Näin joulun alla olisi hyvä pitää ikävät puheenaiheet minimissä, mutta mediaa seuraavalle siihen ei juuri anneta mahdollisuutta. Joulukuun alussa Ympäristöministeriö ja Suomen Ympäristökeskus julkaisivat päivitetyn listan Suomen uhanalaisista eläin- ja kasvilajeista, niitä oli yhteensä 2247. Lajeja on mahdoton laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta jostakin syystä minua on aina ahdistanut eniten ahman ja ilveksen kaltaisten suurpetojen ahdinko.
Suomalaiset ovat saaneet kyseenalaista mainetta syvään juurtuneesta petovihastaan, jota valistus on kyllä lieventänyt, mutta joka edelleen on voimissaan monilla maaseutupaikkakunnilla, pohjoisessa erityisesti. Salametsästyksen tuhoisa vaikutus ahmakantaan tunnetaan hyvin, mutta myös ilvestä salametsästetään, ja ilveksenkaatolupia myönnetään vuosittain hämmentävän paljon. Syytä on vaikea ymmärtää, sillä varsinkin Etelä-Suomessa, missä lähinnä pienriistaa syövä ilves on yleisin, sen aiheuttamat "tuhot" rajoittuvat lähinnä muutamaan tapettuun lampaaseen.
Näiden pohtiminen johdatti minut miettimään Suomen vaakunaa, josta myös on ollut viime aikoina puhetta. Yleinen kiinnostus heräsi, kun Vihreät ottivat vaakunaleijonan tunnukseksi vaalikampanjaan. Eläinhahmolta puuttui alkuperäisen kuvan tyylitelty siitin, onhan Vihreä liitto sukupuolineutraali ja patriarkaatin vastainen puolue. Huvittavaa kyllä, kastroidun urosleijonan kuvaa pidettiin Ruotsin valtakunnan aikaan kruunun petturin symbolina. Eunukkileijona onkin sopiva tunnus puolueelle, joka on pettänyt järjestelmällisesti alkuperäiset ihanteensa ja jonka vaalivoitto olisi Suomelle tuhoisampaa kuin vihollismiehitys.
Mutta ylipäätään olen vähän ihmetellyt, miksi Suomen vaakunaeläimenä on afrikkalainen suurpeto, joita ei näillä leveyksillä näe kuin eläintarhoissa. Ongelmallista tunnuksessa on sekin, että se on lähtöisin Ruotsin hallitsijasuvuilta, siis entisen isäntämaan tunnus. Lisäksi monilla muilla kansoilla näyttää olevan suomalaisia huonompi kyky hahmottaa kolmiulotteisuutta; ulkomailla Suomen vaakunaa kummastellaan, koska luullaan leijonan puukottavan itseään päähän miekallaan.
Maamme vaakunaeläimeksi olisi ollut viisaampaa ottaa jokin kotoinen peto, esimerkiksi juuri mainitsemani ahma tai ilves, miksei myös merikotka tai vaikkapa susi. Karhu ei todennäköisesti olisi tullut itsenäistymisen jälkeisinä vuosina kysymykseen, sen verran vahva venäläisvastainen mieliala oli. Suuriruhtinaskunnan kruunukin poistettiin vaakunan yläpuolelta 1920. Vaakunakomitea tosin ehdotti vuonna 1936 käyttöön otettavaksi ns. täysvaakunaa, jossa leijonavaakunaa olisi kannatellut kaksi karhua, mutta ehdotusta ei koskaan toteutettu.
Jonkin nykyään harvinaisen suurpedon ottaminen valtion vaakunaeläimeksi saattaisi vähentää otusta kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja ja sen myötä salametsästystä. Ilvekseen on perinteisesti suhtauduttu muita petoja myötämielisemmin, kenties juuri siksi, että se on kuvattu Kanta-Hämeen maakuntavaakunassa.
Minulla on Hämeessä kasvaneena erityisen myönteisiä tunteita ilvestä kohtaan, joten jos vaakuna joskus uudistetaan, kannatan Suomen ainoan kissapedon valintaa. Ilveksellä on lähes myyttinen erityisasema luonnonystävän mielessä siksikin, että tuon vikkelän ja ihmisaran eläimen näkeminen elävänä on äärimmäisen harvinaista. Se kuuluu luontohavaintoihin, joilla kelpaa ylpeillä. Itsekin olen kateellinen tuttavalle, joka on kerran onnistunut näkemään ilveksen luonnossa, hänkin tosin vain vilaukselta ja auton ikkunasta.
