Kirjastani "Ilman" (2009) ilmestyy tänä keväänä uusi laitos. Jonkinlaisen kulttimaineen saavuttaneen kirjan painos on ollut lopussa jo useita vuosia, ja uutta editiota on kyselty säännöllisesti, koska antikvariaateistakin sitä on vaikea löytää. Niinpä katsoin uudelleenjulkaisun olevan ajankohtainen nyt, kun sen ilmestymisestä on kulunut tasan kymmenen vuotta. Uusi laitos sisältää teoksen siinä muodossa kuin se alun perin ilmestyi, ja sen lisäksi oman esipuheeni sekä toimittaja ja kriitikko Tenho Kiiskisen jälkisanat. Kirjan taitto on nyt loppusuoralla ja painoon se menee viikon sisällä. Tarkasta ilmestymisajankohdasta ilmoitan myöhemmin. Ohessa makupalana esipuhe, jonka laadin uudelleenjulkaisua varten.
***
Ilman on kirja, joka teki minusta ”nimen”. Jotkut muistavat minut pelkästään siitä, eivätkä ole lukeneet ainuttakaan niistä kahdeksasta kirjasta, jotka olen sen jälkeen julkaissut. Joidenkin mielestä ”sekosin” sen kirjoittamisen jälkeen ja lähdin ymmärryksen toivossa kosiskelemaan äärioikeistolaisia piirejä, vaikka olennaisessa mielessä katsomukseni eivät ole muuttuneet mihinkään sen kirjoittamisen ajoista.
Tämä ei ole vienyt yöuniani. Jo kirjoitettuani ensimmäiset muistiinpanot tiesin, että tällaisesta kirjasta saa kantaa leimaa kenties loppuelämänsä. En ymmärtänyt pelätä leimoja silloin, enkä ymmärrä vieläkään.
Kun nyt kymmenen vuoden jälkeen avaan kirjani uudelleen, se herättää monenlaisia tuntemuksia. Välillä hymähtelen omalle naiiviudelleni, välillä huomaan oivaltaneeni jotakin kirkkaasti, kenties jopa olleeni aikaani edellä. Tämä epätasaisuus lienee yksi syy sille, miksi Ilman on kestänyt aikaa. Kirjassa on raakaa energiaa, joka läpäisee suojamuurit ja viittaa kintaalla johdonmukaisuuden vaatimuksille.
Kun näytin eräälle yhdysvaltalaiselle kollegalle Lola Rogersin englanninnosta eräästä kirjan luvusta, hän sanoi sen tuovan mieleen Knut Hamsunin Nälän. Vertaus tuntui imartelevalta, mutta siinä oli jotain perääkin. Siinä missä Hamsun kuvasi yksityiskohtaisesti nälän fyysisiä oireita ja niihin liittyviä harha-aistimuksia, minä kuvasin pitkäaikaisen pakkoselibaatin tuottamia psykofyysisiä jännitystiloja ja pakkoneuroottista käyttäytymistä. Hamsunin päähenkilö, kirjoituksiaan sanomalehdille kauppaava senttari, kärsii koska hänet on idealistisena tee-se-itse-filosofina heitetty keskelle vauhtiin päässyttä kapitalismia, jossa sanat ja ajatukset ovat kauppatavaraa siinä missä kaikki muukin. Oman kirjani päähenkilö kärsii, koska hän on arvoltaan alhainen merkki groteskissa ja kovin panoksin käydyssä pariutumisen pelissä, jonka sääntöjä hän ei ymmärrä.
Olennainen yhtymäkohta on sekin, että Hamsunin päähenkilö ei ole varsinaisesti sympaattinen. Hänen ällistyttävä ylpeytensä saa hänet esiintymään vauraampana kuin on, ja hän kieltäytyy almuista juuri silloin kun eniten tarvitsisi niitä. Hän häiriköi kanssaihmisiään absurdeilla kepposilla ja keksityillä tarinoilla. Myös oma päähenkilöni loukkaa tahallaan muita, jättää hyvät tilaisuudet hyödyntämättä ja käyttäytyy muutenkin tavoin, jotka vetävät häntä entistä syvemmälle kurimukseen. Perusasioiden, kuten nälän ja himon, äärellä ihmiset eivät ole mukavia tai rationaalisia.
