tiistai 10. syyskuuta 2019

Pyhää yksinkertaisuutta saatavilla























Pyhä yksinkertaisuus tuli painosta viime viikon lopulla ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Se on neljästoista kirjani.

Jokaisen kirjan kirjoittaminen on vähän erilaista, ja Pyhä yksinkertaisuus erosi muista ainakin taustatyön määrässä. Laskeskelin, että välittömäksi lähdeaineistoksi jouduin lukemaan viitisen kirjaa per luku, joidenkin lukujen kohdalla enemmän. Näiden lisäksi luin laajalti artikkeleita ja muita lyhyempiä tekstejä. Käytin myös jonkin verran asiantuntija-apua. Euroopan noitavainoja käsittelevän esseen lähetin sen valmistuttua tutulle pappismiehelle, jotta hän tarkistaisi etten ole puhunut läpiä päähäni kirkkohistoriaa ja kristillistä teologiaa koskevissa osuuksissa.

Kirja sai alkunsa pari vuotta takaperin keskustellessani sosiologi ja matkakirjailija Erkki Lampénin kanssa. Erkki ehdotti, että kirjoittaisin kirjan hyvässä uskossa tehdystä pahasta, siis idealistisin motiivein tehdyistä vääryyksistä historiassa. Hänen mielestään aihetta ei ollut vielä käsitelty mitenkään kokonaisvaltaisesti, ja sitä koskeva kirja olisi erityisen ajankohtainen nyt, kun kaikentyyppinen moraalinen ylemmyydentunto on nousussa.

Hauduteltuani aihetta vähän aikaa aloin innostua siitä. Ongelmana oli vain aihepiirin laajuus. En halunnut tehdä kattavaa kronologisesti etenevää tietokirjaa, vaan esseemuotoisen katsauksen, joten valitsin tekstien aiheet puhtaasti oman kiinnostukseni perusteella ja rajasin perspektiiviä muutenkin. (Tarkemman selonteon lähtökohdistani olen antanut kirjan johdantoluvussa, jonka julkaisin kesäkuussa tässä blogissa.) Annoin kokonaisuuden rönsyillä aika ajoin, mutta fokus oli muutamassa pääaiheessa: Euroopan noitavainot, Ranskan vallankumouksen terrorivaihe, Ilmari Kiannon rooli valkoisten propagandistina Suomen sisällissodassa, Pavlik Morozovin tapaus 1930-luvun Neuvostoliitossa, Matti Rossin Unkarin viranomaisille kirjoittama ilmiantokirje, vasemmistolaisiin elokuvantekijöihin kohdistunut ajojahti 1940-50-lukujen Yhdysvalloissa, Dresdenin pommitus, militantti antifasistinen liike. Joistakin näistä olin kirjoittanut lyhyempiä tekstejä jo aiemmin, ja osa vanhasta materiaalista kelpasi laajennettavaksi.

Historiallisista aiheista kirjoittamisessa on aina omat pulmansa, ja historiallisen tarkkuuden yhdistäminen vapaaseen esseistiseen lähestymistapaan ei ole aivan yksinkertainen juttu. Minulla ei ole historioitsijan koulutusta, joten pyrin noudattamaan tiettyä varovaisuutta. Monet kirjailijat haksahtavat historiaa käsitellessään tiettyihin leväperäisyyksiin. Kokonaisuuden elävöittämiseksi he saattavat kertoa raflaavia mutta paikkansapitämättömiä anekdootteja, innostua liikaa jonkin tulkintatavan soveltamisesta tai katsella menneisyyttä oman aikansa piilolinssien läpi. Näitä yritin välttää. Historia itsessään on yleensä riittävän mielenkiintoista ja dramaattista ilman erillisiä tehokeinoja, ja etenkin hirvittävistä tapahtumista kertoessa on syytä olla kylmäverisen toteava.

Tein myös sen tietoisen valinnan, että pidättäydyin nostamasta omaa persoonaani esiin. Jotkut viime vuosina julkaisemani kirjat, etenkin Kuolevainen ja Lihamylly, ovat olleet suoran omaelämäkerrallisia, mutta Pyhästä yksinkertaisuudesta henkilökohtainen aines on häivytetty lähes tyystin. Olisin helposti voinut käsitellä omia kokemuksiani kirjan aineiston rinnalla ja vetää suoria yhteyksiä todistamiini aikalaisilmiöihin, mutta se olisi vienyt kirjalta terän. Päätin luottaa lukijan kykyyn tehdä omat johtopäätöksensä ja löytää itse vastaavuudet. Ne muutamat kohdat, joissa käsittelen tämän hetken ilmiöitä historiallisen aineksen rinnalla, ovat tarkoin valittuja ja antavat toivoakseni tarttumapintaa syöttämättä liian yksioikoisia tulkintoja.

Menneisyyden voi helposti muuttaa poliittisen rituaalin osaksi, viihdyttäväksi ja tunteisiin vetoavaksi draamaksi jossa on sankareita ja roistoja, uhreja ja pyöveleitä. Mutta tällainen lähestymistapa on vaarallinen, ja lisäksi se vie historialta todellisen viehätyksen, joka perustuu loputtomaan ristiriitaisuuteen. Lyhyesti sanottuna tavoitteeni on ollut kirjoittaa historiallisista aiheista aikuisille ihmisille.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Ulos supermarketista


Se tosiseikka, että ihmisen täytyy syödä, tuntuu minusta turhauttavalta. Osaan toki arvostaa hyvää ruokaa, ja monen ruokalajin oikeasta valmistus- ja maustamistavasta minulla on vakaa mielipide. Mutta silti haluaisin käyttää syömiseen kuluvan ajan usein aivan muuhun. Nälkä keskeyttää lupaavasti alkaneen kirjoittamisrupeaman, ja syömistä seuraava raukea kylläisyys vie halun jatkaa sitä. Usein lykkään työskennellessäni tai jonkin mieluisan harrastuksen parissa puuhaillessani ruokailua mahdollisimman pitkälle ja pidän nälkää aisoissa makeisilla ja nikotiinilla.

Lisäksi ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen tuhraantuu paljon aikaa. Loppujen lopuksi harva ruokalaji on niin herkullinen, että ehdoin tahdoin haluaisin nähdä vaivaa sen valmistamiseksi. Yksin eläessäni söin paljon roskaruokaa ja tilausruokaa, ja nykyäänkin turvaudun helposti ravintoloihin jos kukkaronnyörit antavat myöten. Koska olen tullut ikään, jossa syömisen terveysnäkökohtiin täytyy väkisinkin kiinnittää huomiota, ruokakaupassa käynti on muuttunut eksistentiaaliseksi painajaiseksi. Valintoja tehdessään on ajateltava kolesterolia, verenpainetta, vitamiineja, hiilihydraatteja, sokeria ja lukemattomia muita tekijöitä, vaikka mieluiten vain kahmaisisi pakastealtaasta pizzan ja keskittyisi pohtimaan uusasiallisuutta 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa.

Edellä sanotun valossa on kieltämättä ristiriitaista, että joka syksy näen huomattavasti vaivaa hankkiakseni riistaa ruokapöytääni. Herään ennen auringonnousua, vaellan jopa kymmeniä kilometrejä usein vaikeakulkuisessa maastossa, siedän kylmää, märkää ja tuntikausien paikallaan kykkimisestä kipeytyviä lihaksia. Kaiken lisäksi teen tämän, vaikka tuloksesta ei ole etukäteen minkäänlaista varmuutta.

Kun ammuin ensimmäisen heinäsorsani syksyllä 2015, se putosi pieneen lampeen noin parin metrin päähän rannasta. Olin niin innoissani, etten vaivautunut etsimään oksaa jolla linnun saisi hilattua rantaan, vaan päätin kahlata hakemaan sen. Lampi olikin äkkisyvä, ja pari askelta otettuani upposin täysin vaatetettuna ja kumisaappaat jalassa rintaa myöten veteen. Nappasin sorsan nopeasti käteeni ja räpiköin kuiville. Onneksi ilma oli lokakuisesta ajankohdasta huolimatta lämmin ja kotiin oli vain kilometrin kävely. Uimalla olen hakenut sorsia myöhemminkin, viimeksi pari viikkoa sitten, kun koiraa ei ollut mukana metsällä. Tällä kertaa maltoin sentään riisua päällysvaatteeni ensin.

Ponnistuksia sisälsi myös metsäkaurisjahti viime vuoden syksyllä Padasjoella ystäväni ja työtoverini Jarkko Pesosen kanssa. (Jarkon kirjoittama yksityiskohtaisempi kuvaus jahdista löytyy täältä.) Etsimme ja väijyimme yhteensä noin 12 tuntia kahta auringonnousun aikaan näkemäämme kaurista, ja kaato tapahtui noin tuntia ennen iltahämärää. Olimme asettuneet muutamaa tuntia aiemmin passiin pellonreunaan suuren kiven taakse lähelle metsärajaa, oma tarkkailusektorini oli kiven vasemmalla puolella, Jarkon oikealla. Kun maastoa tuijottaa tuntikausia, näköaisti alkaa temppuilla: metsänreuna ja pilvet muuttuivat geometrisiksi kuvioiksi, ja vähän väliä oli suljettava silmät hetkeksi erottaakseen taas yksityiskohtia.

Yksitoikkoisuudesta minut havahdutti laukaus. Tarkkailualueidemme väliin oli jäänyt sokea kulma, ja juuri siitä kauriit olivat tulleet esiin ja lähteneet kulkemaan Jarkon suuntaan. Noustessani ylös näin Jarkon juoksevan kohti metsänreunaa edellään kauriit, joista toiseen oli selvästi osunut. Naaraskauris löytyi lyyhistyneenä metsärinteeseen, luoti oli osunut etusorkan taakse ja lävistänyt keuhkot. Kun veret oli laskettu, ruho piti saada nopeasti suolistettavaksi – osuma oli muutaman sentin optimaalisen osumakohdan takana, ja paine oli saattanut vaurioittaa mahalaukkua. Vatsaonteloon valuessaan mahalaukun hapot olisivat pilanneet lihan.

