maanantai 30. lokakuuta 2017

Väkivaltafantasioita



Viime viikolla kirjallisuusmaailmassa kohistiin Riku Korhosen Grantassa julkaisemasta esseestä, johon sisältyy kuvauksia kriitikkojen pahoinpitelyistä. Kyseessä on siis kirjallinen kuvitelma, jossa Korhonen rusikoi hänestä ikävästi kirjoittaneita arvostelijoita. Korhonen käy läpi heidän kirjoituksiaan ja heidän ajattelunsa laiskuutta, ja jossakin kohtaa teksti huipentuu fiktiivisiin väkivaltaisuuksiin.

En ole lukenut itse esseetä, mutta muutaman päivän takaiseen Hesarin haastatteluun Korhosesta sisältyy jokunen raflaava katkelma siitä. Minusta ne tuntuvat melko laimeilta. Yksi kriitikko potkaistaan portaita alas, jolloin kuuluu "huutoa ja rytinää kuin koivupölli kierisi risukkoon." Toinen tainnutetaan etälamauttimella ja sen jälkeen potkaistaan kylkeen. Minulle jäi epäselväksi, viilletäänkö esseen lopussa tainnutetulta kriitikolta vielä kurkku. Ilmeisesti ajatuksella vain leikitellään. Jos nämä ovat tekstin rajuinta antia, olisi ehdottomasti pitänyt mennä pidemmälle. Jouko Turkka teki saman paremmin kirjansa Selvitys oikeuskanslerille jaksossa, jossa hän hekumoi kansanedustajien hirttäjäisillä. Turkan kielikin elää aivan eri tavalla: "Sulje silmäsi: etkö tunne ranteissasi iloista vempahtelua kun komea parlamentaarikko kohoaa kurkustaan hirteen. Kuvittele parvekkeen reunaa kiertävää musta- ja sininaamaista hirtettyjen näyttelyä!"

Eli: missä ovat kunnon kidutus, mielikuvitukselliset murhatavat ja reipas väkivallan hekuma? Hänhän jopa jättää kaunansa kohteet henkiin, vaikka kuvitelmissa on lupa tehdä mitä tahansa. Onko Korhosen sisäinen elämä todella noin tylsää? Tai ehkä hän on vain laskelmoinut liikaa kirjoittaessaan, onhan naislukijoiden mielistely hänen tuotantonsa selvin käyttömoottori.

Kaiken kukkuraksi Korhonen puhuu mainitussa HS:n haastattelussa aivan omituisia: "Se on todella fiktiota, ei väkivaltafantasiaa." Mitä muuta väkivaltafantasia muka on kuin fiktiota? Eikä kukaan oikeasti kirjoittaisi tuollaisia, ellei hän haluaisi mielikuvituksessaan antaa takaisin typerille pikkusieluisille kriitikoille. Raa'at ja sadistiset fantasiat ovat yleinen keino lievittää elämän kolhujen tuottamaa kipua. Kirjoittaahan Korhonen itsekin, että useita ihmisiä elähdyttää vastoinkäymisissä "vähintään symbolinen unelma" että "ehtii ennen menehtymistä murhata kerran, pari."

Ymmärrän oikein hyvin, että kriitikoille ollaan katkeria. Varsinkin kun teos, jota itse on kirjoittanut pieteetillä vuosikaudet, lytätään muutaman kappaleen mittaisessa sepustuksessa. Kirjat kirjoitetaan ensi sijassa omassa päässä, joten ne ovat väistämättä henkilökohtaisia. Niinpä kritiikitkin menevät väistämättä henkilökohtaisuuksiin, ja niiden omaan arvoonsa jättäminen vaatii titaaninlujan henkisen panssarin kasvattamista. Korhosen metodi on sinänsä oivallinen: hän tunnustaa haavoittuvuutensa mutta maksaa samalla kalavelat.

Mutta väsynyttä kriitikoille rähjääminen kieltämättä on. Jos Korhosen uran suurin ongelma ovat ilkeät arvostelijat, hänellä menee hyvin. On aivan sama, mitä kirjasta kirjoitetaan; jos siitä kirjoitetaan, se löytää lukijansa. Ja kriitikoiden tekstit unohtuvat aina. Dantella oli jo vastaansanomattomampia syitä sijoittaa vihollisensa helvetin piireihin: maanpako, omaisuuden takavarikointi, polttorovion uhka...

Intouduin kommentoimaan tätä sinänsä tyhjänpäiväistä kohua, koska itse aihe on minulle läheinen. Väkivaltaiset kostofantasiat kuuluvat rakkaimpiin harrastuksiini. Olen omalla urallani joutunut kokemaan pahempia vastoinkäymisiä kuin huonoimmatkaan kriitikot voivat tarjota, ja vihamiesteni ja -naisteni lista on kasvanut vuosien varrella pitkäksi. Lihamyllyssä pohdiskelin, että jos saisin rajattoman poliittisen vallan, moni kirjassa mainittu todennäköisesti päättäisi päivänsä niskalaukaukseen salaisen poliisin kellarin lattialla sähköshokkien ja muun asiaankuuluvan jälkeen. Korhosen katkelmien lukeminen kirvoitti mielessäni sarjan yksityiskohtaisempia ja kekseliäämpiä visioita. Mielikuvitukseni riensi siinä määrin vilkkaasti, että on vaikea päättää mistä aloittaa.

