sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Arvostelun arvostelun arvostelu







Nuori Voima -lehden Kritiikki-liitteessä ilmestyi äskettäin Antti Hurskaisen esseemuotoinen kirja-arvostelu, joka käsitteli omaa muistelmateostani Lihamylly ja Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt. Kirjoitus jakoi mielipiteitä poikkeuksellisen jyrkästi ja poiki paljon lähinnä sosiaaliseen mediaan rajoittunutta keskustelua, minkä johdosta Nuori Voima julkaisi verkkosivuillaan kokoomatekstin "Neljä näkökulmaa Antti Hurskaisen esseeseen 'En vittu valehtele'". Päätin aluksi, etten kirjoita mitään laajempaa kommenttia tähän debattiin, koska se niin kirkkaasti ilmentää syitä, miksi olen täysin haluton osallistumaan kirjallisuuskeskusteluihin ylipäätään. Mutta sitten pyörsin päätökseni täsmälleen samasta syystä.

Arvostelun arvostelijoiden mielestä Hurskainen suhtautui Hubaran teokseen vähätellen ja että hän oli valkoisena "etuoikeutettuna" miehenä kyvytön ymmärtämään siinä käsiteltyjä ongelmia. Jotkut pitivät röyhkeänä provokaationa jo sitä, että minun ja Hubaran kirjat oli rinnastettu toisiinsa. Aivan anteeksiantamatonta estetismiä ja elitismiä oli se, että Hurskainen vertaili teoksissa käytettyjä kirjallisia keinoja ja piti omaani tyylillisesti ansiokkaampana. Suuttumus ei kohdistunut pelkästään Hurskaiseen kriitikkona, vaan myös Nuoreen Voimaan lehtenä. Jo arvostelun julkaiseminen oli näemmä tietynlaista arvomaailmaa henkivä kannanotto ja olisi selvästikin pitänyt jättää tekemättä.

Mitä mieltä siis itse olen Hurskaisen arvostelusta? Mielestäni se on varsin hyvä, ja toivoisin näkeväni vastaavantyyppistä kirjallisuuskritiikkiä enemmänkin. Pitkiä, perusteellisia arvosteluita ei enää näe sanomalehdissä ja yhä vähemmän aikakauslehdissäkin. Voisin toki Koko Hubaran tavoin luetella useammankin kohdan, joissa Hurskainen on kirjaani käsitellessään mielestäni väärässä ja todeta, ettei kirjoittajalla ole käsitystä siitä, mitä olen käynyt henkilökohtaisesti läpi ennen kuin päädyin kirjoittamaan teokseni. Mutten koe moista tarpeelliseksi, koska kriitikon ei voi edellyttää olevan oikeassa eikä hänen tehtävänsä ole olla empaattinen.

Itsenäisen näkemyksen ohella kriitikolta voi odottaa tasapuolisuutta, ja molemmat odotukset Hurskaisen kirjoitus selvästikin täyttää. Kumpaakaan teosta ei lytätä, muttei myöskään käsitellä silkkihansikkain. On itse asiassa vaikea arvioida, kummasta kirjasta Hurskainen sanoo enemmän hyvää ja kummasta enemmän pahaa - asia jää viime kädessä lukijan päätettäväksi, mikä on usein hyvän kritiikin tunnusmerkki sekin. Kun hän kirjoittaa "Toisaalta: kiinnostaisiko Hubara ketään, jos hän osaisi laittaa asiat mittasuhteisiin, olisi järkevä?", kyseessä on minun mielestäni kehu. Kaunokirjailijalla on yleensä lupa olla kohtuuton, usein sitä jopa vaaditaan. Ja kun Hurskainen väittää minun kehuvan ensi sijassa itseäni ja olevan megalomaaninen, en ainakaan loukkaannu. Melkein kaikki lukemisen arvoiset omaelämäkerralliset teokset kun ovat itserakkaita ja epäreiluja.

Nuoren Voiman julkaisemassa kokoomakirjoituksessa Iida Sofia Hirvonen -niminen toimittaja kirjoittaa:

"Kirjallisuusihmiset" ovat jaksaneet muistuttaa, että tämä on kirjallisuusessee, jossa arvostellaan estetiikkaa. Hurskainen ei kuitenkaan esseessään määrittele, millä kriteereillä hän tekee arvostelmia.

Jos esseistisessä tekstissä alkaa "määritellä kriteerejä", tuloksena on pohjattoman uuvuttavaa luettavaa. Hirvosen oma kirjoitus "olettamisineen" ja "tulkitsemisineen" on itse asiassa malliesimerkki juuri sellaisesta venkoilevasta kirjoitustyylistä, ja ihmettelen että joku ylipäätään viitsii tuottaa moista. Huomionarvoisempaa on kuitenkin se yleistynyt vaatimus, että kaikki kirjallisuus (tai ainakin kaikki asiaproosa) pitäisi vetää jonkinlaisen akateemisen mankelin läpi ja jokainen lause pitäisi suhteellistaa omituiseksi puuroksi. Tällainen lukutapa edellyttää tahallista tyhmäksi heittäytymistä. Siinä omaksutaan lähtöoletus, että ellei valkoinen mies tai joku muu "etuoikeutettu" erikseen totea puhuvansa vain omasta näkökulmastaan, hän on puhuvinaan jostakin universaalista ja kaikkitietävästä näkökulmasta. Mikä on tietenkin sortoa, provokaatiota, "toiseuttamista" jne. Jostakin syystä se, ettei kirjoittaja laadi puuduttavia alustuslitanioita aina kun tahtoo väittää jotakin, tuntuu olevan ongelma vain tietylle korkeakoulutetulle ihmistyypille. Niin sanottu tavallinen rivilukija ymmärtää yleensä paljon vaivattomammin, että kirjoittaja esittää vain omia näkemyksiään. (Kenen näkemyksiä hän esittäisi, ellei omiaan?)

Ennen kaikkea Hurskaisen kirjoituksesta noussut keskustelu osoittaa yhden asian: jos onnistuu myymään etnisen vähemmistöstatuksensa tarpeeksi tehokkaasti, saavuttaa ennennäkemättömän etulyöntiaseman. Siinä asemassa olevan naurettavimmatkin loukkaantumiset otetaan niin vakavasti, että niitä on pakko puida kirjallisuuslehtienkin palstoilla. Tästä on kiittäminen niin sanotun "intersektionaalisen diskurssin" rantautumista Yhdysvaltain yliopistoista tänne. (Esimerkiksi Hubaran paljon puhuttu "laastarikysymys" on kopioitu suoraan Atlantin takaa.) Kulttuurielämässä tämä tarkoittaa sitä, että kirjailijat, taiteilijat ja kriitikot, jotka luokitellaan pahan hegemonian (so. valkoisuuden, heteroseksuaalisuuden ym.) edustajiksi, voivat toimia vain väärin. Jos he kirjoittavat oman viiteryhmänsä näkökulmasta, he jättävät vähemmistöt huomiotta, toisin sanoen "tukahduttavat" ja "vaientavat" nämä. Jos he valitsevat vähemmistönäkökulman, he syyllistyvät "kulttuuriseen omimiseen". Vähemmistöjen edustajista tulee immuuneja kaikelle arvostelulle, mikään huomio ei riitä heille tai on aina vääränlaista, ja pelkkä heidän subjektiivinen tunteensa riittää todistusaineistoksi "sorrosta".

