perjantai 23. joulukuuta 2016

Heikki Länsisalo in memoriam


Poliittisen historian tutkija ja pitkäaikainen ystäväni Heikki Länsisalo kuoli viime viikolla kotonaan sairaskohtaukseen. Hän oli syntynyt Saarijärvellä vuonna 1978 ja oli kuollessaan 38-vuotias. Kuolema oli odottamaton tragedia kaikille hänet tunteneille, sillä vaikka vakava sairaus oli hankaloittanut hänen elämäänsä jo vuosia, hänestä oli kuluneen vuoden aikana välittynyt hyvinvoiva ja tarmokas henki.

Tutustuin Heikkiin alkuvuodesta 2009, kun yhteinen ystävä kutsui meidät kotiinsa keskustelemaan Jonathan Littellin vastikään suomeksi ilmestyneestä romaanista Hyväntahtoiset, jota hän tiesi meidän molempien arvostavan. Historiaintoilijoina löysimme Heikin kanssa nopeasti yhteisen sävelen, ja tästä alkoi vajaan vuosikymmenen kestänyt ystävyys, jonka keskeisiä ainesosia olivat inspiroivat keskustelut lukemattomista kulttuuriin ja tieteeseen liittyvistä aiheista sekä pitkät, usein kosteatkin illanvietot. Tukikohtanamme toimi useiden vuosien ajan Etu-Töölön kodikas kulmabaari Laiska karhu, ja jos keskustelua ei malttanut jättää kesken, siirryimme valomerkin jälkeen jatkamaan sitä Ostrobotnialle tai Storyvilleen.

Heikki kuului siihen aikanamme harvinaiseen ihmistyyppiin, joka jaksaa perehtyä syvällisesti moniin aloihin. Hänen erityisalaansa oli Saksan historia, erityisesti Weimarin tasavalta ja kolmas valtakunta, ja poikkeuksellisen hyvin hän tunsi noiden aikakausien kulttuurielämää. Hänen muita kiinnostuksen kohteitaan olivat klassinen musiikki, ooppera, Yhdysvaltain sisällissodan historia, V. A. Koskenniemen tuotanto ja tietenkin elokuvat. Klassisen Hollywoodin ihailijana Heikki arvosti erityisesti D. W. Griffithiä ja John Fordia, ja westernin ja film noirin kaltaisista lajityypeistä hänellä riitti kerrottavaa loputtomiin. Sivistyksellisesti hänen tuntemisensa antoi minulle paljon. Heikissä eli länsimainen kulttuuriperintö runsaana ja vitaalisena.

Lisäksi Heikki oli matkustellut laajalti, aina Pohjois-Koreaa myöten, ja puhui sujuvasti useimpia länsieurooppalaisia kieliä. Hänen valmiudestaan oppia uutta kertoo sekin, että viimeisinä vuosinaan hän opiskeli aktiivisesti unkarin ja venäjän kieliä.

Heikki oli arkkityyppinen bon vivant, joka arvosti hyvää ruokaa ja juomaa. Laadukkaat ravintolat olivat aina hyvä syy käyttää rahaa, ja mottonsa Heikki oli lainannut Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaanista Tiikerikissa: "Tällaisen maun hankkimiseen vaaditaan monta tuhlattua sukuomaisuutta." Toisaalta hänen persoonassaan oli paljon keskisuomalaista ankaruutta, yksin pärjäävän ja turhasta valittamattoman miehisyyden ihailua. Se sai toisinaan hänet laiminlyömään terveyttään ja kieltäytymään avun pyytämisestä silloinkin kun hän olisi selvästi ollut sen tarpeessa.

Erityisen epäreilulta tuntuu, että Heikin lahjoilla varustettu mies kuoli ennen kuin oli ehtinyt tehdä varsinaista läpimurtoa akateemisella urallaan. Ernst Jüngeriä käsittelevän Pro Gradu -tutkielmansa hän teki yleisen kirjallisuustieteen laitoksella, mutta siirtyi pian sen jälkeen poliittisen historian pariin. Hänen kesken jäänyt väitöskirjansa käsitteli Weimarin tasavallan ja kolmannen valtakunnan aikaisia nationalistisia elokuvia, ja olisi tietääkseni ollut ensimmäinen aiheesta Suomessa kirjoitettu väitöskirja. Heikillä olisi epäilemättä ollut paljon annettavaa kiivaana käyvään keskusteluun Euroopan sotienvälisistä radikaalioikeistolaisista liikkeistä, mutta hänen elämäntyönsä jäi valitettavan pienen piirin tuntemaksi.

Tutkimustyönsä ohella Heikki avusti useita yliopistollisia ja yleisaikakausilehtiä. Hänen historiaa, kirjallisuutta ja elokuvaa käsitteleviä esseitään ilmestyi muun muassa Kanavassa, Nuoressa Voimassa, Hiidenkivessä ja Kulttuurintutkimuksessa, sekä minun päätoimittamissani Kerberoksessa ja Sarastuksessa. Kerberokseen Heikki kirjoitti muun muassa elokuvasta Likainen Harry ja Joseph Rothin tuotannosta, Sarastusta hän avusti laajoilla esseillä Ernst Jüngeristä ja V. A. Koskenniemestä. Muita hänen verkosta löytyviä kirjoituksiaan ovat Ennen ja nyt -lehdessä ilmestynyt "Preussi Saksan maailmanhistoriallisen tehtävän täyttäjänä" ja Nuoren Voiman verkkosivuilla aivan hiljattain ilmestynyt "Kun 1900-luvun Euroopassa käytiin 1800 luvun sotaa - Gallipolin taistelun mytologiaa". Yleistajuisten aate- ja kulttuurihistoriallisten esseiden tekijänä Heikki oli maamme parhaita, ja hänen eri foorumeilla julkaistuista ja pöytälaatikkoon jääneistä kirjoituksistaan saisi helposti koottua monipuolisen kirjan. Toivon, että niin vielä tehdäänkin.

Jään kaipaamaan Heikkiä paitsi herpaantumattoman terävänä kirjoittajana, myös lojaalina ystävänä sekä ajattelevana ja huumorintajuisena ihmisenä, jonka henkinen pääoma oli korvaamaton. Maailma tuntuu tyhjemmältä hänen poistuttuaan, ja siksi hänen muistonsa on vaalimisen arvoinen.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Miten paskapuhe leviää



”Kordelingatea” käsiteltiin tänään noin puolen tunnin ajan Yleisradion Kulttuuricocktail-ohjelmassa, ja asetelma oli juuri sellainen kuin etukäteen arvelinkin. Keskustelun osapuolina olivat Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aro ja sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, jotka olivat eri mieltä saamani apurahan oikeutuksesta mutta samaa mieltä suunnilleen kaikesta muusta. Aro on naisasian sumutorvi, Ranta on taas hailakoissa akvarellipilapiirroksissaan viime vuosina keskittynyt lähinnä perussuomalaisten pilkkaamiseen. Rannan mielestä apurahoja on sallittua jakaa millaista tahansa maailmankuvaa edustaville teoksille, Aron mielestä ilmeisesti ei, tosin hänen lopullisesta kannastaan oli vaikea saada selkoa, sillä hän puhui vain epämääräisesti ”itsekritiikistä”. Pari päivää aikaisemmin Kulttuuricocktailin toimittaja oli soittanut minulle pyytääkseen muutaman kommentin ohjelmaa varten, mutta niitä ei lopulta jaksossa käytetty.

Ohjelma noudatti siis Ylen tavanomaista protokollaa, jossa keskustelu tarkoittaa pienten näkemyserojen puintia kaikissa olennaisissa seikoissa yksimielisten ihmisten kesken. Hätkähdyttäviä puolestaan olivat ne mielipuoliset väitteet, joita sekä Ranta että Aro esittivät kenenkään kyseenalaistamatta. Kun keskustelu siirtyi itse apurahakohusta poliittiseen toimintaani, Ranta sanoi minun olevan ”uusnatsi” tai ainakin hyvin lähellä sellaista, Aro taas sanoi päätoimittamani verkkolehti Sarastuksen olevan ”avoimesti kansallissosialistinen julkaisu”. Kummallekaan väitteelle ei esitetty mitään perusteita tai todistusaineistoa, ja kun toimittaja lyhyesti huomautti minun kiistäneen olevani kansallissosialisti, Ranta kuittasi asian sanomalla, että ”nykyäänhän kaikki kiistävät.” Itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkuetta sanottiin ohjelmassa ”uusnatsien kulkueeksi”.

Tässä nähdään paraatiesimerkki valheiden, panettelun ja kaikensorttisen paskapuheen leviämisestä julkisessa sanassa. Ensin joku vasemmistoaktivisti sanoo hännikäisen olevan uusnatsi tai yhteistyössä heidän kanssaan, sitten toimittajat alkavat toistaa sitä ja lopulta väite leviää valtamediassakin totuutena. Samansisältöisiä väitteitä lausuivat valtavirtaiset tahot jo silloin kun Kordelin-kohu oli vielä kesken. Ylen kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi, joka itsekin istuu eri apurahalautakunnissa, julkaisi Facebook-sivullaan julkisen päivityksen, jossa ensin ihmetteli säätiön päätöstä käsitellä päätös uudelleen ja sanoi sitten:


Säätiön suhteen pöydällä on luonnollisesti se, mihin valoon he joutuvat, jos ja kun svl tekee seuraavan väkivaltaisen temppunsa Hännikäisen järjestäessä heille soihtukulkueita. Alfred Kordelinin nimen suhteen on kiusallisena vaarana, että hänen kuolemansa tulee kaljupäiden isänmaallisen muistorituaalin kohteeksi.


Tähän voin vain todeta, että 612-soihtukulkueessa oli viime vuonna arviolta 700 osanottajaa. Viranomaisten arvioidenkin mukaan kansallissosialistisessa Suomen Vastarintaliikkeessä on muutama kymmenen jäsentä. Miten 612 siis voisi olla ”uusnatsien kulkue” tai heille järjestetty? Itse kulkueesta ja väitetyistä natsiyhteyksistäni olen tehnyt selkoa niin monessa yhteydessä, etten ala nyt toistaa aiemmin sanomaani. Sen sijaan linkkaan tähän muutaman Sarastus-lehdessä julkaisemani artikkelin, joissa olen käsitellyt sekä vanhaa kansallissosialismia että sen uudempia versioita, joita Suomessa edustaa juurikin Vastarintaliike. Tekstit ovat aikajärjestyksessä uusimmasta vanhimpaan, ja jokainen voi niiden perusteella vapaasti päätellä, olenko natsi ja mikä suhtautumiseni kyseiseen aatteeseen on. Minulla on paha tapa olettaa, että lukijani eivät ole idiootteja, mutten suostu pitämään itseäni vastuullisena, jos joku kuitenkin sellaiseksi osoittautuu.

Ääriliikkeet pelinappuloina

Maallista hartauskirjallisuutta

Miksi vasemmisto tarvitsee natsismia?

Kysymyksiä ja vastauksia


Ylipäätäänkin Sarastuksen nimittäminen ”avoimesti kansallissosialistiseksi” lehdeksi on kaikilla mittapuilla virheellinen väittämä, sillä kansallissosialismia ei mainita sanallakaan lehden tiedoissa eikä kukaan sen kirjoittajista tietääkseni kyseisen ideologian kannattajaksi tunnustaudu. Lehteen ovat vuosien varrella kirjoittaneet muiden muassa historioitsija ja Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen, useita sanomalehtiä avustava toimittaja ja kriitikko Tenho Kiiskinen, filosofi ja antiikintutkija, dosentti Juhani Sarsila sekä poliittisen historian tutkija Heikki Länsisalo. Kirjoittaisivatko tällaiset hahmot ”avoimesti kansallissosialistiseen” lehteen? Astetta ymmärrettävämpää olisi ollut Sarastuksen väittäminen ”piilonatsistiseksi” lehdeksi, mutta Aro ei tietenkään tehnyt niin, sillä silloin hän olisi joutunut jotenkin perustelemaan väitteensä tai ainakin selventämään sitä. Kätevämpää on esittää omaa ideologiaa pönkittävä järjetönkin väite yleisesti hyväksyttynä totuutena. Sanoihan jo Goebbels, että valheen täytyy olla mahdollisimman suuri ja räikeä, jotta se uskottaisiin.

Katju Aron kaltaiset ihmiset tuovat mieleen 1950-luvun tieteiselokuvat, joissa ulkoavaruuden olennot tekeytyvät maan asukkaiksi ja jäljittelevät heidän käytöstään (mm. Don Siegelin elokuva Varastetut ihmiset). Niiden kanssa tekemisissä oleva huomaa ensimmäiseksi, että näiltä näennäisihmisiltä puuttuu kokonaan sävyjen ja nyanssien taju sekä kyky abstrahoida asioita. Ne toimivat ja ajattelevat konemaisesti, ja jos et kuulu niihin, olet automaattisesti vihollinen. Aro ei siis välttämättä valehtele tietoisesti, hän todennäköisesti itsekin uskoo väittämiinsä koska ne kumpuavat hänen mekaanisesta, järkyttävän yksinkertaisesta maailmankuvastaan. Tämä kävi ilmi hänen väittäessään, että olin kirjassani Ilman (2009) ”erittäin vakavissani” vaatinut naisten pakollista bordellipalvelusta. Tosiuskovaiselta ei voi odottaa, että hän osaisi erottaa toisistaan vakavan ehdotuksen ja Jonathan Swiftin A Modest Proposalin kaltaisen irvailun. Toinen hyvä esimerkki oli se, kun hän vuoroin väitti minua arvokonservatiiviksi, vuoroin fasistiksi. Molemmat ovat hänelle yhtä ja samaa pahuuden monoliittia. Aro myös sanoi hänen analyysinsa tuotannostani perustuvan niihin kahteen teokseeni jotka hän oli lukenut, esseekokoelmiin Ilman ja Kunnia – valinnat ovat ilmeisiä, sillä ne ovat tuotantoni se osa jossa käsittelen sukupuolikysymyksiä. Ranta ei ilmeisesti ollut lukenut kirjoistani ainuttakaan.