Riistankäsittely tapahtui kesäpaikkani saunan pesuhuoneessa, ja oli kauniisti sanottuna sotkuista hommaa. En ollut ennen suolistanut niin isoa eläintä, ja sisälmyksistä uhoava lämmin lemu sai minut aluksi yökkäilemään. Pää ja sorkat piti katkaista kirveellä ja ruho vielä nylkeä ja paloitella useampaan osaan. Lopetettuamme ulkona oli jo pilkkopimeää, mutta suolista ja muusta teurasjätteestä piti vielä päästä eroon. Laitoimme ne muoviseen lasten kylpyammeeseen ja kannoimme pellonreunaan, missä kaivoin niille taskulampun valossa kuopan ja hautasin sinne.

Tällaisten operaatioiden aikana en ole kertaakaan mielessäni kyseenalaistanut koko touhun mielekkyyttä. Ja kun riistaeläin on lopulta päätynyt ruokapöytään, olen aina pitänyt ateriaa kaiken vaivannäön arvoisena. (Vaivannäkö on itse asiassa väärä sana, koska toisin kuin tavanomaisessa ruoanhankinnassa, metsästyksessä varsinainen ilo syntyy itse prosessista, ei lopputuloksesta. Tässä kirjoituksessa päähuomioni on kuitenkin ravinnossa ja syömisessä.) Itse pyydetyn sorsan höyrytessä juuresgratiinin ja mustaherukkahillon ympäröimänä lautasella tunnen syvää tyydytystä, jollaista ei voisi kuvitellakaan marketista ostetuista aineksista valmistetun aterian äärellä. Tämä on pyhää ruokaa, jonka makuvivahteisiin perehdytään hartaudella, sillä ei vain sammuteta nälkää. Jos asuisin maalla ja metsästäisin viikoittain, sen aura tietenkin himmenisi, vaikken uskokaan että kokonaan katoaisi. Lapsuudessani isän syksyllä ampuman hirven lihaa syötiin talven aikana niin usein ja niin monessa muodossa – paistina, jauhelihana, säilykkeenä – etten koskaan voisi nähdä siinä mitään eksoottista. Silti hirvenliha päihittää edelleen millaisen tahansa naudanlihan, sekä makunsa että herättämiensä muistojen puolesta.

En ole erityisen kokenut tai taitava metsästäjä. Työaikatauluni rajoittavat harrastusta siinä määrin, että vuosittaiset metsästysreissuni ovat yleensä yhden käden sormilla laskettavissa. Metsästän useimmiten yksin, en erakkomaisuuttani vaan siksi, että metsästävien kavereiden aikatauluja on hankala sovittaa yhteen omieni kanssa. Hirvijahdin kaltaiset sitoutumista vaativat ryhmämetsästyksen muodot ovat mahdollisuuksieni rajojen ulkopuolella. Muutamat vuosittaiset metsästyskerrat tarjoavat kuitenkin sellaista sisäistä ja ulkoista vapautta, että ne ovat vuodenkiertoni kohokohtia. Tämän vapauden tärkeä ulottuvuus on pako supermarketmaailmasta. Metsästäjän tekemät valinnat ovat suoraan merkityksellisiä: jos liikkuu varomattomasti tai painaa liipaisinta väärällä hetkellä, ateria jää saamatta. Myös sattuman rooli, joka nykyaikaisissa ruokakaupoissa pyritään rajaamaan olemattomiksi, on suuri. Useimmiten metsältä palaa tyhjin käsin.

Metsästyksen parissa vietetyt vuodet ovat saaneet minut arvostamaan suomalaista metsästyskulttuuria. Jokainen tuntemani metsästäjä suhtautuu metsästäjän eettiseen koodistoon vakavasti. En tosin tiedä olisiko suhtautuminen leväperäisempää ellei tuota koodistoa valvottaisi verraten ankaralla lainsäädännöllä, mutta joka tapauksessa metsästys Suomessa on huomattavasti sivistyneempää touhua kuin esimerkiksi Italiassa, jossa lajintunnistuksen kaltaisille sivuseikoille viitataan kintaalla ja ammutaan kaikkea mikä liikkuu, myös metsästyskavereita. Lisäksi suomalainen metsästyskulttuuri on myönteisellä tavalla demokraattista. Täällä käytäntö, jossa parhaisiinsa pukeutuneet aristokraatit ampuvat riistan ja palveluskunta käsittelee sen, on tuntematon ja pankinjohtajakin joutuu työntämään kätensä peuran höyryäviin suoliin.

Nykyään etiikasta julkaistaan enemmän kirjallisuutta kuin mistään muusta filosofian osa-alueesta, ja etiikan sisällyttäminen suunnilleen kaikkeen ravintoa koskevaan keskusteluun on ajallemme leimallinen piirre. Metsästystä koskevissa kiistoissa metsästäjillä on tapana korostaa, että he kunnioittavat luontoa ja eläimiä vaikka osallistuvat aktiivisesti villieläinten surmaamiseen. Monet eläinsuojelijat taas pitävät tätä kestämättömän ristiriitaisena. Metsästystä vastustavalle kaikki eläimet ovat samalla viivalla, eikä hän voi käsittää esimerkiksi sitä, miksi metsästäjä pitää hellää huolta koirastaan mutta tappaa ja syö riistaeläimiä.

Yhteisymmärrystä metsästäjän ja eläinsuojelijan välillä harvemmin syntyy, koska jälkimmäinen katsoo metsästäjän toimintaa aina ulkopuolelta, ja metsästys pysyy hänelle syvästi outona ja vastenmielisenä toimintana. Metsästyksen vastaisten argumenttien ongelma on myös siinä, että niissä logiikka sekoitetaan etiikkaan. Ihmiselle on luontaista muodostaa erilainen suhde eri eläinlajeihin, ja lisäksi nämä suhteet vaihtelevat kulttuurisesti paljonkin. Minä en koskaan söisi koiraa, mutta kiinalaiselle tai korealaiselle se ei tuottaisi ongelmia. Ihmisen kulttuureissa jotkut eläimet ovat vuosituhansien saatossa vakiintuneet kumppaneiksi, jotkut toiset taas ravinnonlähteiksi, ja looginen päättely on jokseenkin avuton tällaisten käytäntöjen edessä.

Itse suhtaudun suurin varauksin ajatukseen eläinoikeuksista. Jos eläimillä olisi oikeuksia samalla tavoin kuin ihmisillä, meidän olisi pidettävä niitä oikeustoimikelpoisina. Ei tämä aivan tavatonta historiallisesti olisikaan: keskiajalla isäntänsä hengiltä potkaissut hevonen saatettiin tuoda oikeuden eteen miestaposta syytettynä ja määrätä sille oma puolustusasianajaja. Useimmat oman aikamme ihmiset kuitenkin pitäisivät tätä varsin omituisena. En kuitenkaan kannata hälläväliä-asennetta eläinsuojeluun. Ihmisillä on velvollisuuksia kaikenlaisia eläimiä kohtaan, ja yleensä eläinoikeuksista puhuttaessa tarkoitetaan todellisuudessa niitä.

Velvollisuutemme eläimiä kohtaan määrittyvät sen perusteella, millainen suhde meillä on niihin. Lemmikit ovat kunniajäseniä ihmisten moraalisessa yhteisössä, niitä voidaan verrata ja usein verrataankin perheenjäseniin. Ihmistä, joka hylkää kesäkissan pidän yhtä alhaisena kuin lapsensa heitteille jättäjää. Naudoista, lampaista ja muista niin sanotuista hyötyeläimistä meillä on velvollisuus pitää huolta, mutta suhde niihin ei yleensä ole yhtä henkilökohtainen. Velvollisuutemme meistä kokonaan riippumattomia villieläimiä kohtaan koskevat puolestaan enemmän lajia kuin yksilöitä. Metsästyksessä tämä tarkoittaa, ettei riistaeläimiä saa hävittää sukupuuttoon ja että saalis pitää surmata mahdollisimman kivuttomasti. Tärkeää on sekin, että metsästäjä syö kaiken ampumansa riistan tai vähintäänkin lahjoittaa sen muille riistan ystäville tai myy ravintolaan.

Mitä taas tulee väitteeseen, että metsästys on moraalitonta koska siinä saadaan mielihyvää tarpeettomasta kärsimyksestä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Metsästyksessä pyritään tappamaan eläin, ei satuttamaan sitä. Epämiellyttävimmät metsästysmuistoni liittyvät tapauksiin, joissa olen joutunut lopettamaan haavoittuneen linnun kepiniskulla tai niskat katkaisemalla. Ihanteena on aina onnistunut riistalaukaus, jonka aiheuttama kuolema on verraten helppo silloinkin kun se ei tapahdu silmänräpäyksessä. Keuhkot läpäisevä luoti saa kauriin verenpaineen syöksymään pohjalukemiin, jolloin tajuttomuus ja kuolema seuraavat alle puolessa minuutissa. Ilveksen saaliiksi joutuvan yksilön lähtö on paljon tuskallisempi.

Voidaan toki kysyä, onko näinkään vähäinen kärsimys tarpeellista, koska toisin kuin ilveksen, oma henkiinjäämiseni ei ole riippuvainen riistalihasta. Tähän osaan antaa vain subjektiivisen vastauksen. Minulle jahdin tuoma jännitys ja aistivireys, jonka veroista ei mistään muusta toiminnasta saa, riittää oikeuttamaan melko harvalukuiset osallistumiseni luonnossa keskeytyksettä tapahtuvaan verenvuodatukseen. Toinen oikeutus on kanttarellien kanssa paistettu sepelkyyhkynrinta tai konfitoitu kauriinjalka, jotka kulinaaristen ominaisuuksiensa ohella edustavat reiluimmin ja eettisimmin hankittua lihaa. Sellaiset ruoat on syytä maustaa maltillisesti, sillä itse pyydetyn maku on jotakin, jota ei modernissa maailmassa liian usein kohtaa.

lauantai 17. elokuuta 2019

Kokonaistaideteoksen muistelmat























Vuonna 1985 ilmestyneessä esseessään ”Työnantajat” Matti Mäkelä nimesi kuolemanpelon yhdeksi itselleen tärkeimmistä kirjoittamisen motivaattoreista eli työnantajista. Hän kertoi pitävänsä kuolemanpelkoaan yllä ankaralla tupakoinnilla kirjoittamisen aikana. Kirjoituspöydän reunalla oleva tupakka-aski oli hänelle ”viimeisen päivän symboli”, joka muistutti että aikaa ei ole loputtomiin ja töitä on paiskittava.

