ABC-kirja

Kesän ja syksyn aikana olen julkaissut suhteellisen vähän omaa tekstiä tavanomaisten kanavieni kautta, ja jotkut varta vasten lupaamanikin kirjoitukset ovat viivästyneet. (Olkoon tämä siis myös anteeksipyyntö niille, jotka ovat joutuneet tai joutuvat yhä odottelemaan.) Syynä ovat työkiireet uuden kirjan parissa, josta kerron nyt lyhyesti. Tekeillä oleva kirja on nyt loppuvaiheessa, valmistunee kokonaan vuodenvaihteeseen mennessä ja ilmestyy alkuvuodesta. Sen nimeksi olen pannut Agricolan mukaan ABC-kirja. Se on muodoltaan tietosanakirja eli ensyklopedia, ja sisältää siis aakkostettujen hakusanojen mukaan järjestettyjä lyhyitä kirjoituksia. Mistään tavanomaisesta valistavasta tietopaketista ei luonnollisesti ole kysymys, vaan vertailukohtia ovat vaikkapa sellaiset teokset kuten Ambrose Biercen Saatanan sanakirja ja Gustave Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirja.

Hollantilainen Matthijs van Boxsel kirjoitti teoksessaan Tyhmyyden ensyklopedia, että modernina aikana satiiri ja ensyklopedia ovat kaksi keskeistä todellisuuden järjestämisen tapaa. Ne pyrkivät kaikenkattavaan ja systemaattiseen maailmankuvaan, mutta vastakkaisin tavoin: ensyklopedia punnitsee maailmanjärjestystä tiukasti määrätyssä mittakaavassa, satiiri taas maalaa ylösalaisen kuvan maailmasta. Viime vuosisadan myötä molemmat kirjallisuudenlajit joutuivat kuitenkin vaikeuksiin. Informaation lisääntymisen myötä ensyklopedialta katosi metodi, jolla todellisuutta voisi mielekkäästi järjestää. Tietosanakirjaa lukemalla ei voinut enää sivistää itseään tai muuttaa maailmankuvaansa, siitä oli tullut vain rahvaanomaisen typistämisen väline. Satiiri puolestaan kadotti tehtävänsä korjata epäkohtia, kun arvot muuttuivat ambivalenteiksi ja yleiseen rationaalisuuteen vetoaminen kävi mahdottomaksi. 

Boxsel löytää ratkaisun satiirin ja ensyklopedian yhdistämisestä. Satiiri alkaa käyttää ambivalenssia aseenaan kaikkia vanhoja ja uusia totuuksia vastaan, joiden tehtävänä on typeryyden verhoaminen. Ensyklopedia ryhtyy jäsentämään epäonnistumisia, joihin yritykset hallita ja ymmärtää todellisuutta väistämättä päätyvät. Näiden kombinaatiosta syntyy satiirinen ensyklopedia, jossa keskeistä on tiedon keräämisen sijaan todellisuuden lähestymisen menetelmä ja joka tekee pilaa paitsi ulkoisesta todellisuudesta, myös itsestään. 

Oma lähestymistapani on vastaavanlainen. Yhdeksi epäkiitolliseksi tehtäväkseni on muodostunut aikalaiskuvauksen laatiminen aikana, jolloin todellisuus on parodiaa räikeämpää eikä karikatyyriä enää erota esikuvasta. Haasteeseen olen nyt vastaamassa sanakirjalla, jonka hakusana-artikkelien muoto vaihtelee lyhyehköstä esseestä lauseen parin mittaiseen kiteytykseen. Sävyt liikkuvat päällisin puolin asiallisesta mietelmästä absurdiin huumoriin. Yhdessä mielessä ABC-kirja on jatkoa muutaman vuoden takaiselle muistelmakirjalleni Lihamylly: pyrkimyksenä on ajankuva ja varsinkin aikalaishulluuden kuva, mutta metodi on tyystin eri. 

 Koska päämääriään ja menetelmiään ei ole hyväksi selittää liikaa, varsinkaan ennen kirjan ilmestymistä, laitan lopuksi näytille muutaman hakusana-artikkelin. Niistä saanee konkreettista osviittaa siitä, mitä odotettavissa on. 

 *** 

AITOUS 

 Aitouden käsitteellä voidaan myydä mitä tahansa. Kaupan pakastealtaasta löytyy ”aitoja poimutettuja ranskanperunoita”. Millaisia olisivat epäaidot ranskanperunat? Väärennettyjä ranskanperunoita? Halpoja ranskanperunakopioita? Piraattiperunoita? Voidaanko ranskanperuna sijoittaa aidon ja epäaidon olemisen janalle samalla tavoin kuin Kierkegaard ja Sartre tekivät ihmiselle? 

Pohdintani on osittain retorista. Valmistajat tietenkin tarkoittavat, että heidän ranskanperunansa on valmistettu kokonaisista perunoista eikä prosessoidusta perunamössöstä. Joka tapauksessa tämäkin tuote osoittaa, että aitous on kulttuurinen fetissi, jonka merkitys kasvaa sarjatuotannon ja kopioinnin ylivallan vahvistuessa. On lukemattomia pienryhmiä ja alakulttuureita, joiden mielestä vallitseva yhteiskunta kiistää heidän arvonsa ja tukahduttaa heidän kokemistapansa. Niiden itsemäärittelylle on keskeistä ajatus, että johonkin aitoon ja puhtaaseen on perustavanlaatuisesti kajottu. Luonnonsuojelija etsii koskematonta erämaata, extremeurheilija autenttista vaaran tuntua, uskonlahkolainen puhdasoppisuutta, uusnatsi rotuyhteisön puhtautta, streittari puhdasta elimistöä. Mutta aivan tavalliseen tallaajaankin halu aitouden kokemukseen on tarttunut niin tiukasti, että sitä voidaan hyödyntää ranskanperunoiden ja shampoon kaltaisten bulkkituotteiden markkinoinnissa. Kukaan ei halua kuulua massaan tai olla valtavirtaa – niistä on tullut teennäisyyden synonyymejä aikana, jolloin vieraantuminen on normi. 

Vakavimmin ja neuroottisimmin ajatuksen aitoudesta ottavat niin sanotut hipsterit. Kyseessä on maailman ensimmäinen nuorisokulttuuri, joka perustuu pelkälle edeltäjiltä lainattujen ainesten yhdistelylle. Hipsterin univormu koostuu sieltä täältä poimituista kappaleista, jotka on irrotettu historiallisesta yhteydestään ja sulautettu osaksi loputonta nykyhetkeä. Tukkijätkän punamustaa ruutupaitaa ja muhkeaa partaa nykyään käyttävä ei luultavasti ole koskaan kaatanut ainuttakaan puuta. Lainat ovat tietoisia, ”ironisia”, mutta varsinaisena päämääränä on säilyttää turmeltumattomia osia aikanaan kumouksellisista ja sittemmin kaupallistuneista alakulttuureista. Näistä osista vain tulee ajan mittaan yhä ennalta-arvattavampia ja asiaankuuluvampia, toisin sanoen valtavirtaisempia. Niinpä hipsterien aitousjahti on Sisyfoksen työtä joka tekee yhä uudelleen itsensä tyhjäksi. Ei ole olemassa alkuperäistä hipsteriä jonka esimerkkiin tukeutua, vaan vääjäämätön kaupallistuminen ja valtavirtaistuminen on sisäänrakennettu hipsterismiin siinä määrin, etteivät hipsterit edes suostu kutsumaan itseään hipstereiksi. 

Hipsterismistä onkin tullut monille epäaitouden synonyymi, osoitus niin tietoisesta aitouden tavoittelusta että se muuttuu teennäiseksi. Jotkut tekevät kaikkensa etteivät vaikuttaisi hipstereiltä. He eivät missään tapauksessa osta pienpanimo-oluita tai vinyylilevyjä. Fanaattisimmat hipsterileiman välttelijät pukeutuvat ”juntti”-tekstillä varustettuun t-paitaan, jonka joku markkinaraon huomannut on suunnitellut. Junttipaidan tehtävä on julistaa: tämän käyttäjä on aito ihminen ja vapaa ulkoasunsa hienostelevasta pähkäilystä. Oikeasti ihminen ei ole vapaa ulkoasunsa pähkäilystä edes nudistirannalla, mutta käänteishipstereille liekkipipoineen ja asennepaitoineen mielikuva on tärkein. Ja mielikuviahan meille ensi sijassa myydään. 

