Medusan kasvoissa kirjoitin paljon ihmisen halusta kokea fiktiivisyyden panssarilasin takaa asioita, jotka ilman tuota välimatkaa tuhoaisivat fyysisesti tai musertaisivat henkisesti. Kauhun ja tuhon kuvien katkeamattomassa virrassa on jotakin kotoisaa, ehkä lohdullistakin, kun siihen voi uppoutua kotisohvalla tai elokuvateatterin istuimessa.
On kuitenkin teoksia, jotka rikkovat tämän riitasointuisen harmonian tulemalla liian lähelle. Niiden tarjoama kauhu tuntuu liian todelliselta tai liian mahdolliselta, että turvallisuuden tunteen edellyttämät subliimin tai katharsiksen kokemukset olisivat enää mahdollisia. Itselleni tällaisia ääritapauksia ovat erityisesti ydintuhosta kertovat taideteokset.
1980-luvulla lapsuuteni eläneenä muistan aikuisten käymät keskustelut mahdollisuudesta, että kylmä sota eskaloituisi kuumaksi. Vaikka ymmärsin mistä oli puhe, ydinsota tuntui ajatuksena niin abstraktilta, etten menettänyt yöuniani sen takia. Mutta jotakin silloisen maailman yllä roikkuneesta uhasta ilmeisesti tallentui alitajuntaani, sillä mielikuva ydinasesalkun nappia painavasta suurvallan johtajasta tuntuu erityisen kouraisevalta kaikkien apokalyptisten kuvien joukossa. Nykyään yleisemmät uhkakuvat ekokatastrofien ketjusta ovat sikäli armollisempia, että niissä meidät keitetään huomaamatta hengiltä kuin sammakot, ja voimme aina lohduttautua ajatuksella, ettei pahin tapahdu meidän aikanamme. Kolmas maailmansota pyyhkäisisi melkein kaikki meistä olemattomiin kertaheitolla, ja eloon jääneet kadehtisivat kuolleita.
Vaikka aiempi kokemus ja yleinen ihmisluonnon tuntemus eivät luvanneet hyvää, ihmislaji selviytyi aktiivisen ydinvarustelun kaudesta käyttämättä tuhovoimaisimpia aseitaan. Kolmas maailmansota oli vain askeleen päässä Kuuban ohjuskriisin aikana, mutta tietoisuus siitä, millaisten voimien kanssa oltiin tekemisissä, ajoi poliitikot sopuun ratkaisevalla hetkellä. Ei tosin aivan kaikkia: keskustelussa Yhdysvaltain entisen puolustusministerin Robert McNamaran kanssa 90-luvulla Fidel Castro totesi, että olisi ohjuskriisin aikana ollut aivan valmis ydinsotaan, vaikka se olisi tarkoittanut kuolemaa suurimmalle osalle Kuuban kansasta.
Kylmän sodan päätyttyä laajamittaisen ydinsodan uhka väistyi, muttei lakannut olemasta. Ukrainan sota on palauttanut osan kylmän sodan asetelmista, ja Pohjois-Korean ohjuskokeet ovat tehneet lihaksi pitkäaikaisen pelon ydinaseiden joutumisesta vastuuttomien kolmannen maailman kansakuntien käsiin. Vaikka suurvaltojen välinen Mutual Assured Destruction ei ole tällä hetkellä todennäköinen, uhka pienempien valtioiden ydiniskuvaihdosta on kylmän sodan ajoista jopa kasvanut, ja uudeksi uhkakuvaksi on tullut pienten ydinaseiden tai ”likaisten pommien” joutuminen terroristiryhmien käsiin.
Maailmanloppu on kiehtonut taiteilijoita aina, mutta vasta 1800- ja 1900-luvut eriyttivät apokalyptisen fiktion omaksi alalajikseen. Eddan runot Ragnarökistä ja kristittyjen maalareiden kuvat tuomiopäivästä perustuivat uskonnolliselle maailmankuvalle, jossa maailman ja kaiken elollisen tuho oli itsestäänselvä osa ennalta säädettyä järjestystä. Modernina aikana armageddonista on tullut selvemmin mielikuvituksen aluetta: kuvaukset siitä ovat joko silkkaa fantasiaa kuten kertomukset zombiapokalypsistä tai avaruusolentojen hyökkäyksestä, tai varoittavia kuvaelmia mahdollisesta mutta ainakin toistaiseksi toteutumattomasta tuhosta. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ydinsotaa käsittelevä fiktio.
