Kritiikin uutiset -lehden viimeisimmässä numerossa (kaksoisnumero 3-4/2011) ilmestyi Kristian Blombergin kirjoitus "Kirjallisuutta ilman muotoa", joka on tarkoitettu kriittiseksi kommentiksi kotimaisen esseistiikan tämänhetkiseen tilaan. Blomberg kiinnittää huomiota kahteen ongelmana pitämäänsä ilmiöön. Hänen mielestään kotimaista nykyesseistiikkaa hallitsee "itsevarma ja opettava sävy" ja kirjoittaja "tietää alusta alkaen mitä mieltä hän on käsittelemistään asioista". Tämän vuoksi Suomessa on viime vuosina julkaistu paljon "esseistiikaksi luokiteltuja kolumneja ja pamfletteja."
Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt ongelma liittyy Blombergin mukaan muotoon: "Esseillä ei ole juuri koskaan kirjoittamiseen tai lukemiseen vaikuttavaa muotoa." Muodolla Blomberg tarkoittaa
(...) erityisesti sellaisia keinoja, jotka muokkaavat sanan merkityspotentiaalia (runokeinot) tai mahdollistavat samanarvoisia ja samanaikaisia näkökulmia tarkasteltaviin kysymyksiin (proosan näkökulmatekniikka, romaanien rakenne).
Havaintomateriaalina Blomberg käyttää käytännössä pelkästään Savukeitaalta viime vuosina ilmestyneitä esseekokoelmia. Tämä on ymmärrettävää, koska Savukeidas on tällä hetkellä eniten esseistiikkaa julkaiseva kotimainen kustantamo ja kulttuurimedian suuren esseen lajityyppiin kohdistuvan kiinnostuksen herättivät juuri Savukeitaan esseekokoelmat. Sen sijaan on vaikeampi ymmärtää sitä, että Blomberg käsittelee laajalti vain kahta Savukeitaan esseistiä, nimittäin minua ja Antti Nyléniä. Koska kumpikin meistä kirjoittaa jokseenkin klassisesti jäsenneltyä lausetta ja käyttää tehokeinoina jyrkkiä kärjistyksiä, esimerkit tukevat Blombergin teesiä nykyesseen itsevarmasta ja ylhäältä alaspäin suuntautuvasta asenteesta.
Mutta jos viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia esseekirjoja tarkastelee laajemmin, huomaa että tyylillisesti minä ja Nylén sijoitumme esseekentän (tätä iljettävän journalistista termiä käytän vain pitkin hampain ja paremman puutteessa) yhteen laitaan. Toiseen laitaan voi sijoittaa vaikkapa Kuisma Korhosen hyvinkin akateemisen ja pohdiskelevan esseekokoelman Lukijoiden yhteisö (Avain, 2011). Useimmat kotimaiset nykyesseistit - Tommi Melender, Jaana Seppänen, Kari Hukkila, Marko Nenonen - sijoittuvat sinne tänne mainittujen ääripäiden välimaastoon. Eli todellisuudessa tämän hetken Suomalainen esseistiikka on paljon monimuotoisempaa kuin Blomberg antaa ymmärtää.
Toisaalta tämä ei ole erityisen ongelmallista. Jos haluaa kiinnittää huomiota johonkin syystä tai toisesta merkittävänä pitämäänsä ilmiöön, osa todellisuudesta on sulkeistettava ulos saadakseen ajatuksilleen kantavuutta. Ironista kyllä, Blomberg moittii esseistejä tämän menetelmän käyttämisestä mutta sallii sen itselleen.
Myönnettäköön, että minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, mitä "ylhäältä alaspäin" suuntautuva kirjoitustapa tarkoittaa. Kenties saarnatyyliä, yksiulotteista paasaamista? Kuitenkin kaikki kirjallisuus on tietyssä mielessä ylhäältä alaspäin puhuttua. Kirja on epäsosiaalinen media: siinä ei - onneksi - ole kommentointimahdollisuutta kuten blogeissa, lukija ei voi vaikuttaa siihen vaan joutuu keskustelemaan ja kiistelemään sen kanssa yksin nojatuolissaan. Kirjallisuus on itseilmaisua eikä kommunikaatiota. Siinä yksi puhuu ja toinen kuuntelee, ja hyvä niin. Internetin ja muiden medioiden tuomiin kirjallisuuden demokratisointimahdollisuuksiin suhtaudun johdonmukaisen kielteisesti.