DARWIN-PALKINTO 

Darwin-palkinto myönnetään yksilölle, joka on poistanut itsensä ihmislajin geenipoolista huomattavan typerällä tavalla ja näin edistänyt lajin keskimääräistä älykkyyttä ja pitkän aikavälin selviytymismahdollisuuksia. Geenipoolista poistaminen tarkoittaa kuolemaa tai itsensä hedelmättömäksi tekemistä. Valovoimaisimpiin palkittuihin kuuluvat teksasilaismies, joka pelasi ystävänsä kanssa venäläistä rulettia automaattipistoolilla, sekä irakilainen terroristi, joka unohti liimata riittävästi postimerkkejä lähettämäänsä kirjepommiin ja paketin palauduttua lähettäjälle avasi sen itse. Palkituissa on varsin vähän naisia, mikä vahvistaa tutkimustuloksia, joiden mukaan miehillä on yliedustus älykkyysjanan molemmissa päissä. 

Palkinnon funktio on lähinnä yleisön viihdyttäminen, sillä jos Darwin-raati oikeasti pyrkisi parantamaan väestönlaatua ja lajin selviytymismahdollisuuksia, se perustaisi myös kannustuspalkinnon, joka myönnettäisiin suuren lapsikatraan hankkineille älykkäille. Tällaista palkintoa pitäisi myöntää ensi sijassa naisille, koska älykkäimmät heistä usein keskittyvät uran rakentamiseen kunnes ovat jo ohittaneet aktiivisen lisääntymisiän. Kulttuurimme on kuitenkin niin allerginen kaikelle rodunjalostukselta haiskahtavalle, että lempeimmätkin yritykset kasvattaa valioyksilöiden osuutta populaatiossa aiheuttaisivat raivokasta paheksuntaa. Jostakin syystä tyhmien kuolemaan johtaville toilailuille on kuitenkin sallittua nauraa. 

FUNDAMENTALISMI 

Nykyään yleinen fundamentalistisen ajattelun ilmentymä on väite, että terrorismi tai kunniamurhat eivät edusta oikeaa islamia. Väitteen esittäjä olettaa, että uskonnot ovat oppijärjestelmiä joista on olemassa vain yksi oikea, kaikille elämänalueille ulottuva tulkinta. Hän heittää romukoppaan uskontososiologian ja -antropologian, jotka tarkastelevat kutakin uskontoa sitä harjoittavan ihmisyhteisön tuotteena, jonka opinkappaleisiin ja käytäntöihin sisältyy keskenään ristiriitaisia aineksia. Niin ikään fundamentalisti on vakuuttunut, että naispappeuden tai homoavioliittojen vastustus on ”epäkristillistä” - vaikkei hän yleensä tunnusta kristinuskoa tai muutakaan järjestäytynyttä uskontoa. Häntä voisikin kutsua sekulaariksi tai ajallisesti käänteiseksi fundamentalistiksi. Siinä missä perinteinen fundamentalisti etsii uskonnon alkuperäistä ja turmeltumatonta perusnäkemystä vuosituhansien takaa, uudenlainen fundamentalisti löytää sen 1900-luvun jälkipuoliskolla kehittyneistä sekulaareista yhteiskunnista, joissa uskonto on yksityistä hartaudenharjoittamista. Tutkijat eivät ole toistaiseksi lainkaan huomioineet tätä laajalle levinnyttä ja omaleimaista fundamentalismin muotoa. 

HENKILÖ 

Henkilö on fennomaani Wolmari Kilpisen kehittämä uudissana vuodelta 1857. Se on johdettu ikivanhasta ja suomen kirjakielessä Agricolasta saakka esiintyneestä henki-sanasta. Kilpinen itse ei ollut keksintöönsä aivan tyytyväinen, koska lopun ö-kirjain sai sen hänen mielestään kuulostamaan pilkkasanalta. Hän ehdotti sen muuttamista muotoon henkile, mutta ajatus ei saanut kannatusta. Nykyään sanalla on pikemminkin virallinen kuin pilkallinen sävy, ja tavallaan siinä tiivistyy yhteiskunnan virkakoneiston kaikkivaltius. Kantasanan mukaisesti henkilö on ihminen, joka elää ja hengittää. Jopa sukupuolta on mahdollista vaihtaa leikkauksella – ja tulevaisuudessa kenties pelkästään asiasta ilmoittamalla – mutta jokainen meistä on ja pysyy henkilönä kunnes kuolee. Henkilöitä on myös romaaneissa ja näytelmissä. Kun jostakusta puhutaan asiakirjassa henkilönä, välittyy siis viesti, että hän on jonkun toisen luomus ja kokonaan tämän ohjailtavissa. 

IDIOOTTI 

Ennen muuttumistaan yleiseksi haukkumasanaksi idiootti oli lääketieteellinen termi, jolla tarkoitettiin vaikeasti vajaaälyistä ihmistä. Termin juuret ovat kuitenkin antiikin Ateenassa, jossa se tarkoitti yleisistä ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostumatonta yksilöä. Kantasana on ἴδιος (idios), ”yksityinen”, ”itselleen kuuluva”. Etymologia on valaiseva, sillä idiotismille ominaista on kaiken olevaisen näkeminen joukkona ainutlaatuisia, sokean sattuman tuottamia ilmiöitä. Idiotismi ei tarjoa mitään kiinnekohtaa, mitään jäsentelyperiaatetta. Niinpä maailma tarjoaa idiootille loputtomasti ihmettelyn ja haltioitumisen aiheita, ja lapsenomaisen innostuksensa takia häntä sanotaan välillä myös riemuidiootiksi. 

Nykyiselle humanistiselle älymystölle on luonteenomaista eräänlainen ohjelmallinen idiotismi. Sen mukaan on olemassa vain ainutkertaisia yksilöitä, joista on paitsi virheellistä myös loukkaavaa tehdä yleistyksiä. Käytännössä tällainen lähtökohta tarkoittaa ajattelun kieltoa, sillä kognitiiviset prosessit perustuvat pitkälti yleistyksille ja ennakkoluuloille, joiden paikkansapitävyyttä sitten testataan. Samalla se häivyttää tyystin formaalin logiikan maailman ja empirian maailman välisen rajapinnan: mitään yleistystä ei voi hyväksyä, ellei siitä ole muotoiltavissa aukotonta luonnonlakia. 

Humanistin olettama yksilö on ainutkertainen mutta samalla merkillisen piirteetön: henkilö vailla ominaisuuksia. Hänen sukupuoltaan, ikäänsä, sosiaalista tai etnistä taustaansa tai muutakaan ei saisi olettaa etukäteen. Tässä ohjelmallinen idiotismi eroaa tavanomaisesta idiotismista: oikea idiootti yleensä tunnistaa totutusta poikkeavan ihonvärin, koon, ruumiinrakenteen ja niin edelleen. Ohjelmallinen idiotismi on siis tietoista tyhmäksi tekeytymistä, joka edellyttää verraten korkeaa älykkyysosamäärää. Sen hallinnollinen huipentuma nähtiin keväällä 2020, kun valtiovarainministeriön asettama työryhmä esitti, että Suomessa otettaisiin käyttöön ”uudenmuotoinen henkilötunnus, josta ei enää kävisi ilmi henkilön ikä, syntymäaika, sukupuoli tai muuta henkilöön liittyvää tietoa.” Siis henkilötunnus, josta ei enää kävisi ilmi henkilöön liittyvää tietoa. 

Myös vaistonvaraisempi idiotismi on yleistä. Se ilmenee julkisessa keskustelussa halukkuutena arvioida väitteen todenperäisyyttä hyökkäämällä sen esittäjää vastaan: tuon ihmisen täytyy olla väärässä, koska hän on persu / vasemmistolainen / vihreä / talousrikollinen / vanha / hyvätuloinen / alkoholisti... Jos väite on erityisen epämiellyttävä, esittäjästä pengotaan esiin kaikki henkilökohtaiset viat ja jopa keksitään sellaisia, jotta väitteen virheellisyys kävisi varmasti ilmi. Kyseessä on taantuminen aikaan ennen symbolifunktion kehittymistä. Alle vuoden ikäinen lapsi jää katsomaan osoittavaa sormea eikä käännä päätään osoitettuun suuntaan. Mutta tämä tuskin on juuri meidän ajallemme tyypillinen ilmiö, vaan koskettaa ihmisten suurta enemmistöä kaikkina aikoina. 

