Se tosiseikka, että ihmisen täytyy syödä, tuntuu minusta turhauttavalta. Osaan toki arvostaa hyvää ruokaa, ja monen ruokalajin oikeasta valmistus- ja maustamistavasta minulla on vakaa mielipide. Mutta silti haluaisin käyttää syömiseen kuluvan ajan usein aivan muuhun. Nälkä keskeyttää lupaavasti alkaneen kirjoittamisrupeaman, ja syömistä seuraava raukea kylläisyys vie halun jatkaa sitä. Usein lykkään työskennellessäni tai jonkin mieluisan harrastuksen parissa puuhaillessani ruokailua mahdollisimman pitkälle ja pidän nälkää aisoissa makeisilla ja nikotiinilla.
Lisäksi ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen tuhraantuu paljon aikaa. Loppujen lopuksi harva ruokalaji on niin herkullinen, että ehdoin tahdoin haluaisin nähdä vaivaa sen valmistamiseksi. Yksin eläessäni söin paljon roskaruokaa ja tilausruokaa, ja nykyäänkin turvaudun helposti ravintoloihin jos kukkaronnyörit antavat myöten. Koska olen tullut ikään, jossa syömisen terveysnäkökohtiin täytyy väkisinkin kiinnittää huomiota, ruokakaupassa käynti on muuttunut eksistentiaaliseksi painajaiseksi. Valintoja tehdessään on ajateltava kolesterolia, verenpainetta, vitamiineja, hiilihydraatteja, sokeria ja lukemattomia muita tekijöitä, vaikka mieluiten vain kahmaisisi pakastealtaasta pizzan ja keskittyisi pohtimaan uusasiallisuutta 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa.
Edellä sanotun valossa on kieltämättä ristiriitaista, että joka syksy näen huomattavasti vaivaa hankkiakseni riistaa ruokapöytääni. Herään ennen auringonnousua, vaellan jopa kymmeniä kilometrejä usein vaikeakulkuisessa maastossa, siedän kylmää, märkää ja tuntikausien paikallaan kykkimisestä kipeytyviä lihaksia. Kaiken lisäksi teen tämän, vaikka tuloksesta ei ole etukäteen minkäänlaista varmuutta.
Kun ammuin ensimmäisen heinäsorsani syksyllä 2015, se putosi pieneen lampeen noin parin metrin päähän rannasta. Olin niin innoissani, etten vaivautunut etsimään oksaa jolla linnun saisi hilattua rantaan, vaan päätin kahlata hakemaan sen. Lampi olikin äkkisyvä, ja pari askelta otettuani upposin täysin vaatetettuna ja kumisaappaat jalassa rintaa myöten veteen. Nappasin sorsan nopeasti käteeni ja räpiköin kuiville. Onneksi ilma oli lokakuisesta ajankohdasta huolimatta lämmin ja kotiin oli vain kilometrin kävely. Uimalla olen hakenut sorsia myöhemminkin, viimeksi pari viikkoa sitten, kun koiraa ei ollut mukana metsällä. Tällä kertaa maltoin sentään riisua päällysvaatteeni ensin.
Ponnistuksia sisälsi myös metsäkaurisjahti viime vuoden syksyllä Padasjoella ystäväni ja työtoverini Jarkko Pesosen kanssa. (Jarkon kirjoittama yksityiskohtaisempi kuvaus jahdista löytyy täältä.) Etsimme ja väijyimme yhteensä noin 12 tuntia kahta auringonnousun aikaan näkemäämme kaurista, ja kaato tapahtui noin tuntia ennen iltahämärää. Olimme asettuneet muutamaa tuntia aiemmin passiin pellonreunaan suuren kiven taakse lähelle metsärajaa, oma tarkkailusektorini oli kiven vasemmalla puolella, Jarkon oikealla. Kun maastoa tuijottaa tuntikausia, näköaisti alkaa temppuilla: metsänreuna ja pilvet muuttuivat geometrisiksi kuvioiksi, ja vähän väliä oli suljettava silmät hetkeksi erottaakseen taas yksityiskohtia.
Yksitoikkoisuudesta minut havahdutti laukaus. Tarkkailualueidemme väliin oli jäänyt sokea kulma, ja juuri siitä kauriit olivat tulleet esiin ja lähteneet kulkemaan Jarkon suuntaan. Noustessani ylös näin Jarkon juoksevan kohti metsänreunaa edellään kauriit, joista toiseen oli selvästi osunut. Naaraskauris löytyi lyyhistyneenä metsärinteeseen, luoti oli osunut etusorkan taakse ja lävistänyt keuhkot. Kun veret oli laskettu, ruho piti saada nopeasti suolistettavaksi – osuma oli muutaman sentin optimaalisen osumakohdan takana, ja paine oli saattanut vaurioittaa mahalaukkua. Vatsaonteloon valuessaan mahalaukun hapot olisivat pilanneet lihan.