Tämä ei silti tarkoita, että esseistiikka tai muukaan kirjallisuus koostuisi - tai että sen pitäisi koostua - totuuden torven törähdyksistä. Ihmettelen Blombergin väitettä, että esseisti tuntuu alusta alkaen tietävän mitä mieltä hän on käsittelemästään aiheesta. Tietyssä mielessä tämä kyllä pitää paikkansa. Jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa sitä, että kirjoittajalla on jonkinlainen etukäteisasenne käsittelemäänsä aiheeseen, ainakin allekirjoittanut on kaikista käsittelemistään aiheista "jotain mieltä". Valitsen aiheikseni sellaisia, jotka herättävät minussa intohimoja suuntaan tai toiseen. Näitä aiheita on suhteellisen vähän, ehdoton valtaosa maailman asioista on minulle yhdentekeviä. En siis ole "tutkijatyyppi". (Tästä syystä en myöskään ole koskaan ryhtynyt täyspäiväiseksi kirjallisuuskriitikoksi: suurin osa ilmestyvistä kirjoista jättää minut täysin kylmäksi, enkä saa tilaisuutta vihata tai ylistää.)
Mutta jos "jotakin mieltä oleminen" tarkoittaa kaikkien ajatuskulkujen ja johtopäätösten lyömistä etukäteen lukkoon, kuvaus on perin kaukana omasta tavastani kirjoittaa. Kun aloitan esseen laatimisen, minulla on yleensä mielessäni jokin johtoajatus tai sellaisen itu, jota lähden kirjoittaessani kehittelemään. Ajatusproosan kirjoittamisen varsinainen viehätys piilee juuri tässä: etukäteen ei voi ennustaa kaikkia suunnanmuutoksia ja rönsyjä, joihin ajatuksen kehittely vie. Toisinaan olen myös kumonnut joitakin lähtöolettamuksiani tuonnempana samassa esseessä. Se, etten kirjoita esiin jokaikistä ajatuskulkua ja harhapolkua vaan pyrin jäntevään kokonaisuuteen, on juuri sitä muotoon keskittymistä, mitä Blombergin mukaan nykyesseistiikasta puuttuu.
Blomberg kirjoittaa:
Mikäli muotoon ei kiinnitetä huomiota, menettää kaunokirjallisuus sanan varsinaisessa mielessä merkityksensä.
Olen samaa mieltä. Mutta minusta nykyesseistit kyllä kiinnittävät huomiota muotoon, kriitikot ja Blomberg taas eivät. Vain ani harva arvostelija on kommentoinut mitenkään kahden viimeisimmän esseekokoelmani tyylillisiä keinoja, puhetapaa, lajityypillisiä ulottuvuuksia, rakennetta jne. Useimmat ovat käsitelleet niitä jonkinlaisina manifesteina tai väitelausekokonaisuuksina - vieläpä siten, että on poimittu pari yksittäistä ja pintapuolista teesiä, käsitelty kirjaa niiden läpi ja unohdettu kaikki muu. Minusta esseistiikkaa osataan tässä maassa kirjoittaa riittävän hyvin, mutta menee vielä jonkin aikaa ennen kuin sitä osataan lukea.
Blombergin väitteistä saa sellaisen vaikutelman, ettei hän löydä sävyjä ja nyansseja kuin tietynlaisesta muodosta. Kirjoituksen edetessä kuitenkin osoittautuu, ettei hän suinkaan ole niin yksinkertainen. Tarkastellessaan yksittäisiä esimerkkejä minun, Nylénin ja Ville-Juhani Sutisen tuotannosta hän löytää kuin löytääkin kaipaamaansa moniulotteisuutta, "tekijästä poikkeavia lukuasentoja". Missä siis on ongelma?
Hän ei sitä suoraan sano, mutta oma arvaukseni on, että Blomberg löytää ongelman niin sanotusta rivilukijasta. Tähän vaihtoehtoon viittaa se, että hän pitää esseistiikan tämänhetkistä kehityssuuntaa "huolestuttavana". Kenties huoli johtuu siitä, että hän ei pidä "tavallista lukijaa" riittävän valistuneena huomaamaan moniulotteisuuksia ja tekemään omia johtopäätöksiään. Oletettu rivilukija lukee esseetä kuin oppikirjaa ja on siksi altis sen vaikutuksille. Kenties epädemokraattisesti kirjoitettu, ylhäältä alaspäin suuntautuva essee voi jopa istuttaa epäitsenäisesti ajattelevaan lukijaan väärää tietoisuutta, poliittisesti epäilyttäviä ajatuksia. Niinpä esseet pitäisi turvallisuussyistä mankeloida eräänlaisessa akateemisessa psykoanalyysissa, karsia niistä kärjistykset ja retoriikka.
Voin helpottaa Blombergin huolta toteamalla, että essee on uudesta suosiostaan huolimatta edelleen niin pienen porukan suosima laji, että sen lukijakunta on pakostakin hyvin valikoitunutta. Esseekokoelman ostaja tuskin kuvittelee löytävänsä siitä pysyviä maailman kahvoja. Epäilen myös vahvasti, lukeeko ylipäätään kukaan kirjallisuutta kuin jumalansanaa. Alhaiso etsii kirjoista viihdettä, eikä esseistiikka voi sitä tarpeeksi helposti sulavassa muodossa tarjota.