Joka tapauksessa idiotismissa on vetovoimaa, jota yleisen regressiivisyyden leimaama kulttuurimme ei voi olla tunnistamatta. Idiootin kyky hämmästellä ja innostua on usein kadehdittavaa. Ulosteellaan leikkivä heikkojärkinen voi olla vaivaannuttava näky, mutta hän selvästikin saa arkisista ja profaaneista asioista irti jotakin sellaista mitä me muut emme saa. Idiotismissa on myös samaa viehätystä kuin kuolemassa. Kuolleena ihminen ei tiedä olevansa kuollut, ja kaikki ahdistus ja murhe on muiden harteilla. Sama pätee, kun ihminen on riittävän typerä. 

KITSCH 

 

Milan Kunderan mukaan kitschin määritelmässä on keskeistä universaalius. Kitsch esittää välittömästi ymmärrettävässä muodossa tunteita, johon kaikki tai ainakin mahdollisimman monet voivat samaistua. Kitschin ystävä liikuttuu ensin pörröisistä koiranpennuista, hehkuvista auringonlaskuista tai nurmikolla leikkivistä lapsista, sitten siitä että hänen liikutuksensa jakaa koko ihmiskunta. Kitschin peruskuvaston rinnalla on kuitenkin erikoistuneempaa kitschiä, joka pyrkii vetoamaan laajaan mutta esimerkiksi uskonnollisesti tai poliittisesti rajattuun ryhmään. On katolista kitschiä muovisine neitsytmarioineen ja paavikalentereineen, sosialistista kitschiä työläissankaripatsaineen, Jehovan todistajien kitschiä ylivalotettuine paratiisikuvineen ja niin edelleen. 

Myös nykyhetken joukkoliikkeet ovat synnyttäneet omanlaistaan kitschiä. Nationalistista kitschiä edustavat leijonapaidat ja -korut sekä kuvat raikkaista nuorista neidoista kansallispuvuissa. Vasemmistolaista kitschiä ovat Che-paidat, feminististä kischiä vaginan muotoiset hatut ja We Can Do It -julisteet. Selkeimpiä esimerkkejä liberaalista kitschistä lienevät Euroviisut ja Brysselin EU-parlamentin eteen pystytetyt lapsipatsaat, jotka näyttävät Pienen Merenneidon ja Manneken Pisin kehitysvammaisilta jälkeläisiltä. 

Selvästi tunnistettavana ilmiönä kitsch syntyi teollisen massatuotannon myötä, ja jotkut sosiologit ovat sanoneet sitä globalisaation aikakauden vallitsevaksi tyylisuunnaksi. Kitsch välittää esteettiseen muotoon puettuja totuuksia maailmassa, jossa totuudet eivät enää synny kulttuurien sisäisen kehityksen vaan nopean tuotantoprosessin tuloksena. Niinpä kitsch läpäisee kaiken, jopa sellaiset alakulttuurit jotka pyrkivät kaikin keinoin välttämään sievyyttä ja kiiltokuvamaisuutta. Hyvä esimerkki on black metal -kulttuuri, joka nykymuodossaan on kitschin kyllästämä. Ylösalaiset ristit, kuolonkalpeiksi meikatut kasvot, niittirannekkeet ja patruunavyöt ovat automaattisia tunnesignaaleja ihanteiksi korotetuille pimeydelle, pahuudelle ja kaaokselle. 

KREATIONISMI 

Vuoden 2018 presidentinvaalien suurin kiistanaihe oli Laura Huhtasaaren kreationismi. Moni piti kertakaikkisen pöyristyttävänä sitä, että ”Suomessa vunna 2018” voi presidenttiehdokkaaksi päästä ihminen, joka ei usko evoluutioon. Ei kuitenkaan käynyt ilmi, mitä vaikutusta Huhtasaaren kreationismilla olisi ollut yhteiskuntaan, jos hänet olisi valittu presidentiksi. Presidentin päätösvallassa ei ole esimerkiksi se, opetetaanko kouluissa kehitysoppia vai luomiskertomusta, ja lisäksi Huhtasaari sanoi haastattelussa, ettei hänellä ole haluakaan puuttua opetusohjelmaan tai tieteentekoon. Hänen uskoaan luomiskertomukseen voidaan pitää vastaavanlaisena kuin joidenkin ihmisten uskoa telepatiaan, eli yhteiskunnallisesti yhdentekevänä. 

Kohun keskellä jäi huomaamatta, että käytännössä kukaan suomalainen poliitikko ei usko evoluutioon tietyissä yhteiskunnallisesti merkittävissä asioissa. Sellaisia ovat ennen kaikkea väestöryhmien väliset älykkyyserot ja sukupuolten väliset psykologiset erot. Osa poliitikoista saattaa yksityisesti uskoa evoluution vaikutukseen näissä asioissa, mutta varoo sanomasta tätä ääneen, sillä se tarkoittaisi vahvan tabun rikkomista ja poliittista itsemurhaa.

Kreationismi on kattotermi, jonka alle voidaan niputtaa erilaisia uskomuksia. Suomessa yleisesti hyväksytyn kreationismin muodon mukaan ihminen on lajina syntynyt evolutiivisen prosessin tuloksena, mutta välittömästi ensimmäisten homo sapiens -yksilöiden putkahdettua maailmaan evoluutio on lakannut vaikuttamasta meihin. Vähintäänkin sellaiset yksilöiden ja ryhmien väliset erot, joilla näyttää olevan merkitystä kognitiivisen suoriutumisen tai nykyaikaisessa yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta, ovat ehdottomasti ja yksinomaan ympäristötekijöiden tuotetta. Toisin kuin Huhtasaaren kreationismi, joka selvästikin on tietoisen ajatteluketjun tulosta, tällainen kreationismi on pikemminkin passiivisesti ja tunteenomaisesti omaksuttua. Sen lähtökohtana on torjua ajatus, että evoluutio on saattanut tuottaa osalle ihmisistä myös heikkouksina ja puutteina ilmeneviä ominaisuuksia. Näin ei voi eikä saa olla, sillä jos näin olisi, elämä olisi epäreilua, mikä olisi tietenkin mahdotonta.

MORALISTI 

Ihminen, joka ei osaa vihata yksin. Moralisti haluaa koko maailman yhtyvän tuomioonsa, ja lopulta myös tuomitun tuomitsevan itsensä. Mielenkiintoinen kysymys on, leppyisikö ja rauhoittuisiko moralisti jos tuomittu myöntäisi kaikki syytökset oikeiksi, ripottelisi tuhkaa päälleen ja alistuisi mielihyvin mihin tahansa rangaistukseen? Tietenkin moralisti siirtyisi ennen pitkää seuraavaan kohteeseen, mutta olisiko hän edes hetken aikaa tyytyväinen? Luultavasti ei, sillä väkijoukon sammutettua verenjanonsa se hajaantuu ja moralisti jää jälleen yksin. Hän tuntee elävänsä vain lietsoessaan omaa raivoaan ja paheksuntaansa muissa. 

SOTA 

Joukkueurheilua jäljittelevä kanssakäymisen muoto.

TUKHOLMA-SYNDROOMA

Psykologinen tila, jossa feministinaisen aviomies tai miesystävä alkaa myötäillä puolisonsa mielipiteitä. Miehen alkuperäinen motiivi on riitojen välttäminen ja seksin saanti, mutta suhteen pitkittyessä hän alkaa vakavissaan samaistua naisen maailmankatsomukseen. Miesseurassa ollessaan hän lakkaa nauramasta rasvaisille vitseille ja huomauttelee naisten esineellistämisestä. Jos mies on julkisuuden henkilö, hän alkaa valistaa yleisöä intersektionaalisuudesta ja patriarkaatista. Selviytymisstrategiana alkanut toiminta on tällöin muuttunut pyrkimykseksi miehisyyden säilyttämiseen: psykologisen kastraation uhka väistyy, kun puolison mielipiteet tuntuvat omilta. Tutkijoiden mukaan syndrooman kehittymiseen vaikuttavat suhteen intensiivisyys ja kesto, miehen henkinen ja taloudellinen riippuvuus puolisosta sekä hänen etäisyytensä tervejärkisiin ihmisiin. Usein syndrooman kehittyminen johtaa suhteen päättymiseen, sillä ajan mittaan nainen alkaa pitää vapaaehtoisesti alistuvaa ja myötäilevää miestä liian haasteettomana kumppanina. Lievemmissä tapauksissa Tukholma-syndrooma paranee itsestään eron jälkeen, vakavammissa tapauksissa toipuminen saattaa vaatia psykologin tai psykiatrin apua. Tunnettuja tapausesimerkkejä: sarjakuvapiirtäjä Pertti Jarla, toimittaja Jussi Ahlroth.

