Nyt kun kuluneesta vuodesta on enää tähteet jäljellä, listaan tavalliseen tapaani sen kulttuuriset kohokohdat. Lista on täysin subjektiivinen, eivätkä sille päätyneet ole paremmuusjärjestyksessä.
Matti Mäkelä: Pitelemätön
Hauska ja monipuolinen kirjallinen testamentti. Mäkelä käytti elämäänsä koko tuotantonsa raaka-aineena, mutta tässä se on jäsennelty eheäksi kertomukseksi. Muistikuvien ohella Pitelemätön sisältää paljon yleispätevää pohdintaa mm. esseen kirjoittajalle ominaisesta persoonallisuudesta.
Tenho Kiiskinen: Humanismin paheet
Kustantajan kehut kuulostavat aina epäilyttäviltä, mutta sanon silti, että Kiiskisen kirja on mielestäni parasta mitä kotimaisessa esseistiikassa on tapahtunut aikoihin. Se on paikoitellen melkein kadehdittavan hyvä: täysin jarruttelematon, törkeä ja syvällinen. Tärkeä kirja Humanismin paheet on ennen kaikkea siksi, että se katsoo rävähtämättä tiettyihin psyyken ja kulttuurin pohjamutalammikoihin, mutta uskaltaa myös nauraa vapautuneesti näkemälleen. Kiiskinen on tuonut kotimaiseen asiaproosaan aivan omanlaisensa äänen.
Ernst Jünger: A German Officer in Occupied Paris. The War Journals 1941-1945
Jüngerin päiväkirjat toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli miehitysjoukkojen upseerina Pariisissa ja solmi kontakteja mm. Picassoon ja heinäkuun salaliittolaisiin, on vihdoin käännetty englanniksi. Bruce Chatwin on sanonut niitä "oudoimmaksi toisen maailmansodan tuottamaksi kkirjalliseksi teokseksi, paljon oudommaksi kuin mikään Célinen tai Malaparten kirjoittama", ja hän on pitkälti oikeassa. Jüngerin merkinnät eivät usein tunnu sotapäiväkirjalta lainkaan, sillä eniten hän kuvailee uniaan, vierailujaan pariisilaisissa antikvariaateissa, keskustelujaan erilaisten aristokraattien ja taiteilijoiden kanssa sekä kasvi- ja hyönteistieteellisiä tutkimuksiaan. Rintaman tapahtumat ja hallinnon poliittiset kiemurat ovat kuitenkin kaiken taustalla, ja niitä koskevista maininnoista kehkeytyy omalaatuista pohdintaa vallankäytöstä ja historian lainalaisuuksista.
They Shall not Grow Old
Peter Jacksonin pitkä dokumenttielokuva on järkyttävin, rehellisin ja lähimmäs katsojaa tuleva visuaalinen kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta - eikä se johdu pelkästään yli sadan vuoden takaisen filmimateriaalin realistisesta värittämisestä. 60-luvulla äänitetyissä haastatteluissa veteraanit muistavat tapahtumat ällistyttävän tarkasti, ja haastattelunpätkien yhdistäminen kirjavaan kuva-aineistoon herättää eloon sen muusta maailmasta eristetyn rinnakkaistodellisuuden, jonka rintama tuolloin muodosti. Sitä alkaa lähestulkoon ymmärtää, miten elämä oli mahdollista perinpohjaisen hävityksen maisemassa, josta eläimetkin olivat rottia ja täitä lukuunottamatta paenneet, ja miten siitä tuli ihmisille niin luonteva elinympäristö, että he tunsivat vain tyhjyyttä aselevon lopulta tultua. Ääniraidalla miinojen ja shrapnellien räjähdykset menevät luihin ja ytimiin, aikakauden lauluissa puolestaan on mutkattoman humoristinen henki.
The Lighthouse
Merimiesten folklorea ja Prometheus-myytin aineksiä yhdistelevä psykologinen kauhuelokuva on ohjaaja Robert Eggersin selvä voimannäyte. Se on yhtä tyylitajuinen kuin esikoisohjaus The Witch (2015) ja kytkeytyy siihen temaattisesti, mutta rakentaa kokonaan oman maailmansa ja The Witchiä monimutkaisemman mytologisten viittausten verkoston. Kuten kaikki tehokkaat kauhukertomukset, Lighthouse vie pettävälle jäälle, läpitunkemattomaan pimeyteen jossa turvalliset tarttumapinnat katoavat yksi kerrallaan. Sitä on lopulta tulkittava pikemminkin mytologian kuin psykologian työkaluin.
Chernobyl
Ydinvoimalaonnettomuutta ja sen jälkipuinteja kuvaavaa minisarjaa ylistettiin paljon, ja hyvä se onkin. Tekijät ovat yhdistäneet katastrofikuvausta poliittiseen trilleriin, ja kumpikin taso toimii. Varsinkin parissa ensimmäisessä jaksossa tunnelman tukaluus tuo hetkittäin mieleen ydinsotaa kuvaavan 80-luvun televisioelokuvan Threads. Sarjan ulkoasu on räätälöity autenttisen neuvostoaikaiseksi, mitä korostaa vhs-tyyppinen hieman epäskarppi kuva. Olennaisella tasolla Chernobyl on kuvaus poliittisesta järjestelmästä, jolle julkisivu on tärkeämpää kuin mikään muu ja joka yrittää kaikin keinoin peittää omat laiminlyöntinsä.
Joose Keskitalo: En lähde surussa
Keskitalo kuuluu niihin harvoihin kotimaisiin nykymuusikoihin, joiden uraa seuraan aktiivisesti, ja sanoitustensa takia hän on merkittävimpiä elossaolevia suomalaisia runoilijoita. Levyt ovat menneet musiikillisesti koko ajan monipuolisempaan ja määrittelemättömämpään suuntaan, mistä uusin on hyvä esimerkki.
Chelsea Wolfe: Birth of Violence
Äärimetallin aineksia laulaja-lauluntekijän tyyliin yhdistelevän Wolfen kuudes studiolevy on akustispainotteinen, ja luonnehtisin sitä amerikkalaiseksi versioksi neofolkista. Pidän suuresti sen soundista, jossa kaamosaika tuntuu tiivistyvän säveliksi.
