Huono provokaatio

Provokaation voi tehdä hyvin tai huonosti. Vaikutukset ovat usein samat: huonokin provokaatio pillastuttaa yleisön tai ainakin osan siitä, ja vaikka kunnia menisi, maine kasvaa ja porvaria harmittaa. Mutta jos provokaattori tavoittelee muutakin kuin julkisuutta, se on todellinen taitolaji.

Oppikirjaesimerkki huonosta mutta medialle täydestä menevästä provokaatiosta on Mannerheimin pilkkaaminen. Jarkko Tontti nousi vuosi sitten otsikoihin sanottuaan Mannerheimia sotarikolliseksi. Perustelunsa hän esitti samaan aikaan ilmestyneessä esseekokoelmassaan Koti, uskonto ja isänmaa:

Nykykielen sanoilla punaisten ja valkoisten toimet olivat sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttävvastaan tai silkkaa kansanmurhaa. Jos Mannerheim yhä eläisi, häntä jahdattaisiin sotarikollisena. Samoin tehtäisiin punakaartin johtajille Ali Aaltoselle ja Eero Haapalaiselle. Jääkärit olisivat nykytermein ulkomailta rahoitettu ja ohjattu terroristijärjestö, samoin punakaarti. Haagissa Mannerheim todettaisiin syylliseksi, mutta Suomessa hänestä yritetään saada aikaan pompöösi viihde-elokuva.

(...)

Mannerheimin patsas keskellä Helsinkiä on loukkaus kaikkia maailman sotarikosten
uhreja kohtaan. Se on samanlainen mauttomuuden osoitus kuin jos Belgradiin
pystytettäisiin patsas Ratko Mladicille tai Radovan Karadzicille.

Huonoa provokaatiota alkeellisempaa on vain uudelleen tehty huono provokaatio. Rap-artisti Paleface alias Karri Miettinen toisti tänään julkaistussa haastattelussa Tontin teesit lähes sanasta sanaan ja aiheutti kuulemma kohun. (Mikäpä nykyään ei aiheuttaisi "kohua"?)

Miettisen mieleen ei juolahtanut, että Tontinkin provokaatio (jolle hän tunnusti avoimesti velkansa) oli "so last season". Tuskin ketään suurmiestä on tässä maassa pilkattu ja karnevalisoitu niin paljon kuin Mannerheimia. Takavuosien Uralin perhonen -animaatiokin oli silkkaa jälkilämmitettyä räävittömyyttä. Mikä pahinta, nämä uudet kuvainraastajat eivät edes ole hauskoja niin kuin edeltäjänsä. Sisällissodan jälkeen entisillä punikeilla oli tapana kertoa hupaisaa vitsiä suomen kieltä vielä kunnolla taitamattomasta Mannerheimista, joka pitäessään puhetta Varkauden juuri vallanneelle Lahden suojeluskunnalle sanoi: "Mine kiiten teitti Lahti-pojat kun olitte minun apuna Varkauksissa." Juha Seppälän Suomen historiassa (1998) esittämä kuvaus marskin ja hänen hevosensa intiimistä suhteesta on aidosti hykerryttävä.

Rasittavinta näissä uusissa provokaatioissa on se, että niiden arvostelu on tehty mahdottomaksi. Kun nyt kirjoitan, että Tontin ja Palefacen päänavaukset olivat typeriä, jotkut katsovat sen merkiksi siitä, että kalikka on kalahtanut ja koira älähtänyt. Sitten he voivat ilkamoida siitä että konservatiivia kismittää ja olla entistä vakuuttuneempia harjoittamansa rabulismin välttämättömyydestä.

On toki olemassa ihmisiä, jotka pahoittavat mielensä Mannerheimin haudalla riekkumisesta. Leijonakorua kantavat punaniskat epäilemättä raivostuisivat edellä siteeraamistani proosakatkelmista. Mutta he tuskin lukevat Jarkko Tontin kirjoja tai edes tietävät kuka hän on, joten työ menee hukkaan. (Paleface tekikin Tontille palveluksen tuodessaan hänen sanomansa alemman luokan yleisön kuuluviin.) Kaltaisiani lukeneita ja historiaa tuntevia ihmisiä moiset provokaatiot ärsyttävät vain helppoutensa ja matalamielisyytensä takia.

Tontin ja Miettisen päänavauksista nimittäin huokuu lapsekas, jälkiviisasteleva historiankäsitys. Menneisyys on vieras maa, kirjoitti L.P. Hartley, eikä tätä viisautta näköjään voi liikaa toistaa.

Aina voidaan miettiä, mitä nimitystä Aleksanteri Suuresta, Julius Caesarista, Tsingis-kaanista tai kenestä tahansa menneen ajan sotapäälliköstä nykykielellä käytettäisiin. Mutta se lienee turhaa, koska he eivät eläneet nykymaailmassa. Myös vuosi 1918 oli eri aikaa kuin tämä päivä kansainvälisine sopimuksineen. Silloin käytännössä mikään valtioiden välinen säädös ei rajoittanut käyttäytymistä sisällissodissa. Vuoden 1905 Geneven artiklat koskivat vain valtioiden välisiä sotia, eikä Suomen omassa laissakaan ollut pykäliä sisällissodan kaltaista tilannetta varten. Osapuolia eivät siis hillinneet edes juridiset pidäkkeet – puhumattakaan siitä, että sisällissodilla on muutenkin tapana olla varsin pidäkkeettömiä. Outoa, ettei oikeustieteen tohtori Tontti ymmärrä, että oikeuskäytännöissä ei yleensä tuomita taannehtivasti.

Tuskin kukaan nykysuomalainen ajattelee, että punaisten joukkoteloitukset ja viruttaminen vankileireillä olivat oikein. Mutta suhteellisuudentajuinen historiantuntija huomauttaa, että Mannerheimin henkilökohtaista vastuuta tapahtuneista julmuuksista on vaikea arvioida. Vaikka Mannerheim oli antanut käskyn selustasta tavattujen punaisten ampumisesta, hän yritti myös hillitä kenttäoikeuksien pahimpia ylilyöntejä sodan jälkeen. Lisäksi useimmat vankileireillä kuolleet punaiset menehtyivät ravinnon puutteeseen tilanteessa, jossa maan ruokahuolto oli surkealla tolalla: vapaanakin olevat ihmiset kärsivät nälästä kesällä 1918. Hävinneiden sulkeminen väliaikaisesti leireille oli sikäli perusteltua, että monen keskeisen kehityskulun lopputulos oli edelleen avoin – Suomen itsenäisyyden, Venäjän tilanteen, maailmansodan. Olisiko mikään hallitus rohjennut sellaisessa tilanteessa julistaa armahdusta väestönosalle, joka oli juuri taistellut sitä vastaan vieraan valtion tukemana?

Kaikenkarvaisten historiamoralistien virhe on arvioida menneisyyttä sen tiedon valossa, joka meidän aikamme ihmisillä on. Jokaisessa historiallisessa tilanteessa ratkaisut tehdään sokkona, sillä poliittiset ja sotilaalliset toimijat eivät elä "historiaa" vaan omaa aikaansa. Vielä vastenmielisempää on rivien välistä säteilevä moraalisesti ylemmyydentuntoinen konditionaalisen pidättäytymisen eetos. Menneisyyden miehille sormeaan heristävä kirjoittaja tuntuu uskovan, että hän itse olisi toiminut vastaavassa tilanteessa hillitymmin ja oikeudenmukaisemmin. Historian tuomariksi ryhtymällä hän kiillottaa omaa sädekehäänsä.

Tontin Koti, uskonto ja isänmaa -esseekokoelmasta (teos on muuten oikea tämän ajan ideologisen oikeaoppisuuden magnum opus, ja olenkin käsitellyt sitä laajemmin täällä) löytyy vastaavaa jälkiviisautta paljon enemmänkin. Suomen PEN-klubin puheenjohtaja mm. peräänkuuluttaa ”kriittistä keskustelua” (kukapa ei nykyään "peräänkuuluttaisi kriittistä keskustelua"?) viranomaisten toimivaltuuksista, ja nostaa varoittavan esimerkin historiasta:

Loppujen lopuksi on kulunut vain muutama vuosikymmen siitä, kun Suomessakin Etsivä keskuspoliisi ja sen seuraaja Valtiollinen poliisi 1930-luvulla avoimesti vainosi ihmisiä poliittisten kantojensa perusteella. Vielä vähemmän on aikaa siitä, kun Punainen Valpo 1940-luvun lopulla jahtasi poliittisin perustein oikeistolaisiksi luokittelemiaan ihmisiä.

Tontti rinnastaa EK:n ja Valpon toiminnan nykyisiin vaatimuksiin viranomaisten toimintavaltuuksien lisäämisestä vaikkapa terrorismin uhan takia. Kahden hyvin erilaisen historiallisen tilanteen suora rinnastaminen ei ole hänelle ongelma, koska molemmat edustavat hänen mielestään jonkinlaista totalitaarista tendenssiä. Näkemys ei ole mitenkään poikkeava: vasemmisto on jo kauan pitänyt 1930-luvun Suomea poliisivaltiona kommunistijahteineen ja Lapuanliikkeineen, oikeisto taas on ajatellut samoin 1940-luvun lopusta, jolloin Valpo luovutti Suomen kansalaisia laittomasti Neuvostoliittoon.

Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen vuonna 1919 toimintansa aloittanut Etsivä keskuspoliisi toimi monesti vastoin nykyisiä käsityksiä oikeusvaltiosta ja valtiollisen poliisin roolista, eikä sen toiminta aina sopinut silloistenkaan laillisuuskäsitysten raameihin. Se ei osallistunut EK:n uudistamista vaatineen sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhan tutkimuksiin 20-luvulla, vaikka tutkinta olisi kuulunut sen lakisääteisiin tehtäviin. Samaten EK:n johto koostui suurelta osin entisistä jääkäreistä ja aktivisteista, joista moni osallistui sittemmin Lapuanliikkeen toimintaan, vaikka itse organisaatio pysyttelikin erossa radikaalioikeistosta. On selvää, ettei Etsivän keskuspoliisin kaltainen organisaatio mitenkään sopisi nykyisenkaltaiseen demokratiaan.

Mutta millaisissa oloissa EK joutui 1920- ja 30-luvuilla toimimaan? Juuri itsenäistyneessä maassa oli käyty verinen sisällissota, joka olisi toisin päättyessään johtanut Suomen palaamiseen entisen isäntämaan yhteyteen. Venäjä oli muuttunut vallankumouksensa jälkeen raa'aksi puoluediktatuuriksi, joka 1920-luvun alusta lähtien passitti kaikki poliittiset vastustajansa arktisille pakkotyöleireille. Suomen Kommunistinen Puolue oli perustettu sen maaperällä elokuussa 1918, ja sen toiminta tähtäsi samanlaisen yhteiskuntajärjestelmän perustamiseen Suomessa. SKP:tä ei vallitsevissa oloissa nähty yhtenä poliittisena puolueena muiden joukossa, vaan vihamielisen naapurivaltion viidentenä kolonnana, joka pyrki kaatamaan laillisen yhteiskuntajärjestyksen. Ei tunnu kovin ihmeelliseltä, että kommunistipuolue julistettiin laittomaksi ja sen jäseniä vangittiin.

