Julkaisen tässä blogissa pari uuden teokseni "Kuolevainen" sivutuotteena syntynyttä kirjoitusta. Ensimmäinen niistä sisältää pohdintoja Heikki Lehikoisen kirjasta "Katkera manalan kannu - Kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa".
***
Kuoleman edessä sopivuus ja sopimattomuus ovat suhteellisia käsitteitä. Historian kerrostumia ei tarvitse kaivaa kovin syvälle törmätäkseen hautajais- ja ruumiinkäsittelytapoihin, jotka nykyihmisestä tuntuisivat oudon taikauskoisilta tai karkeilta. 1800-luvun Itä- ja Länsi-Suomessa oli paikoin tapana tarjoilla hautajaisvieraille hernekeittoa astiasta, joka oli asetettu vainajan päälle. Syödessä ei saanut liikauttaa pöytää eikä myöskään sen alle varisseita ruoanmuruja – pöydän vähäistäkin siirtämistä pidettiin epäkunnioittavana vainajaa kohtaan. Sen sijaan tukevakin ryyppääminen hautajaisissa ja ruumissaatossa oli vuosisatojen ajan enemmänkin sääntö kuin poikkeus Suomessa. Ennen saattomatkaa saattoväki kokoontui ryypylle arkun äärelle, ja matkalla pysähdyttiin moneen kertaan maistelemaan pullosta ja tarjottiin vastaantulijoillekin.
Kuoleman suomalaista kulttuurihistoriaa käsittelevässä kirjassaan Katkera manalan kannu (2011) tietokirjailija Heikki Lehikoinen lainaa kuvausta vainajien talvisäilytyspaikkojen tyhjennyksestä Pohjanmaalla 1700-luvulla:
Eräänä keväänä, kun maa oli sulanut, kutsuttiin kyläkuntien miehet tyhjentämään talvihautoja. Kaivettiin yhteishauta sinne tyhjennettäviä ruumiita varten. Kaivajia oli kestitty runsaalla viinalla, jotta viinan haju voittaisi mädänneen ruumiin löyhkän, kun ruumiskirstut kannettiin haudan reunalle. Ennen hautaan laskemista kiersi pikari vielä miehestä mieheen haudassa olevien vainajien kesken, joiden leikinlasku ei sovi kerrottavaksi.
Iloitteleva elämä oli Lehikoisen mukaan yleistä myös keisarillisen Aleksanterin yliopiston ruumiinavaussalissa Helsingissä 1800-luvulla. Lääketieteen opiskelijat pelasivat salissa korttia ja joivat punssia, ja maljoja nostettiin innokkaasti aina kun jokin tutkimusleikkelyn vaihe oli saatu suoritettua.
Tällaisia kansanomaisia tapoja yrittivät kitkeä niin kirkollinen kuin maallinen valta, mutta ne istuivat sitkeässä aina 1800-luvun lopulle saakka. Luterilainen kirkko piti hautajaisissa juopumista pakanallisena tapana, ja jo vuoden 1650 kirkkojärjestyksessä määrättiin sakko isännälle, joka salli hautajaisvieraiden juoda liikaa eikä estänyt ”häpeällisiä tapoja ja kiroilemista”. 1800-luvun lopulta lähtien kirkko onnistui vakiinnuttamaan kahvin hautajaisjuomaksi oluen ja viinan tilalle.
Katkera manalan kannu onkin suurelta osin kuvaus pakanallisten ja kristillisten tapojen ristiriidoista ja rinnakkaiselosta modernia aikaa edeltävässä Suomessa. Kristilliset ja pakanalliset käsitykset elivät toisiinsa sekoittuneina, ja tämä synkretismi sai alkunsa kaupankäynnin sivutuotteena mahdollisesti jo satoja vuosia ennen varsinaista ristiretkikautta. Sitä ei saanut juurittua edes luterilainen puhdasoppisuus, vaikka luterilaiset kirkonmiehet paheksuivatkin kansanuskon ja kristillisyyden keskiaikaista sekoittumista ”paavilliseksi taikauskoksi”. Valistusmies Henrik Gabriel Porthan kirjoitti 1700-luvun loppupuolella kristinopin ”tahriutumisesta” paikallisilla tavoilla ristiretkien aikaan: ”Sillä koska kristinusko, sellaisena kuin se silloin oli, oli itse täpötäynnä paavillista taikauskoa, syntyi oppimattoman kansan keskuudessa helposti (…) ihmeellinen sekoite kummastakin. Vanhoja jumalia huudettiin avuksi yhdessä Kristuksen ja Marian ja muiden pyhimysten kanssa.” Limittyminen näkyi kenties selvimmin juuri hautaamiskäytännöissä ja suhtautumisessa vainajiin, siis suomalaisessa kuolemantavassa.
