Olen dvd-kokoelmani ansiosta tullut lähes riippumattomaksi Ylen elokuvatarjonnasta. Niinpä pystyin itsenäisyyspäivänä katsomaan Rauni Mollbergin filmatisoinnin Tuntemattomasta sotilaasta Edvin Laineen puskafarssin sijaan. Kestää nimittäin vielä kauan, ennen kuin Mollbergin versiota uskalletaan näyttää itsenäisyyspäivänä televisiosta edes joka toinen vuosi. Viimeksi kun niin tehtiin, katsojien aggressiivinen palaute johti Laineen version vakiintumiseen ohjelmistossa.
Kuten edellä olevasta käy ilmi, kuulun siihen määrittelemättömän kokoiseen vähemmistöön, jonka mielestä Mollbergin versio on Tuntemattoman filmatisoinneista parempi. Laineen elokuva kärsii monista ongelmista, joista ensimmäinen on sen kesäteatterimainen huumori. Laine oli ilmaisussaan selvästi edelleen kiinni teatteritaiteessa, mikä muun muassa teki hänen komiikastaan hermostuttavaa kohellusta. Tämä epäilemättä sopii suomalaiselle yleisölle, jolle huumori pitää alleviivata tukkikynällä ennen kuin se ymmärtää jonkin olevan hauskaa. Mutta Mollbergin modernistisen eleetön tyyli antaa Linnan romaanin komiikan nousta itsenäisesti esiin.
Laineen toinen virhe liittyy näyttelijöiden valintaan. Hänen näyttelijänsä olivat liian vanhoja käydäkseen uskottavasti parikymppisistä asevelvollisista. Mollberg sen sijaan otti rooleihin tuolloin melko tuntemattomia nuoria näyttelijöitä ja korosti muutenkin sodan luonnetta hädin tuskin teini-ikänsä ohittaneiden miesten pyörittämänä lihamyllynä. Tähän teemaan liittyy filmatisoinnin komein visuaalinen paraabeli: elokuva alkaa ja päättyy lähikuvaan paljaasta nuoren miehen rintakehästä. Alun rinta kuuluu lääkärintarkastuksessa vuoroaan odottavalle alokkaalle, lopun rinta kärryissä makaavalle kaatuneelle.
Myös Antti Rokan hahmoa Mollberg käsittelee paremmin. Laineen elokuvassa Rokka on eräänlainen klovni, joukkueen vitsiniekka. Hän unohtaa tyystin sen, että romaanissa Rokka ei humaaneista puolistaan huolimatta ole mikään mukava mies tai harmiton hauskuuttaja, vaan luonteeltaan epäkunnioittava individualisti ja tarvittaessa kylmäverinen tappaja. Nämä puolet Mollbergin rooliin valitsema Paavo Liski tuo paremmin esiin.
Mollbergin hyvin aikaa kestänyttä elokuvaa katsellessa mietiskelin Linnan tapaa kuvata yksilöitä ja ihmisryhmiä. Tästä asiasta on paljon virheellisiä tai yksipuolisia käsityksiä. Erinomaisessa esseessään "Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä" Pentti Linkola kirjoitti:
Samoin kuin Linna "Tuntematonta" kirjoittaessaan tunsi vain miehistön, ei upseerien tuntoja ja mielenliikkeitä, samoin hän "Pohjantähden" materiaalistaan hallitsi vain kansan syvät rivit. Sivistyneistön kuvaus - nuo rovasti ja ruustinna Salpakarin ja opettaja Rautajärven kerrassaan epätyypilliset karikatyyrit - perustui pelkästään omaan ja ympäristön pahantahtoiseen fantasiaan.
Linkola ei suinkaan ole ainoa, jonka mielestä Linnan romaaneista paistaa antipatia yhteiskunnan ylempiä kerroksia kohtaan. Melko vakiintuneen näkemyksen mukaan Linna ei oikein osannut luoda uskottavaa yläluokkaista henkilöhahmoa. Minusta kirjailijan "herravihaa" on kuitenkin ylikorostettu.