Itse asiassa 1920- ja 30-lukujen Suomi pysyi Euroopan mittakaavassa yllättävän avoimena ja demokraattisena yhteiskuntana. Liberaali demokratia kun ei niihin aikoihin ollut länsimaissa mikään itseisarvo, vaan moni älymystön edustaja piti sitä pelkkänä epäonnistuneena kokeiluna ja monessa Euroopan vanhassa ja uudessa valtiossa syntyi eriasteisia diktatuureja. Jarno Pennasen ja hänen kirjojensa tapaus 1930-luvun alkupuolelta paljastaa, että silloinen Suomi oli kuin olikin oikeusvaltio. Pennanen oli palannut Neuvostoliittoon suuntautuneelta matkaltaan mukanaan matkalaukullinen siellä painettua marxilaista kirjallisuutta. Helsingin rautatieasemalla häntä odottivat EK:n etsivät, jotka takavarikoivat kirjat. Pennanen voitti asiasta nostamansa oikeusjutun, ja samaiset etsivät joutuivat henkilökohtaisesti palauttamaan kirjat hänelle. Vertailun vuoksi voi miettiä, mitä Pennaselle olisi tapahtunut, jos hän olisi jäänyt kiinni rajan toisella puolella mukanaan neuvostovastaiseksi luokiteltua kirjallisuutta.

Tontin myös mainitsemat Punaisen Valpon henkilöluovutukset Neuvostoliittoon olivat kaikin puolin laittomia ja sellaisina häpeätahra maan historiassa. Mutta kysyä sopii, oliko sodan hävinneellä ja Hotelli Tornin valvontakomission silmällä pitämällä Suomella muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa Neuvostoliiton kyseenalaisetkin vaatimukset? Vielä pahemmin kätensä likasi samaan aikaan niinkin liberaali demokratia kuin Iso-Britannia, joka ilman Neuvostoliiton sotilaallista uhkaakin luovutti NL:n viranomaisille entisiä valkoemigrantteja.

Nämä esimerkit riittänevät kertomaan, ettei jotain nykyhetken kiistakysymystä koskevan mielipiteen perustelu menneisyydellä ole mitenkään yksinkertainen juttu.

Palaan vielä lyhyesti Mannerheimiin ja provokaatioihin. Haluan antaa Tontin ja Paleface-Miettisen seuraajille pienen neuvon. Kun seuraavan kerran haluatte herjata Mannerheimia, tehkää se älykkäästi. Nostakaa esiin vaikkapa se, että Jartsev-neuvotteluiden aikaan hän kannatti myöntymistä Neuvostoliiton aluevaatimuksiin. Sitten voitte vaikka irvistellä meille patriooteille, että ihannoitu marsalkka halusi ohjata Suomen Baltian maiden tielle. Jos haluaa ärsyttää, pitää olla mielikuvitusta ja tietoa.

Rasvamaksa ja The Camp of the Saints

Alkuvuodesta Ilkka Malmberg kirjoitti Helsingin Sanomissa, että rasismi on katoamassa Suomesta. Hänen mielestään yksi osoitus siitä on, ettei Veikko Huovisen Rasvamaksan (1973) kaltaisia kirjoja enää kirjoitettaisi eikä julkaistaisi. Kirjan suhteen Malmberg saattaa olla oikeassa, vaikka hänen kuvitelmansa rasismin katoamisesta itsesensuurin tiukentuessa onkin niin koominen, ettei moisia johtopäätöksiä voisi tehdä kuin HS:n toimittaja. Sivumennen sanoen kyseinen artikkeli on erinomainen peruste sille, miksi Hesaria ei kannata tilata: kaiken kyseisen sanomalehden sisältämän informatiivisen aineiston voi lukea ilmaiseksi netistä, ja propagandasta on turha maksaa.

Rasvamaksa on Huovisen kuuluisimpia kirjoja jo ilmestyessään aiheuttamansa kohun vuoksi. Avausnovellin, kahdesta kertomuksesta koostuvan "Ihmissyöntiä I-II" tuomitsi tuoreeltaan Johannes Virolainen ja vähän myöhemmin itse Kekkonen. En tiedä, onko itse novelli aiheuttamansa kohun arvoinen, ainakaan Huovisen parhaisiin teksteihin se ei lukeudu. "Ihmissyöntiä" on groteski satiiri, jonka ensimmäisessä osassa afrikkalainen sissipäällikkö tappaa ja syö suomalaisen kehitysyhteistyömiehen. Erityisen herkullisena kannibaali pitää suomalaisen maksaa, jonka ympärille on lännen lihapatojen ääressä kehittynyt puolen sentin rasvakerros. Toisessa osassa tiedostava, kolmannen maailman vapaustaistelusta innostunut suomalainen opiskelijatyttö alkaa seurustelemaan ugandalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Naisen pehmeä valkoinen iho herättää ugandalaisen kannibaalinvaistot, ja suomalaisten ruokien laimeuteen kyllästyneenä hän marinoi ja syö rakastettunsa.

Rasistinen "Ihmissyöntiä" ei oikeastaan ole, satiirin kärkihän kohdistuu idealisminsa sokaisemiin länsimaisiin kehitysapuintoilijoihin ja ylipäätään kaikkiin, jotka näkevät vieraissa kulttuureissa pelkkää hyvää ja kaunista. Valitsemansa tyylilajin mukaisesti Huovinen liioittelee räikeästi ja hyödyntää afrikkalaisiin liitettyjä ihmissyöntikliseitä.

Ei kertomus toisaalta ole kovin hyvä satiirikaan. Se epäilemättä suututti aikalaisia, mutta tuntuu nykyperspektiivistä vähän vaisulta. Matti Pulkkinen irvaili kehitysapuväelle paljon räväkämmin Romaanihenkilön kuolemassa, eikä hänen edes tarvinnut liioitella, vaan ainoastaan kertoa tosielämän anekdootteja. Oli miten oli, Rasvamaksasta lienee turha odottaa uusintapainoksia.

Jos olisin kustantaja ja haluaisin todella koetella sananvapauden rajoja, julkaisisin suomennoksen Jean Raspailin myös vuonna 1973 ilmestyneestä romaanista The Camp of the Saints (alkuteos Le camp des saints, käytän englanninkielistä nimeä koska olen itse lukenut teoksen englanninnoksena). Siinä missä Rasvamaksa on "poliittisesti epäkorrekti", Camp of the Saints on törkeä. Pilkan kohde on sama, mutta Raspailin satiiri on raivokkaampaa ja tarinan asetelmat häiritsevämpiä. Lukiessani sitä ajattelin, että juuri näin satiirinen romaani pitää tehdä: sumeilematta, ilman kompromisseja.

Lisäksi Camp of the Saints on erinomaisesti kirjoitettu. Raspailin tyyli ja verbaalinen energisyys tuo mieleen Louis-Ferdinand Célinen. Romaanin kirjalliset ansiot tunnusti myös Lionel Shriver, vaikka toisaalta luonnehti teosta "kiistämättömän rasistiseksi". Hän piti kirjaa sekä kaukonäköisenä että vastenmielisenä:

Se antaa sapekkaan äänen tunteelle, jonka ilmaiseminen on yhä suurempi tabu lännessä, mutta joka tukahdutettaessa kasvaa vain vihamielisemmäksi: valtaväestöjen raivokkaan katkeruuden, kun ne tuntevat asemansa uhatuksi.

Shriver kirjoitti artikkelinsa vuonna 2002, jolloin kehitysmaista länteen suuntautuva massiivinen maahanmuutto oli jo pitkään ollut kuuma puheenaihe. Noin 30 vuotta aikaisemmin ilmestynyt Camp of the Saints oli silloin osoittautunut profeetalliseksi kirjaksi, joka edelleen pulpahtelee silloin tällöin esiin maahanmuuttoa ja länsimaiden demografista kehitystä koskevissa keskusteluissa.

Raspailin romaani sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen. Intiassa muuan "pyhä mies" on agitoinut miljoonapäisen köyhälistölauman muuttamaan joukolla Eurooppaan paremman tulevaisuuden toivossa. He saavat käyttöönsä laivoja ja lähtevät purjehtimaan kohti mitä tahansa maata, joka suostuu ottamaan heidät vastaan. Lopulta määränpääksi muodostuu Ranskan Riviera. Nämä ihmiset eivät ole tietokoneohjelmoijia tai pienyrittäjiä, vaan luku- ja kirjoitustaidottomia ryysyläisiä, joilla ei ole edellytyksiä eikä halua sulautua eurooppalaiseen elämäntapaan, mutta joita houkuttelee eurooppalainen elintaso. Raspailin ajatusleikki on siis tämä: mitä tapahtuisi, jos ne todellisessa kurjuudessa elävät, jotka eivät tavallisesti pääse siirtolaisvirtojen mukaan, lähtisivätkin yhtäkkiä valtavana joukkona kohti teollista maailmaa? Eli: mitä tapahtuisi, jos Vapaa liikkuvuus -verkoston vaatimuksia alettaisiin toteuttaa?

Miljoonan rutiköyhän intialaisen vastaanottaminen suistaisi Etelä-Ranskan kaaokseen ja seuraukset tuntuisivat koko Euroopassa. Laivojen käännyttäminen takaisin taas merkitsisi niiden matkustajien kuolemaa nälkään ja tauteihin. Kyse on siis joko meistä tai heistä, niin kamalalta kuin tällainen jaottelu nykyajan liberaalista humanistista tuntuukin.

Camp of the Saints ei tietenkään ole realistinen tulevaisuudenkuva, vaan pikemminkin dystopia. Vastuuttomimmillaankaan valtaapitävät olisivat tuskin koskaan niin hulluja, että ryhtyisivät toteuttamaan rajojen täydellistä avaamista vaativien idealistien vaatimuksia. Miljoonien siirtolaisten yhtäkkinen muuttoliike olisi myös mahdoton organisoida, vaikka halukkaita tulijoita varmasti olisikin tarpeeksi. En myöskään koskaan ole niellyt sellaisenaan ns. eurabia-kirjallisuuden skenaarioita. Islaminuskoiset maahanmuuttajat ovat sisäisesti niin hajanainen ja keskenäänkin riitaisa joukko, ettei heistä ole muodostamaan Euroopan laajuista kalifaattia. Todentuntuisempi uhkakuva on hajaannuksen lisääntyminen, Euroopan muuttuminen massasiirtolaisuuden myötä pikku hiljaa eräänlaiseksi suureksi Länsirannaksi etnisine enklaaveineen ja kansanryhmien välisine yhteenottoineen.