Kun Mäkelä reilut 30 vuotta myöhemmin kirjoitti muistelmiaan, hän sai kesken kaiken lääkäriltä diagnoosin parantumattomasta syövästä. (Tupakoinnin hän oli lopettanut, syöpä oli maksassa.) Muistelmien alkuluku piti kirjoittaa uusiksi, ja siinä Mäkelä palasi vuosikymmenten takaiseen tekstiinsä:
Minulle tuli nyt uusi työnantaja, ehkä jopa aikaisempaa kireämpi, varsinainen nihilisti työehdoiltaan.

Mäkelän muistelmat ilmestyivät nimellä Pitelemätön tämän vuoden alkukesästä, ja Mäkelä itse kuoli sairaalassa 6.8. Kuoleman ajankohta oli jonkinmoinen yllätys. Tiesin Mäkelän olevan huonossa kunnossa, mutta oletin hänen elävän pidempään, koska hän oli muistelmien ilmestymisen alla antanut laajan henkilöhaastattelun Hesarillekin. Voi olla, että muistelmien loppuun saattaminen joudutti lähtöä. Kun uuden työnantajan vaatimukset oli täytetty, saattoi rauhallisin mielin päästää irti.

Hesarin kriitikkona Mäkelä vaikutti omaan kirjalliseen läpimurtooni: hänen kehuva arvionsa kirjastani Ilman (2009) tavallaan sinetöi teoksen maineen. Myöhemmin hän kirjoitti myönteisesti parista muustakin kirjastani (Hysterian maa ja Kunnia). Henkilökohtaisesti Tapasin Mäkelän vain kerran, vuoden 2013 tai 2014 Tampereen miespäivillä, missä osallistuimme samaan paneelikeskusteluun. Mikään oppi-isä hän ei minulle ollut; kun ensimmäisen kerran tutustuin hänen tuotantoonsa, essee oli jo vakiintunut leipälajikseni. Mutta se, mitä Mäkelä kirjoittaa Pitelemättömän lopussa arvioidessaan omia saavutuksiaan, pitää epäilemättä paikkansa:

Jos siirrytään lähemmäksi työsuorituksia, suurimpana saavutuksenani pidän ilman muuta esseen tuomista, laajempana kuin koskaan ennen, suomalaiseen kirjallisuuteen. Vaikka laajeneminen tapahtui etupäässä 2000-luvulla, sen juuret epäilemättä ovat 1980-luvulla alkaneessa tuotannossani. (Voi kuinka tämä itsensä kehuminen on vaikeaa, sen voittaa vaikeudessa vain toisen kehuminen!)

Mäkelä raivasi kirjailijana tilan minulle, Antti Nylénille, Tommi Melenderille ja muille joiden nimet on totuttu yhdistämään esseistiikan nousuun kirjallisuudenlajina 2000-luvulla. Hän loi maineensa esseistinä aikana, jolloin kirjailijat julkaisivat esseitä pääasiassa välitöinään. Essee- ja kolumnikokoelmien ohella hän julkaisi vain yhden romaanin ja pari tietokirjoiksi laskettavaa teosta, jotka nekin ovat luonteeltaan poleemisia ja persoonallisia. Lisäksi hän toi lajiin raa'an, kompromissittoman tunnustuksellisuuden valikoimallaan Kaksi vaimoa (1995), jota Hesarin Suvi Ahola luonnehti ”lyönniksi vasten kasvoja”. Myöhemmin tällainen lähestymistapa on yhdistetty erityisesti minuun.

Muistelmissa Mäkelä yhdistää tunnustuksellisuuden lestadiolaiseen taustaansa ja masokismiinsa. Röyhkeät provokaatiot ja lähes itsetuhoiset paljastukset ovat hänelle syyllisyydentunnon ilmausta:

Masokismia eivät harrasta ihmiset, jotka haluavat pitää itsellään pikku palan maailmasta ja pelkäävät sen menettämistä. He ovat mustasukkaisia, omistushaluisia, epäluuloisia. Masokistit sen sijaan kokevat omistavansa liian paljon, ja siksi tuntevat syyllisyyttä ja halua rankaista itseään tuosta omistuksesta. Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ”laupeudesta ja armon antimista”, isäni mielivirttä lainatakseni.
Tämä on kiinnostava kohta, pitkän punnitsemisen arvoinen. Omat provokaationi ja tunnustukseni ovat varmasti olleet paitsi uhman, myös alemmuudentunnon ilmauksia, yrityksiä nousta alemmuudesta levittämällä se julkeasti kaikkien eteen. Lisäksi niissä on uhkapelin luonne. Tunnen ajoittain vastustamatonta halua panna kaikki vaakalaudalle, sillä kaikkein eniten pelkään jähmettymistä kaikkien hyväksymäksi, harmittomaksi kirjailijaksi, joka kelpaa Helsinki Lit -festivaalin juontajaksi. Maksamani hinta on lopulta pieni verrattuna siihen, että saisin sielulleni vahingon.

Eli Mäkelän korostama uskonnollinen tunne on olennaisella tavalla läsnä omassakin kirjoittamisessani, vaikka jo ajat sitten käänsin (Mäkelän tavoin) selkäni vanhempieni luterilaiselle uskolle.

Raflaavista aiheista ja poleemisesta lähestymistavasta huolimatta Mäkelästä on aina välittynyt optimistinen ja elämänmyönteinen kuva. Tätä hän korostaa muistelmissaankin. Hän toteaa epäonnistumistensa olevan sen verran lieviä, ettei niistä kunnolla riitä rakennustelineiksi traumoille. Hän sanoo olevansa tulevaisuudenuskon ja tasa-arvon ajan tuote ja luonnehtii uskoaan maailmanloppuun hyvin heikoksi. Tämä lienee suurin ero minun ja Mäkelän välillä. Itselleni ajatus sivilisaation meneillään olevasta tuhosta on aina määrittänyt suhdettani maailmaan, ja jos minulla on jokin ”sukupolvikokemus” niin se, että tasa-arvo on suuri huijaus johon kukaan ei sisimmässään usko.

Syynä lienee se, että minä ja Mäkelä edustamme eri aikakausia vaikka kasvuolosuhteemme maalaispoikina muistuttavat kovastikin toisiaan. Mäkelä eli lapsuutensa ja nuoruutensa aikana, jolloin tasa-arvo oli pragmaattinen lähtökohta: se tarkoitti, että lahjakas yksilö kykeni nousemaan yhteiskunnan portaita taustastaan riippumatta ja että vähemmän lahjakkaillekin taattiin inhimilliset olot. Minä taas ehdin murrosikään 90-luvulla, jolloin edellisen vuosikymmenen lupaukset vauraudesta ja vakaista työurista julistettiin peruutetuiksi. Samoihin aikoihin tasa-arvosta tuli outo idealistinen rakennelma, lopullinen päämäärä jonka pitäisi toteutua jäännöksettömästi kaikista biologisista rajoituksista huolimatta.

Mäkelän positiivisuus saa hänet myös pidättäytymään tuntemiensa ihmisten haukkumisesta ja arkaluontoisten totuuksien paljastamisesta. Jos itse tietäisin olevani kuolemansairas, paljastaisin kaiken tietämäni ja luonnehtisin erinäisiä ihmisiä reilusti kunnianloukkauksen kriteerit täyttävillä ilmauksilla – ei minua enää siinä vaiheessa kehdattaisi haastaa oikeuteen. Mäkelä puolestaan sanoo Pitelemättömän esipuheessa vain laittavansa kirjan loppuun luettelon tutuista ihmisistä ja merkitsevänsä kunkin nimen perään koulunumerolla tämän ihmisarvon. Petyin selatessani henkilöluetteloa: Mäkelä ei ollut toteuttanut aiettaan, nimien perästä löytyi vain sivunumerot.

Useimmissa muissa asioissa Mäkelän kirjailijapersoona tuntuu tutulta ja samaistuttavalta. Hänen urakehityksensäkin muistuttaa omaani: ”Joka tapauksessa minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti.” Mäkelä myös siirtyi uransa mittaan kohti yhteiskunnallista osallistumista: hänestä tuli miesten ja maaseudun ihmisten puolestapuhuja. Kantaaottavuudessa hän asettuu samaan jatkumoon monien suomalaisen esseistiikan pioneerien, erityisesti Linkolan ja Paasilinnan, kanssa. Mäkelän pohdinnat kirjailijan kantaaottavuudesta ovat erittäin teräviä. Alkaessaan ajamaan jotakin asiaa kirjailija joutuu väistämättä kuolettamaan epävarmuutensa ja korostamaan asiansa oikeutusta. Silloin hän ”tyhmentyy” eri mieltä olevien näkökulmasta, osa lukijoista alkaa pitää häntä yksioikoisena jankkaajana. Toisaalta hän saa ”vaikuttajan” aseman, samanhenkisten seurakunnan ja tunteen tarpeellisuudesta.

Tietyn perusskeptisyyden Mäkelä kuitenkin aina säilytti, minkä lasken hänelle eduksi. Hänen propagandistisimmissakin teksteissään on puhtaan henkilökohtaista tai kuvailevaa ainesta sekä epäsovinnaisia ajatuksellisia käänteitä. Lyhyesti sanottuna hän pysyi kirjailijana:

Kirjailijalle luonteenomaista kuitenkin on, ettei hän koskaan tee tätäkään työtä laskelmallisesti. Hän on aina hölmö humanisti tai hyödyllinen idiootti, joka on sydämestään ajamiensa asioiden takana. Eli kokee sanovansa kirkkaan totuuden, joka vain ei vielä ole muille valjennut.

On sanottu, että kirjailija on persoonallisuudeltaan joko prosaisti tai lyyrikko. Mäkelän muistelmien yhtenä ansiona on, että se nostaa esiin esseistin persoonallisuuden, joka poikkeaa niin fiktion kuin runouden kirjoittajasta. Mäkelän korostama lyhytjänteisyys on varmastikin useimmille kaunokirjallisen asiaproosan tekijöille leimallista. Itse en aktiivisesti jaksa työstää yhtä esseekokoelmaa yleensä puolta vuotta pidempään, 500-sivuisen romaanin kirjoittamiseen en mitenkään löytäisi itsestäni henkistä energiaa enkä istumalihaksia.

