Häpeä

Steve McQueenin toinen pitkä elokuva Shame tuli ensi-iltaan Suomessa tammikuussa. Heti aluksi on pakko huomauttaa, että ohjaaja ei siis ole tuo 1960- ja 70-lukujen Hollywood-tähti, joka kuoli keuhkosyöpään vuonna 1980. Jopa elokuvakriitikot ovat todistettavasti sekoittaneet McQueenit keskenään, joten hirvittää ajatellakin, kuinka yleinen sekaannus on yleisön keskuudessa. Kalle Kinnunen kirjoitti Suomen Kuvalehden verkkosivuilla:

Jokainen tekee virheitä, mutta moinen laajaa välinpitämättömyyttä heijastava nuijalla päähän -luokan sekaannus yksinkertaisesti laskee kritiikin arvostusta (entisestään). Mcqueengatea käsitelleessä Facebook-keskustelussa eräs elokuvantekijä totesi, että eipä tosiaan tarvitse kauheasti välittää siitä, mitä kriitikot sanovat.

Tämä on surullista, mutta surullinen on tietysti Shamen aihekin.

McQueen on nuoren polven brittiohjaaja, jonka elokuvat käsittelevät primaaritunteita. (Hänen nimensä ei ole postmodernisti vitsaileva taiteilijanimi, vaan aivan oikea ristimänimi.) Esikoisfilmi Hunger (2008) kertoi nimensä mukaisesti nälästä. Nouseva näyttelijätähti Michael Fassbender esitti IRA-aktivisti Bobby Sandsia, joka menehtyi nälkälakkoon brittivankilassa. Raa'an naturalistinen elokuva yltyi tutkielmaksi siitä, kuinka pitkälle yksilö on valmis rääkkäämään ruumistaan uskonsa ja asiansa puolesta.

Shamessa Fassbender esittää päinvastaista hahmoa: seksiaddiktiosta kärsivää newyorkilaista it-firman työntekijää Brandonia. Siinä missä Bobby Sands harjoitti tappavaa askeesia, on Brandon ottanut aistinautinnoissa rypemisen elämäntehtäväkseen. Kalseassa suurkaupunkihelvetissä hän etenee irtosuhteesta toiseen kuumeisella vimmalla, vaikka hänen intohimonsa seksiin on selvästi jo aikaa sitten latistunut pelkäksi tottumukseksi, joka ei tuo sisältöä onttoon elämään. Hän on kätkenyt katkeruutensa, pelkonsa ja raivonsa coolin ulkokuoren alle ja hukuttanut ne eroottisiin elämyksiin. Kuona alkaa tihkua pintaan vasta, kun Brandonin ihmissuhteissa pettynyt ja depressiivinen sisar muuttaa hänen luokseen asumaan.

William Faulkner sanoi joskus vanhoilla päivillään haluavansa syntyä uudelleen korppikotkaksi: "kukaan ei vihaa, kadehdi, halua tai tarvitse sitä. Sitä ei koskaan häiritä eikä se ole koskaan vaarassa, ja se voi syödä mitä tahansa." Juuri tällaista elämää Brandon elää. Hän "käy haaskalla" maksullisten ja maksuttomien seksuaalipartnereiden luona ja välttää visusti kaikkia syvällisiä ihmissuhteita. Sisaren ilmaantuminen paikalle uhkaa hänen rakentamaansa elämäntapaa ja nostaa Brandonissa esiin primitiivireaktioita, jotka hän on yrittänyt tuhkahduttaa.

On tietenkin vielä liian aikaista sanoa, onko Shame vuoden paras elokuvauutuus, mutta ainakin se kuuluu niin sanotusti vuoden elokuvatapauksiin. Sen visuaalinen puoli hipoo neroutta, ja Fassbenderin riskirajoilla tasapainotteleva roolisuoritus tuo mieleen Harvey Keitelin Pahassa poliisissa. McQueen ihailee kuulemma Andy Warholia, mutta onneksi se ei näy elokuvassa. Mutta elokuvan todellinen ansio on sen tinkimätön lähestymistapa.

Romaanissaan, jonka nimi sattuu myös olemaan Häpeä, Jouko Turkka kirjoitti:

Miksi kirjoissa kaikki on herkkää? Kerrotaan hirvittävänä asiana että miehen kalu on juuri mennyt naisen läpeen. Miksei kerrota että se tulee sieltä myös pois? Ensin se menee siellä edestakaisin ja sitten se tulee pois. Ja petetyllä miehellä tai naisella on vielä yhtä vaille koko toinen puolikas ihmiskuntaa. Yhtä vaille puolikkaan ihmiskunnan sukuelimet ja niiden sielulliset yhteydet siihen mikä ihmisessä parasta on, tai olisi jos maailma olisi ihmisen.

Samaa olen miettinyt itsekin. Shamen nerokkuus piilee siinä, että se on elokuva seksistä muttei lainkaan seksikäs. Se on valovuosien päässä "Sinkkuelämää" -sarjasta ja niistä lukemattomista tekeleistä, jotka ovat ironisoivinaan sinkkukulttuuria mutta antavat siitä sähäkän ja trendikkään kuvan. McQueenin elokuvassa ei ole tilaa ironialle, tuolle akateemiselle väistöliikkeelle. Sen maailma on puhdasta eksistentiaalista kauhua. Sen seksissä ei ole mitään kiihottavaa, sitä harrastavien ihmisten kasvot ovat tuskan ja inhon irveessä. Tällaista teosta olen odottanut pitkään.

Shame on harvinainen nykyelokuva, sillä se rikkoo oikeita ja yleisiä tabuja, ei kuviteltuja eikä Yhdysvaltain keskilännen raamattuvyöhykkeelle rajoittuvia. Yksi seksuaalisen vallankumouksen jäljelle jättämä tabu on yksinäisyys, joka on yhteistä sekä niille, jotka eivät saa seksiä koskaan että niille, jotka saavat sitä koko ajan.

Toinen on häpeä. Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin. Mustasukkainen mies hakkaa tyttöystäväänsä vikitelleen Brandonin, eikä hän pääse yökerhoihin kasvot ruhjeilla. Turhautuneena hän menee tuhruiseen homoseksuaalien tapaamispaikkaan ja harrastaa seksiä tuntemattoman miehen kanssa. Kohtaus olisi helppo tulkita siten, että Brandon on latentti homo, ja naisten metsästäminen on vain keino piilotella sitä. Mutta pikemminkin kyse on seksin muuttumisesta itseisarvoksi: kun emotionaalinen mukanaolo on olematon, on aivan sama mihin mättääseen miekkansa työntää. Vain seksittä jäämisen häpeää on mahdoton kestää.

Tämä on klassinen kuva langenneesta maailmasta. Hyvän ja pahan tiedon puusta on syöty, ja paljastuttuaan ihmiset kyyristelevät yksinäisinä ja häpeissään. Mutta toisin kuin Aatami ja Eeva, he osaavat hävetä vain kyvyttömyyttään nauttia tarpeeksi. He eivät koe rikkoneensa jumalallista lakia vastaan, sellainenhan on uskovaisten höpinöitä.

On selvää, että McQueen kuvaa miehistä seksuaaliviettiä tuhoisimmillaan. Mutta hän pidättäytyy selittämästä, miksi Brandonista on tullut kyyninen saalistaja. Tämä viisas ratkaisu jätti minulle tilaa miettiä, että kenties hän on entinen herkkä poika, jonka romanttiset kuvitelmat naisista ovat haaksirikkoutuneet. Kuten monet sellaiset nykyään, hän on valinnut pelimiehen elämäntavan. Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan.

Tällaisia yksilöitä on ollut kaikkina aikakausina, Casanova lienee tunnetuin historiallinen esimerkki elämäntapaviettelijästä. Mutta pelimiehen hahmossa on jotakin juuri omalle ajallemme tyypillistä. Tärkeää on huomata, että pelimieskulttuuri on syntynyt ja kukoistaa juuri seksuaalisen vapauden oloissa, tiedostavien ja emansipoituneiden naisten aikakaudella. Se on jonkinlainen vastaisku naisasialiikkeen peräänkuuluttamalle tasa-arvofilosofian sisäistäneelle pehmomiehelle (saksalaiset kutsuvat tällaista miestyyppiä "istualtaanpissaajaksi"), joka ei lopulta kelvannutkaan vapautuneelle modernille naiselle.

