torstai 7. kesäkuuta 2018

Paha kosmos


William Hope Hodgson eli W. H. Hodgson oli etenkin kauhun, fantasian ja tieteiskirjallisuuden parissa kunnostautunut englantilainen kirjailija. Nuoruudessaan hän työskenteli merimiehenä ja kirjallisen työnsä ohella hän hankki jonkin verran mainetta valokuvaajana ja kehonrakentajana. Hodgsonin ura katkesi ensimmäiseen maailmansotaan, johon hän osallistui tykistöluutnanttina ja kaatui Ypresin taistelussa huhtikuussa 1918. Hodgsonin laaja ja monipuolinen tuotanto sisälsi runoutta, novelleja, romaaneja ja esseitä, ja suurin osa siitä tunnetaan nykyisin lähinnä innokkaimpien harrastajien keskuudessa. Yleisemmin tunnetuksi klassikoksi on kuitenkin jäänyt romaani Kauhujen talo (”The House on the Borderland”, 1908).

Kauhujen talon nimettömäksi jäävä kertoja on erakoitunut mies, joka on puolisonsa kuoleman jälkeen vetäytynyt asumaan Irlannin syrjäseudulla sijaitsevaan ikivanhaan taloon sisarensa ja koiransa kanssa. Metsästysretkellä mies joutuu syvästä rotkosta nousseiden sian ja ihmisen ristisiitosta muistuttavien olentojen hyökkäyksen kohteeksi ja pakenee taloonsa, jossa hänen mielensä valtaavat oudot kosmiset näyt. Talo, jonka huhutaan olevan paholaisen aikojen alussa rakentama, osoittautuu raja-alueeksi arkitodellisuuden ja toisen ulottuvuuden välillä. Visioissaan päähenkilö matkaa miljardeja vuosia ajassa ja todistaa auringon sammumisen ja koko aurinkokunnan lopullisen tuhon.

Esseessään ”Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa” H. P. Lovecraft pitää Kauhujen taloa Hodgsonin romaaneista suurimpana ja sanoo, että ”ilman muutamia tavanomaista sentimentaalisuutta sisältäviä kohtauksia kirja olisi ensimmäisen luokan klassikko”. ”Tavanomaisella sentimentaalisuudella” Lovecraft luultavasti viittaa niihin jaksoihin, joissa romaanin kertoja käsittelee kohtaamistaan edesmenneen rakastettunsa kanssa hallusinaation aikana ja jollaisia Lovecraft ei olisi suin surminkaan omiin kertomuksiinsa sisällyttänyt. Ne ovat Kauhujen talon melkeinpä ainoat kohdat, joissa näkyy perinteisen goottilaisen romaanin vaikutus.

Lovecraftin velka Hodgsonin romaanille on helposti huomattavissa. Kauhujen talon loppua, jossa käsikirjoitus katkeaa äkkiä kertojan paniikin seurauksena, Lovecraft ja lukuisat muutkin kirjailijat ovat kopioineet niin paljon, että ratkaisun käyttäminen nykyään toimisi vain parodiana. Yksityiskohtaiset unijaksot, jotka kattavat suunnilleen puolet kirjan mitasta, ovat jättäneet jälkensä niihin laajoihin novelleihin, joilla Lovecraft lunasti paikkansa kauhufiktion kaanonissa. Jakso, jossa outo sienitauti tarttuu ensin lemmikkikoiraan ja sitten kertojaan, on epäilemättä toiminut Lovecraftin maineikkaimpiin kuuluvan novellin ”Väri avaruudesta” innoittajana.

Mutta ensisijaisesti Kauhujen talon kytkevät Lovecraftiin samat elementit, jotka tekevät siitä merkittävän koko myöhemmän kauhukirjallisuuden tai ”oudon fiktion” kannalta. Se irrotti lajityypin kauhuromantiikan vakiintuneesta kuvastosta ja toi sen piiriin kosmisen pessimismin, joka on säilynyt meidän päiviimme ulottuvana juonteena.

Tietynlainen synkkämielinen eetos oli toki kajastanut yleisen edistysuskon ja elämänilon alta jo ennen Hodgsoniakin. Fin de siècle tuotti paitsi maailmannäyttelyiden kaltaisia haltioituneen tieteellisen optimismin ilmauksia, myös alakuloista ja makaaberia kirjallisuutta. Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886), Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1891), Bram Stokerin Dracula (1897) ja Arthur Machenin novelli "Suuri jumala Pan" (1894) käsittelevät kaikki evoluution, kehityksen, turmeluksen ja rappion teemoja kauhukertomuksen keinoin. Hodgson meni kuitenkin edellä mainittuja pidemmälle rakentaessaan vision kokonaisesta maailmankaikkeudesta, jossa ihmisen osana on kauhistuttava mitättömyys jäisessä äärettömyydessä.

Hodgsonin visio kytkeytyi tuntoihin, jotka vahvistuivat 1900-luvun alkuvuosina ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tieteeseen ja järkeen ankkuroituneen optimismin kääntöpuolena oli metafyysinen pessimismi, joka murtautui pintaan vaikka väkisin. Ajatus kaiken merkityksettömyydestä asusti humanistisessa edistysmielisyydessä kuin mato omenassa. Jos historia on kertomus ihmisjärjen voittokulusta ja ihmislajin kohoamisesta koko tunnetun maailman valtiaaksi, kertomus päättyy auringon sammumiseen. Tämä on kaikista lopuista lopullisin, sillä se ei päätä vain yhtä tarinaa vaan kaikki mahdolliset tarinat, ja jäljelle jää vain kylmää avaruutta. Eikä ihminen parhaimmillaankaan ehdi saada valtansa alle kuin pienen nurkan äärettömyydestä, ja muu kaikkeus pysyy välinpitämättömänä hänen ponnistuksiaan, voittojaan ja tappioitaan kohtaan.

