinnonlähteiksi, ja looginen päättely on jokseenkin avuton tällaisten käytäntöjen edessä.

Itse suhtaudun suurin varauksin ajatukseen eläinoikeuksista. Jos eläimillä olisi oikeuksia samalla tavoin kuin ihmisillä, meidän olisi pidettävä niitä oikeustoimikelpoisina. Ei tämä aivan tavatonta historiallisesti olisikaan: keskiajalla isäntänsä hengiltä potkaissut hevonen saatettiin tuoda oikeuden eteen miestaposta syytettynä ja määrätä sille oma puolustusasianajaja. Useimmat oman aikamme ihmiset kuitenkin pitäisivät tätä varsin omituisena. En kuitenkaan kannata hälläväliä-asennetta eläinsuojeluun. Ihmisillä on velvollisuuksia kaikenlaisia eläimiä kohtaan, ja yleensä eläinoikeuksista puhuttaessa tarkoitetaan todellisuudessa niitä.

Velvollisuutemme eläimiä kohtaan määrittyvät sen perusteella, millainen suhde meillä on niihin. Lemmikit ovat kunniajäseniä ihmisten moraalisessa yhteisössä, niitä voidaan verrata ja usein verrataankin perheenjäseniin. Ihmistä, joka hylkää kesäkissan pidän yhtä alhaisena kuin lapsensa heitteille jättäjää. Naudoista, lampaista ja muista niin sanotuista hyötyeläimistä meillä on velvollisuus pitää huolta, mutta suhde niihin ei yleensä ole yhtä henkilökohtainen. Velvollisuutemme meistä kokonaan riippumattomia villieläimiä kohtaan koskevat puolestaan enemmän lajia kuin yksilöitä. Metsästyksessä tämä tarkoittaa, ettei riistaeläimiä saa hävittää sukupuuttoon ja että saalis pitää surmata mahdollisimman kivuttomasti. Tärkeää on sekin, että metsästäjä syö kaiken ampumansa riistan tai vähintäänkin lahjoittaa sen muille riistan ystäville tai myy ravintolaan.

Mitä taas tulee väitteeseen, että metsästys on moraalitonta koska siinä saadaan mielihyvää tarpeettomasta kärsimyksestä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Metsästyksessä pyritään tappamaan eläin, ei satuttamaan sitä. Epämiellyttävimmät metsästysmuistoni liittyvät tapauksiin, joissa olen joutunut lopettamaan haavoittuneen linnun kepiniskulla tai niskat katkaisemalla. Ihanteena on aina onnistunut riistalaukaus, jonka aiheuttama kuolema on verraten helppo silloinkin kun se ei tapahdu silmänräpäyksessä. Keuhkot läpäisevä luoti saa kauriin verenpaineen syöksymään pohjalukemiin, jolloin tajuttomuus ja kuolema seuraavat alle puolessa minuutissa. Ilveksen saaliiksi joutuvan yksilön lähtö on paljon tuskallisempi.

Voidaan toki kysyä, onko näinkään vähäinen kärsimys tarpeellista, koska toisin kuin ilveksen, oma henkiinjäämiseni ei ole riippuvainen riistalihasta. Tähän osaan antaa vain subjektiivisen vastauksen. Minulle jahdin tuoma jännitys ja aistivireys, jonka veroista ei mistään muusta toiminnasta saa, riittää oikeuttamaan melko harvalukuiset osallistumiseni luonnossa keskeytyksettä tapahtuvaan verenvuodatukseen. Toinen oikeutus on kanttarellien kanssa paistettu sepelkyyhkynrinta tai konfitoitu kauriinjalka, jotka kulinaaristen ominaisuuksiensa ohella edustavat reiluimmin ja eettisimmin hankittua lihaa. Sellaiset ruoat on syytä maustaa maltillisesti, sillä itse pyydetyn maku on jotakin, jota ei modernissa maailmassa liian usein kohtaa.