Eilen, 3. toukokuuta, vietettiin kansainvälistä sananvapauden päivää. Silloin näki päivänvalon myös julkilausuma nimeltä ”Vetoomus suomalaisen sananvapauden puolesta”, jonka olen itsekin allekirjoittanut. Kuten oli arvattavissa, yksikään suuri tiedotusväline ei uutisoinut siitä, mutta tekstin ja allekirjoittaneiden nimet voi lukea esimerkiksi tästä verkkolehti Kansalaisen uutisesta. Itse vetoomusta en tässä käsittele sen enempää, se on mielestäni riittävän yksiselitteinen.
Sen sijaan voisin sanoa muutaman sanan siitä, mistä valtamedia puhui sananvapauden päivänä, joka tarkoitti sille lehdistönvapauden päivää. Yleisradiossa ja melkein kaikissa muissa medioissa asetelma oli vanha tuttu: vasemmistolainen toimittaja haastattelee vasemmistolaista yliopistotutkijaa, jonka mukaan tutkijoiden ja toimittajien sananvapautta on alettu rajoittaa myös länsimaisissa demokratioissa. Rajoittamisesta annetaan kaksi esimerkkiä: osa poliitikoista on arvostellut mediaa ja joitakin akateemisia aloja, ja lisäksi toimittajiin ja tutkijoihin on kohdistettu vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Lopuksi kaikki kuitenkin toteavat, että näistä puutteista huolimatta Suomi on sananvapauden mallimaa, korkealla kansainvälisessä vertailussa.
Yhden asian pitäisi viimeistään nyt olla kiistaton. Media puolustaa järjestäytyneesti ja aggressiivisesti omaa sananvapauttaan, muiden sananvapaudesta se ei piittaa tai on jopa valmis rajoittamaan sitä. Se ei ole kiinnostunut esimerkiksi siitä, että aika moni edellä mainittuun vetoomukseen mukaan pyydetyistä kieltäytyi, koska pelkäsi työpaikkansa puolesta. Se, että sananvapautta puolustavaa julkilausumaa ei uskalleta allekirjoittaa, lienee riittävä oikeutus kyseiselle vetoomukselle.
Kohdistuuko median sananvapauteen sitten jokin todellinen uhka? Tämä on tietenkin tulkintakysymys. Monet pitävät viimeisimpänä osoituksena tästä uhkasta käräjäoikeuden tuomiota, jonka toimittaja Johanna Vehkoo sai kansalaisaktivisti Junes Lokan nimittämisestä ”natsiksi” ja ”natsipelleksi”. (Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Sannikka & Ukkola -ohjelman viimeisimmässä jaksossa, jonka katsomista suosittelen. Keskustelussa on mukana myös Jussi K. Niemelä, yksi vetoomuksen allekirjoittaneista.) Itse oikeusjuttuun ja sen päätökseen en ota kantaa, ja asiaa varmasti puidaan vielä ylemmissä oikeusasteissa. Mutta eräs asia on jäänyt useimmilta tapausta kommentoineilta huomiotta: syyte ja tuomio eivät liittyneet mitenkään Johanna Vehkoon toimittajantyöhön. Vehkoo oli kirjoittanut oikeudessa puidut kommentit yksityisellä Facebook-tilillään, ei esimerkiksi kolumnissa. Asettuessaan julkisesti Vehkoon puolelle oikeudenkäynnin aikana suomalaiset toimittajat unohtivat paitsi journalistiset sääntönsä, myös sen, että yksityishenkilönä Vehkoota koskevat samat lait kuin kaikkia muitakin. Samalla kävi ilmi, että toimittajien yleisesti kannattamat kovat otteet niin sanottua vihapuhetta vastaan voivat kohdistua myös heihin.
Erityisen suurena uhkana sananvapaudelleen toimittajat pitävät uhkauksia ja solvauksia, joita yksityishenkilöt heille esimerkiksi sähköpostitse lähettävät. Ne ovat toki sinänsä ikävä ilmiö, ja niillä voi olla psykologisesti haitallinen vaikutus. Mutta uusi ilmiö ne eivät suinkaan ole, ja niiden suhteen toimittajat ovat selvästi käyneet herkkänahkaisemmaksi kuin ennen. Legendaarinen toimittaja Veikko Ennala sai 1960-70-luvulla säkkikaupalla kirjeitä, joissa häntä solvattiin mielikuvituksellisilla tavoilla:
Minua epäillään alituiseen jos jollakin tavoin nyrjähtäneeksi. Homofiili olen kirjeiden mukaan ollut jo kauan, eräässä kauheassa herjakirjeessä jota painokonekaan ei ottanut vastaan minulle suositeltiin ”taipumusteni vuoksi” lehmää partneriksi ja viime aikoina olen muuttunut pienten tyttöjen ahdistelijaksi. [Ennala Osmo Lahdenperän kirjassa ”Neron heikkoudet”, 1978]Ennala piti palstaa, jossa hän julkaisi osan saamistaan kirjeistä ja vastasi niihin samalla. Hän katsoi velvollisuudekseen vastata kaikkeen saamaansa palautteeseen joko palstallaan tai kirjeitse.
Lukuisat ihmiset ovat kirjoittaneet törkeästi minusta, ja olen itse kirjoittanut törkeästi lukuisista ihmisistä. En suhtaudu tällaiseen kovin vakavasti. Niin sanottu vihapuhe on vain puhetta, se ei aiheuta pysyvää kallovammaa tai halvaannuta vyötäröstä alaspäin. Lisäksi sosiaalisessa mediassa ja sähköpostissa voi nappia painamalla poistaa vihaviestit ja panna niiden lähettäjän estoon. Vihaviestien lähettäjillä saattaa kyllä olla halua, muttei kuitenkaan kykyä tehdä mitään sen vakavampaa. Usein sellaiset tekstit kumpuavat turhautumisesta: kun ei muuta voi, voi ainakin haistattaa paskat. Paljon suurempi sananvalta on toimittajilla itsellään, jotka voivat kirjoittamalla tuhota ihmisen maineen tai uran.
Toimittajat ovat tällä hetkellä loukkaantuneita heihin kohdistuvasta sanallisesta aggressiosta sekä oman auktoriteettiasemansa murtumisesta. Heillä on siihen oikeus, kenelläpä ei olisi omiin tunteisiinsa. Mutta jos he alkavat uskotella, että heitä todella ollaan vaientamassa, he tekevät loukkaantumisestaan poliittisen aseen ja muuntelevat totuutta omiin tarkoitusperiinsä. Ja jos he pyrkivät lainsäädäntöön vaikuttamalla asemoimaan itsensä arvostelun yläpuolelle, he ovat sananvapauden vihollisia.
