keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Kaksi traagista veljeskuntaa













Amerikkalainen journalisti Kyle Smith kirjoitti New York Post -lehden verkkosivuille joitakin viikkoja takaperin artikkelin, joka oli otsikoitu ”Women are not capable of understanding 'Goodfellas'”. Kirjoitus nostatti ennalta-arvattavan vastalauseryöpyn, jonka seassa oli niinkin älyllisiä argumentteja kuin että Mafiaveljien leikkauksesta vastannut Thelma Schoonmaker on nainen. Itse artikkeli on terävästi kirjoitettu, eikä sen ydinajatus suinkaan piile siinä, kykenevätkö naiset ”ymmärtämään” Mafiaveljiä tai onko olemassa ”miesten elokuvia” ja ”naisten elokuvia”. Smith on selvästi innoittunut elokuvasta ja pohtii, miten se vetoaa häneen erityisesti mieskatsojana.

Mafiaveljet kuuluu omiinkin elokuvasuosikkeihini, ja lasken sen Martin Scorsesen suurten töiden joukkoon. Oikeastaan Scorsese ei ole koskaan ennen sitä tai sen jälkeen onnistunut yhtä hyvin eeppisen filmin rakentamisessa. Ja samoin kuin toimittaja Kyle Smith, katson Mafiaveljiä ”miesten elokuvana”, siis kuvauksena miesten maailmasta, miesten yhteisöstä, miesten haaveista ja sielunmaisemasta. Smithin keskeinen oivallus on, että tarina kolmen mafian ”jalkaväkeen” kuuluvan miehen noususta ja tuhosta ei oikeastaan ole rikosdraama, vaan eräänlainen maskuliininen fantasia:


Syvällä liskonaivoissamme Henry Hill (Ray Liotta), Jimmy the Gent (Robert DeNiro) ja Tommy (Joe Pesci) ovat täsmälleen sitä mitä kundit haluavat olla: laiskoja mutta vaikutusvaltaisia, vaarallisia mutta hauskoja, kovia, epäsentimentaalisia ja ennen kaikkea omistautuneita veljilleen – pieni porukka kundeja, jotka turvaavat aina toistensa selustan. Naiset aistivat olevansa epäoleellisia tämän fantasian kannalta, ja se häiritsee heitä.


Keskushenkilö Henryn, joka toimii myös elokuvan kertojanäänenä, ensimmäinen repliikki kuuluu: ”Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen halunnut olla gangsteri.” Henryn haave syntyy, kun hän varhaisteini-ikäisenä seuraa sivusta asuinalueensa mafiamiesten touhuja. Hänen arkeaan leimaavat nalkuttava äiti, arvaamaton ja väkivaltainen isä, koulu joka ei kiinnosta ja matalapalkkaista raatamista lupaava tulevaisuus. Gangsterina oleminen näyttäytyy jonakin aivan muuna: gangsterit eivät käy töissä, he syövät ja pukeutuvat hyvin, viettävät iltansa uhkapelien ja juhlinnan merkeissä, eikä kukaan uskalla soittaa heille suutaan. Henryn silmissä kulmakunnan rikolliset ovat vapaita miehiä, jotka määräävät itse elämästään, eivät alistu vaan johtavat, eivät pyydä vaan ottavat. Heistä tulee Henrylle positiivinen miehen malli.

Henry ryhtyy mafian juoksupojaksi ja etenee nopeasti rikollisten hierarkiassa. Samalla hän sisäistää miesjoukon eli veljeskunnan sosiaalisen koodin, jonka keskeinen elementti on lojaalisuus. Tätä lojaalisuutta testataan jatkuvasti karkealla leikinlaskulla: Mafiaveljien henkilöt pallottelevat keskenään loukkauksilla, sillä todellinen veli kestää sellaisetkin suuttumatta. Parhaiten tämä etiketti tiivistyy kuuluisassa, alunperin improvisoidussa kohtauksessa, jossa Tommy teeskentelee suuttuvansa Henrylle (”Do you think I'm funny, huh?”). Tunnelma kiristyy, kunnes Henry tajuaa Tommyn bluffin ja heittää pallon takaisin (”Get the fuck outta here!”), minkä jälkeen kaikki nauravat ja illanvietto jatkuu.

Tämä keskinäinen koettelu, josta Mafiaveljissä käytetään termiä ”ball-busting”, on olennainen sidosaine kaikessa miesten sosiaalisuudessa. Naisten on mahdoton kuvitella laskevan leikkiä toistensa ulkonäöstä tai nauravan häijyille herjoille. He ovat sellaiseen liian tosikkomaisia, liian sensitiivisiä, liian kiinnostuneita hienotunteisuudesta ja reiluudesta – he sanovat ilkeästi vain silloin kun todella haluavat loukata.

Miesten sosiaalisen säännöstön tärkimpiä kohtia puolestaan on ”älä suutu vaan anna takaisin”, tai kuten Smith asian artikkelissaan ilmaisee: ”be a man, be tough, and always keep the party going”. Tämän säännön Scorsese itse kertoo oppineensa jo lapsuusvuosinaan Manhattanin ”pikku-Italian” kaduilla:


Pojat joiden kanssa ystävystyin, asuivat Elizabeth Streetillä. Me tappelimme keskenämme – usein he löivät minua, iskivät muutaman kerran käsivarteen, ei sen kummempaa, vain testatakseen. Minä sanoin: ”Älä viitsi, minulla on astma.” Jospoika oli kovanaama, hän sanoi ”Ei sillä ole väliä” ja löi joka tapauksessa. Mutta minä pärjäsin heidän kanssaan, kestin rangaistukset. He pitivät siitä. He pitivät siitä, että osasin olla heidän kanssaan, suorittaa tietyt rituaalit, siirtymäriitit, ja kestin kivun. (Henri Beharin tekemä haastattelu, kirjassa Scorsese – A Journey Through The American Psyche)


Myös Henry, Tommy ja Jimmy osoittavat rituaaleja suorittamalla olevansa kestäviä ja luotettavia. Se avaa heille portit maailmaan, jossa heillä on kaikkea mistä heidän kaltaisensa slumminuorukaiset saattavatkin haaveilla: rahaa, valtaa, jännitystä, ystäviä turvaamassa selustan. Smith irvailee artikkelinsa lopussa, että jos Mafiaveljet olisi ohjannut nainen, tuloksena olisi ollut kyynelehtivä sosiaalidraama köyhän ja väkivaltaisen ympäristön traumatisoimista nuorukaisista, jotka etsivät rikollispiireistä korviketta perhe-elämälle. Scorsesen elokuva puolestaan kertoo tarinan päähenkilöiden omasta näkökulmasta, ja siten välittää rikollisen elämäntavan viehätyksen. Henryn, Tommyn ja Jimmyn elämäntapa näyttäytyy kiehtovana ja kiihottavana pelinä, jossa alati läsnä oleva väkivaltaisen kuoleman vaara vain nostaa panoksia ja tekee pelaamisesta entistä koukuttavampaa.

Mutta Scorsese kuvaa myös asian kääntöpuolen, jota Smithin artikkeli ei käsittele lainkaan. Kaikesta pintapuolisesta loistokkuudestaan huolimatta päähenkilöiden elämäntavassa on jotakin patologista. Se on pohjimmiltaan joutilasta rellestystä, joka perustuu tavallisten ihmisten loismaiselle ja väkivaltaiselle hyväksikäytölle. Rikolliselämän äärimmäinen kiihkeys tekee kaiken paikoilleen asettumisen ja pitkän aikavälin suunnittelun mahdottomaksi: gangsterit ovat liikkeellä kellon ympäri, hoitamassa hämäriä liiketoimiaan ja pitämässä hauskaa, perheitään he näkevät muutaman tunnin verran viikossa. Sellainen elämä ei voi levätä kestävällä pohjalla, ja väistämätön rappio vyöryy esiin Mafiaveljien jälkipuoliskolla.

Veljeskunta osoittautuu elokuvan mittaan joksikin aivan muuksi kuin miltä se aluksi näytti. Henry huomaa vankilassa ollessaan, etteivät hänen vapaalla olevat rikoskumppaninsa lupauksista huolimatta autakaan hänen perhettään, ja hän alkaa pyörittää muiden selän takana huumebisnestä taatakseen vaimolle ja lapsille elannon. Tommy taas osoittautuu yhä selvemmin psykopaatiksi, jonka ennakoimattomat väkivallanpurkaukset tuovat ongelmia hänen ystävilleen ja johtavat lopulta hänen kuolemaansa. Jimmy taas kadottaa luottamuksensa muihin ja alkaa murhauttaa rikoskumppaneitaan estääkseen poliisia pääsemästä hänen jäljilleen. Veljeys väistyy paranoian ja häikäilemättömän omanvoitonpyynnin tieltä, kun paras ystävä saattaa milloin tahansa ampua luodin takaraivoon. Lopullinen hajoaminen tapahtuu, kun Henry päättää itseään ja perhettään suojellakseen rikkoa veljeskunnan pyhintä lakia: hän ilmiantaa entiset rikostoverinsa ja menee mukaan FBI:n todistajansuojeluohjelmaan.

Kenties Mafiaveljien veljeskunnan kestämättömyys johtuu siitä, että se on alkujaankin rakennettu fantasialle – puoleensavetävälle mutta kovin puberteettiselle haaveelle elämästä vailla veljeskunnan ulkopuolisia sitoumuksia. Unelman toteuttamisyritys johtaa paitsi törmäyskurssille yhteiskunnan kanssa, myös sisäiseen hajaannukseen. Ahneus ja vainoharhaisuus vievät voiton keskinäisistä siteistä, sillä veljeskunnalla ei ole viime kädessä muuta tavoitetta kuin helppo rikastuminen ja hauskanpito.

Mafiaveljien miesyhteisön kuvausta on hedelmällistä verrata toiseen modernin amerikkalaisen elokuvan merkkiteokseen, Michael Ciminon Kauriinmetsästäjään. Myös se kuvaa tiivistä veljeskuntaa, jonka kasvualustana on teollisen Amerikan paikallisyhteisöllisyys ja joka joutuu käymään läpi traagisia vaiheita. Ratkaiseva ero on siinä, että Mafiaveljien veljeskunta hajoaa mutta Kauriinmetsästäjän kestää.


Kauriinmetsästäjän miesliittouma on toki muutenkin hyvin kaukana gangsterijoukosta. Sen jäsenet eivät ole työtä vieroksuvia eivätkä asetu yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan vaikuttavat jokseenkin tyytyväisiltä vaatimattomaan mutta vakaaseen asemaansa. He ovat nuoria venäläistaustaisia miehiä, jotka työskentelevät pennsylvanialaisen pikkukaupungin terästehtaalla. Vapaa-aikanaan he käyvät keilaamassa ja kapakoissa, ja erityisen keskeiseen rooliin nousee yhdessä metsästäminen. Mutta muuten heidän yhteinen ajanviettonsa muistuttaa monella tapaa Mafiaveljien päähenkilöiden vastaavaa: he testaavat toisiaan keskinäisellä suunsoitolla, vaimot ja tyttöystävät eivät ole läsnä, juhliminen on usein riehakasta.

Veljeskunta on tiivis, mutta joukosta erottuu kiintoisalla tavalla kaksi miestä. Mike (Robert De Niro) on porukan harvasanainen individualisti: hän suhtautuu metsästysretkiin paljon vakavammin ja intohimoisemmin kuin muut ja toteaa elokuvan alkujakson aikana, että ellei hänen luotettu ystävänsä Nick (Christopher Walken) olisi mukana, hän metsästäisi mieluummin yksin. Mikessa on synnynnäisen johtohahmon yksinäisyyttä, ja hänen kykynsä pitää ryhmä koossa vaikeissa tilanteissa paljastuukin myöhemmin. Alusta saakka Mike on jonkinlainen maskuliininen ideaalityyppi. Hän on hiljainen muttei ujo, varautunut mutta lämmin, naisten suosima muttei naistenkaataja. Hän ottaa metsästyksen traditiot ja kunniasäännöt tosissaan eikä arvosta sellaisia metsästäjiä, jotka ampuvat olutpöhnässä kaikkea liikkuvaa. Hänen ja Nickin tyttöystävän Lindan (Meryl Streep) välillä on romanttinen jännite, mutta hän jättää naisen rauhaan koska tämä kuuluu toiselle miehelle. Kaiken kaikkiaan miehiset ominaisuudet ovat Mikessa optimaalisessa tasapainossa: hänessä ei ole mitään liiallista eikä teeskenneltyä.