Kuuban ohjuskriisi poiki romaaneiksi ja elokuviksi puettuja kuvitelmia siitä, mitä tapahtuisi jos johtajien harkinta tai ydinaseita kontrolloiva teknologia pettäisi. Näistä kaksi onnistuneinta, Stanley Kubrickin elokuva Tohtori Outolempi ja Sidney Lumetin elokuva Pommin varjossa, kertovat ydinsodan syttymisestä tietokonevirheen seurauksena. Kumpikin rajoittuu kuvaamaan poliittisen ja sotilasjohdon toimintaa kriisin aikana, ja molemmat päättyvät pommien putoamiseen. Vasta 80-luvulla alkoi ilmestyä kuvauksia siitä, mitä tapahtuisi pommien putoamisen jälkeen ja mitä se tarkoittaisi tavallisten ihmisten kannalta. Näistä tuhon kuvaelmista rehellisin, vastaansanomattomin ja pöyristyttävin on vuonna 1984 ilmestynyt brittiläinen puolidokumentaarinen televisioelokuva Threads, suomenkieliseltä nimeltään Kun maailma loppuu.
Mick Jacksonin ohjaama ja kirjailija Barry Hinesin käsikirjoittama elokuva kertoo fiktiivisestä tilanteesta, jossa NATO ja Varsovan liitto ajautuvat täysimittaiseen ydinsotaan keskenään, ja kuvauksen keskipisteenä on Sheffieldin teollisuuskaupunki. Tapahtumat alkavat muutamaa viikkoa ennen tuhoa ja päättyvät kolmetoista vuotta sen jälkeen, jolloin Britannian minimiin supistunut väestö kituuttaa keskiaikaisissa olosuhteissa. Tarina seuraa kahden perheen vaiheita maailmanpalon jaloissa, ja kohtausten väliin on sijoitettu pikakirjoittimen raksutuksen säestämiä tietoiskuja kuolleiden määristä, radioaktiivisen laskeuman vaikutuksista, hallinnon toimenpiteistä ym. Filmin voima on sen brutaalisuudessa. Threadsia voisi arvostella siitä, että se ei tarjoa minkäänlaista helpotusta tai toivon perspektiiviä. Mutta kun aiheena on ydinsota, ei se voikaan. Kyse ei ole tavallisesta sodasta, jossa vielä voi nähdä tragediaa ja sankaruutta, lumoa ja vastenmielisyyttä. Threads haluaa varoittaa ja vavahduttaa, eikä valitulta tieltä ole mahdollista poiketa muuttumatta halvaksi viihteeksi.
Elokuvan alkuperäisnimeen sisältyvä metafora avataan jo alkukohtauksessa. Moderni yhteiskunta on hauraista ja näkymättömistä langoista koostuva kudelma. Jokaisen työ on riippuvaista jonkun toisen työstä, ja yhden langan katkeaminen vaikuttaa kaikkiin muihinkin. Ydintuho ei ole totaalinen siksi, että se surmaa niin paljon ihmisiä, vaan siksi, että se rikkoo lankojen hämähäkinseittimäisen verkoston. Ohjussarjan räjähtäessä katkeavat sähkönjakelu, viestintäyhteydet ja koko teollinen tuotanto. Lankojen katketessa loppuu yhteiskuntakin sellaisena kuin sen tunnemme, ja jäljellä on vain paljas eloonjäämisvietti, vaikka eloonjäämisen mielekkyys käy päivä päivältä kyseenalaisemmaksi.