Koko Hubara on merkittävästi edistänyt tällaisen ilmapiirin vakiintumista suomalaiseen kulttuurielämään. Hän vaatii, että hänen tuotoksistaan keskusteltaisiin vain hänen ehdoillaan, ja vaatimusta toistaa innokas ihailijajoukko. Koska hän puhuu "ruskeana tyttönä", ja kaiken lisäksi tekee sen ensimmäisenä tässä maassa, hänen kuuntelemisensa on velvollisuus ja hänen arvostelemisensa rinnastuu väkivaltaan. Loputtoman syyllisyydentuntoiselle ja toiseutta palvovalle kulttuuriväelle tällaisten vaatimusten oikeutus on taottu selkäytimeen, ja niinpä he alentuvat Hubaran edessä loputtomiin selittelyihin ja muuttavat koko kulttuurikeskustelun farssiksi. Mutta onpa Hubara kokenut millaista todellista tai kuviteltua rasismia hyvänsä, häntä ei voi millään tolkullisella mittapuulla määritellä päähänpotkituksi. Hän on aikuisikänsä työskennellyt hyvin palkatuissa media-alan ammateissa ja apurahasummat, joita hän sai säätiöiltä jo ennen ensimmäisenkään kirjan julkaisemista, ylittävät moninkertaisesti tyypillisenä vuotena saamani apurahasummat. Ruskeat tytöt -kirja on saanut suuren mediahuomion ja todennäköisesti tavoittanut kohdeyleisönsäkin ongelmitta, joten yhden mielistelemättömän arvostelun ei luulisi hänen urakehitystään jarruttavan.

Lihamyllyn lukeneet huomannevat, miten hyvin tämäkin pienoismyrsky vastaa kulttuurielämän tämänhetkisestä kehityssuunnasta antamaani kuvaa. Enkä sano tätä ylpeillen - kyseistä kirjaa kirjoittaessani toivoin olevani sittenkin väärässä. Tällä hetkellä toivon, että sitä voidaan jo kymmenen vuoden kuluttua lukea kuvauksena mielipuolisesta mutta onneksi jo taakse jääneestä aikakaudesta.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kirjallisuudesta ja politiikasta



Kävin äskettäin pienen sähköpostivaihdon erään vasemmistolaisen tuttavan kanssa. Keskustelumme aikana hän arvosteli minua siitä, että vaikka kirjoitan Suomen henkisen jakaantumisen tuomista vaaroista, olen itse osallinen polarisoitumiseen. Näin siksi, että olen kiihdyttänyt vastakkainasettelua provokaatioin ja hyökännyt julkisesti sellaisia tahoja vastaan, jotka ovat vain kieltäytyneet osallistumasta arvomaailmani edistämiseen. Hän sanoi myös, että kirjallisesta tuotannostani on tullut osa "äänekästä ja osittain väkivaltaista" poliittista liikettä. Vastasin hänelle näin:

En ole itse vaatinut kenenkään kirjailijan boikotoimista, eristämistä tai hänen elantonsa viemistä. Sen sijaan minuun on kohdistettu kaikkia tällaisia toimenpiteitä pelkästään siitä syystä, että olen kirjoittanut näkemyksistäni avoimesti ja osallistunut aivan laillisissa puitteissa tapahtuvaan poliittiseen toimintaan. Niinpä olen valinnut sellaisen linjan, että vastaan kaikin käytettävissä olevin keinoin moiseen. Minua tukeneita ja kanssani yhteistyötä tehneitä tahoja on painostettu huonolla julkisuudella, joten olen päättänyt, että jokainen joka osallistuu minuun kohdistuviin ideologisiin boikotteihin, tulee itsekin saamaan sellaista. Jos tämä osaltaan syventää polarisaatiota, en katso olevani siitä vastuussa, koska en ole heittänyt ensimmäistä kiveä. Uskon, että tässä vaiheessa on hyvä näyttää mitä tien päässä odottaa, sillä olen huomannut saaneeni vastaani porukan, joka ei tunne mitään pidäkkeitä ja jota eivät sido sellaiset pelisäännöt joita olen itse tähän saakka pyrkinyt noudattamaan.

Yksi polarisaation keskeisistä osatekijöistä on myös se, että kirjallisuus nähdään poliittisen toiminnan osana. Tämä on minulle aika vieras ajattelumalli, sillä itselläni ei ole mitään vaikeuksia arvostaa vaikkapa vasemmistolaisen kirjailijan teoksia, vaikka ne sisältäisivätkin sensuuntaista poliittista ainesta, jos ne vain täyttävät tietyt kiinnostavuuskriteerit. Kun kirjallisuutta aletaan arvioida sen perusteella, mitä asioita se kenties saattaa edistää, ollaan totalitarismin logiikassa, ja on mieletöntä ajatella, että teos jotenkin automaattisesti tyhjenisi siinä kenties ilmaistuihin mielipiteisiin. Tällaista asennetta löytyy toki molemmilta puolilta, mutta järjestelmällisesti sitä on soveltanut ns. vihervasemmisto, joka näyttää nykyään tarkastelevan aivan kaikkea ideologiana.

Varmaankin keskeisin syy siihen, miksi olen lähentynyt laitaoikeistoa on se, että sen piirissä on ollut kaikupohjaa sellaisille tärkeinä pitämilleni ajatuksille ja näkökulmille, jolle muu yhteiskunta tuntuu olevan tyystin kuuro ja sokea. Toisaalta en ole kirjoittanut ainuttakaan teosta pelkästään jonkin poliittisen agendan takia - jos niissä on sellainen ollut mukana, niin se on ollut yksi osa kokonaisuutta eikä ainoa tai edes tärkein elementti. Joka muuta väittää, ei ole teoksiani lukenut tai on kirjallisesti idiootti.