Stan (John Cazale) on puolestaan heikko lenkki, joka ei osaa sisäistää joukon sosiaalista koodia. Hän suuttuu muiden naljailusta ja menee omassa suunsoitossaan liian pitkälle. Hän uhoaa ja pullistelee, mutta jättäytyy kuitenkin jatkuvasti toisten avun varaan. Stanissa on jotakin naismaista, mikä ilmenee etenkin jatkuvassa oman ulkonäön tarkkailussa, ja hänen mukanaan kanniskelemansa pieni revolveri symboloi oivallisesti hänen kömpelöitä yrityksiään olla miehekäs. Silti hänetkin hyväksytään mukaan joukkoon, vaikka muut pitävätkin häntä jokseenkin ärsyttävänä.

Kauriinmetsästäjän veljeskuntaa ei tee traagiseksi kestämätön ja tuhoisa elämäntapa, vaan ulkopuolinen voima: Vietnamin sota, johon Mike, Nick ja Steve (John Savage) joutuvat lähtemään. Sota rikkoo säännöstön, jonka mukaan he ovat tottuneet elämään rauhan aikana. Elokuva asettaa vastakkain metsästyksen ja sodan. Metsästyksessä väkivalta on kirjoittamattomien sääntöjen ja ikivanhojen perinteiden rajoittamaa. Elokuvassa usein toistuva hokema ”one shot” tarkoittaa metsästäjien kunniasääntöä, jonka mukaan kauris on kaadettava yhdellä laukauksella – jos ensimmäinen laukaus menee ohi, saalis on ansainnut henkensä ja se pitää päästää karkuun. Sodassa väkivalta on kaoottista, sattumanvaraista ja sääntelemätöntä. Sen symboliksi nousee venäläinen ruletti, jota mieskolmikko pakotetaan Vietcongin sotavankeina pelaamaan.

Sotakokemus vaikuttaa miehiin eri tavoin. Mike kohoaa sankariksi, joka pelastaa ystävänsä varmalta kuolemalta ja pakenee heidän kanssaan sotavankeudesta. Stevesta tulee raajarikko, joka kotiin päästyään yrittää eristäytyä ulkomaailmalta veteraanisairaalaan. Nick ei toivu vankeudessa saamistaan traumoista, vaan katoaa Saigonin salakapakoihin pelaamaan venäläistä rulettia rahasta. Elokuvan loppujakso kuvaa Miken kotiinpaluuta, hänen yritystään sopeutua jälleen rauhanajan elämään ja korjata se minkä sota on rikkonut.

Elokuvan loppupuoliskon metsästysjakso osoittaa, että painajaismainen sotakokemus ei ole murtanut Mikea sisäisesti. Hän saa vuorilla kauriin tähtäimeensä, mutta kivääri tärähtää ratkaisevalla hetkellä ja hän ampuu ohi. Hän pitäytyy vanhassa metsätäjän koodissa ja päästää eläimen menemään – nihilistinen väkivalta ei ole saanut hänestä otetta. Mike päättää myös lunastaa ystävilleen antamansa lupauksen, ettei jätä heitä pulaan. Hän tuo Steven sairaalasta kotiin ja palaa Saigoniin etsimään Nickiä. Vaikkei hän lopulta pystykään pelastamaan liian syvälle pimeyteen vajonnutta ystäväänsä, hän on tehnyt kaikkensa. Veljeskunnan sisäinen lojaalisuus ei ole pettänyt ankarassakaan kokeessa.

Kauriinmetsästäjä päättyy Nickin hautajaisiin, jossa veljeskunta on jälleen koolla yhtä jäsentä suppeampana. Nyt paikalla ovat myös puolisot ja lapset. Siinä missä Mafiaveljissä perheen ja veljeskunnan välillä vallitsee sovittamaton skisma, Kauriinmetsästäjässä veljeskunnan keskinäinen lojaalisuus tukee perhettä ja estää sitä hajoamasta. Steve on onnistunut palaamaan vaimonsa ja lapsensa luo, koska Mike ei ole hylännyt häntä. Monitulkintaiseksi jäävä katseenvaihto Miken ja Lindan välillä vihjaa, että koettu menetys saattaa tuoda heidät yhteen. Loppukohtauksen tunnelma on surumielinen, muttei lohduton.

Mafiaveljet ja Kauriinmetsästäjä ovat tyyliltään ja lähestymistavaltaan miltei toistensa vastakohtia. Scorsese aloittaa kiivasrytmisen elokuvansa rakentamisen ruohonjuuritasolta, pienestä ja konkreettisesta kohti yhä laajempia kokonaisuuksia. Cimino taas piirtää lavean traagisen kehyksen, jonka hän sitten täyttää verkkaiseen tahtiin yksityiskohdilla. Mutta molempia filmejä yhdistää miehisen toveruuden, male bondingin, ymmärtävä mutta sen pimeät puolet tiedostava analyysi. Ne kuvaavat oivaltavasti sitä, miten elinympäristö, historian mullistukset, sosiaalinen asema ja itse asetetut tavoitteet muovaavat veljeskunnan elämää ja kohtaloa. Yksi veljeskunta luo oman tragediansa, toinen luo puitteet tragediasta selviytymiseen.


keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Kaunottaret jotka rakastavat hirviöitä














"He Hit Me (And It Felt Like A Kiss)" on lauluyhtye The Crystalsin vuonna 1962 levyttämä kappale. Jo ilmestyessään se herätti laajaa paheksuntaa ja jäi vähäiselle radiosoitolle, koska sen sanoituksen katsottiin oikeuttavan miesten harjoittaman perheväkivallan. Kappaleessa nainen ilahtuu miesystävänsä väkivaltaisuudesta, koska se todistaa hänen mielestään rakkaudesta:

He hit me and it felt like a kiss
He hit me and I knew he loved me
If he didn't care for me
I could have never made him mad
But he hit me and I was glad

Sanoitus ei ollut Phil Spectorin tai muun miespuolisen hittitehtailijan käsialaa. Sen oli kirjoittanut Carole King, ja se perustui hänen kollegansa Eva Boydin eli Little Evan kertomaan. Boydin poikaystävä mukiloi häntä säännöllisesti, ja kun King oli kysynyt miksi Boyd sieti sellaista kohtelua, hän oli vastannut aivan vilpittömästi, että mies löi koska rakasti häntä.

En lainkaan ihmettele, että "He Hit me (And It Felt Like A Kiss)" on naisen käsialaa. Kukaan mies ei olisi rohjennut kirjoittaa sitä: naisen lyöminen oli tuolloin ja on edelleen niin voimakas kulttuurinen tabu, että sen ymmärtäminen toisi miehelle helposti hylkiön maineen. Naisen pahoinpitelemistä pidetään etovana ja raukkamaisena, eivätkä nekään miehet jotka sitä harrastavat kehuskele sillä julkisesti. Mutta laulu sohaisi myös toista, vielä suurempaa tabua: sitä, että osa naisista näyttää selvästi pitävän brutaaleista otteista ja hakeutuvan kovakouraisten miesten seuraan.

Laulu on pohjimmiltaan erittäin oivaltava kuvaus tiettyjen parisuhteiden dynamiikasta. Nainen ajattelee miehestä aina vain hyvää ja pysyy hänen rinnallaan, vaikka tämä on jo lukemattomia kertoja osoittautunut arvaamattomaksi, väkivaltaiseksi ja paranoidisen mustasukkaiseksi. Jossakin vaiheessa mies tappaa hänet raivonpuuskan aikana. Jotkut sellaisetkin naiset, jotka onnistuvat irtaantumaan tällaisesta suhteesta, löytävät nopeasti uuden partnerin joka toimii aivan edeltäjänsä tapaan. Eräs tällainen nainen oli brittiläinen Emma Humphreys, jonka naisasiaväki sai vapaaksi vankilasta, jossa hän oli istunut jonkin aikaa tapettuaan poikaystävänsä 16-vuotiaana. Humphreysin puolesta kampanjoineet vetosivat siihen, että poikaystävä oli pahoinpidellyt häntä pitkään ja poikkeuksellisen julmasti ja eräänä päivänä Humphreys oli vain saanut tarpeekseen. Paitsi että hän ei sittenkään saanut: oltuaan kymmenen päivää vapaana hän myönsi haastattelussa olevansa jälleen suhteessa miehen kanssa, joka "läimäytteli" häntä. Lisäksi hän kertoi pitävänsä moista aivan normaalina ja totesi, että "Ellei mies lyö, ei hän rakastakaan." Humphreys vietti loppuelämänsä siirtyen yhden raakalaisen käsivarsilta toisille ja kuoli lopulta loppuun ajettuna lääkkeiden yliannostukseen.

Humphreysia pidetään nykyään paraatiesimerkkinä naisuhrista, jonka haavoittuvuutta häikäilemättömät miehet käyttivät hyväkseen. Hänen kotiolonsa olivat olleet rikkinäiset ja väkivaltaiset, ja kenties hän noudatti kotoa saamaansa mallia jokaisessa teini- ja aikuisiän miessuhteessaan. Kenties hänen itsetuntonsa mureni olemattomiin yhä uusissa väkivaltaisissa suhteissa eikä hän osannut enää odottaa muuta. Mutta olivatpa Humphreysin vaikuttimet millaiset tahansa, yksi seikka on varmaa: hän piti raaoista, määräilevistä ja arvaamattomista miehistä. Kukaan ei parittanut häntä väkisin miesystävilleen, hän valitsi heidät itse. Kulttuurissa, jossa ei tunneta järjestettyä avioliittoa tai morsiamenryöstöä nainen päättää itse millaisen miehen hyväksyy kumppanikseen.

"Pahojen poikien" vetovoima vastakkaiseen sukupuoleen tunnetaan yleisesti, ja se pätee myös pojista pahimpiin. Charles Mansonin seuraajista valtaosa oli naisia, joista hän keräsi itselleen haaremin. Steen Christensen nai vankilassa ollessaan suomalaisen naisen, joka synnytti sittemmin hänelle kaksi lasta. Christensen valikoi morsiamensa lukemattomien hänelle rakkauskirjeitä vankilaan lähettäneiden naisten joukosta, eikä kyseinen nainen suinkaan ollut mikään epätoivoinen tapaus, vaan elämässään menestynyt entinen SM-tason hiihtäjä. Myös Anders Breivik saa päivittäin rakkaus- ja kosintakirjeitä selliinsä. Tällaisia "vankilabändäreitä" on paljon enemmän kuin yleisesti uskotaankaan, ja asiaa tutkineet pitävät heidän vaikuttimiaan mysteerinä. Heidän viehtymystään ei voi selittää perheoloilla tai muilla sosiaalisilla tekijöillä: heitä löytyy kaikista ikäluokista ja yhteiskuntakerroksista, ja useimmat heistä ovat kaikilla tavanomaisilla mittapuilla arvioituna henkisesti tasapainoisia. Jotkut näistä naisista ovat ennestään naimisissa ja hylkäävät mukavan ja kunnollisen miehensä sosiopaattisen murhaajan, sarjaraiskaajan tai pedofiilin takia.

Niin miehillä kuin naisilla on seksuaalisuudessaan pimeä puoli. Miehillä se ilmenee aggressiivisena ja saalistavana seksuaalikäyttäytymisenä, naisilla tällaisen käyttäytymisen ihannointina ja suosimisena. Paljaimmillaan naisten pimeä puoli näkyy edellä kuvatuissa raakalaisten perässä juoksijoissa, vaikka he sinänsä edustavatkin naisten vähemmistöä. Mutta heidän ohellaan lukemattomat naiset haaveilevat, ainakin salaa, alkukantaisesta uroksesta joka ottaa mitä haluaa ja panee heidät kuriin vaikka väkisin. Aihe on tabu, koska feminististen sukupuolimyyttien mukaan nainen kuin nainen kaipaa kunnioittavaa miestä, joka suhtautuu häneen tasa-arvoisena kumppanina, ottaa hänen tarpeensa huomioon ja kysyy häneltä aina lupaa. Näiden myyttien mukaan seksuaalisuus on pohjimmiltaan tai siitä voi kehittyä siisti, turvallinen ja tasa-arvoinen kanssakäymisen muoto. Aihe on tabu myös miesten perinteisissä ritarillisissa myyteissä, jotka esittävät naiset siveinä ja hentoina kukkasina joita on ihailtava etäältä ja kosketukseen päästessä kohdeltava mahdollisimman hellävaroen.

Feministiseen myyttikudelmaan kuuluu laajalti hyväksytty hokema, että raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa, vaan siinä on kyse vallasta. Hokemassa unohdetaan, että melkein kaikessa seksissä on kyse myös vallasta. Sen tajutakseen ei tarvitse ajatella sadomasokistisia leikkejä. Se näkyy jo yhdyntään liittyvissä kielikuvissa: nainen "otetaan", hän "antautuu", miehen penis vertautuu ampuma-aseeseen tai puukkoon jne. Itse yhdyntä on tapahtuma, jossa mies tunkeutuu voimalla naisen sisään eläimellisessä, ekstaattisessa mielentilassa jollaisen hän harvoin saavuttaa sivilisoituneessa arkielämässä. Raiskaus on tämän aktin äärimuoto eikä naisten seksifantasiana mitenkään harvinainen, vaikka kukaan tuskin haluaisi oikeasti kokea sitä.

