(Elokuvaohjaaja Michael Cimino kuoli 77 vuoden iässä 2.7.2016. Suuren ohjaajan muistoksi julkaisen uudelleen vanhan, Ciminon elokuvaa "Heaven's Gate" käsittelevän esseeni. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kerberoksen numerossa 4/2007 ja uudelleen Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden numerossa 2/2011.)
Hollywoodin tuottajaportaan ja amerikkalaisten elokuvakriitikoiden suurimpia rikoksia viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta on Michael Ciminon uran tärveleminen. Tarkoitan sitä stigmaa, jonka ohjaaja sai Heaven's Gate (1980; suomessa levityksessä nimellä Portti ikuisuuteen) -elokuvan jälkeen. Kriitikkojen perusteellisen teilauksen ja kaupallisen syöksykierteen jälkeen Ciminon on ollut vaikea saada uusia työtarjouksia. Jos hänen on annettu ohjata jotakin, hänen vapauttaan määrätä elokuvan sisällöstä on rajoitettu ja hänen varojenkäyttöään valvottu tarkasti. Ciminon myöhemmät elokuvat ovat parhaimmillaan olleet hyvää keskitasoa, mutta yleensä kaukana Kauriinmetsästäjän ja Heaven's Gaten innoittuneesta nerokkuudesta.
Heaven's Gatella oli yhtä dramaattiset seuraukset koko Hollywood-elokuvan kannalta. Siihen päättyi Hollywoodin kultakausi 1970-luku, jolloin ohjaajat olivat saaneet sen mistä taiteilijat kaikkina aikoina haaveilevat: rajattoman ilmaisunvapauden ja lähes rajattoman luoton. Alkoi tuottajien vallan asteittainen kasvu, joka johti tämänhetkiseen tuottajadiktatuuriin.
Elokuvan huonoa mainetta on vaikea ymmärtää, vaikka Heaven's Gaten budjetti (laskutavasta riippuen 35-44 miljoonaa dollaria) ylitti kaikki tuolloin kohtuullisina pidetyt rajat ja oli tärkeä lenkki tapahtumaketjussa, joka vei United Artists -tuotantoyhtiön vararikkoon. Nykyäänhän vielä suurempia summia myönnetään taiteellisesti täysin lahjattomille ohjaajille. Joka vuosi joku heistä ohjaa ”kalleimman tähänastisen elokuvan”, joka on seuraavana vuonna jo ansaitusti unohdettu. Heaven's Gate taas on jäänyt historiaan, vaikka monet elokuvataiteesta mitään ymmärtämättömät muistavatkin sen historian kalleimpana rimanalituksena.
Kun elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1980, kriitikoiden reaktio oli häkellyttävän vihamielinen. Useimpien mielestä lähes nelituntisesta (1) Heaven's Gatesta puuttui logiikka, juoni ja rakenne. Dialogia sanottiin kömpelöksi, henkilöhahmoja hutaistuiksi. Kaiken kaikkiaan elokuva tuomittiin niin epäonnistuneeksi, että yksi kriitikoista jopa pohti, että kenties Cimino oli luvannut sielunsa saatanalle vastineeksi Kauriinmetsästäjän menestyksestä, ja nyt sielunvihollinen oli palannut perimään saataviaan. Lehdistön ampuman täyslaidallisen johdosta Heaven's Gate vedettiin levityksestä. Sen jälkeen teattereihin laskettiin Ciminon itsensä lyhentämä, kaksi ja puolituntinen versio, joka otettiin vastaan yhtä kylmästi ja jouduttiin vetämään pois parin viikon jälkeen.
Euroopassa elokuva sai tyystin toisenlaisen vastaanoton. Etenkin ranskalaiset kriitikot tervehtivät Heaven's Gatea mestariteoksena. Ehkä Ciminon olisi kannattanutkin siirtyä työskentelemään Ranskaan, mistä hän olisi löytänyt kiinnostuneen yleisön ja mielekkäitä työtarjouksia. Mutta Cimino on aina halunnut tehdä nimenomaan amerikkalaisia elokuvia, kuvia Amerikasta, kuten melkein kaikki merkittävät amerikkalaiset ohjaajat John Fordista Coenin veljeksiin. Se on hänen tragediansa.
Visuaalisesti Ciminon tärkeimmät teokset ovat yrityksiä vangita kuvaan Yhdysvaltojen avarien luonnonmaisemien suunnaton laajuus. Sisällön tasolla hän on halunnut pureutua maansa historian kipupisteisiin ja ristiriitoihin, muttei ole yrittänyt ommella auki repimiään haavoja; hänen elokuvansa eivät tarjoa ratkaisuja tai helpotusta. Tämä kompromissittomuus näkyy etenkin Heaven's Gatessa. Kauriinmetsästäjää tervehdittiin vielä suurena amerikkalaisena eepoksena, ja Cimino sai Oscarinsa itsensä John Waynen ojentamana, mutta Heaven's Gate oli kovempi pala. Se esitti Yhdysvaltojen virallisesta historiasta täysin poikkeavan näkemyksen ja rikkoi Hollywood-elokuvan kerronnallisia konventioita uskaliaasti.