Rautakaudella kuolleet sijoitettiin asumusten yhteydessä oleviin kalmistoihin, ja vainajien ajateltiin olevan edelleen läsnä yhteisön elämässä. Heille saatettiin antaa ruokauhreja ja heiltä saatettiin pyytää apua elävien pulmiin. Kirkko katsoi vainajakultin symboloivan vanhaa yhteiskuntajärjestystä ja maailmankatsomusta, ja halusi sen takia päästä siitä asteittain eroon. Uuden opin mukaan vainajat olivat kokonaan siirtyneet pois elävien maailmasta siihen saakka, kunnes Kristus heidät viimeisenä päivänä herättäisi.
Selvimmät muutokset koskivat hautaamista: kuolleita ryhdyttiin hautaamaan asumuksista etäällä oleville erillisille hautausmaille ja ruumiiden polttamisesta luovuttiin. Mutta kaiken kaikkiaan uuden ja vanhan järjestyksen eroprosessista tuli pitkä. Hautausmaat saivat nimensä ensimmäisen haudatun mukaan, jolla oli sama nimi kuin jollakin pyhimyksellä. Tapa myötäili pakanallista uskomusta hautapaikkoja suojelevista haltijoista. Hautausmaiden vihkiminen pyhiksi paikoiksi muistutti ikiaikaisia rituaaleja. Hautausmaa kierrettiin sisäreunaa myöten vihkivettä pirskottaen, jolloin syntyi eräänlainen sielunviholliselta suojaava maaginen kehä.
Tavallisten ihmisten mielissä uusi ja vanha eivät sekoittuneet pelkästään allegorisella tai symbolisella tasolla. Pappien tuomat käsitykset taivaasta ja helvetistä eivät sulkeneet pois vanhempaa uskoa Tuonelaan. Vaikka pappi oli siunannut vainajan, pidettiin mahdollisena, ettei vainaja jäänytkään suosiolla odottamaan viimeistä tuomiota, vaan hänen henkensä lähti vaeltamaan kohti pakanallista tuonpuoleista. Niinpä vainajalle saatettiin yhä laittaa arkkuun mukaan neuloja, kenkiä, sormuksia, kirveitä ja muita maagisia esineitä, koska pelkistä kristillisistä hyveistä ei ollut Tuonelan-matkalla apua. Itse Tuonelaa koskevat käsitykset taas saivat vaikutteita keskiaikaisesta kristinuskosta, mistä kertoo ajatus pahoista teoista puhdistumisesta Tuonelanjoessa kylpemällä.
Erityisen kiinnostava kysymys on, missä määrin kristinuskon tulo loi kuolleisiin kohdistuvaa pelkoa, joka oli niin läpitunkeva esi-isiemme elämässä. Rautakautisen maanviljelyskulttuurin haudat sijaitsivat asutuksen välittömässä läheisyydessä, mikä viittaa siihen, ettei vainajia pelätty vaan heidät haluttiin pitää osana elävien maailmaa. Joitakin huonomaineisia tai väkivaltaisesti kuolleita saatettiin pelätä, sillä heidän hautojensa päälle on kasattu suuria kivikasoja, joiden tarkoitus on ilmeisesti ollut pitää heidät maan povessa. Toisaalta tällaiset haudat saattavat myös ajoittua vaiheeseen, jossa kristinuskon vaikutus on ollut vahvistumassa. Kun vanhat hautaustavat olivat menettäneet asemansa ja uudet eivät vielä olleet vakiintuneet, saattoi herätä poikkeuksellista vainajien pelkoa.
Kristinusko saattoi hyvinkin synnyttää kansan keskuudessa hämmennystä kuolleiden asemasta ja olotilasta. Roomalaiskatolinen oppi kiirastulesta sijoitti vainajan hengen välitilaan taivaan ja kadotuksen väliin, ja sellaiselta hengeltä saattoi odottaa mitä tahansa. Epävarmuutta ei poistanut kiirastuliopin hylkääminen uskonpuhdistuksessa. Vainaja oli edelleen välitilassa, odottamassa viimeisen päivän herätystä, kyvyttömänä liittymään kuolleiden yhteisöön. Kun ”paavillisesta taikauskosta” luovuttiin, siirtymistä tuonpuoleiseen ei enää edes konkretisoitu monimutkaisin rituaalein kuten ruumiin vihkimisin ja sielunmessuin. Kansanuskomuksissa tällainen sijaton henki saattoi liikkua elävien parissa, eikä välttämättä hyväntahtoisena, joten siltä jouduttiin suojautumaan. Suojautuminen aloitettiin jo hautajaisissa eli peijaisissa, joissa pöytä pyrittiin laittamaan koreaksi, sillä vainaja saattoi palata moittimaan omaisia, jotka olivat kitsastelleet tarjoilupuolessa.
