Juuri ilmestyneessä Parnasson numerossa (5/2016) on tietokirjailija Juri Nummelinin arvostelu Kuolevaisesta. Olen itse arvosteluja kirjoittaessani havainnut, että kun annettu merkkimäärä on niinkin pieni kuin 3000, on mahdoton sanoa kirjasta mitään kokoavaa – sen sijaan on valittava jokin kiintopiste ja käsiteltävä sitä niin, että lukijan mielenkiinto herää tavalla tai toisella. Kiintopistettä Nummelin ei oikein löydä, mutta on onnistunut ainakin minun mielenkiintoni herättämisessä, sillä arvostelun lukeminen kesti itseltäni noin kaksi minuuttia mutta synnytti mietiskeltävää useaksi tunniksi.
Sekavassa mutta yleissävyltään myötämielisessä arvostelussa Nummelin on selvästi katsonut velvollisuudekseen valistaa pahaa aavistamattomia lukijoita väärästä tietoisuudesta. Heti alkuun hän puhuu ”nationalistisesta esseististä”, aivan kuin olisi yleinenkin käytäntö mainita kirjailijan poliittinen katsomus arvosteluissa. Referoituaan ensin Kuolevaisen yleisiä teemoja hän käyttää arvionsa loppupuoliskon puidakseen erästä kirjan sivujuonnetta, muutaman kappaleen mittaista pohdintaani ranskalaisen historioitsija Dominique Vennerin protestiluontoisesta itsemurhasta vuonna 2013. Hän kirjoittaa:
Muutamassa kohdassa Hännikäisen äärioikeistolaisuus näkyy selvästi. Itsemurhia käsittelevässä luvussa hän ilmoittaa täysin rinnoin hyväksyvänsä ranskalaisen historioitsija Dominique Vennerin itsemurhan, koska se oli ainoa mahdollinen protesti islamilaista maahanmuuttoa vastaan. (…) On vaikea nähdä, miten yksittäisen historioitsijan itsemurha vaikuttaisi tällaisessa asiassa suuntaan tai toiseen. Itsemurhan sankaruus on usein pelkästään katsojan silmässä.
Vennerin tapaus tosiaan teki voimakkaan vaikutuksen minuun reilut kolme vuotta sitten, ja päädyin myös kääntämään hänen itsemurhaviestinsä suomalaisille lukijoille. Nummelin on oikeassa siinä, että hyväksyn hänen tekonsa, tosin en siitä syystä että se olisi ”ainoa mahdollinen protesti islamilaista maahanmuuttoa vastaan.” En katso että kenenkään pitäisi noudattaa Vennerin esimerkkiä, eikä hän katsonut niin itsekään. Kuolevaisessa kirjoitin Vennerin itsemurhasta osana niin lännessä kuin idässä esiintyvää traditiota, jonka osia ovat niin Cato nuoremman itsemurha, kristittyjen astuminen leijonien eteen vakaumuksensa tähden kuin etelävietnamilaisten buddhalaismunkkien polttoitsemurhat protestina hallituksensa harjoittamaa vainoa vastaan. Se, onko tällaisilla teoilla oikeaa vaikutusta, on sivuseikka. Olennaista niissä on, että ihminen tekee kuolemastaan vastaansanomattoman viestin, ts. antaa sille merkityksen. Protestiluontoisen itsemurhan tekijä kieltää perimmäisen biologisen viettinsä eli itsesäilytysvaiston osoittaakseen perimmäistä autonomiaansa tukahduttavassa ympäristössä. Venner ampui itsensä Notre Damen katedraalissa, keskiaikaisen kulttuurin mahtavassa taidonnäytteessä joka oli rakennettu vielä vanhempien pakanallisten palvontapaikkojen päälle, koska halusi sitoa kohtalonsa uhanalaiseen eurooppalaiseen sivilisaatioon. Kyseessä oli henkilökohtainen ratkaisu, ei mikään kamikazejoukkojen koollekutsu.
Nummelin jatkaa:
Hännikäisen poliittinen projekti näkyy teoksessa laajemminkin. Hän nostaa esille muinaisia urhoja, kuten kreikkalaisia sotapäälliköitä ja roomalaisia filosofeja, joiden ajattelussa itsemurhassa ei ollut mitään hävettävää, pikemminkin päinvastoin. Samalla hännikäinen kuitenkin toteaa olevansa niin kurja ihminen, ettei ikinä pystyisi vastaaviin sankaritekoihin. Itsensä alentamalla Hännikäinen kutsuu muita harkitsemaan vastaavaa toimintaa ja ylentämään itsensä kreikkalaisten sotapäälliköiden kaltaisiksi myyttisiksi hahmoiksi.