Kritiikin aggressiivisen sävyn selittää pitkälti kateus ja ärtymys siitä, että Cimino oli nuorena ohjaajana saanut menestyksensä takia poikkeuksellisen laajat taiteelliset vapaudet. Mutta taustalla oli syvempi ja vaikeammin tunnistettava epäluulo perinteisestä Hollywood-tyylistä poikkeavaa ilmaisua kohtaan. Kun kriitikoiden asenteessa yhdistyi kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää, Heaven's Gaten kohtalo oli sinetöity. Yksi amerikkalaisen elokuvan monitasoisimmista, kauneimmista ja runsaimmista eepoksista on jäänyt huonon maineensa varjoon. (2)
***
Ennen kuin Heaven's Gaten kompleksista maailmaa ja sen rakennetta alkaa tarkastelemaan, on syytä selvittää pari asiaa.
Ensiksi, Heaven's Gate on historiallinen elokuva, muttei historiallisesti eksakti. Sen tapahtumien side oikeaan menneisyyteen on löyhä. Tarinan pohjana on ”Johnsonin piirikunnan sotana” tunnettu pientilallisten ja suurmaanomistajien välinen yhteenotto Wyomingissa vuonna 1892. Väestöryhmien kireät välit kärjistyivät väkivallaksi, kun karjavarkauksiin ja rajariitoihin kyllästyneet karjankasvattajat lähettivät junalastillisen aseistettuja palkkatappajia seudulle. Mukanaan ryhmällä oli toistasataa nimeä käsittävä tappolista karjavarkauksiin sekaantuneista asukkaista. Palkkatappajien mielivalta sai piirikunnan sheriffin William H. ”Red” Angusin kokoamaan viljelijät aseelliseen vastarintaan. Tapahtumat herättivät laajaa huomiota USA:ssa ja suuri yleisö närkästyi siitä, että armeijan ratsuväki tuli pelastamaan piiritetyiksi joutuneet palkkatappajat ja ettei viljelijöiden lynkkauksiin syyllistyneitä koskaan rangaistu.
Cimino on säilyttänyt alkuperäiset tapahtumat kehyksenä, mutta yhdistellyt vapaasti historiallisia henkilöitä uusiksi henkilöhahmoiksi sekä poistanut ja lisäillyt yksityiskohtia ja käänteitä. Johnsonin piirikunnan tapahtumien alkuvaiheessa lynkatuista ilotyttö Ella Watsonista ja hänen miesystävästään James Averillista on tehty elokuvan päähenkilöt. Kris Kristoffersonin esittämä Averill on paitsi Ellan (Isabelle Huppert) rakastaja, myös piirikunnan sheriffi. Hän on siis yhdistelmä sheriffi Angusia ja akateemisesti koulutettua pienkauppias Averillia. Yhteenotoissa myös surmansa saaneesta Nate Championista (Christopher Walken) on tehty Averillin kilpakosija. Pienviljelijäyhteisö koostuu Ciminon tarinassa itäeurooppalaisista ja venäläisistä siirtolaisista.
Cimino maalaa omaperäisen kuvaelman yhdestä USA:n historian tärkeästä periodista, karjasotien ajasta. Karjasodissa ei ollut kyse joukosta yksittäisiä välikohtauksia, vaan ne olivat osa laajempaa prosessia, jossa perinteinen villi länsi murtui ja moderni Amerikka valtasi alaa. Toisaalta villiä länttä olivat murentamassa pienviljelijät: pienten tilojen syntyminen preerialle rikkoi suurtilallisten suosiman, karjalaumojen vapaalle vaeltamiselle perustuneen ”open range” -järjestelmän. Toisaalta suurtilallisten ja heille myötämielisten itärannikon teollisuusmiesten yhteisenä intressinä oli maan modernisoiminen rautateitä rakentamalla ja teollisuutta kehittämällä. Vanha länsi vapaasti ratsastavine karjapaimenineen ja heikkoine keskushallintoineen oli kahden toisilleen vihamielisen ryhmän puristuksessa.
Heaven's Gaten tapahtumat asettuvat tähän kehykseen ja rakentavat oman elokuvamaailmansa, pienoisyhteiskuntansa rikkaiden ja köyhien, osallisten ja osattomien välisine jännitteineen. Cimino ei siis vääristele historiaa, niin kuin Heaven's Gaten kriitikot väittivät, vaan pikemminkin kirjoittaa ”taiteilijan historiaa”. Hän muuntelee yksittäistä tapahtumaa tuodakseen esille oman näkemyksensä tapahtuman merkityksestä ja sen taustalla vaikuttavista suuremmista historiallisista linjoista. Heaven's Gaten historiallinen fiktio on paljon kiinnostavammassa suhteessa historialliseen todellisuuteen kuin Hollywoodin nykyisin tuottamat historiallispohjaiset fantasiat (Gladiaattori, Kingdom of Heaven).