Ihailemme vastakkaisessa sukupuolessa niitä ominaisuuksia, joita omaltamme puuttuu. On luonnollista, että nainen viehättyy miehen voimasta, aggressiosta ja dominoivuudesta - vähintäänkin makuuhuoneessa. Murhaaja, raiskaaja tai pahoinpitelijä ilmentää näitä ominaisuuksia suoraviivaisimmalla mahdollisella tavalla ja vetoaa siksi niihin naisiin, joiden seksuaalisuuden primitiiviset pohjavirrat ovat erityisen vuolaat. Useimmat naiset puolestaan viehättyvät kyseisten ominaisuuksien vähemmän räikeistä ilmauksista. Mutta naisten tunteet ovat ristiriitaiset. Miehen voima, aggressio ja dominoivuus ovat heille myös uhka ja pelon aihe. Niiden avulla mies voi hallita heitä, tarpeen vaatiessa alistaa heidät täydellisesti. Vuosituhansien ajan miehet ovat olleet hallitseva sukupuoli viime kädessä isomman kokonsa, väkevämpien voimiensa ja suuremman aggressiivisuutensa takia. Kuten olen monesti todennut, naisten suuri liikkumavara moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa johtuu siitä, että miehet sallivat sen heille.

Edellä sanottu pätee myös feministeihin, kenties erityisesti juuri heihin. Jotkut heistä epäilemättä aivan aidosti pitävät jättikokoisia silmälaseja käyttävistä, intialaista kasvisruokaa yhteisessä kodissa valmistavista profeministimiehistä joiden testosteronitasot ovat naarasmarsun luokkaa, mutta he edustavat viiteryhmänsä vähemmistöä. Huomattavasti useammat puhuvat kyllä virallisissa yhteyksissä miesten tunnetaidoista ja vaihtoehtoisista maskuliinisuuksista mutta kapsahtavat yksityiselämässään ensimmäisen vastaantulevan moottoripyöräjengiläisen tai bodarin kaulaan. Eräs tuntemani mies, joka eli vuosikaudet täysiverisen rentun ja naistenkaatajan elämää, kertoi että jokainen hänen matkaansa kapakasta lähtenyt feministinainen oli makuuhuoneessa pyytänyt häneltä ruoskimista. Kuvaus saattaa olla liioiteltu, mutta tuskin paljon. Omista seurustelu- ja sukupuolisuhteistani olen oppinut ainakin sen, että paras tapa saada itsenäisyyttään ja emansipoituneisuuttaan korostavan naisen pikkuhousut kostumaan on lyödä nyrkillä pöytään ja käskeä olemaan hiljaa silloin kuin mies puhuu. Paradoksaalista kyllä, suhteet sellaisten naisten kanssa jotka hyväksyvät sukupuolten eroavaisuudet ja mukautuvat perinteisempiin sukupuolirooleihin ovat olleet monta astetta lähempänä sitä tasavertaista kumppanuutta jota feministit pitävät virallisena ihanteenaan, eikä niissä tunnu luontevalta turvautua noin vulgaareihin voimannäyttöihin.

Feministeille pelon ja viehtymyksen ristiriita on erityisen hankala. Modernissa yhteiskunnassa naisilla on enemmän poliittista ja taloudellista valtaa kuin koskaan aiemmin, ja on selvää että miehinen vallanhimo, aggressio ja taipumus väkivaltaan muodostavat potentiaalisen uhan saavutetuille eduille. Niinpä lähes kaikki miehiin kohdistuva feministinen aktivismi perustuu miesten nöyryyttämiseen ja sosiaaliseen kastroimiseen. Mutta feministitkään eivät ole androgyynisiä astraaliolentoja vaan naisia, ja kesytetty kuhnurimies ei sittenkään oikein vetoa heihin. Ja mikä kiusallisinta, hekin tarvitsevat miehisyyden primitiivisempää puolta heti kun asiat eivät menekään niin kuin niiden pitäisi. Kun SDP:n kannatus saavutti historiallisen aallonpohjan vuonna 2013, puolueen feministiksi julistautuva europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari syytti miespuolisia demareita "nynneröiksi".

Erityisen hyvin feministien ristiriitaista tempoilua ilmentää se loputon ymmärtämys, jota he osoittavat erityisen sovinistisista ja miesvaltaisista kulttuureista saapuvia maahanmuuttajia kohtaan. Kun Afrikasta tai Lähi-Idästä tulleiden miesten tekemien seksuaalirikosten suuri määrä nousee puheenaiheeksi, he kuittaavat asian "raiskaavathan suomalaisetkin" -argumentilla. Heille todellinen bête noire on edelleen kantasuomalainen mies, joka on säyseämpi ja huomaavaisempi kuin koskaan. Näkyykö tässä tiedostamaton turhautuminen kesyksi käyneeseen valkoiseen mieheen ja kaipuu sellaiseen kulttuuriin, jossa omia epäkorrekteja fantasioita voi paremmin toteuttaa naisen ollessa kauppatavaran ja keittiöorjan asemassa?

Modernin naisen suhtautuminen miehisyyden hiomattomiin ja alkukantaisiin ulottuvuuksiin murentaa sivilisaatiota kahdella tavalla. Yhtäältä ne naiset, jotka jatkuvasti suosivat parinvalinnassaan "jännittäviä" öykkäreitä kunnollisten puolisoehdokkaiden kustannuksella pitävät yllä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, raiskauksia ja ylipäätään kaikenlaista miesten antisosiaalista käyttäytymistä. Toisaalta ne naiset, jotka pyrkivät "uudistamaan maskuliinisuutta" juurimalla siitä kaiken hyökkäävyyden ja dominanssin tavoittelun tekevät miehistä vätyksiä, joista ei ole suojelemaan heitä ja heidän jälkikasvuaan tilanteessa, jossa yhteiskunta ajautuu vakavaan kriisiin. Tämän sopan naiset ovat keittäneet itse. Feminismi ei ole onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, ainoastaan sen jalostuneet muodot, ja ilman niitä yhteiskunta joko suistuu kaaokseen tai veltostuu toimintakelvottomaksi.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Mitä voimme oppia prosenttijengeiltä?


















"Jos haluat kulkea Miehen tietä, jos haluat edesauttaa kunnian ja miehisten hyveiden paluuta, jos haluat kovettaa itsesi epävarmaa tulevaisuutta vastaan – perusta jengi." Näin kirjoittaa Jack Donovan kulttimaineen saavuttaneessa kirjassaan The Way of Men (2012). Donovan jättää, luultavasti tarkoituksella, avoimeksi kysymyksen, millaisia jengejä pitäisi tarkkaan ottaen perustaa. On kuitenkin eräs miesten jengiytymisen muoto, joka sai alkunsa jo toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja on herättänyt siitä saakka niin pelkoa, ihailua kuin uteliaisuuttakin: niin sanotut prosenttijengit.

Prosenttijengin käsite on peräisin rikosjournalisti Mika Mölsän kirjasta Prosenttijengit - Moottoripyöräkerhot ja järjestäytynyt rikollisuus Suomessa (2008), ja sillä tarkoitetaan moottoripyörä- ja rikolliskerhoja, jotka kantavat näkyviä jengitunnuksia ja ovat tietoisesti asettuneet laillisen yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolelle. Vuonna 1947 Yhdysvaltain moottoripyöräharrastajien järjestö AMA (American Motorcycle Association) totesi julkilausumassaan, että vain yksi prosentti moottoripyöräharrastajista kuuluu rikollisiin ja hulinoiviin pyöräjengeihin ja loput ovat kunnon kansalaisia. Tästä lähinnä sopeutumattomista sotaveteraaneista koostuvien jengien jäsenet saivat kimmokkeen kiinnittää 1%-merkin asuihinsa. Vinoneliön muotoinen merkki vakiintui outlaw-motoristien tunnukseksi, jolla he julistivat ylpeästi yhteiskunnanvastaisia asenteitaan. Nämä motoristit alkoivat järjestäytyä entistä tiiviimmin, ja vuonna 1957 perustettiin legendaarinen moottoripyöräjengi Hells Angels eli Helvetin enkelit, joka sittemmin on perustanut osastojaan 22 eri maahan. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin syntyi vastaavanlainen jengi Bandidos, josta tuli Enkeleiden merkittävin kilpailija.

Suomi on tiettävästi ainoa maa, jossa nahkaliiveihin kiinnitetyn prosenttitunnuksen ovat omaksuneet myös muutamat rikollisjärjestöt, joilla ei ole mitään tekemistä moottoripyöräilyn kanssa. Natural Born Killers (N.B.K.) ja Rogues Gallery kopioivat tyylinsä suoraan moottoripyöräjengiläisiltä, ja prosenttijengeiksi voi lukea M.O.R.E.- ja Bats-jengit, jotka eivät kanna liivejä mutta ilmaisevat elämäntapavalintansa tatuoinnein.

Moottoripyöräjengeillä on pontimenaan pyöräharrastus ja biker-kulttuurin romanttinen eetos irrallisesta, vapaasta elämäntavasta, johon valtavirtayhteiskunnan säännöt eivät ulotu. Tämän takia kaikki eivät pidä niitä "puhtaina" rikollisjärjestöinä. Jengit myös haluavat antaa itsestään julkisen kuvan pelkkinä elämäntavan yhteen liittäminä miehinä, joilla on luja keskinäinen solidaarisuus. Siitä huolimatta niiden jäsenet ovat rahoittaneet elämäänsä rikollisuudella, joka on vähintäänkin puolijärjestäytynyttä. Hells Angelsin, Bandidosin ja puhtaasti kotimaisen Cannonballin jäsenet ovat syyllistyneet muun muassa huumekauppaan, kiristykseen, ryöstöihin, väkivaltaiseen velanperintään, salakuljetukseen ja murhiin. Jengit ovat käyneet keskenään sotia, joissa vastapuolen väkeä on pahoinpidelty ja tapettu. Muut prosenttijengit, joista osa toimii yhteistyössä moottoripyöräkerhojen kanssa, eivät puolestaan ole koskaan antaneetkaan toiminnalleen muuta perustetta kuin rikosten tekemisen.

Prosenttijengit ovat miesten kerhoja eli veljeskuntia, joihin ei oteta naisia jäseniksi, vaikka useimmilla niiden jäsenillä on vaimo tai naisystävä. Jäsenistö muodostuu pääosin työväenluokkaisista miehistä, tosin mukana on myös joitakin akateemisesti koulutettuja ja yrittäjiä. Jengeillä on myös omat tarkkaan määritellyt sääntönsä ja kunniakoodinsa, joiden ydin on veljien puolustaminen jokaisessa tilanteessa. Ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa jäsentä tulee auttaa, olipa hyökkäyksen syy mikä tahansa, eikä yhteiskunnan lakien rikkominen ole syy jättää veljeä pulaan. Keskeistä ryhmän kunnialle on koskemattomuusperiaate, jonka mukaan jokainen loukkaus on kostettava. Verikostoa muistuttava periaate on johtanut irrationaalisilta näyttäviin kostonkierteisiin - näin kävi varsinkin Hells Angelsin ja Bandidosin välisessä "suuressa pohjoismaisessa jengisodassa", joka järkytti yhteiskuntarauhaa Suomessakin. Tuolloin Helsingissä ammuttiin eräs Bandidosin jäsen kadulla ja Hells Angelsin päämajaan iskettiin singolla. Jengiläisen kunnia liittyy myös ulkoisiin tunnuksiin, erityisesti liiveihin, joiden käytöstä on tarkat säännöt. Liivit päällä ei saa ajaa autoa, nukkua, sammua tai oksentaa, ja liivien riisuminen väkisin on pahin loukkaus jengiläisen kunnialle.

Mölsän Prosenttijengit antaa kuvan puolisotilaallisesti järjestäytyneestä miesyhteisöstä. Prosenttijengit jakautuvat sotilasorganisaatioiden tapaan upseereihin ja rivimiehiin, ja jälkimmäisten on kaikissa tilanteissa toteltava ensin mainittujen käskyjä. Hierarkia on kansainvälinen, ja ylintä valtaa käyttää Yhdysvalloissa sijaitseva korkein johto. Jäsenkokelaat eli prospectit ovat alokkaan asemassa ja joutuvat toimimaan johtajien juoksupoikina ja olemaan heidän käytettävissään 24 tuntia vuorokaudessa. Toinen helposti syntyvä mielikuva on primitiivinen ja sotaisa heimo. Kuten jotkut heimokansat, prosenttijengit elävät kroonisessa sotatilassa: rauhansopimuksiakin tehdään, mutta joka hetki on jokin kilpaileva ryhmittymä, jonka kanssa ollaan väkivaltaisessa konfliktissa. Kohdatessa vihollisjengin jäsen pyritään mukiloimaan tai tappamaan. Jengien elämäntapaan liittyy myös paljon sellaista itsetarkoituksellista väkivaltaa, jota heimosotia tutkineet kutsuvat "miehiseksi demonisuudeksi". Mölsän haastattelema entinen moottoripyöräjengiläinen kertoo:

Monta kertaa tilanne on vaan ollut sellainen, että siihen on ajauduttu. Ensin on ollut kamppailua ja sitten asiat on vaan menneet siihen malliin... Vastapuolen suuvärkki on ollut sellainen, ettei se ole miellyttänyt...