Tämä tulkinta on kohteliaasti sanottuna löylynlyömä, ja ilmentää pikemminkin Nummelinin omaa ”poliittista projektia” tai tämänhetkistä henkistä ilmapiiriä, jossa kaikki omaan maailmankatsomukseen mahtumaton tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Yleensä antaisin tällaisen jäädä omaan arvoonsa, mutta koska itse asia on niin vakava, katson parhaaksi tehdä pienen selvennyksen. En kutsu ketään harkitsemaan itsemurhaa, kaikkein vähiten kansallismielisiä, jotka ovat tällä hetkellä ainoa Euroopan alkuperäiskansoja puolustava taho. Jos haluaisin yllyttää jotakuta itsemurhaan, niin mieluummin tämänhetkisestä tilanteesta vastuussa olevia poliitikkoja kuten Petteri Orpoa, Jean-Claude Junckeria ja Angela Merkeliä. Mutta hekin tekisivät aivan riittävän palveluksen itselleen ja edustamilleen kansakunnille vetäytymällä politiikasta ja keskittymällä vaikkapa puutarhanhoitoon.
Tällaisen selvennyksen lisäksi Nummelinin kirjoitus kirvoitti laajempia ajatuksia itsemurhan teemasta. Kuten jokainen normaali ihminen, ajattelen itsemurhaa noin kerran vuorokaudessa, ja Kuolevainen on ensimmäinen kirjani jossa käsittelen sitä laveammin, kokonaisen luvun verran. Näin tehdessäni olen tullut jälleen sohaisseeksi yhtä modernia tabua. Itsemurhan motiivien ymmärtäminen, itsemurhan hyväksyminen yhtenä ratkaisuna muiden joukossa, tulkitaan helposti itsemurhaan kannustamiseksi. Modernius on pitkälti teistisestä aineksesta riisuttua kristillisyyttä, ja kristinuskon ankara suhtautuminen itsemurhaan on edelleen voimissaan, vaikkemme enää hautaa itsemurhaajaa joutomaalle tai usko hänen joutuvan ikuiseen kadotukseen. Vähän väliä kuohahtava debatti eutanasiasta ei oikeastaan koske aiheen ydintä. Moni on nykyään valmis sallimaan elämän omatoimisen tai avustetun päättämisen kuolemansairaalle, kovia tuskia kärsivälle, mutta jos terve yksilö päätyy samaan, häntä säälitään tai halveksitaan. Itsemurha on latistettu psykologiseksi pakkotilaksi tai huomionhakuiseksi avunhuudoksi.
Vaikka moderni ihminen ei yleensä puhu sielusta tai Jumalan lahjoittamasta elämästä, hän vailla mitään uskottavaa metafyysistä perustetta pitää elämistä velvollisuutena. Hän sanoo itsemurhaa pelkurimaiseksi huomioimatta, että kaiken hylkääminen ja hyppääminen tuntemattomaan vaatii tavatonta uskallusta. Hän syyttää itsemurhaajaa itsekkyydestä ymmärtämättä, että aivan yhtä itsekästä on vaatia elämäänsä perin juurin kyllästynyttä jatkamaan olemassaoloaan. Minusta jokaisessa itsemurhassa on jotakin sankarillista: sen tekijä uhraa kaiken mitä hänellä on tai voi koskaan olla, ja palkinnoksi hän saa vain jälkipolvien moralisoivaa tai psykologisoivaa lässytystä (jota hänen ei toki onnekseen tarvitse kuunnella).