Mutta kyse on muustakin kuin lyhytjänteisyydestä. Mäkelän mukaan esseisti ”suorastaan tunkee olemaan olemassa, tekstiensä ulkopuolellakin”. Esseisti osallistuu kaikenlaiseen ulkokirjalliseen touhuun, perehtyy aatteellisiin ja uskonnollisiin virtauksiin, riitelee maailman kanssa. Tämä vaatii aikaa, joka lyyrikolta kuluisi sanojen punnitsemiseen ja romaanikirjailijalta juonen koukeroiden muotoiluun.

Myös opettajani, edesmennyt professori Kai Laitinen luokitteli aikanaan kirjailijat kolmeen kastiin. Aavistuksen Laitista kärjistäen hänen kolmijakonsa oli seuraava: ensimmäisessä kastissa olivat hänen mukaansa aidot b-luokan kirjailijat, jotka liikkuvat henkisen viriliteettinsä ylimmällä rappusella pykätessään joka toinen vuosi juonellisen kertomuksen, jossa epookki, nykyään epookit monikossa, on lähteestä tarkistettu tai tehosekoittimella uuskummaksi pyöritelty. Toiseen kastiin kuuluvat kirjailijat, joilla on se kuuluisa oma ääni ja kieli. Ja siinä karsinassa he sitten tarkasti pysyttelevät, jopa niin tarkasti, että arvostelija voi aivan asiallisesti huudahtaa: hän horjahti, virsu lipsuu, ei ole entisensä.

Kolmanteen kastiin Laitinen asetti kirjailijat, jotka tekevät paitsi hyviä ja huonoja kirjoja, myös ja nimenomaan kaikkea muuta mahdollista. Yhdeksi esimerkiksi hän mainitsi Eino Leinon, joka Nocturnen kirjoittamisen lisäksi perusti muun muassa ylevän kalevalaisen kesäteatterin ja anoi Viron kansalaisuutta. 'Kaikkea muuta' tarkoitti siis Laitis-vainaan määrittelyssä niin fiksua kuin pöljääkin toimintaa, merkkejä ajattelusta ja ajattelemattomuudesta - myös kirjoittamisen ulkopuolella.

Esseisti on siis muita kirjailijatyyppejä enemmän kokonaistaideteos, jo lähtökohdiltaan. Sellainen Mäkeläkin ehdottomasti oli, tämä mönkijällä metsäteitä ajeleva sadomasokisti, joka kirjailijantyönsä ohella ehti muun muassa opettaa tarkkailuluokkaa, toimia Pekkas-akatemian rehtorina ja Pohjois-Karjalan Kylät ry:n puheenjohtajana, työskennellä monen lehden kriitikkona ja väitellä tohtoriksi.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Pyhä yksinkertaisuus (Johdanto)























(Teksti on johdantoluku esseekokoelmaani "Pyhä yksinkertaisuus", joka ilmestyy Kiukaalta tulevana syksynä.)


Tämän kirjan alaotsikko sisältää erään ajatuksellisen ongelman. Useimmille on selvää, millaisia pahat teot ovat, mutta mitä on se hyvä, jonka nimissä niitä tehdään?

Harva teko on tehty puhtaasti ilkeyttään. Useimmiten niille ainakin jälkeenpäin keksitään jokin oikeutus tai veruke. Paha teko on tekijän omissa silmissä kosto itse kärsitystä vääryydestä, virhearvioinnista johtuva ylilyönti tai olosuhteiden sanelema reaktio. G. K. Chesterton on kiteyttänyt hyvin niin yksilöllisten kuin kulttuuristen moraalien moninaisuuden: ”Olemme varsin samankaltaisia siinä, millaisia tekoja pidämme pahoina. Eroamme valtavasti toisistamme siinä, millaisia pahoja tekoja pidämme anteeksiannettavina.”

Nyt käsittelen kuitenkin jotain muuta kuin arkipäiväisiä pahuuksia ja niiden anteeksiannettavuutta. Kerron valheista, petoksista, murhista ja kidutuksista, jotka on tehty hyvässä uskossa. Tilanteista, joissa vääryys on harkitusti otettu oikeuden välikappaleeksi ja korkeamman tarkoituksenmukaisuuden nimissä tehty asioita, joita tavanomaisen logiikan puitteissa pidettäisiin pöyristyttävinä.

Historia ja päivänpolitiikka tarjoavat luonnollisesti ehtymättömän lähdeaineiston. Voidaan väittää, että politiikassa ylipäätään on kyse hyvän nimissä tehdystä pahasta. Jos politiikka on mahdollisen taidetta, sitä on tehtävä valitsemalla ikäviä vaihtoehtoja, mutta vähemmän ikäviä kuin muut mahdolliset. Niinpä pari täsmennystä on paikallaan.

Käsittelen ensisijaisesti tapauksia, joissa pahoja tekoja ei ole pidetty jalojen pyrkimysten epämiellyttävinä sivutuotteina tai välttämättöminä edellytyksinä, vaan hyveellisinä ja jopa sankarillisina toimina. Ne eivät aina ole himmentäneet suorittajiensa sädekehää, usein päinvastoin: julmimpia inkvisiittoreita on palkittu korkeilla kirkon viroilla, vanhempansa ilmiantaneelle pioneeripojalle on pystytetty patsaita, salaisen poliisin päällikköä on ylistetty runoin ja lauluin. Veren käyttäminen uljaan uuden maailman lannoitteena on innoittanut älykkäitä ja oppineita ihmisiä siinä missä harhaisia kiihkoilijoita ja katujen rupusakkia.

Mutta mitkä kelpaavat jaloiksi pyrkimyksiksi tämän ajan ihmisille? Saatamme tuomita noitavainot mutta ylistää kristillistä etiikkaa. Saatamme tuomita Stalinin mutta sanoa kommunismia kauniiksi aatteeksi. Saatamme sanoa, ettei terroristi edusta oikeaa islamia. Harva puolestaan sanoo natsismia kauniiksi aatteeksi, jonka nimissä tehtiin pahoja asioita. Jopa sen kannattajat ennemmin kiistävät koko holokaustin kuin pitävät sitä oikeutettuna toimena, virheenä tai ymmärrettävänä ylilyöntinä. Kansallissosialismin hirmuteot ovat sikäli ainutlaatuisia, että niitä ei edes yritetä selittää harhautuneeksi ihanteellisuudeksi. Mitään muuta ei nykyään olla valmiita siirtämään yhtä mutkattomasti ”pahuuden” mappiin. Kuitenkin myös natsismiin liittyi idealismia, uhrimieltä ja paremman maailman kaipuuta. Sen ideologit olivat romanttisia utopisteja, jotka haaveilivat terveiden, voimakkaiden ja kauniiden arjalaisten sopusointuisesta yhteiselosta ahkeran työnteon ja kansanperinteellisten rientojen merkeissä.

Kansallissosialismin erityisasema johtuu siitä, että sen utopia koski vain saksalaisia, tai laajimmillaan niin sanottua arjalaista rotua, ei kaikkia maailman ihmisiä. Se halusi luoda ihanneyhteiskunnan yhdelle kansalle, muihin se suhtautui välinpitämättömästi tai vihamielisesti. Tämä rikkoi universalismin sääntöä, joka sisältyy niin kristinuskoon kuin valistuksesta kummunneisiin aatteisiin ja joka on vakiintunut modernin länsimaisen kulttuurin yleiseksi uskonkappaleeksi. Ihmiskunta on sekulaarin aikakauden korkein abstraktio, jonka nimissä toimiva saa paljon anteeksi.

Kuitenkin kyseessä on nimenomaan abstraktio, johon uskominen ei ole sen järkiperäisempää kuin usko jumaliin, karman lakiin tai esi-isien henkiin. Ihmiskunnan suhteen voi myös olla ateisti. Todistettavasti on olemassa ihmislaji, homo sapiens, jolla on tietyt lajityypilliset ominaisuudet, käyttäytymispiirteet ja tarpeet. Hyvin epäilyttävää on kuitenkin puhua ihmiskunnasta, joka jakaa samat päämäärät ja ihanteet. Kuten muillakin lajeilla, myös ihmisellä on niin populaatioiden sisäisiä kuin välisiä eroja, konflikteja, eturistiriitoja ja kilpailuasetelmia.

Filosofi Karl Popper on huomauttanut, että jopa korkeimpiin tunteisiimme kuten rakkauteen ja myötätuntoon vetoaminen jakaa ihmiset eri kategorioihin: sisä- ja ulkopuolisiin, oikea- ja vääräuskoisiin, koti- ja ulkomaalaisiin, luokkatovereihin ja luokkavihollisiin. Rakkautta ei ole abstraktissa mielessä olemassakaan, vaan voimme rakastaa vain niitä jotka tunnemme. Ja vielä enemmän tämä pätee silloin, kun vedotaan alhaisempiin tunteisiin ja intohimoihin.

Toinen saksalainen filosofi, Carl Schmitt, ilmaisisi asian niin, että meillä on aina ystäviä ja vihollisia. Schmittin mielestä politiikka inhimillisenä toimintana perustui ystävän ja vihollisen erottamiselle, ja hän kirjoitti paljon enemmän vihollisesta kuin sen vastinparista. Kyse ei ole moraalisesta jaottelusta: poliittinen vihollinen ei välttämättä ole alhainen, turmeltunut, julma, ahne tai kiero. Eikä hän välttämättä ole ruma, tyhmä, sairas tai naurettava. Hän on vain eksistentiaalisesti jotenkin erilainen ja vieras, siinä määrin että hänen kanssaan voi ääritilanteessa joutua väkivaltaiseen konfliktiin. Viime kädessä vihollinen on se, joka saatetaan tappaa ja joka voidaan tappaa.

Schmittin mukaan jaon ystäviin ja vihollisiin voisi hävittää vain suuri ja kiivas sota, ”ihmiskunnan ehdottomasti viimeinen sota”. Siis sota, joka hävittäisi sotimisen kaikki mahdolliset motiivit ja välineet ja muuttaisi ihmiset ehdottoman passiivisiksi. Tarkoittaisiko tämä käytännössä ydinasein tai muunlaisin joukkotuhoasein käytävää kolmatta maailmansotaa, jonka jälkeen raunioissa kituuttavilla ei enää olisi keinoja eikä energiaa sotia? Sellaista sotaa ei kuitenkaan ole vielä käyty, ja maailmanhistoria ristiriitoineen jatkuu.