Yksi merkittävimmistä suojautumiskeinoista oli karsikkopuiden tekeminen. Tätä perinnettä Katkera manalan kannu kuvaa seikkaperäisesti. Hautauspaikalle vievän tien varrella oleva vanha kuusi tai mänty karsittiin alaosasta ja siihen kaiverrettiin tai kiinnitettiin risti, nimikirjaimet, kuolinpäivä tai jokin muu vainajasta muistuttava merkki. Käytännön tarkoitus oli estää vainajaa palaamasta takaisin haudasta omaisia häiriköimään. Joidenkin tarinoiden mukaan karsikkopuuhun on naulattu kappale ruumisarkkua: sen nähdessään vaeltamaan lähtenyt vainaja ymmärtää olevansa kuollut ja palaa takaisin hautaansa. Karsikkopuun luona saattoväki pysähtyi ja otti viinaryypyn, pakanallisina aikoina jumalten ja kristillisenä aikana Kristuksen ja pyhimysten kunniaksi. Kyseessä oli siirtymäriitti rajalla, jonka jälkeen ihminen siirtyi maan päältä maan alle, elävien parista kuolleiden keskuuteen.
Luterilaiset papit eivät karsikkopuista ja niiden luona suoritetuista riiteistä perustaneet, vaan yrittivät estää pakanallisperäisen tavan harjoittamisen. Kansanihmiset reagoivat kiistämällä kysyttäessä puiden olemassaolon mutta harjoittamalla tapaa edelleen salassa. Erityisen ankarasti kirkko suhtautui talojen pihoilla kasvaviin uhripuihin, joiden luona haettiin yhteyttä kuolleisiin esi-isiin ja joskus jopa annettiin heille ruokauhreja. Vuoden 1682 kirkkolaissa puut määrättiin kaadettaviksi ja kaatamisesta kieltäytyneille langetettiin sakko- ja vankeusrangaistuksia. Silti tämäkin tapa jatkoi sinnittelyään, ja puille uhraamista tiedetään harjoitetun paikoin vielä 1800-luvun lopulla.
Lehikoisen kirjassaan tiheästi siteeraama uskontotieteilijä Uno Harva on eritellyt syitä vainajakultin sitkeyteen ja kirkon vihamielisyyteen sitä kohtaan. Vainajat olivat Jumalan kilpailijoita:
Varsinaisen palvonnan kohteina eivät kuitenkaan olleet kuolleet yleensä, vaan kunkin perhe- ja sukukunnan kunnioittamat vainajat, joiden työn ja toimen jatkaminen sekä toivomusten täyttäminen ovat olleet jälkeläisten pyhä velvollisuus. Tämä perinne on ollut vanhan kansan koko sosiaalisen elämän perusta. Yksilön ja suvun kaikissa vaiheissa on vainajaan vedottu. Vainajat ovat olleet moraalin vartijat, tapojen tuomarit ja järjestäytyneen yhteiskunnan ylläpitäjät. Tässä suhteessa ei edes yläilmojen Jumala ole voinut kilpailla manalle menneiden kanssa.
Tyyliltään toteava ja spekulointiin lankeamaton Katkera manalan kannu herättää siis vielä suuremman kysymyksen: oliko kristinuskon tulo Suomeen lähtölaukaus kehitykselle, jossa kuolleiden ja elävien maailmat erkanivat absoluuttisesti toisistaan ja kuolema retusoitiin viimein kokonaan pois arkielämästä? Tähän on mahdoton yksiselitteisesti vastata, mutta jokin tällainen kehityslinja on selvästi näkyvissä. Kristinusko korvasi konkreettisen vainajakultin abstraktimmalla uskolla yhteen jumalaan, kuolemattomaan sieluun ja viimeiseen tuomioon. Se tavallaan katkaisi elävien ja kuolleiden välisen kiinteän yhteyden asettamalla kirjoitetun pyhän sanan moraaliseksi ohjenuoraksi esi-isien tilalle ja sijoittamalla vainajan elävien tavoittamattomiin aikojen loppuun saakka. Se siirsi kuolleet fyysisestikin kauemmas elävistä hautaamalla heidät tarkoin määrättyihin paikkoihin kirkkomaalle tai kirkkorakennuksen kivilattian alle.
Toisaalta kristinusko ei missään vaiheessa kyennyt viemään projektiaan loppuun saakka, vaan se joutui paitsi tekemään lukuisia kompromisseja vanhemman maailmankuvan ja tapakulttuurin kanssa, myös sisällyttämään joitakin niiden aineksia omiin käytäntöihinsä. Lisäksi suuri osa kirkon käyttämästä kuvastosta ja symboliikasta toimi jatkuvana muistutuksena kuolemasta ja kuolleista, ja kirkon hautajaisrituaalit sulkivat piiriinsä koko yhteisön. Radikaali ero elävien ja kuolleiden maailmojen välillä astui voimaan vasta tieteellisen maailmankuvan ja sen käytännön sovellusten välillä – teollistumisen, kaupungistumisen, hygieniasäädösten ja nykyaikaisen terveydenhoidon myötä. Kahdesta rinnakkain eläneestä kuoleman kulttuurista on 1900-luvun aikana siirrytty kolmanteen, joka perustuu kuoleman yhä tarkemmalle rajaamiselle ammatti-ihmisten hoidettavaksi näkymättömäksi erikoisalaksi.