Heaven's Gatea, kuten Ciminon muutakin tuotantoa, on toistuvasti syytetty myös logiikan uhraamisesta estetiikan alttarilla. Ja onhan suuri osa Ciminon motiiveista puhtaan esteettisiä. Hän on fetissinomaisesti laajoihin maisemakuviin kiintynyt maalailija, joka on koska tahansa valmis ylittämään budjettinsa pelkän tyylin ja emotionaalisen tehon takia. (Esimerkkinä Heaven's Gaten lukuisat ääriratkaisut, kuten jättimäisen puun repiminen juurineen ja kuljettaminen uudelleen istutettavaksi Oxfordin yliopiston pihaan, jotta alkujakson tanssikohtaus voitiin kuvata puun ympärillä.) Tämä asenne ei kuitenkaan ole leväperäisyyttä, vaan aidon esteetikon rohkeutta näyttää jokin kuva vain siksi, että se on kaunis. Se on osa Ciminon ominta ohjaajanlaatua, jonka voi vain ottaa tai jättää. Niinpä Heaven's Gaten arvoa lienee turha selittää niille, joista sen pitkät maisemaotokset tuntuvat imelältä täytemateriaalilta.
Mutta Heaven's Gaten arvo ei suinkaan rajoitu sen pakahduttavaan visuaaliseen kauneuteen. Se ei ole sisällöllisesti tyhjää visuaalista kermavaahtoa tai velttoa tunnelmointia. On itse asiassa harvinaista, että muoto ja sisältö ovat niin yhtenäistä ja toisiaan tukevaa kudelmaa kuin Heaven's Gatessa. Tärkein merkitystä luova muototekijä on Heaven's Gaten rakenne. Kun kriitikot typeryyttään moittivat elokuvan ”sekavaa” ja ”muodotonta” rakennetta, he ainakin keskittyivät oleelliseen seikkaan. Rakenne on elokuvan tulkinnan avain.
***
Heaven's Gate alkaa Jim Averillin vuosikurssin valmistujaisjuhlallisuuksista Harvardin yliopistossa. Pitkähkön alkujakson jälkeen siirrytään ajassa 20 vuotta eteenpäin, kun Averill on liittovaltion sheriffinä Wyomingissa. Kuvataan siirtolaisvirtojen vyörymistä alueelle ja väkivaltaisia kahnauksia pienviljelijöiden ja karjaparonien palkkalaisten välillä. Näytetään Averillin vierailu suurmaanomistajien johtohahmon Frank Cantonin kartanossa, jossa Averill saa kuulla karjaparonien laatimasta tappolistasta. Sitten kuvataan Averillin välejä siirtolaisyhteisön kanssa, siirtolaisviljelijöiden rajakiistoja ja karjaparonien valmisteluja lynkkausretkeä varten.
Averillin rakkaussuhde bordelliemäntä Ellaan tulee ilmi vasta kaiken tämän jälkeen, kun elokuvan ajasta on kulunut kolmannes. Vasta elokuvan puolivälissä käy ilmi toinen tärkeä henkilöhahmojen välinen seikka: Nate Championin, karjankasvattajien palkkalaiseksi ryhtyneen siirtolaisen rakkaussuhde Ellaan ja ystävyys Averillin kanssa. Sitä ennen katsojalle ei edes vihjata, että Ella ja Averill tuntevat Naten, puhumattakaan heidän kolmiodraamansa paljastamisesta.
Kriitikoiden mielestä oli täysin sopimatonta paljastaa juonen kannalta näin olennaisia seikkoja niin myöhään. Hollywoodin perinteisen, Aristoteleen runousoppiin tiukasti nojaavan kerrontakaavan mukaan Ciminon ratkaisu on tosiaan vääräoppinen. Päähenkilöt pitäisi esitellä alkumetreillä ja heidän keskinäisten suhteidensa pitäisi tulla ilmi heti. Niinpä amerikkalaiset kriitikot kiirehtivät tuomitsemaan Heaven's Gaten kerronnan kömpelöksi ja sekavaksi. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että Ciminon kerrontaratkaisu voisi olla tietoinen.
No, ehkä sentään yhden. Elokuvakriitikko ja esseisti Robin Wood (3) esitti yhtenä harvoista sen tärkeän huomion, että Cimino kääntää klassisen Hollywood-elokuvakerronnan päälaelleen käyttämällä laajoja juonikaaria. Tyypillisen Hollywood-tarinan ytimessä ovat keskeiset henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet. Laajemmat tapahtumat ja kontekstit esitetään heidän kauttaan ja heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi historiallisessa elokuvassa aikakauden yhteiskunnallinen tilanne ja tärkeät historialliset tapahtumat näytetään katsojalle rakkaus- tai sukutarinan kylkiäisenä.
