perjantai 2. maaliskuuta 2018

Medusan kasvot (luettelointia)



Uusi kirjani, kauhua ja kauhufiktiota käsittelevä esseekokoelma Medusan kasvot ilmestyy Hexen Pressiltä huhtikuun puolivälin tienoilla. Kirja on taittovaiheessa, ja voisin nyt paljastaa jotakin sen sisällöstä. Seuraavassa sisällysluettelo, jossa on lyhyet luonnehdinnat kolmeen osioon jakaantuvan kirjan kustakin esseestä.


Osa I

Mitä kauhu on?
Pitkähkö johdantoessee siitä, millaisia elementtejä kauhufiktio sisältää ja millaisiin tarpeisiin se kenties vastaa. Luvun alkuosa on julkaistu tässä blogissa viime vuoden lopulla.

Mikä kauhua vaivaa?
Poleemisempi kirjoitus, jossa pohdin kauhuelokuvan pitkään jatkunutta alennustilaa. Lopussa tutkaillaan, ovatko tietyt viime vuosina ilmestyneet elokuvat kenties merkkejä uudesta elpymisestä.

Osa II

Pimeän kuva
Thomas Ligottin maailmankuvan ja metodien tarkastelua muutaman novellin analyysin avulla.

Kansa ja kauhu
Folkloristiset ja ”kansallisromanttiset” ainekset 60-70-lukujen taitteen brittikauhuelokuvassa. Keskipisteessä etenkin pakanuuden, kristinuskon ja tieteellisen rationaalisuuden ristiveto kyseisissä teoksissa. Esseen suppeampi versio on ilmestynyt Sarastuksessa viime vuonna.

Puritaanin painajainen
Esseessä tarkastellaan amerikkalaisen gotiikan perinnettä ja Robert Eggersin elokuvaa The Witch sen tuoreena ilmentymänä.

Liikkeen ja ajan demonit
Tässä käsittelen puolalaista Stefan Grabinskia, suomessa lähes tuntematonta 1900-luvun alun novellistia, erityisesti moderneista ilmiöistä aiheensa ottaneena kauhukirjailijana.

Vallankumous sukupuolitautina
David Cronenbergin ensimmäinen pitkä elokuva Shivers allegoriana seksuaalisesta vallankumouksesta tai oikeastaan mistä tahansa vakiintuneen järjestyksen kumoavasta mullistuksesta.

Erilainen nuori
Pohdintoja sarjamurhaajagenrestä yleisemmin ja Derf Backderfin sarjakuvaromaanista My Friend Dahmer erityisesti.

Maailmanlopun muunnelmia
John Carpenterin elokuvat The Thing, Pimeyden valtias ja In the Mouth of Madness muodostavat temaattisen kokonaisuuden, jota ohjaaja itse on nimittänyt ”apokalyptiseksi trilogiaksi”. Suurennuslasin alla trilogian käsittelemät filosofiset kysymykset vapaasta tahdosta, persoonallisuudesta, tieteellisestä tiedosta ym.

Esimerkillinen elämänkielto
H. P. Lovecraftin ja Michel Houellebecqin tuotannon vertailua. Suppeampi versio esseestä on ilmestynyt kokoomateoksessa Mitä Houellebecq tarkoittaa? (Savukeidas, 2010).

Osa III

Tämä osa sisältää omat käännökseni H. P. Lovecraftin novelleista ”Dagon” ja ”Erich Zannin musiikki”, sekä niihin liittyvän lyhyen johdannon.


Koska olen mieltynyt listojen ja luetteloiden tekemiseen, voisin tässä yhteydessä tehdä myös listan tulevan kirjani aihepiirin tiimoilta. Seuraavassa siis kymmenen suosikkikauhuelokuvaani ja lyhyet luonnehdinnat kustakin niistä. Elokuvat eivät numeroinnista huolimatta ole varsinaisessa paremmuusjärjestyksessä, vaan pikemminkin mieleentulojärjestyksessä.


1. Alien (Ridley Scott, 1979)
Lavastajat ja kuvausryhmä onnistuivat nykynäkökulmasta alkeellisella tekniikalla tekemään avaruusaluksesta surrealistisen kummitusjunan, jossa avuttomat matkustajat joutuvat yksi kerrallaan väijyksistä iskevän, iljettävän epämääräisen kummajaisen uhriksi. Ohjaaja itse sanoi, ettei elokuvassa ole mitään sanomaa tai kätkettyä merkitystä, vaan sen ainoa tehtävä on herättää kauhua. Hän lienee oikeassa, mutta juuri tietyn läpitunkemattomuutensa takia Alien sekä mahdollistaa lukemattomat tulkinnat että onnistuu pakenemaan niitä kaikkia.

2. Pirulliset (H.-G. Clouzot, 1955)
Clouzot'n elokuva sisältää yhden kaikkien aikojen pelottavimmista loppuhuipentumista, mutta tehokkainta siinä on mysteerin ilmapiiri, joka osoittautuu piinallisemmaksi kuin pahat teot ja niiden aiheuttama syyllisyys. Puhumattakaan tarinan lähes sadistisesta maailmankuvasta, jossa ihmissuhteet esitetään saalistuksena.