Brandonin kaltainen pelimies tietää, että sisimmässään useimmat naiset haluavat maskuliinista ja itsevarmaa miestä, valitsevat "jännittävän" kumppanin kunnollisen ja turvallisen sijaan ja ovat valmiita pettämään puolisoaankin tällaisten alfaurosten kanssa. Hän käyttää hyväkseen juuri näitä raadollisia piirteitä, joita naiset eivät yleensä myönnä itselleenkään. Hän tekeytyy naisten salaisten haaveiden kohteeksi ja saa mitä haluaa itsensä kätkemisen hinnalla. Pelimies on vastenmielinen olento, mutta nykymaailmassa hänen toimintansa on aivan rationaalista.

Eräs tuttu tietokirjailija totesi äskettäin, että feminismi ei onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, vaan ainoastaan sen sivistyneet muodot. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta miehet eivät ole astuneet säyseän profemistikuhnurin rooliin. Enemmän tämän hetken miestä viehättää karkea lad- tai äijäkulttuuri tai pelimiestyyppinen seksihurjastelu, jonka ihanteet on noukittu pornoteollisuuden tuotteista.

Loputtoman pitkään ja alati täydentyvään feminististen harhakäsitysten listaan kuuluu kuvitelma, että pornoteollisuus pönkittäisi traditionaalisia sukupuolirooleja. Tyrkyttävätkö Playboy ja Hustler siis elämäntapaa, jossa mies on suojeleva, vaimolleen uskollinen perheen elättäjä? Päin vastoin, näiden julkaisujen ihanneuros on hedonistinen, kukasta kukkaan hyppivä rattopoika, muodin ja seksin suurkuluttaja. Lienee turha sanoakaan, kuinka paljon niin sanotun aikuisviihteen naiskuva poikkeaa vaikkapa 1950-luvun naisihanteesta.

Brandonin kaltaisia miehiä syntyy en masse kulttuurissa, joka jättää miehet oman onnensa nojaan. Heillä ei ole roolia johon he voisivat astua ja jonka käytös- ja kunniakoodit samalla hillitsisivät heidän pahimpia ominaisuuksiaan. Perinteinen herrasmiehen käytös ei enää vetoa naisiin: feministien mielestä se on paternalisoivaa, muiden mielestä toivottoman tylsää ja vanhanaikaista. Ja ennen kaikkea, miksi mies olisi kohtelias ja kunnioittava näille sofioksasille ja annemoilasille, jotka vuodesta toiseen haukkuvat häntä kaikin kuviteltavissa olevin sanankääntein ja leimaavat hänet raiskaajaksi, pahoinpitelijäksi ja juopoksi?

Samaan tapaan on merkityksensä menettänyt avioliitto. Tuon instituution sosiaalinen ja biologinen tehtävä on pohjimmiltaan ollut hillitä miehen taipumusta hylätä puolisonsa ja lapsensa seksuaalisen seikkailunhalun takia. Nyt kun avioliiton miehelle tuomat edut ovat kaventuneet lähes olemattomiin, hänellä ei enää ole syytä rajoittaa viettejään. Miksi hän perustaisi perheen, kun se todennäköisimmin hajoaa muutaman vuoden sisällä? Miksi hän olisi uskollinen vaimolle, joka ennen pitkää kyllästyy ja lähtee etsimään jännittävämpää elämää jälkikasvu mukanaan?

Jos miehellä ei ole sofistikoitunutta ja arvostettua tapaa toteuttaa maskuliinisuuttaan, hän toteuttaa sitä kierolla, karkealla ja itsetuhoisella tavalla. Shamen Brandon on tulevaisuuden mies, ja juuri se tekee elokuvasta hyytävän.

Elämää marxilaisessa vahakabinetissa

Kun Kim Jong-Il kuoli viime joulukuussa ja "suureksi seuraajaksi" nimitettiin hänen poikansa, kuului jonkin verran varovaisia pohdintoja Pohjois-Koreassa mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Kenties maa alkaisi avautua hiljalleen, onhan se pyrkinyt lisäämään sinne suuntautuvaa turismiakin. Itse en usko, että mitään olennaista muutosta tapahtuu. Pohjois-Korean kaltaisessa tiiviisti suljetussa poliisivaltiossa liberalisointi johtaisi järjestelmän nopeaan luhistumiseen, ja ennen pitkää Kim-dynastian jäsenet istuisivat syytetyn penkillä jossakin ihmisoikeustuomioistuimessa. Niin todellisuudesta vieraantuneita kuin maan johtajat saattavatkin olla, he tuskin ovat niin tyhmiä, etteivät tätä tajuaisi.

Jos muutos Pohjois-Koreassa tapahtuu, sen on lähdettävä armeijan piiristä. Kansa on liiaksi nälän heikentämää ja liiaksi keskittynyt silkkaan hengissä selviytymiseen kapinoidakseen. Kansannousu tuntuu mahdottomalta myös siksi, että yksityishenkilön on Pohjois-Koreassa mahdoton hankkia tuliasetta. Poliittinen johto on pyrkinyt pitämään armeijan hyvin ruokittuna ja muutenkin tyytyväisenä välttääkseen sotilasvallankaappauksen. Siitä huolimatta joitakin korkea-arvoisia upseereja on loikannut etelään pitkin 2000-lukua, ja puolue on joutunut silloin tällöin suorittamaan puhdistuksia kenraalikunnassa.

Viime syksynä ilmestyi suomeksi amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin kirja Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - Ordinary lives in North Korea). Teos koostuu Pohjois-Koreassa asuneiden ja sittemmin maasta loikanneiden ihmisten kertomuksista ja tarjoaa harvinaisia näkökulmia arkielämään maailman ankarimmassa totalitaarisessa valtiossa. Kaikki toki tuntevat Pohjois-Korean kummallisena, vähän huvittavana maana, jossa koko yhteiskuntaelämä tuntuu rakentuvan johtajien palvonnalle, iskulauseiden hokemiselle ja prameille sotilasparaateille. Mutta perin vähän tiedetään ja puhutaan siitä, miten maan tavalliset kansalaiset asuvat, hoitavat työnsä, perheensä ja ihmissuhteensa, viettävät vapaa-aikansa.

Tällaisesta näkökulmasta diktatuureihin on ilmeisesti tullut suosittu, sillä samanaikaisesti Suljetun maan kanssa ilmestyi suomeksi Orlando Figesin Kuiskaajat, joka tarkastelee yksityiselämää Stalinin Neuvostoliitossa. Ajankohtaisuussyistä keskityn nyt Suljettuun maahan, vaikka Kuiskaajat onkin moniulotteisempi, tarkempi ja muutenkin parempi teos.

Kirjassa kuvatut tapahtumat ajoittuvat pääosin 1990-luvun alusta nykypäivään. Siis vaiheeseen, jolloin reaalisosialismi luhistui lähestulkoon kaikkialla ja Pohjois-Korea jäi yhtenä harvoista pitämään kiinni vanhoista opeistaan. Ei niin, että se olisi alun perinkään ollut mikään tyypillinen kommunistimaa. Kim Il-Sung perusti 1950-luvulla Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestelmän kotikutoiseen juche-aatteeseensa, joka on sekoitus marxismia, nationalismia, kungfutselaisuutta ja herätyskristillisyyttä. Sen ydinajatus oli, että korealaiset ovat erityistä valittua kansaa, jonka piti luottaa itseensä eikä tukeutua Kiinan ja Neuvostoliiton kaltaisiin kommunistimahteihin. Perinteisen sosialistisen kansainvälisyyden hylkäävä oppi vetosi ylpeisiin korealaisiin, jotka olivat vuosisatoja olleet naapurimaiden miehityksen tai sanelupolitiikan alaisuudessa.

Marxilaisuudesta valikoitiin suunnitelmatalous, maatalouden kollektivointi ja taloudellisen tasa-arvon eetos. Kungfutselaisuudesta Kim Il-Sung lainasi tiukan, kastijakoa muistuttavan sosiaalisen hierarkian. Kristinuskon (Kimillä oli jonkin verran protestanttisia sukulaisia) kuvastoa hän sovelsi henkilökulttiinsa. Stalin, Mao ja Ceausescu eivät sentään esittäneet itseään ihmisjumalina, mutta Kim sekoitti peittelemättä uskonnollista ja taikauskoista ainesta henkilökulttiinsa. Virallisten tiedonantojen mukaan diktaattorin ja hänen jälkeläistensä merkkipäiviin ja julkisiin esiintymisiin liittyy yliluonnollisia ilmiöitä. Hänen 60-osaiset kootut teoksensa ovat pyhiä esineitä, joita ei saa myydä eteenpäin. Kun Kim kuoli vuonna 1994, hänet nimitettiin "ikuiseksi presidentiksi" ja eräässä propagandaelokuvassa väitettiin, että hän saattaisi vielä herätä henkiin, jos pohjoiskorealaiset surisivat häntä tarpeeksi syvästi.