Keskustelumme sisälsi kaikenlaista muutakin, mutta sen referoiminen tässä on hankalaa ja tuskin tarkoituksenmukaista. Viittasin tuohon nimenomaiseen kohtaan siksi, että siinä osuttiin aiheeseen jota ei nykyään juuri tolkullisella tavalla käsitellä, nimittäin kirjallisuuden ja politiikan väliseen suhteeseen. Taiteen ja politiikan rajanveto oli yksi keskeisiä kiistakysymyksiä koko 1900-luvun ajan, ja kirvoitti Suomessakin monia olennaisia puheenvuoroja. Sittemmin debatti tuntuu vaienneen, siitäkin huolimatta että tässä ajassa jylläävät poliittiset intohimot ovat väkevyydessään 30- tai 70-lukulaisia ja että osa taiteen alueista on läpikotaisin politisoitu - esimerkiksi valtavirtainen kuvataide tuottaa enemmän jonkinlaisia yhteiskuntafilosofisten esitelmien visualisointeja kuin itsenäisiä taideteoksia. Aiheesta puhuminen on jäänyt käytännössä akateemisen vasemmiston harteille, ja kyseisen ryhmän lähestymistapa myötäilee etukäteen määriteltyjä opillisia kaavoja, jotka eivät anna paljoakaan sille joka ei niitä ole omaksunut.

En toki peräänkuuluta mitään julkista keskustelua aiheesta, sillä ihmisten kannattaisi ylipäätään ajatella enemmän ja keskustella vähemmän. Mutta kenties siitä voisi kirjoittaa. Eniten minua kiinnostaisi lukea kirjailijoiden ja taiteilijoiden omia pohdintoja työnsä suhteesta politiikkaan, he nimittäin tuntuvat vaienneen asiasta ja jättäneen sen niin sanotuille asiantuntijoille, kuten tutkijoille ja journalisteille. Vaikeneminen saattaa olla virhearvio, vaikka se kumpuaakin täysin ymmärrettävästä pyrkimyksestä turvata oma työrauha, sillä näin tehdessään kirjailijat antavat vapaat kädet niille, joita ajavat usein aivan muut motiivit kuin rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Omalta osaltani pyrin paikkaamaan aukkoa Lihamyllyssä, joka sisältää paljonkin omia mietteitäni politiikasta ja siitä, miten suhteutan kirjalliset ihanteeni siihen. Niinpä lisäänkin tähän kirjasta parin sivun mittaisen katkelman, jossa pyrin kokoamaan joitakin perustavia ajatuksiani aiheesta. Toimikoon se jonkinlaisena ajatusten herättäjänä sekä vastapuheenvuorona siihen, että omaa tuotantoani on välillä tarkasteltu melko samean poliittisen linssin läpi.


***


En ole koskaan tuntenut vetoa poliittiseen valtaan. Tunnen epäluuloa niitä kohtaan, jotka erityisen kiihkeästi tavoittelevat asemia, joissa pääsevät päättämään muiden asioista. Johtotehtävät tuovat mukanaan suuren vastuun, enkä ymmärrä miksi joku haluaa vapaaehtoisesti sellaisen harteilleen. Valta ei sovi juuri kenellekään, ja parhaat hallitsijat astuvat yleensä paikalleen vastentahtoisesti, tuskallisen tietoisina siitä ettei muista tarjokkaista ole näin vaativaa tehtävää hoitamaan.

Ani harva kykenee vastustamaan kiusausta käyttää valtaansa omaisuutensa kartuttamiseen tai kärsimiensä loukkausten kostamiseen. Jos itse saisin absoluuttisen vallan, moni tässäkin kirjassa mainittu kohtaisi loppunsa salaisen poliisin kellarin betonilattialla luoti takaraivossaan, käytyään sitä ennen läpi asianmukaisen käsittelyn sähköšokkeineen ja kynsien irti repimisineen. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että valta jotenkin ”turmelisi” ihmisen. Eihän valta ole toimiva subjekti vaan tyhjiö, jonka ihminen täyttää omalla vajavaisuudellaan ja pahantahtoisuudellaan. Ja mitä suurempi valta on, sitä helpommin ja kärjistyneemmässä muodossa hänen vikansa tulevat esiin.

Lisäksi valta-asemaa, esimerkiksi ministerin virkaa, tavoitellessa ja siinä toimiessa joutuu sitoutumaan tiettyihin pelisääntöihin. Yksi niistä on se, ettei pidä sanoa mitä ajattelee. Poliitikkojen puheet ovat useimmiten ympäripyöreitä, koska he tietävät median, vastustajien ja oman puolen kilpailijoiden tarttuvan jokaiseen harkitsemattomasti valittuun sanaan ja käyttävän sitä heitä vastaan. Niinpä poliitikon on vesitettävä sanottavansa ydin fraaseilla ja jargonilla, kuohittava ilmaisunsa skandaalien pelossa. Parhaimmillaankin hänen on yksinkertaistettava sanomansa muotoon, jossa se on helpommin suurten joukkojen käsitettävissä. Pitää välttää moniselitteisyyttä ja liian kipeitä ristiriitoja, on puhuttava ongelmista niin kuin ne olisivat aina ratkaistavissa. Pidän kielellistä liikkumavaraani siinä määrin tärkeänä, etten mitenkään voisi alistua moiseen.

Sen sijaan olen kyllä kiinnostunut henkisestä vaikutusvallasta, sananvallasta. Suosikkiteksteihini kuuluu George Orwellin essee ”Miksi kirjoitan” vuodelta 1946. Otsikon mukaisesti Orwell käsittelee luovan kirjoittamisen käyttömoottoreita ja mainitsee yhtenä niiden joukossa ”poliittiset tarkoitusperät”:


Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsitystä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä. Jälleen: yksikään kirja ei ole todella vapaa poliittisesta sivusävystä. Käsitys jonka mukaan taiteella ei pitäisi olla mitään tekemistä politiikan kanssa on sinänsä poliittinen asenne.


Puhtaasti esteettisten tarkoitusperien lisäksi kirjoittamistani on aina motivoinut havaitun tai koetun vääryyden tunne, halu korjata jokin maailmassa piilevä virhe tai ainakin havahduttaa muut huomaamaan se. En juuri ole kiinnostunut kirjallisuudesta, jossa tällainen motivaatio ei lainkaan ilmene. Musiikki ja kuvataide voivat olla melko riippumattomia yhteiskunnallisista kytköksistä, mutta kirjallisuudessa pyrkimys irtaantua niistä johtaa usein keinotekoisuuteen. Olen toki tietoinen niistä ongelmista, joita taiteellisten ja yhteiskunnallisten pyrintöjen yhteensovittamiseen liittyy, mutten pidä niitä ratkaisemattomina.

