Jos olisin kirjoittanut Medusan kasvoihin luvun maalaustaiteesta, Francis Bacon olisi ollut itsestäänselvä aihevalinta. En kuitenkaan saanut aikatauluni puitteissa aikaiseksi mitään koherenttia ja kokonaisuuteen sopivaa, ja päätin rajata käsittelyni elokuvaan ja kirjallisuuteen. Bacon on kuitenkin vaivannut mieltäni jo pitkään, ja olen päätynyt siihen lopputulokseen että hän oli 1900-luvun viimeinen suuri taidemaalari. Hän aloitti samoihin aikoihin kuin abstraktit ekspressionistit, mutta piti suuntausta tyhjänpäiväisenä ja pysytteli esittävässä ilmaisussa. Teorian kasvavaa roolia taaiteessa itseoppinut Bacon vieroksui: ”Jos siitä voi puhua, miksi maalata se?” Hän oli kuitenkin tietoinen, että tarkan realistisen esitystavan (jota hän kutsui ”kuvittamiseksi”) oli jo ajat sitten syrjäyttänyt valokuvaus. Bacon etsi – ja löysi – uudenlaista, sisäistynyttä mutta ei-abstraktia tapaa kuvata luonnollisia muotoja.
Olennaisinta Medusan kasvojen aihealueen kannalta on kuitenkin se, että Bacon ilmensi maalauksissaan kauhua – ei genrenä, vaan mielentilana tai pikemminkin olemisen tapana. Hänen ihmishahmojensa väkivaltaisesti vääntyneet kehot ja vääristyneet kasvonpiirteet huohottavat suurta ahdinkoa suoraan katsojan kasvoille, mutta teosten varsinainen häiritsevyys piilee ahdingon aiheuttajan näkymättömyydessä. Ihmiset on eristetty aavemaisen pelkistettyyn, usein abstraktiin tilaan, kuin näkymättömään laatikkoon tai karulle teatterinäyttämölle. Syntyy vaikutelma, että heitä ympäröi pahantahtoinen kosminen suunnitelma tai salaliitto. Tai kenties kauhua herättää se, mitä piilee hahmojen piinatun ihon alla. Baconin taide on body horroria ennen David Cronenbergia, ja jokseenkin eri merkityksessä kuin Cronenbergilla.
Baconin ensimmäinen merkittävä näyttely oli Lontoossa vuonna 1944, toisen maailmansodan loppuvaiheessa, mutta tästä ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Aina kun joku kulttuuritoimittaja väittää Baconin maalausten väkivaltaisen lihallisuuden heijastelevan maailmansodan ja keskitysleirien aiheuttamaa järkytystä, lopetan artikkelin lukemisen siihen paikkaan. Kun katsoo vuoden '44 näyttelyn kuuluisinta teosta, triptyykkiä ”Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion” (yllä oleva kuva), on selvää ettei sen ilmentämälle kauhulle ole spesifiä tai ajallista syytä. Sellainen syy mahdollistaisi kauhun kukistamisen, mutta triptyykissä siitä ollaan pääsemättömissä. On vain huudolle annettu muoto, kauhun loputon preesens, jolle ei enää tarvita rationaalisia tai uskonnollisiakaan selityksiä.
Triptyykissä ei tapahdu mitään väkivaltaista, mutta on selvää, että jokin sanoinkuvaamaton väkivallanteko on tapahtunut jossakin maalauksen ulkopuolella olevassa ajassa ja paikassa. Bacon on maalannut kolme hämmentävällä tavalla epämuotoista elollista olentoa, joissa on joitakin ihmiskasvojen piirteitä: huutoon jähmettynyt suu, nenä, korva, hiukset. Liekehtivän oranssi tausta polttaa karrelle kaikki yritykset jäsentää maalausta tavanomaisen logiikan mukaisesti. Selvää on vain, että olennot kärsivät.
Ateisti Bacon maalasi lukuisia teoksia ristiinnaulitsemisen aiheesta, ja käsitteli muitakin uskonnollisia aiheita laajalti. Jo muotona triptyykki on peräisin alttaritaiteesta. Bacon kuitenkin riisuu ristiinnaulitsemisen uskonnollisista merkityksistä: hänelle se on konkreettinen, inhimillinen, fyysinen aihe. Joissakin maalauksissaan, hyvänä esimerkkinä ”Maalaus 1946” (alla oleva kuva), hän assosioi krusifiksin nyljettyyn eläimen ruhoon. Kulttuuri- tai pelastushistoriallinen tulkinta johtaisi harhaan: kyse on pelkistetystä kärsimyksestä, joka toteutuu niin eläimellisellä, inhimillisellä kuin jumalallisella tasolla. Bacon haluaa yksinkertaisesti kuvata hauraan olennon tuhoutumista sille itselleen käsittämättömästä syystä. Hän sanoi itse mieltyneensä ristiinnaulitsemisaiheeseen, koska mikään muu aihe länsimaisessa taiteessa ei soveltunut yhtä hyvin tietyn tyyppisten tunteiden ja aistimusten käsittelyyn.
