torstai 15. heinäkuuta 2021

Orwellin lukemisesta ja kääntämisestä


 

Kuluva vuosi alkoi työntäyteisesti ja on jatkunut samoissa merkeissä. ABC-kirja ilmestyi alkuvuodesta, ja koska tiesin että kirjan jälkeiset lepotauot poikivat nopeasti turhautumista ja itseinhoa, siirryin seuraavan hankkeen pariin. George Orwellin tekijänoikeudet vanhenivat viime vuonna, mikä tarjosi minulle mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni kääntää ja julkaista valikoima hänen asiaproosaansa. Aloitin käännöstyöt jo viime vuoden lopulla, ja Sarastuksessa alkoi ilmestyä pienimuotoinen Orwell-käännössarja. Projekti eteni sujuvasti kevään aikana, ja koska sain onnekkaasti tilaisuuden keskittyä siihen kesäkuukausien ajan, totesin että valikoima saadaan ensi syksyn julkaisuihin. Valikoiman nimeksi tulee Sinä ja atomipommi, alaotsikkona ”Kirjoituksia 1940-luvulta”, ja se ilmestyy Kiukaalta lokakuussa.

Orwell kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka sijoittaisin kolmen tai enintään viiden tärkeimmän vaikuttajani joukkoon. Eläinten vallankumouksen ja Vuonna 1984 luin jo yläasteikäisenä, siis silloin kun ne oikeastaan kuuluisikin lukea. Ne ovat sopivan stimuloivia nuorelle lukijalle, mutta myöhemmin ne paljastuvat kirjallisesti melko köykäisiksi. Ne ovat jääneet elämään allegorioina, joiden yhteydet omaan aikaamme tarjoavat jatkuvasti keskustelunaihetta. Vuonna 1984 puolustaa edelleen paikkaansa dystopiana, vaikka jokseenkin yleisen näkemyksen mukaan Aldous Huxleyn ennustukset Uljaassa uudessa maailmassa vastaavat nykyaikaa paremmin. Orwellin etu on siinä, että hänen visionsa on psykologisesti tarkkanäköisempi. Huxleyn tulevaisuudessa ihmiset mukautuvat läpiorganisoituun järjestelmään jokseenkin vaivattomasti, tai heidät mukautetaan siihen eräänlaisella geeniterapialla, ja heidän suurimmaksi ongelmakseen jää ikävystyminen. Orwell puolestaan huomioi ahdistuksen, aggression ja seksuaalisen himon, ihmisen eläinpuolen joka etsii jatkuvasti varaventtiilejä tukahduttavassa järjestelmässä. Pinnanalaisen väkivallan kuvaajana Orwell on ajankohtaisempi kuin säyseä Huxley.

Mutta todella kestävä ihastukseni olivat siis Orwellin esseet ja lehtiartikkelit, joihin tutustuin vähän myöhemmin Jukka Kemppisen kääntämästä valikoimasta Kun ammuin norsun ja muita esseitä (WSOY, 1984). Valikoiman avaustekstinä oli alkujaan vuonna 1946 ilmestynyt essee ”Miksi kirjoitan”. Siinä Orwell vastaa usein kuultuun tiukkaavan oloiseen kysymykseen tavalla, joka on omiaan järkyttämään tai ärsyttämään hienosteluun taipuvaisia, mutta joka on samalla vapaa kaikenlaisesta poseeraamisesta. Hän luettelee neljä tärkeintä motiiviaan, jotka ovat 1.) Raaka egoismi 2.) Esteettinen into 3.) Historiallinen käyttövoima 4.) Poliittiset tarkoitusperät. Ensimmäisen kohdan hän määrittelee näin:

Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi, jne. jne. On pötyä väittää ettei tämä ole motiivi ja vieläpä vahva. Kirjailijat jakavat tämän luonteenpiirteen tiedemiesten, taiteilijoiden, poliitikkojen, lakimiesten, sotilaitten, menestyneiden liikemiesten – lyhyesti yhteiskunnan koko huippukerroksen kanssa. Ihmisten suuri joukko ei ole akuutisti itsekästä. Täytettyään noin kolmekymmentä ihmiset hylkäävät yksilöllisen kunnianhimon – monissa tapauksissa he itse asiassa melkein hylkäävät yksilöllisyyden tunteenkin – ja elävät pääasiassa toisille, tai läkähtyvät yksinkertaisesti uurastukseen. Mutta on myös lahjakkaiden tahtoihmisten vähemmistö, joka on päättänyt elää omaa elämäänsä loppuun saakka, ja kirjailijat kuuluvat tähän luokkaan. Sanoisin että vakavat kirjailijat ovat laajasti ottaen turhamaisempia ja itsekeskeisempiä kuin lehtimiehet, vaikkakin vähemmän kiinnostuneita rahasta.

Tällainen suoruus paljastaa samalla Orwellin ihailtavimman piirteen esseistinä, nimittäin poikkeuksellisen kyvyn kestää ja käsitellä ikäviä asioita: älyllisiä ja emotionaalisia ristiriitoja, ihanteiden ja todellisuuden välistä kuilua, todenpuhumiseen sisältyviä riskejä, perimmäisten motiivien raadollisuutta. Tämä kyky mahdollisti Orwellin menestyksen keskeisessä tavoitteessaan, poliittisen ja journalistisen kirjoittamisen korottamisessa taiteen tasolle. Uransa mittaan hänestä tuli mestari niin omien kuin toisten ajatuskuplien puhkaisemisessa. Suuren osan terävimmistä piikeistään hän kohdisti niihin, joiden joukkoon itse kuului: englantilaisiin, älymystöön, vasemmistolaisiin. Orwellilla oli vaistomainen kyky havaita sellainen ajattelun epärehellisyys, joka edellyttää verraten korkeaa älykkyys- ja sivistystasoa sekä turvattuja elinoloja. Toinen kestosuosikkini Kemppisen kääntämässä valikoimassa on vuonna 1941 kirjoitettu ”Wells, Hitler ja maailmanvaltio”, joka kuvaa toiveajattelua älymystön helmasyntinä:

Maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista – rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista – jotka liberaalit intellektuellit siirtävät automaattisesti syrjään anakronismeina ja jotka he ovat tavallisesti tuhonneet itsessään niin tyystin että ovat menettäneet kaiken toimintakyvyn.

Ihmiset jotka sanovat Hitleriä Antikristukseksi tai vaihtoehtoisesti Pyhäksi Hengeksi ovat lähempänä totuuden tajuamista kuin intellektuellit jotka ovat pitäneet kymmenen kammottavaa vuotta kiinni käsityksestä, jonka mukaan hän ei ole muuta kuin koomiseen oopperaan kuuluva hahmo, jota ei kannata ottaa vakavasti. Tämä ajatus heijastaa vain Englannin elämänmenon suojaisuutta. Left Book Club oli pohjimmiltaan Scotland Yardin tuote juuri samoin kuin henkilökohtaiseen väkivallasta irtisanoutumiseen perustuva Peace Pledge Union on laivaston tuote.

Äärimmäisen vastakkainasettelun – toisen maailmansodan – oloissa Orwell oli kykeneväinen ymmärtämään vastustajansa ajattelutapaa ja valmis myöntämään, mitkä seikat tämä oli ymmärtänyt omia paremmin. Tämä on perin kaukana nykyään vallitsevasta juoksuhautahengestä, jossa vastapuolta käsitellään vain omien yhteishengen lujittamiseksi ja sitä pidetään kaikkien epämiellyttävien asioiden koosteena. Orwellia onkin pidetty poliittisesti ”epäselvänä” kirjailijana, ja hänestä ovat ammentaneet eri suuntausten edustajat: anarkistit, uusvasemmistolaiset, liberaalit, konservatiivit, nationalistit. Mitään mainituista Orwell ei itse ole, mutta on vaikea keksiä maailmankatsomusta, jonka edustajalle hänen lukemisensa ei olisi suotavaa.