Väkivalta voi olla myös jengin sisäistä: jäseniä, jotka ovat käyttäneet jengin varoja väärin, puhuneet liian avoimesti viranomaisille tai muuten tyrineet, mukiloidaan kurinpitomielessä. Mielenkiintoinen on myös edellä siteeratun entisen jengiläisen väite, että tappelut syntyvät usein mustasukkaisuudesta, kun joku on pitänyt jonkun toisen naista: "Varmaan 90 prosenttia jäsenten ja jengien välisistä riidoista syntyy naisen takia." Tässä mielessä prosenttijengit eivät eroa tavanomaisista miesten kaveripiireistä ja muista yhteenliittymistä: vakavimmat riidat syntyvät yleensä silloin, kun joku vie naisen toisen nenän edestä tai tulee liian läheiseksi toisen puolison kanssa.

Kaikesta edellä kerrotusta käynee ilmi, että prosenttijengit eivät ole mitenkään ihanteellinen miesten yhteisöllisyyden muoto. Rikollinen elämäntapa, johon kuuluu alituinen väkivallan ja vankilaan joutumisen riski tuskin vetoaa kuin marginaaliseen joukkoon miehiä. Sama pätee jengien sotilaalliseen hierarkiaan. On toki sellaisia miehiä, jotka viihtyvät muukalaislegioonassa tai jossakin munkkiyhteisössä, mutta useimmille oma rauha ja oma päätäntävalta käyvät yhä tärkeämmiksi iän myötä. Erityisen epämiellyttäväksi prosenttijengin tekee se, ettei siitä voi erota vaivattomasti. Moottoripyöräkerholainen menettää erotessaan omistamansa pyörän kerholle ja joutuu joissakin tapauksissa maksamaan erorahan, Natural Born Killersillä on ollut tapana katkaista eroavan jäsenen pikkusormi. Jos mies ei voi vain lähteä veljeskunnasta, hän on vangin asemassa - juuri vapaaehtoinen osallistuminen, tai vähintäänkin vapaaehtoisuuden illuusio, erottaa vapaan miehen orjasta.

Prosenttijengien jyrkkä hierarkkisuus ja mielivaltaisen tuntuiset säännöt kumpuavat siitä, että ne elävät alituisen uhan alla. Niitä uhkaavat sekä virkavalta että kilpailevat jengit. Sotaa käyvässä yhteisössä selkeä komentorakenne ja ankara kuri ovatkin perusteltuja, ja valtaosa miehistä suostuu alistumaan sellaisiin kun yhteisöön kohdistuu jokin konkreettinen uhka. Mutta tavallisen suomalaismiehen silmissä prosenttijengien väliset vihamielisyydet ovat yhtä käsittämättömiä kuin hutujen ja tutsien tai sunnien ja shiiojen väliset. Harva haluaa ehdoin tahdoin liittyä yhteisöön, joka käy jatkuvaa ja perusteiltaan hämärää sotaa toista samantyyppistä vastaan.

Mutta jos on kiinnostunut miesten yhteenliittymistä ja kunniaryhmistä ylipäätään, on mahdoton ohittaa prosenttijengien myönteisiä puolia. Esimerkiksi moottoripyöräjengi on suuri ja tehokas verkosto, jonka kautta töitä, naisia, kontakteja, taloudellista ja henkistä tukea ja ylipäätään kaikkea mahdollista liikkuu sinne missä sitä tarvitaan. Tällainen organisaatio todella tukee vaikeuksiin joutunutta veljeä muutenkin kuin taputtamalla selkään. Prosenttijengit ovat perustaneet rahastoja, joilla tuetaan esimerkiksi vankilaan joutuneita jäseniä ja myös heidän perheitään. Näin jengi paitsi auttaa miehiä, myös vahvistaa avio- ja perhesiteitä. Lisäksi jengien piirissä syntyy yritystoimintaa: jengiläiset perustavat moottoripyöräkorjaamoja, tatuointiliikkeitä ja järjestävät toisilleen töitä sellaisissa.

Kaveripiirit ja harrastuskerhot eivät kykene tarjoamaan miehille tällaista organisoitua solidaarisuutta. Ne voivat kyllä poikia kestäviä ystävyyssuhteita yksilöiden välillä, mutta harvemmin kovin tiivistä yhteisöllistä sidettä. Harrastuskerhoissa miehet ovat kiinteässä yhteydessä vain silloin kun käyvät metsällä tai kalassa, kokoontuvat pelaamaan korttia tai jalkapalloa, tms. Kaveriporukat taas hajoavat viimeistään silloin, kun kukin tahollaan perustaa perheen. Yhteiskunnanvastaisilla prosenttijengeillä on selvästikin jotain, mikä löyhemmiltä yhteenliittymiltä puuttuu, eivätkä ne varmasti pidä rivejään yhtenäisinä pelkällä pelolla.

Kestävät yhteisölliset siteet ovat yleensä uskonnollisia, taloudellisia tai biologisia - tai kaikkia näitä samanaikaisesti. Prosenttijengin perustana ovat taloudelliset intressit: on yhteisiä, laillisia ja laittomia, liiketoimia. Jokaisen jäsenen toimeentulo on enemmän tai vähemmän kiinni jengistä ja yhteistyöstä muiden jengiläisten kanssa. Verkosto on sellainen, johon kuulumisesta on selvää etua, ja siksi sen puolesta ollaan myös valmiita uhrautumaan ja siirtämään omat intressit sivuun silloin kun yhteinen etu sitä vaatii. Kyse on siis jostain paljon vakavammasta kuin yhdessä hengaamisesta ja harrastamisesta.

Jälkiteollisessa kaupunkiympäristössä, jossa useimmat työt ovat yhdentekeviä toimisto- tai palvelutöitä, on ilmeisen vaikeaa käynnistää tällaisia joukkoa yhteen sitovia projekteja. Ainakin ihmisiä on vaikea motivoida ja aktivoida sellaiseen. Kypsään vaiheeseen kehittynyt kapitalismi ei näytä suosivan liittoutumista tai jengiytymistä, yleisempi toimintamalli on yksilöiden välinen kilpailu ja pudotuspeli. Sosialistisissa maissa, joiden yhteiskuntajärjestelmä epäonnistui jatkuvasti kansalaistensa perustavanlaatuisimpienkin tarpeiden tyydyttämisessä, oli paljon epävirallisia yhteistoiminnan ja keskinäisen auttamisen verkostoja. Ihmiset kävivät aktiivisesti vaihtokauppaa tavaroista ja palveluksista, korjasivat toistensa viallisia laitteita, hoitivat yhteisiä kasvimaita, perustivat maanalaisen kirjallisuuden levityskanavia... Oma vauras "kansalaisyhteiskuntamme" on paljon passivoivampi ja saa ihmiset viihtymään yhä enemmän omissa oloissaan. Jos yrittää saada aikaan jotain niinkin yksinkertaista kuin kaveriporukan yhteistä punttisalia, törmää välittömästi selityksiin ajan ja rahan puutteesta.

Sellaisten herrakerhojen ja veljeskuntien, joita kirjassani Kunnia kehotin perustamaan, pitäisi joka tapauksessa ymmärtää yhteisten etujen, yhteen hiileen puhaltamisen ja keskinäisen riippuvuuden merkitys. Toimivilla miesten verkostoilla voisi nimittäin parantaa miesten sosiaalisia asemia merkittävällä tavalla. Helsingissä vaikkapa vuokra-asunnon menettäminen on varsinkin poikamiehelle katastrofi, joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa miesten asuntolaan tai siltojen alle. Prosenttijengiläisen tuskin tarvitsee pelätä moista, sillä hänellä on aina veljiä joiden suhteilla uusi asunto löytyy nopeasti, ja väliaikainen majoitus löytyy vaikka jengin kerhotiloista. Syrjäytymisuhan alla elävälle tavalliselle miehelle tällainen epävirallinen turvaverkko olisi kullan arvoinen.

Vähintään yhden konkreettisen toimintamallin jokainen veljeskunta voisi prosenttijengeiltä omaksua, olipa ryhmän kantava idea millainen tahansa. Veljeskunnan tulisi kerätä yhteinen rahasto, josta rahavaikeuksiin joutunut tai jotain tärkeää projektia aloittava jäsen voisi tarpeen vaatiessa ottaa lainaa. Rahasto kerättäisiin jäsenmaksuista ja muista sovituista maksuista sekä vapaaehtoisista lahjoituksista, ja varojen käytöstä päättäisi veljeskunta yhdessä. Jo tällainen varsin yksinkertainen järjestely tekisi miehen astetta riippumattomammaksi yhteiskunnasta, joka ei häntä tarvitse ja jota hänen huolensa eivät kiinnosta. Lisäksi se synnyttäisi välittömästi sitoumuksia ja intressejä, jotka kytkisivät hänet tiiviimmin toisiin kaltaisiinsa. Tärkein prosenttijengien antama opetus ei ole niinkään avoin sota rappeutuneita virallisia instituutioita vastaan, vaan niiden ohittaminen ruohonjuuritason yhteistyön avulla.


keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Pitäkää pintanne, teekkarimiehet!
















Kuluneen viikon puhutuin verkkokirjoitus lienee Aalto-yliopiston kampuksella työskentelevän Lotta Aarikan "Miten Otaniemi teki ihmisestä feministin". Otaniemen teekkareiden miespuolisia salaseuroja käsittelevä kirjoitus synnytti niin suuren mielenkiinnon, että Aarikan kotisivut kaatuivat kävijämäärän alla. Tänään Nyt-liite julkaisi Aarikan haastattelun otsikolla "Naisilta kielletty: teekkarimiesten kerhot kukoistavat, ja tämä nainen vaatii muutosta".

Jos Aarikan kirjoituksessaan esittämillä näkemyksillä on todellisuuspohjaa, on syytä olla toiveikas. Suomessa on edelleen miesten veljeskuntia omine tiloineen ja niiden synnyttämää elävää kulttuuria. Eikä pelkästään yläluokkaisten vaan tavallisten miesten, tässä tapauksessa teknisten alojen opiskelijoiden parissa. Aarikka kertoo, että TKK:lla on kaksi vain miehiä jäsenikseen ottavaa seuraa, Sitsimiesliitto ja Luolamiehet, joiden hallussa ovat myös tunnetut teekkarilehdet, Äpy ja Julkku. Myöskään Vapaateekkarit-järjestössä ei hänen mukaansa ole koko sen historian aikana ollut naisjäseniä.

Teekkarit ovat siis säilyttäneet akateemisten mieskerhojen tradition, josta ei omana opiskeluaikanani ollut tietoakaan ainakaan humanistisessa tiedekunnassa. Tämä perinne on historian saatossa saanut kunniakkaita ja vaikutusvaltaisia muotoja, joista maineikkain lienee Akateeminen Karjala-seura, joka vaikutti 1920-30-lukujen aatteelliseen ilmapiiriin luultavasti enemmän kuin mikään yliopistomaailman yhteenliittymä.

On selvää, että feministit näkevät tällaiset ryhmät uhkana. Ne ovat miespuolisia, valtaosin valkoisia ja hierarkkisia. Kun yhdistelmään lisätään mielikuvia eitismistä ja vallasta, tuloksena on täydellinen feministinen karikatyyri "patriarkaalisesta" järjestelmästä. Yhdysvalloissa yliopistojen veljeskunnat ovat jo pitkään olleet naisasiaväen hampaissa. Joidenkin yliopistokampuksilla sattuneiden epäiltyjen raiskausten jälkeen niitä on yritetty leimata "raiskauskulttuurin" tyyssijoiksi, joissa yhdessä juopottelu ja testosteronin läpitunkema iloittelu synnyttää naisvihamielistä ilmapiiriä. Muistettakoon, että itsensä kaatokänniin juominen ja seksuaalisesti provokatiivinen käytös on naisten tapauksessa vapauttavaa ja voimaannuttavaa, mutta miesten harrastamana se on uhka johon on syytä puuttua.

Tätä amerikkalaistyylistä henkeä Aarikka on nyt tuomassa Suomeen. Hän ei tosin puhu "raiskauskulttuurista", mutta kuten hän haastattelussa toteaa, herrakerhot ovat vahingollisia kaikille:

Sitä on vaikea selittää, miten orgaanisesti salakerhot liittyvät tähän kulttuuriin, joka on tosi maskuliininen. Siihen kuuluu kaikkien tuntema talkoo- ja jäynäosasto ja se vähän rasvainen kieli poskessa –huumori. Fuksit otetaan heti alusta asti mukaan. (...) Niiden kautta miehet oppivat etsimään lahjakkuuksia vain toisista miehistä, näkemään tekemisen meininkiä ja hyvää jätkyyttä vain sen maskuliinisen olemisen kautta.