Voisin vielä jatkaa pitkäänkin ohjelmassa puhutun ruotimista, mutta tympääntyminen kiristää otettaan niskastani. Ne jotka ymmärtävät, ymmärtävät selittämättäkin, ja niille joilta puuttuu kyky tai halu ymmärtää latelisin selityksiäni aivan turhaan. Tämä on Suomi vuonna 2016, tällaista on suomalainen journalismi ja tällaisia ovat ajankohtaisohjelmiin kutsutut ”keskustelijat” ja ”asiantuntijat”. Katju Aron peräänkuuluttamaa itsekritiikkiä tarvitaan yhä kipeämmin, mutta suosittelisin sitä ensimmäiseksi aivan muille tahoille kuin kulttuuritoimituksille ja apurahalautakunnille.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Kordelin ja lynkkaussakki



Alfred Kordelinin säätiön minulle myöntämä 6000 euron apuraha käynnisti kohua herättäneen tapahtumasarjan kuluneena viikonloppuna. Koska tapauksen vaiheet ovat yleisessä tiedossa ja luettavissa useammastakin sanomalehdestä, en käy niitä tässä erikseen läpi. Sen sijaan teen muutaman huomion niistä kulttuurisista pohjavirroista, jotka tämä päällisin puolin absurdi tapaus nosti näkyviin.

Apurahaskandaali oli historiallinen kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta, kun kirjallisuuden apurahahakemus on otettu uudelleenkäsittelyyn hakijan henkilön takia – ei esimerkiksi sen takia, että se olisi osoittautunut väärin laadituksi tai olisi sisältänyt valheellisia tietoja. Toisekseen siksi, että tämä on ensimmäinen kerta kun suomalainen kulttuurisäätiö on joutunut rajun julkisen painostuksen kohteeksi sosiaalisessa mediassa.

Apurahapäätös, sen uudelleenharkitseminen ja pitäminen voimassa johtivat vihaisten viestien tulvaan Kordelinin säätiön Facebook-sivulle. Siellä julkaistuihin päivityksiin ilmestyi noin vuorokauden sisällä satoja kommentteja, eikä keskustelu ole vieläkään kokonaan päättynyt. Sitä, kuinka paljon palautetta lähetettiin sähköpostitse, voi vain arvailla. Kun apurahapäätökset perjantaina 4.11. julkistettiin, seinän kommenteissa alettiin kysellä, miten säätiö saattaa rahoittaa ”rasismia”, ”fasismia”, ”raiskausfantasioita”, ”kansanmurhan edistämistä” ja niin edelleen. Osa kommentoijista sanoi säätiön maineen olevan mennyttä, jos se pitää minua koskevan päätöksensä voimassa. Internetissä jaettiin säätiön sähköpostiosoitetta ja kehotettiin ihmisiä protestoimaan. Yksi näkyvimmin säätiön painostamiseen kehottaneista oli Anssi Järvinen, kolumnisti ja Vihreiden kansanedustajaehdokas, joka on myös Julkisen sanan neuvoston kolmas varapuheenjohtaja. Twitterissä Järvinen oli kommunikoinut minuun liittyvästä protestoinnista mm. puolirikollisten anarkistijärjestöjen Varisverkosto ja Vallaton Tampere kanssa. Jokainen päätelköön itse, mitä tämäkin seikka viestii Julkisen sanan neuvoston statuksesta puolueettomana elimenä.

Kuten tiedetään, säätiö ei lopulta taipunut loanheittokampanjan edessä, vaan piti päätöksensä voimassa. Tämä johti alatyylisen protestoinnin vyöryyn. Kommenttien joukossa oli muun muassa Alfred Kordelinin kuva, johon oli liitetty suurikokoinen miehen sukupuolielin, ja eräskin kommentoija sanoi, että minut pitäisi hirttää munistani lähimpään lyhtypylvääseen.

On pakko myöntää, että on myös hienoa olla tällaisessa asemassa. En osaa suoralta kädeltä nimetä ainuttakaan suomalaista kirjailijaa, jonka tukeminen voisi herättää vastaavan reaktion. Useimmat voivat vain haaveilla yhtä tehokkaasta ilmaisesta mainoskampanjasta, ja kustantajani laittoikin viikonloppuna viestiä, että kirjanmyynti oli saanut melkoisen piristysruiskeen. Mutta asialla on toinen, synkempi puolensa. Olen selvästi ollut ukkosenjohdattimena paljon suuremmassa myrskyssä kuin pelkät henkilööni liittyvät antipatiat voisivat herättää.

Olen puhunut viime vuosina paljon vastenmielisestä, totalitaarisesta ilmapiiristä joka suomalaiseen kulttuurielämään ja koko yhteiskuntaan on muodostumassa. Linkkaan kolme tekstiä, joissa olen käsitellyt asiaa eri näkökulmista:

Farssi nimeltä kulttuurikeskustelu

Itsehaastattelu


Taistolaisuuden paluu

Lähipäivien tapahtumat ovat toivoakseni tehneet selväksi, että puhun aivan todellisesta ilmiöstä: kulttuurielämän ja koko julkisen sanankäytön uhasta joutua aggressiivisten ideologisten klikkien panttivangiksi.

Kordelinin säätiön Facebook-seinän kommenteissa vuodatti sappeaan kirjallisuudesta mitään tietämätön, kaunainen, vihamielinen ja meluisa roskaväki. Säätiö toimi lopulta selkärankaisesti, mistä sille kaikki kiitos ja kunnia, mutta pidän huolestuttavana sitä, että se ylipäätään reagoi mölyämiseen. Se unohti, vaikkakin onneksi vain hetkeksi, arvolleen sopivan mediakuohuista piittaamattoman asenteen. Henkilöni kontroversiaalisuus on niin tunnettua, että varmasti ainakin apurahapäätöksen tehneet olivat siitä tietoisia. Jos jotkut hallituksen jäsenet eivät siitä tienneet, viisain ratkaisu olisi ollut konsultoida kaikessa hiljaisuudessa päätöksen tekijöitä. Ylimääräisen kokouksen järjestäminen tuntui ylireagoinnilta, ja herätti suurta kummastusta kulttuuriväen piirissä.

Virtuaalisten lynkkaussakkien tavoitteena on vaientaa jokainen, joita ne pitävät epämiellyttävänä tai harhaoppisena. Niinpä ne pyrkivät äänenvoimakkuutta nostamalla esiintymään moraalisena enemmistönä ja pelottelevat vakiintuneita instituutioita huonolla julkisuudella. Kyseessä on melko pieni joukko pääosin äärivasemmistolaisia ja feministisiä propagandaämyreitä, jotka kuitenkin ovat hyvin verkostoituneita ja osaavat hyödyntää tehokkaasti yhteyksiään tiedotusvälineisiin. Heidän meuhkaamisensa voi helposti saattaa hämmennyksiin sellaisen, joka ei heidän menettelytapojaan tunne.

Tällaiset painostusryhmät ovat mielestäni paljon suurempi uhka avoimelle yhteiskunnalle kuin niin sanottu vihapuhe, josta on ilmaistu huolta ministeritasoa myöten. Solvausten ja uhkausten lähettäjillä ei käytännössä ole valtaa vaikuttaa esimerkiksi kohteidensa rahoitukseen tai työnsaantimahdollisuuksiin, eikä tiedossa ole että esimerkiksi törkypostia saaneita toimittajia ja tutkijoita olisi pahoinpidelty tai heidän omaisuuttaan olisi turmeltu. (Sen sijaan vastapuoli näyttää hallitsevan myös ainakin ilkivallan ja kotirauhan häirinnän, kuten esimerkiksi evoluutiopsykologian luennoitsija Markus Rantalan tapaus ja oma viimevuotinen tapaukseni osoittavat.)

Kordelin-kohu päättyi kannaltani myönteisesti, sain paljon tukea ja jotkut kulttuurivaikuttajatkin ottivat kantaa puolestani, mutta silti tapahtuneella saattaa olla kauaskantoiset seuraukset. Pahimmassa tapauksessa apurahoja jakavat säätiöt varovat vastaisuudessa tukemasta ketään kirjailijaa, joka saattaisi nostattaa lynkkaussakkien raivon. Mikä puolestaan johtaa siihen, että kirjailijat alkavat entistä tarkemmin välttää sanomasta mitään vääräoppista. Kehotan sekä kirjailijoita että apurahoista päättäviä vakavasti pohtimaan, haluavatko he todella työskennellä sellaisessa ilmapiirissä.

Oikeamielisyyteensä käpertyneitä mielipideterrorin ilmasto ei luultavasti haittaa, koska he uskovat itse olevansa sen ulottumattomissa. Mutta entä jos syntyykin vastareaktio? Entä jos oikeiston katkerin karvalakkiväki alkaakin masinoida vastaavanlaisia loanheittokampanjoita joka kerta kun joku monikulttuurisuustutkija tai feministitaiteilija saa apurahan? Jospa julkisista kulttuuripoliittisista riidoista tuleekin arkipäivää joka kevät ja syksy kun apurahoja jaetaan ja säätiöiden sähköpostit täyttyvät molemmilta puolilta syydetyistä vihaviesteistä? Tähän mennessä yksityiset säätiöt ja valtion lautakunnat ovat saaneet toimia rauhassa, mutta mikään ei enää takaa että näin olisi tulevaisuudessakin.

Lopullisena uhkana on Suomen yhä syvempi jakaantuminen kahteen keskenään vihamieliseen leiriin. Jos säätiöt joutuvat punavihreiden lynkkaussakkien kuristusotteeseen, toisin ajattelevat alkavat ennen pitkää perustamaan omia rahoitusalustojaan, joissa tietyille mielipiteille ei puolestaan ole sijaa. Ja jälleen on otettu yksi askel kohti kahtiajakautunutta yhteiskuntaa, jossa molemmin puolin rintamalinjaa on omat kulttuuri-instituutionsa, pääomapiirinsä, tutkimuslaitoksensa, kirkkonsa, urheiluseuransa ja niin edelleen. Vallitsevana henkenä on syvä epäluottamus ”niitä toisia” kohtaan.

Sellaisessa Suomessa ajatus taiteen tukemisesta laatukriteerien perusteella on mennyttä, ja ainoastaan värin tunnustaminen ratkaisee. Kordelin-kiistassa nähtiin, kuinka läpipolitisoitunutta apurahoitukseni vastustajien suhtautuminen oli. Ne harvat, jotka ylipäätään käsittivät, että apuraha oli myönnetty kirjojen kirjoittamiseen, julistivat kovaan ääneen että säätiö oli nyt tukemassa kirjallisuutta joka sisältää naisvihaa ja rasismia. No, entä sitten vaikka sisältäisikin? Ihmisen on oltava täysin sokea, jos hän kuvittelee että mikään kirjallinen teos, olipa se taiteelliselta tasoltaan hyvä tai huono, tyhjenisi sisällöllisesti tällaisiin asioihin. Tai ylipäätään kirjailijan yhteiskunnallisiin katsomuksiin, jotka siitä kenties välittyvät. Näiden ideologisten robottien mielestä väärät ajatukset toimivat kuin norovirus, jonka yksikin partikkeli riittää tartuttamaan valtavan ihmisjoukon. Ja kaikkien totalitaristien ja sensorien lähtöajatushan on aina ollut se, että teosta on arvioitava sen mahdollisten haitallisten vaikutusten perusteella. (Sivumennen sanoen lynkkaussakin jäsenistä tuskin kukaan oli selvillä siitä, millaisten teosten kirjoittamiseen olin hakenut apurahaa, mutta sehän ei tietenkään heitä häirinnyt.)

Joukossa oli sellaisiakin, jotka yrittivät selittää, että kiistassa ei ollut kyse kirjallisuudesta lainkaan, vaan apurahani pitäisi perua eettisistä syistä, toisin sanoen siksi että olen öykkäröinyt sosiaalisessa mediassa. Jos heillä olisi minkäänlaista mielikuvitusta, heitä voisi pyytää kuvittelemaan, millaista olisi ollut jos sosiaalinen media olisi keksitty 1960-luvulla. Millaisia päivityksiä Salama, Saarikoski ja Tikkanen olisivat juovuksissa tehneet ja millainen kohu niistä olisi noussut. Kuten Lauri Stark viime kesänä ilmestyneessä erinomaisessa esseessään totesi, nykyajan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureista, siis 60-lukulaisten jälkeläisistä, on tullut uuden siveysopin kiihkeimpiä vartijoita.

Minulla ei ole tarvetta puolustella tai selitellä omia öykkäröintejäni. Olen jo sanonut niistä kaiken olennaisen, ja olen myös esittänyt käytöksestäni jälkikäteen anteeksipyynnön silloin kun olen katsonut sen aiheelliseksi. Totean vain sen verran, että ehdoton valtaosa verbaalisista keskisormennäytöistäni on kohdistunut henkilöihin, jotka ovat aktiivisesti mustamaalanneet minua ja levittäneet minusta suoranaisia valheita. Ottamatta kantaa toimintani järkevyyteen en tunne omantunnontuskia esimerkiksi siitä, että olen ilveillyt toimittaja Suvi ”Päivystävä anarkisti” Auvisen Facebook-seinällä. Kyseinen henkilö on jo parin vuoden ajan organisoinut vastaisiani some-kampanjoita jokaisen julkisen esiintymiseni yhteydessä, ja kun hänen aatetoverinsa kävivät viime keväänä töhrimässä kotitaloni seinää, Auvinen ilakoi asiasta avoimesti Twitter-tilillään. Sananvapauden antaumuksellisella vihollisella ja rikollisen toiminnan tukijalla ei luulisi olevan varaa valittaa huonosta käytöksestä.

Olen nyt käynyt läpi jälleen yhden uuvuttavan taistelun, ja selviydyin tällä erää voittajana. Olisin toki voittanut silloinkin, jos apurahani olisi peruutettu, sillä lynkkaussakki oli jo ehtinyt kerätä osakseen kaikkien itsenäisesti ajattelevien halveksunnan, mutta tässä elämäntilanteessa otan paljon mieluummin 6000 euroa kuin marttyyrinkruunun. Mihinkään ylenpalttiseen riemuun minulla ei kuitenkaan ole aihetta, sillä tunnen kotimaani ilmapiirin muuttuneen jälleen astetta myrkyllisemmäksi ja pelkään pahoin, että kehityksen syvin syöveri on vielä näkemättä.

