keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Espanjalainen Meursault?























Nobel-palkittu Camilo José Cela kirjoitti esikoisromaaninsa Pascual Duarten perhe vuoden 1960 laitoksen alkuun: ”Omistan tämän laitoksen vihollisilleni, jotka ovat minua urallani suuresti auttaneet.”

Vihollisia ei Celalta Espanjan kirjallisuusmaailmassa puuttunut, ja muutenkin hänellä oli ilmiömäinen kyky aiheuttaa skandaaleja, pahennusta ja kiistoja. Häntä on uransa aikana syytetty muun muassa plagioinnista ja haamukirjoittajien käytöstä, itse hän puolestaan piti useimpia kollegoitaan typerinä ja keskinkertaisina. Espanjan tärkeintä kirjallisuuspalkintoa eli Cervantes-palkintoa hän luonnehti ”paskalla voidelluksi” ("cubierto de mierda"), mutta sai ja vastaanotti sen itsekin vuonna 1995. Hän järkytti suurta yleisöä julkaisemalla Salaisen sanakirjan ("Diccionario secreto", 1969-71), joka koostui törkeyksistä ja rienauksista, joita ei virallisessa kielenkäytössä näe mutta joita espanjalaiset viljelevät arkipuheessaan. Vuonna 1998 hän aiheutti närää arvostelemalla homoseksuaalien järjestöjen näkyvää läsnäoloa García Lorcan muistotilaisuudessa: ”Minulla ei ole mitään homoja vastaan, en vain tykkää ottaa perseeseen.”

Celan katsotaan kuuluneen kirjallisuudessa niin sanottuun ”vuoden '36 sukupolveen”, joka aloitti kirjallisen uransa Espanjan sisällissodan aikana tai sen jälkimainingeissa, ja jonka tuotoksissa heijastuivat ajan aineellinen ankeus sekä eksistentialistisen filosofian vaikutteet. Sukupolvensa edustajana Cela oli äärimmäisen ristiriitainen hahmo. Sisällissodan sytyttyä 20-vuotias Cela oli paennut tasavaltalaisten alueelta ja liittynyt Francon joukkoihin. Myöhemmin hän haavoittui rintamalla ja vietti sodan loppuajan sairaalassa. Francon valtakaudella osa Celan teoksista kiellettiin Espanjassa niiden eroottisen uskaliaisuuden takia, ja hänen toimittamaansa kirjallisuuslehteä pidettiin toisinajattelun pesäkkeenä. Toisaalta näkemyksiltään oikeistolainen kirjailija pysyi hallinnolle uskollisena jopa siinä määrin, että hän työskenteli lyhyen aikaa pienlehtien sensuurista vastanneessa virastossa ja toimi salaisen poliisin tiedonantajana. Tiedonantajan toimessaan, johon hän ilmeisesti ryhtyi täysin vapaaehtoisesti, Cela raportoi vasemmistolaisista kollegoistaan ja antoi vihjeitä, kenet kirjailijoista voisi sopivilla lahjuksilla taivuttaa Francon hallinnon tukijoiksi.

Viimeksi mainitsemani seikka on tehnyt Celaan suhtautumisen itselleni vaikeaksi. Vihaan ilmiantajia ja toisia vastaan vehkeilijöitä, edustivatpa he mitä ideologiaa tahansa ja olipa heidän vaikuttimenaan vakaumus tai opportunismi. Jos olisin moralismissani johdonmukainen, minun pitäisi siis suhtautua Celaan yhtä suurella vastenmielisyydellä kuin hiljattain edesmenneeseen Matti Rossiin tai vielä valitettavasti elossa olevaan Jussi Ojajärveen. Onneksi voin aina vedota siihen, että Cela on espanjalainen – heillä on oma historiansa ja oma kirjallinen elämänsä, peskööt he siis itse oman likapyykkinsä ilman minun sekaantumistani.

Sanon onneksi, koska Celan edellä mainittu esikoisteos Pascual Duarten perhe kuuluu suosikkiromaaneihini, ja luen tuon sivumäärältään pienen teoksen uudelleen aina muutaman vuoden välein. Kirja ilmestyi vuonna 1942, ja kiellettiin alle vuoden kuluttua ilmestymisestään. Se päästettiin kuitenkin pannasta vuonna 1946 ja toimi tekijänsä ponnahduslautana maineeseen. Sitä on sanottu laajalti luetuimmaksi espanjalaiseksi romaaniksi sitten Don Quijoten, ja monet pitävät sitä parhaana Celan romaaneista.