Uskontoon viittaa myös yhteiskunnan tiukka sukupuolimoraali. Demick kirjoittaa, että Kim Il-sung "sulautti perinteisen korealaisen vanhoillisuuden kommunistiseen näkemykseen seksuaalisuuden tukahduttamisesta." Konservatiivisessa siveellisyydessä sukupolielämällä on sentään oma paikkansa ja aikansa, mutta Kimin yhdistelmä on synnyttänyt äärimmäisen puritaanisen kulttuurin, jossa kaikki paitsi silkka lisääntymiseen tähtäävä seksi on vähintäänkin epäilyttävää. Valtaan päästyään Kim lakkautti ilotalot, teloitti pornografian kaupustelijat ja kielsi alle 30-vuotiaana solmitut avioliitot. Lisäksi Pohjois-Koreassa ei suvaita polvipituutta lyhyempiä hameita eikä julkista suutelua. Demickin kirjassa on paljon kertomuksia nuorista pariskunnista, jotka joutuvat tapailemaan salaa (salaisetkin tapaamiset pysyvät yleensä varsin viattomina, sillä esiaviollisen seksin mahdollisuus tuntuu ylittävän pohjoiskorealaisten kuvittelukyvyn).

1990-luvulla alkoivat Pohjois-Korean todelliset vaikeudet. Talous romahti vuodessa, kun uusi Venäjä, Euroopan entiset kansandemokratiat ja autoritaariseen kapitalismiin siirtyvä Kiina alkoivat vaatia entiseltä veljesmaalta markkinahintaa tuotteistaan. Sitä ennen Pohjois-Korea oli voinut Neuvostoliiton talousavun ja halpojen elintarvikkeiden avulla taata kelvolliset aineelliset olosuhteet kansalaisilleen. Vielä 70-luvulla Pohjois-Korea saattoi ylpeillä poliittisesti epävakaata etelänaapuriaan suuremmalla bkt:lla. Useimmat pohjoiskorealaiset elivät brezhneviläisittäin mukavasti asunnoissaan, joiden jääkaapeissa oli ruokaa ja olohuoneessa televisio. Mutta vuoteen 1995 mennessä kokonaiset teollisuusalueet olivat lopettaneet toimintansa, sähköä riitti vain pariksi tunniksi vuorokaudessa eikä terveysasemilla käynyt potilaita laitteisto- ja lääkepulan takia.

(Sama kehityshän on tapahtunut toisessa marxismin viimeisessä linnakkeessa, Kuubassa. Castron saarelle myötämieliset vetoavat yleensä Kuuban ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon, joita ei muista Latinalaisen Amerikan maista löydy. Mutta Neuvostoliiton rahahanojen sulkeuduttua varsinkin terveydenhuolto on vajonnut nopeasti retuperälle. Havannassa vieraileva länsimainen vallankumousromantikko saattaa intoilla siitä, ettei sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ole jonoja - turhaahan jonotus olisikin, sillä vaivoihin ei ole tarjolla aspiriinia kummempaa rohtoa.)

Usein väitetään, että sosialistisessa järjestelmässä ihmiset passivoituvat, menettävät oma-aloitteellisuutensa ja kykynsä huolehtia itsestään. Työ- ja talouselämässä tämä toki pätee: miksi olla ahkerampi tai huolellisempi, kun palkka juoksee joka tapauksessa, samansuuruisena vuodesta toiseen, ja asuntokin tulee valtion puolesta. Mutta yksityiselämässä sosialistisen järjestelmän tehottomuus tuottaa sellaista aloitteellisuutta ja neuvokkuutta, joka on melkein tyystin kadonnut länsimaista. Koska järjestelmä jatkuvasti epäonnistuu kansalaisten perustarpeiden tyydyttämisessä, näiden on pakko keksiä monenlaisia keinoja hankkia tarvitsemansa omin avuin.

Pohjois-Korean nälänhädän aikana ihmiset virittelivät omatekoisia ansoja lintujen ja pienjyrsijöiden pyydystämiseksi, valmistivat pettuleipää, kaivoivat hiekasta simpukoita ja nostivat merestä levää. Lisäksi puute ruokki kaikentyyppistä laillista ja laitonta yksityisyritteliäisyyttä sekä pienviljelyä. Paljon syvempää saamattomuutta ruokkii markkinatalouden tuottama hyvinvointi: verrattuna oman yhteiskuntamme vähäosaisiin, jotka saavat täyden ylläpidon vain täyttämällä kaavakkeita sosiaali- tai työvoimatoimistossa, pohjoiskorealaiset ovat aivan toisesta maailmasta. Lisäksi keskivertosuomalainen on pitkälle viedyn työnjaon ja teknologian monimutkaistumisen vuoksi teknisiltä taidoiltaan reilusti neanderthalin ihmisen alapuolella - niinpä kuolleisuus olisi monin verroin suurempi, jos Suomen ruokahuolto pettäisi Pohjois-Korean tapaan.

Pohjois-Korean infrastruktuurin surkeassa tilassa voi nähdä sen hyvän puolen, että tehtaiden pysäyttäminen on laskenut saastepitoisuudet monilla alueilla käytännössä nollaan. Teollisuuskaupunkien taivas on jälleen kirkas ja kasvillisuus rönsyilee betoniseinillä, eikä jätteitä synny lainkaan, koska kaikki käytetään hyödyksi. Syväekologisesti ajattelevien ei kuitenkaan kannata innostua liikaa. Suljetussa maassa kuvataan, miten kukkuloiden puuraja vetäytyy yhä kauemmas asukkaiden hakatessa metsät polttopuiksi. Pohjois-Koreassa saattaakin olla käynnissä yksi Aasian pahimmista metsäkuolemista. Maassa vuosia sitten vieraillut ystäväni kertoi, että Kiinan puolelta junalla tullessa rajalle saapumisen huomaa siitä, että metsävyöhyke muuttuu suunnattomaksi raiskioksi.

Viime päivityksessäni kirjoitin länsimaisen vasemmiston nykytilasta ja käytin Paavo Arhinmäen hahmoa kuvana sen surkuhupaisasta eksyneisyydestä. Pohjois-Koreaa voi puolestaan pitää eräänlaisena vanhan sosialismin rapistuneena vahakabinettina. Maassa kello on pysähtynyt stalinismin aikaan, kaikki on vain ruosteisempaa ja kulahtaneempaa kuin 1950-luvulla. Tuo museovaltio on karikatyyri keskusjohtoisesta suunnittelusta, sotilaallisesta kurista ja valtiollisesti luodusta kansallisesta yhtenäiskulttuurista - lyhyesti sanottuna kaikesta siitä, minkä tämän hetken vasemmisto mieluummin unohtaisi.

Jotkut oikeistolaiset - varsinkin sellaiset, joille jopa Kokoomus on liian "sosialistinen" - väittävät vasemmistolaisten havittelevan neuvostotyyppistä totalitaarista valtiososialismia. Nämä ihmiset elävät joko menneisyydessä tai, kuten Pohjois-Korean johtajat, silkoissa harhakuvitelmissa. Nykyvasemmisto (Kansansota-ryhmää lukuunottamatta) ei ole enää kiinnostunut väkivaltaisesta vallankaappauksesta, proletariaatin diktatuurista ja valtiollisesta talouskontrollista. Se on maailmankuvaltaan globaali, kaikkea hierarkkisuutta vieroksuva ja arvorelativistinen. Itse asiassa sen tavoitteita on jo vaikea erottaa taloudellista vapautta ihannoivan liberaalin oikeiston tavoitteista: vapaa liikkuvuus, yksilönvapaus, seksuaalinen vapaus, vapaus yhtenäiskulttuureista, perinteisistä elämänmalleista ja rajoituksista.

Vasemmisto eroaa vihollisistaan uusliberalisteista vain sinisilmäisyydessään: se haluaisi tässä ihmeellisessä vapauden maailmassa säilyttää raskaan valtiokoneiston suurine sosiaalisektoreineen ja tulonsiirtoineen - vaikkei itsekään tiedä, millä konstilla. Kansainvälisissä talouskokouksissa liituraitamiehet ja rastatukkaiset vasemmistoaktivistit seisovat eri puolella mellakka-aitaa, mutta he mahtuisivat aivan hyvin saman neuvottelupöydän ääreen. Eivät heidän arvomaailmansa niin paljon toisistaan poikkea.

