sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Kuluneen vuoden kohokohdat




Vuotta 2017 on vielä hetki jäljellä, joten nyt on aika luetteloida kuluneena vuonna ilmestyneet kulttuuriartefaktit, joilla on ollut itselleni jotakin erityistä merkitystä. En välttämättä ole oikea henkilö tekemään tällaisia listoja, koska en mitenkään aktiivisesti perehdy uutuuksiin. Varsinkin kirjallisuudessa jokin vielä lukematon klassikko menee helposti tärkeysjärjestyksessä kiinnostavan uutuusteoksen ohi. Kattava listani ei siis millään muotoa ole, mutta helpottaa itseäni jäsentämään mennyttä vuotta ja antaa toivoakseni joitakin virikkeitä lukijoille. Näiden myötä toivotan hyvää ja onnellista uutta vuotta.


Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda. Odotettu elämäkertateos palkittiin syystä. Omassa arvostelussani kirjoitin: "Kylänpään kirjoittama elämäkerta on erinomainen teos. Se kunnioittaa muttei kaunistele kohdettaan ja tuo Linkolan esiin juuri sellaisena kuin hän on kiinnostavin ja mahdottomin hyväksyä: kokonaisena. Paitsi yhden ihmisen elämäkerta, kirja on arvokas kappale suomalaista kulttuurihistoriaa 1930-luvulta nykypäivään, enkä keksikään siitä oikeastaan muuta moitteen aihetta kuin henkilöhakemiston puuttuminen. Linkolan ystävien ja tuttavien määrä on valtava, ja heidän joukossaan on lukemattomia kulttuurin ja politiikan merkkihenkilöitä, joihin liittyviin kohtiin olisi huomattavasti helpompaa palata hakemiston tuella."


Heikki Willamo: Myyttinen matka. Linkolasta on kätevä siirtyä Willamoon, koska hän on kalastaja-filosofin omia suosikkeja luonto- ja eräkirjailijana. "Myyttinen matka" -näyttely jäi kesällä valitettavasti näkemättä, mutta siinä missä parhaatkin näyttelyt tarjoavat enimmäkseen vaikutelmia, näyttelykirjat tarjoavat mahdollisuuden perinpohjaisempaan tutkiskeluun. Willamo on kirjaa ja näyttelyä varten tutkinut luola- ja kalliomaalauksia pitkin Eurooppaa, ja kokonaisuus jäljittää ihmisen ja eläinkunnan välistä sellaisena kuin se myyteissä ja varhaisissa kuvallisissa esityksissä ilmenee. Willamo on kuvissa tavoitellut eläinten näkemistä esihistoriallisten ihmisten tavoin, pitkällä valotusajalla ja vastaavilla tekniikoilla ylitetään tyypillisen realistisen luontokuvan taso. Mielestäni yksi parhaista kotimaisista taidekirjoista aikoihin, käsittelytapa tuo mieleen Werner Herzogin dokumentin "Cave of Forgotten Dreams". Tekstistä sopii siteerattavaksi tämä pätkä: "Selitykset tulevat ja menevät - uusia keksitään ja entisiä hylätään. Yhden asian kuvat minulle kuitenkin viestivät, ja se on tekijöiden suuri kiinnostus sekä yhteys kuvaamiinsa eläimiin. Niitä metsästettiin, se oli elämän edellytys, mutta niiden ja niiden suojelushenkien kanssa oli oltava hyvissä väleissä. Kaiken piti sujua oikein, riiteissä toistettiin ensimmäisen metsästyksen kaavaa. Tällaiseksi olivat jumalat maailman luoneet ja tällaisena sen tuli jatkuman."


Teemu Keskisarjan haastattelu. Imagessa 14.12. ilmestyneen henkilöhaastattelun voi lukea täältä. Arvostan keskisarjaa terävänä ja ihailtavan sanavalmiina miehenä, vaikken täysin jaakaan hänen internetvihamielisyyttään. Tämä Keskisarjan kommentti kuvaa jäännöksettömästi omaakin elämänasennettani: "En mä suhtaudu mihinkään kriittisesti. Suhtaudun joko vihamielisesti, lämpimästi tai sitten halveksivasti."