Threadsin nerokkuus perustuu siihen, ettei se pyri valmistelemaan katsojaa siihen mitä on tulossa. Elokuvan alkuosa muistuttaa mitä tahansa katastrofielokuvaa kuvatessaan sheffieldiläisten elämää tavallisine huolineen ja askareineen. Ilmapiiriä leimaa peribrittiläinen leppoisuus. Tiedot kansainvälisen tilanteen kiristymisestä tihkuvat arkeen tv- ja radiolähetysten välityksellä, mutta kriiseihin on jo totuttu. Kun tilanteen vakavuus hiljalleen valkenee, alkaa ruokatarvikkeiden hamstraaminen ja kellareiden varustaminen pommisuojiksi. Mutta tulevaan on mahdoton varustautua, ja se käy ilmi heti kun eloonjääneet ryömivät esiin raunioista.
Lääkkeet, ruokavarastot ja polttoaine loppuvat hetkessä, ja seuraa eräänlainen minimivaltion kannattajien unelma, jossa valtiovalta toimii enää horjuvana väkivaltakoneistona, joka teloittaa ryöstelijät ja estää väkijoukkoja tyhjentämästä varastoja. Eloonjäämisen edellytysten ehtyessä kaupungeista väestö vaeltaa maaseudulle ja yrittää raapia elantonsa kokoon ydintalven tuhoamasta sadosta. Sadonkorjuussa ovat viimeistä kertaa käytössä traktorit ja puimakoneet, sitten polttoaine loppuu ja edessä on kuokkien ja sirppien paluu. Kun kokonaisuuteen lisätään säteilysairaudet ja terveydenhuollon puute, ei paljon naurata. Kaikki kulttuuria muistuttava palaa alkutekijöihinsä, ja eloonjääneiden lasten sanavarastokin supistuu muutamiin primitiivisiin välttämättömyyksiin.
Elokuvan tekijöiden tieteellisenä asiantuntijana toimi fyysikko Carl Sagan, ja näin maallikon näkökulmasta skenaario vaikuttaa sellaiselta kuin se luultavasti todellisuudessakin olisi. Voidaan kyllä todeta, että jo Threadsin valmistumisajankohtana ydinaseet olivat sen verran tehokkaita, ettei sivilisaatiosta olisi kenties jäänyt jäljelle sitäkään vähää kuin elokuvassa. Todellinen ydinisku jälkiseuraamuksineen olisi luultavasti niin ankara ja hirvittävä, ettei taiteellinen mielikuvitus voi asiantuntijatiedonkaan tukemana sellaista tavoittaa. Mutta vähintäänkin käy selväksi, että Threadsia lähemmäs oikean ydinsodan kokemusta ei kukaan halua päästä.
Kun keskustelee muiden Threadsin nähneiden kanssa, he kaikki mainitsevat lähtemättömästi mieleen syöpyneitä yksityiskohtia. Mies myy purkinavaajia sodanvastaisessa mielenosoituksessa - ”Vain 1,50 punnalla pelastat henkesi!” Maitoauto kiertää jakelemassa pulloja aina ohjusten räjähtämiseen saakka. E.T. -nukke sulaa tulimyrskyssä. Väestönsuojeluviranomaiset löytyvät kuolleina komentobunkkeristaan. Säteilysairauteen kuoleva mies kuuntelee elektroniikkapelin piipitystä kuin viimeisenä muistona sivilisaatiosta. Nainen opettaa lapsille englannin kielen sanoja generaattorin pyörittämältä opetusvideolta, jossa esitellään eri eläinten luurankoja. Nuori äiti synnyttää kuolleen vauvan.
Juuri yksityiskohtaisuus on Threadsin väkevintä luuydintä. Elokuva ei saarnaa eikä kyynelehdi, se vain näyttää mitä kolmas maailmansota tarkoittaisi itse kunkin elämässä, pienimpien detaljien tasolla. Sen nähtyään katsoo läheisiään, lemmikkiään, tavaroitaan, ikkunasta avautuvaa katunäkymää uusin silmin. Kaikki on muuttunut katoavaiseksi. Silloin herää, ainakin toivon mukaan, halu suojella elämää, olipa se miten vähäpätöistä tai tottumuksen samentamaa tahansa. En katso Threadsia mielelläni kovin usein, mutta ainakin se tuntuu opettaneen jotain tärkeää.
