lauantai 13. tammikuuta 2018

Kesyttömyyden mahdollisuus























Sarastuksessa alkoi syksyllä 2016 ilmestyä ”jatkokertomuksena” Ernst Jüngerin pitkä essee Taistelu sisäisenä kokemuksena (Der Kampf als inneres Erlebnis, 1922). Käännös kattaa kaikkiaan neljätoista osaa, joista viimeinen ilmestyi aivan äskettäin. Suomentaja Olli Virtanen teki kovan ja huolellisen työn, mistä hänelle kiitos ja kumarrus. Kaikkiin aiempiin osiin löytyy linkit viimeisen osan ingressikappaleesta, ja oheislukemiseksi on linkattu Heikki Länsisalon essee ”Ernst Jünger – kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka toimii hyvänä johdantona Jüngerin henkilökuvaan ja tuotantoon.

Jünger on ollut minulle tärkeä kirjailija jo pitkään, eikä vähiten henkilöhistoriansa takia. Jos pitäisi nimetä yksi kirjailija, jossa 1900-luku äärimmäisyyksineen ja ristiriitoineen ruumiillistuu, nimeäisin luultavasti 102-vuotiaaksi eläneen Jüngerin. Kuka muu on elämänsä aikana ollut sekä Sommen taistelussa että LSD-tripillä ja nähnyt Halleyn komeetan kaksi kertaa? Kuka muu on tuntenut yhtä kattavan joukon aikansa valovoimaisimpia persoonallisuuksia Goebbelsista Picassoon ja harmitellut vanhoilla päivillään haastattelussa, ettei saanut koskaan tutustua kehenkään oikeasti kiinnostavaan ihmiseen, sellaiseen kuin Michelangelo tai Da Vinci?

Parhaiten Jünger tietenkin muistetaan ensimmäisen maailmansodan sotasankarina, jolle myönnettiin Pour le Mérite ja joka kirjoitti Teräsmyrskyssä. Kuva on yksipuolinen, sillä hän kirjoitti ja julkaisi kuolemaansa saakka ja hänen 22-osaiset kootut teoksensa sisältävät mitä moninaisinta materiaalia. Sellaiset romaanit kuin Besuch auf Godenholm (”Vierailu Godenholmissa”, 1952) ja Gläserne Bienen (”Lasimehiläiset”, 1957) tekivät hänestä maagisen realismin edelläkävijän. Jüngerin tuotannon ihailijoihin kuuluivat muiden muassa Helmut Kohl ja François Mitterrand.

Mutta sitä ei voi kiistää, että maailmansota oli Jüngerin koko elämälle ja uralle suuntaa-antava kokemus. Eikä liioin sitä, että Teräsmyrskyssä on yksi parhaista omakohtaisista sotakuvauksista, omasta mielestäni paras ainakin ensimmäistä maailmansotaa koskevista. Taistelu sisäisenä kokemuksena on käytännössä Teräsmyrskyn esseistinen jatko-osa. Siinä Jünger erittelee tarkemmin niitä kokemuksia, jotka hän muistelmateoksessaan kylmästi raportoi. Hän panee sodassa näkemänsä ja kokemansa laajempiin raameihin, ja kertoo millaisen maailman konflikti pyyhkäisi pois ja millainen sen jälkeen kenties on odotettavissa.

Nuori Jünger nousi 1920-luvun Saksassa maineeseen taistelukentän huuruista hurmioituneena sodan kuvaajana, ja myöhemmin hänen ensimmäistä maailmansotaa käsitteleviä teoksiaan on pidetty äärimmäisenä vastakohtana Erich Maria Remarquen pasifistiselle klassikolle Länsirintamalta ei mitään uutta. Siinä missä Teräsmyrskyssä kuvasi rintamakokemusta vailla surun ja säälin tunteita, Taistelu sisäisenä kokemuksena puhkeaa välillä estottomasti ylistämään taistelua, vaaraa, urheutta ja sankarikuolemaa:


Taistelu on edelleen pyhä, se on Jumalan tuomio kahden aatteen kesken. Luontoomme kuuluu asiamme puolustaminen aina vain lujemmin, ja näin taistelu on viimeinen neuvomme ja vain se, minkä puolesta on taisteltu, on oikeata omaisuutta. Yksikään hedelmämme ei kypsy, jos se ei ole joutunut kestämään rautamyrskyä, ja myös parhaan ja kauneimman puolesta pitää ensin taistella.