Puhun etäännyttävästi ”päähenkilöstä”, ikään kuin Ilman ei olisikaan omakohtainen tilitys. Totta kai se on, yhtä paljon kuin se on kirjallinen luomus. Puhun siinä omana itsenäni, kuorruttamatta mitään fiktiolla tai autofiktiolla. Olen aina vähän ihmetellyt, miksi kirjailijan pitäisi keksiä tarinoita kertoakseen kokemuksistaan tai panna ajatuksensa jonkun kuvitteellisen hahmon suuhun. Ilman on kirja, johon tällainen metodi ei olisi mitenkään sopinut. Sen voima on siinä, että tekijän ja tekstin välillä ei ole turvallista etäisyyttä.
Mutta niin sanottua human interest -kirjallisuutta Ilman ei ole, vaikka sitä sellaisenakin luettiin. En halunnut ohjata yleisön mielenkiintoa henkilööni, mutta tietenkin niin kävi. Toimittajat ja tavalliset lukijat ovat usein kyselleet, miten kirjan julkaiseminen vaikutti naismenestykseeni ja miten elämäni on muuttunut sen jälkeen. Ja moni asiahan toki muuttui. Kirjan julkaisua seuranneet pari vuotta olivat eroottisessa mielessä huikeita aiempaan verrattuna: minulla oli satunnaissuhteita ja pidempiä suhteita, naiset tulivat baareissa oma-aloitteisesti juttelemaan ja minua haastatelleiden naistoimittajien kanssa oli hämmästyttävän helppoa päätyä sänkyyn.
Osin tilanteeni kohentuminen johtui siitä, että kuuluisuus on voimakas magneetti monille sellaisillekin naisille, jotka eivät sitä edes itselleen myönnä. Mutta tärkeämpi syy oli varmasti se, että tuollaisen kirjan kirjoittamisen seurauksena olin menettänyt kaiken arkuuteni. Mel Gibson on sanonut: ”Kysykää keneltä tahansa hänen pahinta pelkoaan, se on julkinen häpäisy. Moninkertaistakaa se globaaliin mittakaavaan, sen minä olen käynyt läpi. Se muuttaa ihmistä ja tekee hänestä kovan pirulaisen.” Kun Ilman oli ilmestynyt, minulla ei ollut enää mitään salailtavaa eikä mitään menetettävää, ja saatoin olla rennosti naisten seurassa. Ilman alkoi toimia eräänlaisena käyntikorttina, jossa luki: ”Tässä olen, ota tai jätä.” Kun menin nykyisen vaimoni kanssa ensimmäisille treffeille, hän oli lukenut kirjan edellisenä iltana.
Ilman tulkittiin usein poliittiseksi pamfletiksi, ja kustantajani myös markkinoi sitä sellaisena. Edellisenä vuonna ilmestynyttä Henry Laasasen kirjaa Naisten seksuaalinen valta pidettiin sen sukulaisteoksena, koska siinäkin käsiteltiin naisten etulyöntiasemaa nykyaikaisessa parinmuodostuksessa ja puhuttiin alempitasoisista miehistä, jotka jäävät jalkoihin seksuaalisessa kilpailussa. Minut ja Laasanen alettiin säännönmukaisesti mainita samassa lauseessa. Laasasen kirja oli toki minulle tuttu, mutten ammentanut kovinkaan suurta osaa vaikutteistani siitä. Laasasen tyyppiseen ohjelmalliseen ja akateemiseen kokonaisuuteen en pyrkinyt, vaan valitsin peittelemättömän subjektiivisen tien. Ilman ei myöskään ole ensi sijassa kirja pariutumismarkkinoista. Enemmän kuin niiden mekanismeja, halusin kuvata kaikkialla tapahtuvaa seksin pakkosyöttöä, kulttuuria jossa haluttavuus on kovinta sosiaalista valuuttaa.