Kansanedustaja ja entinen vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet tuntuu sopivalta. Hänhän kirjoitti viimevuotisen Kordelin-tapauksen aikaan säätiön seinälle viestin, jossa toivoi hallituksen miettivän, millaisen viestin se antaa tukemalla "vähemmistöjä alistavaa" taidetta. Hurskastelevan vuodatuksensa hän päätti julistukseen: "Meillä on jokaisella vastuu siitä mihin suuntaan Suomea rakennetaan." Häntä koskevaan kuvitelmaan olen saanut vaikutteita Peter Greenawayn elokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Monistaisin ison pinon Varisverkosto-järjestön takavuosina levittämää häväistysjulistetta, johon oli painettu kuvani, nimeni ja osoitteeni. Pitäisin veistä hänen kurkullaan ja toisella kädellä syöttäisin hänelle julisteen kerrallaan, tukehtumiseen tai ruokatorven repeämiseen saakka.

Toisen fantasian rekvisiittaa on kuoppa, jonka pohjalle on isketty ulosteeseen kastettuja teräviä seipäitä. Sen ylle panisin rekin. Minua vastaan väsymättä kampanjoinut toimittaja Pontus Purokuru, äveriään perheen vasemmistoradikaali poika, saisi vetää siinä leukoja ja laulaa samalla "Jumala onpi linnamme", kunnes uupuisi ja putoaisi. Hänen aisaparinsa Veikka Lahtisen teloittaisin pudottamalla kerrostalon katolta hänen päälleen Kaarina Hazardin ruhon.

Entäpä ne, jotka muutama vuosi takaperin vaativat silloista kustantajaani lopettamaan kirjojeni julkaisemisen: nykyään Valtion kirjallisuustoimikunnassa istuva jälkitaistolainen kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi ja kultturelli yleislahjattomuus Olli Löytty? He ovat vaikeampia tapauksia. He herättävät minussa niin voimakasta, syvältä kouraisevaa inhoa, etten varmaankaan sietäisi katsoa edes heidän kärsimystään. Ehkä muuraisin heidät seinään ja nautiskelisin ajatuksella, että ennen nääntymistään he joutuisivat lievittämään janoaan juomalla omaa virtsaansa.

Tai ehkä vain hakkaisin heidät pesäpallomailalla veriseksi muhjuksi. Sellaisen fyysisen suorituksen jälkeen olisin todennäköisesti niin tyhjä, kaikesta kaunasta vapautunut, etten jaksaisi enää keksiä kovin erikoisia likvidointitapoja listani muille vihankohteille. Kenties lastaisin kaikki loput armeijan kuljetuskoneen ruumaan ja avaisin luukut korkealla meren yläpuolella. Kilometrien korkeuksista putoava ihmisruumis hajoaa veden pintajännitteen takia lähes mikroskooppisen pieniksi palasiksi. Tämä symboloisi lopullista puhdistumistani näistä viheliäisistä yksilöistä ja heihin liittyvistä muistoista.

Vaikka päiväuneni tuntuvat joskus itsestänikin häiritseviltä, uskon niiden viime kädessä auttaneen minua kestämään paljon. Kosto on myös paljon makeampaa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa, jossa voitonriemu sammuu nopeasti. Mielessään voitonriemun hetket voi kokea yhä uudelleen, vailla säälin, kuvotuksen ja katumuksen kaltaisia häiriötekijöitä.

Toisaalta väkivaltaisissa kuvitelmissa on vaaransa. En tarkoita sitä, että niitä yrittäisi toteuttaa tosielämässä, vaan niiden addiktiivisuutta. Viha on vaikutuksiltaan kokaiiniin verrattava huume: suuttuessamme elimistö erittää kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit kuuluvat evolutiiviseen taisteluvarustukseemme, niiden avulla on painittu karhun kanssa ja ansaittu kunniamerkkejä sodassa. Ne vaimentavat pelon ja säälin, ja niiden tuottama voittamattomuuden tunne on niin koukuttava, että se saa toisinaan jopa kaipaamaan kostettavia vääryyksiä.

Väkivaltafantasian varsinainen tarkoitus on kaunasta vapautuminen, mutta vapautus ei ole pysyvä. Sappi nousee uudelleen kurkkuun ennen pitkää, kuvitelmat jatkuvat ja niiden taajuus tihenee. Kierre ei ole hyväksi, jos mielii välttää verenpainetautia. Kirjailijalle uhka on todellinen, sillä ammatti tuottaa lukemattomia syitä turhautuneeseen raivoon. Syyt voivat olla painavia tai vähäpätöisiä, mutta kouriintuntuvia ne yhtä kaikki ovat. Pahinta on, että todellinen vapautuminen kaunasta veisi syyn kirjoittaa, sillä ilman aggressiota syntyy korkeintaan journalismia.

Kirjailijalla on kuitenkin se etu, että hän voi ulkoistaa pahan sisunsa. Kun vihan jalostaa taiteelliseen muotoon, se muuttuu joksikin itsen ulkopuoliseksi, tässä tapauksessa tekstimassaksi jonka voi päästää käsistään lukijoiden päänvaivaksi. Se ei siis poistu tai vähene, mutta alkaa totella tiettyä kuria. Menetelmä on työläs ja epävarmakin, mutta ainakin minut se on pitänyt paitsi poissa terroristin uralta tai vankilasta, myös suhteellisen tervejärkisenä.