Tänä päivänä tasan 99 vuotta sitten Alfred Kordelinin surmasi ideologisen kiihkon vallassa ollut joukkio. Kyseessä olivat käytännössä Suomen sisällissodan lähtölaukaukset. Toivon, että tämä on vain sattumanvaraisesti mieleen tullut assosiaatio eikä paha enne.

torstai 6. lokakuuta 2016

Itsemurha ja vitaliteetti



Juuri ilmestyneessä Parnasson numerossa (5/2016) on tietokirjailija Juri Nummelinin arvostelu Kuolevaisesta. Olen itse arvosteluja kirjoittaessani havainnut, että kun annettu merkkimäärä on niinkin pieni kuin 3000, on mahdoton sanoa kirjasta mitään kokoavaa – sen sijaan on valittava jokin kiintopiste ja käsiteltävä sitä niin, että lukijan mielenkiinto herää tavalla tai toisella. Kiintopistettä Nummelin ei oikein löydä, mutta on onnistunut ainakin minun mielenkiintoni herättämisessä, sillä arvostelun lukeminen kesti itseltäni noin kaksi minuuttia mutta synnytti mietiskeltävää useaksi tunniksi.

Sekavassa mutta yleissävyltään myötämielisessä arvostelussa Nummelin on selvästi katsonut velvollisuudekseen valistaa pahaa aavistamattomia lukijoita väärästä tietoisuudesta. Heti alkuun hän puhuu ”nationalistisesta esseististä”, aivan kuin olisi yleinenkin käytäntö mainita kirjailijan poliittinen katsomus arvosteluissa. Referoituaan ensin Kuolevaisen yleisiä teemoja hän käyttää arvionsa loppupuoliskon puidakseen erästä kirjan sivujuonnetta, muutaman kappaleen mittaista pohdintaani ranskalaisen historioitsija Dominique Vennerin protestiluontoisesta itsemurhasta vuonna 2013. Hän kirjoittaa:


Muutamassa kohdassa Hännikäisen äärioikeistolaisuus näkyy selvästi. Itsemurhia käsittelevässä luvussa hän ilmoittaa täysin rinnoin hyväksyvänsä ranskalaisen historioitsija Dominique Vennerin itsemurhan, koska se oli ainoa mahdollinen protesti islamilaista maahanmuuttoa vastaan. (…) On vaikea nähdä, miten yksittäisen historioitsijan itsemurha vaikuttaisi tällaisessa asiassa suuntaan tai toiseen. Itsemurhan sankaruus on usein pelkästään katsojan silmässä.


Vennerin tapaus tosiaan teki voimakkaan vaikutuksen minuun reilut kolme vuotta sitten, ja päädyin myös kääntämään hänen itsemurhaviestinsä suomalaisille lukijoille. Nummelin on oikeassa siinä, että hyväksyn hänen tekonsa, tosin en siitä syystä että se olisi ”ainoa mahdollinen protesti islamilaista maahanmuuttoa vastaan.” En katso että kenenkään pitäisi noudattaa Vennerin esimerkkiä, eikä hän katsonut niin itsekään. Kuolevaisessa kirjoitin Vennerin itsemurhasta osana niin lännessä kuin idässä esiintyvää traditiota, jonka osia ovat niin Cato nuoremman itsemurha, kristittyjen astuminen leijonien eteen vakaumuksensa tähden kuin etelävietnamilaisten buddhalaismunkkien polttoitsemurhat protestina hallituksensa harjoittamaa vainoa vastaan. Se, onko tällaisilla teoilla oikeaa vaikutusta, on sivuseikka. Olennaista niissä on, että ihminen tekee kuolemastaan vastaansanomattoman viestin, ts. antaa sille merkityksen. Protestiluontoisen itsemurhan tekijä kieltää perimmäisen biologisen viettinsä eli itsesäilytysvaiston osoittaakseen perimmäistä autonomiaansa tukahduttavassa ympäristössä. Venner ampui itsensä Notre Damen katedraalissa, keskiaikaisen kulttuurin mahtavassa taidonnäytteessä joka oli rakennettu vielä vanhempien pakanallisten palvontapaikkojen päälle, koska halusi sitoa kohtalonsa uhanalaiseen eurooppalaiseen sivilisaatioon. Kyseessä oli henkilökohtainen ratkaisu, ei mikään kamikazejoukkojen koollekutsu.

Nummelin jatkaa:


Hännikäisen poliittinen projekti näkyy teoksessa laajemminkin. Hän nostaa esille muinaisia urhoja, kuten kreikkalaisia sotapäälliköitä ja roomalaisia filosofeja, joiden ajattelussa itsemurhassa ei ollut mitään hävettävää, pikemminkin päinvastoin. Samalla hännikäinen kuitenkin toteaa olevansa niin kurja ihminen, ettei ikinä pystyisi vastaaviin sankaritekoihin. Itsensä alentamalla Hännikäinen kutsuu muita harkitsemaan vastaavaa toimintaa ja ylentämään itsensä kreikkalaisten sotapäälliköiden kaltaisiksi myyttisiksi hahmoiksi.


Tämä tulkinta on kohteliaasti sanottuna löylynlyömä, ja ilmentää pikemminkin Nummelinin omaa ”poliittista projektia” tai tämänhetkistä henkistä ilmapiiriä, jossa kaikki omaan maailmankatsomukseen mahtumaton tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Yleensä antaisin tällaisen jäädä omaan arvoonsa, mutta koska itse asia on niin vakava, katson parhaaksi tehdä pienen selvennyksen. En kutsu ketään harkitsemaan itsemurhaa, kaikkein vähiten kansallismielisiä, jotka ovat tällä hetkellä ainoa Euroopan alkuperäiskansoja puolustava taho. Jos haluaisin yllyttää jotakuta itsemurhaan, niin mieluummin tämänhetkisestä tilanteesta vastuussa olevia poliitikkoja kuten Petteri Orpoa, Jean-Claude Junckeria ja Angela Merkeliä. Mutta hekin tekisivät aivan riittävän palveluksen itselleen ja edustamilleen kansakunnille vetäytymällä politiikasta ja keskittymällä vaikkapa puutarhanhoitoon.

Tällaisen selvennyksen lisäksi Nummelinin kirjoitus kirvoitti laajempia ajatuksia itsemurhan teemasta. Kuten jokainen normaali ihminen, ajattelen itsemurhaa noin kerran vuorokaudessa, ja Kuolevainen on ensimmäinen kirjani jossa käsittelen sitä laveammin, kokonaisen luvun verran. Näin tehdessäni olen tullut jälleen sohaisseeksi yhtä modernia tabua. Itsemurhan motiivien ymmärtäminen, itsemurhan hyväksyminen yhtenä ratkaisuna muiden joukossa, tulkitaan helposti itsemurhaan kannustamiseksi. Modernius on pitkälti teistisestä aineksesta riisuttua kristillisyyttä, ja kristinuskon ankara suhtautuminen itsemurhaan on edelleen voimissaan, vaikkemme enää hautaa itsemurhaajaa joutomaalle tai usko hänen joutuvan ikuiseen kadotukseen. Vähän väliä kuohahtava debatti eutanasiasta ei oikeastaan koske aiheen ydintä. Moni on nykyään valmis sallimaan elämän omatoimisen tai avustetun päättämisen kuolemansairaalle, kovia tuskia kärsivälle, mutta jos terve yksilö päätyy samaan, häntä säälitään tai halveksitaan. Itsemurha on latistettu psykologiseksi pakkotilaksi tai huomionhakuiseksi avunhuudoksi.

Vaikka moderni ihminen ei yleensä puhu sielusta tai Jumalan lahjoittamasta elämästä, hän vailla mitään uskottavaa metafyysistä perustetta pitää elämistä velvollisuutena. Hän sanoo itsemurhaa pelkurimaiseksi huomioimatta, että kaiken hylkääminen ja hyppääminen tuntemattomaan vaatii tavatonta uskallusta. Hän syyttää itsemurhaajaa itsekkyydestä ymmärtämättä, että aivan yhtä itsekästä on vaatia elämäänsä perin juurin kyllästynyttä jatkamaan olemassaoloaan. Minusta jokaisessa itsemurhassa on jotakin sankarillista: sen tekijä uhraa kaiken mitä hänellä on tai voi koskaan olla, ja palkinnoksi hän saa vain jälkipolvien moralisoivaa tai psykologisoivaa lässytystä (jota hänen ei toki onnekseen tarvitse kuunnella).

Itsemurhan tuomittavuudesta vallitsee edelleen niin laaja ja tylsämielinen konsensus, että jo sen takia mieleni tekee puolustaa tämän vaihtoehdon valinneita. Soraääniä on harvassa. Yksi niistä oli vuonna 1914 kuollut yhdysvaltalainen satiirikko Ambrose Bierce, jonka mielestä jokaiseen itsemurhaan johtaneet syyt ja olosuhteet pitäisi punnita tarkkaan ennen minkäänlaisen tuomion julistamista. Mitään universaalia säännöstöä ei ole, vaan on otettava huomioon myös aikakausi, uskonto ja rotu. Omalta aikakaudeltaan ja kulttuuripiiristään Bierce listasi kuusi ihmistyyppiä, joiden kohdalla itsemurhaan päätyminen on hyväksyttävää tai jopa velvollisuus:


1. Hän, jota piinaa tuskallinen, inhottava ja parantumaton sairaus

2. Hän, joka on raskas ja pysyvä taakka ystävilleen

3. Hän, jota uhkaa parantumaton mielenvikaisuus

4. Hän, johon on pysyvästi tarttunut juoppous tai jokin yhtä tuhoisa ja loukkaava tapa

5. Hän, jolla ei ole ystäviä, omaisuutta, työtä eikä toivoa

6. Hän, joka on häpäissyt itsensä


Tällaista selvänäköisyyttä ei kovin usein kohtaa, koska elämä itsessään on meidän aikanamme fetissi. Tämä on jokseenkin ristiriitaista, kun samaan aikaan ilmaistaan huolta väestöräjähdyksestä. Toinen ristiriitaisuus ilmenee abortin nauttimassa yleisessä hyväksynnässä useimmissa länsimaissa. Oikeutta päättää oman elämänsä kestosta on vaikea hyväksyä, mutta samalla abortin perusteeksi hyväksytään mukisematta ”naisen oikeus omaan ruumiiseensa”, vaikka kysehän ei ole hänen ruumiistaan vaan hänen ruumiinsa sisällä olevasta ruumiista. Joka tapauksessa minun on vaikea ymmärtää niin suurta elämän kunnioitusta, ettei elämää voisi omatoimisesti päättää tuntiessaan sen käyneen arvottomaksi. Äärimmäisyyksiin vietyinä asiat kääntyvät vastakohdikseen, eikä elämän fetissoiminen oikeastaan kerrokaan elämän kunnioituksesta vaan halusta kieltää kuolema.

On toki selvää, että moni itsemurha tehdään puutteellisen harkinnan tuloksena – hyvänä esimerkkinä muuan temperamenttinen pohjalaismies, joka riideltyään vaimonsa kanssa kapakassa käveli ulos ja hyppäsi suoraan ohiajavan rekan eteen. Tämä ilmentää kehittymätöntä luonnetta. Ylipäätään itsemurhaa ei pitäisi pitää lopullisen antautumisen eleenä epätoivoisessa tai epätoivoiselta tuntuvassa tilanteessa, vaan alati läsnäolevana mahdollisuutena. Silloin siitä voi tulla voimavara. Kun tajuaa, että elämä on joka hetki omissa käsissä, rohkeus ja sietokyky kasvaa ja lamaannus väistyy. Kyky itsemurhaan on homo sapiensin lajiominaisuus, eläimillä ja jumalilla ei vastaavaa ole. Se on henkilökohtaisen vapauden tae, jota ovelinkaan vihollinen tai sortaja ei voi riistää.

Mieleeni tulee se, kun olin toistakymmentä vuotta sitten haastattelemassa runoilija Hannu Heliniä hänen kotikaupungissaan Hyvinkäällä. Hyperdepressiivinen Helin halusi kuvauttaa itsensä klassisilla itsemurhapaikoilla kuten sillan kaiteeseen nojaamassa. Ravintola Hemingway'sin edessä hän poseerasi pitäen sormeaan ohimolla pistoolin tapaan, ja puun juurella otetusta kuvasta hän totesi, että olisi ollut hyvä jos oksaan olisi vielä ripustanut hirttoköyden. Vaikeita kausia läpi käynyt Helin oli klassinen esimerkki ihmisestä, joka pyörittelee itsensä poistamisen ideaa alituiseen mielessään muttei koskaan toteuta sitä. Helin ei kuollut oman käden kautta, vaan syöpään alkuvuodesta 2015. Hän raportoi sairautensa etenemisestä säntillisesti blogissaan ja julkaisi siellä uusia runojakin viimeisiin elinviikkoihinsa saakka. Minusta tällainen kuulostaa pikemminkin poikkeuksellisen elinvoimaisen ihmisen toiminnalta.

On selvästi olemassa ihmistyyppi, jota vain itsemurhan ajatus estää tappamasta itseään. Itse saan ajatuksesta jopa lisää elämisen energiaa. On paitsi pelottavaa, myös ilahduttavaa huomata, miten yksinkertaista ratkaisevan askeleen ottaminen olisi ja miten helposti siihen tarvittavia välineitä on saatavilla. Ellei tunne ylpeyttä ja eteenpäin jatkamisen halua tuollaisena hetkenä, on syytä joko muuttaa ajatus teoksi tai hankkiutua ammattiauttajan puheille.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kirjallisuuden apurahoista




Julkaisin eilen tässä blogissa kirjeen, jolla ilmoitin eroavani Suomen Kirjailijaliiton jäsenyydestä. Jotta ilmoitus ei jäisi pelkäksi yhden ihmisen oikeutetuksi mutta merkityksettömäksi protestiksi, kirjoitan nyt lyhyesti kirjeeni laajemmasta teemasta eli kirjallisuuden apurahoista Suomessa sekä hahmottelen yhden positiivisen ratkaisuvaihtoehdon siihen liittyvään ongelmaan. Minua innostivat tähän keskustelut, joita kävin parin kollegan kanssa eroilmoitukseni julkistamisen jälkeen.

En missään tapauksessa väitä olevani ainoa kirjailija, joka on kärsinyt apurahajärjestelmän hyväveliverkostoista ja kulissientakaisesta syrjinnästä. Se, että apurahojen jaossa edes pyrittäisiin reiluuteen on yksi maamme suurimmista myyteistä, eikä juuri kukaan uskalla puhua siitä. Kaikki kirjailijat tietävät että järjestelmä on mätä, mutta pidättäytyvät julkisen kritiikin esittämisestä jotteivät menettäisi suhteitaan ja ennestäänkin niukkaa toimeentuloa. Paitsioon jäämiseen voi johtaa käytännössä mikä tahansa: kuulumattomuus tiettyihin organisaatioihin, huonot henkilökohtaiset välit valtaa käyttäviin tahoihin, haluttomuus seurata kirjallisia muoteja, vääränlaiset poliittiset mielipiteet...