Tuntemattoman luutnantti Lammio ei ole yksioikoisen negatiivinen henkilöhahmo, vaikka kirjailijan sympatiat selvästi ovatkin kansanmies Koskelan johtamistyylin puolella. Lammio on jähmeä ja virkaintoinen, muttei missään nimessä huono upseeri. Kohtauksessa, jossa miehet valmistautuvat ylittämään joen rynnäkköveneillä, Rokka neuvoo Lammiota olemaan kiinnittämättä konekiväärejä jalustoihin ja asettamaan ne veneiden keulaan. Luutnantti hermostuu ja moittii Rokkaa upseerin sinuttelusta, mutta hetken mietittyään käskee alaisiaan tekemään juuri niin kuin Rokka oli neuvonut. Lammio siis kykenee muuttamaan toimintatapojaan, vaikkei toki suostukaan ääneen myöntämään olleensa väärässä. Lammion autoritaarinen ja etikettiin takertuva johtamistapa on hänen sotilassukunsa peruja, ja Linna selvästikin ymmärtää tämän. Hänen olisi mahdoton kuvitellakaan suhtautuvan miehistöön siviilissä pienviljelijän ammattia harjoittaneen Koskelan tavoin.
Linnaa upseerien mustamaalaamisesta syyttävät eivät yleensä mainitse vänrikki Kariluodon hahmoa. Tämän nuoren idealistisen AKS:laisen Linna esittää puhtaasti myönteisessä valossa, vaikka Kariluodon äärioikeistolaisuus on perin kaukana Linnan omasta ajatusmaailmasta. Kariluoto on nöyrä ja rohkea, ja miehistö arvostaa häntä vaikka hän onkin herraspoika.
Oikeastaan ainoa selvästi negatiivinen upseerihahmo on eversti Karjula, joka jää romaanissa melko vähäpätöiseksi sivuhenkilöksi. Hänen tehtävänsä teoksen maailmassa on lähinnä edustaa brutaaleinta ja jääräpäisintä suomalaista militarismia. Tosin Karjulakin osoittaa olevansa tavattoman rohkea mies. Hän käy pelkkä pistooli aseenaan venäläistä osastoa päin ja vielä pahasti haavoituttuaankin huutaa maasta etenemiskäskyjä.
Itsenäisyyspäivän elokuvatarjontaan palatakseni, muistan että kerran joskus 90-luvun loppupuolella televisiosta näytettiin, ellei itsenäisyyspäivänä niin sen aattona, Pekka Parikan Talvisota. Katsoin huvikseni senkin Mollbergin elokuvan jälkeen. Mikään täysiverinen taideteos se ei ole, mutta toimii materiaalitaistelun kuvauksena. Filmin aikana mietin sitä, kuinka itsenäisyyspäivän vietto keskittyy niin tiiviisti Suomen sotien muistelun ympärille. Välillä asiasta kuulee valituksia kaikenkarvaisilta edistysmielisiltä, mutta minua se ei sinänsä häiritse. On aivan paikallaan, että yhtenä päivänä vuodesta keskitytään muistelemaan suvereniteetin puolesta raskaimmin kärsineitä ihmisiä ja osoitetaan heille kunnioitusta. Rauhanajan saavutuksia voidaan sitten kunnioittaa vaikka 364 päivää vuodessa.
Sen sijaan voisi pohtia, miksi itsenäisyyspäivänä muistellaan lähes yksinomaan toista maailmansotaa. Periaatteessa valkoisen armeijan voittoa Suomen sisällissodassa voi pitää itsenäisyyden kannalta merkittävämpänä tapahtumana. Paitsi että se esti sulautumisen Neuvostoliittoon, siitä alkoi historiamme laajimman suvereniteetin kausi. Jos näin pieni valtio ylipäätään voi olla aidosti itsenäinen, Suomi oli sitä 1920- ja 30-luvuilla. Silloin maalla oli itsenäinen ulkopolitiikka, se oli ravinnon suhteen lähes omavarainen sekä riippumaton talous- ja sotilasliitoista. Tämä itsenäisyys päättyi talvisotaan, vaikka miehitys onnistuttiin estämään. Talvisodan jälkeen Suomi on ollut varsin tiiviissä kytköksissä suurempiin: ensin tuli liittolaisuus Saksan kanssa, sitten YYA-kausi ja lopulta integroituminen EU:hun. Kuuluisat 105 kunnian päivää voi tästä näkökulmasta nähdä myös itsenäisyyden grande finalena, perin komeana kylläkin.
