maanantai 30. lokakuuta 2017

Väkivaltafantasioita



Viime viikolla kirjallisuusmaailmassa kohistiin Riku Korhosen Grantassa julkaisemasta esseestä, johon sisältyy kuvauksia kriitikkojen pahoinpitelyistä. Kyseessä on siis kirjallinen kuvitelma, jossa Korhonen rusikoi hänestä ikävästi kirjoittaneita arvostelijoita. Korhonen käy läpi heidän kirjoituksiaan ja heidän ajattelunsa laiskuutta, ja jossakin kohtaa teksti huipentuu fiktiivisiin väkivaltaisuuksiin.

En ole lukenut itse esseetä, mutta muutaman päivän takaiseen Hesarin haastatteluun Korhosesta sisältyy jokunen raflaava katkelma siitä. Minusta ne tuntuvat melko laimeilta. Yksi kriitikko potkaistaan portaita alas, jolloin kuuluu "huutoa ja rytinää kuin koivupölli kierisi risukkoon." Toinen tainnutetaan etälamauttimella ja sen jälkeen potkaistaan kylkeen. Minulle jäi epäselväksi, viilletäänkö esseen lopussa tainnutetulta kriitikolta vielä kurkku. Ilmeisesti ajatuksella vain leikitellään. Jos nämä ovat tekstin rajuinta antia, olisi ehdottomasti pitänyt mennä pidemmälle. Jouko Turkka teki saman paremmin kirjansa Selvitys oikeuskanslerille jaksossa, jossa hän hekumoi kansanedustajien hirttäjäisillä. Turkan kielikin elää aivan eri tavalla: "Sulje silmäsi: etkö tunne ranteissasi iloista vempahtelua kun komea parlamentaarikko kohoaa kurkustaan hirteen. Kuvittele parvekkeen reunaa kiertävää musta- ja sininaamaista hirtettyjen näyttelyä!"

Eli: missä ovat kunnon kidutus, mielikuvitukselliset murhatavat ja reipas väkivallan hekuma? Hänhän jopa jättää kaunansa kohteet henkiin, vaikka kuvitelmissa on lupa tehdä mitä tahansa. Onko Korhosen sisäinen elämä todella noin tylsää? Tai ehkä hän on vain laskelmoinut liikaa kirjoittaessaan, onhan naislukijoiden mielistely hänen tuotantonsa selvin käyttömoottori.

Kaiken kukkuraksi Korhonen puhuu mainitussa HS:n haastattelussa aivan omituisia: "Se on todella fiktiota, ei väkivaltafantasiaa." Mitä muuta väkivaltafantasia muka on kuin fiktiota? Eikä kukaan oikeasti kirjoittaisi tuollaisia, ellei hän haluaisi mielikuvituksessaan antaa takaisin typerille pikkusieluisille kriitikoille. Raa'at ja sadistiset fantasiat ovat yleinen keino lievittää elämän kolhujen tuottamaa kipua. Kirjoittaahan Korhonen itsekin, että useita ihmisiä elähdyttää vastoinkäymisissä "vähintään symbolinen unelma" että "ehtii ennen menehtymistä murhata kerran, pari."

Ymmärrän oikein hyvin, että kriitikoille ollaan katkeria. Varsinkin kun teos, jota itse on kirjoittanut pieteetillä vuosikaudet, lytätään muutaman kappaleen mittaisessa sepustuksessa. Kirjat kirjoitetaan ensi sijassa omassa päässä, joten ne ovat väistämättä henkilökohtaisia. Niinpä kritiikitkin menevät väistämättä henkilökohtaisuuksiin, ja niiden omaan arvoonsa jättäminen vaatii titaaninlujan henkisen panssarin kasvattamista. Korhosen metodi on sinänsä oivallinen: hän tunnustaa haavoittuvuutensa mutta maksaa samalla kalavelat.

Mutta väsynyttä kriitikoille rähjääminen kieltämättä on. Jos Korhosen uran suurin ongelma ovat ilkeät arvostelijat, hänellä menee hyvin. On aivan sama, mitä kirjasta kirjoitetaan; jos siitä kirjoitetaan, se löytää lukijansa. Ja kriitikoiden tekstit unohtuvat aina. Dantella oli jo vastaansanomattomampia syitä sijoittaa vihollisensa helvetin piireihin: maanpako, omaisuuden takavarikointi, polttorovion uhka...