Seikat joiden ensisijaisesti pitäisi vaikuttaa rahoituksen jakoon, siis työsuunnitelma ja hakijan aiempi tuotanto, ovat monissa tapauksissa sivuseikkoja. Pitkiä vuosiapurahoja jaetaan pari runokokoelmaa julkaisseille samalla kun toistakymmentä teosta julkaisseet saattavat jäädä vaille pieniäkin työskentelyapurahoja. Kaikissa hakuohjeissa painotetaan työsuunnitelman huolellisen laatimisen merkitystä, mutta voidaan vakavasti epäillä lukeeko työsuunnitelmia ylipäätään kukaan. Olen itse saanut apurahoja parissa minuutissa kyhätyillä työsuunnitelmilla. Järjestelmän luonnetta kuvaa huvittavalla tavalla Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmiin sisältyvä anekdootti siitä, kun Heikinheimo vei vaimonsa apurahahakemuksen Suomen Kulttuurirahaston toimistoon. Hakemuksen jätettyään Heikinheimo näki toimiston pöydällä nipun hakulomakkeita ja päätti hetken mielijohteesta hakea itsekin apurahaa. Ansioluettelon sarakkeeseen hän kirjoitti ”ansioita ei ole” ja työsuunnitelman kohdalle ”kirja Aarre Merikannosta”. Heikinheimo sai apurahan, vaimo ei.

Politisoitu tai muuten mielivaltainen päätöksenteko voidaan kuitenkin piilottaa sopivalla tavalla laadittujen sääntöjen taakse. Epäreiluudesta on turha valittaa, sillä vaikka päätöksen puolueellisuus olisi kuinka ilmeinen tahansa, sen tekijät voivat aina vedota harkintavaltaansa ja siihen, ettei suurin osa hakijoista kuitenkaan saa apurahaa eikä kenelläkään hakijalla ole subjektiivista oikeutta myönteiseen päätökseen. Todellisuudessa tämä harkintavalta antaa apurahalautakunnille diktatoriset valtuudet ja mahdollistaa täydellisen mielivallan – järjestelmä on rukattu sellaiseksi, että päätöksiä on käytännössä mahdoton todistaa syrjiviksi tai sääntöjen vastaisiksi. Lautakunnissa istuvat voivat yhteisellä päätöksellä ajaa kenet tahansa nurkkaan, eikä kukaan yleensä edes protestoi. Jotkut julkisen rahoituksen varassa toimivat tahot, kuten esimerkiksi kirjastoapurahalautakunta, antavat hakijalle oikeuden valittaa päätöksestä, mutta ainakaan minun tiedossani ei ole ainuttakaan tapausta jossa valitus olisi johtanut päätöksen oikaisemiseen.

Häikäilemättömimmät kulttuuripoliittiset vallankäyttäjät eivät koskaan tuo antipatioitaan julki mutta toimivat niiden mukaisesti kaikessa hiljaisuudessa, verkostojensa ja asemansa turvin. He ovat tottuneet operoimaan kulissien takana ja käyttämään rakenteita kilpenään. Juuri he ylläpitävät todellista mielipideterroria, koska heitä vastaan on mahdoton puolustautua.

Mitä asialle sitten voisi tehdä? Suurempaan reiluuteen pyritään tällä hetkellä vaihtamalla säännöllisesti lautakuntien kokoonpanoa, mutta sillä ei ole juuri merkitystä: apurahoista päättää edelleen yksi ja sama kulttuuribyrokraattinen sisäpiiri, joka on juuri sopivan kokoinen mahdollistamaan sisäisen vaihtelun. Kasvot siis vaihtuvat, mutta jakotapa pysyy samana. Mutta ongelman kova ydin ei itse asiassa edes ole lautakuntien koostumuksessa, vaan yleisesti noudatetussa apurahojen jakopolitiikassa.

Nykyään apurahojen jakamisella pyritään mahdollistamaan täysipäiväinen työskentely kirjailijana. Niinpä myönnetyt summat ovat melko suuria. Tämä pätee erityisesti Valtion Kirjallisuustoimikunnan ja monien yksityistenkin rahastojen myöntämiin vuosiapurahoihin. Kirjailijalle maksetaan noin 1600 euroa kuukaudessa vuoden tai useamman ajan, jotta hän voisi keskittyä romaanin tai runokokoelman tekemiseen päätoimisesti. Olisiko aika kysyä, onko tässä järkeä?

Vuonna 1973 ylirasituksesta johtuvaan sydänsairauteen kuollut Timo K. Mukka on tunnettu esimerkki omana aikanaan väheksytystä ja isojen apurahojen jaossa usein paitsioon jääneestä kirjailijasta. Mukka otti myös aktiivisesti kantaa kirjallisuuden apurahoitukseen, ja tyytymättömyys Kirjailijaliiton apurahapolitiikkaan johti hänen eroonsa liitosta vuonna 1970. Mukka kannatti järjestelmää, jossa taiteen rahoitus olisi kokonaan valtion hallinnassa ja jokainen kirjailija saisi työstään säännöllistä palkkaa joka olisi niin suuri ettei muita töitä tarvitsisi tehdä. Hän halusi Kirjailijaliiton ottavan tällaisen järjestelmän ajamisen päätavoitteekseen ja vaati liittoa kieltämään jäseniään hakemasta yksityisten säätiöiden apurahoja, jotta yhteiskunta ryhtyisi toden teolla keskittämään rahoitusta. Kun liitto ei vaatimukseen suostunut, Mukka erosi.

Mukan ideat ja vaatimukset olivat monella tapaa epärealistisia, mikä todennäköisesti johtui hänen ehdottomasta luonteestaan ja kommunistisesta vakaumuksestaan. Kirjailijaliiton lähteminen Mukan vaatimaan säätiöboikottiin olisi luultavasti johtanut vain jäsenten köyhtymiseen ilman, että mitään konkreettista olisi saavutettu. Lisäksi taiteen tukemisen keskittäminen kokonaan valtiovallan käsiin on monella tapaa ongelmallinen idea, jonka toteutuminen olisi ehkä mahdollista vain totalitaarisessa järjestelmässä. Silti pidän Mukan huolta kirjailijoiden toimeentulosta vilpittömänä, ja hänen ideansa ovat toimineet minulle yllykkeenä omien ratkaisuvaihtoehtojen kehittämiselle.

Olen päätynyt kannattamaan mallia, joka on monessa suhteessa vastakkainen kuin Mukan toivoma, mutta perustuu kuitenkin ajatukselle kirjailijan säännöllisestä toimeentulosta. Sen ytimenä on luopuminen täysipäiväisen kirjailijuuden tukemisesta apurahoituksessa.

Täysipäiväinen kirjailijuus on hiljalleen käymässä mahdottomaksi, koska kirjoja ja niiden kirjoittajia alkaa yksinkertaisesti olla liikaa. Digitaalinen painotekniikka ja pienkustantamojen näyttävä esiinmarssi 2000-luvun aikana on kasvattanut julkaistun kirjallisuuden määrän sellaisiin mittasuhteisiin, etteivät sanomalehtien kulttuuritoimitukset enää pysty edes kattavien uutuusluetteloiden julkaisemiseen, kirjojen kattavasta arvostelemisesta puhumattakaan. On selvää, että myös kamppailu apurahoista käy yhä katkerammaksi, sillä jaolle pyrkivien määrä kasvaa koko ajan mutta rahamäärät eivät juuri suurene. Jos täysipäiväisen kirjailijantyön tukemisesta pidetään yhä kiinni, minkäänlaisesta reiluudesta ei ainakaan voida enää puhua. Pieni joukko kerää suuret apurahapotit enemmistön jäädessä kokonaan ilman.

Täysipäiväisessä kirjailijuudessa on sekin ongelma, että se tekee kirjailijan täysin riippuvaiseksi ulkopuolisesta rahoituksesta. Tässä asemassa kirjailija on hyvin haavoittuvainen ja kirjallisuusmaailman vallankäyttäjien armoilla. Järjestelmä ruokkii vaikenemista: kollegoita tai instituutioita ei uskalleta arvostella eikä mätäpaiseita paljastaa, sillä hankala tyyppi menettäisi kokonaan elantonsa rahahanojen sulkeutuessa. Ei ihme, että kirjailijakunta näyttää pelokkaalta samanmielisten kerholta, jonka jäsenistä kukaan ei uskalla puhua olohuoneessa olevasta virtahevosta vaikka se tallaisi hänen varpailleen.

Itse en ole koskaan toiminut täysipäiväisenä kirjailijana, vaan olen lähes koko urani ajan tehnyt kirjoittamisen ohella säännöllisiä osapäivätöitä. Ratkaisuni on ollut osaksi pakon sanelema, sillä en ole tuotantoni laajuudesta huolimatta päässyt vuosiapurahaputkeen. Olen saanut vain yhden vuosiapurahan, Valtion Kirjallisuustoimikunnan yksivuotisen apurahan vuodelle 2009. Kaikki muut apurahani ovat olleet muutaman tuhannen euron suuruisia kertaluontoisia työskentelyapurahoja. Niiden ja osa-aikaisen työnteon avulla olen kyennyt elättämään itseni kohtuullisen hyvin. Ratkaisu on myös tuonut minulle jonkinasteista riippumattomuutta, sillä jonkun apurahan jäädessä väliin en ole pudonnut aivan tyhjän päälle. Minun ei ole myöskään tarvinnut hankkia lisätuloja kritiikkien, lehtijuttujen, luennointikeikkojen ja vastaavien avulla, vaan olen voinut keskittyä kirjoittamaan mitä haluan. Muutenkin kirjoittamiseen liittyvä palkkatyö syö energiaa taiteelliselta kirjoittamiselta huomattavasti enemmän kuin mikään siihen liittymätön työ. Monien on vaikea sovittaa kokopäivätyötä yhteen pitkäjänteisen kirjoittamisen kanssa, mutta osapäiväinen työnteko sopii ainakin oman kokemukseni perusteella kirjailijalle vallan mainiosti. Lisäksi moni kirjailija joutuu turvautumaan pätkä- ja osapäivätöihin jo nyt, sillä mitenkään vaurasta elämää kuukausittain tilille tulevat vuosiapurahaerätkään eivät mahdollista.

Ehdotukseni on siis yksinkertaisuudessaan seuraava: tulisi jakaa pienempiä apurahasummia, mutta useammille hakijoille. Vuosiapurahan suuruus voisi olla vaikkapa 400-500 euroa kuukaudessa. Sillä ei tietenkään eläisi, mutta se mahdollistaisi kirjoittamisen vaikkapa juuri osapäivätyön ohella. Tuen tarkoituksena pitäisi olla juurikin kirjoittamisen edistäminen, ei minkään taiteilijaelämäntavan. Myös kertaluonteisten työskentelyapurahojen kokoa voisi supistaa niin, että yhä useammalle hakijalle voitaisiin myöntää 1500-2000 euron summia. Itseni lisäksi tiedän lukuisia kollegoita, joille tuollaisetkin summat olisivat suureksi avuksi. Kyseessä on siis eräänlainen variaatio perustuloajattelusta.

Luonnostelemassani mallissa apurahojen jakajien olisi myös vaikeampi selittää, miksi jollekulle ei myönnetä apurahoja. Väärinkäytökset ja puolueellisuudet tulisivat helpommin näkyviin, kun tavoitteena olisi tarjota jotakin hakijoiden selvälle enemmistölle.

En rehellisesti sanoen odota, että ehdotukseni toteutuu ainakaan lähiaikoina. Kirjallinen maailma instituutioineen on hirvittävän jähmeä, kankeasti ja pienin liikahduksin muuttuva kokonaisuus. Lisäksi se vaatisi selvää asenteen ja elämäntavan muutosta kirjailijoilta, jotka ovat tunnetusti kaavoihinsa kangistunutta ja saavutettuihin etuihin hysteerisesti tarrautuvaa väkeä. Uskon kuitenkin, että ajan mittaan siirrytään yhä enemmän hahmottelemaani suuntaan, jos kulttuurielämää halutaan millään kokonaisvaltaisella tavalla tukea. Yleensä kirjailijoiden toimeentuloon liittyvissä keskusteluissa jakaudutaan kahteen yhtä typerään ääripäähän. Yhtäällä ovat kirjailijat itse, jotka mystifioivat oman työnsä merkityksen ja haluavat koko ajan enemmän rahoitusta. Toisaalla ovat ne möykkäävät populistit, joiden mielestä kirjallisuutta ja muuta kulttuurielämää ei pitäisi tukea lainkaan. Malli, jossa annettaisiin vähemmän mutta useammalle olisi kultainen keskitie.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Eroilmoitus


(Suomen Kirjailijaliitto ry.:n johtokunnalle osoitettu kirje, päivätty ja lähetetty tiistaina 27.9.2016)


Olen ollut Suomen Kirjailijaliiton jäsen vuodesta 2006. Mitenkään aktiiviseksi jäseneksi minua ei voi sanoa; en ole osallistunut muistaakseni yhteenkään vuosikokoukseen enkä pyrkinyt mihinkään liiton luottamustehtävään. Näin siksi, että olen aina halunnut pysytellä etäällä kirjallisuusmaailman sisäisistä riidoista ja valtapeleistä, joita järjestötoimintaan väistämättä jonkin verran sisältyy. Olen kuitenkin maksanut jäsenmaksuni vuosittain, kirjoittanut lukuisia kirjallisuusesseitä liiton lehteen Kirjailijaan ja muutenkin suhtautunut liiton toimintaan myönteisesti. Olen pitänyt Kirjailijaliittoa järjestönä, joka tukee jäseniään sosiaalisista, poliittisista, julkisuuteen ja henkilökohtaisiin väleihin liittyvistä sekä muista ulkokirjallisista tekijöistä riippumatta.

Syynä jäsenenä pysymiselleni on käytännön etujen ohella ollut tietty solidaarisuus omaa ammattikuntaani ja yleisemmin suomalaista kirjallisuutta kohtaan. Tämä solidaarisuus on kuitenkin vuosien varrella supistunut merkittävästi. Olen nähnyt läheltä sen selkäänpuukottamisen, valheellisen mielistelyn ja poliittisen korrektiuden kulttuurin, joka maamme kirjallisessa elämässä vallitsee. Olen joutunut toteamaan, että päättäviin asemiin kirjallisissa instituutioissa pääsevät usein lahjattomat, luonnevikaiset ja nurjamieliset henkilöt. Olen nähnyt joidenkin kollegoiden joutuvan panettelu- ja eristämiskampanjoiden kohteeksi ja ollut sellaisten kohteena itse.

