Kiukaan kirjasyksyn avajaiset pidettiin lauantaina 21.10.2023 ravintola Punavuoren Ahvenessa Helsingissä. Samalla tilaisuudessa juhlistettiin Tuulia Matilaisen romaania "Viime yönä näin unta" ja Harri Linneran romaania "Sama vanha sade", jotka ilmestyivät äskettäin Kiukaan alamerkkinä toimivan Hexen Pressin julkaisemina. Oheinen teksti on tilaisuuden aluksi pitämäni puhe.
Kustannusalalle aikova haaveilee yleensä luovasta työstä. Haave saattaa toteutua, jos pääsee tai joutuu isoon kustannustaloon perkaamaan käsikirjoituspinoja omassa työhuoneessa, pitämään audiensseja kirjailijoille ja edustamaan firmaa kuohuviinilasi kädessä syyskauden avajaisissa. Kokonaan toisenlainen toimenkuva on sillä, joka on riittävän hullu perustaakseen pienkustantamon, jossa työskentelee yksin tai parin yhtiökumppanin kanssa.
Vähintään puolet pienkustantajan työstä on ruumiillista raadantaa tai yksitoikkoista suorittamista. Kirjalaatikoiden kantamista paikasta toiseen, usein portaita ylös, välillä kaato- tai räntäsateessa. Kirjatilauksien pakkaamista ja kantamista postiin. Pitkiä ajomatkoja eri puolelle Suomea pitämään myyntipöytää obskyyreissä kulttuuritilaisuuksissa. Inventaarioiden laatimista, laskujen kirjoittamista. Kinastelua taittajan, graafikon, painotalon edustajan ja kirjanpitäjän kanssa.
Keskusteluista asiakkaiden kanssa myyntitilaisuuksissa voi toki nauttia, varsinkin jos on luonteeltaan sosiaalinen. Mutta usein asiakkaat saapuvat myyntipöydän ääreen esittämään kummallisia kysymyksiä ja poistuvat lopulta ostamatta mitään. Kysymykset saattavat olla häkellyttävän hölmöjä, kuten ”Onko teillä oma kirjapaino?” tai ”Julkaisetteko myös englanninkielisiä kirjoja?” On kerättävä kaikki itsehillintänsä selittääkseen rauhallisesti ja asiallisesti, että vain kaikkein suurimmilla kustantajilla on varaa kirjapainon pyörittämiseen, ja että englanninkielisiä kirjoja ei juuri ole mieltä julkaista Suomessa, koska toimituskulut ulkomaille nostaisivat niiden hinnan tolkuttoman korkeaksi.
Kerran asiakas kysyi minulta, miksi eräs valikoimassamme ollut ohuehko kirja oli kalliimpi kuin monet paksummat niteet. Koska olin pirullisella tuulella, selitin että kirjapainot hinnoittelevat kunkin sanan painamisen erikseen. Halvimpia ovat partikkelit kuten mutta, että, siis, ja, kuin, jotka maksavat vain joitakin sentin sadasosia. Kalliita ovat puolestaan pitkät vierasperäiset ja erikoissanastoon kuuluvat sanat kuten ksenoglossofilia ja suurelementtierikoisparveketyömaa, jotka pahimmillaan maksavat jopa euron kappale. Jos kirja sisältää paljon tällaisia sanoja, sen hinta voi nousta huomattavan korkeaksi sivumäärään nähden. Mies nyökkäsi sen näköisenä, ettei oikein tiennyt uskoako vai ei.
En halua liioitella pienkustantajan työn varjopuolia. Ne eivät ole ollenkaan vaikeita sietää, jos niihin on henkisesti valmistautunut. Lisäksi mekaanisimmatkin tehtävät tuottavat usein syvää tyydytystä. Painomusteen tuoksu kirjalaatikoita avatessa viestittää, että jälleen yksi kirjaprojekti on saatettu kunnialla päätökseen, abstrakti on muuttunut konkreettiseksi. Pakettikuormaa postiin viedessään tuntee että jotakin merkittävää on nyt lähdössä maailmalle.