Christopher Nolan: Dunkirk. Minua sapettaa, että tämän jälkeen lehtiartikkeleissakin on usein puhuttu "Dunkirkin taistelusta", vaikka paikan nimi on sekä ranskaksi että suomeksi Dunkerque. Joka tapauksessa elokuva on erittäin hyvä. Se edustaa sellaista tarkkaa ja täsmällistä sotajännäriä, jota ei tarvitse tehostaa suolenpätkillä ja irtoraajoilla. Selittävät pohdiskelut on jätetty kokonaan pois, dialogi on niukkaa, ja lisäksi henkilöhahmojen taustoista ei kerrota oikeastaan mitään, vaan he paljastavat luonteensa toiminnallaan. "Dunkirk" on yksilöitä ja heidän pulmiaan suurempi elokuva, siis historiallinen spektaakkeli mutta ilman lajityypille tavanomaisia rasitteita kuten mahtipontisuutta, kitschmäisiä tietokonetehosteita ja ylipitkää kestoa.


Darren Aronofsky: Mother! Aronofskyn uutuus antaa aluksi ymmärtää olevansa Rosemaryn painajaisen tai Inhon kaltainen psykologinen kuvaus päähenkilönsä vajoamisesta vainoharhaan ja hulluuteen, mutta nakkaa sitten menemään psykologisen ja kaiken muunkin realismin ja muuttuu moneen suuntaan avautuvaksi allegoriaksi. Kauhuelokuvan harrastajien piirissä "Mother!" synnytti hyvin ennalta-arvattavan keskustelun, jollaista on viime vuosina käyty esim. Nicolas Winding Refnin "Neon Demonin" ja joidenkin Kiyoshi Kurosawan filmien kohdalla. Etenkin amerikkalaisella yleisöllä on tapana nillittää, että "ei tämä ole kauhuelokuva" jos siitä puuttuvat jotkut ilmeisimmät genreainekset. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos elokuvassa ei ole naamareita, verta ja jo mekaaniseksi muuttuneita säikyttelykikkoja, se ei ole "oikea kauhuelokuva". Tällainen on vähä-älyisintä kuviteltavissa olevaa kritiikkiä, ja ikävintä on että se estää kauhuelokuvan kehitystä taiteenlajina. Kuinka joku ylipäätään viitsii mennä katsomaan kauhuelokuvaa, jos odottaa näkevänsä jotain tuttua ja turvallista? Asiaan liittyen, minulta valmistuu loppuvuoden aikana kauhuelokuvaa ja -kirjallisuutta käsittelevä esseekokoelma. Se sisältää kirjoituksen nimeltä "Mikä kauhua vaivaa?", jossa nämä genrepuristit saavat ansionsa mukaan.


Morrissey: Low In High School. Parin jokseenkin harhailevan albumin jälkeen Manchesterin suuri poika on julkaissut parhaan levykokonaisuutensa sitten vuoden 2004 "You Are The Quarryn". Levyn myötä alkoi osa vanhasta fanikunnasta puhumaan Morrisseyn lopullisesta vajoamisesta epäkiinnostavuuden suohon, mutta todellisuudessa 2010-luvun Morrissey on koko tämänhetkisen populaarimusiikin kirkkaimpia valonlähteitä. Hän on imagoltaan eräänlainen terveempi työväensankari, mutta hänestä löytyy myös äkkiväärän elitistinen puoli. Lisäksi hän on hirveä narsisti, primadonna ja öykkäri, mutta sellainen oikean tähden täytyykin olla.


The Sisters of Mercy: Some Girls Wander By Mistake 2-lp+2-12 Limited Edition. Tämä ei ole oikea uutuus vaan uudelleenjulkaisu, mutta kuuluu listalle yhtenä vuoden kulttuuriteoista. Sistersin paras kokoelma sisältää alkuvuosien tuotannon, jota on vaikea yksittäisinä EP-julkaisuina löytää. Täydellisen alavireistä musiikkia varsinkin vuoden viimeisiin päiviin, jolloin koko vuoden rasitukset kaatuvat kerralla päälle kiireen tuottaman adrenaliinin poistuttua verestä. Kuten eräs tuttava totesi: "Sisters of Mercyä kuuntelevat ihmiset ovat muita parempia."