Amerikkalainen journalisti Kyle Smith kirjoitti New York Post -lehden verkkosivuille joitakin viikkoja takaperin artikkelin, joka oli otsikoitu ”Women are not capable of understanding 'Goodfellas'”. Kirjoitus nostatti ennalta-arvattavan vastalauseryöpyn, jonka seassa oli niinkin älyllisiä argumentteja kuin että Mafiaveljien leikkauksesta vastannut Thelma Schoonmaker on nainen. Itse artikkeli on terävästi kirjoitettu, eikä sen ydinajatus suinkaan piile siinä, kykenevätkö naiset ”ymmärtämään” Mafiaveljiä tai onko olemassa ”miesten elokuvia” ja ”naisten elokuvia”. Smith on selvästi innoittunut elokuvasta ja pohtii, miten se vetoaa häneen erityisesti mieskatsojana.
Mafiaveljet kuuluu omiinkin elokuvasuosikkeihini, ja lasken sen Martin Scorsesen suurten töiden joukkoon. Oikeastaan Scorsese ei ole koskaan ennen sitä tai sen jälkeen onnistunut yhtä hyvin eeppisen filmin rakentamisessa. Ja samoin kuin toimittaja Kyle Smith, katson Mafiaveljiä ”miesten elokuvana”, siis kuvauksena miesten maailmasta, miesten yhteisöstä, miesten haaveista ja sielunmaisemasta. Smithin keskeinen oivallus on, että tarina kolmen mafian ”jalkaväkeen” kuuluvan miehen noususta ja tuhosta ei oikeastaan ole rikosdraama, vaan eräänlainen maskuliininen fantasia:
Syvällä liskonaivoissamme Henry Hill (Ray Liotta), Jimmy the Gent (Robert DeNiro) ja Tommy (Joe Pesci) ovat täsmälleen sitä mitä kundit haluavat olla: laiskoja mutta vaikutusvaltaisia, vaarallisia mutta hauskoja, kovia, epäsentimentaalisia ja ennen kaikkea omistautuneita veljilleen – pieni porukka kundeja, jotka turvaavat aina toistensa selustan. Naiset aistivat olevansa epäoleellisia tämän fantasian kannalta, ja se häiritsee heitä.
Keskushenkilö Henryn, joka toimii myös elokuvan kertojanäänenä, ensimmäinen repliikki kuuluu: ”Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen halunnut olla gangsteri.” Henryn haave syntyy, kun hän varhaisteini-ikäisenä seuraa sivusta asuinalueensa mafiamiesten touhuja. Hänen arkeaan leimaavat nalkuttava äiti, arvaamaton ja väkivaltainen isä, koulu joka ei kiinnosta ja matalapalkkaista raatamista lupaava tulevaisuus. Gangsterina oleminen näyttäytyy jonakin aivan muuna: gangsterit eivät käy töissä, he syövät ja pukeutuvat hyvin, viettävät iltansa uhkapelien ja juhlinnan merkeissä, eikä kukaan uskalla soittaa heille suutaan. Henryn silmissä kulmakunnan rikolliset ovat vapaita miehiä, jotka määräävät itse elämästään, eivät alistu vaan johtavat, eivät pyydä vaan ottavat. Heistä tulee Henrylle positiivinen miehen malli.
Henry ryhtyy mafian juoksupojaksi ja etenee nopeasti rikollisten hierarkiassa. Samalla hän sisäistää miesjoukon eli veljeskunnan sosiaalisen koodin, jonka keskeinen elementti on lojaalisuus. Tätä lojaalisuutta testataan jatkuvasti karkealla leikinlaskulla: Mafiaveljien henkilöt pallottelevat keskenään loukkauksilla, sillä todellinen veli kestää sellaisetkin suuttumatta. Parhaiten tämä etiketti tiivistyy kuuluisassa, alunperin improvisoidussa kohtauksessa, jossa Tommy teeskentelee suuttuvansa Henrylle (”Do you think I'm funny, huh?”). Tunnelma kiristyy, kunnes Henry tajuaa Tommyn bluffin ja heittää pallon takaisin (”Get the fuck outta here!”), minkä jälkeen kaikki nauravat ja illanvietto jatkuu.
Tämä keskinäinen koettelu, josta Mafiaveljissä käytetään termiä ”ball-busting”, on olennainen sidosaine kaikessa miesten sosiaalisuudessa. Naisten on mahdoton kuvitella laskevan leikkiä toistensa ulkonäöstä tai nauravan häijyille herjoille. He ovat sellaiseen liian tosikkomaisia, liian sensitiivisiä, liian kiinnostuneita hienotunteisuudesta ja reiluudesta – he sanovat ilkeästi vain silloin kun todella haluavat loukata.