Ciminon lähestymistapa on päinvastainen. Hän ottaa historiallis-yhteiskunnallisen tilanteen (kiista maanomistajuudesta, villin lännen loppu) yhtä keskeiseksi tarinalinjaksi, ja toisinaan yksilöiden suhteet (Averillin, Ellan ja Championin kolmiodraama) hahmottuvat vasta sen kautta. Elliptinen rakenne jättää jatkuvasti aukkoja, jotka täydentyvät vasta tarinan edetessä. Ihmissuhdekuvaus on Heaven's Gatessa toki olennaista ja koskettavaa, mutta sittenkin vain yksi osa laajempaa kudelmaa. Cimino sirottelee henkilönsä pitkin laajaa historiallista tarinalinjaa. Kaikkia aukkoja ei edes täytetä: missään vaiheessa ei esimerkiksi käy ilmi, miten Ella ja Averill ovat tavanneet toisensa, miksi Ella hyväksytään viljelijöiden yhteisöön vaikka hän harjoittaa paheksuttua ammattia, tai mikä on karjaparoni Cantonin suhde dekadenttiin William Irvineen.
Robin Wood on kuvannut Heaven's Gaten rakennetta seuraavasti:
On kuin katselisi maalarin luovan valtavaa freskoa: hän ei ehkä aloita ylhäältä vasemmalta ja lopeta alas oikealle, mutta loppuun mennessä voimme nähdä, miten kaikki loksahtaa paikoilleen, kuinka yksi asia kytkeytyy toiseen; meillä voi jopa olla tunne siitä, että fresko ei ole aivan täydellinen, että jotkin seinän kaistaleet ovat jääneet peittämättä tai että jos seinä olisi suurempi, freskoa voitaisiin loputtomasti laajentaa.
Päähenkilöt ovat kyllä läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa ja heidän välisensä suhteet kytkeytyvät kaikkiin juonenkäänteisiin. Yksikään kohtaus ei kuvaa puhtaasti joukkojen liikkeitä ja historiallisia prosesseja. Muodoltaan Heaven's Gate on oikeastaan spektaakkeliksi venytetty pienimuotoinen draama. Keskeisiä henkilöitä on kourallinen, päähuomio on Averillin, Ellan ja Naten kolmiodraamassa, eikä Hollywood-spektaakkeleille tyypillistä sivujuonten verkostoa ole. Mutta nostaessaan henkilöiden ympäristön ja olosuhteet radikaalisti esille Cimino vie ihmissuhdekuvaukselta ja juonen kuljettamiselta etuaseman. Tärkeintä ei ole se mihin tarina vie ja mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan katsojaa usutetaan pohtimaan ja analysoimaan, mitä nyt tapahtuu ja miksi.
Siinä missä Kauriinmetsästäjä nähtiin liberaali- ja vasemmistopiireissä oikeistopopulistisena, leimattiin Heaven's Gate marxilaiseksi. Tämä johtui luultavasti vain siitä, että vasemmisto on aina halunnut omia monopolin vähäosaisten puolustamiseen ja änkyräoikeistolle mikä tahansa kapitalismin kritiikki on yhtä kuin kommunismi. Todellisuudessa Heaven's Gate on poliittisesti yhtä vaikeasti määriteltävissä kuin ohjaajansa: Cimino on ”kunnon amerikkalaisuutta” ihaileva oikeistokonservatiivi ja patriootti, mutta myös sukupuolenvaihdosta moneen kertaan yrittänyt transseksuaali.
Mikä ironisinta, elokuvan mahdollisesti marxilaiseksi tulkittava elementti on juuri edellä kuvaamani kerrontarakenne, jota kriitikot eivät lainkaan oivaltaneet. Ilman sitä elokuva olisi ”vain” kuvaus köyhistä ja rikkaista, eikä tämän teeman käsittely vielä sinänsä ole marxilaista sen enempää kuin kaikki seksiä käsittelevät elokuvat ovat pornoa.
Heaven's Gaten ”marxilaisuus” on yksilöiden esittämistä yhteiskunnallisille oloille, marxilaisittain tuotantosuhteille alisteisessa asemassa. Tämä on varsin yleisluontoista. Ehkä syvemmällä tasolla marxilaista on Ciminon pohjimmiltaan viileä tapa käsitellä historiallista aihetta. Vaikka elokuva on traaginen ja paikoin repivän emotionaalinen, se ei esitä selvää moraalista tuomiota suuntaan tai toiseen. Henkilöiden ja konfliktin vastapoolien liikkeitä määrää yhteiskunnallinen asema. Elokuva houkuttelee katsojan sympatiat pienviljelijöiden puolelle, mutta edes julma karjapohatta Canton ei ole mikään arkkiroisto – hän edustaa luokkansa ajattelutapoja, etuja ja toimintamalleja. Toisaalta pienviljelijöitäkään ei näytetä pyhimyksinä eikä heidän yhteisöään sisäisesti harmonisena; heillä on karkeat tapansa, maanomistukseen liittyvät keskinäiset riitansa ja ryhmien väliset kilpailuasetelmansa.