Aarikan esittämä ratkaisu on miesten keskinäisen sosiaalisuuden ja miesten omien tilojen rikkominen. Hän usuttaa naisia "kääntämään pahimpien jäärien päät" ja vaatimaan "tasavertaista paikkaa teekkariyhteisössä". Toisin sanoen tunkea väkisin kaikille niille alueille, joissa miehet vielä saavat olla keskenään ja omilla ehdoillaan, ja tuoda sinne omat standardinsa.

Kaikki tietävät, miten miesporukan ilmapiiri muuttuu kun seuraan liittyy naisia. Miehet alkavat automaattisesti sensuroida puheitaan, rasvaiset vitsit ja kädenvääntökilpailut lakkaavat kuin katkaisijasta kääntäen. Lisäksi miehet menettävät vapauden puhua avoimesti naissuhteistaan ja naisista yleensä. Jos itse puhuisin naisista naisten läsnäollessa samaan tapaan kuin tuttujen miesten seurassa, joku naistutkimusta lukemalla itsensä aivopessyt alkaisi välittömästi raivota "esineellistämisestä" ja sen sellaisesta. Vähintäänkin vaivautunut ilmapiiri olisi käsinkosketeltava. Mies tarvitsee tilan, jossa voi sanoa naisista mitä haluaa, rumastikin. Ja kaikin mokomin suon naisille täyden rauhan puhua keskenään kuukautisistaan ja valittaa miesten kelvottomuutta. Tietenkin on myös naisia, jotka viihtyvät miesseurueissa niiden sosiaalisen rentouden takia ja pitävät miesten keskustelutyyliä viihdyttävänä, mutta he ovat aina eräänlaisia "ulkojäseniä", jotka mukautuvat seurusteluun miesten ehdoilla. Ja hekin varmasti turhautuisivat ennen pitkää, jos joutuisivat olemaan vailla oman sukupuolensa keskinäistä seuranpitoa ja sosiaalisia verkostoja.

Miesten ja naisten sosiaaliset ja psykologiset tarpeet eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Niinpä heillä on tarve ajoittain vetäytyä oman sukupuolensa edustajien seuraan ja liittoutua näiden kanssa. On selvää, että tällaiset liittoutumat myös poikivat käytännön keskinäistä avunantoa: kaveripiirin jäsentä voidaan auttaa taloudellisesti, hänelle voidaan järjestää työpaikka ja niin edelleen. Yhteiskunta, joka ei tällaista "sukupuolista nepotismia" hyväksy, on väistämättä tyrannia, jossa julkisen vallan on oikeaoppisuutta varjellakseen tungettava lonkeronsa joka kolkkaan.

Aarikan kirjoitus todistaa hienosti feminismin totalitaarisen pohjavireen. Lain takaama vapaa yhdistymisoikeus, johon kuuluu myös oikeus määritellä jäsenkriteerit haluamallaan tavalla, ei käy feministeille jos se tuottaa heille epämieluisia tuloksia. Kun he eivät suoraan kehtaa vaatia yhdistymisvapauden rajoittamista, he käyttävät julkista painostusta tukenaan myötämielinen valtamedia, joka esittää heidät ihmisoikeustaistelijoina. Teekkarimiesten järjestöissä ei edes ole kyse poliittisesti tai taloudellisesti vaikutusvaltaisista herrakerhoista, vaan aivan tavallisista opiskelijaporukoista, joiden syvin sisältö on hauskanpito ja yhteinen puuhastelu lehtien ja tapahtumien parissa. Mutta feministien näkökulmasta nekin levittävät väärää tietoisuutta, eivätkä he lepää ennen kuin heidät on päästetty valvomaan kaikkea mahdollista miesten yhdessäoloa.

Toinen todistettu seikka on se, että feminismi on sosiaalisesti loismainen toimintatapa. Itsenäisen ja omaehtoisen toiminnan sijasta feministit änkeävät miesten yhteisöihin ja muovaavat niitä haluamansa kaltaisiksi. Mikseivät ne teekkarinaiset, joita herrakerhot ärsyttävät, perusta omia kerhojaan tai sukupuolineutraaleja kerhoja? Ainoa keksimäni selitys on, että he eivät osaa - mitään ulkoisia esteitä heillä ei ole. Eivätkä he ilmeisesti edes halua: tärkeämpää näyttää olevan miesten syyttely ja heidän verkostojensa murentaminen. Pintaa raaputtamalla itsenäisestä ja ärhäkästä naisaktivistista paljastuu alemmuudentuntoinen kiukuttelija, jota kalvaa epäilys, etteivät naiset olekaan yhtä kyvykkäitä kuin miehet. Lotta Aarikan mielestä on vääryys, että mieskerhot eivät ota häntä jäsenekseen, koska hän on omasta mielestään maailman hauskin ihminen joka ansaitsee päästä kaikkialle.

Entäpä jos itse vaatisin pääsyä Vihreisiin Naisiin, antipatriarkaalisiin wiccamenoihin, ekofeministien kokouksiin tai Sylvia Plath -lukupiireihin? Ja niihin päästessäni vaatisin muita keskustelemaan kanssani aseista, pihvin sopivasta paistamisasteesta ja vapaapainista? Entä jos menisin muina miehinä naisten kuntosalille tai uimahallin naisten saunaan? Ei hätää, en tunne tarvetta moiseen. Naiset voivat aivan hyvin pitää nämä tilat itsellään, kunhan saan itsekin pitää omani.

Yhdestä asiasta olen Aarikan kanssa ehdottomasti samaa mieltä: suurin ongelma on se, että mieskerhot ja "miesnormatiivinen kulttuuri" Otaniemessä ovat tabu. Teknisten alojen miesopiskelijoiden pitäisi ylpeästi ja avoimesti puolustaa oikeuttaan omaehtoiseen järjestäytymiseen ja keskinäiseen yhdessäoloon. Aarikan blogikirjoitus sisältää huolestuttavia havaintoja heidän henkensä heikentymisestä:

Lopulta yksikään keskustelukumppanini ei ole pystynyt katsomaan minua silmiin ja sanomaan, että naisten kategorinen ulossulkeminen olisi oikein. Toiminnan epäoikeudenmukaisuus myönnetään, mutta toiminnan muuttaminen on vaivalloista ja ikävää.

Akateemisesti koulutetut miehet ovat kaikkein herkimpiä alistumaan naisasiaväen painostukseen. Tyypillinen humanistimies on jo kauan sitten lannistettu psykoanalyysillä, queer-teorialla, "Sukupuoli ja kirjallisuus" -luentosarjoilla, dekonstruktiolla ja muulla ideologisella rumputulella. Luonnotieteiden miesopiskelijaa uhkaa sama kohtalo, ellei hän tietoisesti sano selvää mutta rauhallista eitä kaikille, jotka haluavat kaventaa hänen liikkumavaraansa.

Lyhyesti sanottuna: pitäkää pintanne, teekkariveljeskuntien jäsenet! Teidän puolellanne ovat Suomen kaikki kuohitsemattomat miehet.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Rooliasuista ja modernista miehestä




















Julkaisen tässä blogissa sarjan "Kunnia" -esseekokoelman tematiikkaan liittyviä, ennen julkaisemattomia lyhyitä kirjoituksia. Oheinen teksti on sarjan ensimmäinen osa.


***


Aina silloin tällöin kohtaan jonkun miehen, joka sanoo ettei lainkaan piittaa siitä, pidetäänkö häntä maskuliinisena vai ei. Toisin sanoen hän väittää olevansa niin sinut sukupuoli-identiteettinsä kanssa, että voi tehdä täsmälleen mitä huvittaa ja esiintyä millaisena huvittaa, eikä kulttuurin koodeilla ja muiden miesten mielipiteillä ole merkitystä hänelle.

En kuitenkaan usko, että monikaan tällainen mies olisi valmis menemään kuntosalille vaaleanpunaisissa trikoissa tai kävelemään kadulla balettipuvussa. Riippumattomuuttaan normeista korostava mies tietenkin toteaisi, ettei yksinkertaisesti halua tehdä niin. Niinpä, harva mies haluaa ehdoin tahdoin antaa signaalin, jota tässä kulttuurissa pidetään feminiinisenä.

Vaatteet ovat hyvä havainnollistava esimerkki, sillä ne sisältävät lukemattomia kulttuurisia signaaleja, ja sukupuoleen liittyvät ovat niistä merkityksellisimpiä siihen saakka kunnes kuljemme kaikki unisex-tuulipuvuissa.

Näiden signaalien ulkoinen muoto toki vaihtelee käytännössä rajattomasti. Kulttuuripiirien väliset erot ovat oma lukunsa, mutta samassakin kulttuuripiirissä on eri aikoina hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millainen pukeutuminen on miehelle soveliasta ja miehen arvon mukaista. Tällaiset vaihtelut ovat puolestaan sidoksissa yhteiskunnan vallitsevaan aateilmapiiriin.

Pitkät housut, jollaisia itse käytän aina ja poikkeuksetta ihmisten ilmoille mennessäni, muuttuivat itsestäänselväksi osaksi länsimaisen miehen sukupuoliunivormua vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumousvuosina niitä käyttivät kiivaimmat kumoukselliset, jotka halusivat erottautua ylimystön pukeutumistavasta. Herrasmies pukeutui culottes-nimellä tunnettuihin polvihousuihin ja verhosi säärensä sukilla tai säärystimillä. Nilkkoihin saakka ulottuvat housut olivat taas talonpoikaismiesten asuste, jonka vallankumoukselliset aatteellisista syistä omaksuivat. Termi sans-culottes eli sanskulotit tarkoittaa sananmukaisesti ”polvihousuttomia”, siis pitkiin housuihin pukeutuneita.

Pitkien housujen vakiintuminen käynnisti kehityksen, joka tuotti kaikkien tunteman miesten puvun suorine housuineen, kauluspaitoineen, solmioineen ja takkeineen. 1800-luvulla puvun oleellinen osa – ainakin keskiluokan ja kaupunkiväestön piirissä – oli hännystakki eli frakki, vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirryttiin yleisesti käyttämään lyhyempää pikkutakkia. Nykyään frakkiin pukeudutaan vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa, ja sen käyttäminen arkisissa yhteyksissä antaisi helposti hienostelevan – ja siten epämiehekkään – vaikutelman.

Esimerkkejä vaatekappaleista ja muista seikoista, joita ennen pidettiin asianmukaisina tai jopa pakollisina osina miehen ulkoasua mutta jotka nykyään antavat päinvastaisen vaikutelman, löytyy loputtomiin. Sydänkeskiajalla sekä miehet että naiset käyttivät pitkiä mekkoja, ja ainoa erottava tekijä oli naisten mekon leveämmät hihat. 1700-luvun yläluokan miehet käyttivät peruukkeja, puuteria ja röyhelöisiä paitoja. 1900-luvun alkupuoliskolla vaaleanpunainen oli monissa Euroopan maissa poikien, ei suinkaan tyttöjen vaatteiden väri.

Tällaiset ajan vaikutukselle alttiit kulttuuriset tekijät eivät sellaisinaan kerro maskuliinisuudesta tai sukupuolirooleista mitään. 1700-luvun puuteroitu aristokraatti kävi kaltaistensa kanssa kaksintaisteluja, vaaleanpunaista pidettiin miehekkäänä värinä koska se assosioitui vereen. Miltä mies on historian eri vaiheissa näyttänytkin, hänen osaansa on kuulunut valmius voimankäyttöön, urheuden ja päättäväisyyden osoittaminen ja kunnian varjeleminen. Hänen olennaisin miehisyytensä on aina ollut teoissa, ei ulkonäössä.

Alussa kuvailemani kaltaiset miehet saattavat mielessään vedota tähän kulttuuristen käytäntöjen muuttuvaisuuteen. He kenties ajattelevat, että vain teoilla on merkitystä ja ulkoisille seikoille voi viitata kintaalla. Tai sitten he pitävät kaikkea sukupuolirooleihin liittyvää typeränä ja katsovat autonomisina yksilöinä olevansa moisen yläpuolella. Mutta kuten sanoin, useimmat heistä eivät käytännön elämässään kuitenkaan toimi näkyvimpien rooliodotusten vastaisesti. He eivät ole kapinallisia vaan individualisteja, jotka haluavat olla ja elää sen kummemmin pohtimatta omaa miehisyyttään.

