"He Hit Me (And It Felt Like A Kiss)" on lauluyhtye The Crystalsin vuonna 1962 levyttämä kappale. Jo ilmestyessään se herätti laajaa paheksuntaa ja jäi vähäiselle radiosoitolle, koska sen sanoituksen katsottiin oikeuttavan miesten harjoittaman perheväkivallan. Kappaleessa nainen ilahtuu miesystävänsä väkivaltaisuudesta, koska se todistaa hänen mielestään rakkaudesta:
He hit me and it felt like a kiss
He hit me and I knew he loved me
If he didn't care for me
I could have never made him mad
But he hit me and I was glad
Sanoitus ei ollut Phil Spectorin tai muun miespuolisen hittitehtailijan käsialaa. Sen oli kirjoittanut Carole King, ja se perustui hänen kollegansa Eva Boydin eli Little Evan kertomaan. Boydin poikaystävä mukiloi häntä säännöllisesti, ja kun King oli kysynyt miksi Boyd sieti sellaista kohtelua, hän oli vastannut aivan vilpittömästi, että mies löi koska rakasti häntä.
En lainkaan ihmettele, että "He Hit me (And It Felt Like A Kiss)" on naisen käsialaa. Kukaan mies ei olisi rohjennut kirjoittaa sitä: naisen lyöminen oli tuolloin ja on edelleen niin voimakas kulttuurinen tabu, että sen ymmärtäminen toisi miehelle helposti hylkiön maineen. Naisen pahoinpitelemistä pidetään etovana ja raukkamaisena, eivätkä nekään miehet jotka sitä harrastavat kehuskele sillä julkisesti. Mutta laulu sohaisi myös toista, vielä suurempaa tabua: sitä, että osa naisista näyttää selvästi pitävän brutaaleista otteista ja hakeutuvan kovakouraisten miesten seuraan.
Laulu on pohjimmiltaan erittäin oivaltava kuvaus tiettyjen parisuhteiden dynamiikasta. Nainen ajattelee miehestä aina vain hyvää ja pysyy hänen rinnallaan, vaikka tämä on jo lukemattomia kertoja osoittautunut arvaamattomaksi, väkivaltaiseksi ja paranoidisen mustasukkaiseksi. Jossakin vaiheessa mies tappaa hänet raivonpuuskan aikana. Jotkut sellaisetkin naiset, jotka onnistuvat irtaantumaan tällaisesta suhteesta, löytävät nopeasti uuden partnerin joka toimii aivan edeltäjänsä tapaan. Eräs tällainen nainen oli brittiläinen Emma Humphreys, jonka naisasiaväki sai vapaaksi vankilasta, jossa hän oli istunut jonkin aikaa tapettuaan poikaystävänsä 16-vuotiaana. Humphreysin puolesta kampanjoineet vetosivat siihen, että poikaystävä oli pahoinpidellyt häntä pitkään ja poikkeuksellisen julmasti ja eräänä päivänä Humphreys oli vain saanut tarpeekseen. Paitsi että hän ei sittenkään saanut: oltuaan kymmenen päivää vapaana hän myönsi haastattelussa olevansa jälleen suhteessa miehen kanssa, joka "läimäytteli" häntä. Lisäksi hän kertoi pitävänsä moista aivan normaalina ja totesi, että "Ellei mies lyö, ei hän rakastakaan." Humphreys vietti loppuelämänsä siirtyen yhden raakalaisen käsivarsilta toisille ja kuoli lopulta loppuun ajettuna lääkkeiden yliannostukseen.
Humphreysia pidetään nykyään paraatiesimerkkinä naisuhrista, jonka haavoittuvuutta häikäilemättömät miehet käyttivät hyväkseen. Hänen kotiolonsa olivat olleet rikkinäiset ja väkivaltaiset, ja kenties hän noudatti kotoa saamaansa mallia jokaisessa teini- ja aikuisiän miessuhteessaan. Kenties hänen itsetuntonsa mureni olemattomiin yhä uusissa väkivaltaisissa suhteissa eikä hän osannut enää odottaa muuta. Mutta olivatpa Humphreysin vaikuttimet millaiset tahansa, yksi seikka on varmaa: hän piti raaoista, määräilevistä ja arvaamattomista miehistä. Kukaan ei parittanut häntä väkisin miesystävilleen, hän valitsi heidät itse. Kulttuurissa, jossa ei tunneta järjestettyä avioliittoa tai morsiamenryöstöä nainen päättää itse millaisen miehen hyväksyy kumppanikseen.