Miesten sosiaalisen säännöstön tärkimpiä kohtia puolestaan on ”älä suutu vaan anna takaisin”, tai kuten Smith asian artikkelissaan ilmaisee: ”be a man, be tough, and always keep the party going”. Tämän säännön Scorsese itse kertoo oppineensa jo lapsuusvuosinaan Manhattanin ”pikku-Italian” kaduilla:
Pojat joiden kanssa ystävystyin, asuivat Elizabeth Streetillä. Me tappelimme keskenämme – usein he löivät minua, iskivät muutaman kerran käsivarteen, ei sen kummempaa, vain testatakseen. Minä sanoin: ”Älä viitsi, minulla on astma.” Jospoika oli kovanaama, hän sanoi ”Ei sillä ole väliä” ja löi joka tapauksessa. Mutta minä pärjäsin heidän kanssaan, kestin rangaistukset. He pitivät siitä. He pitivät siitä, että osasin olla heidän kanssaan, suorittaa tietyt rituaalit, siirtymäriitit, ja kestin kivun. (Henri Beharin tekemä haastattelu, kirjassa Scorsese – A Journey Through The American Psyche)
Myös Henry, Tommy ja Jimmy osoittavat rituaaleja suorittamalla olevansa kestäviä ja luotettavia. Se avaa heille portit maailmaan, jossa heillä on kaikkea mistä heidän kaltaisensa slumminuorukaiset saattavatkin haaveilla: rahaa, valtaa, jännitystä, ystäviä turvaamassa selustan. Smith irvailee artikkelinsa lopussa, että jos Mafiaveljet olisi ohjannut nainen, tuloksena olisi ollut kyynelehtivä sosiaalidraama köyhän ja väkivaltaisen ympäristön traumatisoimista nuorukaisista, jotka etsivät rikollispiireistä korviketta perhe-elämälle. Scorsesen elokuva puolestaan kertoo tarinan päähenkilöiden omasta näkökulmasta, ja siten välittää rikollisen elämäntavan viehätyksen. Henryn, Tommyn ja Jimmyn elämäntapa näyttäytyy kiehtovana ja kiihottavana pelinä, jossa alati läsnä oleva väkivaltaisen kuoleman vaara vain nostaa panoksia ja tekee pelaamisesta entistä koukuttavampaa.
Mutta Scorsese kuvaa myös asian kääntöpuolen, jota Smithin artikkeli ei käsittele lainkaan. Kaikesta pintapuolisesta loistokkuudestaan huolimatta päähenkilöiden elämäntavassa on jotakin patologista. Se on pohjimmiltaan joutilasta rellestystä, joka perustuu tavallisten ihmisten loismaiselle ja väkivaltaiselle hyväksikäytölle. Rikolliselämän äärimmäinen kiihkeys tekee kaiken paikoilleen asettumisen ja pitkän aikavälin suunnittelun mahdottomaksi: gangsterit ovat liikkeellä kellon ympäri, hoitamassa hämäriä liiketoimiaan ja pitämässä hauskaa, perheitään he näkevät muutaman tunnin verran viikossa. Sellainen elämä ei voi levätä kestävällä pohjalla, ja väistämätön rappio vyöryy esiin Mafiaveljien jälkipuoliskolla.
Veljeskunta osoittautuu elokuvan mittaan joksikin aivan muuksi kuin miltä se aluksi näytti. Henry huomaa vankilassa ollessaan, etteivät hänen vapaalla olevat rikoskumppaninsa lupauksista huolimatta autakaan hänen perhettään, ja hän alkaa pyörittää muiden selän takana huumebisnestä taatakseen vaimolle ja lapsille elannon. Tommy taas osoittautuu yhä selvemmin psykopaatiksi, jonka ennakoimattomat väkivallanpurkaukset tuovat ongelmia hänen ystävilleen ja johtavat lopulta hänen kuolemaansa. Jimmy taas kadottaa luottamuksensa muihin ja alkaa murhauttaa rikoskumppaneitaan estääkseen poliisia pääsemästä hänen jäljilleen. Veljeys väistyy paranoian ja häikäilemättömän omanvoitonpyynnin tieltä, kun paras ystävä saattaa milloin tahansa ampua luodin takaraivoon. Lopullinen hajoaminen tapahtuu, kun Henry päättää itseään ja perhettään suojellakseen rikkoa veljeskunnan pyhintä lakia: hän ilmiantaa entiset rikostoverinsa ja menee mukaan FBI:n todistajansuojeluohjelmaan.