Jünger ilmaisee halveksuntansa pasifisteja kohtaan, joiden hän näkee edustavan kahta erilaista tyyppiä. Yksi on edistysmielinen idealisti, joka ”uskoo, että aseiden kalistessa rakennustyö seisoo, eikä tornimme kohoa kohti taivaita. Siksi hän haraa veriaaltoja vastaan ja joutuu niiden rusentamaksi.” Toinen pitää omaa henkeään kaikkein pyhimpänä ja ”osaa verhota heikkoutensa lukemattomiin kauniisiin kaapuihin”. Sotaa analysoidessaan Jünger ei ole lainkaan kiinnostunut sen taloudellisista tai poliittisista syistä: hänelle se on kuin luonnonvoima, ja hän kuvaa sitä kuin intomielinen eräretkeilijä myrskyä, jonka keskelle on joutunut. Sotaa ei ole kukaan suunnitellut, eikä sen kulkua voi ohjata. Sitä on uskallettava katsoa silmästä silmään ja yritettävä ymmärtää sen olemusta, sillä muuten jää oppimatta jotakin olennaista niin omasta yksilöllisyydestä, ihmisestä yleensä kuin inhimillisestä sivilisaatiosta.

Tässä kohtaa jaan pasifistisen vakaumuksen: ennen kaikkea muuta olemme ihmisiä, ja se yhdistää meitä. Mutta juuri siksi, että olemme ihmisiä, on aina uudestaan tuleva se hetki, jolloin meidän on käytävä toistemme kimppuun. Taistelun syyt ja keinot muuttuvat, mutta taistelu itse on ennalta määrätty elämänmuoto, se on aina pysynyt muuttumattomana.


Jüngerin arvostelijat ovat pitäneet hänen sotakuvauksiaan pelkän brutaalin militarismin ja kiväärinpiipusta kasvavan etiikan ilmentyminä. Mutta Taistelu sisäisenä kokemuksena on kaukana oman aikansa romanttis-ihanteellisesta kirjallisuudesta, jossa nuorukaiset kaatuvat kansallislaulun sanat huulillaan. Yhtä kaukana se on kolmannen valtakunnan aikaisesta sotakirjallisuudesta, jossa sota oli koko kansan ylevöitetty ideologinen ponnistus. Jünger kuvaa kainostelematta sotilaiden karkeita tapoja, irvokkaita sirpalevammoja, mätäneviä ruumiita, kalvavaa pelkoa ja lamauttavaa kauhua, rintamamiehen arjen kaikkinaista kurjuutta ja likaisuutta. Hän ei etsi tälle kaikelle oikeutusta, vaan pitää sitä ihmisluonnon erottamattomana osana, jonka kanssa on elettävä. Jos väittää rakastavansa elämää, on rakastettava sitä myös sen tulisessa, verisessä ja saastaisessa muodossa. Jünger on esteetikko, joka vain sattuu olemaan kiinnostunut tykkitulen jylinästä, valoammusten kylmästä hehkusta ja vatsaan uppoavista pistimistä. Hänen sotakuvaustensa estoton, vastaansanomaton aistimellisuus erottaa ne militaristisesta paatoksesta ja Erich Maria Remarquen naiiveista ja ikävistä tendenssiromaaneista.


Tanner tärisee, kaasujen ja mätänemisen kyllästämät tuulahdukset iskevät vasten kasvojamme terävinä, raskaina aaltoina. Maakokkareet humahtelevat kumeasti tömähtäen kypärille, irtonaista ainesta lentelee varusteita vasten. Välillä kuulee aivan selvästi, miten rautakimpale iskeytyy pehmeään ihmislihaan. Jaloissamme ja solatien reunoilla makaa kuolleita; he ovat pitkien kuukausien vaatima tietulli, nuo aavemaiset vahanuket kalpeassa valossa, raajat omituisesti harallaan. Jonkun maassa makaavan rintakehä murtuu saappaani alle kuin kuiva oksa. Vaikutelmat pommittavat aivoja lakkaamatta, ne ovat kuin sinertäviä, humahtavia miekansivalluksia, kuin hehkuvia vasaraniskuja. Tässä aistihavaintojen tulvassa pelkoa tuskin pystyy enää tuntemaan, mutta se, minkä havaitsee, koreilee hirvittävän unen aavemaisissa väreissä.