Puheet ”ihmiskunnasta” ja ”ihmisyydestä” ovat yritys hävittää vihollisen käsite rauhanomaisin keinoin. Ihmiskunta sulkee piiriinsä jokaikisen ihmisyksilön, joten sillä ei voi olla muuta vihollista kuin kenties luonnonilmiöt tai avaruusolennot. Käytännössä tällainen yritys johtaa siihen, että universalistisia käsitteitä hyödynnetään poliittisesti. Sotia käydään ihmisyyden nimissä, ihmisiä vangitaan tai teloitetaan ”rikoksista ihmiskuntaa vastaan”. Joistakin yksilöistä, kansoista, yhteiskuntaluokista tai poliittisista ryhmistä tulee ”ihmiskunnan vihollisia”, ja näin ollaan siirrytty vihollisuuden äärimmäiseen muotoon: vihollinen ei ole enää pelkkä vastustaja, vaan kaiken hyvän ja tavoiteltavan negaatio.

Istuessaan internointileirillä toisen maailmansodan jälkeen Schmitt kirjoitti vihollisesta:


Kenet voin ylipäätään tunnistaa vihollisekseni? Tietenkin vain ne, jotka voivat kyseenalaistaa minut. Kun tunnistan hänet vihollisena, tunnistan, että hän voi kyseenalaistaa minut. Ja kuka voi todella kyseenalaistaa minut? Vain minä itse. Tai veljeni. Se on se. Toinen on veljeni. Toinen osoittautuu veljekseni ja veli osoittautuu vihollisekseni. Aatamilla ja Eevalla oli kaksi poikaa, Kain ja Abel. Siten alkoi ihmiskunnan historia. Tältä näyttää kaikkien asioiden isä. Tämä on dialektinen jännitys, joka pitää maailmanhistorian liikkeessä eikä maailmanhistoria ole vielä ohi.

Schmittin mielestä vihollista tuli pitää vertaisena: hän on joku, jonka kanssa voidaan sotia, mutta myös sopia. Vihollisella on tunnustettu asema ja oikeudet, hänen kanssaan on mahdollista neuvotella konfliktin ratkaisemiseksi. Kansainvälisessä politiikassa tämä tarkoittaa yhdessä sovittuja sääntöjä valtiollisista rajoista, neuvottelemisesta, sodankäynnin menetelmistä, siviiliväestön ja sotavankien kohtelusta ja niin edelleen. Schmittille tällaisen hengen ilmentymiä olivat Westfalenin rauha ja Wienin kongressi, jotka vakiinnuttivat suvereenien valtioiden aseman Euroopassa. Jos tästä asenteesta luovutaan, vihollinen muuttuu absoluuttiseksi viholliseksi: epäinhimilliseksi olennoksi, joka on lyötävä perinpohjaisesti ja jolta on vietävä kaikki toimintamahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa.

Koska mikään usko tai oppi ei ole vapaa vihollisuudesta, kaikki ovat myös vaarassa langeta absoluuttisiin viholliskuviin. Varhaisen uuden ajan kristityille absoluuttista vihollista edustivat paholaisen kanssa liittoutuneet noidat. Suomen sisällissodassa pahan ruumiillistuma oli yksille lahtari, toisille punikki. Toisessa maailmansodassa kaikkea arvokasta uhkasi aatteesta ja rintamasta riippuen julma fasisti, aasialainen bolsevikki, kansainvälinen juutalainen, amerikkalainen gangsteri tai keltainen paholainen.

Toisinaan kuulee väitettävän, että pahan vastustamisessa ei voi mennä äärimmäisyyksiin ja että maltillisuus hyvän edistämisessä on moraalista laiskuutta. Tämä pitäisi paikkansa, jos kykenisimme erehtymättä tunnistamaan hyvän ja pahan, ja jos meillä olisi hallussamme pettämättömät keinot edistää hyvää ja vastustaa pahaa. Todellisuudessa jokainen, katsomuksesta riippumatta, uskoo olevansa hyvän puolella pahaa vastaan, ja on juuri siksi alttiina moraalisen kiihkoilun kiusaukselle.

Moraalinen kiihkoilu voi saada monenlaisia muotoja. Harmittomammasta päästä löytyy 1900-luvun alkuvuosina vaikuttanut yhdysvaltalainen raittiusaktivisti Carrie Nation, joka näki itsensä ”Jeesuksen jaloissa juoksentelevana bulldogina, joka haukkuu kaikkea mistä Herramme ei pidä.” Nationilla oli tapana rynnätä Kansasin kapakoihin kirveen kanssa särkemään pulloja ja muuta irtaimistoa. Hän iloitsi presidentti McKinleyn salamurhasta vuonna 1901, koska piti tätä kaappijuoppona. Nationilla oli niin henkilökohtaisia kuin yleisiä syitä alkoholin vastaiseen ristiretkeensä: hänen ensimmäinen aviomiehensä oli juonut itsensä hengiltä ja hänen aikanaan alkoli teki ennennäkemätöntä sosiaalista vahinkoa etenkin työtätekevien luokkien keskuudessa. Sinänsä oikeutettu moraalinen suuttumus johti Carrie Nationin tapauksessa moraaliseen maniaan. Hän kuvitteli poistavansa paheen maailmasta kitkemällä sen kapakka kerrallaan.

Saman manian valtaan on joutunut myös moni paljon vaikutusvaltaisempi yksilö. Ajattelutapa, jota voi kutsua pyhäksi yksinkertaisuudeksi, voi levitä hallitsijoista ja mielipidevaikuttajista kansanjoukkoihin ja päinvastoin. Tämä kirja käsittelee syitä ja seurauksia, joita kumpiakin tuolla ajattelutavalla väistämättä on.


***

”O sancta simplicitas!” -lausahdus on tarinan mukaan peräisin tšekkiläiseltä reformaattori Jan Husilta, joka polttoroviolla seistessään näki vanhan naisen lisäävän omatoimisesti risuja rovion sytykkeeksi. Vaikka käyttikin aikansa sivistyneistön kieltä, Hus ei niinkään viitannut kansannaisen oppimattomuuteen kuin hänen toimintansa järkyttävän putkinäköiseen logiikkaan. Nainen näki edessään kerettiläisen, pahuuden edustajan, ja katsoi moraaliseksi velvollisuudekseen edesauttaa tämän käristämistä edes muutamalla risulla. Hän kirjaimellisesti kantoi kortensa kekoon, eikä varmasti pitänyt panostaan turhana.

Pyhä yksinkertaisuus ei tarkoita kyvyttömyyttä loogiseen ajatteluun. Se tarkoittaa pikemminkin kaiken logiikan valjastamista yhden päämäärän eteen. Sen käyttövoimana on tunne, joka hallitsee koko ajattelua ja löytää hyvinkin mutkikkaita älyllisiä oikeutuksia itselleen. Kyse ei ole vihan tai pelon tunteesta, ainakaan ensisijaisesti. Kyse on tunteenomaisesta vakaumuksesta, että itse on viaton ja oikealla asialla. Olennainen elementti on myös halu kuulua muiden viattomien ja oikealla asialla olevien joukkoon. Valitettavasti on aina myös niitä, jotka eivät jaa samaa oikeaa asiaa, samaa onnellista tulevaisuutta. Tällaisten ihmisen on oltava jotenkin perustavanlaatuisesti turmeltuneita, eiväthän he muuten itsepintaisesti torjuisi sitä mikä on heille ja kaikille muillekin parhaaksi. Näin he lakkaavat olemasta yksilöitä, joiden valinnoille on syynsä, ja muuttuvat hirviöhahmoiksi, jotka vain ovat pahoja.

Pyhän yksinkertaisuuden logiikkaa on helpompi ymmärtää kun tiedostaa, että jokainen meistä pitää jotakin ihmisryhmää hirviöinä. Jokaisella on mielikuva perin juurin epäinhimillisestä olennosta: sillä ei ole äitiä, se ei tunne myötätuntoa, se haluaa vain tuhota ja vahingoittaa. Yhdelle se on muslimifundamentalisti, toiselle rasisti, kolmannelle rikas kapitalisti, neljännelle abortinvastustaja, viidennelle koiranomistaja joka ei siivoa lemmikkinsä kakkoja jalkakäytävältä. Saatamme tehdä pilaa tuollaisista hahmoista, esittää heidät surkuhupaisina, mutta siinä on aina jotain hermostunutta – pohjimmiltamme inhoamme ja pelkäämme heitä.

Tässä ei suinkaan piile mitään mysteeriä tai edes kovin monimutkaista psykologiaa. Oikeutettu aggressio, pyhä viha, on inhimillinen perustarve, ja helpointa on kohdistaa se johonkin syvästi vieraaseen, korkeintaan puoli-inhimilliseen. Erityisen helppoa se on silloin, kun ne ovat tehneet vääryyttä meille. Toisinaan jopa haluamme kokea vääryyttä, jotta saisimme pätevän verukkeen suuttua ja kostaa ilman omantunnonpistoksia. Ja jos todellista vääryyttä ei ole tapahtunut, kuviteltukin kelpaa.

Viha nimittäin vaikuttaa elimistössä kokaiinin tai crackin tavoin: se poistaa uupumuksen ja antaa voittamattomuuden tunteen. Suuttuessamme elimistö erittää fyysistä kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää tuottavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit ovat osa evolutiivista taisteluvarustustamme, ja ne vähentävät vaarallista villieläintä, naapuriheimon soturia tai kilpailevan jääkiekkojoukkueen kannattajaa kohtaan tuntemaamme pelkoa – ja sääliä. Ne myös sitovat omien joukkoa tiiviimmin yhteen, vievät sen kamppailun ja lojaalisuuden kollektiiviselle tripille.

Siksi kaikki järjestäytyneet yhteiskunnat pyrkivät hallitsemaan, kanavoimaan ja tukahduttamaan vihaa samalla tavoin kuin ne pyrkivät kontrolloimaan päihteiden käyttöä. Jottei viha riistäytyisi käsistä ja repisi järjestystä hajalle, se on kanavoitava sopiviin kohteisiin kuten uhkaaviin ulkovaltoihin tai terroristeihin. Yhteiskuntaa on vaikea puolustaa sodassa, jos vihollista pitää liikaa itsensä kaltaisena, ja dehumanisointi kuuluu sotapropagandan peruselementteihin. On syytä muistaa, että jokaisen Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nimi tarkoitti heimon kielellä ”ihmistä” - muiden heimojen jäseniä ei siis laskettu lajitovereiksi.