Korostetun individualistisesti asennoituvilla miehillä on voimakas riippumattomuuden tarve, mikä sinänsä menee yksiin klassisen miesihanteen kanssa. Miehenhän on perinteisesti odotettu ”kantavan oman kuormansa” ja pärjäävän toimissaan turvautumatta jatkuvasti toisten neuvoihin ja apuun. Mutta välinpitämättömyys antamistaan signaaleista ja muiden miesten mielipiteistä ei ole itsenäisyyttä vaan huolettomuutta. Ja kuten Don Corleone tiesi, huolettomuus sopii kyllä naiselle tai lapselle muttei aikuiselle miehelle.

Kaikkina aikoina miehet ovat pohtineet sitä, mitä he tekevät, miltä näyttävät ja miksi. Maskuliinisuudessa on pitkälti kyse tietynlaisen viestin antamisesta muille miehille, ja vääränlainen käytös tai ulkoasu saattaa viestiä heikkoudesta tai epäkunnioituksesta. Vaikka miehisyyden ulkoiset tunnusmerkit ovat aikaan sidottuina sinänsä mielivaltaisia, niillä on aina selkeästi määriteltävissä oleva sisältö. Itse suosin pitkiä housuja, koska shortsit ja polvihousut tuovat mieleen pikkupojat. Miesten puku taas viehättää minua jäykkyytensä takia: ryhdikkyyteen pakottavan muotonsa takia siinä on jotakin samaa kuin sotilasunivormussa tai haarniskassa.

Moderni mies ei välttämättä mieti tällaisia seikkoja, koska sallivassa, atomisoituneessa ja turvallisessa kaikki käy -ympäristössä väärillä valinnoilla on harvoin dramaattisia seuraamuksia. Kuitenkin hän vaistomaisesti välttää ainakin kaikkein ilmeisimpien feminiinisten viestien välittämistä.

Yltiöindividualististen miesten välinpitämättömyys on siis pelkkää poseerausta, ja todellisuudessa he ottavat huomioon sosiaalisten signaaliensa sukupuolen, vaikkeivät välttämättä teekään niin tietoisesti ja vaikkei mikään pakota heitä siihen. Mies ei koskaan voi olla sataprosenttisen tyytyväinen omaan maskuliinisuuteensa, sillä jossakin sisimmässään hän tietää, että voi joutua todistamaan sen. Tämä varautumaan kehottava sisäinen ääni on vaiennettu melkein kuulumattomiin kulttuurissa, josta puuttuvat miehuuskokeet, koettelemukset ja kunniaryhmät. Se on yhä olemassa, mutta niin hiljaisena että voimme höynäyttää itsemme uskomaan, että miehisyys on mitä tahansa mitä saammekin päähämme tehdä.

Elämme kulttuurisesti kuohitussa ympäristössä, ja kolikon toinen puoli on maskuliinisuuden miltei neuroottinen pähkäily. Monia ansiokkaitakin artikkeleita julkaissut yhdysvaltalainen Art of Manliness -blogi osoittaa sekin, miten kiinteä kosketus maskuliinisuuteen on menetetty. Sen kirjoittajat suistuvat itseparodian asteelle opettaessaan, miten tosimies käärii paidanhihansa, polttaa sikaria, irrottaa puutiaisen ihostaan, kaataa olutta lasiin ja solmii kravatin. Ongelma on siinä, että mies joka orjallisesti opettelee jokaisen Art of Manlinessin esittelemän taidon ei ole suvereeni klassinen miesten mies, vaan jonkinlainen postmoderni simulaatio sellaisesta.

Entisaikaan miehet oppivat asianmukaiset miehen taidot välittömästä ympäristöstään, perimätietona tai yrityksen ja erehdyksen kautta. Maskuliinisuus oli osa heidän luonnettaan, ja heidän luonteensa oli elämänkokemuksen muovaama. Enää tällaista käytännön oppia ei automaattisesti tule, ja niinpä melkein väistämättä erehdymme luulemaan, että maskuliinisuus on jokinlainen taito, tekhne, jonka voi sopivan oppikirjan avulla hallita. Modernin maailman perusta on miehisten hyveiden ja miehisen aggression (sanan kaikissa merkityksissä) tukahduttamisessa, ja niinpä pyrkimys maskuliiniseen ihanteeseen helposti rappeutuu mekaaniseksi jäljittelyksi.

Mutta on myös syytä myöntää, että jokainen mies on enemmän tai vähemmän modernin maailman rampauttama. Miehisyydestä on tullut eksistentiaalinen valinta, ja siksi olemme tuomittuja pohtimaan tämän valinnan olennaista sisältöä. Jokainen, joka ottaa maskuliinisuuden ihanteekseen, joutuu vakavasti harkitsemaan, miten soveltaa sitä käytäntöön. Ylimielinen välinpitämättömyys on umpikuja siinä missä ulkokohtainen roolileikkikin.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Siperia opettaa (Varlam Šalamovin novellitaiteesta)















(Essee, ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 4/2010)


Varlam Šalamovin (1907-1982) novellikokoelma Kolyman kertomuksia kuuluu niihin kirjoihin, jotka haluaisin pyyhkiä mielestäni. Silloin voisin lukea sen uudelleen ensimmäistä kertaa ja kokea sen vaikutuksen taas puhtaana. Harvalla teoksella on vastaavaa kykyä ravisuttaa lukijan käsityksiä ympäröivästä maailmasta ja kirjallisuuden ilmaisuvoimasta. Pelkkänä dokumenttinakin Kolyman kertomukset puolustaisivat paikkaansa, mutta Šalamovin taiteelliset kyvyt tekevät niistä... niin, todempia.

Šalamov lienee Neuvostoliiton vankileirejä kuvanneista kirjailijoista se, joka tunsi aiheensa parhaiten. Hän istui gulagissa neljällä vuosikymmenellä, yhteensä noin 17 vuotta. Vuonna 1929 hän sai kolmen vuoden tuomion trotskilaiseen ryhmään kuulumisesta ja Leninin testamentin kopion levittämisestä. Vapauduttuaan Šalamov pääsi kiinni tavalliseen elämään, perusti perheen ja aloitti lehtimiehen uran, mutta suurten puhdistusten aikana hänet pidätettiin uudelleen. Tällä kertaa tuomio oli viisi vuotta, ja sen aikana hän sai vielä kymmenen vuoden lisätuomion, koska oli leirillä erehtynyt yksityisessä keskustelussa sanomaan emigranttikirjailija Ivan Buninia venäläiseksi klassikoksi. Šalamov vapautettiin vuonna 1951, mutta käytännön välttämättömyydestä hän jäi töihin leirille lääkärin apulaiseksi. Kotiinsa Moskovaan hän pääsi palaamaan vasta rehabilitointinsa jälkeen 1956.

Virallinen Neuvostoliitto tunsi Šalamovin runoistaan, mutta hänen varsinainen pääteoksensa levisi maanalaisina samizdat-painoksina ja toi hänelle mainetta ulkomailla. Neuvostoliitossa Kolyman kertomuksia uskallettiin julkaista virallisesti vasta viisi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kun Šalamov yritti julkaista vankileirinovellejaan lehdissä 1960-luvun alussa, vastaanotto oli viileä. Yhden arvioijan lausunto kuvaa osuvasti paitsi ajan henkeä, myös Šalamovin proosaa:


Kolyman kertomuksissa ei ole yhteiskunnallista ihmistä, on vain elävä ja kärsivä olento, joka on epäoikeudenmukaisesti ahdistettu hirvittäviin olosuhteisiin, mutta joka ei halua kuolla, vaan takertuu kaikin mahdollisin keinoin elämään...


Kolyman kertomusten henkilöt eivät tosiaan vastaa sosialistisen realismin ihmisihanteita. Yhteiskunnallisen tiedostavuuden asemesta heitä ajaa nälkä ja pelko. Novelleista puuttui kaikki se kohottava aines, joka salli Aleksandr Solženitsynin romaanin Ivan Denisovitšin päivä nousta suojasääkauden merkkiteokseksi. Naturalistisesta karuudestaan huolimatta Ivan Denisovitšin päivä kuvaa pohjimmiltaan ihmisyksilön kykyä säilyttää arvokkuutensa sietämättömässäkin ympäristössä. Niinpä se voitiin vallitsevassa poliittisessa ilmastossa mieltää rakentavaksi kritiikiksi, kun Šalamovin novelleissa nähtiin vain inhorealismia. Kun Solženitsyn alkoi todella puhua suutaan puhtaaksi, ensin Syöpäosastossa ja sitten Vankileirien saaristossa, hän joutui ensin epäsuosioon ja lopulta maanpakoon.

Kaksi Neuvostoliiton merkittävintä vankileirikirjailijaa eroavat toisistaan monella tapaa. Šalamovin englannintaja John Glad on verrannut Solženitsynia Tolstoihin ja Šalamovia Tšehoviin. Solženitsyn on laajojen ja rönsyilevien historiallisten panoraamojen rakentaja, kun taas Šalamov rakentaa mosaiikkia pienistä, huolellisesti hiotuista paloista. Jotkut paloista ovat lyhyitä tuokiokuvia, jotkut klassisen taidokkaasti rakennettuja novelleja, toiset taas eräänlaisia pienoisesseitä leirielämästä. Siinä missä Solženitsyn antaa katkeruutensa näkyä ja intoutuu pitämään raivokkaita saarnoja, Šalamov tavoittelee kylmää objektiivisuutta. Šalamovin kuvaamat asiat ovat niin tuskallisia, että vain toteavuus tekee niille oikeutta. Ylisanat tuntuisivat rienaukselta.

Suurin ero on kuitenkin maailmankuvassa. Solženitsyn kuvaa leirivankeutta jalostavana kärsimyksenä, Šalamov pelkästään raaistavana. Jos vankileirien saaristo oli Solženitsynille purgatorio, Šalamoville se oli helvetti. Osaksi kuvausten eroa selittää se, että kirjailijat kärsivät tuomionsa erilaisissa oloissa. Gulagin leirejä, kuten natsien keskitysleirejäkin, oli erilaisia: helpoimmat niistä vastasivat fyysiseltä ankaruudeltaan lähinnä kovennettua asepalvelusta, ja pahimmat olivat todellisia tuhoamisleirejä, joissa tavallinen vanki ei selvinnyt hengissä muutamaa kuukautta kauempaa ilman oveluutta ja hyvää tuuria. Vuodesta 1937 saakka Šalamov istui juuri jälkimmäisen tyyppisellä leirillä, Kolyman kaivosalueella Koillis-Siperiassa. Hän totesikin myöhemmin sarkastisesti, että olisi voinut viettää kolmekymmentä vuotta varsin mukavasti sellaisella leirillä, jota Ivan Denisovitšin päivässä kuvataan.

Kolyman kertomuksissa ei ole sijaa moralismille, koska niiden henkilöt ovat jo moraalisten pohdintojen tuolla puolen. Heille merkitystä on vain ylimääräisen leipäpalan hankkimisella tai pääsemisellä edes puoleksi päiväksi kevyempiin töihin. He eivät opi tukemaan eivätkä puolustamaan toisiaan, vaan kuolevat kylmään, nälkään ja pahoinpitelyihin erillään. Juuri tämä onkin totalitaarisen tuhokoneiston tarkoitus. Kolyman kertomuksia on rujo pienoiskuva stalinistisesta yhteiskunnasta, jossa vapauden ja vankeuden välinen raja hämärtyy ja määrittyy vain aineellisin perustein.

Šalamov kuvaa lyhyin, täsmällisin vedoin vankien henkisen piirin supistumisen. Nelisivuisessa novellissa ”Yksinäisurakka” nääntynyt vanki Dugajev lapioi kiviä kaivoksella ja saa päivän aikana vain neljäsosan työnormistaan täyteen. Seuraavan päivän iltana sotilaat vievät Dugajevin metsään, ja kun hän tajuaa menevänsä teloitettavaksi, hän osaa vain harmitella, että oli aivan turhaan raatanut viimeisen päivänsä.

Sama supistuminen näkyy myös piikkilangan toisella puolella. Novellissa ”Lasten piirustuksia” läheiseen kaupunkiin töihin määrätty vanki etsii roskatunkiolta jotakin käyttökelpoista, ja löytää sattumalta lasten kouluvihon. Vihkoa selaillessaan hän pohtii: ”Ja mitä väkevämmin muistelin lapsuutta, sitä selvemmin ymmärsin, ettei lapsuuteni toistuisi ja etten löytäisi siitä varjoakaan vieraan lapsen vihosta.” Tuntemattoman lapsen piirustuksissa ihmiset on ympäröity aidoin, ja heitä vartioivat aseistetut sotilaat koirineen.

Tunne suunnattomasta menetyksestä välittyy lähes kaikista kertomuksista. Šalamovin hahmoille Siperia on vieras planeetta, jossa entisen elämän askareet, nautinnot ja muut merkitykselliset asiat tuntuvat kaukaiselta unelta tai sadulta. Heidät on leikattu irti sivilisaatiosta elämään eläinten elämää. ”Sade” -novellin kertoja pohtii havaintojaan leirin ihmisistä ja eläimistä:


Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin – ja vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannennen osan siitä, mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on Jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi, että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi, että hän pakottaa henkisen elementtinsä onnistuneesti palvelemaan fyysistä elementtiä.