3. Hohto (Stanley Kubrick, 1980)
Kubrickin älyllinen ja etäännyttävä ohjaustyyli ei välttämättä ole parhaimmillaan kauhuelokuvan alueella, jossa tärkeää on katsojan pitäminen lujasti otteessa. Silti hän onnistui tekemään ainoasta kauhuelokuvastaan hätkähdyttävän visuaalisen tripin, jossa jokainen kuva on niin uhkaavan latautunut, että teokselle on lajityypin parista vaikea löytää vertailukohtia.

4. Onibaba (Kaneto Shindo, 1964)
Kansantarinaan perustuva japanilaiselokuva sisältää paljon samoja aineksia kuin myöhemmin ”folk horrorina” tunnettu tyylisuunta. Jäätävän monokromaattinen mustavalkokuva ja tuulessa levottomasti rahiseva heinikko tekevät tästä luihin ja ytimiin menevän kokemuksen.

5. The Thing (John Carpenter, 1982)
Avaruusolentoelokuvien huipputeos Alienin ohella. Elokuva tuli kuuluisaksi tehosteistaan, mutta sen kova ydin on suljetun tilan paranoia sekä hirviön jäsentymättömyys. Henkilöihin kohdistuva uhka ei rajoitu mihinkään tiettyyn fyysiseen muotoon, vaan kohdistuu ihmisen yksilöllisyyteen sinänsä.

6. Teksasin moottorisahamurhat (Tobe Hooper, 1974)
Avantgarde kohtaa kauhuelokuvan tavalla, josta nykyisillä independent-ohjaajilla olisi paljon opittavaa. Tobe Hooper haki innoituksensa eurooppalaisesta taide-elokuvasta, mikä on hyvä osoitus siitä, että hyvää kauhua tehdäkseen kannattaa katsoa muutakin kuin kauhuelokuvia. Painajaismaisuutta ei luo niinkään väkivalta, joka tapahtuu suurimmaksi osaksi kuvan ulkopuolella, vaan kieppuva kamera, vatsaa vääntävät lähiotokset ja hahmojen perinpohjainen irvokkuus.

7. Kadonnut (George Sluizer, 1988)
Elokuva sisältää vahvan tunnun kaikenkattavasta pahantahtoisesta suunnitelmasta ja tapahtumien kohtalonomaisesta väistämättömyydestä, vaikkei missään vaiheessa edes viittaa yliluonnolliseen. Ansaitsee kunniamaininnan elokuvahistorian luultavasti musertavimmasta loppuratkaisusta. Valitettavasti ohjaaja meni tekemään tästä myös kelvottoman Hollywood-version, jota kenenkään ei missään nimessä pidä erehtyä katsomaan.

8. Inho (Roman Polanski, 1965)
Seksuaalisuudesta nouseva kauhu on iänikuinen aihe, mutta sitä on harvoin käsitelty yhtä häikäilemättömästi. Psykologisen kauhuelokuvan yhdistäminen ekspressionistiseen tyyliin tekee elokuvasta ikään kuin yhtenäisen pitkän hallusinaation, ja harva ohjaaja kykenee luomaan näin vääntyneen maailman yhdessä näkökulmassa pysytellen. Kylmä blondi Catherine Deneuve on täydellinen valinta pääosaan. Hänen katseensa näyttää koko ajan samalta kuin Psykon Janet Leighin lasittunut katse suihkukohtauksen lopussa.

9. Carnival of Souls (Herk Harvey, 1962)
Ranskan uudesta aallosta vaikutteita ottanut halpatuotantoklassikko on oppikirjaesimerkki siitä, mitä jokainen kunnon kauhuelokuva tekee: saa maailman näyttämään läpikotaisin vieraalta silloinkin, kun se on päällisin puolin entisensä. Avoimesti outo ja yliluonnollinen on rajattu yhteen paikkaan, hylättyyn tanssisalonkiin, mutta jotakin siitä vuotaa kaikkialle muuallekin ja tekee koko miljööstä vaikeasti määriteltävällä tavalla vinksahtaneen. Avoimeksi jää, tapahtuuko elokuva todellisuudessa, päähenkilön mielessä vai jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Efekti on luotu taidokkaasti musiikin ja perspektiivinvaihdosten avulla.

10. Videodrome (David Cronenberg, 1983)
Aikaansa edellä oleva elokuva, joka tuntuu yhä tuoreelta niin sisällöltään kuin tyyliltään. Cronenberg rikkoo järjestelmällisesti sitä kauhuelokuvan usein paikkansapitävää perussääntöä, että tehokkainta on se mitä ei näytetä. Hän pyrkii näyttämään asioita joita on mahdoton kuvitella, ja Videodromessa hän pääsi toteuttamaan visioitaan esteittä.