Kirjallisuuden poliittisuus pitäisi ymmärtää sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Kirjailijalla ei ole velvollisuutta tunnustaa mitään määriteltyä ideologiaa tai esittää ratkaisuja kuvaamiinsa ongelmiin – usein näin toimimisesta on hänen tuotannolleen pikemminkin haittaa. Olennaista on, että hän sisällyttää luomuksiinsa itsensä yhteiskunnallisena olentona muiden ulottuvuuksiensa ohella. Itse olen taideteoksista tai yksityiselämästäni kirjoittaessani yrittänyt tuoda esiin myös niiden yhtymäkohdat yhteiskunnan ja sivilisaation yleiseen tilaan – ja vastavuoroisesti sisällyttänyt propagandistisimpiinkin teksteihini jotakin konkreettista, kuvailevaa ja henkilökohtaista.

Orwell kirjoitti esseessään, että hänestä on pakotettu esiin eräänlainen pamflettien kirjoittaja. Rauhallisempina ja tasapainoisempina aikoina hän olisi omien sanojensa mukaan keskittynyt kirjoittamaan kuvailevia teoksia, mutta hän sattui syntymään niin huonoon aikaan, ettei hänelle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ottaa kantaa. Kenties näin, mutta toisaalta kaikki ajat ovat tavalla tai toisella huonoja, ja minun ja Orwellin kaltaiset kirjoittajat, joiden luontaisiin ominaisuuksiin kuuluu viha auktoriteetteja kohtaan ja konfliktihakuisuus, päätyisivät aina ennen pitkää esittämään aikalaiskritiikkiä.

Ainakaan tämän hetken Suomessa en pidä ongelmana kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden politikointia sinänsä, vaan heidän politikointinsa puolivillaisuutta ja tunteenomaisuutta. Perin harvalla taiteilijalla on mitään syvempää ymmärrystä yhteiskunnasta, mutta sen sijaan runsaasti automatisoituneita tunnepitoisia asenteita, jotka he useimmiten omaksuvat ammattiryhmältään. He eivät halua esittää yhteiskunta-analyysia vaan signaloida kuulumistaan oikeamielisten joukkoon, tehdä niin sanottua hyvän fiiliksen politiikkaa. Näkyvin tällainen signaloija on tietenkin Jari Tervo, joka on jo vuosia pedannut itselleen Finlandia-palkintoa kutsumalla itseään feministiksi, haukkumalla punaniskarasisteja ja vaatimalla avoimempaa pakolaispolitiikkaa.

Kovien kapitalistien omistama ja punavihreiden toimittajien miehittämä media osaa hyödyntää taiteilijoiden signalointihalua. Kun toimittaja kysyy taiteilijalta poliittisista asioista, hän käyttää tätä megafonina omille näkemyksilleen. Yhdessätoista tapauksessa kymmenestä taiteilija sanoo maahanmuutosta, leikkauksista, homoavioliitosta ja äärioikeistosta juuri sen mitä toimittaja haluaakin kuulla - ei siksi, että taiteilija olisi päätynyt näihin näkemyksiin syvällisen pohdinnan tuloksena tai että ne olisivat erityisen suosittuja, vaan koska ne miellyttävät journalisteja ja kulttuuri-instituutioita, jotka viime kädessä päättävät kuka kuuluu hyvien tyyppien joukkoon. Niinpä taiteilijoiden poliittiset kannanotot ovatkin useimmiten puhdasta viihdettä, halpaa moralismia ja pisteidenkeruuta. Tämä konformistinen kuorolaulu uhkaa hukuttaa alleen kaikki poliittisia kysymyksiä vakavissaan pohtivat taiteilijat, edustivatpa he millaisia kantoja hyvänsä.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kirjallista hysteriaa näyttämöllä




Yleensä olen sitä mieltä, että kirjasta tehtyä teatteri- tai elokuvasovitusta ei pitäisi liikaa verrata alkutekstiin. Kun siirrytään taiteenlajista toiseen, myös lainalaisuudet vaihtuvat ja tulkinnasta tulee itsenäinen taideteoksensa. Filmatisointia pitäisi arvostella elokuvana ja dramatisointia teatterina, piittaamatta siitä kuinka uskollinen se on alkuteoksen muodolle tai edes sisällölle.

Atro Kahiluodon ja Juha-Pekka Hotisen dramatisointi Marko Tapion Arktisesta hysteriasta saa minut kuitenkin poikkeamaan tästä perussäännöstä. Ensinnäkin siksi, että Arktinen hysteria on minulle ensisijaisesti romaani, luultavasti merkittävin 1900-luvun jälkipuoliskolla kirjoitettu suomalainen romaani. Se on kokonaisuutena niin monisyinen ja polveileva, että koherentin tulkinnan aikaansaaminen on kenelle tahansa ohjaajalle voitto sinänsä, mutta toisaalta jokainen siitä tehty tulkinta on tuomittu jäämään kommentaariksi tai alaviitteeksi. Vahvimmat filmatisoinnit ja dramatisoinnit tehdäänkin yleensä keskinkertaisista kirjoista, suuresta teoksesta tehty tulkinta sitoo ohjaajan mielikuvitusta liikaa päästäkseen oikeasti omalakiseksi.

Toisekseen Kahiluoto ja Hotinen ovat tietoisesti valinneet linjan, jossa alkuteksti on koko ajan läsnä. He eivät esimerkiksi ole keksineet keskenjääneelle romaanisarjalle omaa loppuaan, vaan näytöksen viimeisessä kohtauksessa esitetään Tapion muistiinpanoihinsa merkitsemät ratkaisuvaihtoehdot ja tapahtumien jatko jätetään avoimeksi. Käsikirjoituksessa on hyödynnetty kirjailijan sarjan kolmanteen ja neljänteen osaan kirjoittamaa raakamateriaalia, jota säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Kansallisteatteri markkinoi näytelmää väittämällä kolmannen ja neljännen osan materiaalia "entuudestaan tuntemattomaksi", mikä synnytti pienen debatin. Tuntematontahan aineisto ei suinkaan ollut, vaan sitä on aiemmin käsitelty seikkaperäisesti muun muassa Matti Kuhnan väitöskirjassa Kahden maailman välissä (2004), Tuulikki Valkosen muistelmateoksessa Mäyhä (2003) ja omassa kirjassani Hysterian maa (2013).

Romaanin kompleksisen muodon huomioon ottaen näytelmän dramaturgia on erittäin onnistunut. Tapio liikkuu tekstissään samanaikaisesti useilla aikatasoilla. Ilmestyneiden osien nykyhetki kattaa kahdenkymmenen minuutin jakson, jonka aikana päähenkilö, työmaainsinööri Harri Björkharry odottaa puhelinkeskuksen yhdistävän puhelun äidilleen, ja tuon ajan kuluessa Harri käy mielessään läpi omaa menneisyyttään ja sukunsa vaiheita. Epäkronologinen rakenne perustuu Harrin virtaaviin muistikuviin: edestakainen liike menneisyyden ja nykyhetken välillä on jatkuvaa.

