lauantai 7. heinäkuuta 2018

Periytymisen tragedia



Hereditaryn ensimmäiset noin 100 minuuttia ovat tehokkainta tähän mennessä näkemääni nykykauhuelokuvaa. Se välttää ennalta-arvattavuudet ja sen painostava ilmapiiri pysyy koko ajan sietämättömän rajalla. 31-vuotias Ari Aster on tehnyt ensimmäisen pitkän elokuvansa vakavissaan: häntä kiinnostavat kauhuelokuvan tarjoamat temaattiset ja visuaaliset mahdollisuudet, ei yleisön säikyttely.

Kaikesta huomaa, että Hereditary on kauhuelokuvien parissa kasvaneen ihmisen tuotos. Kaiut Rosemaryn painajaisesta, Manaajasta, Kauhun kierteestä, Carriesta ja vastaavista ovat kuultavissa, mutta sen verran etäisinä ja vääristyneinä, ettei pastissin vaikutelmaa missään kohtaa synny. Alkukohtaus, jossa siirrytään huoneen pienoismallista todelliseen (?) huoneeseen, hyödyntää kubrickilaista kamera-ajoa, mutta aivan eri hengessä. Siinä missä Hohdon kamera liitää, Hereditaryn kamera pikemminkin ryömii. Koko elokuvaa leimaa verkkainen kulku kohti jotakin väistämätöntä katastrofia tai kaameaa paljastusta, jonka yksityiskohdat pidetään katsojalta salassa viime hetkiin saakka.

Ydinperheen tuho on modernin kauhuelokuvan lempiaiheita, ja sen parissa askartelevat myös viime vuosien kauhuaallon kaksi loistosuoritusta, Robert Eggersin The Witch (2015) ja Trey Edward Shultsin It Comes at Night (2017). Näkökulma on kuitenkin erilainen kuin vaikkapa The Witchissä, jossa sinänsä toimivan perheyksikön tuhoavat eristyneisyys ja ulkoiset pahat voimat. Hereditaryn perheyksikkö on jo valmiiksi rampautunut ja sen jäsenet atomisoituneet. Taiteilijaäiti on vetäytynyt omaan sisäiseen maailmaansa ja oikean perhe-elämän elämisen sijaan rakentaa siitä pienoismalleja näyttelyä varten. Esipuberteetti-ikäinen tytär osoittaa puhkeavan skitsofrenian merkkejä ja teini-ikäinen poika on kiinnostunut lähinnä pilvenpoltosta. Tasapainoisin perheenjäsen on Gabriel Byrnen esittämä isä, jonka yritykset lauman koossapitämiseksi ovat kuitenkin liian vaisuja ja myöhässä. Kun perhettä kohtaa pöyristyttävä onnettomuus, alkaa lopullinen, nopea ja väkivaltainen hajoamisprosessi.

Hereditary ei kuitenkaan jää kauhuaineksia sisältäväksi psykologiseksi draamaksi vakavan trauman musertavista vaikutuksista. Se on monitasoinen ja monimutkainen kokonaisuus, jossa tarinan aukot ja sinne tänne sirotellut symboliset vihjeet vievät pohjan kaikilta yksiselitteisiltä ja turvallisilta tulkinnoilta. On lopulta yhdentekevää, ovatko oudot tapahtumat aidosti yliluonnollisia vai puhkeavan perinnöllisen mielisairauden tuottamaa harhaa. Olennaisempaa on antiikin tragedian henki, jota viittaukset Oresteiaan ja muihin kreikkalaisiin klassikoihin alleviivaavat. Perhe on vankina salaliittoa muistuttavassa ennaltamääräytymisen verkossa, ja sotkeutuu siihen vain pahemmin pyristellessään vapaaksi.

Kauhufiktio (kuten myös uskonnollinen ajattelu) vetoaa ihmisen intuitiiviseen taipumukseen löytää elämänsä käänteistä kohtaloa ja johdatusta. Tunne kohtalonomaisuudesta on lujimmin kytkeytynyt tavattomaan: tämä on liian outoa, liian hirvittävää, liian kaukana siitä mitä pitäisi olla, siispä sen on oltava ennalta määrättyä. Tämä alkukantainen mutta syvään juurtunut logiikka käy suoraan vastaan sekulaarin humanismin maailmankuvaa, jossa mahdollisuudet ovat jatkuvasti avoimet ja valinta yksilön käsissä. Hereditary kertoo kirouksesta, joka siirtyy sukupolvesta toiseen joko maagisin tai geneettisin kulkuneuvoin. Välillä sen henkilöhahmot haparoivat hitaasti eteenpäin, välillä säntäilevät paniikissa – kummassakin tapauksessa he päätyvät heille varta vasten rakennettuun loukkuun.

Merkillistä kyllä, vältettyään taitavasti lähestulkoon kaikki lajityypin tavanomaiset kliseet ohjaaja lataa ne kaikki loppujaksoon ja ratkaisee mysteerit päälleliimatuilla satanismiaineksilla. Loppukohtaus seinillä kiipeilevine ihmisineen ja leijuvine päättömine ruumiineen tuntuu aiempaan nerokkaasti rakennettuun tukaluuteen verrattuna enimmäkseen koomiselta. Herää kysymys, onko lopetus kenties jonkinlaista kauhuelokuvan parodiaa? Ehkä ohjaaja tietoisesti päättää filmin armottoman ahdistavuuden lyömällä kaiken läskiksi? Tämä olisi sinänsä tyylikäs avantgardistinen temppu ja omaperäinen muunnelma klassisen tragedian katharsiksesta, vaikkei se oikein toimikaan. Tai sitten elokuva vain kompastuu omaan kunnianhimoisuuteensa: kokonaisuudessa on lukemattomia eri tasoja ja tarinallisia lankoja, jotka lopulta punotaan hätäisesti yhteen ajan tai ideoiden loppuessa. Kenties loppu olisi pitänyt jättää kokonaan avoimeksi eikä tyytyä väkinäisiin ratkaisuihin.

Minun pitäisi katsoa Hereditary pari kertaa uudelleen, jotta osaisin vastata näihin kysymyksiin. Juuri tässä piileekin elokuvan vahvuus: se ei pelkästään kestä, vaan myös vaatii useita katselukertoja. Ari Aster ei ole tehnyt Hiljaisen paikan kaltaista näppärää viihdettä eikä pehmentänyt näkemystään joutavan ajanmukaisella yhteiskuntakritiikillä à la Get Out. Johdonmukaisen pahansuopa Hereditary on kauhua sanan syvässä ja varsinaisessa merkityksessä, ja siksi se puutteineenkin ansaitsee kriitikoilta saamansa ylistykset.

Medusan kasvoissa pohdin muun muassa sitä, onko hiljalleen alkamassa uusi kauhuelokuvan kultakausi. Hereditaryn jälkeen olen yhä taipuvaisempi vastaamaan myöntävästi. Kauhun saralla tehdään nyt elokuvia, jotka eivät tyydy olemaan pelkkiä mallikelpoisia lajityyppinsä edustajia. Ne laajenevat uskaliaiksi visioiksi, joista tulevatkin polvet löytävät levottomuuden ja väittelyn aiheita.