Tässä asiassa Ilman ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Haluttavuus on länsimaisen ihmisen suurin huolenaihe, se on valjastanut palvelukseensa teknologian, julkisuuden, talouden ja politiikan. Älykkyydellä, terveydellä ja fyysisellä voimalla on arvoa vain, jos se on ”seksikästä”. Näyttelijät, mallit ja poptähdet ovat idoleita siksi, että heitä halutaan. Haluttavuuden tyranniaan ovat alistuneet myös feministit, jotka ennen marmattivat naisten esineellistämisestä ja kulttuurin pornoistumisesta mutta järjestävät nyt ”lutkamarsseja” ja puolustavat esipuberteetti-ikäisten tyttöjen paljastavaa pukeutumista.
Tätä lihan teatteria halusin kuvata statistin näkökulmasta, ja paljastaa samalla salaisuuden jonka kaikki tietävät: haluttavuus ei jakaannu demokraattisesti sen enempää kuin mikään muukaan inhimillinen ominaisuus. Jotkut ovat syntyjään luotaantyöntävän rumia, sosiaalisesti kyvyttömiä tai jostakin monimutkaisemmasta syystä tuomittuja jäämään osattomiksi. Heitä paljon monilukuisempi joukko joutuu tekemään suuria henkilökohtaisia panostuksia pärjätäkseen kilpailussa jotenkuten, ja täysipainoisesti seksuaalisen vapauden hedelmistä pääsee nauttimaan vähemmistö.
Koska kirjassa oli päällekkäisyyksiä Laasasen ja muiden niin sanottujen miesasiamiesten teemojen kanssa, minua pyydettiin sen ilmestymisen jälkeen välillä miesasiaväen keskustelutilaisuuksiin ja minun oletettiin lähestyvän nousevaa yksinäisten miesten internetkulttuuria eli manosfääriä. En noudattanut kutsuja enkä osallistunut manosfäärin keskustelupalstojen debatteihin, vaikka toisinaan kävinkin silmäilemässä niitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut siitä, että olisin jotenkin väheksynyt miesasia-aktiivien näkökulmia. Päinvastoin, tunnen myötämielisyyttä moniakin heidän agendojaan kohtaan, ja erityisesti annan heille tunnustusta seksuaalisuuden kytkemisestä keskusteluun miesten syrjäytymisestä.
Miehillä seksuaalinen syrjäytyminen tuottaa laajempaa sosiaalista syrjäytymistä, sillä naiseton mies saa häviäjän leiman. Ja mikä pahinta, leimaa on kannettava hiljaa, protestoimatta ja myötätuntoa odottamatta. Jos mies kehtaa huomauttaa jotakin naisten osuudesta kohtaloonsa, hän saa niskaansa vihamielisen ryöpyn. Modernin naisen vallanhimosta, kevytkenkäisyydestä ja narsistisesta pinnallisuudesta puhuminen johtaa naisvihasyytöksiin. Status quota on syntynyt ylläpitämään feministitutkijoista koostuva koulutettujen idioottien luokka. Sen esittämän patenttiselityksen mukaan miesten oireilussa on kyse halusta säilyttää omat etuoikeudet ja palauttaa naiset alistettuun asemaan. Mutta juuri nämä ammattimaiset selittäjät – nämä tuijasaresmat, saarasärmät ja muut ”tieteellisyyteensä” alituiseen vetoavat puhuvat päät – ovat etuoikeutetussa asemassa, jossa kykenevät valehtelemaan uskottavasti ja demonisoimaan tehokkaasti halveksimiaan ryhmiä. Tämä tilanne on syynä siihen, että osa miehistä vetäytyy manosfääriksi ristittyyn sosiaalisen median alakulttuuriin.