Taistelu sisäisenä kokemuksena ei lietso vihaa vihollista kohtaan eikä halveksi tätä. Jünger tuntuu pikemminkin arvostavan vastustajiaan: hän viittailee toistuvasti ranskalaiseen ja englantilaiseen kirjallisuuteen (maatessaan sodan viimeisinä viikkoina keuhkoon haavoittuneena sairaalassa hänellä oli lukemisena Laurence Sternen Tristram Shandy) ja suhtautuu myötätuntoisesti kaatuneisiin ja haavoittuneisiin vihollisiin. Vihollisen demonisointi kuuluu hänen mielestään poliitikoille ja rintaman takana lymyileville porvareille, jotka eivät ole sotaa kokeneet eivätkä siitä mitään ymmärrä. Parhaiten vieraiden kansojen edustajia ymmärtää se, joka on joutunut taistelemaan heitä vastaan: ”Emmekö me pysyttäneet ristejä myös vihollisen haudoille? Säädyllisimpiä olimme aina me, jotka päivä toisensa jälkeen yhä uudestaan kastoimme kätemme vereen.”

Jünger kertoo tapauksesta, jossa kaatosateen aiheuttama tulva ajaa sotilaat molemmilla puolilla rintamaa ulos korsuistaan ja juoksuhaudoistaan. Alkuhämmennyksen jälkeen saksalaiset ja britit alkavat seurustella keskenään ja vaihtaa tavaroita. Tämä esitetään yhtä luonnollisena tapahtumana kuin sekin, että heti auringon tullessa esiin pilvivallin takaa konekiväärituli lyö veljeilevät joukot hajalle ja miehet säntäävät takaisin omille puolilleen. Kaikkein perustavimpana yhdistävänä voimana Jünger kuitenkin pitää itse taistelun kiihkoa:


Ennen taistelua heidän juoksuhautansa ovat tulvillaan innostuneita miehiä, ja kun he näkevät meidän järjestävän rivejämme hyökkäykseen, he valmistautuvat painiotteluun juoksuhaudan pätkistä, metsäkaistaleista ja kylien laitamista. Mutta kun iskemme toistemme kimppuun tulen ja savun pilvessä, silloin meistä tulee yksi, silloin olemme saman voiman kaksi puolta yhdeksi ruumiiksi sulautuneena.


Ambivalenssi ”yhdeksi ruumiiksi sulautumisen” ja yksilöllisen kilvoittelun välillä leimaa muutenkin Jüngerin suhtautumista omaan sotakokemukseensa. Yhtäältä hän ymmärtää ja hyväksyy sen, että materiaalitaistelu on vienyt merkityksen ritarillisuudelta ja yksilösankaruudelta, tehnyt elämästä ja kuolemasta sattumanvaraista ja muuttanut sotajoukot orgaanisiksi koneiksi. Tekniikan astuessa taistelukentälle ihmisen osuus hälvenee melkein olemattomiin: ”Kone on kansan teräkseen valettu äly. Se tuhatkertaistaa yksilön voimat ja vasta se lyö taistelijoihimme heidän hirvittävän leimansa.” Kuitenkin Jünger ihailee ”palkkasoturiksi” kutsumaansa ihmistyyppiä, joka sotii omasta tahdostaan ja jolle taistelu on hänen omin elementtinsä. Palkkasoturi on täydellinen vastakohta porvarillisen massayhteiskunnan ihmiselle, joka rakastaa mukavuutta ja järjestystä ja tarttuu aseeseen vain velvollisuudentunnosta. Jüngerille hän on yksilösankari yksilöllisyyden kadottaneella aikakaudella, ihminen joka ”hyväksyy itsensä ja vihollisensa” ja ”elää kokonaisuudessa ja osissa samanaikaisesti.” Myyttisen palkkasoturin hahmo on ainoa, joka voi paljastaa modernin sodan kasvottoman koneiston pelkäksi kulissiksi, joka saa merkityksensä vasta yksilöllisestä uhreudesta.

Jünger on esseessään italialaisten futuristien sukulaissielu, joka humaltuu teknologiasta ja väkivallasta. Läpikotaisin materialistisen aikakauden lapsena hänet on ”vedetty tähän sotaan kylmänä, varhaiskypsänä suurkaupunkilaisena, jonka aivot ovat luonnontieteiden ja modernin kirjallisuuden parissa askarrellessaan hioutuneet veitsenteräviksi.” Sota on irrationaalinen voima, joka on vienyt häneltä kaikki aikaisemmat varmuudet ja osoittanut, että ainoastaan eloonjäämiskamppailu kaikkia todennäköisyyksiä vastaan on merkityksellistä. Nämä mietteet ovat linjassa Jüngerin sodanjälkeisen radikaalin ja antidemokraattisen nationalismin kanssa: hän piti sotakokemuksensa oikein ymmärtäneitä valaistuneina ja katsoi, että näistä valaistuneista – millä puolilla he sitten taistelivatkaan – pitäisi tulla uuden Euroopan hallitseva eliitti. Sodanjälkeinen, jälleenrakennusta odottava ja nopeasti teollistuva maailma odotti heidän kaltaisiaan epäsentimentaalisia, kurinalaisia ja uuteen tekniikkaan tottuneita miehiä:


Katoavan aikakauden helottava iltarusko on samalla aamunkoitto, joka ennustaa uusia, kovempia taisteluita. Kaukana rintaman takana odottavat valtavat kaupungit, koneiden paljous, valtakunnat, joiden sisäiset rakenteet myrsky repii hajalle. Ne odottavat uutta ihmistä, pelottomampaa, taisteluun tottunutta, kursailematonta itseään ja muita kohtaan. Tämä sota ei ole väkivallan loppu, vaan sen alkusoitto. Se on paja, jossa maailmalle taotaan uudet rajat ja uudet yhteisöt. Uusi luomuksemme pitää täyttää verellä, ja valtaan tartutaan lujalla otteella. Sota on suuri koulu, ja uusi ihminen on oleva juuri meidän kaltaisemme.


Kuitenkin Jünger oli aina liian skeptinen ihastuakseen varauksettomasti koneiden aikakauteen. Toisin kuin futuristit, hän pysytteli syrjässä poliittisista joukkoliikkeistä – varsinkin kansallissosialismia hän piti omien ihanteittensa tuhoisana vääristymänä. Taistelu sisäisenä kokemuksena suhtautuu moderniin teknologiaan ja massatuotannon aikaansaamaan yhdenmukaisuuteen ajoittain intomielisesti, sillä sodankäynnin palvelukseen valjastettuina nämä voimat pakottavat pintaan modernin ihmisen sisimmän, joka on raadollisuudessaankin puhdas. Teollisen teräsmyrskyn keskellä jotkut ihmiset myös kykenevät poikkeukselliseen itsensä unohtavaan urheuteen, joka ylittää taloudellis-biologisen hyötyajattelun. 20-luvun kirjoituksissaan Jünger etsi ihmistä, joka kykenisi kohtaamaan teknologian luonnonvoiman kaltaisena mahtina joutumatta sen orjaksi. Toisen maailmansodan aikaisissa ja sen jälkeisissä kirjoituksissa Jüngerin näkemys tekniikasta muuttui pessimistisemmäksi, mihin epäilemättä vaikuttivat siviilien teolliset joukkotuhot niin keskitysleireissä kuin suurkaupunkien aluepommituksissa. Hän alkoi nähdä modernin teknologian mahtina, joka eristää ihmisen luonnosta ja tiettyyn pisteeseen saakka suojeleekin häntä, mutta samalla väistämättä orjuuttaa hänet ja muovaa hänen käyttäytymisensä ennalta-arvattavaksi sosiaalisen pysyvyyden nimissä. Pikkuporvari voittaa, työläisestä tulee pikkuporvarin kevytversio eikä ikiaikaiselle palkkasoturin arkkityypille enää jää tilaa. Jüngerille, joka ihaili sekä lempeää että tuhoavaa luontoa, tällainen kesyyntyminen oli kauhistus.

Taistelu sisäisenä kokemuksena esittelee kuitenkin varhaisemman Jüngerin, joka näki alkavassa vuosisadassa kesyttömyyden mahdollisuuden ja jolle syöksyminen karrelle palaneeseen painajaismaisemaan avasi kirkkaan näkymän inhimilliseen sivilisaatioon. Kuten monelle hänen sukupolvensa edustajalle, Jüngerille maailmansodasta tuli aikuisiän ydinkokemus, joka kulki mukana koko loppuelämän. Hänen tapauksessaan myös fyysisesti: vielä vanhoilla päivillään Jünger joutui matkustellessaan vaikeuksiin, kun hänen kehonsa sisälle koteloituneet kranaatinsirpaleet saivat lentokenttien metallinpaljastimet hälyttämään. Jüngerin ydinnäkemykset muotoutuivat tuossa kokemuksessa, ja vaikka hän elämänsä varrella muutti mieltään monestakin asiasta, hän ei katunut eikä perunut mitään sodasta kirjoittamaansa.


Kaikki tavoitteet ovat katoavaisia, vain liike on ikuista, ja se tuottaa lakkaamatta ihastuttavia ja armottomia näytelmiä. Kyky uppoutua jaloon tarkoituksettomuuteensa niin kuin taideteokseen tai tähtitaivaaseen on vain harvoille suotu taito. Mutta se, joka on tuntenut tässä sodassa vain sen kielteiset puolet, vain oman kärsimyksensä, eikä myönteistä ulottuvuutta, korkeampaa innoitusta, on kokenut sodan orjana. Sille sota on ollut vain ulkoinen, ei sisäinen kokemus.