Näytelmässä ajallinen polveilu on toteutettu nopeilla siirtymillä ja samanaikaisuusefekteillä. Osa näyttelijöistä esittää useita rooleja ja vaihtaa niitä lennosta, keskeiset henkilöt esittävät välillä nykyistä, välillä mennyttä itseään rooliasua vaihtamatta. Välillä osa näyttelijöistä esittää nykyhetkeen sijoittuvaa kohtausta samaan aikaan kun toiset toimivat menneisyydessä. Tämän vuoksi näyttämö on usein täynnä nopeatempoista toimintaa, ja kokonaisuudesta syntyy sekava ensivaikutelma, joka kuitenkin jäntevöityy ensimmäisen puolen tunnin aikana. Ratkaisu on uskollinen romaanin keskeiselle ajatukselle ajan kehämäisyydestä ja menneisyyden väkivaltaisten tapahtumien toistumisesta yhä uudelleen. Kokonaisuuden pakottaminen klassisen kerronnan raameihin olisi tappanut alkuteoksen hengen.

Esityksessä on paljon Tapion arvostaman avantgardeteatterin aineksia. Vimmaista, väkivaltaisiin purkauksiin huipentuvaa tunnelmaa luodaan ajoittain modernia tanssia muistuttavin keinoin. Lavasteisiin on ympätty väkeviä symboleja kuten Hitlerin muotokuva, pöytälevyyn isketyt kirveet ja murtuvasta padosta hitaasti vuotava vesivana. Erityisen hyvä ratkaisu on Tapion romaaniin sisältyvien kansanlaulukatkelmien tuominen esitykseen näyttelijöiden esittäminä - alkutekstin folkloristinen aines alkaa kirjaimellisesti soida näyttämötulkinnassa. Loppukohtaus muuttuu puhtaaksi postmodernismiksi, kun kirjailija itse marssitetaan yhtenä henkilöhahmona lavalle kommentoimaan esitystä ja näyttelijät plaraavat jälkeen jääneitä muistiinpanoja ja lausuvat irrallisia repliikkejä yrittäessään etsiä ratkaisua alkutekstin arvoitukseen, joka on tuotu osaksi esitystä.

Romaania ja dramatisointia rinnakkain tarkastellessa löytyvät tosin myös jälkimmäisen suurimmat ongelmat. Harrin isästä, liikemies Vikki Björkharrysta on tehty surkuhupaisa klovnihahmo, joka koikkelehtii chaplinmaisesti näytelmän läpi. Paitsi että henkilökuva ei lainkaan vastaa romaanin Vikkiä, se myös rikkoo tarinan psykologisen logiikan. Siinä missä Harri tuntee vastenmielisyyttä isänsä ylimielistä sokeutta kohtaan, hän myös ihailee tämän vaistonvaraista päättäväisyyttä ja häikäilemättömyyttä, johon ei itse kykene. On vaikea kuvitella näytelmän Vikin herättävän kenessäkään muuta kuin halveksuntaa. Vikin hahmo saa enemmän ryhtiä toisessa näytöksessä, mutta mitätön ensivaikutelma ei hälvene. Näin ollen myös Harrin hahmosta jää puuttumaan se osin piilevä ja osin avoin suvereenin vallankäytön ihailu, joka romaanissa muodostaa olennaisen osan hänen persoonallisuudestaan.

Toinen puute on talvi- ja jatkosodan tapahtumien lähes täydellinen sivuuttaminen. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä sotakuvausta sisältävä Arktisen hysterian toinen osa on puoliväkisin kokonaisuuteen istutettu möhkäle, joka katkaisee ensimmäisessä osassa alkaneen juonen kehittelyn. Sen käyttäminen luontevasti dramatisoinnissa osoittautui epäilemättä liian haastavaksi. Siitä huolimatta sota on romaanin maailmassa ja ihmiskuvassa niin olennainen tekijä, että sen pois jättäminen rampauttaa kokonaisuuden. Sota ei ollut Tapiolle pelkkää ihmiskohtaloiden taustaa, vaan kiinteä osa ihmisenä olemista sinänsä, ja hän suhtautui siihen niin pakkomielteisesti, että päätti sotaveteraani Vihtori Kauttoa haastateltuaan muuttaa alkujaan trilogiaksi suunnitellun Arktisen hysterian neliosaiseksi.

Sotajakson amputoiminen heijastelee laajempaa ongelmaa eli ihmissuhteiden korostumista historiallisen aineksen kustannuksella. Kun romaanissa ihmisyksilöiden välinen kanssakäyminen on yhtä valtioiden ja yhteiskuntaluokkien välisten suhteiden kanssa, näytelmäversio on ensi sijassa perhe- ja sukutarina. Esityksen yli kaksituntista kestoa olisi luultavasti pitänyt pidentää, jotta siitä olisi todella saatu alkuperäisteoksen kaltainen kuvaelma Suomen historian tulehtuneista pisteistä. Silloin vaarana olisi toisaalta ollut kokonaisuuden hajoaminen mutkikkuuteensa, joten dramaturgien ratkaisu lienee tietoinen.

Keskeinen kysymys kuuluu, onko Kansallisteatterin Arktinen hysteria mielekästä katsoa lukematta tai muuten entuudestaan tuntematta Tapion romaania? Tätä on viisainta kysyä joltakulta sellaiselta, joka on katsonut esityksen "kylmiltään". Romaanin tuntevan on helppo seurata näytelmän kulkua ja verrata sitä lukemaansa, mutta varsinkin sirpaloituva ja avoimeksi jäävä loppu saattaa tuottaa pettymyksen itsenäistä esitystä odottavalle. Tapion teos ei ole Tuntemattoman sotilaan kaltainen yleisesti tunnettu ja kiinteästi kirjallisuuskeskusteluun kuuluva vakioklassikko, joten tällä tavoin toteutettuna Kahiluodon ja Hotisen dramatisointi tuskin alkaa elää omaa elämäänsä. Sen suurin ansio saattaakin olla romaanin tunnetuksi tekeminen uudelle yleisölle.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Lihamylly ilmestynyt


Lihamylly, alaotsikoltaan "Kirjallisen, julkisen ja poliittisen eläimen muistelmat vuosilta 2000-2016" on juuri tullut painosta. Ennakkotilauksen tehneiden kappaleet on lähetetty, ja kirjaa voi tilata Kiukaan verkkokaupasta. Kirja tulee lähiaikoina saataville myös Akateemiseen kirjakauppaan. Arvostelu- ja lehdistökappaleista kiinnostuneet voivat lähettää sähköpostia Kiuas Kustannukselle osoitteeseen sarastus@outlook.com.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Lihamyllyn soundtrack



Lihamylly tuli ennakkotilattavaksi eilen, ja ennakkotilauksen kirjasta voi tehdä täältä. Painosta kirja tulee näillä näkymin 30.3. ja virallinen ilmestymispäivä on 1.4. Perinteiseen tapaani olen laatinut kirjalle soundtrackin, eli alla on lista musiikkikappaleita, jotka tavalla tai toisella liittyvät kirjaan ja sen tematiikkaan. Jokaisen kappaleen kohdalta löytyy Youtube-linkki valitsemaani esitykseen.