Pohjois-Korean vahakabinetti on vasemmistolle kiusallinen, mutta markkinatalousmaiden kannalta on taas sen parempi mitä pidempään se pysyy pystyssä. Varsinkin Etelä-Korealle Koreoiden yhdistyminen olisi vielä pahempi taloudellinen katastrofi kuin Karjalan palauttaminen Suomelle. Etelä-Korea saisi yhdistymisen seurauksena 24 miljoonaa rutiköyhää uutta kansalaista, käyttökelvottomat tai toivottoman vanhentuneet teollisuuslaitokset, tyhjiin pumpatut luonnonvarat... Moista ei kestäisi suurempikaan kansantalous. Pohjois-Korean ydinaseuhitteluista huolimatta lännen on siis siedettävä sen olemassaoloa ja toivottava, että sen uudistuminen tapahtuu hyvin hitaasti ja hallitusti.

Vasemmiston estetiikan rappio

Vuoden sisällä Vasemmistoliiton ehdokkaat ovat saaneet kaksissa vaaleissa onnettoman äänisaaliin. Vasemmiston kriisistä ja sen syistä on puhuttu paljon, mutta lähes kokonaan on jäänyt huomiotta kriisin ilmeneminen vasemmiston muotokielessä ja vasemmiston kannattajien ulkoisessa habituksessa.

Vasemmiston esteettisen tilan ruotimisen voi kätevästi aloittaa "punavihreän sukupolven" näkyvimmästä hahmosta, Paavo Arhinmäestä. Hän on suosittu hahmo varsinkin nuoremman polven vasemmistolaisten keskuudessa, ja hänen asemansa Vasemmistoliiton puheenjohtajana ja presidenttiehdokkaana tarkoittaa sitä, että hän antaa puolueelle "kasvot". Seuraavassa kolme linkkiä, jotka kaikki sisältävät kuvan Arhinmäestä: 1, 2 ja 3.

Kuvat kertovat siitä, kuinka kauas vasemmisto on etääntynyt herooisen työläisestetiikan päivistä, jolloin propagandakuvien ja julisteiden jäntevät ja terveet proletaarit katsoivat kirkkain silmin tulevaisuuteen, ja jolloin kommunistipuolueiden johtohahmot esiintyivät karun arvokkaasti. Nykyvasemmiston keulakuvasta välittyy nuhjuisuus, jollaista hänen historialliset edeltäjänsä karttoivat.

Ensimmäisessä kuvassa Arhinmäellä on päässään jalkapallojoukkue Chelsean pipo. Kyseessä on jalkapalloinnostuksestaan tunnetun poliitikon yritys osoittaa olevansa kansanmies, "yksi meistä", jalkapalloa kun on perinteisesti pidetty työväenluokan suosimana lajina. Mutta nykyään varsinkin brittiläinen jalkapallokulttuuri, jota Arhinmäen pipo edustaa, tuo mieleen lähinnä huliganismin, järjettömän väkivallan, päihteiden tolkuttoman käytön ja muun vastaavan barbarian. Perinteinen työväenjohtaja olisi kavahtanut sellaisen mainostamista ja patistanut mieluummin proletaareja lukemaan ja sivistämään itseään kaikin tavoin, jotta ymmärtäisivät yhteiskuntaa ja pärjäisivät paremmin kapitalistille.

Arhinmäen päällä oleva maastokuvioinen takki on puolestaan jonkinlainen viittaus vasemmiston militanttiin, sotilaallisia hyveitä arvostavaan historiaan. Sotilaallisuus oli aikoinaan yhdistävä tekijä radikaalin vasemmiston ja fascismin kaltaisten oikeistoautoritaaristen liikkeiden välillä, ja vasemmiston piirissä sotilaallinen perinne jatkui pitkään toisen maailmansodan jälkeenkin. Esimerkiksi DDR:n kansanarmeija säilytti preussilaisen paraatikaavan aina Saksojen yhdistymiseen saakka. Mutta militantit vivahteet sopivat Arhinmäelle yhtä hyvin kuin, hieman karkeasti ilmaisten, silmälasit sialle. Veltto olemus, epäsiisti parta ja lepsu virnistys tekevät moiset poseeraukset välittömästi tyhjiksi.

Toisessa kuvassa on kabinetti-Arhinmäki, joka on etiketin mukaisesti sonnustautunut pukuun. Huonosti istuva takki ja ruutupaita antavat kaikkea muuta kuin arvokkaan vaikutelman. Kenties häneltä vain puuttuu tyylitajua, tai sitten hän kapinoi porvarillisia etikettejä vastaan tietoisella huolimattomuudella. Jälkimmäisestä on selvästi kyse pöyristyttävissä kuvissa, joissa hän poseeraa t-paidassa ja solmiossa (!).

Kolmannessa kuvassa näkyy Arhinmäen ohella Rauha Mäkilän ja Jani Leinosen piirtämiä vaalijulisteita. Tämä kuva osoittaa selvimmin, että vasemmistoliitto on muuttunut poliittisesta puolueesta lifestyle-puolueeksi. Mäkilän ja Leinosen julisteet (kuten heidän muu tuotantonsakin) ammentavat 1960-luvun poptaiteesta. Niiden muotokieli ihannoi räikeitä värejä, kepeyttä, nuorisotrendejä, pinnallisuutta, kaupallisuutta. Se on mahdollisimman kaukana sosialistisen realismin jyhkeästä, herooisesta, ryhdikkäästä tyylistä. Ne ovat melkoisen kaukana myös vaikkapa Teemu Mäen osoittelevasta rankistelusta. Kiiltokuvamaiset sankariasetelmat ovat out, eikä edes transgressiivinen kapinataide enää oikein kelpaa: on päädytty imelään ja tyhjän ironiseen leikittelyyn.

Mäkilän ja Leinosen kaltaiset vasemmistolaiset poptaiteilijat ovat eläviä esimerkkejä siitä, että vasemmisto on tehnyt rauhan kapitalismin kanssa. Se ihailee avoimesti "jälkiteollisen" kulutuskulttuurin ilmiöitä, vaikka toki väittääkin samalla kritisoivansa kapitalismia. Osan nykykapitalismin ilmiöistä se ottaa vastaan avosylin, kuten niin sanotun monikulttuurisuuden eli halvan työvoiman virtaamisen vapaasti maasta toiseen. Se vaatii naisia, maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjen edustajia pörssiyhtiöiden hallituksiin - samojen yhtiöiden, joita se aikanaan nimitti "fasistisiksi". Eikä kapitalismin tilalle enää tarjota sosialismia, vaan "jotain kivaa".

Karl Marxin mukaan taiteen ja estetiikan ilmiöt kuuluvat yhteiskunnan pintarakenteeseen ja muuttuvat syvempien taloudellis-poliittisten liikahdusten myötä. Vasemmistoestetiikan muutosta voi sitäkin tulkita marxilaisittain. Reaalisosialismin romahdettua lähes kaikkialla läntinen vasemmisto on tyytynyt lähinnä puolustamaan hyvinvointivaltion jäänteitä. Arhinmäkikin sanoo, että hänen sosialisminsa on "ruotsalainen hyvinvointivaltio". Tässä vasemmistolaiset ovat huvittavalla tavalla toimineet juuri niin kuin väittävät konservatiivien toimivan: puolustaneet vanhoja elämänmalleja edes yrittämättä muokata niitä muuttuneeseen tilanteeseen sopiviksi. Saavutetuista eduista pidetään kiinni ymmärtämättä, että niiden säilyttäminen vaatisi hyvinvointivaltion rakenteiden remonttia tai vähintäänkin hyvinvointipalveluiden tiukkaa rajaamista kansallisen yhteisön raameihin.