Pascual Duarten perhe ilmestyi samana vuonna kuin Camus'n Sivullinen, johon sitä on usein verrattu. Molemmat teokset ovat muodoltaan suppeita ja yksinkertaisia, mutta sisällöltään erittäin monitulkintaisia, ja molemmat käsittelevät näennäisen järjettömiä veritekoja. Eniten yhteneväisyyksiä on kuitenkin löydetty päähenkilöistä. Celan Pascual Duarte, laitapuolenkulkija ja murhamies, on Camus'n Meursaultin tavoin yhteiskunnan silmissä ulkopuolinen, joka ei kykene sopeutumaan sen normeihin. Molempien ulkopuolisuus johtaa rikokseen, tuomioon ja teloitukseen.

Erot ovat kuitenkin merkityksellisempiä. Meursault on ulkopuolinen sisäisesti, romaanin alussa yhteiskunta ei torju häntä ja hän sopeutuu varsin hyvin alemman keskiluokan elämäntapaan ja nauttii sen tarjoamista banaaleista huveista. Meursault'n ulkopuolisuus ilmenee suhteessa kristilliseen moraalijärjestelmään tai ylipäätään mihin tahansa moraalijärjestelmään. Hän ei kykene näkemään asioita ja tekoja merkityksellisinä, ja elää eräänlaisessa loppumattomassa nykyhetkessä jossa syyn ja seurauksen, rikoksen ja rangaistuksen ideat ovat vieraita. Meursault ampuu arabin ilman millään normaalilla logiikalla käsitettävää syytä, ja hänen ankaraan rangaistukseensa johtaa pikemminkin syyllisyydentunnon puute kuin itse teko.

Pascual Duarte on puolestaan alusta lähtien sosiaalisesti ulkopuolinen, ja hänen groteski elinympäristönsä on kaukana Meursault'n hyvinkin siististä ja järjestyneestä vastaavasta. Rutiköyhään maatyöläisperheeseen syntynyt Pascual on saanut käteensä mahdollisimman huonot kortit: aineellisen kurjuuden ohella hänen vitsauksiaan ovat väkivaltainen, lopulta vesikauhuun kuoleva isä, tunteeton äiti, prostituoiduksi ryhtyvä sisar, vähämielinen pikkuveli ja lukemattomat huonon onnen raskaat kolhaisut. Lisäksi Pascual on kyllä sisäistänyt kristillisen moraalijärjestelmän, hän ei vain kykene noudattamaan sitä. Hän katuu tekojaan vaikka lankeaa vastaaviin yhä uudelleen, ja odottaessaan teloitustaan kuristusraudalla hän ripittäytyy papille.

Siinä missä Meursault on pikemminkin filosofinen käsiterakennelma kuin romaanihenkilö, Pascual on poikkeavuudestaan huolimatta henkisestikin tiukasti kiinni maassaan, yhteisössään ja sen perinteissä. Tämä tiivistyy etenkin kohtauksessa, jossa hän jättää käyttämättä tilaisuuden lähteä laivalla Amerikkaan. Pascual Duarten perhe on hyvin espanjalainen romaani: veri, kunnia, urheuden osoittamisen pakko ja syvään juurtunut uskonnollisuus ovat läsnä niin tarinassa kuin kielessä.

Pascualin veriteot eivät myöskään ole motivoimattomia. Tämä pätee jo ensimmäisenä kuvattuun väkivallantekoon, jossa hän tappaa uskollisen metsästyskoiransa: hän ei kestä eläimen katsetta, joka tuntuu hänestä syyttävältä, ja ampuu sen haulikollaan. Myöhemmätkin julmuudet laukaisee aina jokin loukkaus tai tunnekuohu. Pascualin ongelma ei ole merkityksistä tyhjentynyt maailma, vaan tunne kirouksesta: hän uskoo olevansa tuomittu väkivaltaiseen ja onnettomaan elämään. Väkivalta vetää häntä puoleensa varhaisista kokemuksista saakka:


Pahin paikka oli talli, se oli synkkä ja pimeä, ja seiniin oli piintynyt kuolleen elukan löyhkä, samanlainen kuin toukokuussa alkoi levitä jyrkänteen juurelta korppien ruoaksi joutuneista raadoista.

Kummallista kuitenkin oli että jollen minä nuorena miehenä saanut tuntea sitä hajua sieraimissani, minut valtasi melkein kuolemantuska. Muistan kun kävin kutsunnoissa provinssin pääkaupungissa. Kävelin koko kauniin päivän pahantuulisena ja nuuhkien ilmaa kuin jahtikoira. Kun laittauduin majatalossa nukkumaan, haistoin vakosamettihousujani. Veren hehku sai koko ruumiini lämpenemään. Sysäsin tyynyn syrjään ja laskin pääni mytyksi käärimilleni housuille. Nukuin sinä yönä kuin tukki.