Riistankäsittely tapahtui kesäpaikkani saunan pesuhuoneessa, ja oli kauniisti sanottuna sotkuista hommaa. En ollut ennen suolistanut niin isoa eläintä, ja sisälmyksistä uhoava lämmin lemu sai minut aluksi yökkäilemään. Pää ja sorkat piti katkaista kirveellä ja ruho vielä nylkeä ja paloitella useampaan osaan. Lopetettuamme ulkona oli jo pilkkopimeää, mutta suolista ja muusta teurasjätteestä piti vielä päästä eroon. Laitoimme ne muoviseen lasten kylpyammeeseen ja kannoimme pellonreunaan, missä kaivoin niille taskulampun valossa kuopan ja hautasin sinne.
Tällaisten operaatioiden aikana en ole kertaakaan mielessäni kyseenalaistanut koko touhun mielekkyyttä. Ja kun riistaeläin on lopulta päätynyt ruokapöytään, olen aina pitänyt ateriaa kaiken vaivannäön arvoisena. (Vaivannäkö on itse asiassa väärä sana, koska toisin kuin tavanomaisessa ruoanhankinnassa, metsästyksessä varsinainen ilo syntyy itse prosessista, ei lopputuloksesta. Tässä kirjoituksessa päähuomioni on kuitenkin ravinnossa ja syömisessä.) Itse pyydetyn sorsan höyrytessä juuresgratiinin ja mustaherukkahillon ympäröimänä lautasella tunnen syvää tyydytystä, jollaista ei voisi kuvitellakaan marketista ostetuista aineksista valmistetun aterian äärellä. Tämä on pyhää ruokaa, jonka makuvivahteisiin perehdytään hartaudella, sillä ei vain sammuteta nälkää. Jos asuisin maalla ja metsästäisin viikoittain, sen aura tietenkin himmenisi, vaikken uskokaan että kokonaan katoaisi. Lapsuudessani isän syksyllä ampuman hirven lihaa syötiin talven aikana niin usein ja niin monessa muodossa – paistina, jauhelihana, säilykkeenä – etten koskaan voisi nähdä siinä mitään eksoottista. Silti hirvenliha päihittää edelleen millaisen tahansa naudanlihan, sekä makunsa että herättämiensä muistojen puolesta.
En ole erityisen kokenut tai taitava metsästäjä. Työaikatauluni rajoittavat harrastusta siinä määrin, että vuosittaiset metsästysreissuni ovat yleensä yhden käden sormilla laskettavissa. Metsästän useimmiten yksin, en erakkomaisuuttani vaan siksi, että metsästävien kavereiden aikatauluja on hankala sovittaa yhteen omieni kanssa. Hirvijahdin kaltaiset sitoutumista vaativat ryhmämetsästyksen muodot ovat mahdollisuuksieni rajojen ulkopuolella. Muutamat vuosittaiset metsästyskerrat tarjoavat kuitenkin sellaista sisäistä ja ulkoista vapautta, että ne ovat vuodenkiertoni kohokohtia. Tämän vapauden tärkeä ulottuvuus on pako supermarketmaailmasta. Metsästäjän tekemät valinnat ovat suoraan merkityksellisiä: jos liikkuu varomattomasti tai painaa liipaisinta väärällä hetkellä, ateria jää saamatta. Myös sattuman rooli, joka nykyaikaisissa ruokakaupoissa pyritään rajaamaan olemattomiksi, on suuri. Useimmiten metsältä palaa tyhjin käsin.
Metsästyksen parissa vietetyt vuodet ovat saaneet minut arvostamaan suomalaista metsästyskulttuuria. Jokainen tuntemani metsästäjä suhtautuu metsästäjän eettiseen koodistoon vakavasti. En tosin tiedä olisiko suhtautuminen leväperäisempää ellei tuota koodistoa valvottaisi verraten ankaralla lainsäädännöllä, mutta joka tapauksessa metsästys Suomessa on huomattavasti sivistyneempää touhua kuin esimerkiksi Italiassa, jossa lajintunnistuksen kaltaisille sivuseikoille viitataan kintaalla ja ammutaan kaikkea mikä liikkuu, myös metsästyskavereita. Lisäksi suomalainen metsästyskulttuuri on myönteisellä tavalla demokraattista. Täällä käytäntö, jossa parhaisiinsa pukeutuneet aristokraatit ampuvat riistan ja palveluskunta käsittelee sen, on tuntematon ja pankinjohtajakin joutuu työntämään kätensä peuran höyryäviin suoliin.
Nykyään etiikasta julkaistaan enemmän kirjallisuutta kuin mistään muusta filosofian osa-alueesta, ja etiikan sisällyttäminen suunnilleen kaikkeen ravintoa koskevaan keskusteluun on ajallemme leimallinen piirre. Metsästystä koskevissa kiistoissa metsästäjillä on tapana korostaa, että he kunnioittavat luontoa ja eläimiä vaikka osallistuvat aktiivisesti villieläinten surmaamiseen. Monet eläinsuojelijat taas pitävät tätä kestämättömän ristiriitaisena. Metsästystä vastustavalle kaikki eläimet ovat samalla viivalla, eikä hän voi käsittää esimerkiksi sitä, miksi metsästäjä pitää hellää huolta koirastaan mutta tappaa ja syö riistaeläimiä.