Mutta kuten kokaiiniviivan, myös vihan aiheuttama euforia hälvenee ennen pitkää. Sitä seuraa krapula, jonka tullessa häpeillään oman reation liiallisuutta ja ollaan ehkä valmiita tulitaukoonkin. Kuten Ernst Jünger huomautti, säädyllisimmin viholliseen suhtautuvat ne, jotka joutuvat kastamaan kätensä vereen. Useimmat sodat loppuvat siksi, että niin kansa kuin johtajat yksinkertaisesti kyllästyvät nälkään ja teurastukseen. Seuraa rauhan aika, jota kestää ainakin niin kauan kuin edellisen sodan hirmuisuus ehtii unohtua.

Alkukantaista antagonismia voidaan kuitenkin terästää ideologialla, jolloin siirrytään aivan uudelle tasolle. Selkäydinreaktiot saavat teoreettisen oikeutuksen, eikä mikään uhraus tai äärimmäisyys voi olla liikaa. Ideologia väittää, että pahat ihmiset seisovat onnen ja edistyksen tiellä, ja ettei mitään rauhaa tule ennen kuin heidät on tuhottu tai muulla tavoin saatu lopullisesti pois pelistä. Se väittää, että loistavan tulevaisuuden hylkäävät ovat objektiivisesti ihmiskunnan vihollisia, vaikkeivät siltä näyttäisikään. Ja jos loistava tulevaisuus kaikista pyyteettömistä ponnisteluista huolimatta näyttää aina vain siirtyvän kauemmas, ideologia löytää aina syyn muualta kuin itsestään.

Totalitaarinen mielenlaatu elää myös ei-totalitaarisissa yhteiskunnissa, samoin kuin totaalisen sodan logiikka voi kukoistaa myös rauhan aikana. (Muistettakoon, että monet viime vuosisadan suurimmista joukkovainoista tapahtuivat rauhan oloissa.) Se elää myös siellä, missä kiivaimmin puhutaan ihmisoikeuksien, sananvapauden ja demokratian puolesta. Se on läsnä kaikkialla, missä hyveestä tehdään todellisuudesta irrallinen prinsiippi, omitaan se itselle ja määritellään jotkut muut sen vastavoimaksi. Tämä vastavoima voi sijaita yhtä lailla yhteiskunnan sisällä kuin sen ulkopuolella.


***

Ranskalainen filosofi René Girard kirjoitti syntipukkimekanismista, jonka hän yhdisti erityisesti luonnonyhteiskunnissa käytävään kilpailuun valta-asemasta, omaisuudesta ja perimysjärjestyksestä. Kilpailun aiheuttamia ristiriitoja yritetään lieventää etsimällä sisäinen vihollinen, joku joka ei oikeastaan kuulu omien joukkoon. Häneltä voidaan riistää lain suoja ja hänelle voidaan kostaa omat epäonnistumiset, joihin hän mystisellä tavalla on syypää.

Girardin mukaan kristinusko löysi ulospääsyn syntipukkimekanismista. Jeesus rukoili ristillä anteeksiantoa ristiinnaulitsijoilleen, ja hänen kuolemansa teki uhraamisen tarpeettomaksi. Mutta historia tarjoaa niukalti näyttöä, että Jeesuksen esimerkki olisi vapauttanut yhteiskunnat syntipukkien etsimisen tarpeesta. Itse asiassa, tarjotessaan kaikille ihmisille pelastuksen mahdollisuutta kristinusko paitsi herätti suuria moraalisia toiveita antiikin maailmassa, myös avasi portit uudenlaiselle väkivallalle. Se esitti maailmanhistorian johdonmukaisena käsikirjoituksena, jolla oli apokalyptinen loppu. Niistä, jotka eivät ottaneet tuota käsikirjoitusta hengelliseen kustannusohjelmaansa, tuli pakanoita tai harhaoppisia, siis potentiaalisia uskonvihollisia.

Ajatuksen historian suuresta kertomuksesta ovat myöhemmin lainanneet erilaiset maalliset kumousliikkeet, jotka tahtoivat toteuttaa paratiisin maan päällä. Ne saivat lähtölaukauksen Ranskan vallankumouksesta, elivät kukoistuskauttaan 1900-luvulla, ja niiden katsomukset pitävät ihmisiä edelleen otteessaan, vaikka harva enää jakaa niiden suoraviivaista optimismia. Tuomitessaan kokonaiset kansat, kansanryhmät, sukupolvet ja yhteiskuntaluokat utopiansa jarruiksi ne vuodattivat ennennäkemättömän paljon verta, mutta vihollisia oli lopulta enemmän kuin joukkohautoja ehdittiin kaivaa.

Suurimmat vapauden, tasa-arvon ja rauhan nimissä suoritetut verilöylyt näyttävät tällä hetkellä olevan takanapäin, ainakin länsimaissa. Syntipukkien etsiminen ei kuitenkaan ole päättynyt. Sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumnipalstoilla kirjoitetaan ilmiöistä ja ihmisistä, jotka uhkaavat demokratiaa ja joiden torjuntaan kaikkien tulisi osallistua. Juuri tällä hetkellä on erityisen muodikasta syyttää ilmastonmuutoksesta keski-ikäisiä, jotka silkkaa itsekkyyttään ovat pilanneet nuorten tulevaisuuden. Ketään ei ole vielä vaadittu hirtettäväksi lyhypylvääseen, vaan pahan puolella olevat halutaan lähinnä ahdistaa järjestäytyneen yhteiskunnan äärimmäisille laitamille, mutta intohimojen voimakkuudesta päätellen moinen ei olisi lainkaan mahdotonta hieman epävakaammissa oloissa.

Tämän kirjan esseet käsittelevät kuitenkin ensi sijassa historiaa. Vaikka siellä täällä vedänkin yhteyksiä menneisyydestä nykyaikaan, olen yrittänyt vastustaa kiusausta syöttää lukijoille valmiita tulkintoja, ja luottanut pikemminkin siihen, että he osaavat itse tunnistaa vastaavuudet. Kirja ei ole missään määrin tyhjentävä eikä luultavasti edes tasapuolinen selvitys idealistisin motiivein tehdystä pahasta. Olen henkilökohtaisen mielenkiintoni ohjaamana valottanut aihetta sieltä täältä ja keskittynyt erityisesti ilmiön taustalla olevaan psykologiaan. Niinpä historiallisten tapahtumien ohella nostan esille niihin vaikuttaneita henkilöitä ja heidän motiivejaan, jotka eivät useinkaan ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla.

Tarkoitukseni ei ole tehdä asiaansa sokeasti uskovista uutta vihollisryhmää, jota ilman kaikki olisi hyvin. Olen täysin tietoinen, että meillä on heidät aina keskuudessamme. Lisäksi heitä on mahdoton paikantaa mihinkään viiteryhmään: heitä löytyy politiikan kaikilta laidoilta ja keskialueilta, vaikka he juuri tällä hetkellä tuntuvatkin olevan erityisen hyvin edustettuina tietyllä mielipidesektorilla. En siis kehota ketään syyttämään muita moraalisesta fanatismista. Vaikka syytös pitäisikin paikkansa, he tuskin siitä viisastuisivat. Sen sijaan usutan itse kutakin, katsomuksesta riippumatta, kysymään itseltään, mitä he eivät olisi valmiita tekemään asiansa puolesta. Ellei mitään realistisia pidäkkeitä löydy, kirjassa kuvattuihin tapauksiin kannattaa perehtyä erityisen tarkkaan.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Hakemus Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajaksi



Julkisen Sanan Neuvosto ilmoitti äskettäin hakevansa uutta puheenjohtajaa toimikaudelle 2020-2023. Päätin hakea tehtävää. Koska avoimuus kuuluu journalismin ja koko yhteiskuntamme keskeisiin periaatteisiin ja kansalla on oikeus tietää, millainen henkilö näin merkittävään toimeen kenties valitaan, julkaisen hakemukseni tekstin tässä.


***

HAKEMUS JULKISEN SANAN NEUVOSTON PUHEENJOHTAJAKSI


Hyvät Julkisen Sanan Neuvoston arvostetut vaikuttajat,


Haen avoinna olevaa JSN:n puheenjohtajan tehtävää toimikaudelle 2020-2023. Katson sopivani tehtävään, koska minulla on pitkäaikaista ja laajaa kokemusta media- ja kustannusmaailmasta. Olen toiminut vuosina 2000-2014 Helsingissä ilmestyneen kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana ja vuodesta 2012 verkkolehti Sarastuksen päätoimittajana. Lisäksi olen vuodesta 2016 lähtien ollut kirjallisen johtajan asemassa Kiuas Kustannus Oy:ssä. Olen myös avustanut lukuisia aikakauslehtiä, tarkempi selvitys liitteenä olevassa ansioluettelossa.

Sekä edellä mainituissa tehtävissä että kirjailijantyössäni olen perehtynyt läheisesti sananvapauskysymyksiin. Suomalaiset journalistit tunnetaan yleisesti oman ja kaveriensa sananvapauden peräänantamattomasta puolustamisesta, mutta henkilökohtaisesti olen myös pyrkinyt lujittamaan koko yhteiskunnan laajuista sananvapautta, jonka George Orwell on määritellyt vapaudeksi sanoa sellaista mitä ei haluta kuulla. Koska uskon ihmisyksilön monipuolisuuteen, olen yrittänyt edistää tätä vapautta niin shokkiterapialla kuin asiallisella argumentoinnilla.

Näen sananvapauden laajemmin kuin pelkkänä valtiollisen ennakkosensuurin puutteena. Tämän hetken Suomessa sanan- ja julkaisemisen vapautta pyritään rajoittamaan enimmäkseen epäsuorin keinoin, vaikka toki myös oikeuslaitos on kantanut oman kortensa kekoon. Tästä syystä olin useiden kulttuuri- ja tiedemaailman edustajien kanssa laatimassa vetoomusta suomalaisen sananvapauden puolesta ja olin yksi sen allekirjoittajista. Mainittu vetoomus julkistettiin sananvapauden päivänä 3.5.2019, ja suomalainen lehdistö sovelsi siihen vaikenemisen vapauttaan.