Rakennetta tarkastelemalla havaitsee myös syklisyyden, kehämäisyyden elokuvan ajassa. Tietenkin Heaven's Gate etenee lineaarisesti aiemmasta tapahtumasta myöhempään, niin kuin kaikki tarinat välttämättä etenevät, jos ne tarinoiksi halutaan mieltää. Mutta etenemisen ohella on toistoa ja paluuta, joiden kautta Ciminon maailman lainalaisuudet vasta hahmottuvat. Pitkin elokuvaa Cimino rakentaa visuaalisia analogioita, toistuvia ja toisiinsa vertautuvia peruskuvia.
Heaven's Gaten alussa, keskikohdassa ja lopussa toistuu tanssin ja piirin kuva. Aluksi juuri valmistuneet opiskelijat tanssivat Harvardin tanssiaisissa sisäkkäisissä kehissä suuren puun ympärillä. Tanssiin liittyy rituaalinen taistelu, jossa miespuoliset opiskelijat kamppailevat puuhun naulatusta seppeleestä ja naiset katselevat kampuksen parvekkeilta. Tämä on akateemisen yläluokan tarkasti säädelty maailma: tanssi on asetelmallista, eikä taistelussakaan ole kyse spontaanista vaan etukäteen sovitusta yhteenotosta. Seppeleen saa lopulta Averill: hän on voittaja, alfauros, joka on saanut lupauksen loistavasta tulevaisuudesta.
Tämä on muutakin kuin kunnianosoitus tanssiaiskohtauksiin mieltyneelle John Fordille. Ylipitkäksi moititun Harvardin tanssiaisjakson tehtävänä on kuvata eliitin maailmaa, sen tapoja ja lainalaisuuksia. Kuvissa korostuvat korkeat seinät ja muurit sekä puut ja vihreä nurmikko. Yliopisto näyttäytyy muusta maailmasta eristettynä paikkana, jonkinlaisena linnakkeen ja salaisen puutarhan välimuotona. Kuitenkaan Cimino ei kuvaa tätä todellisuutta ironisesti, vaan alkujaksossa korostuvat innon ja toiveikkuuden tunnot. Tanssiaisten jälkeinen junamatka Wyomingiin on shokeeraava hyppy keskelle muurien ulkopuolista, raadollista ja väkivaltaista maailmaa. Se muistuttaa Kauriinmetsästäjän siirtymää uneliaasta pienkaupunkimiljööstä Vietnamin sotanäyttämölle.
Keskijaksoon sisältyvä tanssikohtaus ladossa on kuva köyhien itsenäisten pienviljelijöiden Amerikasta. Harvardissa soinut Strauss on siinä vaihtunut traditionaaliseksi maalaismusiikiksi, piiritanssi on vapaamuotoisempaa ja siihen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Mukaan pääsee myös viljelijöitä auttava Averill, vaikka hän edustaakin yläluokkaa. Yhteisön piiritanssin jälkeen Averill ja Ella jäävät tanssimaan kahdestaan; tanssijakso muuttuu näin myös kuvaksi heidän toiveistaan rakkaudesta ja yhteisestä elämästä.
Loppujaksossa piiritanssi on muuttunut piiritykseksi, rituaalisesta taistelusta on tullut oikeaa kamppailua eloonjäämisestä. Kahdessa aiemmissa tanssijaksossa esitellyt yhteiskuntaluokat kohtaavat, kun pienviljelijät piirittävät karjankasvattajien lähettämät palkkatappajat ja hyökkäävät heitä vastaan. Kontrasti varsinkin Harvard-jaksoon nähden luo loppujaksoon pistävää ironiaa. Averillin vuosikurssilaisille pidetyssä valmistujaispuheessa on 1800-luvun kansanvalistusoppien mukaisesti kehotettu heitä viemään sivistys ymmärtämättömien keskuuteen. Nyt Averill toteuttaa tämän lähetyskäskyn Antiikin roomalaisilta lainatulla menetelmällä: hän opettaa viljelijät rakentamaan tukeista eräänlaisia primitiivisiä hyökkäysvaunuja, joiden suojissa he etenevät vastustajiensa asemia kohti. Ja kuten Harvard-jaksossakin, Averill taistelee naisesta. Hän on pyytänyt Ellaa lähtemään kanssaan pois väkivaltaisuuksien jaloista ja aloittamaan uuden elämän muualla. Maanitteluista huolimatta Ella on päättänyt jäädä taistelemaan yhteisönsä rinnalla, ja niinpä Averill päättää osallistua konfliktiin, jossa hän on oikeastaan ulkopuolinen.