Lukijakysymykseen sopii sitaatti romaanikirjailijana ja esseistinä tunnetulta David Foster Wallacelta (katkelman on blogissaan suomentanut Tommi Melender):
Jos kirjailija pitää yleisöä liian typeränä, siitä seuraa kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on kuvitelma, että kirjailija kirjoittaa toisille kirjailijoille eikä hänen tarvitse piitata siitä, puhutteleeko teksti lukijoita. Tällaista kirjailijaa kiinnostaa vain se, että teksti on rakenteellisesti ja teknisesti viimeisintä huutoa, oikealla tavalla kompleksista, sisältää asiaankuuluvat intertekstuaaliset viittaukset ja antaa älykkään vaikutelman. (…) Toisen sudenkuopan muodostaa kyyninen, karkea ja kaupallinen, äärimmäisen kaavamainen fiktio – televisiosarja kirjallisessa muodossa – joka manipuloi lukijoita vyöryttämällä heidän eteensä groteskin yksinkertaistavaa materiaalia lapsellisen mukaansatempaavalla tavalla.
Kenties essee viehättää nykyään niin monia suomalaiskirjailijoita siksi, että sen avulla voi välttää Wallacen mainitsemat sudenkuopat. Ne, joihin 1800-luvun romaanikäsitykseen jämähtänyt proosa ja substanssin ja subjektiivisuuden kieltävä formalistinen lyriikka ovat pudonneet.
Esseen varsinainen vahvuus ei ole luultavasti koskaan ollut pyrkimyksessä objektiivisuuteen, vaan peittelemättömässä subjektiivisuudessa. Montaignen henkilökohtaisuus esti hänen asiaproosansa laimenemasta pelkäksi eteeriseksi pohdinnaksi. Edellisessä päivityksessäni mainitsin Pentti Linkolan esseen "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä". Sen nerokkuus piilee suorastaan röyhkeässä subjektiivisuudessa ja puolueellisuudessa. Vain J-P Roosin kaltainen tosikko ja monomaani voi kuvitella, että kyseisen esseen arvo määräytyy sen perusteella, onko sen antama kuva sisällissodasta, sivistyneistöstä tai kansasta oikea tai historiallisesti eksakti. Minusta Linkolan essee ei edes pyri sellaiseen. Luen sitä loisteliaasti kirjoitettuna subjektiivisena todistuksena siitä, miten 1930-luvulla sivistyneistöperheessä kasvanut ihminen nämä asiat näkee ja kokee. Ennen kaikkea se paljastaa paljon kirjoittajastaan ja tämän maailmankuvasta, ja rikkoo samalla herkullisesti monia konventionaalisia tapoja, joilla vuoden 1918 tapahtumista ja luokkayhteiskunnasta on ollut viime vuosikymmeninä tapana puhua.
Essee on kaunokirjallisuuden lajeista kaikkein henkilökohtaisin. Esseisti ei pysty piilottamaan omia käsityksiään esimerkiksi romaanitaiteesta tutun näkökulmatekniikan taakse. Toisin sanoen hän joutuu pelaamaan paljastamisen ja kätkemisen peliä taidokkaammin ja kovemmilla panoksilla kuin lyyrikko tai prosaisti. Hän nimittäin puhuu yhdellä tasolla omana itsenään, mutta samalla rakentaa kirjoittajaminää, joka ei ole kokonaan yhtäläinen todellisen kirjoittajan kanssa. Hän joutuu jatkuvasti valitsemaan kummalla äänellä puhuu, kuinka paljon itsestään paljastaa. Nähdäkseni tähän sisältyy esseistiikan kaunokirjallinen, taiteellinen ulottuvuus. Se jää monelta hämärän peittoon, sillä essee on eräänlainen lajityyppien välissä seilaava kokonaistaideteos: se ei kuulu yksiselitteisesti kauno- eikä tietokirjallisuuteen. Muutenkin näiden lajien erottelu on Suomessa turhankin jyrkkä. Englanninkielisissä maissa jako ei ole tieto / kauno, vaan fiction / non-fiction. On siis fiktiota ja jotakin muuta. Esseistiikka on kaikkein selvimmin "jotakin muuta".
En nyt tarkoita, että esseen pitäisi olla avoimen subjektiivinen tai henkilökohtainen. Tarkoitan vain, että henkilökohtaisuus on tavalla tai toisella aina mukana esseen kirjoittamisessa, ja tämä tosiasia esseistin on pakko huomioida. Aika ajoin kuulee vaatimuksia, että esseen pitäisi olla pohdiskelevampaa tai vastaavasti henkilökohtaisempaa ja kantaaottavampaa. Esseen vapaamuotoisuus lajina mahdollistaa sen, että kumpikin lähestymistapa voi toimia. Suomessa on kirjoitettu ja kirjoitetaan tälläkin hetkellä molempia lähestymistapoja hyödyntävää esseistiikkaa. Siksi kiistan nostaminen tästä aiheesta tuntuu lähinnä tympeältä.
