En ole lukenut ainuttakaan 2000-luvulla Finlandia-palkittua teosta. Näin ollen en voi väittää niitä huonoiksi. Toisaalta en myöskään ole tuntenut minkäänlaista halua lukea niitä, mikä kertoo jo jotain. Suurten kustantamojen kevät- ja syyskatalogeja lukiessa herää yleensä yhden tai parin kotimaisen uutuuden kohdalla tunne, että tämän voisi lukea jos olisi aikaa. Mutta Finlandia-voittajien listaa silmäillessä tulevat poikkeuksetta mieleen laulun sanat:
Burn down the disco
Hang the blessed DJ
Because the music that they constantly play
It says nothing to me about my life
Musiikkianalogia on tässä tapauksessa pätevä, sillä kun avaan radion parhaaseen kuunteluaikaan, missään siellä soivassa ei ole riittävää tarttumapintaa. Kaikki on räätälöity tyydyttämään psykologista mukavuudenhalua. Tosin populaarimusiikin hittejä ei yleensä edes yritetä markkinoida ”rohkeina” tai ”ajatuksia herättävinä”. Kotimaisten kirjallisuuspalkintojen saajista tällaisia luonnehdintoja sen sijaan käytetään rutiininomaisesti, vaikka kaikki tietävät ettei tässä maassa palkita ainakaan rohkeudesta. Todellisuudessa melkein kaikki kansanryhmät osoittavat suurempaa sosiaalista rohkeutta kuin kirjailijat.
Jopa Nobelin saattaa vielä saada joku kiistanalainen, ristiriitaisia reaktioita herättävä kirjailija, kuten tänä vuonna Peter Handke. Mutta jos mielii päästä Finlandia-ehdokkaaksi, on järjestelmällisesti suunnattava julkiset ulostulonsa – ja mikä pahinta, myös tuotantonsa – sille lukevan yleisön sektorille, jonka mielestä Ville Rannan pilapiirrokset ovat oivaltavia. Tai ainakaan tätä sektoria ei pidä missään tapauksessa erehtyä ärsyttämään.
Keitä sitten ovat nämä tiskijukat, jotka alituiseen soittavat samaa muzakia? Se on toki kaikkien tiedossa: suuret kustantamot ja kirjakauppaketjut, jotka haluavat jokavuotisen piristysruiskeensa joulumyyntiin. Tanssiin lähtevät omat suosikkinsa ilmoittava media ja voittajaa ajankulukseen arvuuttelevat kirjallisuuspiirit. Tästä syystä Finlandia on myös ajan mittaan muuttunut puhtaasti romaanipalkinnoksi. Maksava yleisö haluaa hyvän lukuromaanin jossa on sopivassa suhteessa taideproosan elementtejä, sille ei kannata kaupata runo-, novelli- tai esseekokoelmia.
Lisäksi Finlandia-voittaja on aina kompromissi, jota kukaan prosessiin osallistuvista ei ehkä täydestä sydämestään kannata. Kuten tiedetään, Suomen Kirjasäätiön valitsema kolmijäseninen Finlandia-raati valitsee yhdessä vuoden kirjasadosta kuusi ehdokasta, joiden joukosta niin ikään Kirjasäätiön nimittämä henkilö valitsee voittajan. Järjestelmässä on puolensa, sillä se pitää yllä tiettyjä kirjallisia kriteereitä. Jos lopullisen valinnan tekijäksi nimitettäisiin jonakin vuonna vaikkapa Ronja Salmi, hän ei voisi valita hevoskirjaa, koska raadin esivalinnat sitoisivat häntä. Mutta sama järjestelmä myös varmistaa, että Sirkus Finlandian areenalle pääsee vain laadukkaita ja ammattitaitoisia romaaneja, siis sellaisia joita tähän maailmaan ei tarvittaisi enää ainuttakaan. Huolellisesti valikoitua roskaa, kuten Baudelaire sanoisi.
Joku saattaa kysyä, miksi vaivaudun räksyttämään Finlandia-instituutiota vastaan. Se ei ole katoamassa mihinkään, toiveet sen muuttumisesta ovat olemattomat, enkä itse ole koskaan kirjoittanut yhtään teosta, joka edes muodollisesti täyttäisi ehdokkuuden nykyiset kriteerit. No, kirjoitan tästä koska minua yksinkertaisesti vituttaa, enkä yrityksistäni huolimatta kykene omaksumaan zeniläistä asennetta suomalaisen kirjallisuuden yleiseen latistumiseen. Raivo ajaa kirjoituspöydän ääreen tehokkaammin kuin riemu, eikä ole minun tehtäväni arvioida, onko sanoillani lopulta vaikutusta.