Viime vuosina olen toisinaan saanut ystävällismielisten kollegoiden kautta tietoa pyrkimyksistä eristää minut ammatillisesti sekä viedä minulta rahoitus ja julkaisumahdollisuudet. Joskus tällaisia pyrkimyksiä on ilmaistu avoimesti, useimmiten kuitenkin kulissien takana. Vastustajieni toimintaa ovat motivoineet henkilööni tai poliittisiin näkemyksiini liittyvät seikat, ja siihen on sisältynyt järjettömiä syytöksiä esimerkiksi natsismin tukemisesta tai väkivallan lietsomisesta. Tulokset on voinut huomata siitä, että kirjailijantyöstäni saamani toimeentulo on kaventunut lähes olemattomiin, vaikka kirjallinen toimintani on jatkunut ja tuotantoni kasvanut.

Hain taloudellisesti kehnon tilanteeni takia tänä syksynä Kirjailijaliiton apurahaa, joka liiton oman ilmoituksen mukaan on suunnattu ensisijaisesti sellaisille kirjailijoille, jotka eivät ole kuluneen vuoden aikana saaneet merkittävää rahoitusta muualta. Muut päätökseen vaikuttavat tekijät ovat (työsuunnitelman lisäksi) eläkkeen määrä, muut liitolta saadut etuudet sekä se, onko hakija saanut liiton apurahaa edellisenä vuonna. Kaikki mainitut tekijät puolsivat hakemustani, mutta saamani päätös oli kielteinen.

Vallitsevassa ilmapiirissä tulkitsen päätöksen epäluottamuslauseeksi minua ja kirjailijantyötäni kohtaan. Suomen tämänhetkinen henkinen ilmapiiri on tulehtuneempi, kireämpi ja jakautuneempi kuin koskaan tähänastisen elämäni aikana, ja kirjallisissa instituutioissa minut on selvästikin – ja toki perustellusta syystä – leimattu ”väärän” puolen edustajaksi. Tämä hyljeksinnän henki on ilmeisesti levinnyt Kirjailijaliittoonkin, koska sen tekemät tukipäätökset eivät perustu todelliseen tarpeeseen vaan siihen, onko hakija kirjallisen sisäpiirin suosiossa vai ei.

En pidä mielekkäänä enää jatkaa Kirjailijaliiton jäsenmaksujen maksamista. Liitto on ensisijaisesti ammatillinen etujärjestö ja näin ollen jäsenen tulisi urallaan kohtaamiensa vaikeuksien aikana saada jotakin vastinetta liiton kassaan maksamastaan summasta. Pelkkä jäsenyyden tuoma status ei ole mielestäni riittävä vastine.

Tämän viestin myötä ilmoitan siis eroavani Suomen Kirjailijaliiton jäsenyydestä.



Helsingissä, 27.9.2016



Timo Hännikäinen

torstai 11. elokuuta 2016

Kaksi kuoleman kulttuuria















Julkaisen tässä blogissa pari uuden teokseni "Kuolevainen" sivutuotteena syntynyttä kirjoitusta. Ensimmäinen niistä sisältää pohdintoja Heikki Lehikoisen kirjasta "Katkera manalan kannu - Kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa".


***


Kuoleman edessä sopivuus ja sopimattomuus ovat suhteellisia käsitteitä. Historian kerrostumia ei tarvitse kaivaa kovin syvälle törmätäkseen hautajais- ja ruumiinkäsittelytapoihin, jotka nykyihmisestä tuntuisivat oudon taikauskoisilta tai karkeilta. 1800-luvun Itä- ja Länsi-Suomessa oli paikoin tapana tarjoilla hautajaisvieraille hernekeittoa astiasta, joka oli asetettu vainajan päälle. Syödessä ei saanut liikauttaa pöytää eikä myöskään sen alle varisseita ruoanmuruja – pöydän vähäistäkin siirtämistä pidettiin epäkunnioittavana vainajaa kohtaan. Sen sijaan tukevakin ryyppääminen hautajaisissa ja ruumissaatossa oli vuosisatojen ajan enemmänkin sääntö kuin poikkeus Suomessa. Ennen saattomatkaa saattoväki kokoontui ryypylle arkun äärelle, ja matkalla pysähdyttiin moneen kertaan maistelemaan pullosta ja tarjottiin vastaantulijoillekin.

Kuoleman suomalaista kulttuurihistoriaa käsittelevässä kirjassaan Katkera manalan kannu (2011) tietokirjailija Heikki Lehikoinen lainaa kuvausta vainajien talvisäilytyspaikkojen tyhjennyksestä Pohjanmaalla 1700-luvulla:


Eräänä keväänä, kun maa oli sulanut, kutsuttiin kyläkuntien miehet tyhjentämään talvihautoja. Kaivettiin yhteishauta sinne tyhjennettäviä ruumiita varten. Kaivajia oli kestitty runsaalla viinalla, jotta viinan haju voittaisi mädänneen ruumiin löyhkän, kun ruumiskirstut kannettiin haudan reunalle. Ennen hautaan laskemista kiersi pikari vielä miehestä mieheen haudassa olevien vainajien kesken, joiden leikinlasku ei sovi kerrottavaksi.


Iloitteleva elämä oli Lehikoisen mukaan yleistä myös keisarillisen Aleksanterin yliopiston ruumiinavaussalissa Helsingissä 1800-luvulla. Lääketieteen opiskelijat pelasivat salissa korttia ja joivat punssia, ja maljoja nostettiin innokkaasti aina kun jokin tutkimusleikkelyn vaihe oli saatu suoritettua.

Tällaisia kansanomaisia tapoja yrittivät kitkeä niin kirkollinen kuin maallinen valta, mutta ne istuivat sitkeässä aina 1800-luvun lopulle saakka. Luterilainen kirkko piti hautajaisissa juopumista pakanallisena tapana, ja jo vuoden 1650 kirkkojärjestyksessä määrättiin sakko isännälle, joka salli hautajaisvieraiden juoda liikaa eikä estänyt ”häpeällisiä tapoja ja kiroilemista”. 1800-luvun lopulta lähtien kirkko onnistui vakiinnuttamaan kahvin hautajaisjuomaksi oluen ja viinan tilalle.

Katkera manalan kannu onkin suurelta osin kuvaus pakanallisten ja kristillisten tapojen ristiriidoista ja rinnakkaiselosta modernia aikaa edeltävässä Suomessa. Kristilliset ja pakanalliset käsitykset elivät toisiinsa sekoittuneina, ja tämä synkretismi sai alkunsa kaupankäynnin sivutuotteena mahdollisesti jo satoja vuosia ennen varsinaista ristiretkikautta. Sitä ei saanut juurittua edes luterilainen puhdasoppisuus, vaikka luterilaiset kirkonmiehet paheksuivatkin kansanuskon ja kristillisyyden keskiaikaista sekoittumista ”paavilliseksi taikauskoksi”. Valistusmies Henrik Gabriel Porthan kirjoitti 1700-luvun loppupuolella kristinopin ”tahriutumisesta” paikallisilla tavoilla ristiretkien aikaan: ”Sillä koska kristinusko, sellaisena kuin se silloin oli, oli itse täpötäynnä paavillista taikauskoa, syntyi oppimattoman kansan keskuudessa helposti (…) ihmeellinen sekoite kummastakin. Vanhoja jumalia huudettiin avuksi yhdessä Kristuksen ja Marian ja muiden pyhimysten kanssa.” Limittyminen näkyi kenties selvimmin juuri hautaamiskäytännöissä ja suhtautumisessa vainajiin, siis suomalaisessa kuolemantavassa.

Rautakaudella kuolleet sijoitettiin asumusten yhteydessä oleviin kalmistoihin, ja vainajien ajateltiin olevan edelleen läsnä yhteisön elämässä. Heille saatettiin antaa ruokauhreja ja heiltä saatettiin pyytää apua elävien pulmiin. Kirkko katsoi vainajakultin symboloivan vanhaa yhteiskuntajärjestystä ja maailmankatsomusta, ja halusi sen takia päästä siitä asteittain eroon. Uuden opin mukaan vainajat olivat kokonaan siirtyneet pois elävien maailmasta siihen saakka, kunnes Kristus heidät viimeisenä päivänä herättäisi.

Selvimmät muutokset koskivat hautaamista: kuolleita ryhdyttiin hautaamaan asumuksista etäällä oleville erillisille hautausmaille ja ruumiiden polttamisesta luovuttiin. Mutta kaiken kaikkiaan uuden ja vanhan järjestyksen eroprosessista tuli pitkä. Hautausmaat saivat nimensä ensimmäisen haudatun mukaan, jolla oli sama nimi kuin jollakin pyhimyksellä. Tapa myötäili pakanallista uskomusta hautapaikkoja suojelevista haltijoista. Hautausmaiden vihkiminen pyhiksi paikoiksi muistutti ikiaikaisia rituaaleja. Hautausmaa kierrettiin sisäreunaa myöten vihkivettä pirskottaen, jolloin syntyi eräänlainen sielunviholliselta suojaava maaginen kehä.

Tavallisten ihmisten mielissä uusi ja vanha eivät sekoittuneet pelkästään allegorisella tai symbolisella tasolla. Pappien tuomat käsitykset taivaasta ja helvetistä eivät sulkeneet pois vanhempaa uskoa Tuonelaan. Vaikka pappi oli siunannut vainajan, pidettiin mahdollisena, ettei vainaja jäänytkään suosiolla odottamaan viimeistä tuomiota, vaan hänen henkensä lähti vaeltamaan kohti pakanallista tuonpuoleista. Niinpä vainajalle saatettiin yhä laittaa arkkuun mukaan neuloja, kenkiä, sormuksia, kirveitä ja muita maagisia esineitä, koska pelkistä kristillisistä hyveistä ei ollut Tuonelan-matkalla apua. Itse Tuonelaa koskevat käsitykset taas saivat vaikutteita keskiaikaisesta kristinuskosta, mistä kertoo ajatus pahoista teoista puhdistumisesta Tuonelanjoessa kylpemällä.

Erityisen kiinnostava kysymys on, missä määrin kristinuskon tulo loi kuolleisiin kohdistuvaa pelkoa, joka oli niin läpitunkeva esi-isiemme elämässä. Rautakautisen maanviljelyskulttuurin haudat sijaitsivat asutuksen välittömässä läheisyydessä, mikä viittaa siihen, ettei vainajia pelätty vaan heidät haluttiin pitää osana elävien maailmaa. Joitakin huonomaineisia tai väkivaltaisesti kuolleita saatettiin pelätä, sillä heidän hautojensa päälle on kasattu suuria kivikasoja, joiden tarkoitus on ilmeisesti ollut pitää heidät maan povessa. Toisaalta tällaiset haudat saattavat myös ajoittua vaiheeseen, jossa kristinuskon vaikutus on ollut vahvistumassa. Kun vanhat hautaustavat olivat menettäneet asemansa ja uudet eivät vielä olleet vakiintuneet, saattoi herätä poikkeuksellista vainajien pelkoa.

Kristinusko saattoi hyvinkin synnyttää kansan keskuudessa hämmennystä kuolleiden asemasta ja olotilasta. Roomalaiskatolinen oppi kiirastulesta sijoitti vainajan hengen välitilaan taivaan ja kadotuksen väliin, ja sellaiselta hengeltä saattoi odottaa mitä tahansa. Epävarmuutta ei poistanut kiirastuliopin hylkääminen uskonpuhdistuksessa. Vainaja oli edelleen välitilassa, odottamassa viimeisen päivän herätystä, kyvyttömänä liittymään kuolleiden yhteisöön. Kun ”paavillisesta taikauskosta” luovuttiin, siirtymistä tuonpuoleiseen ei enää edes konkretisoitu monimutkaisin rituaalein kuten ruumiin vihkimisin ja sielunmessuin. Kansanuskomuksissa tällainen sijaton henki saattoi liikkua elävien parissa, eikä välttämättä hyväntahtoisena, joten siltä jouduttiin suojautumaan. Suojautuminen aloitettiin jo hautajaisissa eli peijaisissa, joissa pöytä pyrittiin laittamaan koreaksi, sillä vainaja saattoi palata moittimaan omaisia, jotka olivat kitsastelleet tarjoilupuolessa.

Yksi merkittävimmistä suojautumiskeinoista oli karsikkopuiden tekeminen. Tätä perinnettä Katkera manalan kannu kuvaa seikkaperäisesti. Hautauspaikalle vievän tien varrella oleva vanha kuusi tai mänty karsittiin alaosasta ja siihen kaiverrettiin tai kiinnitettiin risti, nimikirjaimet, kuolinpäivä tai jokin muu vainajasta muistuttava merkki. Käytännön tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta takaisin haudasta omaisia häiriköimään. Joidenkin tarinoiden mukaan karsikkopuuhun on naulattu kappale ruumisarkkua: sen nähdessään vaeltamaan lähtenyt vainaja ymmärtää olevansa kuollut ja palaa takaisin hautaansa. Karsikkopuun luona saattoväki pysähtyi ja otti viinaryypyn, pakanallisina aikoina jumalten ja kristillisenä aikana Kristuksen ja pyhimysten kunniaksi. Kyseessä oli siirtymäriitti rajalla, jonka jälkeen ihminen siirtyi maan päältä maan alle, elävien parista kuolleiden keskuuteen.

Luterilaiset papit eivät karsikkopuista ja niiden luona suoritetuista riiteistä perustaneet, vaan yrittivät estää pakanallisperäisen tavan harjoittamisen. Kansanihmiset reagoivat kiistämällä kysyttäessä puiden olemassaolon mutta harjoittamalla tapaa edelleen salassa. Erityisen ankarasti kirkko suhtautui talojen pihoilla kasvaviin uhripuihin, joiden luona haettiin yhteyttä kuolleisiin esi-isiin ja joskus jopa annettiin heille ruokauhreja. Vuoden 1682 kirkkolaissa puut määrättiin kaadettaviksi ja kaatamisesta kieltäytyneille langetettiin sakko- ja vankeusrangaistuksia. Silti tämäkin tapa jatkoi sinnittelyään, ja puille uhraamista tiedetään harjoitetun paikoin vielä 1800-luvun lopulla.