Orwell on yksi ensimmäisistä kirjailijoista joita aloin lukea myös alkukielellä, ja jossakin vaiheessa hankin Kemppisen käännösvalikoimaa täydentämään neliosaisen The Collected Essays, Journalism & Letters -teoksen. Ajatus uuden valikoiman kääntämisestä alkoi kypsyä mielessäni kymmenkunta vuotta sitten, koska Kemppisen valikoima tarjoaa tasokkuudestaan huolimatta melko suppean katsauksen Orwellin kirjalliseen repertuaariin. Siitä puuttuvat tyystin kirjallisuuskritiikit, joita Orwell kirjoitti säännöllisesti avustamiinsa lehtiin ja jotka ulottuvat klassikoiden uusista laitoksista Arthur Koestlerin, T. S. Eliotin, F. A. Hayekin, Jean-Paul Sartren ja Graham Greenen kaltaisiin aikalaiskirjailijoihin. Syksyllä ilmestyvään valikoimaan sisältyvät vuonna 1940 ilmestynyt arvostelu Hitlerin Mein Kampfista sekä sodanjälkeinen arvio Jevgeni Zamjatinin romaanista Me. Jälkimmäinen on erityisen kiinnostava Vuonna 1984:ää ajatellen, sillä se osoittaa Orwellin seuranneen dystopiakirjallisuutta tarkasti ja rakentaneen edeltäjistään selvästi poikkeavan vision.

Suomenkielisten lukijoiden ulottumattomiin ovat valtaosin jääneet myös Orwellin sananvapauskysymystä käsitelleet esseet. Niiden julkaiseminen kirjan kansien välissä saattoi olla YYA-Suomessa liian arkaluontoista, vaikka Tuomas Anhavan ja Jarkko Laineen yhteissuomennos ”The Prevention of Literature” -esseestä ilmestyikin Parnassossa 70-luvulla. Nyt ne ovat jälleen palanneet ajankohtaisiksi, kuten itse kääntämäni ote samasta tekstistä toivoakseni osoittaa:

Meidän aikanamme älyllistä vapautta vastaan hyökätään kahdelta suunnalta. Yhdellä suunnalla ovat sen teoreettiset viholliset, totalitarismin puolustelijat, ja toisella sen välittömät käytännön viholliset, monopolit ja byrokratia. Jokaisen lahjomattomuuttaan varjelevan kirjailijan tai journalistin nujertaa pikemminkin yhteiskunnan yleinen virta kuin suoranainen vaino. Häntä vastassa ovat muutamien rikkaiden miesten käsiin keskittyvä lehdistö, monopolien otteessa olevat radio ja elokuvateollisuus, yleisön haluttomuus ostaa kirjoja, mikä pakottaa melkein jokaisen kirjailijan ansaitsemaan osan elannostaan hanttihommilla, hänen asioihinsa sekaantuvat viralliset instituutiot kuten tiedotusministeriö ja British Council, jotka auttavat kirjailijaa pysymään hengissä mutta myös tuhlaavat hänen aikaansa ja sanelevat hänen mielipiteensä, ja viimeisten kymmenen vuoden ajan jatkunut loputon sodan ilmapiiri, jonka vääristäviä vaikutuksia kukaan ei ole päässyt pakoon. Kaikki tässä ajassa on liittoutunut kirjailijaa vastaan tehdäkseen hänestä, kuten kaikkien muidenkin alojen taiteilijoista, vähäpätöisen virkailijan joka työstää hänelle korkeammalta taholta annettuja teemoja eikä koskaan pääse kertomaan sitä, mikä hänen näkökulmastaan on koko totuus. Mutta kamppaillessaan tätä kohtaloa vastaan kirjailija ei saa apua omiltaan: ei ole laajaa mielipidesektoria, joka saisi hänet vakuuttuneeksi, että hän on oikealla asialla. [...] Omalle ajallemme erityistä on, että vallitsevan järjestyksen vastaiset kapinalliset, ainakin useimmat ja tyypillisimmät heistä, kapinoivat myös yksilöllisen lahjomattomuuden ideaa vastaan. 'Selkä suorana seisominen' on ideologisesti rikollista siinä missä vaarallistakin. Kirjailijan ja taiteilijan itsenäisyyden nakertavat olemattomiin epämääräiset taloudelliset voimat, ja samalla sitä haurastuttavat ne, joiden pitäisi puolustaa sitä.