VIDEO

Sana video on latinaa ja tarkoittaa ”minä näen”. Ilmaus on luultavasti ymmärrettävä hurmioituneena huudahduksena, sillä videoformaatti nauttii tällä hetkellä huomattavasti suurempaa suosiota kuin VHS-nauhureiden aikaan. Yksinkertaisimmankin toiminnon käyttöohje on löydettävissä internetistä helpommin video- kuin tekstimuodossa. Erityisen suosittuja ovat videoblogit ja YouTube-videot, joissa puhuvat päät kertovat asioita. Tällaisten videoiden kuvanlaatu on yleensä kehno, eivätkä ne usein sisällä muuta kuin yhdestä kulmasta kuvattua monologia. Lisäksi useimpien monologinpitäjien ääni sopii hädin tuskin kaupassa asiointiin, saati sitten monimutkaisten ajatuskokonaisuuksien suulliseen välittämiseen. Siitä huolimatta monet mieluummin katsovat niitä kuin lukevat saman asian pelkkänä tekstinä, mikä olisi lisäksi huomattavasti nopeampaa.

Kenties video välittää tunteen, että ”hän puhuu juuri minulle”. Videoblogien suosio saattaa olla vastalause jälkistrukturalistiselle teesille tekijän kuolemasta. Roland Barthesin mukaan kirjailija oli metaforisesti kuollut merkityksen autenttisena lähteenä ja lukija jäänyt yksin tekstin kanssa. Videoblogissa tekijä on puolestaan ilmielävänä lukemassa tekstiään ja vahvistamassa haluamiaan merkityksiä ilmeillä ja äänenpainoilla. Video on antipostmoderni yritys olla jotakin sanomisen ja sanoman lisäksi.

Janten laki

Janten laki, norjaksi Janteloven, on pohjoismainen käyttäytymiskoodi jonka tarkoituksena on suitsia yksilöllisyyttä ja kunnianhimoa. Kuten kaikki epäviralliset lait, Janten laki on mahdoton kumota ja sen olemassaolo tulee ilmi vain rikkomusten yhteydessä. Sen muotoili tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemose romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Laki sisältää kymmenen kohtaa:

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotain.

Sandemosen romaanin kertoja-päähenkilö viittaa vielä yhdenteentoista kohtaan, joka muodostaa Janten rikoslain: ”Älä luule, että on jotain mitä me emme jo tietäisi sinusta.” Siihen sisältyy kätketty uhkaus: jos et noudata edellä mainittuja pykäliä, meiltä löytyy kyllä keinoja palauttaa sinut ruotuun.

Vaikka Sandemose keksi Janten lain satiirisessa tarkoituksessa, jotkut poliitikot ja sosiologit ovat käyttäneet sitä vertauskuvana sille, miten Pohjoismaille ominainen sosiaalinen kontrolli on luonut vakaan yhteiskunnan ja toimivan hyvinvointivaltion. Libertaarit ovat taas tulkinneet sen kuvaukseksi pohjoismaisen sosiaalidemokratian vihamielisyydestä kaikkea yksilöllisyyttä ja oma-aloitteisuutta kohtaan. Mutta Sandemosen alkuperäinen tarkoitus oli luultavimmin pikkupaikkakuntien hengen tai yleisemmin yhteisöelämän tukahduttavien piirteiden kuvaaminen. Romaanin päähenkilö kertoo huomanneensa, että laki ei suinkaan rajoittunut Janten kylään vaan ”oli kaikkialla, se oli Kanadan preerioilla, se levittäytyi yli USA:n, se kukoisti Jevnakerissa ja rehotti Jyllannissa.”

Jotakin leimallisen pohjoismaista Janten laissa kuitenkin on. Pohjoismaisten yhteiskuntien luja konformismi paitsi pitää niitä koossa, myös tunkeutuu syvälle jäsentensä psyykeen. Se kiteytyy naljailevaksi ja nalkuttavaksi sisäiseksi ääneksi, vihamieliseksi yliminäksi, jonka alituisen läsnäolon takia suomalainenkaan ei ole koskaan aivan yksin. Jotkut tutkijat ovat yhdistäneet Jante-mentaliteetin Pohjoismaiden verraten korkeisiin itsemurhalukuihin, ja itsemurha onkin lopullinen vastaus mitätöivälle sisäiselle äänelle – osoitus, että kyllä minä sentään johonkin pystyn.

Janten laki ei varsinaisesti suuntaudu poikkeavuutta tai lahjakkuutta vastaan, sen tarkoitus on pikemminkin estää sitä toteutumasta. Kuten Erno Paasilinna totesi, Suomen pikkupaikkakunnilla kyllä arvostetaan kaunista lauluääntä, hyvää päässälaskutaitoa tai taitavaa piirtämistä. Samoin nykyään arvostetaan Idolsin tai X Factorin voittajaa, niin kauan meille on tolkutettu että luovat alat ovat kansantaloudellisesti hyödyllisiä. Mutta jos lahjakkuuteen sisältyy konfliktiaineksia, sitä ei siedetä pienissä eikä suurissa piireissä. Lahjakkuus hyväksytään varauksetta vain jos sillä on mahdollista saada titteli. Lääkäriä, insinööriä ja toimitusjohtajaa katsotaan aina ylöspäin.

Ellei lahjakkuudella ole suojanaan titteliä, hän joutuu kehittämään mutkikkaampia puolustusmekanismeja Janten lakia vastaan. Jotkut, kuten minä tai edesmennyt Jörn Donner, kehittävät raa'an, miltei patologisen ylimielisyyden, joka antaa ulospäin läpitunkemattoman vaikutelman. Se viestittää: ei kannata yrittää, tähän tyyppiin ei pure mikään. Toiset, kuten Veikko Huovinen, valitsevat haarniskakseen humoristin roolin. Kukaan ei tapa kylähullua, ja jos saa ihmiset nauramaan, he unohtavat olevansa itse pilanteon kohteena. Paavo Haavikko keräsi turvakseen mittavan omaisuuden. Pentti Linkola taas selviytyi ryhtymällä sijaiskärsijäksi. Suomalainen voi kunnioittaa jopa kunniallista ihmistä, jos tämä kärsii, ja Linkola otti kantaakseen – vieläpä korkojen kera – kaiken sen surun, jota hyvinvointi-Suomen asukki sisimmässään tuntee lapsuuden maisemien katoamisesta puupeltojen, moottoriteiden ja krääsävuorten tieltä.

On myös mahdollista kiertää lakia teeskentelemällä mukautuvansa siihen. Jos pysytään kirjallisuuden piirissä, tämän strategian valinneista tunnetuin lienee Hannu Raittila. Hän väheksyy alati itseään ja tuhahtelee neromyytille päästäkseen toisaalla kehuskelemaan, miten on jo ammoisista ajoista ollut mukana kulttuuripiireissä ja tuntee ne kuin omat taskunsa. Tällainen tekonöyryys ja kaupankäynti on vaivaannuttavin muoto siitä skitsoidista ajattelumallista, johon Janten laki itse kunkin väistämättä ajaa.

Jotkut välttävät silkkaa sinnikkyyttään musertumisen laintaulujen alle. Jos kirjailija tai kuvataiteilija tekee laajan tuotannon, hän saattaa saada osakseen arvostusta, sillä työssä on tärkeintä määrä eikä laatu. Tai sitten hän vain elää niin vanhaksi, ettei hänestä ole enää varsinaista haittaa, ja hänet saatetaan jopa palkita. Kun hän on turvallisesti kuollut, häntä voidaan muistella sanomalla ”Hän oli erikoinen ihminen” tai ”Häntä ei ymmärretty omana aikanaan”.

Kuolevainen, viides luku

Oheinen teksti on viides luku vuonna 2016 ilmestyneestä kirjastani "Kuolevainen". Joitakin viikkoja sitten näkemäni italialaiset uutiskuvat, jossa armeijan kuorma-autot kuljettavat koronavirukseen kuolleiden ruumiit pois sairaalasta, saivat miettimään luvussa käsittelemiäni aiheita. Näin niissä ruumissaattojen hetkellisen paluun länsimaiseen katukuvaan. Tästä sain yllykkeen julkaista luku tässä blogissa.


***

Kaikkien on kuoltava. Tämä tosiasia on näkökulmasta riippuen joko epäreilu tai lohdullinen. Mutta onko se kiistämätön tosiasia? Jorge Luis Borges kirjoitti jossakin runossaan, että kuolema on vain tilastollinen todennäköisyys, eikä kukaan voi välttää mahdollisuutta olla ensimmäinen kuolematon.