Raspail piirtää häijyn potretin länsimaisesta vasemmistosta, joka näkee saapuvissa intialaisissa vallankumouksellisen voiman ja valmistautuu ottamaan heidät avosylin vastaan. Lähestyvät laivat ovat radikaaleille globaalin oikeudenmukaisuuden airuita, jotka tulevat lunastamaan saatavansa ja töytäisevät kapitalistisen Euroopan kerta heitolla harmonian ja tasa-arvoisuuden aikakauteen.

Näitä idealisteja ei näytä haittaavan, että monilla Ranskaan jo kotiutuneilla Intialaisilla on tulijoista toisenlainen näkemys. Vasemmistolaisen sosiologin juontamaan radio-ohjelmaan soittaa intialaissyntyinen mies ja sanoo: "Te ette tunne kansaani - kurjuutta, taikauskoa, fatalistista laiskuutta jossa he ovat rypeneet sukupolvien ajan. Ette tiedä mihin joudutte jos tuo raakalaisten laivasto rantautuu syliinne! Kaikki tässä teidän maassanne muuttuu." Sosiologi sanoo, että soittajan näkemyksissä on kyse kastiennakkoluuloista ja arvelee, että tämä kuuluu vaaleampi-ihoiseen brahmanien kastiin. "Minä olen musta kuin neekeri!" soittaja vastaa, ja sosiologin tulkinta on kuvaava:

"Sitten kyseessä on klassinen tapaus, tyypillinen koloniaalisessa kontekstissa: samaistuminen isäntäkulttuurin valtaeliittiin ja sen seurauksena inho omia juuria kohtaan. Valkoisen miehen koira, joka vihaa mustia. Se on hyvin yleinen syndrooma..."

Yksi romaanin hykerryttävimmistä kohtauksista syntyy, kun eräs partaradikaali saapuu rannikolle odottamaan Intian köyhiä. Hän menee rannalla sijaitsevaan taloon, jossa sattuu asumaan eläkkeellä oleva yliopiston professori. Hän käskee professoria häipymään "maailman omantunnon" nimissä, jotta talo voidaan sosialisoida tulijoiden käyttöön. Aikansa nuorukaisen räyhäämistä kuunneltuaan vanha professori sanoo, että ehkä hänen tosiaan on parasta poistua, ja lähtee hakemaan hattuaan. Mutta hän palaakin haulikon kanssa ja toteaa ykskantaan aikovansa ampua radikaalin. Nuori mies ei ota professorin sanoja vakavissaan ja sanoo, ettei tämä luultavasti koskaan ole ampunut ketään. Siihen professori vastaa monologilla, jonka suomennan tähän kokonaan sen hilpeyden ja kielellisen loistokkuuden vuoksi:

"Aivan. Olen aina viettänyt hiljaiseloa. Työtään rakastava kirjallisuuden professori, siinä kaikki. En koskaan joutunut yhteenkään sotaan, ja suoraan sanoen järjettömän teurastuksen spektaakkeli saa minut voimaan pahoin. Pelkäänpä, etten olisi ollut kovin hyvä sotilas. Mutta silti, jos olisin ollut aikoinaan Actiuksen joukoissa, olisin riemumielin tappanut jokusen hunnin. Ja Kaarle Martelin, Bouillonin Godefroyn tai Baldouin Spitaalisen kaltaisten kanssa olisin varmasti pistellyt tietyllä innolla miekkaani arabien lihaan. Olisin kaatunut Bysantin puolesta Konstantin Dragašin rinnalla taistellen. Mutta Luoja, minkä lauman turkkilaisia olisin niittänyt lakoon ennen viimeistä henkäystäni! Sitä paitsi, kun mies on omistautunut asialleen, hän ei kuole niin helposti! Katso, tuolla minä herään uudelleen henkiin teutonien riveissä ja hakkaan slaaveja riekaleiksi. Ja tuolla minä lähden Rodokselta Villiers de l'Isle-Adamin ja hänen verrattoman pikku joukkonsa kanssa, valkoinen kaapuni ristillä blasonoituna ja miekkani verta tippuen. Sitten purjehdin Juhana itävaltalaisen kanssa tasoittamaan tilit Lepantossa. Oi, mikä suurenmoinen verilöyly!... Mutta pian olen taas tyhjän panttina. Muutama vähäpätöinen yhteenotto silloin tällöin, ne ovat niin huonosti suunniteltuja nykyään. Niin kuin Yhdysvaltain sisällissota, jossa oma puoleni häviää ja liityn Ku Klux Klaniin murhatakseni vähän neekereitä. Rumaa touhua, myönnetään. Mutta vähän mukavampaa on seivästää Kitchenerin kanssa Mahdin muslimifanaatikkoja, päästää heistä suolet pihalle... Mutta loppu on pelkkiä viimeaikaisia tapahtumia, pelkkää surkeaa pilaa. Suurin osa siitä on jo hävinnyt mielestäni. Kenties olen tehnyt oman pikku osuuteni, tappanut hyppysellisen Aasian laumoista Berliinin porteilla. Tilkkanen vietcongeja siellä, mau-mau'ta täällä. Ripaus algerialaisia kapinallisia potkittavaksi. Huonoimmillaan joku vasemmistolainen tai vastaava, josta tein lopun mustassamaijassa, tai joku häijy musta pantteri. Niin, se kaikki on muuttunut niin hirvittävän rumaksi. Ei enää fanfaareja, ei lippuja, ei hoosiannoja... No, sinun täytyy suoda vanhalle professorille anteeksi tällainen pedanttinen pälpätys. Mutta katsohan, minäkin olen lakannut ajattelemasta ja minun täytyy kertoa, missä olen. Olet oikeassa, en ole koskaan tappanut ketään. En varsinkaan ketään niistä, jotka juuri loihdin esiin, he kaikki seisovat vihdoinkin edessäni sinun hahmossasi, kaikki koottuna yhteen. Mutta nyt aion elää kaikki nuo taistelut kerralla, taistelut jotka syvällä sielussani tunnen ikiomikseni, ja aion esittää ne juuri tässä, ihan itse, yhdellä ainoalla laukauksella. Näin!"

Ennen partaradikaalin ampumista rauhallinen vanha kirjallisuudentutkija elää mielessään läpi koko länsimaisen sivilisaation sotaisan ja värikkään historian. Mutta tällaisten yksilötason primitiivisten raivonpuuskien ohella tuo sivilisaatio ei lopulta tee elettäkään puolustautuakseen. Poliitikot, sotilasjohtajat, papisto, kaikki ovat lopulta sitä mieltä, ettei lännellä ole kolonialismin ja muiden menneisyyden rikosten takia oikeutta pelastaa itseään miljoonalta ryysyläiseltä, vaan heidät on päästettävä maihin, kävi miten kävi. Sivilisaatiosta on tullut heikko, narrimainen ja itseään halveksiva, ja niinpä sen loppu ei ole tragedia vaan farssi. Tämä oivallus tekee Camp of the Saintsista äärimmäisen koomisen katastrofiromaanin. Sama oivallus tekee kirjan pohjavireestä äärimmäisen vakavan.

Raspail asettaa sivilisaation kipeän valintatilanteen eteen: on joko ajauduttava kaaokseen tai tehtävä ratkaisu, joka sotii sivilisaation perustavia humaanisuuden ihanteita vastaan. On huomionarvoista, että Jean Raspail on vakaumuksellinen katolilainen ja kirjoittanut tuotannossaan paljon uskonkysymyksistä. Silti hänen teoksensa sisältää painavaa kristinuskon kritiikkiä. Kristillisyys on olennainen osa länsimaiseksi sivilisaatioksi kutsuttua historiallis-aatteellista kokonaisuutta, ja sen vaikutus on kulttuurisesti vahva vielä tänä maallistuneenakin aikana. Kristillisten periaatteiden mukaan lähimmäistä pitää rakastaa ja jokaista avuntarvitsijaa auttaa. Mutta entä kun apua tarvitsevia on liikaa rajallisten resurssien maailmassa? Ja entä kun apua tarvitsevat, tai merkittävä osa heistä, haluaa vain käyttää auttajaa hyväkseen tai kenties jopa tuhota hänet?

Nämä ovat ahdistavia kysymyksiä, mutta olennaisia. Raspail kirjoitti Camp of the Saintsin myöhemmän laitoksen johdannossa:

Olen romaanikirjailija. Minulla ei ole teoriaa, systeemiä tai ideologiaa esitettävänä tai puolustettavana. Minusta vain näyttää siltä, että olemme ainutlaatuisen valintatilanteen edessä: on joko opittava alistunut rohkeus olla köyhä tai löydettävä uudelleen taipumaton rohkeus olla rikas. Molemmissa tapauksissa niin sanottu kristillinen lähimmäisenrakkaus osoittautuu riittämättömäksi. Tulevat ajat ovat julmia.

Kristinuskon suurin ongelma lienee sen sisäänrakennettu pasifismi. Marttyyrien heittäytyminen leijonien eteen oli toki kaunista, mutta kukoistaakseen ja levitäkseen kristinuskon oli antiikin ajoista saakka liittouduttava vallan ja voiman kanssa. Ottaessaan vihollisen rakastamisen ja toisen posken kääntämisen kirjaimellisesti kristinusko allekirjoittaa kuolemantuomionsa. Menneinä vuosisatoina kristillinen maailma ei tehnyt niin. Se jopa käynnisti ristiretket ja löi Wieniä piirittäneet ottomaanit takaisin. Nöyryyden ohella kristityissä oli ylpeyttä ja taistelutahtoa. Tämänhetkisen tilanteen taas tiivisti eräs Antti Nylénin blogin kommenttiosastolle nimimerkillä kirjoittanut, jonka mielestä "jaottelu kristittyihin ja ei-kristittyihin on epäkristillistä".

Ainakin eurooppalainen kristillisyys tuntuu muuttuneen jonkinlaiseksi hengelliseksi versioksi humanismista. Sellaisenaankin se toki seisoo jumalallisine auktoriteetteineen tukevammalla pohjalla kuin sekulaari humanismi, joka ei pysty vetoamaan kerrassaan mihinkään yrittäessään perustella rakastamiaan abstraktioita kuten tasa-arvo, ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Mutta onko sellaisesta tukevaksi pohjaksi tai pelastajaksi länsimaille? Onko siitä vastukseksi vaikkapa poliittiselle islamille, jonka kannattajat uskovat vakaasti oppinsa ylivertaisuuteen ja asiansa oikeutukseen? Nykyisessä muodossaan ei taatusti.

