Vuonna 1985 ilmestyneessä esseessään ”Työnantajat” Matti Mäkelä nimesi kuolemanpelon yhdeksi itselleen tärkeimmistä kirjoittamisen motivaattoreista eli työnantajista. Hän kertoi pitävänsä kuolemanpelkoaan yllä ankaralla tupakoinnilla kirjoittamisen aikana. Kirjoituspöydän reunalla oleva tupakka-aski oli hänelle ”viimeisen päivän symboli”, joka muistutti että aikaa ei ole loputtomiin ja töitä on paiskittava.
Kun Mäkelä reilut 30 vuotta myöhemmin kirjoitti muistelmiaan, hän sai kesken kaiken lääkäriltä diagnoosin parantumattomasta syövästä. (Tupakoinnin hän oli lopettanut, syöpä oli maksassa.) Muistelmien alkuluku piti kirjoittaa uusiksi, ja siinä Mäkelä palasi vuosikymmenten takaiseen tekstiinsä:
Minulle tuli nyt uusi työnantaja, ehkä jopa aikaisempaa kireämpi, varsinainen nihilisti työehdoiltaan.
Mäkelän muistelmat ilmestyivät nimellä Pitelemätön tämän vuoden alkukesästä, ja Mäkelä itse kuoli sairaalassa 6.8. Kuoleman ajankohta oli jonkinmoinen yllätys. Tiesin Mäkelän olevan huonossa kunnossa, mutta oletin hänen elävän pidempään, koska hän oli muistelmien ilmestymisen alla antanut laajan henkilöhaastattelun Hesarillekin. Voi olla, että muistelmien loppuun saattaminen joudutti lähtöä. Kun uuden työnantajan vaatimukset oli täytetty, saattoi rauhallisin mielin päästää irti.
Hesarin kriitikkona Mäkelä vaikutti omaan kirjalliseen läpimurtooni: hänen kehuva arvionsa kirjastani Ilman (2009) tavallaan sinetöi teoksen maineen. Myöhemmin hän kirjoitti myönteisesti parista muustakin kirjastani (Hysterian maa ja Kunnia). Henkilökohtaisesti Tapasin Mäkelän vain kerran, vuoden 2013 tai 2014 Tampereen miespäivillä, missä osallistuimme samaan paneelikeskusteluun. Mikään oppi-isä hän ei minulle ollut; kun ensimmäisen kerran tutustuin hänen tuotantoonsa, essee oli jo vakiintunut leipälajikseni. Mutta se, mitä Mäkelä kirjoittaa Pitelemättömän lopussa arvioidessaan omia saavutuksiaan, pitää epäilemättä paikkansa:
Jos siirrytään lähemmäksi työsuorituksia, suurimpana saavutuksenani pidän ilman muuta esseen tuomista, laajempana kuin koskaan ennen, suomalaiseen kirjallisuuteen. Vaikka laajeneminen tapahtui etupäässä 2000-luvulla, sen juuret epäilemättä ovat 1980-luvulla alkaneessa tuotannossani. (Voi kuinka tämä itsensä kehuminen on vaikeaa, sen voittaa vaikeudessa vain toisen kehuminen!)
Mäkelä raivasi kirjailijana tilan minulle, Antti Nylénille, Tommi Melenderille ja muille joiden nimet on totuttu yhdistämään esseistiikan nousuun kirjallisuudenlajina 2000-luvulla. Hän loi maineensa esseistinä aikana, jolloin kirjailijat julkaisivat esseitä pääasiassa välitöinään. Essee- ja kolumnikokoelmien ohella hän julkaisi vain yhden romaanin ja pari tietokirjoiksi laskettavaa teosta, jotka nekin ovat luonteeltaan poleemisia ja persoonallisia. Lisäksi hän toi lajiin raa'an, kompromissittoman tunnustuksellisuuden valikoimallaan Kaksi vaimoa (1995), jota Hesarin Suvi Ahola luonnehti ”lyönniksi vasten kasvoja”. Myöhemmin tällainen lähestymistapa on yhdistetty erityisesti minuun.