Yleisellä latistumisella en viittaa pelkästään räikeään kaupallisuuteen, vaan omaleimaisuuden katoamiseen. Finlandia-palkinnon nimi on harhaanjohtava, koska ehdokkaat ja varsinkin voittajat näytetään valittavan sen perusteella, onko heissä potentiaalia kansainvälisille markkinoille. Hyviä esimerkkejä ovat Sofi Oksanen, ranskalaista nouveau romania jäljittelevä Laura Lindstedt ja tämänvuotinen palkittu Pajtim Statovci. Statovci, Kosovon albaani ja homo, on näissä puitteissa täydellinen valinta. Hän on samanaikaisesti useamman toiseuden edustaja ja käsittelee tuotannossaan vierautta, kulttuuristen identiteettien liukuvuutta ja muita kirjallisen julkisuuden parrasvaloissa pakollisia aiheita. Kaksi hänen aiempaa romaaniaan on julkaistu myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaikka harva on kuullutkaan hänestä Suomessa. Kirsikkana kakun päällä hän on alle kolmekymppinen.
Finlandia-instituutio yrittää tekemällä tehdä ”maailmankirjallisuutta”, jossa kansallisia erityispiirteitä ja yksilöllisiä särmiä on mahdollisimman vähän. Tällainen loppuun saakka laskelmoitu ja tuotteistettu, kuohittu ja parfymoitu kirjallisuus on valtamedian valmiiksi hyväksymää ja sen tekijät antavat etukäteen muotoiltuja vastauksia ennalta-arvattaviin haastattelukysymyksiin. Kyse on silkasta pelistä, joka ei kuitenkaan saa olla liian läpinäkyvää. Esimerkiksi Jari Tervo on naislukijoita mielistellessään ja punaniskarasisteja haukkuessaan kärkkynyt Finlandiaa liian avoimesti. Hän ei luultavasti koskaan pääse armoitettujen joukkoon, koska hänen palkitsemisensa olisi isäntä-koira -suhteen liian räikeä manifestaatio. Lisäksi Tervon kaltaisille pottunokkaisille keski-ikäisille valkoisille miehille on lopultakin varattu kulttuurijulkisuuden areenalla vain peesaajan rooli.
Kuvaamani järjestelmä on ominainen kulttuurisesti nuorelle nousukasmaalle, jossa joka henkäyksellä mietitään, mitä muut mahtavat meistä ajatella. Itävallassa kirjallisuuden valtionpalkinto on myönnetty Thomas Bernhardille, joka sanoi palkintopuheessaan, että palkinnon myöntänyt taidesenaatti koostuu ”pelkistä paskapäistä”, samoin kuin sen aiemmin palkitsema kirjailijajoukko. Tämän hetken Suomessa olisi mahdoton kuvitellakaan, että Bernhardin kaltainen riidanhaastaja ja kulttuuripönötyksen karkea pilkkaaja saisi edes kustannussopimusta miltään suurelta kustannustalolta. (Finlandia-palkinnossa näkyvätkin kärjistyneessä muodossa kotimaista kustannusalaa vaivaavat taudit, joita en kuitenkaan käsittele tässä, koska Tenho Kiiskinen on jo sanonut aiheesta olennaisen.) Vielä muutama vuosikymmen sitten kotimaisen kirjallisuuden näkyviä nimiä olivat Tikkanen, Salama ja ensimmäinen Finlandia-palkittu Erno Paasilinna. Enää heitä ei mitenkään voitaisi sietää.
Järjestelmä kuitenkin toimii. Kustannus- ja mediatalot saavat rahansa ja otsikkonsa. Se hyvien ihmisten joukko, jolle kirjallisuuden kuluttaminen on elämäntyyli- ja statuskysymys, muodostaa rajallisuudestaan huolimatta sopivan kokoisen kuluttajasektorin, jolle voi huoletta myydä joka vuosi samaa paskaa eri paketissa. Kun jonkin romaanin käännösoikeudet myydään ulkomaille, voidaan Hesarin kulttuurisivuilla riemuita pääsystä maailmankirjallisuuden piiriin, vaikka kansainvälisillä markkinoilla teos – yleensä ansaitusti – hukkuu massaan saman tien. Se, että järjestelmä suosii ja tuottaa sykofantteja ja pyrkyreitä, jotka vihaavat palavasti kaikkia itseään lahjakkaampia, vain varmistaa sen jouhevan käynnin tulevaisuudessakin.
Yksi hyvä puoli järjestelmässä kuitenkin on. Ne, joilla on kyky nähdä, näkevät heti ettei koneiston ulos sylkäisemiin tuotteisiin kannata tuhlata aikaansa. Lukemisen arvoiset kirjat löytyvät niiden joukosta, joista ei lyödä isoa rumpua ja joita ei ehdokaslistoilla näe. Lukeva yleisö myös löytää ne pikku hiljaa, vaikkei niitä sille hopeatarjottimella tuodakaan. Rohkenen siis varovaisesti toivoa tulevaisuutta, jossa Finlandia-palkinto nähdään sinä mikä se on: häpeärangaistuksena, aasinhattuna, jonka saa alistumisesta, sivuilleen vilkuilusta, mielistelystä ja korruptiosta.
