Vihreät aloittivat poliittisen taipaleensa luonnonsuojelun - perustaltaan konservatiivisen aatteen - edistäjinä, mutta sittemmin puolueesta kehittyi liberaali "arvopuolue". Puolitoista viikkoa sitten puheenjohtaja Anni Sinnemäki kommentoi vaalitappiotaan sanomalla, että kyseessä oli ennen kaikkea vihreiden ajamien arvojen tappio vastakkaiselle arvomaailmalle. Siinä hän oli varmaankin oikeassa, mutta se, mitä vihreiden ajamat arvot oikeasti ovat, ei ole yhtä selvää.
Vihreät ovat profiloituneet "liberaaleiksi", eli vastavoimaksi niille, joita he nimittävät "konservatiiveiksi". Jako on vanha, 1800-luvulta juontuva, muttei mitenkään yksiselitteinen. Edmund Burke, jota pidetään nykyaikaisen konservatismin keksijänä ja oppi-isänä, kuului omana aikanaan liberaalina pidettyyn Whig-puolueeseen. Lisäksi pitää erottaa toisistaan talous- ja arvoliberalismi, joista edellinen on ns. tiedostavissa piireissä automaattisesti pahaa ja jälkimmäinen automaattisesti hyvää. Mutta olennaisempaa on, että sama ihminen voi olla samanaikaisesti konservatiivi ja liberaali, jopa samassa kysymyksessä.
Otetaan esimerkiksi homokysymys, jossa rintamalinjojen usein oletetaan hahmottuvan kirkkaasti. Itse olen sitä mieltä, että se, mitä aikuiset ihmiset keskenään makuuhuoneessa tekevät, on heidän oma asiansa eikä yhteiskunnan ja viranomaisten. Niinpä homoilla on minusta täysi oikeus toteuttaa taipumuksiaan ja vaikka järjestää Pride-marssejakin kenenkään häiritsemättä. Sekin on minusta hyvä, että heillä on halutessaan mahdollisuus rekisteröidä parisuhteensa. Tässä mielessä olen siis liberaali.
Toisaalta taas en olisi halukas sallimaan homoavioliittoja enkä adoptio-oikeutta homopareille. Tätä perustelen siten, että vaikka ihmisillä onkin oikeus tehdä keskenään mitä huvittaa, yhteiskunnassa on oltava jokin yleinen käsitys siitä, mikä on normaalia ja säännönmukaista. Avioliitto ei ole mikään kahden vapaan yksilön romanttinen sopimus, vaan instituutio, jonka tarkoitus on suvunjatkaminen. Niinpä homoseksuaaleilla voi kyllä minun puolestani olla rekisteröity parisuhde, muttei avioliittoa. Perheinstituutiossakaan ei ole kysymys vanhempien vapauksista ja oikeuksista, vaan jälkikasvun hyvinvoinnista, ja minusta lapsella on oikeus sekä isään että äitiin. Näiden mielipiteideni takia (jotka eivät ole tämän kirjoituksen aihe) lukeudun puolestani konservatiiviseen leiriin.
Tästä voidaan tehdä tiettyjä karkeahkoja johtopäätöksiä. Liberalismi on aate, joka korostaa yksilönvapautta, ja liberaalin mielestä valtion on puututtava yksityisen kansalaisen tekemisiin mahdollisimman vähän. Konservatismi taas korostaa, että luonnostaan pahatapainen ihminen vaatii ihmisiksi elääkseen sääntöjä ja rajoituksia, niin moraalisia kuin lainsäädännöllisiä sellaisia. Konservatiivi arvostaa instituutioita ja katsoo, että vuosisataisilla perinteillä on merkityksensä myös nykyään eläville. Näkökannat tuntuvat näin esitettyinä vastakkaisilta, mutta todellisuudessa kyse on kahdesta länsimaisen sivilisaation perusvirtauksesta, jotka kietoutuvat jatkuvasti toisiinsa ja elävät eräänlaisessa symbioosissa. Jos tätä ei tajuta, niin liberalismi kuin konservatismikin muuttuvat itsensä irvikuviksi.
Erinomaisessa blogikirjoituksessaan "Lapsesi ei äänestä vihreitä" Marko Hamilo, klassiseksi liberaaliksi tunnustautuva intellektuelli, kirjoitti vihreän liberalismin rajoittuneisuudesta:
Todellisuudessa vihreä arvoliberalismi on myytti. Vihreät - ja monet muutkin arvoliberaalit - puhuvat mielellään homojen oikeudesta homostella, jos homosteluttaa. Onko joku sitä kieltämässä? Homoiluun on ollut laillinen oikeus Suomessa 40 vuotta. En ole kuullut, että edes kiivaimmat kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten junttiosasto olisi tavoittelemassa homoseksuaalisten tekojen uudelleenkriminalisoimista. Sen sijaan muuan Tuija Brax on hahmotellut aikuisten ihmisten välisen prostituution täyskieltoa.