(Camp of the Saintsin lukemisesta kiinnostuneille: englanninkielinen käännös on luettavissa ilmaiseksi sähköisessä muodossa täällä.)

Naistenpäivän päättyessä

Kirjoittaessani tätä kansainvälinen naistenpäivä lähestyy loppuaan. Kun päivää alettiin viettää sata vuotta sitten, länsimaiset naiset taistelivat vielä äänioikeuden ja lukuisten muiden nykyään itsestäänselvyyksinä pidettyjen asioiden puolesta. Itsestäänselvyyksiä ne siinä mielessä ovatkin, että mikään maamme poliittinen ryhmittymä ei ole vaatinut äänioikeuden poistamista naisilta tai heidän palauttamistaan hellan ja nyrkin väliin - vaikka feministit jatkuvasti pelottelevatkin naisia tällaisilla uhkakuvilla.

Länsimaisilla feministeillä onkin nykyään hankalaa keksiä konkreettisia vaatimuksia naisten aseman parantamiseksi. Jopa maamme virallinen radikaalifeministi Atlas Saarikoski tyytyy pelkkään epämääräiseen "kapinahengen" vaatimukseen. Naisasialiike on pyrkinyt viime aikoina puuttumaan mm. sellaisiin verisiin vääryyksiin kuin nimilaki, jonka mukaan nainen ei saa ottaa miehen etunimeä tai päinvastoin.

Feministejä ei luultavasti ottaisi kukaan vakavasti, ellei heillä olisi hihassaan erästä merkittävää korttia: seksuaalista väkivaltaa.

Viime vuoden näkyvin naisasiailmiö oli niin sanottu lutkamarssiliike. Se sai alkunsa Kanadassa erään poliisin sanottua raiskauksista puhuessaan, ettei naisen kannattaisi "pukeutua kuin lutka". Tästä suivaantuneet naisaktivistit alkoivat järjestää "uhrin syyllistämisen" vastaisia joukkomielenosoituksia, joissa osanottajat pukeutuivat paljastaviin vaatteisiin. Viime elokuussa järjestettiin Helsingissä, Turussa ja Tampereella Suomen ensimmäiset lutkamarssit.

Lutkamarssiliikkeessä todellisuus jäljitteli fiktiota. Michel Houellebecqin esikoisromaanissa Halujen taistelukenttä (1994) on kohtaus, jossa päähenkilö sammuu juhlissa sohvalle kuunnellessaan kahden nuoren naisen keskustelua naisten oikeudesta pukeutua miten haluaa. Nukkuessaan hän näkee unen, jossa naiset kävelevät käsikynkkää hänen työpaikkansa käytävillä, sätkyttelevät sääriään ja laulavat:

Vaikka pylly paljaana kulkisin
maailman kaikkien miesten nähden,
ja karvaiset sääreni näyttäisin,
sen tekisin vain itseni tähden.

Houellebecqin pilaruno olisi sopinut oivallisesti hoilattavaksi lutkamarsseillakin.

Itselleni lutkamarssien perimmäinen tarkoitus on jäänyt hämäräksi. Jos tarkoitus on vaatia oikeutta pukeutua ja meikata mauttomasti, sellainenhan kaikilla jo on. Vain sukuelinten paljastamisen laki kieltää. Vapaassa yhteiskunnassa kansalaisella on oikeus jopa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Marssijat alun perin suututtanut kanadalainen poliisi oli tuskin tätä oikeutta viemässä, kunhan korosti että tietyn tyyppisellä käytöksellä ja esiintymisellä voi olla tietyn tyyppisiä seurauksia - kaikki yksilöt kun eivät valitettavasti kunnioita toisten fyysistä koskemattomuutta vaikka laki sen takaisi.

Toisaalta en tiedä, kuinka paljon naisen provokatiivinen pukeutuminen käytännössä vetää raiskaajia puoleensa. Luulen, että suurimmassa vaarassa ovat - pukeutumisesta riippumatta - sellaiset yleensä nuoret naiset, jotka juovat itsensä tukkihumalaan ja kiehnäävät yökerhossa lukuisten miesten kyljessä kunnes lopulta päätyvät puolitiedottomassa tilassa jonkun tuiki tuntemattoman uroksen asunnolle. Heidänkin käyttäytymistään ovat poliisiviranomaiset välillä arvostelleet. Ennustankin, että seuraava feministinen marssi järjestetään heidän puolestaan, vaikken uskallakaan kuvitella miltä tempaus näyttäisi tai millä nimellä sitä kutsuttaisiin.

Kaikki naisten käyttäytymiseen kohdistuva kritiikki leimataan nykyään uhrin syyllistämiseksi. Uhrin syyllistämisenä ei kuitenkaan pidetä esimerkiksi sitä, että miehiä varoitellaan lompakon säilyttämisestä takataskussa. On totta, että rikoksen uhrin toiminta ei muuta tapahtunutta juridisesti tai moraalisesti, eikä kukaan kai sellaista väitäkään. Lompakkoa takataskussa säilyttävä mies tai tolkuttomassa juopumustilassa tuntemattoman miehen matkaan lähtevä nainen on syyllistynyt pelkästään typeryyteen, kun varas tai raiskaaja on syyllistynyt rikokseen. Mutta tämä tosiasia ei tee uhrin käytöstä yhtään järkevämmäksi.

Joskus 2000-luvun alussa silloiseen asuntooni murtauduttiin. Omaisuutta ei lopulta kadonnut paljoakaan, mutta itse murron kohteeksi joutuminen oli äärimmäisen epämiellyttävää. En tietenkään väitä, että tietäisin sen perusteella, miltä seksuaalirikoksen uhrista tuntuu. Mutta jotain yhteistä kokemuksessa oli: yksityisalueelleni oli tunkeuduttu väkivalloin, ja tapauksesta jäi epämiellyttävä ja turvaton olo päiväkausiksi.

En kuitenkaan pitänyt uhrin syyllistämisenä sitä, että tapausta tutkimaan saapunut poliisi neuvoi minua pitämään vastedes ulko-ovea takalukossa - takalukitsemattoman oven saa nimittäin käden käänteessä avattua vaikkapa taskuveitsellä. Ikävässä tilanteessa järkevä neuvo vastaisuuden varalle oli vähintä mitä poliisi saattoi antaa, ja siitä lähtien olenkin aina kotoa lähtiessäni katsonut, että ovi on varmasti asianmukaisesti lukittu.

Viisaat neuvot eivät kuitenkaan kelpaa naisasianaisille. Muistan pari vuotta sitten ilmestyneen HS:n kolumnin, jossa Katja Martelius tai joku muu lehden päivystävä feministi vaati, että yhteiskunnan pitäisi tehdä jotain kadulla liikkuvien naisten turvattomuudelle. Kirjoitus sai minut miettimään, mikä tämä avuksi huudettu yhteiskunta oikeastaan on ja miten sen voisi "tehdä jotain".

Yhteiskunnan ainoat keinot lisätä yksin liikkuvien naisten turvallisuutta ovat seksuaalirikoksista langetettujen tuomioiden koventaminen ja poliisin määrärahojen lisääminen. Myös maahanmuuttajien suuri osuus raiskaustilastoissa tunnetaan, joten olisi epäilemättä syytä valikoida maahan pyrkivät tarkemmin ja helpottaa seksuaalirikoksiin syyllistyneiden karkotusta. En kuitenkaan usko, että tällaiset keinot kelpaisivat arvoliberaaleille naisasia-aktiiveille. Ankarampi rikoslaki ja valvonnan lisääminen olisivat tuomittavaa autoritaarisuutta, rikoksia kun on humaanimpaa vähentää valistuksen avulla. Maahanmuuttajien seulominen olisi taas - yllätys, yllätys - rasismia.

Paremmat keinot ovat kuitenkin vähissä. En usko, että mikään valistus tehoaa mieheen, joka vakaasti haluaa raiskata. Ei häneen välttämättä tehoa vankilakaan, mutta esimerkiksi kymmenen vuoden ehdotonta tuomiota istuva raiskaaja ei raiskaa ainuttakaan naista kymmeneen vuoteen.

Niinpä koko lutkamarssiliike on tuomittu jäämään pelkäksi banaaliksi "minulla on oikeus" -mielenilmaukseksi, jollaisia sivilisaatiomme tämä kehitysvaihe tuottaa loputtomiin. Ja täydet oikeudethan länsimaisella naisella on, ainakin jos asetetaan vertailukohdaksi tuore uutinen Afganistanin presidentti Hamid Karzain antamasta lausunnosta. Karzai - ja pidettäköön mielessä, että kyseessä on nimenomaan länsimielinen, liberaalina pidetty muslimimaan hallitsija - näytti vihreää valoa arvovaltaisen uskonoppineiden neuvoston lausumalle, jossa naiset määritellään alempiarvoisiksi ja vaaditaan mm. sukupuolten täydellistä erottelua kouluissa ja työpaikoilla.

Täkäläinen nainen on todellakin vapaa olento, ja jotkut pitävät vapautensa manifestaationa minihameita, verkkosukkia ja lutkana esiintymistä. Itse pidän moisia rappiona, tapainturmeluksena ja huonona makuna. Sellaiseenkin meillä on toki oikeus, mutten silti aio pidättäytyä asioiden kutsumisesta niiden oikeilla nimillä.

Liebestod

Kaikkien täytyy kuolla. Tämä tosiasia on näkökulmasta riippuen joko äärimmäisen epäreilu tai huojentava. Mutta onko se täysin kiistämätön tosiasia? Jorge Luis Borges kirjoitti, että kuolema on vain tilastollinen todennäköisyys, eikä kukaan voi välttää mahdollisuutta olla ensimmäinen kuolematon. Tällaiselle runolliselle skeptisyydelle on tiettyjä biologisiakin perusteita. Kirjassaan Kuoleman toiset kasvot. Vanhenemisen ja kuoleman biologiaa (1996, suom. 1998) William R. Clark toteaa, että kuolema ei liity erottamattomasti elämän määritelmään. Orgaanisen elämän historiassa kuolema väistämättömänä kohtalona ilmestyi näyttämölle vasta arviolta miljardi vuotta sitten.

Kuoleman synty on kytköksissä suvullisen lisääntymisen syntyyn - siis hetkeen, jolloin varhaiset yksisoluiset eliöt kehittyivät monimutkaisemmiksi elämänmuodoiksi. Kun maapallon kaikki elämä koostui yksisoluisista, esitumallisista eliöistä, kaikki lisääntyminen tapahtui jakaantumalla. Solu kopioi DNA:nsa itsenäisesti ja jakautui sitten kahdeksi klooniksi alkuperäisestä. Jos tällaiselle yksisoluiselle bakteerille järjestettäisiin ihanteelliset olosuhteet, se jatkaisi kloonautumista loputtomiin. Tosielämässä tällaisia olosuhteita ei tietenkään ole, vaan jossakin vaiheessa ravinto tai lebensraum loppuu, tai eliö joutuu pedon saaliiksi. Silloin se kuolee tapaturmaisesti, mutta vanhenemiskuolema ei ole sen ennalta määrätty kohtalo.