"Pahojen poikien" vetovoima vastakkaiseen sukupuoleen tunnetaan yleisesti, ja se pätee myös pojista pahimpiin. Charles Mansonin seuraajista valtaosa oli naisia, joista hän keräsi itselleen haaremin. Steen Christensen nai vankilassa ollessaan suomalaisen naisen, joka synnytti sittemmin hänelle kaksi lasta. Christensen valikoi morsiamensa lukemattomien hänelle rakkauskirjeitä vankilaan lähettäneiden naisten joukosta, eikä kyseinen nainen suinkaan ollut mikään epätoivoinen tapaus, vaan elämässään menestynyt entinen SM-tason hiihtäjä. Myös Anders Breivik saa päivittäin rakkaus- ja kosintakirjeitä selliinsä. Tällaisia "vankilabändäreitä" on paljon enemmän kuin yleisesti uskotaankaan, ja asiaa tutkineet pitävät heidän vaikuttimiaan mysteerinä. Heidän viehtymystään ei voi selittää perheoloilla tai muilla sosiaalisilla tekijöillä: heitä löytyy kaikista ikäluokista ja yhteiskuntakerroksista, ja useimmat heistä ovat kaikilla tavanomaisilla mittapuilla arvioituna henkisesti tasapainoisia. Jotkut näistä naisista ovat ennestään naimisissa ja hylkäävät mukavan ja kunnollisen miehensä sosiopaattisen murhaajan, sarjaraiskaajan tai pedofiilin takia.
Niin miehillä kuin naisilla on seksuaalisuudessaan pimeä puoli. Miehillä se ilmenee aggressiivisena ja saalistavana seksuaalikäyttäytymisenä, naisilla tällaisen käyttäytymisen ihannointina ja suosimisena. Paljaimmillaan naisten pimeä puoli näkyy edellä kuvatuissa raakalaisten perässä juoksijoissa, vaikka he sinänsä edustavatkin naisten vähemmistöä. Mutta heidän ohellaan lukemattomat naiset haaveilevat, ainakin salaa, alkukantaisesta uroksesta joka ottaa mitä haluaa ja panee heidät kuriin vaikka väkisin. Aihe on tabu, koska feminististen sukupuolimyyttien mukaan nainen kuin nainen kaipaa kunnioittavaa miestä, joka suhtautuu häneen tasa-arvoisena kumppanina, ottaa hänen tarpeensa huomioon ja kysyy häneltä aina lupaa. Näiden myyttien mukaan seksuaalisuus on pohjimmiltaan tai siitä voi kehittyä siisti, turvallinen ja tasa-arvoinen kanssakäymisen muoto. Aihe on tabu myös miesten perinteisissä ritarillisissa myyteissä, jotka esittävät naiset siveinä ja hentoina kukkasina joita on ihailtava etäältä ja kosketukseen päästessä kohdeltava mahdollisimman hellävaroen.
Feministiseen myyttikudelmaan kuuluu laajalti hyväksytty hokema, että raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa, vaan siinä on kyse vallasta. Hokemassa unohdetaan, että melkein kaikessa seksissä on kyse myös vallasta. Sen tajutakseen ei tarvitse ajatella sadomasokistisia leikkejä. Se näkyy jo yhdyntään liittyvissä kielikuvissa: nainen "otetaan", hän "antautuu", miehen penis vertautuu ampuma-aseeseen tai puukkoon jne. Itse yhdyntä on tapahtuma, jossa mies tunkeutuu voimalla naisen sisään eläimellisessä, ekstaattisessa mielentilassa jollaisen hän harvoin saavuttaa sivilisoituneessa arkielämässä. Raiskaus on tämän aktin äärimuoto eikä naisten seksifantasiana mitenkään harvinainen, vaikka kukaan tuskin haluaisi oikeasti kokea sitä.
Ihailemme vastakkaisessa sukupuolessa niitä ominaisuuksia, joita omaltamme puuttuu. On luonnollista, että nainen viehättyy miehen voimasta, aggressiosta ja dominoivuudesta - vähintäänkin makuuhuoneessa. Murhaaja, raiskaaja tai pahoinpitelijä ilmentää näitä ominaisuuksia suoraviivaisimmalla mahdollisella tavalla ja vetoaa siksi niihin naisiin, joiden seksuaalisuuden primitiiviset pohjavirrat ovat erityisen vuolaat. Useimmat naiset puolestaan viehättyvät kyseisten ominaisuuksien vähemmän räikeistä ilmauksista. Mutta naisten tunteet ovat ristiriitaiset. Miehen voima, aggressio ja dominoivuus ovat heille myös uhka ja pelon aihe. Niiden avulla mies voi hallita heitä, tarpeen vaatiessa alistaa heidät täydellisesti. Vuosituhansien ajan miehet ovat olleet hallitseva sukupuoli viime kädessä isomman kokonsa, väkevämpien voimiensa ja suuremman aggressiivisuutensa takia. Kuten olen monesti todennut, naisten suuri liikkumavara moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa johtuu siitä, että miehet sallivat sen heille.