Intouduin kommentoimaan tätä sinänsä tyhjänpäiväistä kohua, koska itse aihe on minulle läheinen. Väkivaltaiset kostofantasiat kuuluvat rakkaimpiin harrastuksiini. Olen omalla urallani joutunut kokemaan pahempia vastoinkäymisiä kuin huonoimmatkaan kriitikot voivat tarjota, ja vihamiesteni ja -naisteni lista on kasvanut vuosien varrella pitkäksi. Lihamyllyssä pohdiskelin, että jos saisin rajattoman poliittisen vallan, moni kirjassa mainittu todennäköisesti päättäisi päivänsä niskalaukaukseen salaisen poliisin kellarin lattialla sähköshokkien ja muun asiaankuuluvan jälkeen. Korhosen katkelmien lukeminen kirvoitti mielessäni sarjan yksityiskohtaisempia ja kekseliäämpiä visioita. Mielikuvitukseni riensi siinä määrin vilkkaasti, että on vaikea päättää mistä aloittaa.

Kansanedustaja ja entinen vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet tuntuu sopivalta. Hänhän kirjoitti viimevuotisen Kordelin-tapauksen aikaan säätiön seinälle viestin, jossa toivoi hallituksen miettivän, millaisen viestin se antaa tukemalla "vähemmistöjä alistavaa" taidetta. Hurskastelevan vuodatuksensa hän päätti julistukseen: "Meillä on jokaisella vastuu siitä mihin suuntaan Suomea rakennetaan." Häntä koskevaan kuvitelmaan olen saanut vaikutteita Peter Greenawayn elokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Monistaisin ison pinon Varisverkosto-järjestön takavuosina levittämää häväistysjulistetta, johon oli painettu kuvani, nimeni ja osoitteeni. Pitäisin veistä hänen kurkullaan ja toisella kädellä syöttäisin hänelle julisteen kerrallaan, tukehtumiseen tai ruokatorven repeämiseen saakka.

Toisen fantasian rekvisiittaa on kuoppa, jonka pohjalle on isketty ulosteeseen kastettuja teräviä seipäitä. Sen ylle panisin rekin. Minua vastaan väsymättä kampanjoinut toimittaja Pontus Purokuru, äveriään perheen vasemmistoradikaali poika, saisi vetää siinä leukoja ja laulaa samalla "Jumala onpi linnamme", kunnes uupuisi ja putoaisi. Hänen aisaparinsa Veikka Lahtisen teloittaisin pudottamalla kerrostalon katolta hänen päälleen Kaarina Hazardin ruhon.

Entäpä ne, jotka muutama vuosi takaperin vaativat silloista kustantajaani lopettamaan kirjojeni julkaisemisen: nykyään Valtion kirjallisuustoimikunnassa istuva jälkitaistolainen kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi ja kultturelli yleislahjattomuus Olli Löytty? He ovat vaikeampia tapauksia. He herättävät minussa niin voimakasta, syvältä kouraisevaa inhoa, etten varmaankaan sietäisi katsoa edes heidän kärsimystään. Ehkä muuraisin heidät seinään ja nautiskelisin ajatuksella, että ennen nääntymistään he joutuisivat lievittämään janoaan juomalla omaa virtsaansa.

Tai ehkä vain hakkaisin heidät pesäpallomailalla veriseksi muhjuksi. Sellaisen fyysisen suorituksen jälkeen olisin todennäköisesti niin tyhjä, kaikesta kaunasta vapautunut, etten jaksaisi enää keksiä kovin erikoisia likvidointitapoja listani muille vihankohteille. Kenties lastaisin kaikki loput armeijan kuljetuskoneen ruumaan ja avaisin luukut korkealla meren yläpuolella. Kilometrien korkeuksista putoava ihmisruumis hajoaa veden pintajännitteen takia lähes mikroskooppisen pieniksi palasiksi. Tämä symboloisi lopullista puhdistumistani näistä viheliäisistä yksilöistä ja heihin liittyvistä muistoista.

Vaikka päiväuneni tuntuvat joskus itsestänikin häiritseviltä, uskon niiden viime kädessä auttaneen minua kestämään paljon. Kosto on myös paljon makeampaa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa, jossa voitonriemu sammuu nopeasti. Mielessään voitonriemun hetket voi kokea yhä uudelleen, vailla säälin, kuvotuksen ja katumuksen kaltaisia häiriötekijöitä.