Manosfääri on ymmärrettävä ilmiö, mutta onko se myös terve? Itse pidin välimatkaa miesten keskustelupalstoihin, koska aistin niiden hengessä jotain epämiellyttävää. Jotkut näistä miehistä olivat kehittäneet umpikujamaisen maailmankuvan, jossa omalle kehnolle osalle ei ollut tehtävissä mitään. He pitivät kestävien naissuhteiden muodostamista nykyoloissa mahdottomana ja näkivät koko naissukupuolen vihollisleirinä, jonka edut ovat väistämättä vastakkaiset heidän omilleen. Niinpä he päätyivät joko käänteiseen feminismiin, jossa miehellä on lähtökohtainen uhriasema ja muutokseen pyritään valituskirjelmillä, tai laskelmoivan hedonistiseen elämänasenteeseen, jossa miehen tulee pyrkiä suurimpaan mahdolliseen hyötyyn pienimmällä mahdollisella henkilökohtaisella panoksella. Toiset taas pyrkivät saavuttamaan alfauroksen statuksen pelimiesopeilla ja sitoivat omanarvontuntonsa menestykseen naismaailmassa. Kumpikin ryhmä teki seksin saamisesta ja kumppanin löytämisestä itseisarvoisen tavoitteen, johon piti päästä hinnalla millä hyvänsä tai tyytyä jonkinlaiseen puolielämään.
Ilman kuvaa seikkaperäisesti vastentahtoisen selibaatin tuottamia kärsimyksiä, ja kirjassa käsitelty elämänvaihe luultavasti aiheutti minulle pysyvää psykologista vahinkoa, joka vaikuttaa käyttäytymiseeni loppuelämän. En ole kuitenkaan missään vaiheessa vakaasti uskonut, että naisiin on mahdoton muodostaa positiivista suhdetta. Aivan löylynlyömänä pidin ajatusta, että seksuaalisesta syrjäytymisestä pitäisi rakentaa itselleen identiteetti. Internetin miespiirien pääasiallinen tarkoitus tuntui olevan sama kuin Uskontojen uhrien tuki ry:n kaltaisten organisoitujen terapiaryhmien: oman ahdingon lievittäminen vertaistuella. Siinä ei toki ole mitään vikaa, mutta elämässä eteenpäin pääsemiseen se ei vielä riitä. Ja kuka haluaa ehdoin tahdoin olla uhri? Viimeinen asia jota halusin, oli ryhtyä ammattimaiseksi vonkamieheksi ja muiden kaltaisteni päänsilittäjäksi.
Naisviha, johon manosfäärissä usein törmää ja joka on itsellenikin tuttua, voi olla puhdistava voima. Kun ihminen huomaa tulleensa huijatuksi, suuttuminen on luonnollista. Kulttuurissa, joka varoittelee ”toksisesta maskuliinisuudesta”, pyhittää feminiiniset piirteet ja nojaa sukupuolten välisiä suhteita käsitellessään lapsellisiin alistaja-alistettu -dikotomioihin, on katkeraa huomata että naisetkin kykenevät itsekkyyteen, ilkeyteen, kierouteen ja hyväksikäyttöön. Feministisillä ihmissuhdemyyteillä lapsesta saakka syötetty mies alkaa oksentaa huomatessaan, miten kaukana todellisuudesta ne ovat ja miten niitä noudattaessaan pettyy kerta toisensa jälkeen. Yliampuvatkin reaktiot ovat tässä vaiheessa luontevaa purkutyötä.
Ongelma vihasta tulee silloin, kun se kivettyy kaikki myönteiset pyrkimykset tukahduttavaksi elämänkaunaksi. Internetyhteisöjen kaltaiset vertaisryhmät voivat vahvistaa tällaista kehitystä tarjotessaan valmista todellisuuden tulkintaa ja sulkiessaan sen kanssa ristiriidassa olevat seikat pois. Mitä enemmän oma elämä pyörii virtuaalimaailman ympärillä, sitä vinompia ovat niin peili kuin naama. Olen kuullut tapauksista, joissa manosfääriläiset ovat pyrkineet kaikin keinoin lannistamaan naisystävän löytäneitä jäseniä kyynisillä kommenteillaan. Näin ryhmästä tulee kehityksen jarru, jolle yhteinen kärsimys on mieluisampi vaihtoehto kuin yhdenkään jäsenen elämänlaadun koheneminen. Joku Jordan Peterson on tehnyt nuorten miesten eteen paljon manosfääriä enemmän sanoessaan, että jos haluaa parantaa elämäänsä, kannattaa aloittaa sänkynsä petaamisesta.