Muistelmissa Mäkelä yhdistää tunnustuksellisuuden lestadiolaiseen taustaansa ja masokismiinsa. Röyhkeät provokaatiot ja lähes itsetuhoiset paljastukset ovat hänelle syyllisyydentunnon ilmausta:
Masokismia eivät harrasta ihmiset, jotka haluavat pitää itsellään pikku palan maailmasta ja pelkäävät sen menettämistä. He ovat mustasukkaisia, omistushaluisia, epäluuloisia. Masokistit sen sijaan kokevat omistavansa liian paljon, ja siksi tuntevat syyllisyyttä ja halua rankaista itseään tuosta omistuksesta. Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ”laupeudesta ja armon antimista”, isäni mielivirttä lainatakseni.Tämä on kiinnostava kohta, pitkän punnitsemisen arvoinen. Omat provokaationi ja tunnustukseni ovat varmasti olleet paitsi uhman, myös alemmuudentunnon ilmauksia, yrityksiä nousta alemmuudesta levittämällä se julkeasti kaikkien eteen. Lisäksi niissä on uhkapelin luonne. Tunnen ajoittain vastustamatonta halua panna kaikki vaakalaudalle, sillä kaikkein eniten pelkään jähmettymistä kaikkien hyväksymäksi, harmittomaksi kirjailijaksi, joka kelpaa Helsinki Lit -festivaalin juontajaksi. Maksamani hinta on lopulta pieni verrattuna siihen, että saisin sielulleni vahingon.
Eli Mäkelän korostama uskonnollinen tunne on olennaisella tavalla läsnä omassakin kirjoittamisessani, vaikka jo ajat sitten käänsin (Mäkelän tavoin) selkäni vanhempieni luterilaiselle uskolle.
Raflaavista aiheista ja poleemisesta lähestymistavasta huolimatta Mäkelästä on aina välittynyt optimistinen ja elämänmyönteinen kuva. Tätä hän korostaa muistelmissaankin. Hän toteaa epäonnistumistensa olevan sen verran lieviä, ettei niistä kunnolla riitä rakennustelineiksi traumoille. Hän sanoo olevansa tulevaisuudenuskon ja tasa-arvon ajan tuote ja luonnehtii uskoaan maailmanloppuun hyvin heikoksi. Tämä lienee suurin ero minun ja Mäkelän välillä. Itselleni ajatus sivilisaation meneillään olevasta tuhosta on aina määrittänyt suhdettani maailmaan, ja jos minulla on jokin ”sukupolvikokemus” niin se, että tasa-arvo on suuri huijaus johon kukaan ei sisimmässään usko.
Syynä lienee se, että minä ja Mäkelä edustamme eri aikakausia vaikka kasvuolosuhteemme maalaispoikina muistuttavat kovastikin toisiaan. Mäkelä eli lapsuutensa ja nuoruutensa aikana, jolloin tasa-arvo oli pragmaattinen lähtökohta: se tarkoitti, että lahjakas yksilö kykeni nousemaan yhteiskunnan portaita taustastaan riippumatta ja että vähemmän lahjakkaillekin taattiin inhimilliset olot. Minä taas ehdin murrosikään 90-luvulla, jolloin edellisen vuosikymmenen lupaukset vauraudesta ja vakaista työurista julistettiin peruutetuiksi. Samoihin aikoihin tasa-arvosta tuli outo idealistinen rakennelma, lopullinen päämäärä jonka pitäisi toteutua jäännöksettömästi kaikista biologisista rajoituksista huolimatta.
Mäkelän positiivisuus saa hänet myös pidättäytymään tuntemiensa ihmisten haukkumisesta ja arkaluontoisten totuuksien paljastamisesta. Jos itse tietäisin olevani kuolemansairas, paljastaisin kaiken tietämäni ja luonnehtisin erinäisiä ihmisiä reilusti kunnianloukkauksen kriteerit täyttävillä ilmauksilla – ei minua enää siinä vaiheessa kehdattaisi haastaa oikeuteen. Mäkelä puolestaan sanoo Pitelemättömän esipuheessa vain laittavansa kirjan loppuun luettelon tutuista ihmisistä ja merkitsevänsä kunkin nimen perään koulunumerolla tämän ihmisarvon. Petyin selatessani henkilöluetteloa: Mäkelä ei ollut toteuttanut aiettaan, nimien perästä löytyi vain sivunumerot.
Useimmissa muissa asioissa Mäkelän kirjailijapersoona tuntuu tutulta ja samaistuttavalta. Hänen urakehityksensäkin muistuttaa omaani: ”Joka tapauksessa minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti.” Mäkelä myös siirtyi uransa mittaan kohti yhteiskunnallista osallistumista: hänestä tuli miesten ja maaseudun ihmisten puolestapuhuja. Kantaaottavuudessa hän asettuu samaan jatkumoon monien suomalaisen esseistiikan pioneerien, erityisesti Linkolan ja Paasilinnan, kanssa. Mäkelän pohdinnat kirjailijan kantaaottavuudesta ovat erittäin teräviä. Alkaessaan ajamaan jotakin asiaa kirjailija joutuu väistämättä kuolettamaan epävarmuutensa ja korostamaan asiansa oikeutusta. Silloin hän ”tyhmentyy” eri mieltä olevien näkökulmasta, osa lukijoista alkaa pitää häntä yksioikoisena jankkaajana. Toisaalta hän saa ”vaikuttajan” aseman, samanhenkisten seurakunnan ja tunteen tarpeellisuudesta.
