En ole koskaan välittänyt fantasiasta, enkä kovin paljon science fictionistakaan. Jostakin syystä kauhufiktio on taas ollut minulle aina jonkinasteisen mielenkiinnon kohde. Kenties selitys löytyy maailmankuvallisista seikoista; Michel Houellebecq kirjoitti H. P. Lovecraft -tutkielmassaan, että kauhu on lajina reaktionaarinen, koska sen varsinaisena lähtöolettamuksena on pahuuden olemassaolo. Kauhun viehätys perustuu pessimistiselle ja konservatiiviselle ajatukselle, ettei pahuutta voida tyhjentävästi selittää eikä poistaa maailmasta. Oli miten oli, seuraan yhä jonkin verran mitä kauhuelokuvan saralla tapahtuu (kirjallisuudessa olen näemmä lopullisesti jämähtänyt Poen ja Lovecraftin kaltaisiin gotiikan klassikoihin), vaikka rehellisesti sanottuna se tuntuu yhä turhemmalta työltä.
Toki kauhuelokuva on aina ollut hankala laji, ja sen todelliset helmet harvassa. Mutta nykyään sen tilanne tuntuu aivan toivottomalta, ja uuden sukupolven "kyvyt" ovat laimeita harrastelijoita John Carpenteriin tai George Romeroon verrattuina. Ne 2000-luvun kauhufilmit, joita ei tarvitse unohtaa ensimmäisen katselukerran jälkeen, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Mikä on syynä moiseen alennustilaan?
Nykyisistä kauhuohjaajista yhdet eivät käsitä mitään estetiikasta, toiset eivät draamasta, huonoimmat eivät kummastakaan. Yhdet hylkäävät kaikki nyanssit ja hukuttavat näkemyksettömyytensä veriefekteihin, toiset tekevät eteerisiä ja sekavia kummitustarinoita, joista puuttuu kaikki iskevyys. Juuri kukaan ei enää ymmärrä hitaan lähestymisen merkitystä: William Friedkinin Manaajaa eivät tee piinaavaksi hernekeiton näköistä mönjää papin päälle oksentava pikkutyttö tai muut shokkiefektit, vaan kauhun ja paranoian hidas, vakaa, vaivihkainen kehittyminen. Sama pätee Rosemaryn painajaiseen ja käytännössä mihin tahansa todelliseen lajin klassikkoon. Myös dialogi on useimmissa tuoreissa kauhuelokuvissa vain aavistuksen verran parempaa kuin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksissä tai pornofilmeissä. Samaten tarinoiden henkilöt ovat niin yhdentekeviä tai jopa ärsyttäviä, että kauhistuttava kuolema tuntuu heille täysin sopivalta osalta. Ei niin, että kauhuelokuva välttämättä vaatisi monitasoisia henkilöhahmoja, mutta käsikirjoittajilla ja ohjaajilla ei ole myöskään rohkeutta tehdä Kubrickin tavoin henkilöistään pelkkiä tarinaa eteenpäin kuljettavia agentteja. Sen sijaan henkilöistä yritetään sorvata mahdollisimman "tavallisia", "uskottavia" ja "samaistuttavia", mikä johtaa siihen, ettei kukaan voi oikeasti samaistua heihin.
Kauhuelokuva on kaikista lajityypeistä jäänyt ikävimmällä tavalla maneeriensa vangiksi. Kaikissa genreissä ennalta-arvattavuus ei ole pahasta: perustuuhan vaikkapa lännenelokuvan viehätys tietoiselle kaavamaisuudelle, ja "myyttejä murtavat" westernit ovat yleensä rasittavaa katsottavaa. Mutta kauhuelokuva, jonka ideana on herättää pelon ja ihmetyksen kaltaisia tunnetiloja, ei yksinkertaisesti voi pelata samoilla rakenteilla ja tehokeinoilla vuosikymmenestä toiseen. En halua enää kertaakaan nähdä "hahmo välähtää peilissä tai peilikaapin ovessa" -efektiä. Roman Polanski teki sen jo Inhossa, ja aivan riittävän hyvin. Silti yhdeksän kymmenestä nykyohjaajasta sisällyttää tuollaisen kohtauksen elokuvaansa, vieläpä alleviivaavan kiljahduksen kera.