Lehikoisen kirjassaan tiheästi siteeraama uskontotieteilijä Uno Harva on eritellyt syitä vainajakultin sitkeyteen ja kirkon vihamielisyyteen sitä kohtaan. Vainajat olivat Jumalan kilpailijoita:


Varsinaisen palvonnan kohteina eivät kuitenkaan olleet kuolleet yleensä, vaan kunkin perhe- ja sukukunnan kunnioittamat vainajat, joiden työn ja toimen jatkaminen sekä toivomusten täyttäminen ovat olleet jälkeläisten pyhä velvollisuus. Tämä perinne on ollut vanhan kansan koko sosiaalisen elämän perusta. Yksilön ja suvun kaikissa vaiheissa on vainajaan vedottu. Vainajat ovat olleet moraalin vartijat, tapojen tuomarit ja järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitäjät. Tässä suhteessa ei edes yläilmojen Jumala ole voinut kilpailla manalle menneiden kanssa.


Tyyliltään toteava ja spekulointiin lankeamaton Katkera manalan kannu herättää siis vielä suuremman kysymyksen: oliko kristinuskon tulo Suomeen lähtölaukaus kehitykselle, jossa kuolleiden ja elävien maailmat erkanivat absoluuttisesti toisistaan ja kuolema retusoitiin viimein kokonaan pois arkielämästä? Tähän on mahdoton yksiselitteisesti vastata, mutta jokin tällainen kehityslinja on selvästi näkyvissä. Kristinusko korvasi konkreettisen vainajakultin abstraktimmalla uskolla yhteen jumalaan, kuolemattomaan sieluun ja viimeiseen tuomioon. Se tavallaan katkaisi elävien ja kuolleiden välisen kiinteän yhteyden asettamalla kirjoitetun pyhän sanan moraaliseksi ohjenuoraksi esi-isien tilalle ja sijoittamalla vainajan elävien tavoittamattomiin aikojen loppuun saakka. Se siirsi kuolleet fyysisestikin kauemmas elävistä hautaamalla heidät tarkoin määrättyihin paikkoihin kirkkomaalle tai kirkkorakennuksen kivilattian alle.

Toisaalta kristinusko ei missään vaiheessa kyennyt viemään projektiaan loppuun saakka, vaan se joutui paitsi tekemään lukuisia kompromisseja vanhemman maailmankuvan ja tapakulttuurin kanssa, myös sisällyttämään joitakin niiden aineksia omiin käytäntöihinsä. Lisäksi suuri osa kirkon käyttämästä kuvastosta ja symboliikasta toimi jatkuvana muistutuksena kuolemasta ja kuolleista, ja kirkon hautajaisrituaalit sulkivat piiriinsä koko yhteisön. Radikaali ero elävien ja kuolleiden maailmojen välillä astui voimaan vasta tieteellisen maailmankuvan ja sen käytännön sovellusten välillä – teollistumisen, kaupungistumisen, hygieniasäädösten ja nykyaikaisen terveydenhoidon myötä. Kahdesta rinnakkain eläneestä kuoleman kulttuurista on 1900-luvun aikana siirrytty kolmanteen, joka perustuu kuoleman yhä tarkemmalle rajaamiselle ammatti-ihmisten hoidettavaksi näkymättömäksi erikoisalaksi.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kuolevainen ilmestynyt



































Kymmenes kirjani, esseistinen proosateos Kuolevainen tuli tällä viikolla painosta. Kirja on räikeästi myöhässä alkujaan ilmoitetusta aikataulusta, mihin ovat syynä ulkoasuun liittyvät painotekniset ongelmat. Ilmestymisen lykkääntyminen tuotti harmaita hiuksia minulle ja kustantajalle sekä todennäköisesti lukijoillekin, mutta enää ei ole syytä murehtia, sillä lopputulos on ainakin omasta mielestäni melkoisen komea. Kuten jo aiemmin mainitsin, kyseessä on ensimmäinen kirjani jossa on mukana kuvitus. Tekstin ohella se sisältää valokuvia sekä maalauksia mm. Edvard Munchilta, Cesare Laurentilta, Theodor Kittelseniltä ja Jacob Binckiltä. Tämä miellyttää minua, sillä olen aina kiintynyt paitsi kirjojen sisältöön, myös kirjoihin kauniina esineinä.

Menee vielä tovi ennen kuin Kuolevainen ehtii kirjakauppoihin ja kirjastoihin, joten tällä hetkellä nopein ja edullisin tapa hankkia kirja on tilata se kustantaja Hexen Pressin verkkokaupasta. Hinta on 20 €, joka sisältää postikulut. Lisää informaatiota kirjasta löytyy Hexen Pressin Facebook-sivulta.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Mahdollisen Amerikan elegia



(Elokuvaohjaaja Michael Cimino kuoli 77 vuoden iässä 2.7.2016. Suuren ohjaajan muistoksi julkaisen uudelleen vanhan, Ciminon elokuvaa "Heaven's Gate" käsittelevän esseeni. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kerberoksen numerossa 4/2007 ja uudelleen Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden numerossa 2/2011.)




Hollywoodin tuottajaportaan ja amerikkalaisten elokuvakriitikoiden suurimpia rikoksia viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta on Michael Ciminon uran tärveleminen. Tarkoitan sitä stigmaa, jonka ohjaaja sai Heaven's Gate (1980; suomessa levityksessä nimellä Portti ikuisuuteen) -elokuvan jälkeen. Kriitikkojen perusteellisen teilauksen ja kaupallisen syöksykierteen jälkeen Ciminon on ollut vaikea saada uusia työtarjouksia. Jos hänen on annettu ohjata jotakin, hänen vapauttaan määrätä elokuvan sisällöstä on rajoitettu ja hänen varojenkäyttöään valvottu tarkasti. Ciminon myöhemmät elokuvat ovat parhaimmillaan olleet hyvää keskitasoa, mutta yleensä kaukana Kauriinmetsästäjän ja Heaven's Gaten innoittuneesta nerokkuudesta.

Heaven's Gatella oli yhtä dramaattiset seuraukset koko Hollywood-elokuvan kannalta. Siihen päättyi Hollywoodin kultakausi 1970-luku, jolloin ohjaajat olivat saaneet sen mistä taiteilijat kaikkina aikoina haaveilevat: rajattoman ilmaisunvapauden ja lähes rajattoman luoton. Alkoi tuottajien vallan asteittainen kasvu, joka johti tämänhetkiseen tuottajadiktatuuriin.

Elokuvan huonoa mainetta on vaikea ymmärtää, vaikka Heaven's Gaten budjetti (laskutavasta riippuen 35-44 miljoonaa dollaria) ylitti kaikki tuolloin kohtuullisina pidetyt rajat ja oli tärkeä lenkki tapahtumaketjussa, joka vei United Artists -tuotantoyhtiön vararikkoon. Nykyäänhän vielä suurempia summia myönnetään taiteellisesti täysin lahjattomille ohjaajille. Joka vuosi joku heistä ohjaa ”kalleimman tähänastisen elokuvan”, joka on seuraavana vuonna jo ansaitusti unohdettu. Heaven's Gate taas on jäänyt historiaan, vaikka monet elokuvataiteesta mitään ymmärtämättömät muistavatkin sen historian kalleimpana rimanalituksena.

Kun elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1980, kriitikoiden reaktio oli häkellyttävän vihamielinen. Useimpien mielestä lähes nelituntisesta (1) Heaven's Gatesta puuttui logiikka, juoni ja rakenne. Dialogia sanottiin kömpelöksi, henkilöhahmoja hutaistuiksi. Kaiken kaikkiaan elokuva tuomittiin niin epäonnistuneeksi, että yksi kriitikoista jopa pohti, että kenties Cimino oli luvannut sielunsa saatanalle vastineeksi Kauriinmetsästäjän menestyksestä, ja nyt sielunvihollinen oli palannut perimään saataviaan. Lehdistön ampuman täyslaidallisen johdosta Heaven's Gate vedettiin levityksestä. Sen jälkeen teattereihin laskettiin Ciminon itsensä lyhentämä, kaksi ja puolituntinen versio, joka otettiin vastaan yhtä kylmästi ja jouduttiin vetämään pois parin viikon jälkeen.

Euroopassa elokuva sai tyystin toisenlaisen vastaanoton. Etenkin ranskalaiset kriitikot tervehtivät Heaven's Gatea mestariteoksena. Ehkä Ciminon olisi kannattanutkin siirtyä työskentelemään Ranskaan, mistä hän olisi löytänyt kiinnostuneen yleisön ja mielekkäitä työtarjouksia. Mutta Cimino on aina halunnut tehdä nimenomaan amerikkalaisia elokuvia, kuvia Amerikasta, kuten melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset ohjaajat John Fordista Coenin veljeksiin. Se on hänen tragediansa.

Visuaalisesti Ciminon tärkeimmät teokset ovat yrityksiä vangita kuvaan Yhdysvaltojen avarien luonnonmaisemien suunnaton laajuus. Sisällön tasolla hän on halunnut pureutua maansa historian kipupisteisiin ja ristiriitoihin, muttei ole yrittänyt ommella auki repimiään haavoja; hänen elokuvansa eivät tarjoa ratkaisuja tai helpotusta. Tämä kompromissittomuus näkyy etenkin Heaven's Gatessa. Kauriinmetsästäjää tervehdittiin vielä suurena amerikkalaisena eepoksena, ja Cimino sai Oscarinsa itsensä John Waynen ojentamana, mutta Heaven's Gate oli kovempi pala. Se esitti Yhdysvaltojen virallisesta historiasta täysin poikkeavan näkemyksen ja rikkoi Hollywood-elokuvan kerronnallisia konventioita uskaliaasti.

Kritiikin aggressiivisen sävyn selittää pitkälti kateus ja ärtymys siitä, että Cimino oli nuorena ohjaajana saanut menestyksensä takia poikkeuksellisen laajat taiteelliset vapaudet. Mutta taustalla oli syvempi ja vaikeammin tunnistettava epäluulo perinteisestä Hollywood-tyylistä poikkeavaa ilmaisua kohtaan. Kun kriitikoiden asenteessa yhdistyi kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää, Heaven's Gaten kohtalo oli sinetöity. Yksi amerikkalaisen elokuvan monitasoisimmista, kauneimmista ja runsaimmista eepoksista on jäänyt huonon maineensa varjoon. (2)

***

Ennen kuin Heaven's Gaten kompleksista maailmaa ja sen rakennetta alkaa tarkastelemaan, on syytä selvittää pari asiaa.

Ensiksi, Heaven's Gate on historiallinen elokuva, muttei historiallisesti eksakti. Sen tapahtumien side oikeaan menneisyyteen on löyhä. Tarinan pohjana on ”Johnsonin piirikunnan sotana” tunnettu pientilallisten ja suurmaanomistajien välinen yhteenotto Wyomingissa vuonna 1892. Väestöryhmien kireät välit kärjistyivät väkivallaksi, kun karjavarkauksiin ja rajariitoihin kyllästyneet karjankasvattajat lähettivät junalastillisen aseistettuja palkkatappajia seudulle. Mukanaan ryhmällä oli toistasataa nimeä käsittävä tappolista karjavarkauksiin sekaantuneista asukkaista. Palkkatappajien mielivalta sai piirikunnan sheriffin William H. ”Red” Angusin kokoamaan viljelijät aseelliseen vastarintaan. Tapahtumat herättivät laajaa huomiota USA:ssa ja suuri yleisö närkästyi siitä, että armeijan ratsuväki tuli pelastamaan piiritetyiksi joutuneet palkkatappajat ja ettei viljelijöiden lynkkauksiin syyllistyneitä koskaan rangaistu.

Cimino on säilyttänyt alkuperäiset tapahtumat kehyksenä, mutta yhdistellyt vapaasti historiallisia henkilöitä uusiksi henkilöhahmoiksi sekä poistanut ja lisäillyt yksityiskohtia ja käänteitä. Johnsonin piirikunnan tapahtumien alkuvaiheessa lynkatuista ilotyttö Ella Watsonista ja hänen miesystävästään James Averillista on tehty elokuvan päähenkilöt. Kris Kristoffersonin esittämä Averill on paitsi Ellan (Isabelle Huppert) rakastaja, myös piirikunnan sheriffi. Hän on siis yhdistelmä sheriffi Angusia ja akateemisesti koulutettua pienkauppias Averillia. Yhteenotoissa myös surmansa saaneesta Nate Championista (Christopher Walken) on tehty Averillin kilpakosija. Pienviljelijäyhteisö koostuu Ciminon tarinassa itäeurooppalaisista ja venäläisistä siirtolaisista.

Cimino maalaa omaperäisen kuvaelman yhdestä USA:n historian tärkeästä periodista, karjasotien ajasta. Karjasodissa ei ollut kyse joukosta yksittäisiä välikohtauksia, vaan ne olivat osa laajempaa prosessia, jossa perinteinen villi länsi murtui ja moderni Amerikka valtasi alaa. Toisaalta villiä länttä olivat murentamassa pienviljelijät: pienten tilojen syntyminen preerialle rikkoi suurtilallisten suosiman, karjalaumojen vapaalle vaeltamiselle perustuneen ”open range” -järjestelmän. Toisaalta suurtilallisten ja heille myötämielisten itärannikon teollisuusmiesten yhteisenä intressinä oli maan modernisoiminen rautateitä rakentamalla ja teollisuutta kehittämällä. Vanha länsi vapaasti ratsastavine karjapaimenineen ja heikkoine keskushallintoineen oli kahden toisilleen vihamielisen ryhmän puristuksessa.

Heaven's Gaten tapahtumat asettuvat tähän kehykseen ja rakentavat oman elokuvamaailmansa, pienoisyhteiskuntansa rikkaiden ja köyhien, osallisten ja osattomien välisine jännitteineen. Cimino ei siis vääristele historiaa, niin kuin Heaven's Gaten kriitikot väittivät, vaan pikemminkin kirjoittaa ”taiteilijan historiaa”. Hän muuntelee yksittäistä tapahtumaa tuodakseen esille oman näkemyksensä tapahtuman merkityksestä ja sen taustalla vaikuttavista suuremmista historiallisista linjoista. Heaven's Gaten historiallinen fiktio on paljon kiinnostavammassa suhteessa historialliseen todellisuuteen kuin Hollywoodin nykyisin tuottamat historiallispohjaiset fantasiat (Gladiaattori, Kingdom of Heaven).