Tällä strategialla vasemmisto on menettänyt suurimman osan kannatuksestaan työväestön parissa. Duunari huomaa, etteivät vasemmistopuolueet kauniista puheistaan huolimatta enää kykene puolustamaan hänen taloudellista etuaan ja äänestää mieluummin populisteja tai jopa oikeistoa. Työläisäänestäjien tilalle vasemmisto on saanut lähinnä kaikenkarvaisia idealisteja, työttömäksi jääneitä humanistisen tiedekunnan kasvatteja, nuorison alakulttuurien edustajia ja taiteilijoita. Heihin on vedottava eri keinoin kuin vanhaan kannattajakuntaan, ja ainakin Vasemmistoliitto näyttää löytäneen uusiin kaadereihin vetoavan lähestymistavan. Rap-musiikki, "katutaide", erilaiset vastakulttuuririennot ja Arhinmäen kaltaiset "rennot tyypit" miellyttävät heitä varmasti enemmän kuin kuiva talousanalyysi ja työnteon glorifioiminen. Samalla puolue on ajanut itsensä jamaan, jossa kenenkään näihin marginaalisiin kannattajaryhmiin kuulumattoman on mahdoton ottaa sitä vakavasti.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros päättyi kannaltani ei-toivotusti, muttei mitenkään katastrofaalisesti. Ikävin puoli on se, että toiselle kierrokselle selviytyi kaksi EU-uskovaista ehdokasta, jotka ovat selvästi liittovaltiokehityksen kannalla. Vaikka presidentti ei niistä asioista päätäkään, huonon signaalin tulos joka tapauksessa antaa ulospäin. Eurokriittisistä ehdokkaista Väyrynen olisi ollut ainoa, joka olisi tosissaan voinut haastaa Niinistön.

Ensimmäinen kierros todisti sen, mitä edellisessä päivityksessäni sanoinkin: presidentinvaalit eivät ole puoluevaalit, vaan niissä äänestetään henkilöistä ja heihin liittyvistä mielikuvista. Timo Soinin, Pekka Haaviston ja Paavo Lipposen saamat äänisaaliit eivät mitenkään vastanneet heidän puolueidensa kannatuslukuja. Omasta tuttavapiiristäni Niinistöä kannatti mm. eräs aina SDP:tä äänestävä.

Minunkin on nyt toisella kierroksella äänestettävä ensimmäistä kertaa elämässäni Kokoomuksen ehdokasta. Teen sen pitkin hampain, sillä kyseisen puolueen eurokraattisuus ja talouskasvuintoilu ovat minulle hyvin, hyvin vastenmielisiä. Mutta toista vaihtoehtoa punnitessa ratkaisuni on selvä.

Sami Liuhto, joka on aloittanut uudelleen blogikirjoittamisen, totesi taannoisessa merkinnässään:

Niinistön mukana tulee sentään Jenni Haukio, kun Haaviston paketti pitää sisällään tuulia haistelevat taiteilijat, etujoukon, joka jälkikäteen huomaa olevansa juuri nyt oikeassa.

Näinhän se on. Ylimielistä vastajytkymeuhkausta kuunnellessa ei voi muuta kuin käydä äänestämässä Niinistöä ja suorittaa sen jälkeen jonkinlaisia puhdistautumisriittejä. Kaikkein selvimmin tämä kävi ilmi kun katsoin tv:stä eilisillan vaaliuutisointia, ja iki-inhan "Suvilaulun" taannoin sorvannut muusikko Paula Vesala puhui Haaviston vaalivalvojaisissa "pehmeiden arvojen vastaiskusta" tai jostakin vastaavasta. Tunsin kylmiä väristyksiä. Minua lohduttaa vain se, että Haavisto on huomattavasti kannattajiaan viisaampi eikä sorru moiseen retoriikkaan, ja että vastajytkystä intoileminen kalahtaa lopulta Pekka-fanien omaan nilkkaan (oivallinen kirjoitus aiheesta tässä Uuden Suomen blogissa).

Minun täytyy lisäksi myöntää, että pidän Niinistön julkisuuskuvasta ja habituksesta. Hän herättää minussa arvokkuuden, pidättyväisyyden ja luotettavuuden mielikuvia. Olisi mahdotonta kuvitella hänen esiintyvän kameroiden edessä lippalakki päässään Halosen tapaan, eikä häntä muutenkaan tarvitsisi hävetä. Lisäpisteitä hänelle tuo se, että hän takavuosina jossakin television kirjallisuusohjelmassa mainitsi suosikkikirjakseen Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Tyypillinen poliitikon valinta olisi ollut Seitsemän veljestä, Pohjantähti tai joku muu kansallinen merkkiteos, tai sitten jokin vahvan moraalisen sanoman sisältävä klassikko kuten Rikos ja rangaistus tai Faust. Aitona kirjallisuudenystävänä Niinistö edustaa jo kadonneeksi luulemaani ihmistyyppiä, sivistysporvaria.

Pidän myös Jenni Haukiosta. Jostakin syystä kovin moni muu kulttuuri-ihminen ei pidä. Vaikka hän on useita kokoelmia julkaissut runoilija, ajanmukainen taideväki ei juuri innostu hänestä, sillä hän kirjoittaa keskeislyyristä luonto- ja rakkausrunoutta, joka on heidän piireissään vanhanaikaista ja ideologisesti epäilyttävää. Lisäksi tiedostava väestönosa ehti jo kauhistella tuoretta uutista, jossa Niinistö kertoi vaimonsa korvaamattomasta tuesta. "Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii," Niinistö sanoi. Minusta on aivan loistavaa, että oman ikäluokkani nainen kohtelee stressaavaa kampanjatyötä tekevää miestään noin hienosti. Se osoittaa, etteivät lempeyden, kunnioittavuuden ja uutteruuden kaltaiset hyveet ole tuntemattomia kaikille tämän maan naisille.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että presidentin puolison viran voisi lakkauttaa. Monarkiassa monarkin puoliso on tietenkin tärkeässä asemassa, mutta presidentin virka ei periydy, joten hänen puolisonsa olisi parempi elää pelkkänä yksityishenkilönä. Mutta koska puoliso saa tässä maassa kuitenkin suuren näkyvyyden, on tärkeää ettei häntäkään tarvitse hävetä. Pekka Haaviston kumppani, latinokampaaja Nexar Antonio Flores on viime aikoina ehtinyt jo tapella kapakassa ja ajaa juovuksissa. Hänen voisi kuvitella nuuskaavan kokaiinia linnan juhlissa ja järjestävän vaahtobileitä Mäntyniemessä. Kun vaihtoehtona on klassisen kaunis, asiallinen, tyylikäs, kultturelli ja kaikin puolin sympaattinen Haukio, valinta on tässäkin asiassa selvä.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Niinistön äänestäminen on minulle kuitenkin kompromissiratkaisu, joten tämän enempää en aio hänen puolestaan kampanjoida. Väyrystä olisin voinut tukea toisella kierroksella aktiivisestikin.

Presidentinvaalit

Tulevat presidentinvaalit ovat tähän mennessä askarruttaneet mieltäni hyvin vähän. Jossakin vaiheessa harkitsin hetken jopa sitä vaihtoehtoa, että jättäisin kokonaan äänestämättä, presidentti-instituutio kun on Suomen tyyppisessä tasavallassa niin vähämerkityksinen kaikkien muiden paitsi median kannalta.

Mutta media sitten näyttääkin pitävän presidentinvaaleja elämän ja kuoleman kysymyksenä. Se on loputtoman kiinnostunut ehdokkaiden kannoista EU:iin, euroon, Natoon, aborttiin, maahanmuuttoon, eläinoikeuksiin... Aivan kuin toimittajat itsekin uskoisivat, että presidentti pystyy vaikuttamaan näihin asioihin. Riveiltä tai niiden väleistä on luettavissa, että Soinin, Väyrysen tai vaikkapa Essayahin valinta johtaisi Suomen eristäytymiseen muusta maailmasta, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kaventumiseen sekä korkeasti koulutetun väestön maastapakoon.

Älymystö ja kulttuuriväki, maamme herkkäuskoisin ja helpoimmin johdateltava väestönosa, on jo pidemmän aikaa ryhmittäytynyt vihreiden Pekka Haaviston taakse. Tästä ryhmittäytymisestä on aistittavissa halua antaa vastaisku yhteiselle inhokille eli perussuomalaisille ja laajempaa pyrkimystä edistää liberaalia arvomaailmaa konservatiivisen myllerryksen kokeneessa mielipideilmastossa. Kirjallisuuden puolella aktiivisin Haaviston propagoija on runoilija Leevi Lehto, joka julkisti facebookissa tapahtuman "Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi" ja selvitti motiivejaan taannoisessa blogikirjoituksessa "Teen kaikkeni, että joukko olisi niin erimielinen kuin suinkin". Sekavahkossa kirjoituksessa Lehto ei oikein osaa päättää, haluaako hän Haavistosta "arvojohtajan" vai kokonaan luopua arvojohtajuuden käsitteestä. Lopuksi hän kuitenkin kirjoittaa, että jo Haaviston profiloituminen vihreiden ehdokkaan sijaan laajempien kansalaispiirien ehdokkaaksi "olisi suuri asia suomalaiselle demokratialle ja kulttuurille, kenties politiikallekin."