Kirjoittavan ihmisen henkistä vapautta käsittelevissä kirjoituksissa kiteytyy se ristiriitainen tunne, jonka Orwellin aikalaiskritiikin lukeminen nykyaikana tuottaa. Yhtäältä ne tuntuvat ahdistavan ajankohtaisilta, toisaalta voi todeta että ei mitään uutta auringon alla. Orwellin maailmankuvaa muokkasivat hänen aikuisikänsä suuret yhteiskunnalliset konfliktit ja mullistukset: luokkaristiriidat teollisuusmaissa ja niiden siirtomaissa, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota, kylmä sota. Hän piti poliittisista kamppailuista syrjään jäämistä omalla kohdallaan mahdottomana, mutta oli tietoinen siitä, kuinka merkittävästi poliittinen sitoutuminen ja etenkin abstraktioille perustuva poliittinen kielenkäyttö rajoittavat paitsi kirjailijan, myös jokaisen älyllisesti rehellisen ihmisen sisäistä liikkumavaraa. Henkisen itsemurhan hän vältti vaalimalla tätä ristiriitaa, tekemällä siitä luovuutensa käyttövoiman.

Myös jotkut Orwellin vahvimmista pitkistä kirjallisuusesseistä ovat toistaiseksi jääneet suomentamatta. Niihin kuuluvat Tolstoin Shakespeare-pamflettia käsittelevä ”Lear, Tolstoy, and the Fool” ja Jonathan Swiftin Gulliverin retkiä käsittelevä ”Politics vs. Literature”, jotka molemmat sisältyvät uuteen valikoimaan. Joillakin kääntämilläni teksteillä on kuriositeettiarvo, kuten esipuheella Eläinten vallankumouksen ukrainankieliseen laitokseen ja lukemisen ja tupakoinnin taloudellisia kuluja vertailevalla kirjoituksella ”Books vs. Cigarettes”. Mutta ensin mainittu on lisäksi kiinnostava omaelämäkerrallisen aineksensa takia, ja jälkimmäinen on säilyttänyt ajankohtaisuutensa, sillä painetun kirjan keskimääräinen hinta on edelleen yleinen narinan aihe niiden keskuudessa, jotka käyttävät moninkertaisia summia huvituksiin.

Orwellin kääntäminen on verraten vaivatonta, koska hän tietoisesti pyrki suoraviivaiseen tyyliin joka myös kääntyisi helposti muille kielille. ”Hyvä proosa on kuin ikkunalasi”, hän sanoi. Toisaalta tarpeeksi läheltä tarkastellessa huomaa, että Orwellin proosa on pikemminkin helpon oloista kuin helppoa, mikä estää sen lukemisen ja kääntämisen latistumisen läpihuutojutuksi. Orwell ei erottanut hyvää ilmaisua hyvästä ajattelusta, mikä ajan yleisessä ilmapiirissä johti ankariin työskentelyperiaatteisiin:

Komealta kalskahtava tyyli on itsessään eräänlainen kiertoilmaus. Latinasta johdettujen sanojen massa lankeaa tosiasioiden ylle kuin pehmeä lumi, samentaa ääriviivat ja peittää kaikki yksityiskohdat. Selkeän kielen suurin vihollinen on epärehellisyys. Kun kirjoittajan todellisten ja julkilausuttujen tavoitteiden välillä on railo, hän turvautuu vaistonvaraisesti pitkiin sanoihin ja uuvuttaviin puheenparsiin kuin mustetta ruiskiva seepia. Nykyään ei ole mahdollista ”pysytellä erossa politiikasta”. Kaikki aiheet ovat poliittisia aiheita ja politiikka itsessään koostuu valheista, väistöliikkeistä, hölmöydestä, vihasta ja jakomielisyydestä. Kun yleinen ilmapiiri on huono, kieli joutuu kärsimään. (”Politics and the English Language”, 1946)

”Sanomisen pakko” ei ollut Orwellille samean tyylin veruke, vaan päinvastoin velvoitti etsimään juuri oikeat sanat, karttamaan kuolleita metaforia ja sananparsia jotka on etukäteen valmistettu toisiinsa liitettäviksi kuin Ikean kirjahyllyn osat. Vastaavalta punninnalta ja valikoinnilta ei välty hänen suomentajansakaan.