Myrkyllisin harhaluulo, jota miesten internetalakulttuuri voi ruokkia, on käsitys naissukupuolen kollektiivisesti käymästä sodasta miehiä vastaan. Todellisuudessa sotajalalla on vaikutusvaltainen vähemmistö naisista. Tämän joukon valta voi tuntua kohtuuttoman suurelta, kun iltapäivälehdissä jo annetaan ensitreffeillä käyville naisille vinkkejä, miten varmistaa että treffikumppani on niellyt intersektionaalisen feminismin ja muut uusimmat teoreettiset ongenkoukut (Paula Kosken artikkeli ”Ensitreffit tulossa? 5 asiaa, jotka jokaisen valveutuneen naisen tulisi kysyä”, Iltalehti 14.5.2018). Mutta monet naiset myös ymmärtävät miesten ongelmia ja pitävät feministien räyhäämistä heitä itseäänkin alentavana. Vielä suurempi osa naisista on yhtä hämmentyneitä ja eksyksissä kuin miehetkin, ja heidän sieluistaan niin sanottua sukupuolten välistä sotaa pitkälti käydään.
August Strindberg oli sukupuolikysymyksen käsittelijänä aikaansa edellä. Hänen aikanaan monet naisasialiikkeen tavoitteet tuntuivat tervejärkisiltä, ja monet aikalaiset pitivät kirjailijan silmittömiä hyökkäyksiä naisliikettä vastaan haamujen jahtaamisena. Strindberg kirjoitti ”sukupuolettomista epäisikiöistä”, jotka olivat hylänneet kaiken feminiinisyytensä, pyrkivät vain toteuttamaan harhautuneita viettejään ja tavoittelivat miehen roolia, jonka täyttämiseen heiltä kuitenkin puuttuivat rahkeet. Kun katsoo nykyisiä feministejä, jotka ihailevat sairaalloista ylipainoisuutta, kaikentyyppistä mauttomuutta, karkeaa käytöstä, androgyynisyyttä ja sukupuolista holtittomuutta, voi vain todeta Strindbergin haamujen tulleen lihaksi.
Lainaan katkelman Sigurd Wettenhovi-Aspan kirjasta Jutelmia ja muistelmia (1927), jossa hän kertoo Pariisin-vuosistaan ja ystävyydestään Strindbergin kanssa. Ruotsalaiskollegan kanssa käyty keskustelu muistuttaa kovasti niitä, joita olen vuosien varrella käynyt Ilman-kirjasta:
- Sanalla sanoen, Strindberg jatkoi, ehkäpä meidän miesten ja noiden sukupuolettomien syöjättärien välinen kamppailu todellisen naisen luottamuksen ja rakkauden omistamisesta olisi saanut aivan toisen sävyn, sekä hillitymmät, vähemmän kirpeät muodot, jos normaali, naisellinen nainen olisi jaksanut käsittää, ettei hänen vihollisensa olisi ollut mies, vaan hänen omat, luonnottomat sisarpuolensa. Väitetäänpä, että kerran joku oli huudahtanut naisasiakokouksessa – huutaja oli juuri noita tuollaisia sukupuolettomia epäsikiöitä - ”Kaikki poikalapset olisi kuohittava kohta niiden synnyttyä, ettei niistä voisi kehittyä miehiä!” Ajattele, kuinka saatanallista! Mutta silloin muuan naimisissa oleva nainen oli noussut vastustamaan tuota syöjätärtä, jolloin tämä vastasi: ”Saisit hävetä, kun sinulla on niin monta lasta!” Eikö tuo jo muistuta mielisairaalasta? Mahtaakohan naisasia voittaa siitä mitään, että mielisairaalan hoidokit esiintyvät julkisissa kokouksissa? Ja sellaista me miehet siedämme! Tuo villipeto ei edes joutunut syytteeseen, mutta minun kirjoitukseni kylläkin, kerran toisensa perästä.
[…]
- Mutta August, käsi sydämelle – etkö sinäkin ole suotta ärsyttänyt heitä?
- Keitä niin?
- Myöskin todellisia naisia?