Yhteisymmärrystä metsästäjän ja eläinsuojelijan välillä harvemmin syntyy, koska jälkimmäinen katsoo metsästäjän toimintaa aina ulkopuolelta, ja metsästys pysyy hänelle syvästi outona ja vastenmielisenä toimintana. Metsästyksen vastaisten argumenttien ongelma on myös siinä, että niissä logiikka sekoitetaan etiikkaan. Ihmiselle on luontaista muodostaa erilainen suhde eri eläinlajeihin, ja lisäksi nämä suhteet vaihtelevat kulttuurisesti paljonkin. Minä en koskaan söisi koiraa, mutta kiinalaiselle tai korealaiselle se ei tuottaisi ongelmia. Ihmisen kulttuureissa jotkut eläimet ovat vuosituhansien saatossa vakiintuneet kumppaneiksi, jotkut toiset taas ravinnonlähteiksi, ja looginen päättely on jokseenkin avuton tällaisten käytäntöjen edessä.
Itse suhtaudun suurin varauksin ajatukseen eläinoikeuksista. Jos eläimillä olisi oikeuksia samalla tavoin kuin ihmisillä, meidän olisi pidettävä niitä oikeustoimikelpoisina. Ei tämä aivan tavatonta historiallisesti olisikaan: keskiajalla isäntänsä hengiltä potkaissut hevonen saatettiin tuoda oikeuden eteen miestaposta syytettynä ja määrätä sille oma puolustusasianajaja. Useimmat oman aikamme ihmiset kuitenkin pitäisivät tätä varsin omituisena. En kuitenkaan kannata hälläväliä-asennetta eläinsuojeluun. Ihmisillä on velvollisuuksia kaikenlaisia eläimiä kohtaan, ja yleensä eläinoikeuksista puhuttaessa tarkoitetaan todellisuudessa niitä.
Velvollisuutemme eläimiä kohtaan määrittyvät sen perusteella, millainen suhde meillä on niihin. Lemmikit ovat kunniajäseniä ihmisten moraalisessa yhteisössä, niitä voidaan verrata ja usein verrataankin perheenjäseniin. Ihmistä, joka hylkää kesäkissan pidän yhtä alhaisena kuin lapsensa heitteille jättäjää. Naudoista, lampaista ja muista niin sanotuista hyötyeläimistä meillä on velvollisuus pitää huolta, mutta suhde niihin ei yleensä ole yhtä henkilökohtainen. Velvollisuutemme meistä kokonaan riippumattomia villieläimiä kohtaan koskevat puolestaan enemmän lajia kuin yksilöitä. Metsästyksessä tämä tarkoittaa, ettei riistaeläimiä saa hävittää sukupuuttoon ja että saalis pitää surmata mahdollisimman kivuttomasti. Tärkeää on sekin, että metsästäjä syö kaiken ampumansa riistan tai vähintäänkin lahjoittaa sen muille riistan ystäville tai myy ravintolaan.
Mitä taas tulee väitteeseen, että metsästys on moraalitonta koska siinä saadaan mielihyvää tarpeettomasta kärsimyksestä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Metsästyksessä pyritään tappamaan eläin, ei satuttamaan sitä. Epämiellyttävimmät metsästysmuistoni liittyvät tapauksiin, joissa olen joutunut lopettamaan haavoittuneen linnun kepiniskulla tai niskat katkaisemalla. Ihanteena on aina onnistunut riistalaukaus, jonka aiheuttama kuolema on verraten helppo silloinkin kun se ei tapahdu silmänräpäyksessä. Keuhkot läpäisevä luoti saa kauriin verenpaineen syöksymään pohjalukemiin, jolloin tajuttomuus ja kuolema seuraavat alle puolessa minuutissa. Ilveksen saaliiksi joutuvan yksilön lähtö on paljon tuskallisempi.
Voidaan toki kysyä, onko näinkään vähäinen kärsimys tarpeellista, koska toisin kuin ilveksen, oma henkiinjäämiseni ei ole riippuvainen riistalihasta. Tähän osaan antaa vain subjektiivisen vastauksen. Minulle jahdin tuoma jännitys ja aistivireys, jonka veroista ei mistään muusta toiminnasta saa, riittää oikeuttamaan melko harvalukuiset osallistumiseni luonnossa keskeytyksettä tapahtuvaan verenvuodatukseen. Toinen oikeutus on kanttarellien kanssa paistettu sepelkyyhkynrinta tai konfitoitu kauriinjalka, jotka kulinaaristen ominaisuuksiensa ohella edustavat reiluimmin ja eettisimmin hankittua lihaa. Sellaiset ruoat on syytä maustaa maltillisesti, sillä itse pyydetyn maku on jotakin, jota ei modernissa maailmassa liian usein kohtaa.