Koska sananvapaudella ei nykyisessä julkisessa kielenkäytössä osata tai haluta tarkoittaa muuta kuin lehdistön vapautta, tulisi mielestäni ainakin huolehtia siitä, että journalismi pysyisi riittävän laadukkaana, tasapuolisena ja yleisön näkökulmasta uskottavana. JSN:n puheenjohtajan asemassa kiinnittäisin huomiota erityisesti siihen, että lukijan tulisi erottaa faktatieto toimittajan mielipiteestä. Näin ei tällä hetkellä ole, vaan agendajournalismi maskeerataan helposti uutisoinniksi tai analyysiksi tiettyjä kontroversiaalisia aiheita käsiteltäessä. Tämä on tietenkin laajempi ongelma, joka liittyy ensi sijassa toimittajien yleissivistyksen, kielenkäytön ja elämänkokemuksen tunnetusti matalaan tasoon. Mutta uskon vakaasti, että Julkisen Sanan Neuvosto pystyy aktiivisella puuttumisella auttamaan sen ratkaisemisessa.

Journalistin ohjeiden kohdassa 11 sanotaan: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa ja ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.” Tätä kohtaa rikotaan tällä hetkellä kenties enemmän kuin kaikkia muita journalistin ohjeiden kohtia, ja erityisen räikeitä rikkomuksia olen havainnut kuvien käytössä. Toimitukselle epämieluisaa tapahtumaa käsittelevän uutisen kuvitukseksi saatetaan valita vaikkapa valokuva uusnatsien kulkueesta, vaikka kulkueella ja sen järjestäjillä ei olisi mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa. Jos JSN puuttuisi tehokkaammin tällaisiin tapauksiin, sen kannanottoihin tulisi kevättuulen raikkautta. Tällä hetkellä ne valitettavasti ovat mediakriittiselle yleisölle – jos sallitte hiukan värikkään vertauksen – kuin mursun henkäys.

Uskon soveltuvani hakemaani tehtävään myös sen sosiaalisen kokemuksen vuoksi, jota olen päätoimittajan ja kirjallisen johtajan tehtävissäni hankkinut. Näissä toimissa olen tottunut työskentelemään monenlaisten persoonien kanssa, kuuntelemaan heidän näkemyksiään ja sovittamaan yhteen erilaisia työskentelytapoja. Erityisen tärkeänä pidän auktoriteettiaseman määrätietoista käyttöä ilman sortumista despoottisuuteen. (Ymmärtääkseni teillä on ollut aiemmin ongelmia tämän asian kanssa.)

Erityisiä palkkatoiveita minulla ei ole. Koska toimin isänmaan ja sivistyksen suuremmaksi kunniaksi, minulle riittää mainiosti sama palkka jota edeltäjilleni on maksettu.


Helsingissä, 28.5.2019

Timo Hännikäinen

perjantai 3. toukokuuta 2019

Sananvapauden päivän jälkeen


Eilen, 3. toukokuuta, vietettiin kansainvälistä sananvapauden päivää. Silloin näki päivänvalon myös julkilausuma nimeltä ”Vetoomus suomalaisen sananvapauden puolesta”, jonka olen itsekin allekirjoittanut. Kuten oli arvattavissa, yksikään suuri tiedotusväline ei uutisoinut siitä, mutta tekstin ja allekirjoittaneiden nimet voi lukea esimerkiksi tästä verkkolehti Kansalaisen uutisesta. Itse vetoomusta en tässä käsittele sen enempää, se on mielestäni riittävän yksiselitteinen.

Sen sijaan voisin sanoa muutaman sanan siitä, mistä valtamedia puhui sananvapauden päivänä, joka tarkoitti sille lehdistönvapauden päivää. Yleisradiossa ja melkein kaikissa muissa medioissa asetelma oli vanha tuttu: vasemmistolainen toimittaja haastattelee vasemmistolaista yliopistotutkijaa, jonka mukaan tutkijoiden ja toimittajien sananvapautta on alettu rajoittaa myös länsimaisissa demokratioissa. Rajoittamisesta annetaan kaksi esimerkkiä: osa poliitikoista on arvostellut mediaa ja joitakin akateemisia aloja, ja lisäksi toimittajiin ja tutkijoihin on kohdistettu vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Lopuksi kaikki kuitenkin toteavat, että näistä puutteista huolimatta Suomi on sananvapauden mallimaa, korkealla kansainvälisessä vertailussa.

Yhden asian pitäisi viimeistään nyt olla kiistaton. Media puolustaa järjestäytyneesti ja aggressiivisesti omaa sananvapauttaan, muiden sananvapaudesta se ei piittaa tai on jopa valmis rajoittamaan sitä. Se ei ole kiinnostunut esimerkiksi siitä, että aika moni edellä mainittuun vetoomukseen mukaan pyydetyistä kieltäytyi, koska pelkäsi työpaikkansa puolesta. Se, että sananvapautta puolustavaa julkilausumaa ei uskalleta allekirjoittaa, lienee riittävä oikeutus kyseiselle vetoomukselle.

Kohdistuuko median sananvapauteen sitten jokin todellinen uhka? Tämä on tietenkin tulkintakysymys. Monet pitävät viimeisimpänä osoituksena tästä uhkasta käräjäoikeuden tuomiota, jonka toimittaja Johanna Vehkoo sai kansalaisaktivisti Junes Lokan nimittämisestä ”natsiksi” ja ”natsipelleksi”. (Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Sannikka & Ukkola -ohjelman viimeisimmässä jaksossa, jonka katsomista suosittelen. Keskustelussa on mukana myös Jussi K. Niemelä, yksi vetoomuksen allekirjoittaneista.) Itse oikeusjuttuun ja sen päätökseen en ota kantaa, ja asiaa varmasti puidaan vielä ylemmissä oikeusasteissa. Mutta eräs asia on jäänyt useimmilta tapausta kommentoineilta huomiotta: syyte ja tuomio eivät liittyneet mitenkään Johanna Vehkoon toimittajantyöhön. Vehkoo oli kirjoittanut oikeudessa puidut kommentit yksityisellä Facebook-tilillään, ei esimerkiksi kolumnissa. Asettuessaan julkisesti Vehkoon puolelle oikeudenkäynnin aikana suomalaiset toimittajat unohtivat paitsi journalistiset sääntönsä, myös sen, että yksityishenkilönä Vehkoota koskevat samat lait kuin kaikkia muitakin. Samalla kävi ilmi, että toimittajien yleisesti kannattamat kovat otteet niin sanottua vihapuhetta vastaan voivat kohdistua myös heihin.

Erityisen suurena uhkana sananvapaudelleen toimittajat pitävät uhkauksia ja solvauksia, joita yksityishenkilöt heille esimerkiksi sähköpostitse lähettävät. Ne ovat toki sinänsä ikävä ilmiö, ja niillä voi olla psykologisesti haitallinen vaikutus. Mutta uusi ilmiö ne eivät suinkaan ole, ja niiden suhteen toimittajat ovat selvästi käyneet herkkänahkaisemmaksi kuin ennen. Legendaarinen toimittaja Veikko Ennala sai 1960-70-luvulla säkkikaupalla kirjeitä, joissa häntä solvattiin mielikuvituksellisilla tavoilla:

Minua epäillään alituiseen jos jollakin tavoin nyrjähtäneeksi. Homofiili olen kirjeiden mukaan ollut jo kauan, eräässä kauheassa herjakirjeessä jota painokonekaan ei ottanut vastaan minulle suositeltiin ”taipumusteni vuoksi” lehmää partneriksi ja viime aikoina olen muuttunut pienten tyttöjen ahdistelijaksi. [Ennala Osmo Lahdenperän kirjassa ”Neron heikkoudet”, 1978]
Ennala piti palstaa, jossa hän julkaisi osan saamistaan kirjeistä ja vastasi niihin samalla. Hän katsoi velvollisuudekseen vastata kaikkeen saamaansa palautteeseen joko palstallaan tai kirjeitse.

Lukuisat ihmiset ovat kirjoittaneet törkeästi minusta, ja olen itse kirjoittanut törkeästi lukuisista ihmisistä. En suhtaudu tällaiseen kovin vakavasti. Niin sanottu vihapuhe on vain puhetta, se ei aiheuta pysyvää kallovammaa tai halvaannuta vyötäröstä alaspäin. Lisäksi sosiaalisessa mediassa ja sähköpostissa voi nappia painamalla poistaa vihaviestit ja panna niiden lähettäjän estoon. Vihaviestien lähettäjillä saattaa kyllä olla halua, muttei kuitenkaan kykyä tehdä mitään sen vakavampaa. Usein sellaiset tekstit kumpuavat turhautumisesta: kun ei muuta voi, voi ainakin haistattaa paskat. Paljon suurempi sananvalta on toimittajilla itsellään, jotka voivat kirjoittamalla tuhota ihmisen maineen tai uran.

Toimittajat ovat tällä hetkellä loukkaantuneita heihin kohdistuvasta sanallisesta aggressiosta sekä oman auktoriteettiasemansa murtumisesta. Heillä on siihen oikeus, kenelläpä ei olisi omiin tunteisiinsa. Mutta jos he alkavat uskotella, että heitä todella ollaan vaientamassa, he tekevät loukkaantumisestaan poliittisen aseen ja muuntelevat totuutta omiin tarkoitusperiinsä. Ja jos he pyrkivät lainsäädäntöön vaikuttamalla asemoimaan itsensä arvostelun yläpuolelle, he ovat sananvapauden vihollisia.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Von Trier ja elokuvakritiikin yhdeksäs piiri


Mennessäni katsomaan Lars Von Trierin uutuuselokuvaa The House that Jack Built, odotin Antichristin kaltaista korkeaoktaanista ahdistusta. Yllättäen tyylilaji olikin musta komedia. Elokuva kyllä luotasi nihilismin syvimpiä syövereitä, mutta koko ajan vähän virnuillen. Väkivaltaisimmat kohtaukset sisälsivät reilun annoksen törkeää huumoria, joka näytti uppoavan yleisöön hyvin, sillä en ollut läheskään ainoa hekottelija katsomossa.