Edellä sanottu pätee myös feministeihin, kenties erityisesti juuri heihin. Jotkut heistä epäilemättä aivan aidosti pitävät jättikokoisia silmälaseja käyttävistä, intialaista kasvisruokaa yhteisessä kodissa valmistavista profeministimiehistä joiden testosteronitasot ovat naarasmarsun luokkaa, mutta he edustavat viiteryhmänsä vähemmistöä. Huomattavasti useammat puhuvat kyllä virallisissa yhteyksissä miesten tunnetaidoista ja vaihtoehtoisista maskuliinisuuksista mutta kapsahtavat yksityiselämässään ensimmäisen vastaantulevan moottoripyöräjengiläisen tai bodarin kaulaan. Eräs tuntemani mies, joka eli vuosikaudet täysiverisen rentun ja naistenkaatajan elämää, kertoi että jokainen hänen matkaansa kapakasta lähtenyt feministinainen oli makuuhuoneessa pyytänyt häneltä ruoskimista. Kuvaus saattaa olla liioiteltu, mutta tuskin paljon. Omista seurustelu- ja sukupuolisuhteistani olen oppinut ainakin sen, että paras tapa saada itsenäisyyttään ja emansipoituneisuuttaan korostavan naisen pikkuhousut kostumaan on lyödä nyrkillä pöytään ja käskeä olemaan hiljaa silloin kuin mies puhuu. Paradoksaalista kyllä, suhteet sellaisten naisten kanssa jotka hyväksyvät sukupuolten eroavaisuudet ja mukautuvat perinteisempiin sukupuolirooleihin ovat olleet monta astetta lähempänä sitä tasavertaista kumppanuutta jota feministit pitävät virallisena ihanteenaan, eikä niissä tunnu luontevalta turvautua noin vulgaareihin voimannäyttöihin.
Feministeille pelon ja viehtymyksen ristiriita on erityisen hankala. Modernissa yhteiskunnassa naisilla on enemmän poliittista ja taloudellista valtaa kuin koskaan aiemmin, ja on selvää että miehinen vallanhimo, aggressio ja taipumus väkivaltaan muodostavat potentiaalisen uhan saavutetuille eduille. Niinpä lähes kaikki miehiin kohdistuva feministinen aktivismi perustuu miesten nöyryyttämiseen ja sosiaaliseen kastroimiseen. Mutta feministitkään eivät ole androgyynisiä astraaliolentoja vaan naisia, ja kesytetty kuhnurimies ei sittenkään oikein vetoa heihin. Ja mikä kiusallisinta, hekin tarvitsevat miehisyyden primitiivisempää puolta heti kun asiat eivät menekään niin kuin niiden pitäisi. Kun SDP:n kannatus saavutti historiallisen aallonpohjan vuonna 2013, puolueen feministiksi julistautuva europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari syytti miespuolisia demareita "nynneröiksi".
Erityisen hyvin feministien ristiriitaista tempoilua ilmentää se loputon ymmärtämys, jota he osoittavat erityisen sovinistisista ja miesvaltaisista kulttuureista saapuvia maahanmuuttajia kohtaan. Kun Afrikasta tai Lähi-Idästä tulleiden miesten tekemien seksuaalirikosten suuri määrä nousee puheenaiheeksi, he kuittaavat asian "raiskaavathan suomalaisetkin" -argumentilla. Heille todellinen bête noire on edelleen kantasuomalainen mies, joka on säyseämpi ja huomaavaisempi kuin koskaan. Näkyykö tässä tiedostamaton turhautuminen kesyksi käyneeseen valkoiseen mieheen ja kaipuu sellaiseen kulttuuriin, jossa omia epäkorrekteja fantasioita voi paremmin toteuttaa naisen ollessa kauppatavaran ja keittiöorjan asemassa?
Modernin naisen suhtautuminen miehisyyden hiomattomiin ja alkukantaisiin ulottuvuuksiin murentaa sivilisaatiota kahdella tavalla. Yhtäältä ne naiset, jotka jatkuvasti suosivat parinvalinnassaan "jännittäviä" öykkäreitä kunnollisten puolisoehdokkaiden kustannuksella pitävät yllä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, raiskauksia ja ylipäätään kaikenlaista miesten antisosiaalista käyttäytymistä. Toisaalta ne naiset, jotka pyrkivät "uudistamaan maskuliinisuutta" juurimalla siitä kaiken hyökkäävyyden ja dominanssin tavoittelun tekevät miehistä vätyksiä, joista ei ole suojelemaan heitä ja heidän jälkikasvuaan tilanteessa, jossa yhteiskunta ajautuu vakavaan kriisiin. Tämän sopan naiset ovat keittäneet itse. Feminismi ei ole onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, ainoastaan sen jalostuneet muodot, ja ilman niitä yhteiskunta joko suistuu kaaokseen tai veltostuu toimintakelvottomaksi.