Suvullisen, seksin avulla tapahtuvan lisääntymisen kehittyminen tarkoitti, että lisääntymiseen käytettävä DNA eristettiin kehossa muutamaan erikoistuneeseen soluun eli itusoluun. Itusolujen ainoa tehtävä on siirtää DNA sukupolvesta toiseen. Muiden solujen DNA vain pitää yllä niiden perustoimintoja, ja ennen pitkää siitä tulee ylimääräistä ja merkityksetöntä. Vanheneminen ja kuolema ovat korkeampien elämänmuotojen osa, elämä voi jatkua vain jälkeläisissä. Clark:

(...) ainoastaan itusoluissa on jäljellä kuolemattomuuden mahdollisuus. Jossakin kohdassa yksilön elinkiertoa ne saattavat jättää kehon, yhdistyä muihin itusoluihin ja jatkaa jakautumista tuottaakseen jälkeläisiä, jotka jakautuvat ja tuottavat uuden monisoluisen eliön, jolla on uudet itusolut. Tämän tapahtuessa itusolujen vanhenemiskello nollautuu, aivan kuten tohvelieläinten konjugaation jälkeen. Muut kehon solut, somaattiset solut, on tuomittu - ohjelmoitu - vanhenemaan ja kuolemaan. Kun ne kerran ovat suorittaneet tehtävänsä, itusolujen eloonjäännin varmistamisen, niitä ja niiden ylimääräistä DNA:ta ei enää tarvita.

Rakkaus ja kuolema ovat siis yhtä muuallakin kuin Wagnerin oopperoissa.

Elämän perustavimmista asioista, erotiikasta ja kuolemasta, on omana aikanamme toinen niin räikeästi esillä ettei sitä pääse pakoon, toinen taas visusti kätketty. Pukeutuminen, mainonta ja viihde ovat erotiikan läpitunkemaa. Kuolemasta modernissa katukuvassa muistuttavat enää kirkot, joiden katoilla seisoo tyylitelty antiikin aikainen teloitusväline.

Sanotaan, että kuollessaan länsimainen ihminen haihtuu usvaan ja tuntemattomuuteen. Ruumiiden kanssa työskenteleminen on ulkoistettu patologien ja oikeuslääkärien ammattikunnalle. Tämä ammattikunta on tullut minulle tutuksi viime aikoina, sillä tuleva vaimoni työskentelee yliopiston oikeuslääketieteen osastolla. Häneltä olen saanut paljon tietoa työstä, jonka luonne on useimmille tuntematon. Hän myös suositteli minulle Valtteri Suomalaisen erinomaista kirjaa Kuolet vain kahdesti, joka sisältää obduktiopreparaattorin eli oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen suorittajan muistelmia työstään.

Kuolet vain kahdesti pitää sisällään sekä asiallista informaatiota kirjoittajansa työnkuvasta että hirtehisiä anekdootteja eriskummallisimmista tapauksista joihin hän on ammatissaan vuosien varrella törmännyt. Monet ikäpolveni ihmiset eivät ole kertaakaan nähneet edes "tavallista" vainajaa, mutta Suomalaisen ja hänen kollegoidensa työsarkana on kuoleman ja lahoamisen koko kirjo. Laitokselle tuodaan jättimäisiksi turvonneita vesivainajia ja kesähelteellä päiväkausia maastossa lojuneita ruumiita, joiden sisältä löytyy kilokaupalla kärpäsentoukkia. Kaiken kaikkiaan ihmisen asteittainen muuttuminen tomuksi ei ole esteettistä katsottavaa.

Suomalainen tuo esiin lukemattomia tapoja, joilla ihminen voi päästä hengestään. Hän kertoo rakennustyömaan panostajasta, joka teki itsemurhan räjäyttämällä itsensä kahdella laatikollisella gelatiinidynamiittia. Ruumis kaasuuntui räjähdyksessä kokonaan lukuunottamatta toista korvaa, joka toimitettiin preparaattorien ja oikeuslääkärien ihmeteltäväksi. Eräs lähemmäs 300-kiloinen vainaja oli puolestaan kuollut keuhkojen painuttua kasaan massan painosta.

Clarkin ja Suomalaisen kirjojen vaikutus on samankaltainen: ne riisuvat kuoleman yltä epätietoisuutta ja mystiikkaa, tekevät sen proosallisemmaksi. Silti kumpikaan teos ei ole epäkunnioittava. Edes makaaberin huumorin kyllästämä Kuolet vain kahdesti ei anna ymmärtää, että kuolema olisi kepeä juttu. Se vain tuo esiin, millaisena kuolema näyttäytyy sille, joka on sen kanssa ammatikseen päivittäin tekemisissä. Se näyttää, miten arkinen asia kuolema on silloinkin, kun se tapahtuu epämiellyttävällä tai erikoislaatuisella tavalla.

Paljon epäkunnioittavampaa on pyrkimys piilottaa kuolema, maskeerata se tunnistamattomaksi. Evelyn Waugh on romaanissaan Rakkaamme (1948, suom. 1981) kuvannut antiseptistä kulttuuria, jossa kuoleman murheelliset ja rujot piirteet retusoidaan pois. Kerätessään aineistoa kirjaansa Waugh tutustui mm. amerikkalaiseen Forest Lawnin yksityiseen hautausmaahan, jonka tarjoamia palveluita (joihin kuului mm. palsamointi) hän kuvaili näin:

Forest Lawn on tietoisesti kääntänyt selkänsä 'vanhoille kuoleman tavoille', Taivaan ja Helvetin armottomille vaihtoehdoille, ja lupaa asiakkailleen välitöntä ikuista onnea. (...) Ruumis ei mätäne; se elää kuolemassa tyylikkäämpänä kuin koskaan aikaisemmin, tuhoutumattomassa A-luokan teräksestä ja betonista tehdyssä kuoressaan; sielu menee suoraa päätä Unihuoneesta Paratiisiin, missä se nauttii loputtomasta lapsuudesta...

Lapsekas toive kuoleman kesyttämisestä elää esimerkiksi niissä, jotka nykyään valittavat (kristillisten) hautajaisseremonioiden vakavuutta ja synkkämielisyyttä. Näillä ihmisillä ei useinkaan ole selvää näkemystä siitä, millaisia hautajaismenojen sitten pitäisi olla, mutta yleensä he viittaavat johonkin ei-länsimaiseen kulttuuriin, jossa "kuolemaa ei pidetä negatiivisena asiana" - aivan kuin mystisen Orientin tai alkukoti Afrikan asukkaat eivät lainkaan surisi läheistensä kuolemaa.

En tiedä, miten nämä hauskojen hautajaisten peräänkuuluttajat suhtautuisivat, jos todella alkaisimme omaksua vaikutteita vaikkapa intialaisten hindujen tavasta käsitellä vainajiaan. Siellähän polttohautauksessa puoliksi palaneet vainajat lasketaan Gangesvirran vietäviksi, eivätkä rantaan ajautuneet ruumiit tai niiden osat ole mitenkään tavaton näky. Eikä tämä johdu siitä, että intialaiset olisivat jotenkin meitä kevytmielisempiä kuoleman suhteen, vaan siitä että suureksi osaksi esimodernissa ja esiteollisessa maassa kuolema on paljon näkyvämpi osa jokapäiväistä elämää.

Kuolemaan kohdistuvaa modernia länsimaista häveliäisyyttä vastaan kapinoi väkivaltaviihde, jossa yleisölle esitellään murhia, onnettomuuksia ja mätäneviä ruumiita. Sellaista on sanottu kuoleman pornografiaksi, joka eroottisen pornografian tavoin tuo tabuna pidetyn asian liioiteltuna esiin. Tietoisempaa kapinaa edustavat tietyt nykytaiteen ilmiöt, kuten venäläiset nekrorealistit tai kuvataiteilija Andres Serrano, jonka valokuvanäyttelyissä on ollut esillä otoksia mm. tulipaloissa kuolleiden ruumiista. Tällaiset virtaukset ovat minusta perin pinnallisia, tietyistä oivalluksistaan huolimatta. Kuolemalla elämöivien taideteosten laskelmoiva shokkitehojen haku syö niiden tavoitteleman syvällisyyden. Sen sijaan että saisivat katsojan ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan ja kuoleman arkipäiväisyyttä, ne herättävät herkemmissä taivastelua ja parkkiintuneemmissa haukotuksia. Niinpä ne kuuluvat rappioilmiöihin siinä missä kuoleman kulttuurinen kieltäminenkin.

Häpeä

Steve McQueenin toinen pitkä elokuva Shame tuli ensi-iltaan Suomessa tammikuussa. Heti aluksi on pakko huomauttaa, että ohjaaja ei siis ole tuo 1960- ja 70-lukujen Hollywood-tähti, joka kuoli keuhkosyöpään vuonna 1980. Jopa elokuvakriitikot ovat todistettavasti sekoittaneet McQueenit keskenään, joten hirvittää ajatellakin, kuinka yleinen sekaannus on yleisön keskuudessa. Kalle Kinnunen kirjoitti Suomen Kuvalehden verkkosivuilla:

Jokainen tekee virheitä, mutta moinen laajaa välinpitämättömyyttä heijastava nuijalla päähän -luokan sekaannus yksinkertaisesti laskee kritiikin arvostusta (entisestään). Mcqueengatea käsitelleessä Facebook-keskustelussa eräs elokuvantekijä totesi, että eipä tosiaan tarvitse kauheasti välittää siitä, mitä kriitikot sanovat.

Tämä on surullista, mutta surullinen on tietysti Shamen aihekin.

McQueen on nuoren polven brittiohjaaja, jonka elokuvat käsittelevät primaaritunteita. (Hänen nimensä ei ole postmodernisti vitsaileva taiteilijanimi, vaan aivan oikea ristimänimi.) Esikoisfilmi Hunger (2008) kertoi nimensä mukaisesti nälästä. Nouseva näyttelijätähti Michael Fassbender esitti IRA-aktivisti Bobby Sandsia, joka menehtyi nälkälakkoon brittivankilassa. Raa'an naturalistinen elokuva yltyi tutkielmaksi siitä, kuinka pitkälle yksilö on valmis rääkkäämään ruumistaan uskonsa ja asiansa puolesta.