***
Keskeisiä teemojaan – sivistyksen haurautta väkivaltaisessa todellisuudessa, yleisten ja yksityisten unelmien romahtamista ja yksilöiden kohtalonomaista sidonnaisuutta yhteiskuntaluokkiinsa – Cimino käsittelee kautta linjan enemmän kuvien ja struktuurin kuin vaikkapa dialogin avulla. Oma lukunsa on henkilökuvaus, joka toisaalta rakentuu kuvien ja struktuurin kautta, toisaalta tukee ja valottaa yleisiä teemoja ja rakennetta. Luultavasti tästä syystä Heaven's Gaten henkilöitä on väärin moitittu ohuiksi ja varjomaisiksi. Henkilökuvaus on pikemminkin ekspressionistista kuin psykologista: visuaalisella tyylillään Cimino houkuttelee katsojaa samaistumaan heihin ja lataa heidän kohtaloihinsa vahvaa tunnesisältöä. Parhaiten tämä ilmenee elokuvan kolmiodraaman jäsenissä: Jim Averillissa, Ella Watsonissa ja Nate Championissa.
Nate on Averillin tavoin ylittänyt oman yhteiskuntaluokkansa rajat, mutta päinvastaiseen suuntaan: Averill on rikas ja yrittää olla köyhä, Nate on köyhä ja yrittää olla rikas. Hän esittelee Ellalle ylpeänä mökkiään, jonka seinät hän on tapetoinut sanomalehdillä. Se on hänen kömpelö yrityksensä tuoda Averillin tavoin sivilisaatio erämaahan. Naten kuolinkohtauksessa karjankasvattajien pyssymiehet sytyttävät mökin tuleen, ja sanomalehden sivut palavat ja irtoavat seinistä mustuneina suikaleina. Samalla muuttuvat tuhkaksi Naten unelmat rakkaudesta ja sosiaalisesta noususta.
Averill puolestaan selviytyy hengissä ja säilyttää yhteiskunnallisen asemansa, mutta voitoksi hänen kohtaloaan ei voi sanoa. Ella, jonka hän on lopultakin saanut itselleen, surmataan karjankasvattajien järjestämässä attentaatissa. Epilogikohtaus näyttää Averillin huvijahdillaan vuosia myöhemmin, vanhana miehenä. Seuranaan hänellä on nainen joka on samannäköinen kuin tyttö, joka elokuvan alussa katseli häntä ihaillen Harvardin kampuksen parvekkeelta. Averill on saanut sen mikä hänelle alussa luvattiin, naisen ja omaisuutta, mutta tavalla joka ei häntä tyydytä. Murtuneena hän kävelee hytistä kannelle katselemaan laskevaa aurinkoa.
Kolmiodraaman hahmoista haurain ja tyyppimäisin on Ella. Hän vaikuttaa toisinaan enemmän Naten ja Averillin fantasialta kuin itsenäiseltä persoonallisuudelta. Ella edustaa puhdasta naiseutta elokuvan muuten kovin maskuliinisessa maailmassa. Hän on ilotyttö, nainen joka saa elantonsa pelkästä naisena olemisesta. Hänellä on naiivi haave rakastaa Natea ja Averillia samanaikaisesti, valitsematta.
Kuitenkin Ella on tavallaan ehjempi ja vahvempi kuin kosijansa. Hän on sitoutunut yhteisöönsä ja seisoo sen rinnalla vaikeimpinakin hetkinä. Eikä hänen halunsa elää kahden miehen kanssa lopulta ole sen mielettömämpi kuin kosijoiden halu ylittää yhteiskunnallinen taustansa ja alkuperänsä. Ellan sisäinen lujuus tulee esiin hänen yrittäessään pelastaa Naten karjankasvattajien kuolemanpartiolta ja johtaessaan myöhemmin viljelijöiden ensimmäistä epätoivoista rynnäkköä.
Nate ja Averill ovat häilyviä, päättämättömiä. Kumpikin valitsee puolensa vasta kun pahin on jo ehtinyt tapahtua. Naten empiminen johtaa hänen kuolemaansa, Averill alkaa organisoida pienviljelijöiden vastarintaa vasta kun he ovat jo kärsineet ankaria tappioita. Averillin luonnetta leimaa henkinen defaitismi, jonka vain toiminta ja kamppailu saavat hetkittäin väistymään. Hän on klassisen koulutuksen saanut idealisti, jonka kova todellisuus on lyönyt sisäisesti. Hän on nähnyt siirtolaisviljelijöiden kurjuuden ja omat opiskelutoverinsa häikäilemättömien karjaparonien riveissä. Sheriffinä Averill edustaa lakia, joka turvaa viljelijöiden oikeudet; Harvardin kasvattina hän edustaa taloudellista valtaa, joka ei näistä oikeuksista piittaa. Hän tajuaa asemansa toivottomuuden ja näkee ainoana vaihtoehtonaan vetäytyä tilanteesta, paeta Ellan kanssa.
Yhtä tuhoisien ristiriitojen kanssa painii elokuvan merkittävä sivuhahmo, John Hurtin esittämä William Irvine, Averillin entinen opiskelutoveri ja karjankasvattajien klubin jäsen. Alkujaksossa hän on vallattoman leikillisesti ja ironisesti esiintyvä brittiläinen esteetti, myöhemmin hän on väsynyt ja alkoholin tuhoama rappeutunut aristokraatti. Hän ei hyväksy karjankasvattajien väkivaltaa muttei osaa tai uskalla kääntyä omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan, ja yrittää olla kaikkien puolella samanaikaisesti. Hänellä on kaikkia muita hahmoja selkeämpi käsitys tapahtumista ja niiden syistä, muttei kykyä ottaa aktiivisen toimijan roolia. Lopun piirityskohtauksessa hän seisoo hölmistyneenä ja juovuksissa keskellä tulitaistelua, kunnes harhaluoti surmaa hänet.