Mutta ennen alalle ryhtymistä on syytä tiedostaa, että parhaimmillaankin työ on hirvittävän alipalkattua ja sitä varjostaa jatkuva huoli tulevaisuudesta. Moni toimeentulostaan julkisuudessa valittava kulttuuri-ihminen pärjää paremmin kuin pienkustantaja. Pienlevikkisen kirjallisuuden julkaisija joutuu taistelemaan säännöllisesti uhkaavia vararikkoja vastaan, tekemään kaiken kengännauhabudjetilla, ilman taloudellisia turvaverkkoja, usein jopa ilman kunnollisia varastotiloja. Taloudellinen huoli ei koske pelkästään itseä, vaan niitä kirjailijoita joille on tarjonnut julkaisukanavan ja joiden työhön uskoo.
Itselleni tämä puoli on aina ollut tukalin. Inhoan rahaa, tai tarkemmin sanoen inhoan sen hankkimista ja ajattelemista. On äärimmäisen vastenmielistä laskeskella, mikä olisi edullisinta ja millä keinolla saisi maksimaalisen tuoton. Kaikkein vastenmielisintä on rahasta puhuminen, se on puheenaiheena maksimaalisen tympeä, ja sen toistuva esille ottaminen keskusteluissa on matalamielisen ihmisen pettämätön tunnusmerkki. Joku voisi erehtyä pitämään minua idealistina, mutta todellisuudessa minulta vain puuttuu mielenkiinto kaikkea rahaa ja taloutta koskevaa kohtaan. Ihmisen olisi hyvä hankkia sen verran rahaa ettei sitä tarvitse ajatella, mutta ainakaan suomalaiselle pienkustantajalle siihen ei tarjoudu mahdollisuuksia.
Kiukaan kokoista kustantamoa pyörittävä joutuu aika ajoin kysymään itseltään, miksi tekee tätä hommaa vuodesta toiseen. Omalla kohdallani vastaus on aina sama: jonkun tämä on tehtävä. Kun selaan suurten kustannustalojen kevät- ja syyskatalogeja, tajuan kuinka hirvittävää olisi, jos tämän maan kulttuuritarjonta jäisi niiden varaan. Niiden pinnoitetuilta sivuilta välittyy koko ajan selvemmin asenne, että kirja on vain yksi lisälaite egonrakennuksen punttisalilla, kausituote jolla tehdään rahaa parin kuukauden mittaisen julkisuuskampanjan siivittämänä ja sen jälkeen työnnetään ylijäämäniteet silppurin kyltymättömään kitaan.
Se kulttuuri, jota suurimmat ja tehokkaimmat markkinointikoneistot myyvät, on loppuun saakka laskelmoitua ja turvatarkastusten läpäisemää. Uusinta uutta tällä saralla ovat niin sanotut kokemuslukijat, jotka perkaavat käsikirjoituksia karsiakseen sieltä mahdollisesti vähemmistöjä loukkaavat ilmaukset ja puhetavat. Erilaisten laadunvalvontaprosessien lopputuloksena on kirjallisuutta, joka käsittelee vaikeustasoltaan sopivia ongelmia ja muistaa lopuksi tarjota toivon ja ihmisten välisen yhteyden näköaloja. Leivän ja sirkushuvien, siis dekkareiden ja julkkiselämäkertojen, ohella tarvitaan arvoja ja kohottavia tunteita. Siksi mediatalot kai ylipäätään vielä julkaisevat runoja, romaaneja ja esseekokoelmia.
Suomalainen kulttuuri on korpivaelluksella. Tänä aikana kulttuurin vakaimpien linnakkeiden päätuotteiksi ovat vakiintuneet vulgaarius, imelyys ja ideologinen oikeaoppisuus. Niinpä melkein kaikkea häiritsevää, askarruttavaa ja järkyttävän kaunista on etsittävä sieltä, mihin kamerat ja valospotit eivät katso. Mutta se on siellä, ja sen esiin kaivaminen on palkitsevaa vaikka sillä ei rikastu. Osa siitä on tarjolla täällä tänään, ja uskon että se riittää oikeutukseksi Kiukaan ja monen muunkin itsenäisen kustantamon olemassaololle.