Antisankari yrittää muuttaa elämänsä kulkua, mutta hänen ponnistuksensa valuvat tyhjiin, koska hänet on ennalta määrätty tekemään pahaa. Tässä mielessä Pascual Duarten perhe on Sivullisen suora vastakohta. Camus'n romaanissa mikään ei ole ennalta määrättyä, vaan dramaattisimmatkin käänteet ovat silkkaa sattumaa. Celan romaanissa taas ollaan puhtaan kohtalon piirissä, ainakin päähenkilön osalta. Romaanien rakennekin muodostaa selvän vastakohtaisuuden: Sivullisen alussa Meursault saa uutisen äitinsä kuolemasta, johon hän suhtautuu välinpitämättömästi, Pascual Duarten perheen lopussa Pascual surmaa äitinsä.

Oikeastaan Camus'n ja Celan romaanit lähestyvät absurdin käsitettä vastakkaisista suunnista. Maailma, jossa kaikki on ennalta määrättyä, on yhtä mieletön kuin maailma, jossa mikään ei ole. Rangaistus pahoista teoista, tapahtuipa se giljotiinilla tai garrotella, on vain merkityksetön lisä siihen veriseen kaaokseen, jollaiseksi todellisuus on paljastunut. Fatalismin oloissa kristillisyyden peruskysymykset synnistä ja syyllisyydestä ovat perin ongelmallisia, niin kristillisen tematiikan läpitunkema kuin Celan romaani onkin. Syyllisyys ja katumus ovat Pascualille lähinnä ylimääräisiä taakkoja, koska hän on kyvytön parannukseen, eivätkä ne tuo lopussakaan rauhaa, sillä epilogista käy ilmi, että pyövelin luo kävellessään Pascual on menettänyt itsehillintänsä ja joutunut musertavan kuolemankauhun valtaan. Kuvatun maailman armottomat lähtökohdat Celan päähenkilö tekee selville heti ensimmäisessä kappaleessa:


Arvoisa herra, minä en ole paha, vaikka aihetta minulta ei pahuuteen puuttuisi. Kaikki me kuolevaiset synnymme samassa asussa, mutta kasvaessamme kohtalo leikittelee muuntelemalla meitä monenlaisiksi niin kuin olisimme vahaa ja ohjaamalla meidät eri polkuja pitkin yhteen ja samaan päämäärään, kuolemaan. On ihmisiä, jotka määrätään vaeltamaan kukkien keskellä, ja ihmisiä, jotka lähetetään tarpomaan ohdakkeiden ja kaktusten yli. Edellisten katse loistaa tyynenä, ja he hymyilevät onnensa sulotuoksussa viattomien lasten ilmein, mutta jälkimmäiset kärsivät tasangon polttavasta auringosta ja vääntävät suojautuakseen kasvonsa tuikeasti rypyille kuin pedot. On aivan eri asia, kaunistaako nahkansa punavärillä ja hajuvedellä vaiko tatuoinneilla, joita kukaan ei voi enää poistaa.



Mutta Pascual Duarten perhettä saattaa sittenkin olla hedelmällisempää käsitellä ”noir-fiktiona” kuin eksistentialismina. Lainausmerkit siksi, että kirja ei millään muotoa ole genreromaani, ja sen kielellinen kompleksisuus ylittää tavanomaiset synkät rikostarinat. Mutta sen näkemys on läheistä sukua vaikkapa Jim Thompsonin nihilistisille rikosromaaneille, joissa sosiopaattisten päähenkilöiden pohjimmaiset vaikuttimet jäävät hämärän peittoon.

Noir-kirjallisuuden henkeä ennakoiden Cela kieltäytyy vastaamasta perustavimpiin kysymyksiin. Emme saa tietää, tekeekö Pascualista murhaajan hänen onneton lapsuutensa, aineellinen ja sosiaalinen näköalattomuus, geeniperimä vai jumalallinen suunnitelma. Selittämättömyyttä kirjailija vahvistaa tarinan aukoilla. Varsinainen tarina koostuu käsikirjoituksesta, jossa Pascual kertoo menneisyydestään odottaessaan kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Käsikirjoituksen liitteistä saadaan tietää, että sen loppuosa on kadonnut, ja Pascual Duarten myöhemmät vaiheet ennen kuolemanselliin joutumista jäävät käsittelemättä. Henkilön, jolle tunnustus on omistettu, Pascual on tappanut, mutta kukaan ei tiedä miksi. Liitteiden mukaan tullessaan ampumaan häneen armonlaukausta murhaaja ”puhutteli tätä Pascual-ystäväkseen ja hymyili.”

Onko Pascual Duarten perhe siis moraliteetti, klassinen tragedia, psykologinen tutkielma vai pelkästään synkkää ja häiritsevää naturalismia? Sitäkään ei voi tietää, mutta se on poikkeuksellisen väkevä romaani ja vapaa kaikesta mentaalihygieniasta.