Monessa uskonnossa kuolema on jotakin luonnotonta, joka ei kuulunut jumalten alkuperäisiin suunnitelmiin. Juutalaisuuden ja kristinuskon paratiisistakarkoitusmyytissä ihminen menettää kuolemattomuutensa rangaistuksena liiasta uteliaisuudestaan. Banksin saarilla Tyynellämerellä asuva luonnonkansa uskoo, että ihmissuvun kantaäiti loi nahkansa käärmeen tavoin ja näin uudistuessaan pysyi kuolemattomana. Kerran hän kuitenkin tuli lapsensa luo juuri nahkansa luotuaan, eikä lapsi enää tunnistanut häntä. Niinpä äidin oli puettava vanha nahkansa takaisin ylleen, jolloin ikääntyminen ja kuolema saivat alkunsa. Victoriansaaren eskimoiden mukaan ihminen oli kuolematon, kunnes eräs eskimoperhe vaelsi poikkeuksellisen ankarana talvena liian kauas ruoanhakumatkallaan ja menehtyi.

Myös modernilla biologialla on näkemyksensä kuoleman historiasta. Kirjassaan Kuoleman toiset kasvot (1996, suom. 1998) amerikkalainen immunologian professori William R. Clark toteaa, että kuolema ei liity erottamattomasti elämän määritelmään. Orgaanisen elämän historiassa kuolema väistämättömänä kohtalona ilmestyi näyttämölle vasta arviolta miljardi vuotta sitten.

Kuoleman synty on kytköksissä suvullisen lisääntymisen syntyyn – siis hetkeen, jolloin varhaisimmat yksisoluiset eliöt kehittyivät monimutkaisemmiksi elämänmuodoiksi. Kun maapallon kaikki elämä koostui yksisoluisista, kaikki lisääntyminen tapahtui jakaantumalla. Solu kopioi DNA:nsa itsenäisesti ja jakaantui sitten kahdeksi klooniksi alkuperäisestä. Jos tällaiselle yksisoluiselle bakteerille järjestettäisiin ihanteelliset olosuhteet, se jatkaisi kloonautumista loputtomiin. Tosielämässä tällaisia olosuhteita ei tietenkään ole, vaan jossakin vaiheessa ravinto tai lebensraum loppuu, tai eliö joutuu pedon saaliiksi. Se siis kuolee tapaturmaisesti, mutta vanhenemiskuolema ei ole sen ennalta määrätty kohtalo.

Seksin avulla tapahtuvan lisääntymisen kehittyminen tarkoitti, että lisääntymiseen käytettävä DNA eristettiin kehossa muutamaan erikoistuneeseen soluun eli itusoluun. Itusolujen ainoa tehtävä on siirtää DNA sukupolvesta toiseen. Muiden solujen DNA vain pitää yllä niiden perustoimintoja, ja ennen pitkää siitä tulee ylimääräistä ja merkityksetöntä. Vanheneminen ja kuolema ovat
korkeampien elämänmuotojen osa, niiden elämä voi jatkua vain jälkeläisissä.

(…) ainoastaan itusoluissa on jäljellä kuolemattomuuden mahdollisuus. Jossakin kohdassa yksilön elinkiertoa ne saattavat jättää kehon, yhdistyä muihin itusoluihin ja jatkaa jakautumista tuottaakseen jälkeläisiä, jotka jakautuvat ja tuottavat uuden monisoluisen eliön, jolla on uudet itusolut. Tämän tapahtuessa itusolujen vanhenemiskello nollautuu, aivan kuin tohvelieläinten konjugaation jälkeen. Muut kehon solut, somaattiset solut, on tuomittu – ohjelmoitu – vanhenemaan ja kuolemaan. Kun ne kerran ovat suorittaneet tehtävänsä, itusolujen eloonjäännin varmistamisen, niitä ja niiden ylimääräistä DNA:ta ei enää tarvita.

Rakkaus ja kuolema ovat siis yhtä muuallakin kuin runoilijoiden säkeissä.

Elämän perustavimmista asioista, erotiikasta ja kuolemasta, on nykyään toinen niin näkyvästi esillä ettei sitä pääse pakoon, toinen taas visusti kätketty. Yksi syy lienee se, että kuolema ei ole yhtä suoraviivaisesti tuotteistettavissa kuin erotiikka. Seksillä myydään kaikkea mahdollista kitaroista suklaaseen, sillä kaikki haluavat naida mutta kukaan ei halua kuolla. Lehtien palstoilla
puhutaan häämuodista ja trendikkäistä morsiamista, muttei hautajaismuodista ja trendikkäistä vainajista. Katukuvassa ihmisen kuolevaisuudesta muistuttavat enää kirkot, joiden katolla seisoo tyylitelty antiikin aikainen teloitusväline.

Patenttiselitys kuoleman näkymättömyydelle on modernin ihmisen kuolemanpelko. Selitys ontuu, koska se sisältää ajatuksen, etteivät ennen modernia aikaa eläneet pelänneet kuolemaa. Toki he pelkäsivät, kukin omista syistään, ja lisäksi he pelkäsivät kuolleita. Esiteollisessa Suomessa virallisen kristinuskon rinnalla elänyt kansanomainen taikausko oletti vainajan olevan vaarallinen erityisesti lähimmille omaisille. Vainajien maailmassa asioiden uskottiin kääntyvän ylösalaisin, jolloin elinaikana läheisimmät olivatkin kuoleman jälkeen suurimpia vihollisia. Ruumiinpesijän tehtävät lankesivat yleensä iäkkäille, vaihdevuodet ohittaneille naisille, koska vainajan läsnäolo olisi voinut vahingoittaa hedelmällisten naisten tulevaa jälkikasvua. Kaiken vainajan kanssa
tekemisissä olevan yllä oli maaginen aura: ruumiinpesussa käytetty vesi ja ruumislaudasta vuollut tikut kelpasivat taikuuden harjoittamiseen.

Kenties entisajan ihmiset olisivat kätkeneet kuoleman yhtä tehokkaasti kuin mekin, jos heillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Mutta sairaaloita oli vähän, ja niiden tarkoituksena oli lähinnä koota tartuntatauteja sairastavat ja varattomat kuolevat saman katon alle, joten suuri enemmistö kuoli kotonaan omaisten silmien alla. Keinoja välttää kuolema tai hidastaa sitä oli niukasti. Niinpä jokainen täysi-ikäiseksi elänyt ehti nähdä, ainakin jos asui maaseudulla, lukuisia kuolevia ja kuolleita ja osallistua ruumissaattoihin. Joillakin Suomen paikkakunnilla keskiaikainen ruumiinvalvojaisperinnekin sinnitteli aina 1900-luvun alkuun saakka.

Nykyään kuolleiden käsittely ja kuljetus on ulkoistettu erityisille ammattikunnille. Jos ihminen kuolee sairaalassa, hänen ruumiinsa pesee ja vaatettaa sairaalan henkilökunta, sen jälkeen tomumaja siirtyy hautaustoimiston vastuulle. Jos hän kuolee jossakin muualla, ruumis toimitetaan obduktiopreparaattorien ja oikeuslääkärien käsiin.

Jälkimmäisenä mainitut ammattikunnat ovat tulleet minulle tutuksi, koska Carita työskentelee heidän kanssaan. Suomen laki edellyttää, että vainajalle suoritetaan oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus jos kuolemaan liittyy edes teoreettinen henkirikoksen
mahdollisuus tai kuolinolosuhteet ovat millään tavoin epäselvät. Niinpä oikeiden henkirikosten uhrien lisäksi myös jokainen autokolarissa surmansa saanut, juhannuksena hukkunut, kotonaan hirttäytynyt, kadulla sydänkohtaukseen tuupertunut, metsästysretkellä harhaluotiin menehtynyt ja yliannoksen huumeita ottanut avataan ja hänen kuolinsyynsä tutkitaan määrätyn protokollan mukaisesti. Etelä-Suomen läänissä tämä tehdään Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen osastolla,
joka tällä hetkellä sijaitsee Ruskeasuolla.