Leiriympäristössä ihmisestä tuli peto muutamassa viikossa. Ensimmäisinä turmeltuivat puolueen ja armeijan miehet, parhaiten sivistyksensä ja moraalinsa säilyttivät uskovaiset. Šalamovin mukaan he olivat ainoita, jotka eivät menettäneet elämänhaluaan eivätkä sortuneet epätoivoisiin tai alhaisiin tekoihin. He myös kykenivät kieltäymyksiin, joita tavallinen vanki ei olisi osannut edes kuvitella. Novellissa ”Vapaapäivä” pappi Zamjatin säilyttää yhteytensä menneeseen elämään toistelemalla itsekseen ortodoksista sunnuntailiturgiaa. Rikollisvangit tarjoavat hänelle kertomuksen lopussa keittoa, jonka sanovat sisältävän lampaanlihaa. Papin syötyä he paljastavat, että liha oli peräisin koiranpennusta, jota pappi oli leirillä hoivannut. Zamjatin menee ulos oksentamaan ateriansa, ja tunnustaa vankitoverilleen: ”Mutta hyvältä se maistui. Ihan yhtä hyvältä kuin lammas.”

Mutta ei Šalamov tuomitse niitäkään, jotka säilyttävät henkensä tovereidensa kustannuksella. ”Lavantautikaranteeni” on psykologisesti tarkka kuvaus Andrejevista, loppuun palaneesta vangista, jota ei pelasta varmalta kuolemalta toivo, rakkaus eikä edes viha, vaan itsesäilytysvaisto, joka pakottaa hänet piittaamattomuuteen muiden hengestä. Kun karanteeniparakissa järjestetään nimenhuuto kaivostyöhön lähetettäville vangeille, Andrejev piiloutuu, jolloin toinen vanki lähetetään hänen asemestaan. Hän on ajautunut eksistentiaaliseen tyhjiöön: perhe on pettänyt hänet, isänmaa on hylännyt hänet. Hänellä on vain henkensä, jonka hän aikoo säilyttää hinnalla millä hyvänsä.

Kukaan ei voi vilpittömästi sanoa, ettei toimisi Andrejevin tavoin – ainakaan kukaan sellainen, joka ei ole kokenut äärimmäistä kylmyyttä, nälkää ja kuoleman alituista läheisyyttä. Ratkaiseva tekijä on ilmasto, ei yksilön moraalinen valveutuneisuus. Šalamov kirjoitti myöhemmin: ”Sielun turmelemisen tärkein väline on kylmyys; ihmiset ovat varmasti kestäneet kauemmin Keski-Aasian leireillä – siellä oli lämpimämpää.” Solidaarisuus ja ystävyys syntyvät vaikeissa mutta siedettävissä olosuhteissa, Kolyman olot tuhosivat molemmat. Šalamovin kuvaamassa maailmassa ei ole hyviä eikä pahoja ratkaisuja, on vain inhimillistä ja lisää inhimillistä.

Tuntuu ristiriitaiselta, ettei Šalamov itse luopunut moraalisesta ryhdistään. Päinvastoin, hän vältti visusti asemia, joissa olisi joutunut tallomaan tovereidensa varpaille, vaikka olisi sellaisiin hakeutumalla voinut selvästi parantaa olojaan. Hän kieltäytyi esimiestehtävistä eikä koskaan ilmiantanut ketään, vaikka hänet itsensä ilmiannettiin ”vastavallankumouksellisista” puheista. Leirielämän kokeessa hänen henkensä osoittautui selvästi vahvemmaksi kuin useimmilla, vaikkei siitä ollut etukäteen minkäänlaista varmuutta - Šalamov ei ollut edes uskonnollinen.

Niinpä monille tuli järkytyksenä Šalamovin Literaturnaja Gazetassa 1970-luvun lopulla julkaisema avoin kirje, jossa hän sanoutui irti ulkomailla julkaistuista leirinovellien valikoimistaan. Neuvostoliiton toisinajattelijapiirit ja ulkomaalaiset liberaalit hylkäsivät petturina ja pelkurina miehen, jota olivat aiemmin pitäneet sankarinaan. Heidän mielestään Šalamov oli taipunut poliittisen painostuksen edessä ja pettänyt vapauden asian. Kaiken lisäksi hän oli langennut vasta vuosia leirivankeutensa jälkeen, kun Kolyman kertomuksia oli saavuttanut kansainvälisen maineen eikä häntä enää uhannut muu kuin julkaisukielto kotimaassa.

Todellisuudessa Šalamov ei ollut pettänyt oppositiota, koska ei ollut koskaan siihen sitoutunut. Vanha, invalidisoitunut ja KGB:n jatkuvasti ahdistelema kirjailija halusi työrauhan, ja niissä olosuhteissa kirjeen julkaiseminen oli ainoa keino saada se. Siperia oli opettanut hänet paitsi ihmisen pimeiden puolten tuntijaksi, myös epäluuloiseksi kaikkea politiikkaa kohtaan. 1960- ja 70-luvun hän oli pysytellyt erossa niin järjestelmän myötäjuoksijoista kuin toisinajattelijapiireistä, ja hänen sosiaalinen elämänsä rajoittui pieneen ystävien piiriin, jolle hän luetti kirjoituksiaan. Jo uransa alussa hän oli sanoutunut irti kaikesta paitsi omasta taiteellisesta työstään:


En ole velkaa valtiolle. Olen täyttänyt kansalaisvelvollisuuteni kaikkein ankarimmissa olosuhteissa: koskaan pettämättä, unohtamatta tai antamatta anteeksi. En ole myöskään velkaa ”edistykselliselle ihmiskunnalle” ja sen ulkomaisille asiamiehille. Minua eivät sido lupaukset eivätkä kunniasanat.


Stalinin kaudella totalitaarinen valtio oli tuhonnut Šalamovin ja miljoonien muiden elämän parhaat vuodet. Leirikokemus sai kirjailijan vartioimaan raivokkaasti omaa integriteettiään. Hän ei halunnut luovuttaa sitä vallanpitäjille eikä liberaalille älymystölle. Hän halveksi kaikkia, jotka halusivat käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa, ”työntää kuoppaan ja sitten kirjoittaa vetoomuksia YK:lle.” Šalamov tunnusti vain yhden velvollisuuden: kuvata kokemansa todellisuus paljaana, olipa se millainen tahansa. Epäilemättä tämä itsepäisyys, Šalamovin läpitunkevin luonteenpiirre, auttoi muovaamaan Kolyman kertomuksista niin väkevän silminnäkijälausunnon.




Kolyman kertomuksia -valikoiman on suomentanut Ulla-Liisa Heino (Orient Express, 1991). Katkelmat muista Šalamovin kirjoituksista suomentanut T.H.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Laintauluista maailman kuvan piirtämiseen















(Essee, ilmestynyt Sami Feiringin toimittamassa kokoomateoksessa "Mitä aforismi tarkoittaa?" vuonna 2013)



Aforistiikalla on maine kirjoittajan kannalta vaativimpana kirjallisuuden lajina. Itse en usko, että mikään laji on itsessään vaativampi kuin mikään muu. Kyse on taipumuksesta. Yksi on taipumukseltaan lyyrikko, toinen prosaisti, kolmas aforistikko, ja onnistuminen on aina vaativaa.

Minulla saattaa olla taipumusta aforistiikan kirjoittamiseen. Kirjoittamissani runoissa ja proosassa putkahtaa siellä täällä esiin yhden tai parin lauseen ajatuksellisia kiteytymiä. Joskus käytän sellaisia tyylillisenä tehokeinona. Niitä tai joitakin vähän laajempia pätkiä saattaisi joku siteerata muusta tekstistä irroitettuina ja todeta, että sattuvasti sanottu.

Mutta niinä muutamana kertana, jolloin olen varta vasten yrittänyt kirjoittaa samantyyppisiä lauseita, tulokset ovat olleet heikkoja. Aforismeistani on tullut itsestäänselviä, yksitotisia tai teennäisiä, pahimmassa tapauksessa kaikkia niitä samalla kertaa. Mietelausesikermäni olen onneksi ymmärtänyt jättää pöytälaatikkoon tai hävittää kokonaan.

Niinpä olen päätellyt, että syntyäkseen omat ajatuskiteytymäni tarvitsevat laajempaa tekstimassaa ympärilleen. Ne myös toimivat parhaiten laajemman tekstin osina tai sieltä satunnaisesti irroitettuina. Sikermiä niistä ei kannata koota. Kokemus on subjektiivinen, mutta varsinkin monia suomalaisia aforistikkoja lukiessani huomaan niin ikään kaipaavani lihaa luiden ympärille. Samaten monien suosikkiaforistikkojeni, kuten G. K. Chestertonin tai H. L. Menckenin, ajatukset ovat itse asiassa poimintoja heidän pidemmistä proosateksteistään eivätkä alun perin aforismeiksi tarkoitettuja.

Kääntämäni Oscar Wilden kuuluisia sutkauksia on välillä koottu kirjasiksi, heikoin tuloksin. Paremmin ne toimivat hänen näytelmissään, filosofisissa dialogeissaan tai Dorian Grayn muotokuvassa. Wilden eri tilanteissa lausumat, kirjallisiin tuotoksiin sisältymättömät nokkeluudet sopivat taas parhaiten elämäkertojen höysteeksi; ne vaativat taustakseen itse Wilden persoonan ja tuon ajan salonkikulttuurin, jossa sanavalmius oli sosiaalisen menestyksen ehdoton edellytys.

Erno Paasilinnan tunnetun määritelmän mukaan ”aforismi on lauseitten erakko, yksinäinen piru, aivan epäsosiaalinen olento, sen kanssa on hirveän vaikea tulla toimeen.” Tässä tiivistyy maassamme vallitseva käsitys siitä millainen aforismi on ja millainen sen pitäisikin olla. Se on itsenäinen ja naseva lause, jossa tiivistetään jokin pitkän elämänkokemuksen sivutuotteena tai pitkän ajatusprosessin tuloksena syntynyt totuus maailmasta.

Paasilinna ei itse ollut kovin hyvä aforistikko. Hänen sinänsä tarkkaiskuisista lauseistaan huokuu paatoksellinen itsetehostus, joka minusta on tympeää. Aforismeissaan tämä taitava esseisti ja satiirikko patsastelee armoitettuna totuudenpuhujana, yksinäisenä näkijänä, piikkinä vallanpitäjien lihassa. Erityisen puuduttavaa moisesta asenteesta tekee täydellinen itsereflektion ja itseironian puute.

Muistelmateokseen Tähänastisen elämäni kirjaimet sisältyvässä esseessä ”Lyhyiden lauseiden luku” Paasilinna erittelee aforismikäsitystään. Hänen ihailunsa kohteena on kansa, jonka keskuudessa ajattomat viisaudet syntyvät, muotoutuvat ja säilyvät suullisen perinteen välittäminä. Parasta mitä aforismien kirjoittaja voi toivoa on, että hänen lauseensa muuttuvat kansan yhteiseksi omaisuudeksi vaikka harva enää muistaa niiden alkuperäistä tekijää.

Ainakin Paasilinnan lauseet itseoppineista ja kirjailijan elämän elämisestä ovat kokeneet hänen tavoittelemansa kohtalon. Mutta samalla ne ovat kuluneet käytössä niin pahasti, ettei kukaan latteuksia välttelevä enää tohdi niitä viljellä. Paasilinna myöntää itsekin, että ensin mainittua aforismia siteeraavat lähinnä menestyneet opiskelijahulttiot, jälkimmäistä julkaisemattomat taiteilijaromantikot. Yksittäisen lauseen kannalta kuolemattomuus tarkoittaa ryöstöviljelyä. Aforistiikka on kirjallisuudenlajeista alttein ajan kuluttavuudelle.

Kuitenkin Paasilinna ja hänen ihailemansa Samuli Paronen (joka oli aforistikkona huomattavasti lahjakkaampi) ovat synnyttäneet tradition, jolle riittää jatkajia. Suomalainen nykyaforismi on yleensä eräänlainen maksiimi, johon on sisäänrakennettu jokin oivaltavaksi tarkoitettu paradoksi. Usein tämä oivaltavuus ei vain onnistu kirvoittamaan kuin vaisun hymähdyksen, kuten Lauri Kerosuon aforismissa ”Ihminen on oikeasti vanha sitten, kun se lakkaa harmittamasta.”