Kaikki tämä paljastetaan Kauhujen talon kertojalle huikeina näkyinä, joissa aurinko asteittain hiipuu ja seuraa pimeys, jollaista ”pystyy tuskin käsittämään. Se oli käsikosketeltavaa ja kammottavan julmaa aisteilleni; oli kuin jotakin kuollutta olisi painautunut minua vasten – jotakin pehmeää ja jääkylmää.” Näkyjen edessä kertoja on passiivinen todistaja, vuoroin kauhistuneen lumoutunut, lohduton ja toiveikas:


Kauan ennen tätä oli auringon hehkuva reunus kuollut pimeyteen. Ja niinpä tuona äärimmäiseen tulevaisuuteen kuuluvana aikana maailma kulki pimeänä ja täydellisen äänettömänä pimeällä kiertoradallaan kuolleen auringon järkälemäisen massan ympäri.

Minun ajatukseni tuona ajanjaksona ovat hädin tuskin kuvailtavissa. Aluksi ne olivat lähes poikkeuksetta kaoottisia ja kaipaavia. Mutta myöhemmin, aikakausien tullessa ja mennessä, minun sieluni näytti imevän itseensä maailmaa otteessaan pitävän painostavan yksinäisyyden ja lohduttomuuden ydinmehun.

Tämän tunteen mukana seurasi ajatusten suurenmoinen selkeys ja tajusin epätoivoisesti, että maailma saattaisi vaeltaa ikuisesti tuossa loputtomassa yössä. Toisinaan jokin ei-toivottu ajatus täytti minut kestämättömällä yksinäisyyden tunteella niin että olisin voinut itkeä kuin lapsi. Aikanaan tuo tunne kuitenkin lieventyi lähes huomaamattomaksi ja jäljelle jäänyt selittämätön toivo täytti minut. Ja minä odotin kärsivällisesti.


Mutta toiveet eivät saa täyttymystä. Jos loputtomalta tuntuvan pimeyden ja tyhjyyden tuolla puolen on jotakin, se ei ainakaan ole mitään lohdullista tai hyväntahtoista. Kertojan univierailulta tulevaisuuteen ja rinakkaistodellisuuteen seuraa mukana jotakin kammottavaa ja tuhoisaa, joka johtaa tarinan kolkkoon päätökseen. Hodgson kehittää maailmankaikkeuden merkityksettömyyden teemaa jonkinlaisen malteismin suuntaan: maailmankaikkeus ei välttämättä ole tyystin välinpitämätön, se saattaa myös olla pahantahtoinen. Paha kosmos on ollut yksi viimeisten sadan vuoden aikana kirjoitetun kauhukirjallisuuden keskeisistä teemoista, eikä se tunnu olevan katoamassa mihinkään.

Erityisen modernin kauhuromaanin Kauhujen talosta tekee pidättäytyminen mystisten tapahtumien selittämisestä lukijalle. Se, mitä päähenkilön hallusinatoriset visiot loppujen lopuksi tarkoittavat ja millaisiin lainalaisuuksiin niiden valottama maailma perustuu, jää avoimeksi. Ei kerrota, mitä rotkosta nousevat sikaolennot haluavat tai miksi ne ylipäätään ilmestyvät. Hodgson itse kirjoitti, että "kukin lukija joutuu itse ottamaan selvää tarinasta henkilökohtaisesti, halujensa ja kykyjensä mukaan." Selitysten täydellinen puuttuminen on rohkea ratkaisu, sillä vähäpätöisemmän kirjoittajan kohdalla se johtaisi luonnosmaisuuteen ja sekavuuteen. Kauhujen talo on kuitenkin rakenteeltaan ehjä eikä keskeneräisyyden vaikutelmaa synny. Mysteerin säilyminen luo hienovaraisen mutta väkevän vierauden tunnun: lukija on yhtä suojaton ja ymmällään kuin kertojakin.

Selittämätön ei kuitenkaan ole merkityksetöntä. Romaanin alkuperäinen nimi The House on the Borderland korostaa talon sijaintia tunnetun ja tuntemattoman todellisuuden välisellä ei-kenenkään maalla. Nimensä puolesta Kari Nenosen muuten kiitettävä suomennos (vuodelta 1989) kadottaa alkuperäisen ajatuksen. Kertojan kosminen unimatka on vaellus hallittavissa olevan todellisuuden alla piilevän näkymättömän sfäärin halki. Ajatus kätketystä todellisuudesta on keskeinen sekä okkultismissa että nykyaikaisissa luonnontieteissä, ja tiedostamattomien prosessien merkitystä korostavat monet psykologian koulukunnat. Kauhujen talossa paljastuva toinen maailma voi siis edustaa tuonpuoleista taivaineen ja helvetteineen, alitajunnan mahtia tai kosmosta joka lisääntyvästä tiedostamme huolimatta pysyy outona ja perimmältään välinpitämättömänä. Sikaolentojen hyökkäys ja kertojaan tarttuva selittämätön tauti kertovat piilevän maailman kyvystä vaikuttaa omaamme odottamattomin tavoin.

Mutta mitään kiinteää tulkintakehikkoa tai symboliavainta Kauhujen talon kuvastolle on turha hakea – se on aivan liian outoa ja omalakista sellaisille. Tässä mielessä Hodgsonin romaani on radikaalimpi kuin vaikkapa Lovecraftin keskeinen novellituotanto, joka kuitenkin muodostaa selväpiirteisen, tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti toimivan mytologian. Eheydestään huolimatta Kauhujen talo ei rakenna systeemiä, ainakaan mitään yleisesti käsitettävää sellaista.