Heaven's Gatea, kuten Ciminon muutakin tuotantoa, on toistuvasti syytetty myös logiikan uhraamisesta estetiikan alttarilla. Ja onhan suuri osa Ciminon motiiveista puhtaan esteettisiä. Hän on fetissinomaisesti laajoihin maisemakuviin kiintynyt maalailija, joka on koska tahansa valmis ylittämään budjettinsa pelkän tyylin ja emotionaalisen tehon takia. (Esimerkkinä Heaven's Gaten lukuisat ääriratkaisut, kuten jättimäisen puun repiminen juurineen ja kuljettaminen uudelleen istutettavaksi Oxfordin yliopiston pihaan, jotta alkujakson tanssikohtaus voitiin kuvata puun ympärillä.) Tämä asenne ei kuitenkaan ole leväperäisyyttä, vaan aidon esteetikon rohkeutta näyttää jokin kuva vain siksi, että se on kaunis. Se on osa Ciminon ominta ohjaajanlaatua, jonka voi vain ottaa tai jättää. Niinpä Heaven's Gaten arvoa lienee turha selittää niille, joista sen pitkät maisemaotokset tuntuvat imelältä täytemateriaalilta.

Mutta Heaven's Gaten arvo ei suinkaan rajoitu sen pakahduttavaan visuaaliseen kauneuteen. Se ei ole sisällöllisesti tyhjää visuaalista kermavaahtoa tai velttoa tunnelmointia. On itse asiassa harvinaista, että muoto ja sisältö ovat niin yhtenäistä ja toisiaan tukevaa kudelmaa kuin Heaven's Gatessa. Tärkein merkitystä luova muototekijä on Heaven's Gaten rakenne. Kun kriitikot typeryyttään moittivat elokuvan ”sekavaa” ja ”muodotonta” rakennetta, he ainakin keskittyivät oleelliseen seikkaan. Rakenne on elokuvan tulkinnan avain.

***

Heaven's Gate alkaa Jim Averillin vuosikurssin valmistujaisjuhlallisuuksista Harvardin yliopistossa. Pitkähkön alkujakson jälkeen siirrytään ajassa 20 vuotta eteenpäin, kun Averill on liittovaltion sheriffinä Wyomingissa. Kuvataan siirtolaisvirtojen vyörymistä alueelle ja väkivaltaisia kahnauksia pienviljelijöiden ja karjaparonien palkkalaisten välillä. Näytetään Averillin vierailu suurmaanomistajien johtohahmon Frank Cantonin kartanossa, jossa Averill saa kuulla karjaparonien laatimasta tappolistasta. Sitten kuvataan Averillin välejä siirtolaisyhteisön kanssa, siirtolaisviljelijöiden rajakiistoja ja karjaparonien valmisteluja lynkkausretkeä varten.

Averillin rakkaussuhde bordelliemäntä Ellaan tulee ilmi vasta kaiken tämän jälkeen, kun elokuvan ajasta on kulunut kolmannes. Vasta elokuvan puolivälissä käy ilmi toinen tärkeä henkilöhahmojen välinen seikka: Nate Championin, karjankasvattajien palkkalaiseksi ryhtyneen siirtolaisen rakkaussuhde Ellaan ja ystävyys Averillin kanssa. Sitä ennen katsojalle ei edes vihjata, että Ella ja Averill tuntevat Naten, puhumattakaan heidän kolmiodraamansa paljastamisesta.

Kriitikoiden mielestä oli täysin sopimatonta paljastaa juonen kannalta näin olennaisia seikkoja niin myöhään. Hollywoodin perinteisen, Aristoteleen runousoppiin tiukasti nojaavan kerrontakaavan mukaan Ciminon ratkaisu on tosiaan vääräoppinen. Päähenkilöt pitäisi esitellä alkumetreillä ja heidän keskinäisten suhteidensa pitäisi tulla ilmi heti. Niinpä amerikkalaiset kriitikot kiirehtivät tuomitsemaan Heaven's Gaten kerronnan kömpelöksi ja sekavaksi. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että Ciminon kerrontaratkaisu voisi olla tietoinen.

No, ehkä sentään yhden. Elokuvakriitikko ja esseisti Robin Wood (3) esitti yhtenä harvoista sen tärkeän huomion, että Cimino kääntää klassisen Hollywood-elokuvakerronnan päälaelleen käyttämällä laajoja juonikaaria. Tyypillisen Hollywood-tarinan ytimessä ovat keskeiset henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet. Laajemmat tapahtumat ja kontekstit esitetään heidän kauttaan ja heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi historiallisessa elokuvassa aikakauden yhteiskunnallinen tilanne ja tärkeät historialliset tapahtumat näytetään katsojalle rakkaus- tai sukutarinan kylkiäisenä.

Ciminon lähestymistapa on päinvastainen. Hän ottaa historiallis-yhteiskunnallisen tilanteen (kiista maanomistajuudesta, villin lännen loppu) yhtä keskeiseksi tarinalinjaksi, ja toisinaan yksilöiden suhteet (Averillin, Ellan ja Championin kolmiodraama) hahmottuvat vasta sen kautta. Elliptinen rakenne jättää jatkuvasti aukkoja, jotka täydentyvät vasta tarinan edetessä. Ihmissuhdekuvaus on Heaven's Gatessa toki olennaista ja koskettavaa, mutta sittenkin vain yksi osa laajempaa kudelmaa. Cimino sirottelee henkilönsä pitkin laajaa historiallista tarinalinjaa. Kaikkia aukkoja ei edes täytetä: missään vaiheessa ei esimerkiksi käy ilmi, miten Ella ja Averill ovat tavanneet toisensa, miksi Ella hyväksytään viljelijöiden yhteisöön vaikka hän harjoittaa paheksuttua ammattia, tai mikä on karjaparoni Cantonin suhde dekadenttiin William Irvineen.

Robin Wood on kuvannut Heaven's Gaten rakennetta seuraavasti:

On kuin katselisi maalarin luovan valtavaa freskoa: hän ei ehkä aloita ylhäältä vasemmalta ja lopeta alas oikealle, mutta loppuun mennessä voimme nähdä, miten kaikki loksahtaa paikoilleen, kuinka yksi asia kytkeytyy toiseen; meillä voi jopa olla tunne siitä, että fresko ei ole aivan täydellinen, että jotkin seinän kaistaleet ovat jääneet peittämättä tai että jos seinä olisi suurempi, freskoa voitaisiin loputtomasti laajentaa.

Päähenkilöt ovat kyllä läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa ja heidän välisensä suhteet kytkeytyvät kaikkiin juonenkäänteisiin. Yksikään kohtaus ei kuvaa puhtaasti joukkojen liikkeitä ja historiallisia prosesseja. Muodoltaan Heaven's Gate on oikeastaan spektaakkeliksi venytetty pienimuotoinen draama. Keskeisiä henkilöitä on kourallinen, päähuomio on Averillin, Ellan ja Naten kolmiodraamassa, eikä Hollywood-spektaakkeleille tyypillistä sivujuonten verkostoa ole. Mutta nostaessaan henkilöiden ympäristön ja olosuhteet radikaalisti esille Cimino vie ihmissuhdekuvaukselta ja juonen kuljettamiselta etuaseman. Tärkeintä ei ole se mihin tarina vie ja mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan katsojaa usutetaan pohtimaan ja analysoimaan, mitä nyt tapahtuu ja miksi.

Siinä missä Kauriinmetsästäjä nähtiin liberaali- ja vasemmistopiireissä oikeistopopulistisena, leimattiin Heaven's Gate marxilaiseksi. Tämä johtui luultavasti vain siitä, että vasemmisto on aina halunnut omia monopolin vähäosaisten puolustamiseen ja änkyräoikeistolle mikä tahansa kapitalismin kritiikki on yhtä kuin kommunismi. Todellisuudessa Heaven's Gate on poliittisesti yhtä vaikeasti määriteltävissä kuin ohjaajansa: Cimino on ”kunnon amerikkalaisuutta” ihaileva oikeistokonservatiivi ja patriootti, mutta myös sukupuolenvaihdosta moneen kertaan yrittänyt transseksuaali.

Mikä ironisinta, elokuvan mahdollisesti marxilaiseksi tulkittava elementti on juuri edellä kuvaamani kerrontarakenne, jota kriitikot eivät lainkaan oivaltaneet. Ilman sitä elokuva olisi ”vain” kuvaus köyhistä ja rikkaista, eikä tämän teeman käsittely vielä sinänsä ole marxilaista sen enempää kuin kaikki seksiä käsittelevät elokuvat ovat pornoa.


Heaven's Gaten ”marxilaisuus” on yksilöiden esittämistä yhteiskunnallisille oloille, marxilaisittain tuotantosuhteille alisteisessa asemassa. Tämä on varsin yleisluontoista. Ehkä syvemmällä tasolla marxilaista on Ciminon pohjimmiltaan viileä tapa käsitellä historiallista aihetta. Vaikka elokuva on traaginen ja paikoin repivän emotionaalinen, se ei esitä selvää moraalista tuomiota suuntaan tai toiseen. Henkilöiden ja konfliktin vastapoolien liikkeitä määrää yhteiskunnallinen asema. Elokuva houkuttelee katsojan sympatiat pienviljelijöiden puolelle, mutta edes julma karjapohatta Canton ei ole mikään arkkiroisto – hän edustaa luokkansa ajattelutapoja, etuja ja toimintamalleja. Toisaalta pienviljelijöitäkään ei näytetä pyhimyksinä eikä heidän yhteisöään sisäisesti harmonisena; heillä on karkeat tapansa, maanomistukseen liittyvät keskinäiset riitansa ja ryhmien väliset kilpailuasetelmansa.

Rakennetta tarkastelemalla havaitsee myös syklisyyden, kehämäisyyden elokuvan ajassa. Tietenkin Heaven's Gate etenee lineaarisesti aiemmasta tapahtumasta myöhempään, niin kuin kaikki tarinat välttämättä etenevät, jos ne tarinoiksi halutaan mieltää. Mutta etenemisen ohella on toistoa ja paluuta, joiden kautta Ciminon maailman lainalaisuudet vasta hahmottuvat. Pitkin elokuvaa Cimino rakentaa visuaalisia analogioita, toistuvia ja toisiinsa vertautuvia peruskuvia.

Heaven's Gaten alussa, keskikohdassa ja lopussa toistuu tanssin ja piirin kuva. Aluksi juuri valmistuneet opiskelijat tanssivat Harvardin tanssiaisissa sisäkkäisissä kehissä suuren puun ympärillä. Tanssiin liittyy rituaalinen taistelu, jossa miespuoliset opiskelijat kamppailevat puuhun naulatusta seppeleestä ja naiset katselevat kampuksen parvekkeilta. Tämä on akateemisen yläluokan tarkasti säädelty maailma: tanssi on asetelmallista, eikä taistelussakaan ole kyse spontaanista vaan etukäteen sovitusta yhteenotosta. Seppeleen saa lopulta Averill: hän on voittaja, alfauros, joka on saanut lupauksen loistavasta tulevaisuudesta.

Tämä on muutakin kuin kunnianosoitus tanssiaiskohtauksiin mieltyneelle John Fordille. Ylipitkäksi moititun Harvardin tanssiaisjakson tehtävänä on kuvata eliitin maailmaa, sen tapoja ja lainalaisuuksia. Kuvissa korostuvat korkeat seinät ja muurit sekä puut ja vihreä nurmikko. Yliopisto näyttäytyy muusta maailmasta eristettynä paikkana, jonkinlaisena linnakkeen ja salaisen puutarhan välimuotona. Kuitenkaan Cimino ei kuvaa tätä todellisuutta ironisesti, vaan alkujaksossa korostuvat innon ja toiveikkuuden tunnot. Tanssiaisten jälkeinen junamatka Wyomingiin on shokeeraava hyppy keskelle muurien ulkopuolista, raadollista ja väkivaltaista maailmaa. Se muistuttaa Kauriinmetsästäjän siirtymää uneliaasta pienkaupunkimiljööstä Vietnamin sotanäyttämölle.

Keskijaksoon sisältyvä tanssikohtaus ladossa on kuva köyhien itsenäisten pienviljelijöiden Amerikasta. Harvardissa soinut Strauss on siinä vaihtunut traditionaaliseksi maalaismusiikiksi, piiritanssi on vapaamuotoisempaa ja siihen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Mukaan pääsee myös viljelijöitä auttava Averill, vaikka hän edustaakin yläluokkaa. Yhteisön piiritanssin jälkeen Averill ja Ella jäävät tanssimaan kahdestaan; tanssijakso muuttuu näin myös kuvaksi heidän toiveistaan rakkaudesta ja yhteisestä elämästä.

Loppujaksossa piiritanssi on muuttunut piiritykseksi, rituaalisesta taistelusta on tullut oikeaa kamppailua eloonjäämisestä. Kahdessa aiemmissa tanssijaksossa esitellyt yhteiskuntaluokat kohtaavat, kun pienviljelijät piirittävät karjankasvattajien lähettämät palkkatappajat ja hyökkäävät heitä vastaan. Kontrasti varsinkin Harvard-jaksoon nähden luo loppujaksoon pistävää ironiaa. Averillin vuosikurssilaisille pidetyssä valmistujaispuheessa on 1800-luvun kansanvalistusoppien mukaisesti kehotettu heitä viemään sivistys ymmärtämättömien keskuuteen. Nyt Averill toteuttaa tämän lähetyskäskyn Antiikin roomalaisilta lainatulla menetelmällä: hän opettaa viljelijät rakentamaan tukeista eräänlaisia primitiivisiä hyökkäysvaunuja, joiden suojissa he etenevät vastustajiensa asemia kohti. Ja kuten Harvard-jaksossakin, Averill taistelee naisesta. Hän on pyytänyt Ellaa lähtemään kanssaan pois väkivaltaisuuksien jaloista ja aloittamaan uuden elämän muualla. Maanitteluista huolimatta Ella on päättänyt jäädä taistelemaan yhteisönsä rinnalla, ja niinpä Averill päättää osallistua konfliktiin, jossa hän on oikeastaan ulkopuolinen.

***

Keskeisiä teemojaan – sivistyksen haurautta väkivaltaisessa todellisuudessa, yleisten ja yksityisten unelmien romahtamista ja yksilöiden kohtalonomaista sidonnaisuutta yhteiskuntaluokkiinsa – Cimino käsittelee kautta linjan enemmän kuvien ja struktuurin kuin vaikkapa dialogin avulla. Oma lukunsa on henkilökuvaus, joka toisaalta rakentuu kuvien ja struktuurin kautta, toisaalta tukee ja valottaa yleisiä teemoja ja rakennetta. Luultavasti tästä syystä Heaven's Gaten henkilöitä on väärin moitittu ohuiksi ja varjomaisiksi. Henkilökuvaus on pikemminkin ekspressionistista kuin psykologista: visuaalisella tyylillään Cimino houkuttelee katsojaa samaistumaan heihin ja lataa heidän kohtaloihinsa vahvaa tunnesisältöä. Parhaiten tämä ilmenee elokuvan kolmiodraaman jäsenissä: Jim Averillissa, Ella Watsonissa ja Nate Championissa.