Samaan traditioon kuuluu myös epämääräinen vasta-ajattelun asenne. ”Lyhyiden lauseiden luvussa” Paasilinna korostaa aforistikon roolia vallan kriitikkona, ja tämän roolin nykyaforistikot ottavat tosissaan, vaikkeivät koskaan osoita kenellä heidän ruoskimansa valta oikein on. Näkymättömän vihollisen sohiminen on kirjoittajien keino tärkeillä, vedenpitävä metodi hankkia otsalleen vähäosaisia puolustavan vasemmistosankarin sädekehä.

Tommi Melender loi pari vuotta sitten blogissaan kuvitteellisen aforistikon nimeltä Osmo Suurnäkki. Blogimerkintä sisälsi otteita baarimestarina, trukinkuljettajana, mikrotukihenkilönä ja maratontanssien ulosheittäjänä työskennelleen Suurnäkin niin ikään kuvitteellisesta aforismikokoelmasta ”Köyhyys ei elä Kaivopuistossa”:


Työmies ansaitsee palkkansa. Optiomiljonääri ei.

Puku ei tee miestä. Ministerin kylläkin.

Kukaan ei sano mainosmiestä kerjäläiseksi.

Tähdet sammuvat mieluiten etusivulle.

Kapitalismin ilmavaivat muuttavat ilmastonkin.

Vain köyhä maksaa itsensä kipeäksi.


Kaikessa hykerryttävyydessäänkin tämä ei ole parodiaa, vaan silkkaa realismia. (Lainaisin Paavo Haavikon ajatusta parodian mahdottomuudesta, ellei sekin olisi kulunut kliseeksi tolvanoiden suussa.) Osmo Suurnäkin ajatukset voisivat löytyä monesta tämän vuosituhannen puolella julkaistusta kotimaisesta aforismikokoelmasta. Keinot ovat samoja: väännetään helposti aukeavaa ironiaa ajankohtaisista ilmiöistä, hyödynnetään sanontoja ja sanaleikkejä, rakennetaan yhteiskuntakritiikki kapakkafilosofian ja herravihan varaan. Lyhyesti sanottuna Paasilinnan ja Parosen jalanjäljissä seisoskeleva aforistiikka on omaksunut lehtipakinoitsijoiden keinovarat.

Vaikka kepeän yhteiskunnanvastaiset nasautukset sopivat höysteeksi pakinaan, erillisinä mietelauseina ne menettävät tehonsa. Mutta sellaisinakin niillä näyttää olevan yleisönsä. Puolivillaisine vastarinnan eleineen ja kapakkafilosofointeineen suomalainen aforistiikka on ottanut paikkansa yhtenä viihteen muotona. Lyhyytensä puolesta se sopii täydellisesti niille, joille oikea kirjallisuus on liian raskasta mutta jotka nauttivat saadessaan nyökytellä arkisille ”oivalluksille” valtaeliitin ahneudesta, elämän lyhyydestä, luontoon kätkeytyvästä viisaudesta ja sen sellaisesta.

Parnassossa (3/2010) ilmestyneessä arvostelussaan Hannu Parosen aforismikokoelmasta Jossain välissä toivo Ville Hytönen kirjoitti: ”Aforismissa ominainen vastahankaisuus silti on edelleen läsnä. Siitä on vain tullut vastahankaisuuden kuva, esteettinen määritelmä, joka tosiasiassa asettuu sille etukäteen määriteltyihin uomiin. Jotta kotimainen aforisti olisi vastarannan kiiski, hänen olisi hylättävä aforismi.” Viimeistä, itse asiassa hyvin aforistista, lausetta sopii miettiä. Koska kotimainen aforismi on kivettynyt turvallisista turvallisimmaksi kertakäyttötavaraksi, siitä pitäisi ehkä kokonaan luopua.

Pitäisikö aforistikkojen sitten ryhtyä pakinoitsijoiksi? Kenties, jos taipumukset siihen suuntaan viittaavat. Mutta ennemmin toivon, että suomalainen aforismi lavenisi muodoltaan vapaammaksi ajatusproosaksi. Että se lähenisi lajia, jota maassamme on ollut tapana kutsua fragmentiksi tai mietelmäksi.

Parosen ja Paasilinnan lyhyt aforismityyli oli alun perin vastaveto veltolle mietelmöinnille, jota Suomessa oli harrastettu yllin kyllin. Lyhyttä tyyliä Paasilinna perusteli ”Lyhyiden lauseiden luvussa”:

Tämä typologia koskee määrätynlaisia aforistikkoja, iskevän ja haastavan lauseen edustajia; se ei koske lauhkeita humanisteja jotka kirjoittavat laajempia mietelmiä ja fragmentteja. Useat heistä hyväksyvät maailman koska ovat niin filosofisia, sovinnollisia ja ymmärtäväisiä, että tulevat tasapainottaneeksi sen kaikki puolet. Mitä pitempi lause tai syvällisempi ajatuskokonaisuus sitä enemmän kirjoittajalla näyttää olevan aikaa tehdä sovintoa maailman kanssa. Veltoimpia ja tekosyvällisimpiä kokoelmia meillä ovat
kirjoittaneet ammattimaiset sananselittäjät mutta kirjalliset amatöörit, kuten papit ja piispat ja yliopistomiehet. Heitä näyttää vaivaavan aivan auttamaton syvähenkisyyden,
selittelyn ja sovittelun kirous.

Mutta suomalaisessa 1900-luvun loppupuolen aforistiikassa tapahtui tämän vastareaktion seurauksena sama kehitys kuin eurooppalaisessa 1900-luvun loppupuolen arkkitehtuurissa: karmeaan vastattiin karmealla. Modernit arkkitehdit korvasivat inhoamansa porvarillisen prameuden sieluttomilla betonikolosseilla, suomalaiset aforistikot korvasivat mahtipontisen tekosyvällisyyden äreällä nojatuolifilosofialla. Aforismista ja aforistisuudesta ei tullut terävän ajattelun välinettä, vaan sekavan ja tunnevetoisen ajattelun verho.

Kotimaisista moderneista aforistikoista minua on eniten miellyttänyt Paavo Haavikko. Hän kirjoitti aforisminsa Wittgensteinin filosofisten traktaattien tavoin eteneviksi sarjoiksi. Monet hänen lauseistaan eivät selviytyisi omillaan, mutta sarjoissa ne muodostavat monitasoisen, usein ristiriitaisenkin ajatusjatkumon. Sarjatekniikka tarjosi Haavikolle moninkertaisesti kirjavamman keinovarojen valikoiman kuin muille suomalaisaforistikoille: hän pystyi vaihtamaan vikkelästi retorista asentoa, sekoittamaan tyylejä ja kiistelemään itsensä kanssa. Haavikon aforistisia sarjoja jaksan lukea yhä uudelleen, kun taas Parosen ja Paasilinnan parhaatkin lauseet tyhjenevät usein lyhyellä maistelulla ja sopivat sen jälkeen enää siteerattaviksi tilanteissa, joissa haluan osoittaa nokkeluuttani.

Kokonaisuudessaan länsimainen kirjallisuustraditio on aina ymmärtänyt aforismin laajemmin kuin lauseen mittaisena viisasteluna. Tietosanakirjojen artikkeleissa aforistiikan alle mahtuu myös väljempää mieteproosaa. Aforistiikan oppi-isäksikin tituleerattu Blaise Pascal ei viilannut lauseitaan vastaamaan aikansa salonkinokkeluuden ihanteita. Hänellä oli niitä kirjoittaessaan mielessä laajempi kokonaisuus, kristinuskon filosofinen puolustuspuhe. Se ei vain koskaan valmistunut, ja teosta varten kirjoitetut muistiinpanot julkaistiin postuumisti sellaisenaan. Myös toinen tiiviin ajatusproosan klassikko, Charles Baudelairen Alaston sydämeni, sisältää alun perin laajempaa kokonaisuutta varten laadittuja fragmentteja.

Pascalin ja Baudelairen fragmenttikirjoissa pidemmät ja väljemmät katkelmat lisäävät silloin tällöin esiin putkahtavien yhden lauseen kiteytysten tehoa suunnattomasti. Kun Pascal yhtäkkiä toteaa: "Jos on annettava kahdeksan päivää elämästä, on annettava sata vuottakin" tai Baudelaire lataa: "Kenellä hyvänsä, joka vain osaa huvittaa, on oikeus puhua itsestään", lause sävähdyttää huomattavasti enemmän kuin kaltaistensa seurassa esiintyessään. Jos tällaisia lauseita laittaa sivukaupalla peräkkäin kuten muotopuhtaissa aforismikirjoissa, ne syövät toisiaan, tylsyvät, tulevat kaavamaisiksi.

On myös kirjailijoita, jotka ovat tietoisesti valinneet fragmentin ajatusproosansa muodoksi. Heistä tunnetuimpiin kuuluu E. M. Cioran, jonka Katkeruuden syllogismeista yhdet muistuttavat lyhytproosaa, toiset proosarunoa, kolmannet ovat jo melkein pienoisesseitä. Mietelmien korkea abstraktiotaso saattaa tuntua oudolta suomalaiseen nykyaforistiikkaan tottuneesta lukijasta, mutta koskenniemeläiseen teatraalisuuteenkaan Cioran ei lankea. Hänen asevarastoonsa kuuluu musta, myös kirjoittajaan itseensä suunnattu ironia:


Niin kauan kuin muistan en ole tehnyt muuta kuin lannistanut ylpeyttäni siitä että olen ihminen. Ja minä kyyhötän lajin periferiassa arkana hirviönä, jolla ei ole kylliksi voimaa turvautua toiseen apinalaumaan.


Tämä on tuhat kertaa kiinnostavampaa kuin se, että Lassi Kämäri kirjoittaa: ”Vaarallisimmat pedot elävät asfalttiviidakoissa.” Cioran osaa kirjoittaa kalutusta aiheesta, ihmisen petomaisuudesta, sävykkäästi ja henkilökohtaisesti. Hän jättää lukijan käteen muutakin kuin itsestään selvän asian nasevan toteamuksen. Ketä kiinnostaa, onko tekstikatkelma riittävän tiivis, muodoltaan riittävän iskevä aforismiksi? Kenties lajiteoreetikoita, suotakoon heille täysi vapaus kinastella asiasta keskenään. Käyttipä Cioran ajatuskulkunsa ilmaisemiseen yhden lauseen tai monta, hän tekee sen kirkkaasti ja selittelemättä. Eikä kukaan voi syyttää häntä ainakaan sovinnollisuudesta tai lauhkeasta humanismista.

Myös skotlantilainen Don Paterson on kuljettanut aforismia laveamman fragmentin suuntaan. Virkistävintä hänessä (kuten myös Cioranissa) on kuitenkin se, että hän kehittelee ajatuksiaan. Siinä missä Samuli Paronen katseli maailmaa 50 vuotta tuottaakseen joukon kiveen hakattuja teesejä, Paterson piirtää maailmaa loputtomasti uudelleen. Hän pikemminkin ajattelee paperille kuin kirjaa valmiita ajatuksia. Patersonin tekniikka tuo mieleen Haavikon lausahduksen:

On helppo kirjoittaa, kun tietää, että kirjoittamisen merkitys on itse työssä, loppumattomien asioiden käsittelyssä. Sen työnteon välttämätön seuraus on havainto, että merkittäviä probleemoja ovat vain ne, joille ei ole vastauksia ja ratkaisuja. Niitä on käsiteltävä alituisesti ja loputtomasti, niissä ovat sekä mahdollisuuksien että kykyjen rajat. Vain niiden kysymysten avulla, joihin ei ole vastausta, on maailman kuvaa piirrettävä, koko ajan, loputtomasti.

Aforistikoiden olisi hyvä sisäistää, että ajattelu on jatkuva prosessi, ei kokoelma laintauluja. Ajatusproosassa eivät ole kiinnostavia vain loppupäätelmät – nehän ovat useimmiten kompromissinomaisia ja väliaikaisiakin, sillä merkittäviin kysymyksiin ei ole vastauksia – vaan myös niiden vaivalloinen kehittely. Prosessin tuloksina tai sivutuotteina syntyneet maksiimit hyötyvät ympärillään olevasta laveammasta ja luonnosmaisemmasta materiaalista, sillä juuri se piirtää maailman kuvaa. Esseeseenkään ei kirjoiteta pelkkää loppuyhteenvetoa.

Samaan loputtomaan prosessiin kuuluu mahdollisuus luovia kirjallisuudenlajien välissä sitoutumatta mihinkään niistä ohjelmallisesti. Aforismihan on, hiotusta muodostaan huolimatta, eräänlainen hybridi. Se on määritelmällisesti proosan laji, mutta sen läheisiä yhteyksiä lyriikkaan ei käy kieltäminen. Kun Don Patersonin aforismi venyy kolmesivuiseksi, voisi sitä pitää jo esseistiikkana, vaikkei se sitäkään lähemmällä tarkastelulla ole. Määritelmiä pakenevan laatunsa vuoksi aforismi on alun perin erottunut muista lajeista, ja tähän pakenevuuteen sisältyvät sen mahdollisuudet.