(...)
Vihreillä on muutenkin valtava halu päättää ihmisten omista asioista. Miksi valtio tietäisi perheitä paremmin, miten vanhempainvapaat on jaettava? Vihreät vastustivat holhousta tasan niin kauan kuin holhous kohdistui heidän elämäntapapreferenssejään vastaan. Kun vihreistä arvoista tuli valtavirtaa, vihreät ottivat holhoojan roolin ilomielin vastaan.
Juuri tätä holhousmentaliteettia olen itsekin hämmästellyt. Hamilon mainitsemiin esimerkkeihin voisi lisätä vihreiden tarpeen rajoittaa kansalaisten oikeutta omistaa tuliase sekä heidän ehdotuksensa rippisalaisuuden lakkauttamisesta. Aina kun he kohtaavat ilmiön, josta eivät itse pidä, he ovat kummemmin pohtimatta valmiita ulottamaan valtion lonkerot yksilöiden elämään.
Yhtä räikeästi arvoliberaali holhousinto näkyy suhteessa vähemmistöihin. Vaikka pidän itseäni enemmän konservatiivina kuin liberaalina, suhtautumiseni useimpiin seksuaalisiin, poliittisiin, uskonnollisiin, etnisiin ym. vähemmistöihin on suoraviivaisen salliva, ja sen voi tiivistää kahteen sanaan: maailmaan mahtuu. En edellytä vähemmistöryhmiltä muuta kuin sopeutumista kirjoitettuihin lakeihin ja osaan kirjoittamattomista, esim. siihen, mitä tässä kulttuuripiirissä pidetään hyvänä käytöksenä. Mutta monille nykyliberaaleille vähemmistöt ovat erityistä paapomista tarvitsevia uhriryhmiä, joille on alituiseen säädettävä erityisvapauksia ja joiden kaikki ryhmäkohtaiset intressit kuuluvat ihmisoikeuksien piiriin. Muiden vapauksia ollaan valmiita rajoittamaan, jos uhriksi luokiteltujen todellinen tai varsinkin kuviteltu etu niin vaatii.
Paitsi että vihreät ja muut arvoliberaalit ovat pettäneet alkuperäisen vapauden eetoksensa epämääräisen "vapaamielisyyden" hyväksi, heidän uskottavuuttaan syö täydellinen kyvyttömyys / haluttomuus ymmärtää vastustajiaan. Konservatiivisemman arvomaailman nousussa he näkevät vain kaipuuta kuviteltuun menneisyyteen, herravihaa ja muukalaispelkoa. Heidän omien arvojensa valtavirtaistuminen ja suoranainen hegemonia esimerkiksi valtamediassa ja älymystöpiireissä on tehnyt heistä velttoja ja ylimielisiä. Konservatiivisten vastustajiensa teemojen vaihtoehdoksi he osaavat nostaa vain iskulauseen "suvaitsevaisuudesta" - ja sehän tarkoittaa kaikessa banaaliudessaan vain erilaisten asioiden sietämistä. Tämän sietämisen 2000-luvun suomalainen on sisäistänyt niin hyvin, ettei arvoliberaali kiivailu enää sykähdytä hänen sydäntään. Niinpä jopa yksinkertaisimman karvalakkikonservatismin "koti-uskonto-isänmaa" -tunnuslauseet tuntuvat tuoreemmilta ja älyllisesti haastavammilta.
Toivon, että liberaaleilla on voimia luopua älyllisestä velttoudestaan, vastustajiensa demonisoinnista ja holhousinnostaan. En toivo tätä siitä huolimatta, että kuulun maailmankuvaltani eri leiriin, vaan sen vuoksi. Arvostamani liberaali ajattelija Isaiah Berlin on sanonut, että vapaus tarvitsee arvostelijansa siinä missä tukijansakin. Sama pätee konservatiivien arvostamaan asiaan eli perinteeseen. Ilman henkisesti vireää vastapoolia nykyinen konservatismi taantuu umpimielisyydeksi, ja seuraukset ovat tuhoisat niin vapauden kuin perinteenkin kannalta. Nämä kaksi keskenään ristiriitaista asiaa ovat nimittäin sivistyksemme ydin, ja sivistyksen arvostus on yhteistä niin aidolle konservatiiville kuin aidolle liberaalille.