Viime kädessä juuri Lehdon kirjoitus yllytti minua ottamaan aktiivisemman asenteen presidentinvaaleihin. Tarkemmin sanottuna yllykkeenä oli seuraava katkelma:

kulttuurin ja taiteen kenttä voi ja sen tulee puolustautua käynnissä olevalta ”hajottavalta” hyökkäykseltä nimenomaan ”hajoamalla lisää” (ennen sanottiin ”yhdistymällä erilaisuudessa”) – osoittamalla eri muodoin käytännössä, että vapaa, sitoutumaton ja sellaisena välttämättä lisääntyvästi moniääninen kulttuurinen luovuus on vallalle pyrkivää yksiäänisyyttä (”vihapuhe”) vahvempi, ja sitä enemmän, mitä moniäänisempi.

Tämän luettuani päätin, että sanoudun näkyvästi irti Haaviston tukijoukoista (ei sen puoleen, että olisin niihin koskaan liittynyt tai liittymistä harkinnut). Itse Haavistoa vastaan minulla ei ole mitään: hän vaikuttaa sivistyneeltä, ja toisin kuin useimmat puoluetoverinsa ja hengenheimolaisensa, hän suhtautuu vastaväittäjiinsäkin asiallisesti. Verrattuna vihreiden Sinnemäki-Cronberg-Hassi-etc.-naisfalangiin hänessä on jopa aitoa valtiomiesmäisyyttä. Haaviston sukupuolinen suuntautuminen on minulle yhdentekevää, jos joku jostakin syystä toisin luulee. Myös se, että Haavistosta on nyt tullut liberaalin älymystön messias samaan tapaan kuin Tarja Halosesta aikoinaan, on lähinnä huvittavaa - messiaan paikka kun ei edes ole auki, vaan presidentin, jolla on käytännön valtaa lähinnä ulkopolitiikan hahmottelussa ja tiettyjen tärkeiden virkamiesten nimittämisessä. Presidentinvaalit ovat ennen kaikkea mielikuvavaalit, ja joidenkin mielikuvien puolesta joitakin toisia vastaan aion niissä äänestää.

Minua ärsyttää suuresti Lehdonkin kirjoituksessakin ilmenevä halu samaistaa "vapaa moniääninen kulttuurinen luovuus" yhteen henkilöön ja yhteen kuppikuntaan. Jos paljon puhuttu moniäänisyys jotain tarkoittaa niin sitä, että arvoja, mielipiteitä ja puheen rekistereitä on joka sorttia. Kulttuurielämä ei tarvitse yhtenäisiä rintamia, varsinkaan kun sen vapautta ei tiettävästi mikään konkreettinen uhkaa. En myöskään halua nähdä sitä hyvien, edistyksellisten ihmisten itsetyytyväistä voitonriemua, joka Haaviston voitosta seuraisi. Jos jokin on tunkkaista, totalitaarista ja yksiäänistä, niin sellaisessa ilmapiirissä eläminen seuraavien kuuden vuoden ajan. (No, vähintään yhtä hirvittävä ajatus olisi Paavo Lipposen presidenttikausi, mutta Lipposen pääsyä toiselle kierrokselle pidän epätodennäköisenä.)

Koska Suomen vaalijärjestelmässä ei voi antaa negatiivisia ääniä, minun on etsittävä joku positiivinen vastaehdokas Haavistolle. Tai ainakin valittava muista ehdokkaista vähiten huono, sillä ihanne-ehdokkaita ei parlamentarismissa yleensä ole. Kuka Haaviston vastaehdokkaista vastaisi parhaiten arvojani ja ihanteitani ja olisi sen lisäksi vieläpä sopiva presidentin virkaan?

Viime sunnuntaina törmäsin Ylen sivuilla artikkeliin, jossa erään brittiläisen aivotutkimuksen tuloksia sovellettiin vaalitilanteeseen. Lähtökohta oli se, että aivojen mantelitumakkeen koko saattaa jakaa ihmiset konservatiiveihin ja liberaaleihin. Sen katsottiin pönkittävän vanhaa stereotypiaa pelokkaista ja jähmeistä konservatiiveista sekä uteliaista ja avoimista liberaaleista:

Jos pelon tunteita lisäävä mantelitumake on suuri, ihminen suhtautuu elämään ja tulevaisuuteen pelokkaammin ja saattaa tämän takia turvautua konservatiivisiin arvoihin. Liberaaleja arvoja kannattavalla mantelitumake on pieni, joten ihminen sietää ristiriitatilanteita paremmin ja äänestää suvaitsevampia arvoja kannattavaa ehdokasta.

Tämän tyyppisiä arvoliberalismin normalisointeja ja kaiken muun patologisointeja on nähty ennenkin. Frankfurtin koulukunnan ajattelijat julkaisivat vuonna 1950 tutkimuksen The Authoritarian Personality. Siinä pyrittiin osoittamaan, että normaali, henkisesti tasapainoinen ihminen on arvomaailmaltaan liberaali. Konservatiivinen arvomaailma oli puolestaan oire "autoritaarisesta persoonallisuudesta", jonka tunnusmerkillisiä piirteitä olivat muun muassa vallan ja auktoriteetin palvonta sekä sukupuolielämän kokeminen häpeällisenä.

Uuden brittitutkimuksen voi helposti esittää päinvastaisena toteamalla, että se osoittaa liberaalit neofiileiksi, vastuuttomiksi ja kyvyttömiksi pitkäjänteiseen harkintaan. Mutta koko tutkimus alkaa vaikuttaa epäilyttävältä, kun sen tuloksia aletaan soveltamaan tämänhetkiseen vaaliasetelmaan. Näissä vaaleissahan juuri konservatiivisiksi luokitellut ehdokkaat, kuten Soini ja Väyrynen, esiintyvät muutoksen edustajina ja mädän nykyjärjestelmän vastustajina. Tämä tuo mieleen intialaissyntyisen poliittisen ajattelijan ja kristityn apologeetin Dinesh D'Souzan lausahduksen:

But what if the existing society is inherently hostile to conservative beliefs? It is foolish for a conservative to attempt to conserve that culture. Rather, he must seek to undermine it, to thwart it, to destroy it at the root level.

Koska olen maailmankuvaltani konservatiivi mutta temperamentiltani radikaali, minun on siis äänestettävä Soinia tai Väyrystä (Essayah on pois laskuista, koska en pidä politiikan ja uskonnon risteyttämisestä enkä usko hänen mahdollisuuksiinsa menestyä.) Ehdin jo erinäisissä yhteyksissä ilmoittaa äänestäväni Soinia, osittain siksi että Haaviston tukijoukot pitävät häntä tärkeimpänä vastapoolinaan. Jonkin aikaa harkittuani pyörsin kuitenkin päätökseni, ja aion äänestää Paavo Väyrystä. Tämä blogikirjoitus olkoon samalla julkinen tuenilmaus Väyrysen kampanjalle, jos julkinen tukeni nyt hänelle mitään merkitsee. Syyt päätökseeni ovat seuraavat:

1. Soinista on enemmän hyötyä puoluejohtajana kuin presidenttinä. Perussuomalaiset tarvitsevat vielä tulevina vuosina rivejä yhdistävää voimahahmoa, ja vain Soinista on tällä hetkellä siihen.

2. Väyrynen on umpikiero peluri. Juuri sellaista tarvitaan etenkin Venäjä-suhteiden hoitamisessa. Soini on Väyrystä idealistisempi, eikä ulkopolitiikka ole idealistien hommaa.

3. Väyrynen on omassa puolueessaankin oppositiossa. Hän on noudattanut ja noudattaa edelleen johdonmukaisen EU-kielteistä linjaa ja edustaa käytännössä kaikkea sitä, mistä Kiviniemen kepu on yrittänyt pyristellä eroon. Hänen valintansa puolueen presidenttiehdokkaaksi onkin pieni ihme.

4. Väyrynen uskoo yhteen kansakuntaan ja sen yhteisiin poliittis-taloudellisiin intresseihin.

5. Toisin kuin useimmat muut ehdokkaat, Väyrynen mitä ilmeisimmin todella haluaa presidentiksi. Hän ei ole kisassa mukana vain tuodakseen näkyvyyttä puolueelle.

6. Viimeksi lukemieni mielipidemittausten mukaan Väyrysellä on jonkin verran paremmat mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle kuin Soinilla.

7. Väyrynen ärsyttää hyviä, edistysmielisiä ihmisiä vähintään yhtä paljon kuin Soini. Helsingin Sanomia ja muita suuria tiedotusvälineitä hän ärsyttää jopa enemmän.

