Minua kyllästyttää. Tämänkertaisen ennuin laukaisi muuan kirja-arvostelu - ei niinkään siinä käsitelty teos, jota olen vain ohimennen selannut kirjakaupassa enkä luultavasti perehdykään siihen sen tarkemmin.
Vesa Rantama kirjoittaa Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -kirjasta (2010):
Tällä "viattomuudella", niin kuin Kortteinen itse asiansa määrittelee, rehellisen epätäydellisellä, jopa huonolla tekstillä, hän koettaa vastata täydellisyyden tavoittelun onttoon impotenssiin. Näin hän ankkuroi kirjansa erehdyksen poetiikkaan, joka erään kirjan tekstin mukaan on taustalla koko tuntemassamme todellisuudessa, alkuräjähdyksestä ensimmäisten monisoluisten eliöiden syntyyn.
Kyse on siis keskeneräisyyden estetiikasta, josta on tullut valtavirtaa jo ainakin kuvataiteessa ja kotimaisessa runoudessa. Sen filosofia on tuossa siteeratussa pätkässä selvästi ilmaistu: pyrkimys muodon eheyteen on onttoa ja valheellista, rehellistä taas on rikkinäisyys, kaaos, holtittomuus, ylenpalttisuus. Sen perustana on kyvyttömyys nähdä todellisuudessa muuta kuin epäjärjestystä ja satunnaisuutta. Kirjallisena metodina se tarkoittaa koherentin muodon väheksyntää ja kirjoitusvaiheessa tehtyjen yritysten ja erehdysten jättämistä esiin teokseen.
Keskeneräisyyden estetiikka esiintyy kapinallisena ja radikaalina, mutta pohjimmiltaan se on ajallemme perin tyypillistä epäjärjestyksen ihannointia. Olisi ehkä liian helppoa ohittaa moinen pelkkänä lahjattomuuden peittämisenä kakofonialla (mitä se kylläkin monissa tapauksissa on). Kaaoksen palvonta on syvemmällä tasolla halua hyökätä kaikkea valmista, järjestynyttä, eheää ja normaalia vastaan. Kieliopillisesti korrekti ja täsmällinen ilmaisu huolellisesti jäsenneltyine lauseineen on tukahduttavaa länsimaista valtakulttuuria, joka alistaa yksilön spontaanin luovuuden. Kaikki tämä on tuttuakin tutumpaa vastakulttuurieetosta Rousseaulta, Nietzscheltä, D. H. Lawrencelta, Deleuzelta ja Guattarilta...
Ja Rantama kirjoittaakin arviossaan:
Viinimarjakirja ottaa maalitaulukseen koko länsimaisen maailmanjärjestyksen, jota siinä kuvataan tukahdutettujen seksuaaliviettien raskauttamana autoritaarisena ja elämänilottomana vankilana. Tämä tukahduttaminen johtaa yhtäältä pessimismiin ja tarkoituksettomuuteen, toisaalta kontrolloimattomiin, väkivaltaisiin purkauksiin, joiden kautta nämä vietit kostavat.
Edelleen siis kapinoidaan seksuaalikielteisyyttä ja viettien tukahduttamista vastaan, aivan kuin yhteiskunta ei olisi muuttunut mihinkään viktoriaanisesta ajasta. Olisi mukava tietää, mistä tätä tukahduttamista ja autoritaarisuutta voisi löytää. Kaikista historian tuntemista sivilisaatioista moderni länsimainen on sallivin ja seksuaalisesti vapaamielisin. Se ei kiellä juuri muuta kuin alle 16-vuotiaaseen, eläimeen ja lähisukulaiseen sekaantumisen, ja näistäkin rikkeistä se rankaisee kovin helläkätisesti. Puhumattakaan siitä, että täkäläiset pukeutumis-, käytös- ym. koodit ovat nykyisellään hyvin löyhiä. Ilmeisesti kirjallisuusmaailman kapinallisten mielestä on hirvittävää fasismia, kun kerrostaloasunnossa ei saa huudattaa stereoita aamuyöllä eikä julkisella paikalla saa ulostaa tai harjoittaa sukupuoliyhteyttä.