Nähdäkseni ongelman ydin on tässä: ohjaajien ensisijaisena tavoitteena ei pitäisi olla hyvän kauhuelokuvan tekeminen, vaan hyvän elokuvan tekeminen. Minulla ei ole yleiskuvaa kauhuohjaajien elokuvahistoriallisen sivistyksen tasosta, mutta sen laajentaminen ei ainakaan voisi pahentaa asiaa. H.-G. Clouzot'n Pirullisia ei yleensä mainita kauhuklassikoiden listoissa, mutta aikamme nuorilla tekijöillä olisi paljon opittavaa siitä, miten ranskalaisohjaaja rakentaa pelon, paranoian, yllätyksen ja mysteerin - johdonmukaisesti, pala palalta ja tyylikkäästi. Genreen ja sen rajoituksiin takertumisen turhuutta kuvastaa se, että viime aikojen parhaat "kauhuelokuvat" ovat itse asiassa olleet kauhuaineksilla ryyditettyjä psykologisia draamoja: sellaisia kuten Lars Von Trierin Antikristus ja Darren Aronofskyn erinomainen uutuus The Black Swan.
Mutta ehkeivät suurimpia syyllisiä rappioon olekaan elokuvien tekijät, vaan yleisö. Kauhuelokuvien valtaosa on suunnattu varhaisnuorille ja teini-ikäisille - katsojista lyhytjänteisimmille ja mielikuvituksettomimmille. He ovat tyytyväisiä saadessaan jokapäiväisen veripalttunsa, joten miksi vaarantaa juoksevia kassavirtoja? Niinpä kauhuelokuva rypee omassa turvallisessa infantiiliudessaan eikä vaivaudu pohtimaan lähtökohtiaan.
Yksi punnitsemisen arvoinen lähtökohta on se, mitkä asiat todella ovat kauhistuttavia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että toimiva kauhufiktio käsittelee metafyysisiä pelkoja, ei esimerkiksi yhteiskunnallisia. Päivänpoliittisen sanoman sisällyttäminen kauhuelokuvaan tuottaa yleensä vaivaannuttavia tuloksia. Dawn of the Deadin kuva ostoskeskuksen hyllyjen välissä vaeltavista zombeista on toki julkeudessaan hauska, muttei kovin syvällinen. Syvemmin kyseinen teos - kuten kaikki onnistuneet kauhuelokuvat - pureutuu kuoleman, olemattomuuteen liukenemisen, minuuden murenemisen pelkoihin.
Kun näihin päästään käsiksi, kauhukertomuksen luonne paradoksaalisesti muuttuu: päällimmäiseksi tunnetilaksi ei jää kauhu tai inho, vaan melankolia. Esimerkiksi muutoksesta voisi ottaa yhden uuden ja yhden vanhan teoksen: jo mainitsemani Black Swan sekä Nicholas Roegin 70-luvun klassikko Kauhun kierre ovat hyvin surumielisiä elokuvia. Ensin mainittu kuvaa turhaa ja traagista uhrautumista, jälkimmäinen mahdottomuutta päästä irti menetyksistään. Kummassakin säikäyttävät ja groteskit ainekset ovat vain pintakuohuja, syvemmällä kulkee murheen ja resignaation virta. Sisällöltään elokuvat jatkavat gotiikan perinnettä, ja tästä gotiikan sisällöstä - ei niinkään muodosta - toivoisi useamman ohjaajan nykyisin ammentavan.
Sanoin edellä, etten juuri ole seurannut nykyistä kauhukirjallisuutta, joten en voi sanoa, ovatko kritiikkini ja johtopäätökseni sovellettavissa siihen. Yksi suomalainen nykykirjailija on kuitenkin taitavasti hyödyntänyt genren keinoja ja aineksia romaaneissaan, nimittäin Marko Hautala. Itsevalaisevissa ja Käärinliinoissa on tarkoittamaani goottilaista surumielisyyttä jäntevään yliluonnolliseen jännityskertomukseen käärittynä. Siinäkin mielessä Hautala sopii hahmotteluihini, että hän ei ole puhdasverinen kauhukirjailija, vaan kauhugenrestä ammentava klassinen romaanikirjailija. Uutta romaania Torajyvät en ole vielä saanut käsiini, mutta kahden aiemman antamien lupausten perusteella voin aivan hyvin uhrata elämästäni sen lukemiseen kuluvan ajan.