Toisaalta väkivaltaisissa kuvitelmissa on vaaransa. En tarkoita sitä, että niitä yrittäisi toteuttaa tosielämässä, vaan niiden addiktiivisuutta. Viha on vaikutuksiltaan kokaiiniin verrattava huume: suuttuessamme elimistö erittää kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit kuuluvat evolutiiviseen taisteluvarustukseemme, niiden avulla on painittu karhun kanssa ja ansaittu kunniamerkkejä sodassa. Ne vaimentavat pelon ja säälin, ja niiden tuottama voittamattomuuden tunne on niin koukuttava, että se saa toisinaan jopa kaipaamaan kostettavia vääryyksiä.

Väkivaltafantasian varsinainen tarkoitus on kaunasta vapautuminen, mutta vapautus ei ole pysyvä. Sappi nousee uudelleen kurkkuun ennen pitkää, kuvitelmat jatkuvat ja niiden taajuus tihenee. Kierre ei ole hyväksi, jos mielii välttää verenpainetautia. Kirjailijalle uhka on todellinen, sillä ammatti tuottaa lukemattomia syitä turhautuneeseen raivoon. Syyt voivat olla painavia tai vähäpätöisiä, mutta kouriintuntuvia ne yhtä kaikki ovat. Pahinta on, että todellinen vapautuminen kaunasta veisi syyn kirjoittaa, sillä ilman aggressiota syntyy korkeintaan journalismia.

Kirjailijalla on kuitenkin se etu, että hän voi ulkoistaa pahan sisunsa. Kun vihan jalostaa taiteelliseen muotoon, se muuttuu joksikin itsen ulkopuoliseksi, tässä tapauksessa tekstimassaksi jonka voi päästää käsistään lukijoiden päänvaivaksi. Se ei siis poistu tai vähene, mutta alkaa totella tiettyä kuria. Menetelmä on työläs ja epävarmakin, mutta ainakin minut se on pitänyt paitsi poissa terroristin uralta tai vankilasta, myös suhteellisen tervejärkisenä.

Mitä kauhu on? (katkelma)




Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa kesäkuun alkupuolelta saakka. Asiaa selittää osin se, että olen keskittynyt uuden käsikirjoituksen laatimiseen. Tekeillä on kauhua ja kauhufiktiota käsittelevä esseekokoelma, joka saanee lopullisen muotonsa vuodenvaihteen tienoilla tai alkuvuodesta, ja jonka on tarkoitus ilmestyä Hexen Pressin kustantamana ensi kevään loppupuolella. Kirja jakaantuu kolmeen osioon, joista ensimmäinen sisältää kaksi yleisluontoista esseetä aihepiiristä, toinen koostuu yksittäisten teosten ja tekijöiden analyyseistä ja kolmannessa on kaksi kääntämääni H. P. Lovecraftin novellia. Kirjan perustana on pitkäaikainen harrastuneisuuteni kauhuelokuvan ja -kirjallisuuden parissa, ja se kiteyttää joitakin keskeisiä ajatuksiani aihepiiristä. Julkaisen tässä makupalaksi katkelman kirjan ensimmäisestä luvusta "Mitä kauhu on?" Enemmän tietoa kirjasta, julkaisuaikataulusta ym. laitan tänne vuodenvaihteen jälkeen.


***


Mitä kauhu on?


Joitakin vuosia sitten kävin itäisen Berliinin Tierparkissa, eläintarhassa joka perustettiin DDR:n aikana Friedrichsfelden palatsin maille. Alfred Behm -rakennuksessa, josta eläintarha on erityisen tunnettu, oli näytillä isoja kissapetoja, ja huomioni kiinnittyi siperiantiikeriin. Valtava eläin loikoi välinpitämättömän oloisena panssarilasin takana ja haukotteli välillä paljastaen hampaansa, jotka oli kuin mittatilaustyönä valmistettu lihan lävistämiseen ja repimiseen. Uneliaisuudessaankin tiikerin olemus uhkui vastustamatonta raakaa voimaa, eikä minulla ollut vaikeuksia ymmärtää, että tilaisuuden saadessaan se voisi surmata minut yhdellä tassun sivalluksella.