Tietyn perusskeptisyyden Mäkelä kuitenkin aina säilytti, minkä lasken hänelle eduksi. Hänen propagandistisimmissakin teksteissään on puhtaan henkilökohtaista tai kuvailevaa ainesta sekä epäsovinnaisia ajatuksellisia käänteitä. Lyhyesti sanottuna hän pysyi kirjailijana:
Kirjailijalle luonteenomaista kuitenkin on, ettei hän koskaan tee tätäkään työtä laskelmallisesti. Hän on aina hölmö humanisti tai hyödyllinen idiootti, joka on sydämestään ajamiensa asioiden takana. Eli kokee sanovansa kirkkaan totuuden, joka vain ei vielä ole muille valjennut.
On sanottu, että kirjailija on persoonallisuudeltaan joko prosaisti tai lyyrikko. Mäkelän muistelmien yhtenä ansiona on, että se nostaa esiin esseistin persoonallisuuden, joka poikkeaa niin fiktion kuin runouden kirjoittajasta. Mäkelän korostama lyhytjänteisyys on varmastikin useimmille kaunokirjallisen asiaproosan tekijöille leimallista. Itse en aktiivisesti jaksa työstää yhtä esseekokoelmaa yleensä puolta vuotta pidempään, 500-sivuisen romaanin kirjoittamiseen en mitenkään löytäisi itsestäni henkistä energiaa enkä istumalihaksia.
Mutta kyse on muustakin kuin lyhytjänteisyydestä. Mäkelän mukaan esseisti ”suorastaan tunkee olemaan olemassa, tekstiensä ulkopuolellakin”. Esseisti osallistuu kaikenlaiseen ulkokirjalliseen touhuun, perehtyy aatteellisiin ja uskonnollisiin virtauksiin, riitelee maailman kanssa. Tämä vaatii aikaa, joka lyyrikolta kuluisi sanojen punnitsemiseen ja romaanikirjailijalta juonen koukeroiden muotoiluun.
Myös opettajani, edesmennyt professori Kai Laitinen luokitteli aikanaan kirjailijat kolmeen kastiin. Aavistuksen Laitista kärjistäen hänen kolmijakonsa oli seuraava: ensimmäisessä kastissa olivat hänen mukaansa aidot b-luokan kirjailijat, jotka liikkuvat henkisen viriliteettinsä ylimmällä rappusella pykätessään joka toinen vuosi juonellisen kertomuksen, jossa epookki, nykyään epookit monikossa, on lähteestä tarkistettu tai tehosekoittimella uuskummaksi pyöritelty. Toiseen kastiin kuuluvat kirjailijat, joilla on se kuuluisa oma ääni ja kieli. Ja siinä karsinassa he sitten tarkasti pysyttelevät, jopa niin tarkasti, että arvostelija voi aivan asiallisesti huudahtaa: hän horjahti, virsu lipsuu, ei ole entisensä.
Kolmanteen kastiin Laitinen asetti kirjailijat, jotka tekevät paitsi hyviä ja huonoja kirjoja, myös ja nimenomaan kaikkea muuta mahdollista. Yhdeksi esimerkiksi hän mainitsi Eino Leinon, joka Nocturnen kirjoittamisen lisäksi perusti muun muassa ylevän kalevalaisen kesäteatterin ja anoi Viron kansalaisuutta. 'Kaikkea muuta' tarkoitti siis Laitis-vainaan määrittelyssä niin fiksua kuin pöljääkin toimintaa, merkkejä ajattelusta ja ajattelemattomuudesta - myös kirjoittamisen ulkopuolella.
Esseisti on siis muita kirjailijatyyppejä enemmän kokonaistaideteos, jo lähtökohdiltaan. Sellainen Mäkeläkin ehdottomasti oli, tämä mönkijällä metsäteitä ajeleva sadomasokisti, joka kirjailijantyönsä ohella ehti muun muassa opettaa tarkkailuluokkaa, toimia Pekkas-akatemian rehtorina ja Pohjois-Karjalan Kylät ry:n puheenjohtajana, työskennellä monen lehden kriitikkona ja väitellä tohtoriksi.