Seurusteluaikanamme Carita suositteli minulle Valtteri Suomalaisen kirjaa Kuolet vain kahdesti (1994) valottaakseen sitä, millainen hänen työpaikkansa on ja mitä siellä käytännössä tehdään. Suomalainen työskenteli useita vuosia Helsingissä obduktiopreparaattorina eli oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten suorittajana, ja kirja sisältää sekä asiallista informaatiota kirjoittajansa vähän tunnetusta työnkuvasta että hirtehisiä anekdootteja eriskummallisimmista tapauksista joihin hän on harvinaisessa ammatissaan vuosien varrella törmännyt.

Obduktiopreparaattori oli aivan viime vuosiin saakka ammatti, johon ei ollut minkäänlaista valmistavaa koulutusta. Taito opittiin seuraamalla kokeneempien kollegojen työskentelyä ja lukemalla ihmisen anatomiaa siinä sivussa. Nykyään ammattiin on olemassa tutkinto Oulun seudun ammattiopistossa. Preparaattori on oikeuslääketieteen proletaari, joka tekee perustason ruumiinavauksen ennen kuin lääkäri siirtyy tarkempaan avaukseen. Hän suorittaa kallon sahauksen, aivojen poiston, rintaontelon avauksen ja kaikkien sisäelinten irrotuksen.

Kuolet vain kahdesti panee ajattelemaan sitä, kuinka lukemattomilla eri tavoilla ihminen voi päättää päivänsä. Suomalainen kertoo bulimiaa sairastaneesta naisesta, joka oli ahminut pullapitkoa niin vimmaisesti että hänen mahalaukkunsa oli täyttynyt, jolloin pullamössö oli alkanut nousta ylös ruokatorvea ja tukkinut lopulta henkitorven. Rakennustyömaan panostajana työskennellyt mies oli kyllästynyt elämäänsä ja valinnut itsemurhavälineeksi kaksi laatikollista gelatiinidynamiittia. Hänen ruumiinsa oli kaasuuntunut räjähdyksessä kokonaan lukuunottamatta toista korvalehteä, joka toimitettiin preparaattorien ja oikeuslääkäreiden ihmeteltäväksi. Eräs lähes 300-kiloinen vainaja oli puolestaan kuollut keuhkojen painuttua kasaan massan painosta.

Monet ikäpolveni ihmiset eivät ole kertaakaan nähneet edes ”tavallista” vainajaa, mutta Suomalaisen ja hänen kollegoittensa työsarkana on tuhoutumisen ja lahoamisen koko kirjo. Vedessä pitkään lionneet ”hapanimelät” ruumiit ovat turvonneet moninkertaisiksi ja kaikki sisäelimet ovat muuttuneet juoksevaksi massaksi. Maastossa kauan lojuneiden vainajien sisältä voi löytyä kilokaupalla kärpäsentoukkia. Junan alle hypänneiden jäänteet muistuttavat koostumukseltaan tavallista jauhelihaa.

Tuodessaan esiin tällaisia yksityiskohtia Kuolet vain kahdesti on radikaali teos. Se aiheuttaa paitsi naurunpyrskähdyksiä, myös eksistentiaalista kauhua. Sen jälkeen kun läheisemme siirrettiin kuolemaan sairaaloiden seinien sisälle, olemme alkaneet kuvitella että maailmasta poistuminen on siistiä ja vaivatonta ”nukahtamista”. Olemme unohtaneet tai ainakin halunneet unohtaa sen, että ihmisiä edelleen ruhjoutuu, palaa, tukehtuu ja silpoutuu kuoliaaksi. Heitä ammutaan, puukotetaan, kuristetaan ja lyödään tylpällä esineellä, he hukkuvat ja hyppäävät seitsemännestä kerroksesta asfalttiin. Eikä ihmisruumiin asteittainen muuttuminen tomuksi ole esteettistä katsottavaa. Kaiken tämän Kuolet vain kahdesti kertoo sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on ammatikseen jatkuvassa kosketuksessa kuolemaan. Se näyttää, miten arkinen ja banaali asia kuolema on silloinkin, kun se tapahtuu epämiellyttävällä tai erikoislaatuisella tavalla.

Olen kerran ollut oikeuslääketieteen osastolla työaikaan kiertokäynnillä. Toimittajatkin päästetään yleensä paikalle vasta työpäivän päätyttyä kun ruumiinavauksia ei enää ole kesken, mutta minulle suotiin tämä harvinainen tilaisuus kiitokseksi siitä, että toin hankkimamme koiranpennun näytille Caritan työkavereille. Koira jäi taukohuoneeseen työntekijöiden hellittäväksi ja Carita esitteli minulle sillä välin osaston toimintaa. Avaussalissa näin juuri auki leikatun vainajan, jonka aivot ja sisäelimet oli poistettu ja aseteltu siististi metallisiin astioihin. Koin jälleen saman epätodellisuuden tunnun kuin aina vainajia nähdessäni: ensi vilkaisulla se näytti pikemminkin opetustarkoituksiin valmistetulta anatomiselta nukelta kuin oikealta ihmisruumiilta. Mietin, että kauhu- ja väkivaltaelokuvien erikoistehosteet lienevät varsin realistisia, sillä näkemäni muistutti erehdyttävästi niitä. Avaussalissa ja käytävillä leijui imelä kalman haju, mutta paikalla oli tuolloin vain melko tuoreita vainajia, joten se ei ollut erityisen päällekäyvä.

Monet näkymät oikeuslääketieteen osastolla olivat irvokkaita, mutteivät sellaisia joista olisin varsinaisesti järkyttynyt. En pystyisi seuraamaan vaikkapa tuskallista eläinkoetta tai raipparangaistuksen täytäntöönpanoa, mutta vainajien keskellä kävely ei tuottanut hankaluuksia. Minulla ei ollut henkilökohtaisia siteitä yhteenkään avauspöydällä makaavaan, ja mitä he sitten olivatkaan elämänsä aikana tai kuolemansa hetkellä kokeneet, kaikesta näki että heidän kärsimyksilleen oli tullut piste. He olivat pelkkiä materiankappaleita, eivätkä heidän sisuskalunsa radikaalisti eronneet vaikkapa kalan, linnun tai jäniksen sisäelimistä, joita olin tottunut sekä näkemään että käsittelemään. Preparaattorien työvälineet, erilaiset sakset, pihdit, veitset ja sahat, synnyttivät pikemminkin esteettisen kuin kammottavan vaikutelman. Tilannekomiikkaakin vierailuuni sisältyi: avaussalin ovella seistessäni yksi preparaattoreista tuli luokseni yllään maski ja roiskeiden täplittämä esiliina, riisui veriset suojakäsineensä, kätteli minua ja kertoi pitävänsä kirjoistani.

Mutta monia ihmisiä ei saisi suin surminkaan lähtemään vastaavanlaiselle tutustumiskäynnille. Kuulen Caritalta silloin tällöin juttuja lääketieteen opiskelijoista ja jopa poliiseista, jotka pyörtyvät seuratessaan ruumiinavausta. Eikä arkaainen kammo ja vainajiin liittyvä taikausko ole kadonnut mihinkään: tuikitavalliset, normaalilla järjenjuoksulla varustetut ihmiset kyselevät usein Caritalta, kummitteleeko hänen työpaikallaan ja kuinka hän uskaltaa olla siellä iltaisin. Vaikka yhteiskuntamme haluaa kiihkeästi osoittaa kykenevänsä käsittelemään kaikkea rationaalisesti ja lehdet ovat täynnä artikkeleita läheisen menettämisestä ja surutyöstä, useimmat kavahtavat välittömästi kun kuolema tulee liian lähelle tai näyttää epämiellyttävältä.

Hedelmällistä onkin lukea Valtteri Suomalaisen kirjan rinnalla Evelyn Waughin lyhyttä romaania Rakkaamme (The Loved One, 1948). Waugh ei kuvaa kuolemaa vaan sitä, miten se meikataan näkymättömäksi. Rakkaamme sijoittuu Kaliforniaan, jossa ruumiiden käsittelystä ja hautaamisesta on tullut jättimäinen bisnes palsamoijineen ja kosmetologeineen, jotka retusoivat vainajista pois kaiken epäesteettisen ja puuteroivat kuoleman lempeäksi uneksi.