Baconin näkemys on lähempänä antiikin tragediaa kuin mitään kristinuskoon liittyvää. Hän kieltäytyy tarjoamasta lohtua, ainakaan mitään sovinnaisessa mielessä ymmärrettävää sellaista, sillä kärsimys ei ole hänelle jotakin voitettavaa vaan elämän ydinmehua. Vain sen avulla tietää elävänsä ja tutustuu itseensä. Bacon torjui niin tuonpuoleisen autuuden odotukset kuin toiveet ihanneyhteiskunnasta:
Uskon, että yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on elämän kudos. Voidaan toki sanoa, että kaikki elämä on läpikotaisin keinotekoista, mutta minusta se mitä sanotaan yhteiskunnalliseksi oikeudenmukaisuudeksi tekee siitä vain merkityksettömämmällä tavalla keinotekoista... Koska elän maassa, jossa on aina ollut tietty vaurauden taso, on vaikea puhua niistä maista joissa on aina ollut äärimmäistä köyhyyttä. Ja on aivan mahdollista auttaa rutiköyhissä maissa asuvia saavuttamaan taso, jolla he voivat päästä eroon nälästä ja yleisestä epätoivosta. Mutta se, että ihmiset ylipäätään kärsivät, ei häiritse minua, koska minusta juuri kärsimys ja ihmisten väliset erot ovat tuottaneet suurta taidetta eikä tasa-arvo.
Tämä sitaatti haastattelusta vuodelta 1974 on merkittävä siinäkin mielessä, että se paljastaa taiteen ehdottoman ensisijaisuuden Baconin ajattelussa. Jos hänen nihilismiin saakka illuusiottomassa maailmassaan on jokin kiintopiste, se on luova prosessi. Itse maalaaminen – jota Bacon luonnehti ”lähitaisteluksi” - pelastaa hänet ehdottomalta nihilismiltä ja tekee hänen nihilismistään pikemminkin välineellistä. Aivan kuin Bacon maalauksissaan hakkaisi lihakirveellä tiensä ihmishahmon läpi löytääkseen jotain alkuperäistä ja pyhää. Se on kauhistuttava ja animaalinen prosessi, joka kuitenkin houkuttelee katsomaan vielä pidempään, vielä syvemmälle. Ja jos mitään ei löydy, voi aina ihastella tarkoituksettomuudessa piilevää ylevyyttä, jota Oswald Spengler luonnehti näin:
Elämä on näytelmä, joka tarkoituksettomuudessaan on subliimia, yhtä tarkoituksetonta kuin tähtien kulku, kuin maan liike, kuin vaihtelu maan ja meren välillä, jääkausien ja alkumetsän välillä. Sitä voi ihailla tai itkeä – mutta sellaista se on.
Voi sanoa, että Bacon rakensi oman elämänsä taiteen ympärille. On pähkäilty paljon, millaisista henkilökohtaisista syövereistä hänen tuotantonsa synkkä ja brutaali sävy oikein kumpusi. Kaikki ystävät ovat muistelleet häntä iloisena ja huolettomana bon vivant -tyyppinä. Mitä ilmeisimmin Bacon kätki syvimmät tuntonsa ironisen ja dekadentin sosiaalisen roolin alle – paljastamatta itsestään juuri mitään hän raivasi itselleen eristyneen henkisen tilan, jossa saattoi käsitellä ja kehitellä teemojaan rauhassa. Tämä näkemys on korostetusti esillä Baconista kertovassa elokuvassa Love is the Devil (1998), joka perustuu Daniel Farsonin Bacon-elämäkertaan The Gilded Gutter Life of Francis Bacon (1994).
Bacon siis eristi itsensä samaan tapaan kuin maalaustensa hahmot. Hänen ateljeestaan tuli yksityinen taistelukenttä, gladiaattoriareena, jossa vastustajana oli elämää yleensä ja modernia elämää erityisesti riivaava keinotekoisuus. Emme tiedä, päättyikö taistelu voittoon, ja Bacon tuskin tiesi sitä itsekään. Mutta ainakin hänen maalauksissaan toistuvat vääristyneet ihmiskasvot ovat jotain enemmän kuin tutkielmia persoonan ja identiteetin hajoamisesta. Ne ovat eräänlaisia kollaaseja, joissa ihmiseen on mahdutettu kaikki sisäiset konfliktit. Niiden kiehtovuus ei perustu rikkinäisyyteen, vaan siihen että ne rikkinäisyydestään huolimatta muistuttavat oikeaa persoonaa. Ja niiden pelottavuus perustuu mahdollisuudelle, että katsomme peiliin.