Edes kielellisessä anarkiassa, ylä- ja alatyylisten puheenparsien "törmäyttämisessä toisiinsa" ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Sanomalehtiteksti on ollut jo vuosikausia niin pahasti rappiolla, että sellaisia sanoja kuten "paska" tai "vittu" löytää jopa lehtiotsikoista. Ja mitä tahansa internetin keskustelupalstaa vilkaisemalla voi todeta, ettei äidinkielenopettajien autoritaarinen kielioppifasismi ole ainakaan kovin hyvin Suomen nuorisoon tarttunut.
Mutta jospa keskeneräisyyden estetiikassa onkin kyse jonkinlaisesta realismista: kenties se yrittää jäljentää arkipuheen ja rappeutuneen julkisen kielenkäytön sekavuutta mahdollisimman tarkasti. Minä vain en ole realisti, vaan pikemminkin esteetti. En ymmärrä, miksi todellisuuden mätkäiseminen paperille sellaisenaan olisi lähtökohtaisesti aitoa ja rehellistä ja miksi sen pukeminen kauniiseen, tasapainoiseen ja hiottuun muotoon olisi onttoa. Spontaaniudella kun voidaan oikeuttaa millainen tahansa leväperäisyys, amatöörimäinen haluttomuus puuttua omaan tekstiinsä. Taiteessa on jo sanan etymologian perusteella kyse myös taidosta, kyvystä muovata kokemus jäntevään muotoon, erottaa olennainen epäolennaisesta. Sitä ei tämä lahjakkuutta ja luovuutta ylistävä aika nähtävästi halua myöntää.
Mutta ainakin minä odotan kirjan käsiin saadessani, että kokeilut, keskeneräisyydet ja ylimääräiset rönsyt ovat jääneet työpöydälle ja näkyvissä ovat vankat tulokset. Niinpä tällainen hyvinkin klassillinen teksti miellyttää minua ja tuntuu raikkaalta:
Päivä on raskas ja luuni hennot
kuin linnunluut ja jokainen luu soi,
näin kuljen polkua kapeaa
siltaa luoksesi
- Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän (1977)
Tällainen teksti taas on minusta tunkkaista ja uuvuttavaa, olipa se sitten miten spontaania ja vilpitöntä tahansa:
Pelko ja vavistus, ettei millään ole mitään väliä on kuukävelyä Hurmioon ja Hykerrykseen, ettei millään ole mitään eroa ja että mikään ei ikinä kuole ja Kuolema on Totuutta, Kauneutta ja Vapautta & Rakkauden Ylösnousemusta ja että iankaikki myriadit moneudet ovat Hähhähhänen lähähähimmäisen taikalyhty-ykseytensä yhtä ainaisesti palaavaa tulennielemisnäytöstä Taivaan Fly In-valkokankailla & Iänainaisen Myönnön ylikuohuvaa jumalallista ainesta & Välitöntä Lunastusta & Ikiomaisuutta & Enkelivehreyttä & Unikesää & Taikamehkaa ja että YLIPÄÄNSÄ on silkkaa riemua ja kirkkautta ja ainoutta ja aamua.
- Janne Kortteisen runo/proosakirjasta, siteerattu arvostelussa
Tiedän, että olen tämän sanottuani joidenkin mielestä formalistinen änkyrä, joka tukahduttaa "uudistavan" ilmaisun. Roskaa. Minulla ei ole valtaa tukahduttaa yhtään mitään, ja vaikka olisikin, en vaivautuisi. Jos en yksinkertaisesti pidä jostakin, se ei tarkoita, että olisin kieltämässä sitä. Kunhan vain tuon ilmi, että se, mitä minulle tarjoillaan uutena ja mullistavana, on yleensä tuhanteen kertaan nähtyä, teennäistä ja joutavaa. Enkä tiedä, miksi minun olisi uhrattava aikaani näille keskeneräisyyden estetiikan pompööseille verbaalioksennuksille, kun minulla on vielä metrikaupalla lukematta maailmankirjallisuuden hienoimpia mestariteoksia.