***
Heaven's Gate on elegia monessakin mielessä. Sen melankolinen perusvire kumpuaa päähenkilöiden traagisesta kohtalosta: Nate ja Ella saavat surmansa viljelijöiden ja karjaparonien yhteenotossa ja sen jälkiselvittelyissä, Averill vetäytyy pettyneenä viettämään yltäkylläistä mutta onttoa elämää. Harvassa elokuvassa nuoruuden haaveita ja niiden romahtamista on kuvattu yhtä musertavasti, yhtä katkeransuloisesti.
Ehkä vielä olennaisemmalla tasolla Heaven's Gate on elegia sille, mitä Yhdysvallat olisi voinut olla. Viljelijät, pienkauppiaat ja käsityöläiset edustavat Ciminon elokuvassa toisenlaista Amerikkaa, joka perustuu yhteisöllisyydelle ja pienen mittakaavan yrittäjyydelle. He elävät itsehallinnollisessa kyläyhteisössä, joka tuo mieleen vuosisataisen talonpoikaiskulttuurin ja joidenkin 1800-luvun utopiasosialistien ajatukset. Elokuvan nimen mukaisesti tämä väestönosa seisoo paratiisin portilla, valmiina lunastamaan heille annetut lupaukset paremmasta ja vauraammasta elämästä. Heidät tuhoaa edistysuskon, rahan ja teknologian Amerikka, ja portti suljetaan heidän edessään.
Juuri kun viljelijät ovat pääsemässä voitolle yhteenotossa, paikalle karauttaa ratsuväen osasto, joka pelastaa karjankasvattajien asemiehet varmalta kuolemalta. Kyseessä on lännenelokuvan yhden tärkeimmistä peruskuvista nurinkääntäminen. Ratsuväki saapuu paikalle viime hetkellä, mutta tällä kertaa pelastaakseen pahat hyviltä.
Klassisessa lännenelokuvassa ratsuväki on aina pelastanut valkoisen, keski- ja yläluokkaisen, protestanttisen Amerikan sitä uhkaavilta voimilta. D. W. Griffithin Kansakunnan synnyssä (1915) ratsuväkeä edustavat Ku Klux Klaanin ratsastajat, jotka pelastavat vanhan etelän, tai sen mitä siitä on jäljellä, vapautettujen neekeriorjien riehunnalta. John Fordin elokuvissa ratsuväki kukistaa uudisraivaajia piirittävät intiaanit.
Heaven's Gatessa ratsuväki pelastaa virallisen WASP-Amerikan (4) ryysyisten viljelijöiden laumalta, joka on saapunut uudelle mantereelle paremman elämän lupausten houkuttelemana. Mutta koska elokuva on kuvattu näiden ”valkoisten intiaanien” näkökulmasta, lopputaistelun päätös on ironinen koko Yhdysvaltain historiaa ja lännenelokuvan lajityyppiä kohtaan.
Tämän takia Ciminon suurteos luokitellaan usein antiwesterniksi, mutta se on useimpia lajityypin edustajia kiinnostavampi. Se ei ole pitkäpiimäinen ja laimea kuten Robert Altmanin McCabe ja Mrs. Miller eikä osoitteleva kuten Clint Eastwoodin Ruoska. Voidaan kysyä, onko se antiwestern lainkaan, vaiko perinteinen western joka on vain kerrottu epäsovinnaisella tavalla ja uudesta näkökulmasta. Rohkeista ratkaisuistaan huolimatta Ciminon ohjaajanote on lähempänä Fordia kuin Sergio Leonea tai Monte Hellmania.
Elokuvahistoriallisesti Heaven's Gate oli päätepiste lännenelokuvalle, joka oli 70-luvun lopulle tultaessa kadottanut elinvoimansa lajityyppinä. Ciminon hellittämätön historiallinen tarkkuus rooliasujen, ajoneuvojen, rakennusten, aseiden ja välineiden suhteen poikkeaa perinteisten westernien visuaalisesta ilmeestä, ja hänen käsittelytapansa ei hyödynnä ainakaan itsestäänselvimpiä lännenelokuvan konventioita. Westernille tyypillisiä ”lonely ridereita”, yksilösankareita, ei Heaven's Gatessa ole, vaan päähenkilöt ovat epävarmuudessaan ja ristiriitaisuudessaan lähes antisankareita. Lisäksi heidän rinnalleen ja osittain yläpuolelleenkin asetetaan yhteisön yksityiskohtaisesti kuvattu kollektiivinen toiminta. Lopputaistelussa Averill ottaa pakon edessä sankarin ja kansanjohtajan roolin, mutta tämä tapahtuu traagisen myöhään.