Näin olen siis päättänyt. Kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea aatteellisille vastustajilleni. Hyvät lukijat, äänestäkää tekin Paavoa (siis sitä keskimmäistä).

Sananen keskustelusta

Niin tai näin, kompromissiton pessimismi ei vetoa suureen yleisöön. Ne harvat, jotka ovat vaivautuneet perustelemaan synkeää maailmankuvaansa, olisivat yhtä hyvin voineet jäädä syntymättä. Niin kuin historia osoittaa, ihmiset muuttavat käsityksiään melkein mistä tahansa, palvomastaan jumalasta aina hiustyyliinsä saakka. Mutta kun tullaan eksistentiaalisiin kysymyksiin, useimmilla ihmisillä on horjumattoman hyvä käsitys itsestään ja paikastaan tässä maailmassa, ja he ovat järkkymättömän varmoja siitä, etteivät he ole joukko itsetietoisia olemattomuuksia.

Olisiko kaikki muistutukset lajimme itsetyytyväisyydestä sitten hylättävä? Tämä olisi loistava päätös, sääntö numero yksi normista poikkeaville. Sääntö numero kaksi: jos sinun on pakko avata suusi, suunnista poispäin väittelystä. Raha ja rakkaus saattavat pyörittää maailmaa, mutta tuon maailman kanssa riitely ei saa sitä hievahtamaankaan, ellei se itse halua. Näin englantilainen kirjailija ja kristitty apologeetti G. K. Chesterton: "Voit löytää totuuden logiikan avulla vain, jos olet jo löytänyt totuuden ilman sitä." Chesterton tarkoittaa, että logiikka on totuuden kannalta epäolennaista, sillä jos totuuden voi löytää ilman logiikkaa, logiikka on tarpeetonta totuutta kohti ponnisteltaessa. Oikeasti hän haluaa tuoda logiikan tähän lauseeseen vain pilkatakseen niitä, joiden mielestä logiikka on aivan välttämätöntä totuuden löytämisen kannalta, vaikkakaan ei sellaisen totuuden joka oli keskeinen Chestertonin kristilliselle moraalille.

Chesterton, jolla oli tapana esittää näkemyksensä paradoksin muodossa, selviytyy taistelussa totuudesta voittajaksi siinä missä kuka tahansa, jolla on jotain positiivista tai epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta. (Tässä ei ole mitään paradoksaalista.) Näin ollen, jos oma totuus on vastakkainen niiden totuudelle, jotka keksivät tai ylistävät status quoa vahvistavia paradokseja, on parasta ottaa argumenttinsa, repiä ne palasiksi ja heittää jonkun toisen roskakoriin.

Tästä huolimatta turhassa argumentoinnissa on viehätyksensä, ja se voi tuoda viihdyttävää vastapainoa myrkyn oksentamiselle, henkilökohtaisille idolatrioille ja hillittömille saarnoille.


- Thomas Ligotti, The Conspiracy Against the Human Race. A Contrivance of Horror.

Esseen puolustus

Kritiikin uutiset -lehden viimeisimmässä numerossa (kaksoisnumero 3-4/2011) ilmestyi Kristian Blombergin kirjoitus "Kirjallisuutta ilman muotoa", joka on tarkoitettu kriittiseksi kommentiksi kotimaisen esseistiikan tämänhetkiseen tilaan. Blomberg kiinnittää huomiota kahteen ongelmana pitämäänsä ilmiöön. Hänen mielestään kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee "itsevarma ja opettava sävy" ja kirjoittaja "tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista". Tämän vuoksi Suomessa on viime vuosina julkaistu paljon "esseistiikaksi luokiteltuja kolumneja ja pamfletteja."

Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt ongelma liittyy Blombergin mukaan muotoon: "Esseillä ei ole juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa muotoa." Muodolla Blomberg tarkoittaa

(...) erityisesti sellaisia keinoja, jotka muokkaavat sanan merkityspotentiaalia (runokeinot) tai mahdollistavat samanarvoisia ja samanaikaisia näkökulmia tarkasteltaviin kysymyksiin (proosan näkökulmatekniikka, romaanien rakenne).

Havaintomateriaalina Blomberg käyttää käytännössä pelkästään Savukeitaalta viime vuosina ilmestyneitä esseekokoelmia. Tämä on ymmärrettävää, koska Savukeidas on tällä hetkellä eniten esseistiikkaa julkaiseva kotimainen kustantamo ja kulttuurimedian suuren esseen lajityyppiin kohdistuvan kiinnostuksen herättivät juuri Savukeitaan esseekokoelmat. Sen sijaan on vaikeampi ymmärtää sitä, että Blomberg käsittelee laajalti vain kahta Savukeitaan esseistiä, nimittäin minua ja Antti Nyléniä. Koska kumpikin meistä kirjoittaa jokseenkin klassisesti jäsenneltyä lausetta ja käyttää tehokeinoina jyrkkiä kärjistyksiä, esimerkit tukevat Blombergin teesiä nykyesseen itsevarmasta ja ylhäältä alaspäin suuntautuvasta asenteesta.

Mutta jos viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia esseekirjoja tarkastelee laajemmin, huomaa että tyylillisesti minä ja Nylén sijoitumme esseekentän (tätä iljettävän journalistista termiä käytän vain pitkin hampain ja paremman puutteessa) yhteen laitaan. Toiseen laitaan voi sijoittaa vaikkapa Kuisma Korhosen hyvinkin akateemisen ja pohdiskelevan esseekokoelman Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011). Useimmat kotimaiset nykyesseistit - Tommi Melender, Jaana Seppänen, Kari Hukkila, Marko Nenonen - sijoittuvat sinne tänne mainittujen ääripäiden välimaastoon. Eli todellisuudessa tämän hetken Suomalainen esseistiikka on paljon monimuotoisempaa kuin Blomberg antaa ymmärtää.

Toisaalta tämä ei ole erityisen ongelmallista. Jos haluaa kiinnittää huomiota johonkin syystä tai toisesta merkittävänä pitämäänsä ilmiöön, osa todellisuudesta on sulkeistettava ulos saadakseen ajatuksilleen kantavuutta. Ironista kyllä, Blomberg moittii esseistejä tämän menetelmän käyttämisestä mutta sallii sen itselleen.

Myönnettäköön, että minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, mitä "ylhäältä alaspäin" suuntautuva kirjoitustapa tarkoittaa. Kenties saarnatyyliä, yksiulotteista paasaamista? Kuitenkin kaikki kirjallisuus on tietyssä mielessä ylhäältä alaspäin puhuttua. Kirja on epäsosiaalinen media: siinä ei - onneksi - ole kommentointimahdollisuutta kuten blogeissa, lukija ei voi vaikuttaa siihen vaan joutuu keskustelemaan ja kiistelemään sen kanssa yksin nojatuolissaan. Kirjallisuus on itseilmaisua eikä kommunikaatiota. Siinä yksi puhuu ja toinen kuuntelee, ja hyvä niin. Internetin ja muiden medioiden tuomiin kirjallisuuden demokratisointimahdollisuuksiin suhtaudun johdonmukaisen kielteisesti.

Tämä ei silti tarkoita, että esseistiikka tai muukaan kirjallisuus koostuisi - tai että sen pitäisi koostua - totuuden torven törähdyksistä. Ihmettelen Blombergin väitettä, että esseisti tuntuu alusta alkaen tietävän mitä mieltä hän on käsittelemästään aiheesta. Tietyssä mielessä tämä kyllä pitää paikkansa. Jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on jonkinlainen etukäteisasenne käsittelemäänsä aiheeseen, ainakin allekirjoittanut on kaikista käsittelemistään aiheista "jotain mieltä". Valitsen aiheikseni sellaisia, jotka herättävät minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Näitä aiheita on suhteellisen vähän, ehdoton valtaosa maailman asioista on minulle yhdentekeviä. En siis ole "tutkijatyyppi". (Tästä syystä en myöskään ole koskaan ryhtynyt täyspäiväiseksi kirjallisuuskriitikoksi: suurin osa ilmestyvistä kirjoista jättää minut täysin kylmäksi, enkä saa tilaisuutta vihata tai ylistää.)