Vain kriitikot ovat olleet niin tosikkoja, että tämä ulottuvuus on jäänyt heiltä ymmärtämättä. Yhden äkäisimmistä purkauksista kirjoitti kuluneella viikolla Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Leena Virtanen. Arvostelu on maksumuurin takana, mutta kaveri lähetti ystävällisesti minulle kopion, joten voin siteerata herkullisimmat kohdat:

"The House that Jack Built on vastenmielinen elokuva, joka katkoo loputkin siteet katsojan ja ohjaajan välillä. Sopimus on sanottu irti. Me ei olla enää kavereita, Lars."

"The House that Jack Built vaikuttaa Lars von Trierin masokistiselta testamentilta. Tämän jälkeen hän joko ei tee enää mitään tai tekee jotain aivan muuta. Elokuva on matka narsistisen taiteilijan seurassa kohti Danten helvettiä."

"Trier flirttailee jälleen koko länsimaisen (miehisen) sivistyksen kanssa, mutta koska se ei tunnu enää riittävän ja on vaarana, että häneen ei kiinnitetä riittävästi huomiota, hänen on kaivettava esiin myös ne elementit, jotka vanhastaan saavat älymystön varpailleen ainakin Cannesin filmijuhlilla."

"The House that Jack Built -elokuvassa Trier suorastaan taantuu. Hänen naisensa eivät yllä kulttuurin ja sivistyksen tasolle vaan pysyvät eläiminä, miehen silmissä."

Lienee sanomattakin selvää, että pidin Virtasen tekstiä parhaana mahdollisena suosituksena. Samalla se kertoo selvää kieltä siitä alennustilasta, johon elokuva- ja muukin kritiikki on Suomen lehdistössä vajonnut vuosi vuodelta syvemmälle ja näyttää nyt saavuttaneen yhdeksännen piirin. Kritiikkien palstatila pienenee ja kriitikonpaikkoja saavat yhä lahjattomammat ja ideologisemmat yksilöt. Virtanen on hyvä esimerkki patologisen huumorintajuttomasta ja tosielämästä vieraantuneesta ihmistyypistä, jollaisia on paljon paitsi kriitikoina, myös opettajina. Hänen kirjoituksensa ei ole sisällöllisesti muuta kuin henkilökohtaisen inhon tilitys Von Trierin persoonaa kohtaan. Sen myötä biografismi on tehnyt paluun suomalaiseen päivälehtikritiikkiin, ja vieläpä karkeimmassa mahdollisessa muodossa.

Kriitikoilla on usein voimakas tarve osoittaa, että he ymmärtävät elokuvan paremmin kuin katsojat, ja siten osoittaa oman tarpeellisuutensa. Tämä on ymmärrettävää, sillä asiantuntijalta odotetaankin syvällisempää analyysiä kuin rivikatsojalta. The House that Jack Builtin tapauksessa katsojien valtava enemmistö luultavasti tajuaa, että Von Trier tekee härskiä pilaa ja kykenee ottamaan sen vastaan. Monet heistä varmastikin osaavat myös yhdistää elokuvan vastaaviin äärimmäisiin provokaatioihin, kuten Pasolinin Salòon tai Haneken Funny Gamesiin. Leena Virtaselta nämä ulottuvuudet jäävät kuitenkin kokonaan pimentoon, ja sen sijaan hän pyrkii osoittamaan tarpeellisuutensa alleviivaamalla oikeaoppisuuttaan. The House that Jack Built on hänelle naisvihaa ja taiteilijan narsismia, jotka ovat tietenkin niin tuomittavia asioita, etteivät ne ansaitse lähempää tarkastelua. Yhtä suoraviivaisesti Virtanen olettaa, että Von Trier esittelee sarjamurhaaja Jackin suulla omia ajatuksiaan ja asenteitaan ilman suodattimia. Rehellisesti sanottuna moinen teksti olisi ala-arvoinen jopa lukiokirjoitelmana.

Kun lehtien taidekritiikit jäävät näin etäälle lukijasta, jokin on pahasti vialla. Enkä oikein usko, että vikaa korjaavat Suomen Arvostelijain Liiton loputtomat seminaarit kritiikin tulevaisuudesta. Jos taidekritiikillä on tässä maassa tulevaisuus, se löytyy blogeista ja verkkojulkaisuista. Niitä on toki hirvittävä määrä ja niistäkin suurin osa on löysää kirjoittajan omien tuntemusten esittelyä. Mutta pienellä seulonnalla löytää monia arvosteluja, joissa teoksia käsitellään perusteellisesti ja osataan asemoida ne oikein niin tyylilajin kuin tekijän muun tuotannon perusteella.

The House that Jack Built on ymmärrettävästikin kova pala arvostelijoille. Se on metaelokuva, joka kääntää ääriasentoon tietyt taidetta ja elämää, sivilisaatiota ja barbariaa koskevat hankalat kysymykset. Samalla ohjaaja kommentoi siinä omaa uraansa ja vastaa ilkikurisesti aiemmin saamiinsa syytöksiin. Kokonaisuuteen on vielä ympätty runsaasti mytologiaa ja kulttuuriviittauksia suuruudenhullua vaikutelmaa kavahtamatta. Elokuva on räikeän liioitteleva mutta myös yököttävän rehellinen omakuva, joka samanaikaisesti kommentoi koko inhimillisen kulttuurin ristiriitaisuutta. Ainoa teos, johon osaan sitä suoraan verrata, on Kalervo Palsan sarjakuva Eläkeläinen muistelee. Sarjakuvan lopussa Palsa tiivistää sanottavansa aforismiin ”Kauneus on luonnottomuuksiemme summa”, ja se sopisi hyvin Von Trierin uutuudenkin motoksi.

Elokuvan päähenkilö Jack on arkkitehdin urasta haaveileva insinööri, josta kehkeytyy puolivahingossa sarjamurhaaja. Tarinan alussa Jack on kuollut, ja Vergilius lähtee saattamaan häntä helvettiin. Matkalla Jack kertoo saattajalle elämästään, maailmankatsomuksestaan ja tekemistään murhista. Jack on äärimmäinen perfektionisti, joka ei koskaan ole saanut valmiiksi itselleen suunnittelemaansa taloa: valittu materiaali tuntuu aina väärältä, ja hän repii kokonaisuuden yhä uudelleen maan tasalle ja aloittaa alusta. Murhaajaurallaankin hän toimii sama täydellisyyden ihanne mielessään, mutta tuhoamisessa hän onnistuu paremmin kuin rakentamisessa, ja uhrien ruumiista rakentuu hänen ”talonsa”.

Jack uskoo vakaasti olevansa taiteilija ja että pieteetillä toteutettu murha on esteettisesti yhtä arvokas kuin katedraali tai fresko. Samalla ajatuksella ovat sivumennen sanoen leikitelleet muiden muassa Thomas De Quincey (”On Murder Considered as one of the Fine Arts”) ja Oscar Wilde (”Pen, Pencil, and Poison”). Jack on obsessiivis-kompulsiivinen psykopaatti, jonka sisäiset pakkomielteet ovat niin ylivoimaisia, että hänen on täytynyt luoda kotikutoinen filosofia ja estetiikka niiden verukkeeksi. Hänen taidettaan ei ymmärrä kukaan muu kuin hän itse, mutta se ei näytä häiritsevän häntä, sillä empatiakyvyn puute mahdollistaa ilmatiiviin sulkeutumisen makaaberin luovuuden kuplaan. Jack voi rauhassa keskittyä hiomaan kokonaistaideteoksensa yksityiskohtia, kuten uhrin irtileikatusta rinnasta valmistettua kukkaroa tai oikeanlaisen ilmeen saamista pakastetun ruumiin kasvoille.

On toki mahdollista pitää tällaisten pohdintojen esittämistä taiteilijan itsekorostuksena, mutta viime kädessä Von Trier antaa taiteesta ja luovuudesta äärimmäisen raadollisen kuvan. Aivan kuin hän haluaisi riisua taiteilijan työstä kaiken ylevyyden ja sanoa, että se on lopultakin vain omien päähänpinttymien häikäilemätöntä toteuttamista komean kuuloiseen näennäisfilosofiaan verhottuna. Taiteilijalle narsismi on työmotivaation ehto: tuskin kukaan aloittaisi – tai ainakaan saattaisi loppuun – kirjaa, elokuvaa, maalausta tai sävellystä, ellei uskoisi siitä tulevan jotakin aivan erityistä, suurenmoista ja mieleenpainuvaa. Usein taiteilijan on myös pakko selittää itsekäs halunsa eristäytyä taiteensa pariin sillä, että työn tuloksena on jotakin kulttuuria ja ihmisyyttä palvelevaa. Ehkä The House that Jack Built on masentuneen taiteilijan selvänäköisyyttä: Trier tuntuu sanovan, että motiiveista kestävimmät ovat ne alhaisimmat, ja että suuri taiteilija on viheliäinen ihminen.

Kriitikot ovatkin spekuloineet, että kyseessä on Von Trierin ohjaajanuran päätös, joka heijastelee hänen luomisvoimansa hiipumista. En tekisi liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, sillä elokuvasta välittyy kuitenkin usko ilmaisuvälineen voimaan. Kaiken irvokkuuden rinnalla on häikäisevän kauniita kuvia ja jaksoja, viemäriputken suusta näkyvät tähdet. The House that Jack Built on kimurantti kokonaisuus juuri siksi, että Von Trier kuitenkin arvostaa inhimillisen kulttuurin saavutuksia. Se, että hän asettaa huiput rinnakkain pohjamutien kanssa, on uskollisuutta ehdottoman rehellisyyden vaatimukselle. Sivilisaatio ei voi koskaan saavuttaa niin korkeaa tasoa, ettei se sisältäisi myös raakalaisuuden virtoja. Von Trierin paljon puhuttu misantropia on oikeastaan vain yritys ihmisen pohjattoman ristiriitaisuuden hyväksymiseksi – ratkaistahan ristiriitaa ei voi, sillä homo sapiens on määritelmällisesti mahdoton laji.

Ehkä arvostelijoiden kannattaisi pyrkiä samanlaiseen ristiriitojen sietämiseen Von Trierin kohdalla. Vähintäänkin heidän soisi nauravan itselleen yhtä hillittömästi kuin Von Trier.