80- ja 90-luvulla lännenelokuvia tehtiin vähän, eivätkä ne pääsääntöisesti ole mainitsemisen arvoisia. Viime vuosina on alettu puhua uudesta westernbuumista ja uusista ohjaajista, jotka ammentavat 1960- ja 70-lukujen vaihteen lännenelokuvasta. Ilmiön tähän saakka onnistunein teos, Andrew Dominikin ohjaama Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007) on itse asiassa paljonkin velkaa Heaven's Gatelle eeppisessä hitaudessaan, visuaalisessa kokeilevuudessaan ja pyrkimyksessään uudelleentulkita villin lännen myyttejä. On mielenkiintoista nähdä, elvyttääkö uusi ohjaajapolvi jo kuolleeksi julistetun genren. Vaikka niin ei kävisikään, on Heaven's Gate komea sielunmessu lajityypilleen.
Lisäksi se on epäonnistumista ja tragediaa käsittelevä eepos, ”kansakunnan kuolema”, niin kuin Robin Wood sitä nimitti. Se ei klassisten eeposten tapaan kerro sivilisaation rakentamisesta, vaan toisenlaisen sivilisaation menettämisestä. Heaven's Gate on kuvaus siitä, mitä olisi voinut olla, ja hyvästijättö sille. Kuvauksena menetyksestä se ei tarjoa minkäänlaista helpotusta, lohdun sanomaa tai kohotusta. Se ei myöskään ole syytös; osoittelematta se haastaa pohtimaan, millaisille rakenteille sivilisaatioiden julkisivut perustuvat ja millaisia ristiriitoja ne kätkevät taakseen. Tunnelmaltaan se on kiehtovan ristiriitainen sekoitus kyynisyyttä ja romantiikkaa. Sen harvinaisen avoin naiivius ja vilpittömyys saa tappion ja pettymyksen maistumaan suussa pitkään.
Viitteet:
1 Tässä esseessä puhun kautta linjan Heaven's Gaten pitkästä, 219-minuuttisesta versiosta. Pitkä versio on eheämpi ja vahvempi kuin Ciminon 147-minuuttiseksi lyhentämä versio. Lyhyemmästä versiosta on poistettu kohtauksia, kohtausten paikkoja on muuteltu, ja elokuvaan on lisätty selittäviä dialogiosuuksia ja kertojanääni. Ankara lyhentäminen on johtanut paikoin tökeröihin leikkauksiin, ja elokuvan rytmi on kärsinyt. Cimino on itse sanonut, että ”alkuperäistä” versiotakin on lyhennetty tuotantoyhtiön vaatimuksesta, eikä hän ollut koskaan täysin tyytyväinen liikkeelle laskettuun versioon. Täysin lyhentämätöntä versiota ei todennäköisesti koskaan saada yleisön ulottuville, mutta vuonna 2000 pitkästä versiosta julkaistiin DVD-painos, joka on saatavilla hyvin varustetuista elokuvaliikkeistä tai tilattavissa ulkomailta. Suomeksi tekstitetty pitkä versio on julkaistu VHS-kasettina 1980-luvulla. Lyhennetty versio esitettiin elokuvateatteri Orionissa Helsingissä joulukuussa 2007.
2 Oma rehabilitointiyritykseni saattaa olla myöhästynyt, sillä viime vuosien aikana elokuvaa on nostettu esiin uudelleen, ja se on saanut voimakkaita puolustuspuheenvuoroja arvostetuilta kriitikoilta. Vuonna 2005 pitkä versio näytettiin loppuunmyydyssä esityksessä New Yorkin Museum of Modern Artissa. Näytöstä edelsi Isabelle Huppertin esitelmä. Ranskassa ja Englannissa Heaven's Gaten maine on ollut huomattavasti parempi kuin kotimaassaan.
3 Robin Wood (s. 1931) on englantilais-kanadalainen, myös Yhdysvalloissa vaikuttava elokuvakriitikko. Hän on painottanut kirjoituksissaan 1900-luvun uusia elokuvatutkimuksen perspektiivejä, kuten marxilaista, feminististä ja psykoanalyyttistä luentaa. Wood on myös nostanut esiin usein vähäteltyjä elokuvan muotoja, kuten modernia kauhuelokuvaa. Woodin elokuvatulkinnat ovat parhaimmillaan erittäin oivaltavia ja valaisevia, huonoimmillaan ideologisen dogmaattisuuden läpitunkemia ja lähes hourupäisiä. Hänen ajatuksistaan ja tyylistään antaa osuvan kuvan kirjoitusvalikoima Hollywood Vietnamista Reaganiin (suom. Antti Alanen; Suomen Elokuva-arkisto, 1989). Wood kuuluu Heaven's Gaten puolustajiin, ja em. kirjoitusvalikoima sisältää sitä käsittelevän erinomaisen esseen, joka on vaikuttanut merkittävästi omaan näkökulmaani.
4 Lyhennös sanoista white Anglo-Saxon protestants.