Mutta jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa kaikkien ajatuskulkujen ja johtopäätösten lyömistä etukäteen lukkoon, kuvaus on perin kaukana omasta tavastani kirjoittaa. Kun aloitan esseen laatimisen, minulla on yleensä mielessäni jokin johtoajatus tai sellaisen itu, jota lähden kirjoittaessani kehittelemään. Ajatusproosan kirjoittamisen varsinainen viehätys piilee juuri tässä: etukäteen ei voi ennustaa kaikkia suunnanmuutoksia ja rönsyjä, joihin ajatuksen kehittely vie. Toisinaan olen myös kumonnut joitakin lähtöolettamuksiani tuonnempana samassa esseessä. Se, etten kirjoita esiin jokaikistä ajatuskulkua ja harhapolkua vaan pyrin jäntevään kokonaisuuteen, on juuri sitä muotoon keskittymistä, mitä Blombergin mukaan nykyesseistiikasta puuttuu.

Blomberg kirjoittaa:

Mikäli muotoon ei kiinnitetä huomiota, menettää kaunokirjallisuus sanan varsinaisessa mielessä merkityksensä.

Olen samaa mieltä. Mutta minusta nykyesseistit kyllä kiinnittävät huomiota muotoon, kriitikot ja Blomberg taas eivät. Vain ani harva arvostelija on kommentoinut mitenkään kahden viimeisimmän esseekokoelmani tyylillisiä keinoja, puhetapaa, lajityypillisiä ulottuvuuksia, rakennetta jne. Useimmat ovat käsitelleet niitä jonkinlaisina manifesteina tai väitelausekokonaisuuksina - vieläpä siten, että on poimittu pari yksittäistä ja pintapuolista teesiä, käsitelty kirjaa niiden läpi ja unohdettu kaikki muu. Minusta esseistiikkaa osataan tässä maassa kirjoittaa riittävän hyvin, mutta menee vielä jonkin aikaa ennen kuin sitä osataan lukea.

Blombergin väitteistä saa sellaisen vaikutelman, ettei hän löydä sävyjä ja nyansseja kuin tietynlaisesta muodosta. Kirjoituksen edetessä kuitenkin osoittautuu, ettei hän suinkaan ole niin yksinkertainen. Tarkastellessaan yksittäisiä esimerkkejä minun, Nylénin ja Ville-Juhani Sutisen tuotannosta hän löytää kuin löytääkin kaipaamaansa moniulotteisuutta, "tekijästä poikkeavia lukuasentoja". Missä siis on ongelma?

Hän ei sitä suoraan sano, mutta oma arvaukseni on, että Blomberg löytää ongelman niin sanotusta rivilukijasta. Tähän vaihtoehtoon viittaa se, että hän pitää esseistiikan tämänhetkistä kehityssuuntaa "huolestuttavana". Kenties huoli johtuu siitä, että hän ei pidä "tavallista lukijaa" riittävän valistuneena huomaamaan moniulotteisuuksia ja tekemään omia johtopäätöksiään. Oletettu rivilukija lukee esseetä kuin oppikirjaa ja on siksi altis sen vaikutuksille. Kenties epädemokraattisesti kirjoitettu, ylhäältä alaspäin suuntautuva essee voi jopa istuttaa epäitsenäisesti ajattelevaan lukijaan väärää tietoisuutta, poliittisesti epäilyttäviä ajatuksia. Niinpä esseet pitäisi turvallisuussyistä mankeloida eräänlaisessa akateemisessa psykoanalyysissa, karsia niistä kärjistykset ja retoriikka.

Voin helpottaa Blombergin huolta toteamalla, että essee on uudesta suosiostaan huolimatta edelleen niin pienen porukan suosima laji, että sen lukijakunta on pakostakin hyvin valikoitunutta. Esseekokoelman ostaja tuskin kuvittelee löytävänsä siitä pysyviä maailman kahvoja. Epäilen myös vahvasti, lukeeko ylipäätään kukaan kirjallisuutta kuin jumalansanaa. Alhaiso etsii kirjoista viihdettä, eikä esseistiikka voi sitä tarpeeksi helposti sulavassa muodossa tarjota.

Lukijakysymykseen sopii sitaatti romaanikirjailijana ja esseistinä tunnetulta David Foster Wallacelta (katkelman on blogissaan suomentanut Tommi Melender):

Jos kirjailija pitää yleisöä liian typeränä, siitä seuraa kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on kuvitelma, että kirjailija kirjoittaa toisille kirjailijoille eikä hänen tarvitse piitata siitä, puhutteleeko teksti lukijoita. Tällaista kirjailijaa kiinnostaa vain se, että teksti on rakenteellisesti ja teknisesti viimeisintä huutoa, oikealla tavalla kompleksista, sisältää asiaankuuluvat intertekstuaaliset viittaukset ja antaa älykkään vaikutelman. (…) Toisen sudenkuopan muodostaa kyyninen, karkea ja kaupallinen, äärimmäisen kaavamainen fiktio – televisiosarja kirjallisessa muodossa – joka manipuloi lukijoita vyöryttämällä heidän eteensä groteskin yksinkertaistavaa materiaalia lapsellisen mukaansatempaavalla tavalla.

Kenties essee viehättää nykyään niin monia suomalaiskirjailijoita siksi, että sen avulla voi välttää Wallacen mainitsemat sudenkuopat. Ne, joihin 1800-luvun romaanikäsitykseen jämähtänyt proosa ja substanssin ja subjektiivisuuden kieltävä formalistinen lyriikka ovat pudonneet.

Esseen varsinainen vahvuus ei ole luultavasti koskaan ollut pyrkimyksessä objektiivisuuteen, vaan peittelemättömässä subjektiivisuudessa. Montaignen henkilökohtaisuus esti hänen asiaproosansa laimenemasta pelkäksi eteeriseksi pohdinnaksi. Edellisessä päivityksessäni mainitsin Pentti Linkolan esseen "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä". Sen nerokkuus piilee suorastaan röyhkeässä subjektiivisuudessa ja puolueellisuudessa. Vain J-P Roosin kaltainen tosikko ja monomaani voi kuvitella, että kyseisen esseen arvo määräytyy sen perusteella, onko sen antama kuva sisällissodasta, sivistyneistöstä tai kansasta oikea tai historiallisesti eksakti. Minusta Linkolan essee ei edes pyri sellaiseen. Luen sitä loisteliaasti kirjoitettuna subjektiivisena todistuksena siitä, miten 1930-luvulla sivistyneistöperheessä kasvanut ihminen nämä asiat näkee ja kokee. Ennen kaikkea se paljastaa paljon kirjoittajastaan ja tämän maailmankuvasta, ja rikkoo samalla herkullisesti monia konventionaalisia tapoja, joilla vuoden 1918 tapahtumista ja luokkayhteiskunnasta on ollut viime vuosikymmeninä tapana puhua.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista kaikkein henkilökohtaisin. Esseisti ei pysty piilottamaan omia käsityksiään esimerkiksi romaanitaiteesta tutun näkökulmatekniikan taakse. Toisin sanoen hän joutuu pelaamaan paljastamisen ja kätkemisen peliä taidokkaammin ja kovemmilla panoksilla kuin lyyrikko tai prosaisti. Hän nimittäin puhuu yhdellä tasolla omana itsenään, mutta samalla rakentaa kirjoittajaminää, joka ei ole kokonaan yhtäläinen todellisen kirjoittajan kanssa. Hän joutuu jatkuvasti valitsemaan kummalla äänellä puhuu, kuinka paljon itsestään paljastaa. Nähdäkseni tähän sisältyy esseistiikan kaunokirjallinen, taiteellinen ulottuvuus. Se jää monelta hämärän peittoon, sillä essee on eräänlainen lajityyppien välissä seilaava kokonaistaideteos: se ei kuulu yksiselitteisesti kauno- eikä tietokirjallisuuteen. Muutenkin näiden lajien erottelu on Suomessa turhankin jyrkkä. Englanninkielisissä maissa jako ei ole tieto / kauno, vaan fiction / non-fiction. On siis fiktiota ja jotakin muuta. Esseistiikka on kaikkein selvimmin "jotakin muuta".

En nyt tarkoita, että esseen pitäisi olla avoimen subjektiivinen tai henkilökohtainen. Tarkoitan vain, että henkilökohtaisuus on tavalla tai toisella aina mukana esseen kirjoittamisessa, ja tämä tosiasia esseistin on pakko huomioida. Aika ajoin kuulee vaatimuksia, että esseen pitäisi olla pohdiskelevampaa tai vastaavasti henkilökohtaisempaa ja kantaaottavampaa. Esseen vapaamuotoisuus lajina mahdollistaa sen, että kumpikin lähestymistapa voi toimia. Suomessa on kirjoitettu ja kirjoitetaan tälläkin hetkellä molempia lähestymistapoja hyödyntävää esseistiikkaa. Siksi kiistan nostaminen tästä aiheesta tuntuu lähinnä tympeältä.