Kenties Mafiaveljien veljeskunnan kestämättömyys johtuu siitä, että se on alkujaankin rakennettu fantasialle – puoleensavetävälle mutta kovin puberteettiselle haaveelle elämästä vailla veljeskunnan ulkopuolisia sitoumuksia. Unelman toteuttamisyritys johtaa paitsi törmäyskurssille yhteiskunnan kanssa, myös sisäiseen hajaannukseen. Ahneus ja vainoharhaisuus vievät voiton keskinäisistä siteistä, sillä veljeskunnalla ei ole viime kädessä muuta tavoitetta kuin helppo rikastuminen ja hauskanpito.
Mafiaveljien miesyhteisön kuvausta on hedelmällistä verrata toiseen modernin amerikkalaisen elokuvan merkkiteokseen, Michael Ciminon Kauriinmetsästäjään. Myös se kuvaa tiivistä veljeskuntaa, jonka kasvualustana on teollisen Amerikan paikallisyhteisöllisyys ja joka joutuu käymään läpi traagisia vaiheita. Ratkaiseva ero on siinä, että Mafiaveljien veljeskunta hajoaa mutta Kauriinmetsästäjän kestää.
Kauriinmetsästäjän miesliittouma on toki muutenkin hyvin kaukana gangsterijoukosta. Sen jäsenet eivät ole työtä vieroksuvia eivätkä asetu yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan vaikuttavat jokseenkin tyytyväisiltä vaatimattomaan mutta vakaaseen asemaansa. He ovat nuoria venäläistaustaisia miehiä, jotka työskentelevät pennsylvanialaisen pikkukaupungin terästehtaalla. Vapaa-aikanaan he käyvät keilaamassa ja kapakoissa, ja erityisen keskeiseen rooliin nousee yhdessä metsästäminen. Mutta muuten heidän yhteinen ajanviettonsa muistuttaa monella tapaa Mafiaveljien päähenkilöiden vastaavaa: he testaavat toisiaan keskinäisellä suunsoitolla, vaimot ja tyttöystävät eivät ole läsnä, juhliminen on usein riehakasta.
Veljeskunta on tiivis, mutta joukosta erottuu kiintoisalla tavalla kaksi miestä. Mike (Robert De Niro) on porukan harvasanainen individualisti: hän suhtautuu metsästysretkiin paljon vakavammin ja intohimoisemmin kuin muut ja toteaa elokuvan alkujakson aikana, että ellei hänen luotettu ystävänsä Nick (Christopher Walken) olisi mukana, hän metsästäisi mieluummin yksin. Mikessa on synnynnäisen johtohahmon yksinäisyyttä, ja hänen kykynsä pitää ryhmä koossa vaikeissa tilanteissa paljastuukin myöhemmin. Alusta saakka Mike on jonkinlainen maskuliininen ideaalityyppi. Hän on hiljainen muttei ujo, varautunut mutta lämmin, naisten suosima muttei naistenkaataja. Hän ottaa metsästyksen traditiot ja kunniasäännöt tosissaan eikä arvosta sellaisia metsästäjiä, jotka ampuvat olutpöhnässä kaikkea liikkuvaa. Hänen ja Nickin tyttöystävän Lindan (Meryl Streep) välillä on romanttinen jännite, mutta hän jättää naisen rauhaan koska tämä kuuluu toiselle miehelle. Kaiken kaikkiaan miehiset ominaisuudet ovat Mikessa optimaalisessa tasapainossa: hänessä ei ole mitään liiallista eikä teeskenneltyä.
Stan (John Cazale) on puolestaan heikko lenkki, joka ei osaa sisäistää joukon sosiaalista koodia. Hän suuttuu muiden naljailusta ja menee omassa suunsoitossaan liian pitkälle. Hän uhoaa ja pullistelee, mutta jättäytyy kuitenkin jatkuvasti toisten avun varaan. Stanissa on jotakin naismaista, mikä ilmenee etenkin jatkuvassa oman ulkonäön tarkkailussa, ja hänen mukanaan kanniskelemansa pieni revolveri symboloi oivallisesti hänen kömpelöitä yrityksiään olla miehekäs. Silti hänetkin hyväksytään mukaan joukkoon, vaikka muut pitävätkin häntä jokseenkin ärsyttävänä.