Itsemurhan tuomittavuudesta vallitsee edelleen niin laaja ja tylsämielinen konsensus, että jo sen takia mieleni tekee puolustaa tämän vaihtoehdon valinneita. Soraääniä on harvassa. Yksi niistä oli vuonna 1914 kuollut yhdysvaltalainen satiirikko Ambrose Bierce, jonka mielestä jokaiseen itsemurhaan johtaneet syyt ja olosuhteet pitäisi punnita tarkkaan ennen minkäänlaisen tuomion julistamista. Mitään universaalia säännöstöä ei ole, vaan on otettava huomioon myös aikakausi, uskonto ja rotu. Omalta aikakaudeltaan ja kulttuuripiiristään Bierce listasi kuusi ihmistyyppiä, joiden kohdalla itsemurhaan päätyminen on hyväksyttävää tai jopa velvollisuus:
1. Hän, jota piinaa tuskallinen, inhottava ja parantumaton sairaus
2. Hän, joka on raskas ja pysyvä taakka ystävilleen
3. Hän, jota uhkaa parantumaton mielenvikaisuus
4. Hän, johon on pysyvästi tarttunut juoppous tai jokin yhtä tuhoisa ja loukkaava tapa
5. Hän, jolla ei ole ystäviä, omaisuutta, työtä eikä toivoa
6. Hän, joka on häpäissyt itsensä
Tällaista selvänäköisyyttä ei kovin usein kohtaa, koska elämä itsessään on meidän aikanamme fetissi. Tämä on jokseenkin ristiriitaista, kun samaan aikaan ilmaistaan huolta väestöräjähdyksestä. Toinen ristiriitaisuus ilmenee abortin nauttimassa yleisessä hyväksynnässä useimmissa länsimaissa. Oikeutta päättää oman elämänsä kestosta on vaikea hyväksyä, mutta samalla abortin perusteeksi hyväksytään mukisematta ”naisen oikeus omaan ruumiiseensa”, vaikka kysehän ei ole hänen ruumiistaan vaan hänen ruumiinsa sisällä olevasta ruumiista. Joka tapauksessa minun on vaikea ymmärtää niin suurta elämän kunnioitusta, ettei elämää voisi omatoimisesti päättää tuntiessaan sen käyneen arvottomaksi. Äärimmäisyyksiin vietyinä asiat kääntyvät vastakohdikseen, eikä elämän fetissoiminen oikeastaan kerrokaan elämän kunnioituksesta vaan halusta kieltää kuolema.
On toki selvää, että moni itsemurha tehdään puutteellisen harkinnan tuloksena – hyvänä esimerkkinä muuan temperamenttinen pohjalaismies, joka riideltyään vaimonsa kanssa kapakassa käveli ulos ja hyppäsi suoraan ohiajavan rekan eteen. Tämä ilmentää kehittymätöntä luonnetta. Ylipäätään itsemurhaa ei pitäisi pitää lopullisen antautumisen eleenä epätoivoisessa tai epätoivoiselta tuntuvassa tilanteessa, vaan alati läsnäolevana mahdollisuutena. Silloin siitä voi tulla voimavara. Kun tajuaa, että elämä on joka hetki omissa käsissä, rohkeus ja sietokyky kasvaa ja lamaannus väistyy. Kyky itsemurhaan on homo sapiensin lajiominaisuus, eläimillä ja jumalilla ei vastaavaa ole. Se on henkilökohtaisen vapauden tae, jota ovelinkaan vihollinen tai sortaja ei voi riistää.
Mieleeni tulee se, kun olin toistakymmentä vuotta sitten haastattelemassa runoilija Hannu Heliniä hänen kotikaupungissaan Hyvinkäällä. Hyperdepressiivinen Helin halusi kuvauttaa itsensä klassisilla itsemurhapaikoilla kuten sillan kaiteeseen nojaamassa. Ravintola Hemingway'sin edessä hän poseerasi pitäen sormeaan ohimolla pistoolin tapaan, ja puun juurella otetusta kuvasta hän totesi, että olisi ollut hyvä jos oksaan olisi vielä ripustanut hirttoköyden. Vaikeita kausia läpi käynyt Helin oli klassinen esimerkki ihmisestä, joka pyörittelee itsensä poistamisen ideaa alituiseen mielessään muttei koskaan toteuta sitä. Helin ei kuollut oman käden kautta, vaan syöpään alkuvuodesta 2015. Hän raportoi sairautensa etenemisestä säntillisesti blogissaan ja julkaisi siellä uusia runojakin viimeisiin elinviikkoihinsa saakka. Minusta tällainen kuulostaa pikemminkin poikkeuksellisen elinvoimaisen ihmisen toiminnalta.
On selvästi olemassa ihmistyyppi, jota vain itsemurhan ajatus estää tappamasta itseään. Itse saan ajatuksesta jopa lisää elämisen energiaa. On paitsi pelottavaa, myös ilahduttavaa huomata, miten yksinkertaista ratkaisevan askeleen ottaminen olisi ja miten helposti siihen tarvittavia välineitä on saatavilla. Ellei tunne ylpeyttä ja eteenpäin jatkamisen halua tuollaisena hetkenä, on syytä joko muuttaa ajatus teoksi tai hankkiutua ammattiauttajan puheille.