Dmitri Šostakovitš: Sinfonia nro 5 d-molli op.47


Death In June: Many Enemies Bring Much Honour


Velvet Underground & Nico: All Tomorrow's Parties


Morrissey: Why Don't You Find Out For Yourself


Dead Kennedys: California über Alles


Vladimir Vysotski: Ohota na volkov


David Allan Coe: Longhaired Redneck


Bob Dylan: Ballad Of A Thin Man


Sid Vicious: My Way


Townes Van Zandt: Waitin' Around To Die


Pyhä Kuolema: Maamme laulu


Patti Smith: Changing Of The Guards




tiistai 14. maaliskuuta 2017

Kirjallinen eläin (katkelma)



"Lihamyllyn" viralliseksi ilmestymispäiväksi on nyt varmistunut 1.4. Lukijoiden ei pidä huolestua vaikka kyseessä on aprillipäivä, kirja todella ilmestyy tuolloin jos vain paino hoitaa työnsä sovitussa aikataulussa. Julkaisen tässä makupalaksi katkelman teoksesta. Kyseessä on alkuosa toisesta luvusta, jonka nimi on "Kirjallinen eläin" ja joka nimensä mukaisesti käsittelee suomalaista kirjallisuusmaailmaa ja kirjallisuuspiirejä.


***

Useimmissa aikalaiskuvauksissa on se vika, että ne on kirjoitettu joko liian läheltä tai liian etäältä. Jos kirjoittaja on liian kiinteästi sitoutunut kuvaamaansa, hänen on vaikea kuvata sitä kaunistelematta. Jos hän taas kirjoittaa ulkopuolisen näkökulmasta, hänen ongelmansa kiteytyy sanonnassa ketusta ja pihlajanmarjoista. Hän saattaa haluta olla sisäpuolinen, ja hänen turhautunut kunnianhimonsa tai viiteryhmähakuisuutensa rapauttaa tekstin katkeraksi panetteluksi.

Kaksituhattaluvun alkupuolen kirjallisuuspiirien kuvaajana minulla on puolellani se etu, että olen ollut niissä samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopuolinen. Olen päässyt tutustumaan moniin suomalaisen kirjallisuuden tärkeisiin vaikuttajiin, joihinkin heistä läheisesti. Olen osallistunut kirjallisuusväen rientoihin, elänyt niin sanottua kirjailijaelämää ja nauttinut monista sen tuomista eduista. Olen osallistunut kulttuuridebatteihin ja ollut sellaisten aiheena. Toisaalta en ole tuntenut näiden piirien vallitsevaa arvomaailmaa omakseni, eikä sosiaalinen elämäni ole rakentunut niiden varaan. Jotkut näkemykseni ja edesottamukseni ovat tuoneet minulle kirjallisuus- ja yleisemmin kulttuurimaailmassa kyseenalaisen maineen, enkä ole koskaan päässyt käsiksi nousujohteisen kirjailijanuran makeimpiin hedelmiin kuten pitkiin vuosiapurahoihin tai kulttuuribyrokratian virkoihin. Huomion ja arvostuksen ohella olen saanut osakseni hyökkäyksiä ja hyljeksintää, painostusta ja selkäänpuukotusta.

Niinpä ne kulttuuriväkeä koskevat huomiot, joita esitän pitkin tätä kirjaa, eivät kumpua kielteisistä tai myönteisistä ennakkoluuloista vaan kokemuksesta. Nykyään ovat käyneet yleisiksi esimerkiksi sellaiset populistiset väitteet, että taiteilijat ovat apurahoillaan laiskottelevia loiseläjiä. Mutta ainakin tuntemistani kirjailijoista melkein kaikki kykenevät kovaan työntekoon. Se, että he eivät yleensä työskentele valtaväestön tavoin kahdeksasta neljään vaan pikemminkin urakkaluontoisesti, ei muuta asiaa. Lisäksi moni heistä tekee taideammattinsa ohessa pätkittäin tai osapäiväisesti jotakin käytännönläheisempää työtä.

Pötyä on myös joko ylistyksenä tai moitteena esitetty väite, että kirjailijat ja muut taiteilijat olisivat vaikeasti kontrolloitavia individualisteja, jotka helposti kapinoivat valtaa vastaan. Todellisuudessa valtaosa heistä on suuria konformisteja, jotka mukautuvat lähiympäristönsä mielipideilmastoon ilman mainittavaa närästystä, ja yhteiskuntaa vastaan heillä ei ole mitään kunhan he vain saavat siltä rahaa. Kun suomalainen taiteilija avaa suunsa jostakin yhteiskunnallisesta asiasta, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se on kulttuurin rahoitus. Tämän ovelimmat vallanpitäjät ovat aina tajunneet. Neuvostoliitto sai 1970-luvulla fanaattisuuteen saakka uskollisia myötäjuoksijoita porvaristaustaisista suomalaistaiteilijoista järjestämällä heille Moskovan-matkoja kesteineen, joissa ei säästelty votkaa ja kaviaaria.

Niinpä perussuomalaisten olisikin nousukautensa aikana pitänyt vaalikampanjoissaan luvata moninkertaistaa kulttuurimäärärahat. Kulttuuri-ihmisen haluttomuus purra ruokkivaa kättä on niin läpitunkeva, että puolue olisi saanut mitättömällä uhrauksella puolelleen arvovaltaisen ja mediassa näkyvästi esillä olevan kansanryhmän. Sen sijaan he päättivät myötäillä rahvaan halveksivaa asennetta kulttuuria kohtaan, mistä ei ollut heille juuri hyötyä, sillä lottokansa ei pohjimmiltaan piittaa, millaisia tauluja gallerioiden seinille ripustetaan tai millaisia runoja matineoissa luetaan. Mutta taideammattien edustajat pillastuivat, koska katsoivat että pyhimmistä pyhimpään eli heidän elintasoonsa yritettiin kajota, ja perussuomalaiset saivat paljon huonoa julkisuutta sekä äänekkään ja pitkävihaisen vastustajan. Vaaliohjelman kulttuuripolitiikkaa käsittelevää kohtaa verrattiin natsien kulttuurikannanottoihin ja Helsingin Sanomien älykköraati maalaili poskettomia kauhunäkyjä, joissa perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen Senaatintorilla sytytetään kirjarovioita, rappiotaiteilijat karkotetaan maasta, radiossa soitetaan pelkkää Sibeliusta ja runoilijat joutuvat siirtymään kalevalamittaan. Kun kulttuuriväen edustaja tuntee asemansa uhatuksi, mikään metafora ei ole hänestä liian yliampuva.