Shamessa Fassbender esittää päinvastaista hahmoa: seksiaddiktiosta kärsivää newyorkilaista it-firman työntekijää Brandonia. Siinä missä Bobby Sands harjoitti tappavaa askeesia, on Brandon ottanut aistinautinnoissa rypemisen elämäntehtäväkseen. Kalseassa suurkaupunkihelvetissä hän etenee irtosuhteesta toiseen kuumeisella vimmalla, vaikka hänen intohimonsa seksiin on selvästi jo aikaa sitten latistunut pelkäksi tottumukseksi, joka ei tuo sisältöä onttoon elämään. Hän on kätkenyt katkeruutensa, pelkonsa ja raivonsa coolin ulkokuoren alle ja hukuttanut ne eroottisiin elämyksiin. Kuona alkaa tihkua pintaan vasta, kun Brandonin ihmissuhteissa pettynyt ja depressiivinen sisar muuttaa hänen luokseen asumaan.

William Faulkner sanoi joskus vanhoilla päivillään haluavansa syntyä uudelleen korppikotkaksi: "kukaan ei vihaa, kadehdi, halua tai tarvitse sitä. Sitä ei koskaan häiritä eikä se ole koskaan vaarassa, ja se voi syödä mitä tahansa." Juuri tällaista elämää Brandon elää. Hän "käy haaskalla" maksullisten ja maksuttomien seksuaalipartnereiden luona ja välttää visusti kaikkia syvällisiä ihmissuhteita. Sisaren ilmaantuminen paikalle uhkaa hänen rakentamaansa elämäntapaa ja nostaa Brandonissa esiin primitiivireaktioita, jotka hän on yrittänyt tuhkahduttaa.

On tietenkin vielä liian aikaista sanoa, onko Shame vuoden paras elokuvauutuus, mutta ainakin se kuuluu niin sanotusti vuoden elokuvatapauksiin. Sen visuaalinen puoli hipoo neroutta, ja Fassbenderin riskirajoilla tasapainotteleva roolisuoritus tuo mieleen Harvey Keitelin Pahassa poliisissa. McQueen ihailee kuulemma Andy Warholia, mutta onneksi se ei näy elokuvassa. Mutta elokuvan todellinen ansio on sen tinkimätön lähestymistapa.

Romaanissaan, jonka nimi sattuu myös olemaan Häpeä, Jouko Turkka kirjoitti:

Miksi kirjoissa kaikki on herkkää? Kerrotaan hirvittävänä asiana että miehen kalu on juuri mennyt naisen läpeen. Miksei kerrota että se tulee sieltä myös pois? Ensin se menee siellä edestakaisin ja sitten se tulee pois. Ja petetyllä miehellä tai naisella on vielä yhtä vaille koko toinen puolikas ihmiskuntaa. Yhtä vaille puolikkaan ihmiskunnan sukuelimet ja niiden sielulliset yhteydet siihen mikä ihmisessä parasta on, tai olisi jos maailma olisi ihmisen.

Samaa olen miettinyt itsekin. Shamen nerokkuus piilee siinä, että se on elokuva seksistä muttei lainkaan seksikäs. Se on valovuosien päässä "Sinkkuelämää" -sarjasta ja niistä lukemattomista tekeleistä, jotka ovat ironisoivinaan sinkkukulttuuria mutta antavat siitä sähäkän ja trendikkään kuvan. McQueenin elokuvassa ei ole tilaa ironialle, tuolle akateemiselle väistöliikkeelle. Sen maailma on puhdasta eksistentiaalista kauhua. Sen seksissä ei ole mitään kiihottavaa, sitä harrastavien ihmisten kasvot ovat tuskan ja inhon irveessä. Tällaista teosta olen odottanut pitkään.

Shame on harvinainen nykyelokuva, sillä se rikkoo oikeita ja yleisiä tabuja, ei kuviteltuja eikä Yhdysvaltain keskilännen raamattuvyöhykkeelle rajoittuvia. Yksi seksuaalisen vallankumouksen jäljelle jättämä tabu on yksinäisyys, joka on yhteistä sekä niille, jotka eivät saa seksiä koskaan että niille, jotka saavat sitä koko ajan.

Toinen on häpeä. Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin. Mustasukkainen mies hakkaa tyttöystäväänsä vikitelleen Brandonin, eikä hän pääse yökerhoihin kasvot ruhjeilla. Turhautuneena hän menee tuhruiseen homoseksuaalien tapaamispaikkaan ja harrastaa seksiä tuntemattoman miehen kanssa. Kohtaus olisi helppo tulkita siten, että Brandon on latentti homo, ja naisten metsästäminen on vain keino piilotella sitä. Mutta pikemminkin kyse on seksin muuttumisesta itseisarvoksi: kun emotionaalinen mukanaolo on olematon, on aivan sama mihin mättääseen miekkansa työntää. Vain seksittä jäämisen häpeää on mahdoton kestää.

Tämä on klassinen kuva langenneesta maailmasta. Hyvän ja pahan tiedon puusta on syöty, ja paljastuttuaan ihmiset kyyristelevät yksinäisinä ja häpeissään. Mutta toisin kuin Aatami ja Eeva, he osaavat hävetä vain kyvyttömyyttään nauttia tarpeeksi. He eivät koe rikkoneensa jumalallista lakia vastaan, sellainenhan on uskovaisten höpinöitä.

On selvää, että McQueen kuvaa miehistä seksuaaliviettiä tuhoisimmillaan. Mutta hän pidättäytyy selittämästä, miksi Brandonista on tullut kyyninen saalistaja. Tämä viisas ratkaisu jätti minulle tilaa miettiä, että kenties hän on entinen herkkä poika, jonka romanttiset kuvitelmat naisista ovat haaksirikkoutuneet. Kuten monet sellaiset nykyään, hän on valinnut pelimiehen elämäntavan. Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan.

Tällaisia yksilöitä on ollut kaikkina aikakausina, Casanova lienee tunnetuin historiallinen esimerkki elämäntapaviettelijästä. Mutta pelimiehen hahmossa on jotakin juuri omalle ajallemme tyypillistä. Tärkeää on huomata, että pelimieskulttuuri on syntynyt ja kukoistaa juuri seksuaalisen vapauden oloissa, tiedostavien ja emansipoituneiden naisten aikakaudella. Se on jonkinlainen vastaisku naisasialiikkeen peräänkuuluttamalle tasa-arvofilosofian sisäistäneelle pehmomiehelle (saksalaiset kutsuvat tällaista miestyyppiä "istualtaanpissaajaksi"), joka ei lopulta kelvannutkaan vapautuneelle modernille naiselle.

Brandonin kaltainen pelimies tietää, että sisimmässään useimmat naiset haluavat maskuliinista ja itsevarmaa miestä, valitsevat "jännittävän" kumppanin kunnollisen ja turvallisen sijaan ja ovat valmiita pettämään puolisoaankin tällaisten alfaurosten kanssa. Hän käyttää hyväkseen juuri näitä raadollisia piirteitä, joita naiset eivät yleensä myönnä itselleenkään. Hän tekeytyy naisten salaisten haaveiden kohteeksi ja saa mitä haluaa itsensä kätkemisen hinnalla. Pelimies on vastenmielinen olento, mutta nykymaailmassa hänen toimintansa on aivan rationaalista.

Eräs tuttu tietokirjailija totesi äskettäin, että feminismi ei onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, vaan ainoastaan sen sivistyneet muodot. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta miehet eivät ole astuneet säyseän profemistikuhnurin rooliin. Enemmän tämän hetken miestä viehättää karkea lad- tai äijäkulttuuri tai pelimiestyyppinen seksihurjastelu, jonka ihanteet on noukittu pornoteollisuuden tuotteista.

Loputtoman pitkään ja alati täydentyvään feminististen harhakäsitysten listaan kuuluu kuvitelma, että pornoteollisuus pönkittäisi traditionaalisia sukupuolirooleja. Tyrkyttävätkö Playboy ja Hustler siis elämäntapaa, jossa mies on suojeleva, vaimolleen uskollinen perheen elättäjä? Päin vastoin, näiden julkaisujen ihanneuros on hedonistinen, kukasta kukkaan hyppivä rattopoika, muodin ja seksin suurkuluttaja. Lienee turha sanoakaan, kuinka paljon niin sanotun aikuisviihteen naiskuva poikkeaa vaikkapa 1950-luvun naisihanteesta.

Brandonin kaltaisia miehiä syntyy en masse kulttuurissa, joka jättää miehet oman onnensa nojaan. Heillä ei ole roolia johon he voisivat astua ja jonka käytös- ja kunniakoodit samalla hillitsisivät heidän pahimpia ominaisuuksiaan. Perinteinen herrasmiehen käytös ei enää vetoa naisiin: feministien mielestä se on paternalisoivaa, muiden mielestä toivottoman tylsää ja vanhanaikaista. Ja ennen kaikkea, miksi mies olisi kohtelias ja kunnioittava näille sofioksasille ja annemoilasille, jotka vuodesta toiseen haukkuvat häntä kaikin kuviteltavissa olevin sanankääntein ja leimaavat hänet raiskaajaksi, pahoinpitelijäksi ja juopoksi?

Samaan tapaan on merkityksensä menettänyt avioliitto. Tuon instituution sosiaalinen ja biologinen tehtävä on pohjimmiltaan ollut hillitä miehen taipumusta hylätä puolisonsa ja lapsensa seksuaalisen seikkailunhalun takia. Nyt kun avioliiton miehelle tuomat edut ovat kaventuneet lähes olemattomiin, hänellä ei enää ole syytä rajoittaa viettejään. Miksi hän perustaisi perheen, kun se todennäköisimmin hajoaa muutaman vuoden sisällä? Miksi hän olisi uskollinen vaimolle, joka ennen pitkää kyllästyy ja lähtee etsimään jännittävämpää elämää jälkikasvu mukanaan?

Jos miehellä ei ole sofistikoitunutta ja arvostettua tapaa toteuttaa maskuliinisuuttaan, hän toteuttaa sitä kierolla, karkealla ja itsetuhoisella tavalla. Shamen Brandon on tulevaisuuden mies, ja juuri se tekee elokuvasta hyytävän.

Elämää marxilaisessa vahakabinetissa

Kun Kim Jong-Il kuoli viime joulukuussa ja "suureksi seuraajaksi" nimitettiin hänen poikansa, kuului jonkin verran varovaisia pohdintoja Pohjois-Koreassa mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Kenties maa alkaisi avautua hiljalleen, onhan se pyrkinyt lisäämään sinne suuntautuvaa turismiakin. Itse en usko, että mitään olennaista muutosta tapahtuu. Pohjois-Korean kaltaisessa tiiviisti suljetussa poliisivaltiossa liberalisointi johtaisi järjestelmän nopeaan luhistumiseen, ja ennen pitkää Kim-dynastian jäsenet istuisivat syytetyn penkillä jossakin ihmisoikeustuomioistuimessa. Niin todellisuudesta vieraantuneita kuin maan johtajat saattavatkin olla, he tuskin ovat niin tyhmiä, etteivät tätä tajuaisi.