Rakkaamme on konservatiivisen britin kirjoittama satiiri amerikkalaisesta kulttuurista, sen kyvystä muuttaa mikä tahansa kauppatavaraksi. Amerikkalaiset ovat ainoa kansakunta, joka on onnistunut kaupallistamaan kuoleman melkein yhtä hyvin kuin seksin. Se on kuitenkin edellyttänyt kuoleman ilmiasujen uutteraa muokkaamista. Palsamoinnista tuli 1900-luvun alussa yleinen
käytäntö, mitä se on Yhdysvalloissa edelleen. Palsamoidut vainajat ehostettiin muistuttamaan pikemminkin häiden kuin hautajaisten päähenkilöä. Samoin luovuttiin laudasta veistetyistä yksinkertaisista arkuista, ja tilalle tulivat ylelliset ja kestävät viimeiset leposijat, jotka saatettiin päällystää ulkoa teräksellä ja vuorata sisältä vaahtokumilla tai jousitetuilla patjoilla. Omaisille alettiin siis myydä vainajan ikuista säilymistä.

Tällaiseen kuolemankulttuuriin Waugh tutustui Los Angelesin liepeillä sijaitsevalla Forest Lawnin hautausmaalla ja siirsi vaikutelmansa romaaniin. Life-lehteen laatimassaan artikkelissa ”Death in Hollywood” hän kirjoitti:

Forest Lawn on tietoisesti kääntänyt selkänsä 'vanhoille kuoleman tavoille', Taivaan ja Helvetin armottomille vaihtoehdoille, ja lupaa asukkailleen ikuista onnea... Tri Eaton (hautausmaan perustaja, kirj. huom.) on ensimmäinen ihminen joka tarjoaa ikuista pelastusta hautauspalveluista maksettavaan samaan hintaan. (…) Ruumis ei mätäne; se elää kuolemassa tyylikkäämpänä kuin koskaan aikaisemmin, tuhoutumattomassa A-luokan teräksestä ja betonista tehdyssä kuoressaan; sielu menee suoraa päätä Unihuoneesta Paratiisiin, missä se nauttii loputtomasta lapsuudesta.

Romaanissaan Waugh kuvaa hyvän maun rajoja kunnioittamatta sen irvokkuuden, johon lapsekas toive kuoleman kesyttämisestä johtaa. Tarinan päähenkilö Dennis Barlow antaa itsemurhan tehneen setänsä ruumiin hautaustoimisto Kuiskivien kunnaiden huolehdittavaksi, ja näkee lopputuloksen hautajaisissa avoimen arkun äärellä:

Ja kasvot jotka käänsivät sokean silmänsä Dennisiä kohti – kasvot olivat kertakaikkisen hirvittävät; iättömät kuin kilpikonnan kasvot ja yhtä epäinhimilliset; maalattu ja virnistelevän rietas ivamukaelma johon verrattuna Dennisin hirttosilmukasta löytämä paholaisnaamio oli juhlakoriste jollaisen hänen setänsä olisi voinut panna kasvoilleen joulujuhlissa.

Voimme tietenkin hymähdellä naiiveille amerikkalaisille, mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain heidän tapansa lakaista kuolemanpelko maton alle, heidän variaationsa yleislänsimaisesta teemasta. Synnynnäisinä optimisteina amerikkalaiset eivät kätke ahdistuksen aiheuttajaa vaan käyttäytyvät kuin ei olisi mitään syytä ahdistua. He aivan vilpittömästi uskovat, että vaikeimmatkin kysymykset voidaan ratkaista pragmaattisen ajattelun keinoin ja että mikä tahansa voi olla materiaalisen hyödyn, siis korkeimman hyvän, lähde. Niinpä kuolemankin yltä voidaan formaldehydin, plastiikkakirurgian ja kosmetologian avulla riisua kaikki pelkoa herättävä arvoituksellisuus ja tarjoilla se suurelle yleisölle ikuisena lapsuutena. Hautaustoimiston työntekijä selittää Dennis Barlow'lle:

On luonnollisen vaistonvaraista, mr. Barlow, kavahtaa tuntematonta. Mutta jos asioista keskustellaan avoimesti ja vilpittömästi, sairaalloiset ajatukset väistyvät. Tämä on yksi niistä seikoista, joita psykoanalyysi on meille opettanut. Tuokaa pimeät pelkonne tavallisen ihmisen tavalliseen päivänvaloon, mr. Barlow. Tajutkaa että kuolema ei ole teidän oma yksityinen tragedianne, vaan ihmisen yleinen osa. (…) Monet ihmiset antavat elinvoimansa tyrehtyä ennenaikaisesti ja ansiokykynsä vähetä yksinkertaisesti kuolemanpelon vuoksi. Jos tämä pelko poistetaan, heidän todennäköinen elinaikansa itse asiassa kasvaa. Valitkaa nyt, kun teillä on vapaata aikaa ja terveyttä valita, lopullinen hautausmuoto jonka te itse haluatte, maksakaa siitä nyt kun te siihen parhaiten pystytte, vapaana kaikesta ahdistuksesta. Pankaa dollari liikkeelle, mr. Barlow; Kuiskivat kunnaat pystyy ottamaan sen vastaan.

Jossakin sisimmässään ihminen ei kuitenkaan voi olla tajuamatta tällaisen sievistelyn pohjatonta falskiutta. Mikään ei lopulta pelasta meitä tiedolta, että me todella kuolemme, kenties jopa sotkuisesti ja tuskallisesti. Niinpä me tavalla tai toisella kapinoimme kuolemaan kohdistuvaa häveliäisyyttä vastaan, samalla tavoin kuin me ennen uhmasimme seksuaalisuuden kieltämistä. Moderniin kulttuuriin kuuluu kuoleman pornografiaksi kutsuttu ilmiö, joka eroottisen pornografian tavoin tuo tabuna pidetyn asian liioiteltuna esiin. Aivan valtavirtaiset elokuvat ja romaanit esittelevät yleisölle murhia, onnettomuuksia ja mätäneviä ruumiita. Tämän hetken suosituimpiin tv- sarjoihin niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa kuuluu hyvin graafinen The Walking Dead, jossa ylösnousseet, lahoamisen eri asteita läpi käyneet vainajat jahtaavat eläviä. Sarjamurhaajat, tappavat virukset ja kannibaalit ovat kuuluneet viihteen perusarsenaaliin jo pitkään. Myös todellista väkivaltaista kuolemaa sisältävää video- ja valokuvamateriaalia on helposti saatavilla internetin niin sanotuilla goresivustoilla, joista suosituimmilla on jopa 15 miljoonaa kävijää kuukaudessa. Niillä voi nähdä teloituksia, sotavainajia, auto-onnettomuuksia ja muita turmia, itsemurhia ja jopa murhia. Vielä omassa nuoruudessani tällaista tavaraa sisältävät videonauhat kiersivät kädestä käteen suttuisina kopioina, mutta nykyään kuka tahansa utelias teini löytää vastaavaa nopealla Google-haulla.

Viktoriaanisen ajan englantilaisessa kirjallisuudessa, vaikkapa Dickensillä ja Thackeraylla, oli yleistä kuvata realistisesti ihmisen viimeisiä hetkiä kuolinvuoteella. Tuonaikaisissa romaaneissa koko suku kokoontui seuraamaan jonkun henkilön menehtymistä sairauteen tai vanhuuteen. Nykyään tämäntyyppisen kuoleman seikkaperäiset kuvaukset fiktiossa ovat paljon harvinaisempia. Äkkiseltään mieleen tulee vain pari elokuvaa, Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja ja Haneken Rakkaus. Erikoista kyllä, huomattavasti yleisempiä ovat väkivaltaisen kuoleman kuvaukset, vaikka verraten harva modernin hyvinvointiyhteiskunnan asukki päättää päivänsä väkivallan uhrina. Kyseessä saattaa olla eskapismi, pelko käsitellä sitä tapaa jolla todennäköisimmin kuolemme. Tai sitten kapinallinen halu muistuttaa, että kuolema ei koskaan ole helppo ja ymmärrettävä tapahtuma. Kummatkaan vaikuttimet ovat tuskin kovin tietoisia.

Tietoisempaa kapinaa näkee sellaisissa lähinnä kuvataiteen piiriin kuuluvissa ilmiöissä, jotka tieten tahtoen pyrkivät häiritsemään ja shokeeraamaan kuoleman kuvastolla. Usein niissä pyritään jopa tuomaan todellinen kuolema teoksiin mukaan. Amerikkalainen Andres Serrano on valokuvannut ruumishuoneilla muun muassa AIDSiin, aivokalvontulehdukseen ja tulipalossa kuolleita vainajia. Islantilainen taiteilija Snorri Ásmundsson suunnittelee videota, jossa hän tanssisi oikeiden ruumiiden kanssa. Teosta varten hän on etsinyt internetin kautta parantumattomia tauteja sairastavia ihmisiä, jotka suostuisivat lainaamaan ruumistaan kuolemansa jälkeen.