Erityisen suuri tabu kirjallisuuspiireissä on kollegoiden arvostelu. Tarkoitan tietenkin elävien kollegoiden julkista arvostelua, sillä kuolleista on aina helppo puhua pahaa ja selän takana kirjailijat mieluusti vuodattavat myrkkyään. Uskoakseni tällainen pidättyväisyys on suhteellisen nuorta, sillä niin koti- kuin ulkomaisesta kirjallisuushistoriasta löytyy runsaasti meheviä hyökkäyksiä ja solvauksia. Olavi Paavolainen kirjoitti Suursiivouksen, Tom Wolfen mielestä Norman Mailer ja John Updike olivat ”vanhoja luusäkkejä”, Céline sanoi Sartrea muun muassa silmälasipäiseksi aasiksi, lapamadoksi ja Kainin anukseksi. Nykyään kyllä hoetaan mantraa avoimesta keskustelusta, mutta heti kun joku sanoo edes yleistasolla jotakin raflaavaa, esimerkiksi väittää romaanin muuttuneen ennalta-arvattavaksi tai nykyrunouden olevan saastaa, häneen suhtaudutaan kuin jumalanpilkkaajaan. Kirjailijat eivät anna takaisin vaan loukkaantuvat, ja kuuluttavat loukkaantumistaan kaikille jotka jaksavat kuunnella.

Ehkä tämä mimosamaisuus johtuu siitä, että kirjailijat ovat monin tavoin riippuvaisia toisistaan. Kollega, josta tekisi mieli sanoa suorat sanat, saattaa istua kulttuurilehden toimituksessa tai apurahalautakunnassa. Tai sitten kirjallisuuspiirien sisäsiittoisuus itsessään ruokkii pakkosopuilua. Kirjailijoiden kanssa aikaa viettäessäni olen alusta saakka huomannut, että heidän sosiaalinen verkostonsa koostuu lähes yksinomaan toisista kirjailijoista tai muista alan ihmisistä kuten kriitikoista, kulttuuritoimittajista ja kustantamoiden työntekijöistä. He tapaavat toisiaan kustantamoiden juhlissa ja kulttuuritilaisuuksissa, pariutuvat keskenään ja käyvät samoissa kapakoissa. Heidän keskustelunsa käsittelevät oman ammattikunnan arkipäiväisiä tapahtumia: kuka on vaihtanut kustantajaa, kuka on saanut vuosiapurahan, kenen kirja on arvosteltu Hesarissa, kuka on maannut kenenkin kollegan kanssa.

Sinänsä tässä ei ole mitään ihmeellistä. Monet kirjailijat tuntevat kouluaikoinaan tai työelämässä syvää ulkopuolisuutta, ja samanhenkisen juttuseuran puute tuskastuttaa heitä. Kun he viimein pääsevät oikeisiin piireihin, kaltaistensa joukkoon, he linnoittautuvat sinne. Kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista, jonka mutkikkuutta ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, ja sen aiheuttamia rasituksia on huojentavaa purkaa toisten kirjoittavien seurassa. Lisäksi sosiaalinen yksipuolistuminen on tuttu ilmiö monissa muissakin ammattikunnissa. Mutta väittäisin sen olevan erityisen tuhoisaa kirjailijoille, sillä etääntyminen ympäröivästä maailmasta näkyy väistämättä tekstissä. Nykyään on kovaa vauhtia yleistymässä käsitys, että kirjallisuus on sosiaalinen ilmiö ja elämäntapa, johon kuuluvat erilaiset kirjallisuushappeningit ja alituiset keskustelut kirjallisuuden roolista ja merkityksestä. Itse en ole koskaan pitänyt sitä sellaisena, vaan yksinkertaisesti välineenä käsitellä nähtyä ja koettua. Siksi olen erittäin tyytyväinen, että ystävä- ja tuttavapiiriini on kaikissa elämänvaiheissa kuulunut runsaasti ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä kirjallisuusmaailman kanssa.

Olen lukenut kirjallisuutta niin kauan kuin jaksan muistaa ja kirjoittanut aktiivisesti varhaisesta teini-iästä saakka. Lukemalla olen paennut sepitteen, fantasian ja historiallisen menneisyyden maailmoihin, ja kirjoittamalla olen jäsentänyt usein sekavaksi käyvää havaintojen ja ajatusten vyyhtiä. Tämä on minulle yhtä luontevaa ja itsestäänselvää kuin veden juominen janoon. Sen sijaan inhoan kulttuuri-ihmisten tapaa mystifioida oma lukemisensa ja luovuutensa, esittää ne ylimaallisen hienoina asioina ja tehdä niistä identiteetti. Kulttuuri-ihmisen koko elämäntapa lepää insinöörien, putkiasentajien, metsurien, lääkärien, sähkömiesten, poliisien ja sotilaiden työn varassa – työn, jolle hän harvemmin muistaa uhrata yhtään ajatusta, sen arvostamisesta puhumattakaan. Nämä ihmiset panevat itsensä likoon joka päivä tekemättä siitä numeroa.

Pidän epäilyttävänä sitä, että kirjailijat, kriitikot ja kirjallisuudentutkijat alituiseen puolustelevat olemassaoloaan ja korostavat oman työnsä merkitystä. Arvostaan tietoisen ei pitäisi moiseen alentua. Niinpä onkin usein antoisampaa keskustella kirjoista vaikkapa sivistyneen rakennusmiehen kanssa kuin osallistua ammattilaisten käymään julkiseen kirjallisuuskeskusteluun. Vaikka intohimoisilta diletanteilta voikin puuttua pohjatietoa tai vivahteiden tajua, heillä ei ole henkilökohtaisia intressejä samentamassa näkemystä.

Kaikesta huolimatta kuulun itse kirjoittamisen ammattilaisten maailmaan. Olen tietoisesti valinnut vieraantuneen kököttämisen kirjoituspöydän ääressä sen sijaan, että tekisin jotakin tuottavaa tai ihmisruumiin rakenteelle sopivaa. En kadu tätä valintaa, mutten toisaalta katso menettäneeni sen myötä oikeuttani arvostella sitä mädännäisyyttä, jota joudun alituiseen havaitsemaan viiteryhmäni toimissa ja asenteissa. Niinpä en nyt kirjoita ajaakseni suomalaisen kirjallisuuden ja sen ammattilaisten asiaa, vaan esittääkseni todellisuuden sellaisena kuin olen sen itse kokenut.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Lihamylly























Tänä keväänä ilmestyy yhdestoista kirjani Lihamylly. Sen alaotsikkona on "Kirjallisen, julkisen ja poliittisen eläimen muistelmat vuosilta 2000-2016". Kirja ilmestyy osana Kiuas Kustannuksen kevään 2017 julkaisuohjelmaa. Tarkka ilmestymispäivä ei ole vielä tiedossa, mutta sijoittuu maaliskuun loppupuolelle tai huhtikuun alkuun. Ilmestymisestä tiedotan tarkemmin tuonnempana. Kannen kuva on Carita Hännikäisen tekemä, ja hänen muuhun kuvataiteelliseen tuotantoonsa voi tutustua täällä. Julkaisen tässä maistiaisiksi kirjan johdantoluvun, josta saa jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä kokonaisuus pitää sisällään.