Nate on Averillin tavoin ylittänyt oman yhteiskuntaluokkansa rajat, mutta päinvastaiseen suuntaan: Averill on rikas ja yrittää olla köyhä, Nate on köyhä ja yrittää olla rikas. Hän esittelee Ellalle ylpeänä mökkiään, jonka seinät hän on tapetoinut sanomalehdillä. Se on hänen kömpelö yrityksensä tuoda Averillin tavoin sivilisaatio erämaahan. Naten kuolinkohtauksessa karjankasvattajien pyssymiehet sytyttävät mökin tuleen, ja sanomalehden sivut palavat ja irtoavat seinistä mustuneina suikaleina. Samalla muuttuvat tuhkaksi Naten unelmat rakkaudesta ja sosiaalisesta noususta.

Averill puolestaan selviytyy hengissä ja säilyttää yhteiskunnallisen asemansa, mutta voitoksi hänen kohtaloaan ei voi sanoa. Ella, jonka hän on lopultakin saanut itselleen, surmataan karjankasvattajien järjestämässä attentaatissa. Epilogikohtaus näyttää Averillin huvijahdillaan vuosia myöhemmin, vanhana miehenä. Seuranaan hänellä on nainen joka on samannäköinen kuin tyttö, joka elokuvan alussa katseli häntä ihaillen Harvardin kampuksen parvekkeelta. Averill on saanut sen mikä hänelle alussa luvattiin, naisen ja omaisuutta, mutta tavalla joka ei häntä tyydytä. Murtuneena hän kävelee hytistä kannelle katselemaan laskevaa aurinkoa.


Kolmiodraaman hahmoista haurain ja tyyppimäisin on Ella. Hän vaikuttaa toisinaan enemmän Naten ja Averillin fantasialta kuin itsenäiseltä persoonallisuudelta. Ella edustaa puhdasta naiseutta elokuvan muuten kovin maskuliinisessa maailmassa. Hän on ilotyttö, nainen joka saa elantonsa pelkästä naisena olemisesta. Hänellä on naiivi haave rakastaa Natea ja Averillia samanaikaisesti, valitsematta.

Kuitenkin Ella on tavallaan ehjempi ja vahvempi kuin kosijansa. Hän on sitoutunut yhteisöönsä ja seisoo sen rinnalla vaikeimpinakin hetkinä. Eikä hänen halunsa elää kahden miehen kanssa lopulta ole sen mielettömämpi kuin kosijoiden halu ylittää yhteiskunnallinen taustansa ja alkuperänsä. Ellan sisäinen lujuus tulee esiin hänen yrittäessään pelastaa Naten karjankasvattajien kuolemanpartiolta ja johtaessaan myöhemmin viljelijöiden ensimmäistä epätoivoista rynnäkköä.

Nate ja Averill ovat häilyviä, päättämättömiä. Kumpikin valitsee puolensa vasta kun pahin on jo ehtinyt tapahtua. Naten empiminen johtaa hänen kuolemaansa, Averill alkaa organisoida pienviljelijöiden vastarintaa vasta kun he ovat jo kärsineet ankaria tappioita. Averillin luonnetta leimaa henkinen defaitismi, jonka vain toiminta ja kamppailu saavat hetkittäin väistymään. Hän on klassisen koulutuksen saanut idealisti, jonka kova todellisuus on lyönyt sisäisesti. Hän on nähnyt siirtolaisviljelijöiden kurjuuden ja omat opiskelutoverinsa häikäilemättömien karjaparonien riveissä. Sheriffinä Averill edustaa lakia, joka turvaa viljelijöiden oikeudet; Harvardin kasvattina hän edustaa taloudellista valtaa, joka ei näistä oikeuksista piittaa. Hän tajuaa asemansa toivottomuuden ja näkee ainoana vaihtoehtonaan vetäytyä tilanteesta, paeta Ellan kanssa.

Yhtä tuhoisien ristiriitojen kanssa painii elokuvan merkittävä sivuhahmo, John Hurtin esittämä William Irvine, Averillin entinen opiskelutoveri ja karjankasvattajien klubin jäsen. Alkujaksossa hän on vallattoman leikillisesti ja ironisesti esiintyvä brittiläinen esteetti, myöhemmin hän on väsynyt ja alkoholin tuhoama rappeutunut aristokraatti. Hän ei hyväksy karjankasvattajien väkivaltaa muttei osaa tai uskalla kääntyä omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan, ja yrittää olla kaikkien puolella samanaikaisesti. Hänellä on kaikkia muita hahmoja selkeämpi käsitys tapahtumista ja niiden syistä, muttei kykyä ottaa aktiivisen toimijan roolia. Lopun piirityskohtauksessa hän seisoo hölmistyneenä ja juovuksissa keskellä tulitaistelua, kunnes harhaluoti surmaa hänet.

***

Heaven's Gate on elegia monessakin mielessä. Sen melankolinen perusvire kumpuaa päähenkilöiden traagisesta kohtalosta: Nate ja Ella saavat surmansa viljelijöiden ja karjaparonien yhteenotossa ja sen jälkiselvittelyissä, Averill vetäytyy pettyneenä viettämään yltäkylläistä mutta onttoa elämää. Harvassa elokuvassa nuoruuden haaveita ja niiden romahtamista on kuvattu yhtä musertavasti, yhtä katkeransuloisesti.

Ehkä vielä olennaisemmalla tasolla Heaven's Gate on elegia sille, mitä Yhdysvallat olisi voinut olla. Viljelijät, pienkauppiaat ja käsityöläiset edustavat Ciminon elokuvassa toisenlaista Amerikkaa, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja pienen mittakaavan yrittäjyydelle. He elävät itsehallinnollisessa kyläyhteisössä, joka tuo mieleen vuosisataisen talonpoikaiskulttuurin ja joidenkin 1800-luvun utopiasosialistien ajatukset. Elokuvan nimen mukaisesti tämä väestönosa seisoo paratiisin portilla, valmiina lunastamaan heille annetut lupaukset paremmasta ja vauraammasta elämästä. Heidät tuhoaa edistysuskon, rahan ja teknologian Amerikka, ja portti suljetaan heidän edessään.

Juuri kun viljelijät ovat pääsemässä voitolle yhteenotossa, paikalle karauttaa ratsuväen osasto, joka pelastaa karjankasvattajien asemiehet varmalta kuolemalta. Kyseessä on lännenelokuvan yhden tärkeimmistä peruskuvista nurinkääntäminen. Ratsuväki saapuu paikalle viime hetkellä, mutta tällä kertaa pelastaakseen pahat hyviltä.

Klassisessa lännenelokuvassa ratsuväki on aina pelastanut valkoisen, keski- ja yläluokkaisen, protestanttisen Amerikan sitä uhkaavilta voimilta. D. W. Griffithin Kansakunnan synnyssä (1915) ratsuväkeä edustavat Ku Klux Klaanin ratsastajat, jotka pelastavat vanhan etelän, tai sen mitä siitä on jäljellä, vapautettujen neekeriorjien riehunnalta. John Fordin elokuvissa ratsuväki kukistaa uudisraivaajia piirittävät intiaanit.

Heaven's Gatessa ratsuväki pelastaa virallisen WASP-Amerikan (4) ryysyisten viljelijöiden laumalta, joka on saapunut uudelle mantereelle paremman elämän lupausten houkuttelemana. Mutta koska elokuva on kuvattu näiden ”valkoisten intiaanien” näkökulmasta, lopputaistelun päätös on ironinen koko Yhdysvaltain historiaa ja lännenelokuvan lajityyppiä kohtaan.

Tämän takia Ciminon suurteos luokitellaan usein antiwesterniksi, mutta se on useimpia lajityypin edustajia kiinnostavampi. Se ei ole pitkäpiimäinen ja laimea kuten Robert Altmanin McCabe ja Mrs. Miller eikä osoitteleva kuten Clint Eastwoodin Ruoska. Voidaan kysyä, onko se antiwestern lainkaan, vaiko perinteinen western joka on vain kerrottu epäsovinnaisella tavalla ja uudesta näkökulmasta. Rohkeista ratkaisuistaan huolimatta Ciminon ohjaajanote on lähempänä Fordia kuin Sergio Leonea tai Monte Hellmania.


Elokuvahistoriallisesti Heaven's Gate oli päätepiste lännenelokuvalle, joka oli 70-luvun lopulle tultaessa kadottanut elinvoimansa lajityyppinä. Ciminon hellittämätön historiallinen tarkkuus rooliasujen, ajoneuvojen, rakennusten, aseiden ja välineiden suhteen poikkeaa perinteisten westernien visuaalisesta ilmeestä, ja hänen käsittelytapansa ei hyödynnä ainakaan itsestäänselvimpiä lännenelokuvan konventioita. Westernille tyypillisiä ”lonely ridereita”, yksilösankareita, ei Heaven's Gatessa ole, vaan päähenkilöt ovat epävarmuudessaan ja ristiriitaisuudessaan lähes antisankareita. Lisäksi heidän rinnalleen ja osittain yläpuolelleenkin asetetaan yhteisön yksityiskohtaisesti kuvattu kollektiivinen toiminta. Lopputaistelussa Averill ottaa pakon edessä sankarin ja kansanjohtajan roolin, mutta tämä tapahtuu traagisen myöhään.

80- ja 90-luvulla lännenelokuvia tehtiin vähän, eivätkä ne pääsääntöisesti ole mainitsemisen arvoisia. Viime vuosina on alettu puhua uudesta westernbuumista ja uusista ohjaajista, jotka ammentavat 1960- ja 70-lukujen vaihteen lännenelokuvasta. Ilmiön tähän saakka onnistunein teos, Andrew Dominikin ohjaama Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007) on itse asiassa paljonkin velkaa Heaven's Gatelle eeppisessä hitaudessaan, visuaalisessa kokeilevuudessaan ja pyrkimyksessään uudelleentulkita villin lännen myyttejä. On mielenkiintoista nähdä, elvyttääkö uusi ohjaajapolvi jo kuolleeksi julistetun genren. Vaikka niin ei kävisikään, on Heaven's Gate komea sielunmessu lajityypilleen.

Lisäksi se on epäonnistumista ja tragediaa käsittelevä eepos, ”kansakunnan kuolema”, niin kuin Robin Wood sitä nimitti. Se ei klassisten eeposten tapaan kerro sivilisaation rakentamisesta, vaan toisenlaisen sivilisaation menettämisestä. Heaven's Gate on kuvaus siitä, mitä olisi voinut olla, ja hyvästijättö sille. Kuvauksena menetyksestä se ei tarjoa minkäänlaista helpotusta, lohdun sanomaa tai kohotusta. Se ei myöskään ole syytös; osoittelematta se haastaa pohtimaan, millaisille rakenteille sivilisaatioiden julkisivut perustuvat ja millaisia ristiriitoja ne kätkevät taakseen. Tunnelmaltaan se on kiehtovan ristiriitainen sekoitus kyynisyyttä ja romantiikkaa. Sen harvinaisen avoin naiivius ja vilpittömyys saa tappion ja pettymyksen maistumaan suussa pitkään.



Viitteet:

1 Tässä esseessä puhun kautta linjan Heaven's Gaten pitkästä, 219-minuuttisesta versiosta. Pitkä versio on eheämpi ja vahvempi kuin Ciminon 147-minuuttiseksi lyhentämä versio. Lyhyemmästä versiosta on poistettu kohtauksia, kohtausten paikkoja on muuteltu, ja elokuvaan on lisätty selittäviä dialogiosuuksia ja kertojanääni. Ankara lyhentäminen on johtanut paikoin tökeröihin leikkauksiin, ja elokuvan rytmi on kärsinyt. Cimino on itse sanonut, että ”alkuperäistä” versiotakin on lyhennetty tuotantoyhtiön vaatimuksesta, eikä hän ollut koskaan täysin tyytyväinen liikkeelle laskettuun versioon. Täysin lyhentämätöntä versiota ei todennäköisesti koskaan saada yleisön ulottuville, mutta vuonna 2000 pitkästä versiosta julkaistiin DVD-painos, joka on saatavilla hyvin varustetuista elokuvaliikkeistä tai tilattavissa ulkomailta. Suomeksi tekstitetty pitkä versio on julkaistu VHS-kasettina 1980-luvulla. Lyhennetty versio esitettiin elokuvateatteri Orionissa Helsingissä joulukuussa 2007.

2 Oma rehabilitointiyritykseni saattaa olla myöhästynyt, sillä viime vuosien aikana elokuvaa on nostettu esiin uudelleen, ja se on saanut voimakkaita puolustuspuheenvuoroja arvostetuilta kriitikoilta. Vuonna 2005 pitkä versio näytettiin loppuunmyydyssä esityksessä New Yorkin Museum of Modern Artissa. Näytöstä edelsi Isabelle Huppertin esitelmä. Ranskassa ja Englannissa Heaven's Gaten maine on ollut huomattavasti parempi kuin kotimaassaan.

3 Robin Wood (s. 1931) on englantilais-kanadalainen, myös Yhdysvalloissa vaikuttava elokuvakriitikko. Hän on painottanut kirjoituksissaan 1900-luvun uusia elokuvatutkimuksen perspektiivejä, kuten marxilaista, feminististä ja psykoanalyyttistä luentaa. Wood on myös nostanut esiin usein vähäteltyjä elokuvan muotoja, kuten modernia kauhuelokuvaa. Woodin elokuvatulkinnat ovat parhaimmillaan erittäin oivaltavia ja valaisevia, huonoimmillaan ideologisen dogmaattisuuden läpitunkemia ja lähes hourupäisiä. Hänen ajatuksistaan ja tyylistään antaa osuvan kuvan kirjoitusvalikoima Hollywood Vietnamista Reaganiin (suom. Antti Alanen; Suomen Elokuva-arkisto, 1989). Wood kuuluu Heaven's Gaten puolustajiin, ja em. kirjoitusvalikoima sisältää sitä käsittelevän erinomaisen esseen, joka on vaikuttanut merkittävästi omaan näkökulmaani.


4 Lyhennös sanoista white Anglo-Saxon protestants.