Tällainen taiteentekeminen on transgressiota, jossa yritetään rikkoa kuoleman ympärille kasaantunut hiljaisuus. Kunnianhimoisesta päämäärästään ja usein tukevan teoreettisesta otteestaan huolimatta siinä on jotakin kovin pinnallista. Kuolema ei nimittäin antaudu kiinteälle katseelle, esitettiinpä se miten suoraan ja yksityiskohtaisesti hyvänsä. Joissakin ihmisissä vainajia esittävät valokuvat herättävät vaistonvaraisia puistatuksia tai moralistista taivastelua. Jotkut toiset, kuten minä, katsovat niitä välinpitämättöminä koska ymmärtävät ruumiin olevan vain tyhjä kuori vailla mitään mikä elävässä ihmisessä saa kiintymään tai kiinnostumaan. Kumpikaan reaktio on tuskin sellainen, jota nämä taiteilijat ovat tavoitelleet.

Lisäksi ärhäkät avantgardistit ovat myöhässä, sillä kuolema ei enää kelpaa suurta yleisöä ravistelevan provokaation materiaaliksi. Kuolemaa on pitkään sanottu viimeiseksi tabuksi, mutta enää ei voi ainakaan väittää, ettei sitä haluttaisi avoimen keskustelun piiriin. Länsimaisen ihmisen kuolemasuhteesta on kirjoitettu valtavat määrät tutkimusta, ja maassamme on jopa Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry., joka julkaisee kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää Thanatos- verkkolehteä. ”Läheisen menetyksen kohtaaminen” ja ”surutyö” kuuluvat psykologien ja naistenlehtien toimittajien kiinteään sanavarastoon. Psykopuhe ja akateeminen jargon ovat siinä määrin tunkeutuneet synkkänä ja uhkaavana kohoavaan linnakkeeseen, että Andres Serranon ja Damien Hirstin kuolematutkielmat eivät vie ruokahaluamme vaan kelpaavat kepeän kultivoituneiden lounaskeskustelujen aiheeksi.

Mutta tämä ei toki tarkoita, että me valistusajan perilliset olisimme kriittisen järkemme avulla päässeet sinuiksi ajallisuutemme kanssa ja voisimme voitonriemuisina todeta ”Kuolema, missä on sinun otasi?” Olemme kyllä oppineet puhumaan kuolemasta käsitteellisesti, olemme kiinnostuneita siitä tieteellisesti ja teemme siitä syvähenkisen oloista taidetta. Teknisesti osaamme myöntää olevamme kuolevaisia: ostamme henkivakuutuksen, jotta lähiomaisemme eivät joutuisi pulaan. Mutta sydämessämme meistä tuntuu, että olemme kuolemattomia. Emmekä, yllätys yllätys, ole siitä huolimatta yhtään onnellisempia kuin esivanhempamme, joille kuolevaisuus oli itsestäänselvää ja epämukava kuolema todennäköistä.

Kenties emme osaa sisäistää kuolevaisuutta, koska emme ymmärrä mitä kohtalo tarkoittaa. Meitä ympäröivät koneet ja koneistot, jotka pitävät yllä elämäämme vaikkei valtaosa ihmisistä osaa ylläpitää niitä eikä edes ymmärrä niiden toimintaperiaatetta. Jo Helsingin sähkönjakelun katkeaminen vuorokaudeksi talvipakkasilla johtaisi joukkokuolemiin, mutta niin kauan kuin mitään tällaista ei tapahdu, tunnemme elämän olevan omissa käsissämme ja uskomme sen jatkuvan vielä käsityskykymme ulottumattomissa olevan ajan. Kuvittelemme, että olemassaolon ahdistus voitetaan tehokkaimmin lineaarisella ja edistyksellisellä historiankäsityksellä, jossa loistava tulevaisuus on aina kulman takana.

Kollektiivisessa tajunnassa kuolema on lakannut olemasta kohtalo johon on alistuttava tai vihollinen jota vastaan on kamppailtava. Jonkun kuolema tuntuu pikemminkin kiusalliselta, joltakin mitä ei olisi pitänyt tapahtua tai mitä olisi pitänyt lykätä. Edelfeltin maalaus ”Lapsen ruumissaatto” ei valistuneen nykykatsojan silmissä ole kuvaus musertavasta tragediasta tai elämän väistämättömästä varjosta, vaan ikävästä tapauksesta joka olisi voitu välttää paremmalla hygienialla, riittävällä ravinnolla ja nykyaikaisella terveydenhoidolla. Sen pidemmälle katsoja ei mielellään mieti, koska silloin voisi herätä epämiellyttävä ajatus: tiede keksii vielä kuolemattomuudenkin, mutta liian myöhään minun kannaltani.

Ihmisten suurille massoille muunlainen käsitys kuolemasta on tuskin edes mahdollinen tänä aikana. Automaatio ja kylläisyys sulkee itse kunkin omaan uneliaan optimismin kapseliinsa, ja havahtuminen tapahtuu kenties vasta elämän viimeisinä hetkinä. Tällöin ei synny yhteisiä kuoleman rituaaleja, jotka riittävän vakuuttavasti kertoisivat meille, että olemme väliaikaista roolia esittäviä vainajia. Ei ole kovin pian odotettavissa kuoleman paluuta arkisen aherruksen keskelle ruumiinvalvojaisten, hautajaissaattojen ja itkijänaisten muodossa.

Mutta yksilöllisiä ratkaisuja on toki olemassa, kuten kaikkina aikoina. Eräs sellainen on luonteeltaan hyvin aristokraattinen mutta silti kaikkien ulottuvilla: itsensä kuvitteleminen kuolleeksi. Menetelmällä on länsimaisessa kulttuurissa pitkät perinteet. Rooman keisareilla ja sotapäälliköillä oli voitonparaateissaan mukanaan orja, joka pidellessään laakeriseppelettä isäntänsä otsalla samalla kuiski tämän korvaan: ”Muista, että olet kuolevainen.” Monen maineikkaan sotajoukon tunnuksena on ollut pääkallo sääriluineen, ja Espanjan muukalaislegioonan taisteluhuutona on edelleen Viva la muerte! (”Eläköön kuolema!”) ja marssilauluna El novio de la muerte (”Kuoleman morsian”). Paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella, Kalervo Palsa teki lukemattomia itseään koskevia kuolinilmoituksia ja sijoitti niitä maalauksiinsa ja sarjakuviinsa. Tämän hienon tradition tukemana kuka tahansa voi aloittaa päivänsä kuvittelemalla makaavansa kuolinvuoteella tai arkussa.

Myös muutama suomalainen oppilaitos on soveltanut kuvailemaani perinnettä. Posion koululla järjestettiin vuonna 2012 kurssi, jossa kukin osallistuja valmisti itselleen ruumisarkun. Rovaniemen kaupungin kansalaisopisto järjesti loppuvuodesta 2014 Nivavaaran koululla vastaavanlaisen kurssin. Tekijöille annettiin arkun ulkomitat ja valittu materiaali ei saanut olla myrkyllistä. Sisätilan mitat, pinnan käsittely ja sisustusverhoilu oli heidän itse päätettävissään. Kurssin jälkeen osallistujat saivat valmiin arkun mukaansa käytettäväksi haluamallaan tavalla. Joku ripusti sen varaston kattoon, joku toinen nosti sen pystyasentoon ja käytti kirjahyllynä. Järjestäjien mukaan kurssit ovat olleet toivottuja ja niille on osallistuttu ahkerasti.

Itse olen noudattanut erästä oppineiden vuosituhantista tapaa. Ollessani häämatkallani Kööpenhaminassa samana vuonna kun Ulla-Maija kuoli, ostin kirpputorilta luonnollisen kokoisen pronssisen pääkallon. Minua huvitti ajatella, että tällaisen matkamuiston hankkiminen tapahtui juuri häämatkalla, ja että tullivirkailijat varmasti hätkähtäisivät matkatavaroittemme läpivalaisussa. Kotona asetin kallon kirjoituspöytäni reunalle, tuijottamaan suoraan minuun. Poimin sen säännöllisin väliajoin käteeni, pyyhin pölyt sen päälaelta ja asetan takaisin paikalleen. Sen tehtävä on palauttaa elämä siksi mitä se onkin – työhypoteesiksi. Kenties tällaiset muistuttimet auttavat minua kestämään kohtalon; ainakin ne pitävät minut tietoisena siitä. Ne edustavat suhteellisuudentajua silloinkin kun minä tai ympäröivä maailma on kadottanut sen.