JOHDANTO

Tämä kirja on muistelmateos vuodesta 2000 suunnilleen nykyhetkeen saakka. Se ei ole omaelämäkerta, eikä muutenkaan sisällä kattavaa selvitystä yksityiselämästäni, sisäisestä elämästäni tai maailmankuvani perusteista. Sen tarkoitus on antaa ellei eheää niin ainakin monipuolinen kuva eräästä aikakaudesta sellaisena kuin olen sen itse nähnyt.

Niinpä kirja sisältää vähän kaikkea: tapahtumien ja ympäristöjen kuvauksia, anekdootteja, luonnehdintoja tunnetuista ja vähemmän tunnetuista henkilöistä, henkilökohtaista tilitystä, vihapuhetta, yhteiskunnallisia pohdintoja. Kokonaisuus on ehdottoman subjektiivinen, sillä en suinkaan ole mikään puolueeton tarkkailija, vaan aktiivinen osanottaja kuvaamissani ilmiöissä. En ole yrittänytkään olla tasapuolinen, siihen minulla on liikaa kalavelkoja maksettavana, ikäviä totuuksia paljastettavana ja vääryyksiä oikaistavana.

Käsittelemälläni ajanjaksolla Suomi on asteittain muuttunut henkisesti jakaantuneeksi yhteiskunnaksi, jossa yhä useampi hakeutuu lämmittelemään samanmielisten leiritulille. Leirin valintaa ei määrää ensi sijassa taloudellinen asema, sillä molemmilta puolilta löytää niin hyvä- kuin huono-osaisia, vaan ratkaisevia ovat käsitykset siitä mikä tekee elämästä merkityksellistä, mitä olemuksemme osaa haluamme hartaimmin vaalia ja millaisen maan haluamme jättää tuleville polville. Lyhyesti sanottuna kyse on identiteetistä. Identiteetti nousee kysymykseksi ja kiistakapulaksi murrosaikoina, kun aiemmin itsestäänselvinä pidetyt totuudet alkavat huojua.

Tätä murrosta olen seurannut monesta näkökulmasta. Ammatillinen viiteryhmäni on niin sanottu kulttuuriväki: kirjailijat, taiteilijat, kriitikot, kulttuurijournalistit, humanististen alojen tutkijat. Kirjailijana olen ollut poikkeuksellisen paljon julkisuudessa ja sekä hakeutunut että tahtomattani joutunut erilaisten valtakunnallisten mediamyrskyjen keskipisteeseen. Olen toimittanut ja avustanut lehtiä sekä työskennellyt kustannusmaailmassa. Lisäksi olen sotkeutunut politiikkaan ja tunnen läheisesti piirit, joita on tapana kutsua kansallismielisiksi, nationalistisiksi, oikeistopopulistisiksi tai äärioikeistolaisiksi. Kirjoittamisesta, julkisuudessa olemisesta ja politiikkaan osallistumisesta on tullut niin luonnollinen ja kiinteä osa olemustani, että olen niissä melkeinpä vaisto-olento, jonkinlainen eläin.

Kulttuuri, julkisuus ja politiikka ovat raadollisia ympäristöjä. Se, joka pyrkii säilyttämään yksilöllisen arviointikykynsä, moraalisen suuntavaistonsa ja älyllisen rehellisyytensä joutuu siellä koville ja maksaa onnistumisestaan raskaan hinnan. Kulttuurielämän, julkisuuden ja politiikan toimintamekanismi on nimittäin sama kuin lihamyllyn: sen tarkoitus on jauhaa kaikki nieluunsa joutuva orgaaninen aines yhdenmukaiseksi massaksi. Onnistuipa se tässä tai ei, ihminen ei myllyn läpi kuljettuaan ole aivan entisensä.

Olen kauan haaveillut kirjoittavani kirjan, jossa kuvataan koko oman aikani pimeys, sen typeryys, halpamaisuus ja pikkusieluisuus. Armottoman ja yksityiskohtaisen kirjan, joka sisältää ihmisten nimet ja oikeat tapahtumat. Useimmitenhan kirjailijat joutavaa aikalaiskritiikkiään esittäessään vain jaarittelevat, miten yleistympeää ja yleiskauheaa kaikki on, antamatta koskaan mitään kouriintuntuvaa. Kenties tämä on se kirja, ainakin se on lähempänä sellaista kuin mikään aiemmin kirjoittamani. En saa tällä uusia ystäviä, hyvä jos säilytän vanhat.

Kuvaamani tapahtumat eivät ole kronologisessa järjestyksessä. Luvuissa olen käsitellyt eri teemoja ja elämän osa-alueita ja sijoittanut ihmiset ja asiat paikoilleen niiden mukaisesti. Niinpä kirjassa on väistämättä viittauksia vasta myöhemmin kerrottuihin asioihin, päällekkäisyyttä, toistoa ja rönsyjä. En pidä sitä ongelmana, sillä todellisuus koostuu vähintään yhtä paljon läsnäolosta, kertautumisesta ja kehämäisestä liikkeestä kuin selkeästi etenevistä kertomuksista. Rakenne suo myös lukijalle mahdollisuuden aloittaa lukemisen mistä luvusta tahansa ja halutessaan hyppiä itseään vähemmän kiinnostavien jaksojen yli.

Koko totuutta tästä kirjasta on tietenkin turha etsiä. Aineistoa on kuluneiden vuosien aikana kertynyt valtavasti, ja koherenssin säilyttääkseni olen joutunut jättämään monta kiinnostavaa henkilöä ja valaisevaa tapausta lyhyelle maininnalle tai tyystin kokonaisuuden ulkopuolelle. Lisäksi kuvaamamistani kehityskuluista monet jatkuvat yhä ja jotkut ovat tuskin päässeet alkuun. Todennäköisesti joudun siis kirjoittamaan kaiken uudelleen kahdenkymmenen vuoden kuluttua, mutta ainakin tämä esitys on vapaa jälkiviisauden paheesta.



Mellunmäessä,

11.2.2017

Timo Hännikäinen