Jos muutos Pohjois-Koreassa tapahtuu, sen on lähdettävä armeijan piiristä. Kansa on liiaksi nälän heikentämää ja liiaksi keskittynyt silkkaan hengissä selviytymiseen kapinoidakseen. Kansannousu tuntuu mahdottomalta myös siksi, että yksityishenkilön on Pohjois-Koreassa mahdoton hankkia tuliasetta. Poliittinen johto on pyrkinyt pitämään armeijan hyvin ruokittuna ja muutenkin tyytyväisenä välttääkseen sotilasvallankaappauksen. Siitä huolimatta joitakin korkea-arvoisia upseereja on loikannut etelään pitkin 2000-lukua, ja puolue on joutunut silloin tällöin suorittamaan puhdistuksia kenraalikunnassa.

Viime syksynä ilmestyi suomeksi amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin kirja Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - Ordinary lives in North Korea). Teos koostuu Pohjois-Koreassa asuneiden ja sittemmin maasta loikanneiden ihmisten kertomuksista ja tarjoaa harvinaisia näkökulmia arkielämään maailman ankarimmassa totalitaarisessa valtiossa. Kaikki toki tuntevat Pohjois-Korean kummallisena, vähän huvittavana maana, jossa koko yhteiskuntaelämä tuntuu rakentuvan johtajien palvonnalle, iskulauseiden hokemiselle ja prameille sotilasparaateille. Mutta perin vähän tiedetään ja puhutaan siitä, miten maan tavalliset kansalaiset asuvat, hoitavat työnsä, perheensä ja ihmissuhteensa, viettävät vapaa-aikansa.

Tällaisesta näkökulmasta diktatuureihin on ilmeisesti tullut suosittu, sillä samanaikaisesti Suljetun maan kanssa ilmestyi suomeksi Orlando Figesin Kuiskaajat, joka tarkastelee yksityiselämää Stalinin Neuvostoliitossa. Ajankohtaisuussyistä keskityn nyt Suljettuun maahan, vaikka Kuiskaajat onkin moniulotteisempi, tarkempi ja muutenkin parempi teos.

Kirjassa kuvatut tapahtumat ajoittuvat pääosin 1990-luvun alusta nykypäivään. Siis vaiheeseen, jolloin reaalisosialismi luhistui lähestulkoon kaikkialla ja Pohjois-Korea jäi yhtenä harvoista pitämään kiinni vanhoista opeistaan. Ei niin, että se olisi alun perinkään ollut mikään tyypillinen kommunistimaa. Kim Il-Sung perusti 1950-luvulla Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestelmän kotikutoiseen juche-aatteeseensa, joka on sekoitus marxismia, nationalismia, kungfutselaisuutta ja herätyskristillisyyttä. Sen ydinajatus oli, että korealaiset ovat erityistä valittua kansaa, jonka piti luottaa itseensä eikä tukeutua Kiinan ja Neuvostoliiton kaltaisiin kommunistimahteihin. Perinteisen sosialistisen kansainvälisyyden hylkäävä oppi vetosi ylpeisiin korealaisiin, jotka olivat vuosisatoja olleet naapurimaiden miehityksen tai sanelupolitiikan alaisuudessa.

Marxilaisuudesta valikoitiin suunnitelmatalous, maatalouden kollektivointi ja taloudellisen tasa-arvon eetos. Kungfutselaisuudesta Kim Il-Sung lainasi tiukan, kastijakoa muistuttavan sosiaalisen hierarkian. Kristinuskon (Kimillä oli jonkin verran protestanttisia sukulaisia) kuvastoa hän sovelsi henkilökulttiinsa. Stalin, Mao ja Ceausescu eivät sentään esittäneet itseään ihmisjumalina, mutta Kim sekoitti peittelemättä uskonnollista ja taikauskoista ainesta henkilökulttiinsa. Virallisten tiedonantojen mukaan diktaattorin ja hänen jälkeläistensä merkkipäiviin ja julkisiin esiintymisiin liittyy yliluonnollisia ilmiöitä. Hänen 60-osaiset kootut teoksensa ovat pyhiä esineitä, joita ei saa myydä eteenpäin. Kun Kim kuoli vuonna 1994, hänet nimitettiin "ikuiseksi presidentiksi" ja eräässä propagandaelokuvassa väitettiin, että hän saattaisi vielä herätä henkiin, jos pohjoiskorealaiset surisivat häntä tarpeeksi syvästi.

Uskontoon viittaa myös yhteiskunnan tiukka sukupuolimoraali. Demick kirjoittaa, että Kim Il-sung "sulautti perinteisen korealaisen vanhoillisuuden kommunistiseen näkemykseen seksuaalisuuden tukahduttamisesta." Konservatiivisessa siveellisyydessä sukupolielämällä on sentään oma paikkansa ja aikansa, mutta Kimin yhdistelmä on synnyttänyt äärimmäisen puritaanisen kulttuurin, jossa kaikki paitsi silkka lisääntymiseen tähtäävä seksi on vähintäänkin epäilyttävää. Valtaan päästyään Kim lakkautti ilotalot, teloitti pornografian kaupustelijat ja kielsi alle 30-vuotiaana solmitut avioliitot. Lisäksi Pohjois-Koreassa ei suvaita polvipituutta lyhyempiä hameita eikä julkista suutelua. Demickin kirjassa on paljon kertomuksia nuorista pariskunnista, jotka joutuvat tapailemaan salaa (salaisetkin tapaamiset pysyvät yleensä varsin viattomina, sillä esiaviollisen seksin mahdollisuus tuntuu ylittävän pohjoiskorealaisten kuvittelukyvyn).

1990-luvulla alkoivat Pohjois-Korean todelliset vaikeudet. Talous romahti vuodessa, kun uusi Venäjä, Euroopan entiset kansandemokratiat ja autoritaariseen kapitalismiin siirtyvä Kiina alkoivat vaatia entiseltä veljesmaalta markkinahintaa tuotteistaan. Sitä ennen Pohjois-Korea oli voinut Neuvostoliiton talousavun ja halpojen elintarvikkeiden avulla taata kelvolliset aineelliset olosuhteet kansalaisilleen. Vielä 70-luvulla Pohjois-Korea saattoi ylpeillä poliittisesti epävakaata etelänaapuriaan suuremmalla bkt:lla. Useimmat pohjoiskorealaiset elivät brezhneviläisittäin mukavasti asunnoissaan, joiden jääkaapeissa oli ruokaa ja olohuoneessa televisio. Mutta vuoteen 1995 mennessä kokonaiset teollisuusalueet olivat lopettaneet toimintansa, sähköä riitti vain pariksi tunniksi vuorokaudessa eikä terveysasemilla käynyt potilaita laitteisto- ja lääkepulan takia.

(Sama kehityshän on tapahtunut toisessa marxismin viimeisessä linnakkeessa, Kuubassa. Castron saarelle myötämieliset vetoavat yleensä Kuuban ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon, joita ei muista Latinalaisen Amerikan maista löydy. Mutta Neuvostoliiton rahahanojen sulkeuduttua varsinkin terveydenhuolto on vajonnut nopeasti retuperälle. Havannassa vieraileva länsimainen vallankumousromantikko saattaa intoilla siitä, ettei sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ole jonoja - turhaahan jonotus olisikin, sillä vaivoihin ei ole tarjolla aspiriinia kummempaa rohtoa.)

Usein väitetään, että sosialistisessa järjestelmässä ihmiset passivoituvat, menettävät oma-aloitteellisuutensa ja kykynsä huolehtia itsestään. Työ- ja talouselämässä tämä toki pätee: miksi olla ahkerampi tai huolellisempi, kun palkka juoksee joka tapauksessa, samansuuruisena vuodesta toiseen, ja asuntokin tulee valtion puolesta. Mutta yksityiselämässä sosialistisen järjestelmän tehottomuus tuottaa sellaista aloitteellisuutta ja neuvokkuutta, joka on melkein tyystin kadonnut länsimaista. Koska järjestelmä jatkuvasti epäonnistuu kansalaisten perustarpeiden tyydyttämisessä, näiden on pakko keksiä monenlaisia keinoja hankkia tarvitsemansa omin avuin.

Pohjois-Korean nälänhädän aikana ihmiset virittelivät omatekoisia ansoja lintujen ja pienjyrsijöiden pyydystämiseksi, valmistivat pettuleipää, kaivoivat hiekasta simpukoita ja nostivat merestä levää. Lisäksi puute ruokki kaikentyyppistä laillista ja laitonta yksityisyritteliäisyyttä sekä pienviljelyä. Paljon syvempää saamattomuutta ruokkii markkinatalouden tuottama hyvinvointi: verrattuna oman yhteiskuntamme vähäosaisiin, jotka saavat täyden ylläpidon vain täyttämällä kaavakkeita sosiaali- tai työvoimatoimistossa, pohjoiskorealaiset ovat aivan toisesta maailmasta. Lisäksi keskivertosuomalainen on pitkälle viedyn työnjaon ja teknologian monimutkaistumisen vuoksi teknisiltä taidoiltaan reilusti neanderthalin ihmisen alapuolella - niinpä kuolleisuus olisi monin verroin suurempi, jos Suomen ruokahuolto pettäisi Pohjois-Korean tapaan.

Pohjois-Korean infrastruktuurin surkeassa tilassa voi nähdä sen hyvän puolen, että tehtaiden pysäyttäminen on laskenut saastepitoisuudet monilla alueilla käytännössä nollaan. Teollisuuskaupunkien taivas on jälleen kirkas ja kasvillisuus rönsyilee betoniseinillä, eikä jätteitä synny lainkaan, koska kaikki käytetään hyödyksi. Syväekologisesti ajattelevien ei kuitenkaan kannata innostua liikaa. Suljetussa maassa kuvataan, miten kukkuloiden puuraja vetäytyy yhä kauemmas asukkaiden hakatessa metsät polttopuiksi. Pohjois-Koreassa saattaakin olla käynnissä yksi Aasian pahimmista metsäkuolemista. Maassa vuosia sitten vieraillut ystäväni kertoi, että Kiinan puolelta junalla tullessa rajalle saapumisen huomaa siitä, että metsävyöhyke muuttuu suunnattomaksi raiskioksi.

Viime päivityksessäni kirjoitin länsimaisen vasemmiston nykytilasta ja käytin Paavo Arhinmäen hahmoa kuvana sen surkuhupaisasta eksyneisyydestä. Pohjois-Koreaa voi puolestaan pitää eräänlaisena vanhan sosialismin rapistuneena vahakabinettina. Maassa kello on pysähtynyt stalinismin aikaan, kaikki on vain ruosteisempaa ja kulahtaneempaa kuin 1950-luvulla. Tuo museovaltio on karikatyyri keskusjohtoisesta suunnittelusta, sotilaallisesta kurista ja valtiollisesti luodusta kansallisesta yhtenäiskulttuurista - lyhyesti sanottuna kaikesta siitä, minkä tämän hetken vasemmisto mieluummin unohtaisi.