- Luonnollisesti; tule tänne syyparka, on täällä entistäkin. Taistelun tiimellyksessä olen usein tullut menneeksi liian pitkälle, niin että moni on ottanut liioitteluni ja paradoksini täydestä, pilantekoni todesta ja päinvastoin. Mutta eivätkö ranskalaiset sano: ”Joka ei ole kertaakaan liioitellut, ei ole myöskään kertaakaan ollut vakuutettu asiastaan”?
Lyhyesti sanottuna: jos nainen alkaa puhua cis-seksismistä, rodullistamisesta, kehopositiivisuudesta, voimaantumisesta tai sukupuolisensitiivisyydestä, itseään kunnioittavan miehen on viisainta unohtaa hänet seurustelu-, seksi- ja jopa keskustelukumppanina. Sen sijaan kannattaa hakeutua niiden selväjärkisten naisten seuraan, joita kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista kuitenkin löytyy.
Toisaalta on syytä muistaa, että maailma ei ole reilu. Vaikka kaikille löytyisi sopiva kumppani, heidän tiensä eivät välttämättä kohtaa eikä heidän suhteensa välttämättä onnistu. Ja niin ikävältä kuin tämä saattaakin kuulostaa, seksin saaminen ei ole perustuslaillinen oikeus. Biologisten tarpeiden tyydyttämättömyys voi olla helvettiä, mutta siihen ei ole olemassa patenttilääkettä. Tiettyjä varaventtiilejä on kuitenkin olemassa, ja niistä tehokkaimpiin ja aliarvostetuimpiin kuuluu prostituutio. Huorissa käyminen on tehokas mentaalihygieeninen toimepide sikälikin, että se lievittää seksin puutteesta johtuvaa sisäistä lukkiutuneisuutta, joka estää miestä pääsemästä pitkälle maksuttomien naisten kanssa. Ja jos erektion saaminen ammattilaisen kanssa huolestuttaa, niin kuin se useimpia huolestuttaa, lääkäriltä saa helposti Viagra-reseptin.
Niille, joille tämäkään keino ei syystä tai toisesta sovi, on vaihtoehtona sublimaatio. Turhautuneen seksuaalisen energian kanavoiminen korviketoimintoihin on kaiken inhimillisen sivilisaation perusta, ja väyliä siihen on lukemattomia. Jos omat sukupuoliset pyrinnöt epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, ne kannattaa työntää ainakin väliaikaisesti syrjään ja keskittyä työhön, harrastukseen, taiteeseen, tieteeseen, ruumiinkunnon vaalimiseen, uskontoon, politiikkaan, ylipäätään mihin tahansa joka tuo elämään sisältöä. Seksi voi saada kohtuuttoman merkityksen jos sitä on liikaa tai liian vähän, mutta se on kuitenkin vain yksi elämän osa-alue. Sen ylikorostaminen yksilön elämässä on luonteenomaista yltäkylläisille ja rappeutuneille aikakausille. Jos niin sanottu miesliike todella haluaa ratkaista miesten heitteille jäämisen ongelman ja olla vastavoima aikalaishulluudelle, sen pitäisi ensin ymmärtää tämä.
Vaikka Ilman ja sen aihepiiri ovat silloin tällöin nousseet uudelleen puheenaiheeksi, lakkasin jo vuosia sitten antamasta haastatteluja sen tiimoilta. Katsoin sanoneeni asiasta jo kaiken olennaisen ja siirtyneeni muihin aiheisiin. Kun ajatus uudelleenjulkaisusta syntyi, huomasin sanottavaa sittenkin kertyneen pitkän hiljaisuuden aikana, ja päätin sijoittaa olennaisimman uuden laitoksen esipuheeseen. Ilman ymmärrettiin aikanaan usein väärin, mutta jos haluaa tulla oikein ymmärretyksi, ei kannata julkaista mitään. Niinpä en tarkoita näitä pohdintoja ohjeistukseksi, miten kirjaa pitäisi lukea. Ilman on alkanut elää omaa elämäänsä kurittomana kirjana, joka ei tarjoa vastauksia eikä luonnostele ohjelmia. Kirjoitin sen, tein omat johtopäätökseni ja siirryin eteenpäin – miksi odottaisin lukijalta vähempää?
Helsingissä 13.1.2019
Timo Hännikäinen