Kauriinmetsästäjän veljeskuntaa ei tee traagiseksi kestämätön ja tuhoisa elämäntapa, vaan ulkopuolinen voima: Vietnamin sota, johon Mike, Nick ja Steve (John Savage) joutuvat lähtemään. Sota rikkoo säännöstön, jonka mukaan he ovat tottuneet elämään rauhan aikana. Elokuva asettaa vastakkain metsästyksen ja sodan. Metsästyksessä väkivalta on kirjoittamattomien sääntöjen ja ikivanhojen perinteiden rajoittamaa. Elokuvassa usein toistuva hokema ”one shot” tarkoittaa metsästäjien kunniasääntöä, jonka mukaan kauris on kaadettava yhdellä laukauksella – jos ensimmäinen laukaus menee ohi, saalis on ansainnut henkensä ja se pitää päästää karkuun. Sodassa väkivalta on kaoottista, sattumanvaraista ja sääntelemätöntä. Sen symboliksi nousee venäläinen ruletti, jota mieskolmikko pakotetaan Vietcongin sotavankeina pelaamaan.
Sotakokemus vaikuttaa miehiin eri tavoin. Mike kohoaa sankariksi, joka pelastaa ystävänsä varmalta kuolemalta ja pakenee heidän kanssaan sotavankeudesta. Stevesta tulee raajarikko, joka kotiin päästyään yrittää eristäytyä ulkomaailmalta veteraanisairaalaan. Nick ei toivu vankeudessa saamistaan traumoista, vaan katoaa Saigonin salakapakoihin pelaamaan venäläistä rulettia rahasta. Elokuvan loppujakso kuvaa Miken kotiinpaluuta, hänen yritystään sopeutua jälleen rauhanajan elämään ja korjata se minkä sota on rikkonut.
Elokuvan loppupuoliskon metsästysjakso osoittaa, että painajaismainen sotakokemus ei ole murtanut Mikea sisäisesti. Hän saa vuorilla kauriin tähtäimeensä, mutta kivääri tärähtää ratkaisevalla hetkellä ja hän ampuu ohi. Hän pitäytyy vanhassa metsätäjän koodissa ja päästää eläimen menemään – nihilistinen väkivalta ei ole saanut hänestä otetta. Mike päättää myös lunastaa ystävilleen antamansa lupauksen, ettei jätä heitä pulaan. Hän tuo Steven sairaalasta kotiin ja palaa Saigoniin etsimään Nickiä. Vaikkei hän lopulta pystykään pelastamaan liian syvälle pimeyteen vajonnutta ystäväänsä, hän on tehnyt kaikkensa. Veljeskunnan sisäinen lojaalisuus ei ole pettänyt ankarassakaan kokeessa.
Kauriinmetsästäjä päättyy Nickin hautajaisiin, jossa veljeskunta on jälleen koolla yhtä jäsentä suppeampana. Nyt paikalla ovat myös puolisot ja lapset. Siinä missä Mafiaveljissä perheen ja veljeskunnan välillä vallitsee sovittamaton skisma, Kauriinmetsästäjässä veljeskunnan keskinäinen lojaalisuus tukee perhettä ja estää sitä hajoamasta. Steve on onnistunut palaamaan vaimonsa ja lapsensa luo, koska Mike ei ole hylännyt häntä. Monitulkintaiseksi jäävä katseenvaihto Miken ja Lindan välillä vihjaa, että koettu menetys saattaa tuoda heidät yhteen. Loppukohtauksen tunnelma on surumielinen, muttei lohduton.
Mafiaveljet ja Kauriinmetsästäjä ovat tyyliltään ja lähestymistavaltaan miltei toistensa vastakohtia. Scorsese aloittaa kiivasrytmisen elokuvansa rakentamisen ruohonjuuritasolta, pienestä ja konkreettisesta kohti yhä laajempia kokonaisuuksia. Cimino taas piirtää lavean traagisen kehyksen, jonka hän sitten täyttää verkkaiseen tahtiin yksityiskohdilla. Mutta molempia filmejä yhdistää miehisen toveruuden, male bondingin, ymmärtävä mutta sen pimeät puolet tiedostava analyysi. Ne kuvaavat oivaltavasti sitä, miten elinympäristö, historian mullistukset, sosiaalinen asema ja itse asetetut tavoitteet muovaavat veljeskunnan elämää ja kohtaloa. Yksi veljeskunta luo oman tragediansa, toinen luo puitteet tragediasta selviytymiseen.