Jotkut oikeistolaiset - varsinkin sellaiset, joille jopa Kokoomus on liian "sosialistinen" - väittävät vasemmistolaisten havittelevan neuvostotyyppistä totalitaarista valtiososialismia. Nämä ihmiset elävät joko menneisyydessä tai, kuten Pohjois-Korean johtajat, silkoissa harhakuvitelmissa. Nykyvasemmisto (Kansansota-ryhmää lukuunottamatta) ei ole enää kiinnostunut väkivaltaisesta vallankaappauksesta, proletariaatin diktatuurista ja valtiollisesta talouskontrollista. Se on maailmankuvaltaan globaali, kaikkea hierarkkisuutta vieroksuva ja arvorelativistinen. Itse asiassa sen tavoitteita on jo vaikea erottaa taloudellista vapautta ihannoivan liberaalin oikeiston tavoitteista: vapaa liikkuvuus, yksilönvapaus, seksuaalinen vapaus, vapaus yhtenäiskulttuureista, perinteisistä elämänmalleista ja rajoituksista.

Vasemmisto eroaa vihollisistaan uusliberalisteista vain sinisilmäisyydessään: se haluaisi tässä ihmeellisessä vapauden maailmassa säilyttää raskaan valtiokoneiston suurine sosiaalisektoreineen ja tulonsiirtoineen - vaikkei itsekään tiedä, millä konstilla. Kansainvälisissä talouskokouksissa liituraitamiehet ja rastatukkaiset vasemmistoaktivistit seisovat eri puolella mellakka-aitaa, mutta he mahtuisivat aivan hyvin saman neuvottelupöydän ääreen. Eivät heidän arvomaailmansa niin paljon toisistaan poikkea.

Pohjois-Korean vahakabinetti on vasemmistolle kiusallinen, mutta markkinatalousmaiden kannalta on taas sen parempi mitä pidempään se pysyy pystyssä. Varsinkin Etelä-Korealle Koreoiden yhdistyminen olisi vielä pahempi taloudellinen katastrofi kuin Karjalan palauttaminen Suomelle. Etelä-Korea saisi yhdistymisen seurauksena 24 miljoonaa rutiköyhää uutta kansalaista, käyttökelvottomat tai toivottoman vanhentuneet teollisuuslaitokset, tyhjiin pumpatut luonnonvarat... Moista ei kestäisi suurempikaan kansantalous. Pohjois-Korean ydinaseuhitteluista huolimatta lännen on siis siedettävä sen olemassaoloa ja toivottava, että sen uudistuminen tapahtuu hyvin hitaasti ja hallitusti.

Vasemmiston estetiikan rappio

Vuoden sisällä Vasemmistoliiton ehdokkaat ovat saaneet kaksissa vaaleissa onnettoman äänisaaliin. Vasemmiston kriisistä ja sen syistä on puhuttu paljon, mutta lähes kokonaan on jäänyt huomiotta kriisin ilmeneminen vasemmiston muotokielessä ja vasemmiston kannattajien ulkoisessa habituksessa.

Vasemmiston esteettisen tilan ruotimisen voi kätevästi aloittaa "punavihreän sukupolven" näkyvimmästä hahmosta, Paavo Arhinmäestä. Hän on suosittu hahmo varsinkin nuoremman polven vasemmistolaisten keskuudessa, ja hänen asemansa Vasemmistoliiton puheenjohtajana ja presidenttiehdokkaana tarkoittaa sitä, että hän antaa puolueelle "kasvot". Seuraavassa kolme linkkiä, jotka kaikki sisältävät kuvan Arhinmäestä: 1, 2 ja 3.

Kuvat kertovat siitä, kuinka kauas vasemmisto on etääntynyt herooisen työläisestetiikan päivistä, jolloin propagandakuvien ja julisteiden jäntevät ja terveet proletaarit katsoivat kirkkain silmin tulevaisuuteen, ja jolloin kommunistipuolueiden johtohahmot esiintyivät karun arvokkaasti. Nykyvasemmiston keulakuvasta välittyy nuhjuisuus, jollaista hänen historialliset edeltäjänsä karttoivat.

Ensimmäisessä kuvassa Arhinmäellä on päässään jalkapallojoukkue Chelsean pipo. Kyseessä on jalkapalloinnostuksestaan tunnetun poliitikon yritys osoittaa olevansa kansanmies, "yksi meistä", jalkapalloa kun on perinteisesti pidetty työväenluokan suosimana lajina. Mutta nykyään varsinkin brittiläinen jalkapallokulttuuri, jota Arhinmäen pipo edustaa, tuo mieleen lähinnä huliganismin, järjettömän väkivallan, päihteiden tolkuttoman käytön ja muun vastaavan barbarian. Perinteinen työväenjohtaja olisi kavahtanut sellaisen mainostamista ja patistanut mieluummin proletaareja lukemaan ja sivistämään itseään kaikin tavoin, jotta ymmärtäisivät yhteiskuntaa ja pärjäisivät paremmin kapitalistille.

Arhinmäen päällä oleva maastokuvioinen takki on puolestaan jonkinlainen viittaus vasemmiston militanttiin, sotilaallisia hyveitä arvostavaan historiaan. Sotilaallisuus oli aikoinaan yhdistävä tekijä radikaalin vasemmiston ja fascismin kaltaisten oikeistoautoritaaristen liikkeiden välillä, ja vasemmiston piirissä sotilaallinen perinne jatkui pitkään toisen maailmansodan jälkeenkin. Esimerkiksi DDR:n kansanarmeija säilytti preussilaisen paraatikaavan aina Saksojen yhdistymiseen saakka. Mutta militantit vivahteet sopivat Arhinmäelle yhtä hyvin kuin, hieman karkeasti ilmaisten, silmälasit sialle. Veltto olemus, epäsiisti parta ja lepsu virnistys tekevät moiset poseeraukset välittömästi tyhjiksi.

Toisessa kuvassa on kabinetti-Arhinmäki, joka on etiketin mukaisesti sonnustautunut pukuun. Huonosti istuva takki ja ruutupaita antavat kaikkea muuta kuin arvokkaan vaikutelman. Kenties häneltä vain puuttuu tyylitajua, tai sitten hän kapinoi porvarillisia etikettejä vastaan tietoisella huolimattomuudella. Jälkimmäisestä on selvästi kyse pöyristyttävissä kuvissa, joissa hän poseeraa t-paidassa ja solmiossa (!).

Kolmannessa kuvassa näkyy Arhinmäen ohella Rauha Mäkilän ja Jani Leinosen piirtämiä vaalijulisteita. Tämä kuva osoittaa selvimmin, että vasemmistoliitto on muuttunut poliittisesta puolueesta lifestyle-puolueeksi. Mäkilän ja Leinosen julisteet (kuten heidän muu tuotantonsakin) ammentavat 1960-luvun poptaiteesta. Niiden muotokieli ihannoi räikeitä värejä, kepeyttä, nuorisotrendejä, pinnallisuutta, kaupallisuutta. Se on mahdollisimman kaukana sosialistisen realismin jyhkeästä, herooisesta, ryhdikkäästä tyylistä. Ne ovat melkoisen kaukana myös vaikkapa Teemu Mäen osoittelevasta rankistelusta. Kiiltokuvamaiset sankariasetelmat ovat out, eikä edes transgressiivinen kapinataide enää oikein kelpaa: on päädytty imelään ja tyhjän ironiseen leikittelyyn.

Mäkilän ja Leinosen kaltaiset vasemmistolaiset poptaiteilijat ovat eläviä esimerkkejä siitä, että vasemmisto on tehnyt rauhan kapitalismin kanssa. Se ihailee avoimesti "jälkiteollisen" kulutuskulttuurin ilmiöitä, vaikka toki väittääkin samalla kritisoivansa kapitalismia. Osan nykykapitalismin ilmiöistä se ottaa vastaan avosylin, kuten niin sanotun monikulttuurisuuden eli halvan työvoiman virtaamisen vapaasti maasta toiseen. Se vaatii naisia, maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjen edustajia pörssiyhtiöiden hallituksiin - samojen yhtiöiden, joita se aikanaan nimitti "fasistisiksi". Eikä kapitalismin tilalle enää tarjota sosialismia, vaan "jotain kivaa".

Karl Marxin mukaan taiteen ja estetiikan ilmiöt kuuluvat yhteiskunnan pintarakenteeseen ja muuttuvat syvempien taloudellis-poliittisten liikahdusten myötä. Vasemmistoestetiikan muutosta voi sitäkin tulkita marxilaisittain. Reaalisosialismin romahdettua lähes kaikkialla läntinen vasemmisto on tyytynyt lähinnä puolustamaan hyvinvointivaltion jäänteitä. Arhinmäkikin sanoo, että hänen sosialisminsa on "ruotsalainen hyvinvointivaltio". Tässä vasemmistolaiset ovat huvittavalla tavalla toimineet juuri niin kuin väittävät konservatiivien toimivan: puolustaneet vanhoja elämänmalleja edes yrittämättä muokata niitä muuttuneeseen tilanteeseen sopiviksi. Saavutetuista eduista pidetään kiinni ymmärtämättä, että niiden säilyttäminen vaatisi hyvinvointivaltion rakenteiden remonttia tai vähintäänkin hyvinvointipalveluiden tiukkaa rajaamista kansallisen yhteisön raameihin.

Tällä strategialla vasemmisto on menettänyt suurimman osan kannatuksestaan työväestön parissa. Duunari huomaa, etteivät vasemmistopuolueet kauniista puheistaan huolimatta enää kykene puolustamaan hänen taloudellista etuaan ja äänestää mieluummin populisteja tai jopa oikeistoa. Työläisäänestäjien tilalle vasemmisto on saanut lähinnä kaikenkarvaisia idealisteja, työttömäksi jääneitä humanistisen tiedekunnan kasvatteja, nuorison alakulttuurien edustajia ja taiteilijoita. Heihin on vedottava eri keinoin kuin vanhaan kannattajakuntaan, ja ainakin Vasemmistoliitto näyttää löytäneen uusiin kaadereihin vetoavan lähestymistavan. Rap-musiikki, "katutaide", erilaiset vastakulttuuririennot ja Arhinmäen kaltaiset "rennot tyypit" miellyttävät heitä varmasti enemmän kuin kuiva talousanalyysi ja työnteon glorifioiminen. Samalla puolue on ajanut itsensä jamaan, jossa kenenkään näihin marginaalisiin kannattajaryhmiin kuulumattoman on mahdoton ottaa sitä vakavasti.