Eläintä katseli lisäkseni kymmenkunta muuta ihmistä. Yksi heistä oli eläkeikäinen nainen, jolla oli sylissään pieni koira. Koira vapisi kauttaaltaan ja painautui koko ajan tiukemmin vasten emäntäänsä, joka oli sille käsittämättömästä syystä uskaltautunut kädenmitan päähän hirmuisesta pedosta. Se ei ymmärtänyt panssarilasin suomaa turvaa, vaan uskoi olevansa kuolemanvaarassa.

Tiikerin läheisyys aiheutti minussa elähdyttäviä väristyksiä; tunsin saaneeni muistutuksen villin luonnon pidäkkeettömyydestä joutumatta kuitenkaan sen armoille. Koirassa se puolestaan aiheutti sietämätöntä pelkoa. Koira oli niin kuin ne Lumièren veljesten elokuvien varhaiset katsojat, jotka luulivat valkokankaalla kulkevan junan ajavan heidän päälleen.

Havainto toi mieleeni sen, mitä filosofi Edmund Burke kirjoitti subliimin eli ylevän kokemuksesta, jonka hän erotti kauniin kokemuksesta: "subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa, ilman että se on suoraan vaaraksi itsellemme." Subliimi eroaa kauniista rikkomalla harmonian. Se tuo ulottuville jotakin ylivoimaista, käsittämätöntä ja rajoja venyttävää, josta ihminen samanaikaisesti kauhistuu ja lumoutuu. Kyse on pelon ja viehtymyksen sekoituksesta, joka myös pitkälti selittää ihmisten taipumusta lukea ja katsoa kauhufiktiota.

Halu kokea fiktiivisyyden panssarilasin takaa asioita, jotka ilman tuota välimatkaa tuhoaisivat fyysisesti tai musertaisivat henkisesti, on luultavasti sisäänrakennettu ihmislajiin. Ainakin kauhukertomus lajityyppinä on yhtä vanha kuin tuntemamme inhimillinen kulttuuri, ja sen edustajat kansanperinteen kummitustarinoista Teksasin moottorisahamurhien ja Hellraiserin kaltaisiin elokuviin palvelevat olennaisilta osin samoja tarkoitusperiä. On kuitenkin yksilöitä, jotka eivät lainkaan kestä vaikkapa kauhuelokuvien tai väkivaltaisten kohtausten katsomista. Kenties he ovat tässä asiassa lähempänä eläintarhan koiraa, joka ei kyennyt tuntemaan oloaan turvalliseksi.

Voidaan huomauttaa, että edellä sanottu pätee vain sellaisiin teoksiin, jotka menevät niin sanotusti ihon alle ja herättävät todellista levottomuutta. Moni klassinen kauhuelokuva ei enää pelota nykykatsojaa vaan tuntuu koomiselta tai miellyttävän nostalgiselta. Lisäksi jotkut katsovat kauhuelokuvia vain niiden estetiikan takia; ne tarjoavat heille kiehtovaa kuvastoa ja vaikuttavaa mielikuvituksen lentoa, mutteivät häiritse henkisesti. Huomautus on täysin oikeutettu, mutten itse ole kiinnostunut tällaisista motiiveista. Se, mitä kukakin yksittäinen ihminen saa tai on saamatta irti kauhusta, jääköön psykologien päänvaivaksi.

Minua kiinnostaa sellainen kauhu, joka täyttää varsinaisen tarkoituksensa, ainakin omalla kohdallani. Toisin sanoen ne melko harvinaiset teokset, jotka H. P. Lovecraftin sanoin herättävät "hienovaraisen tunteen siitä kuin kuuntelisi hämmentyneenä mustien siipien iskuja tai ulkopuolisten muotojen ja olentojen raaputusta tunnetun maailmankaikkeuden kauimmaisimmalla reunalla." Otan siis kauhun vakavasti ja etsin taidetta siitä mitä monet pitävät puhtaana ajanvietteenä, syvyyttä siitä mitä monet pitävät silkkana roskana.

Olen toki tietoinen, että etsintä tuottaa tulosta perin harvoin. Jos kaikesta fiktiosta 80% on jätettä, kauhusta sitä on 90-95%. Verenkarvaisilla kansikuvilla ja mauttomilla nimillä varustetut kirjat ja dvd-levyt sisältävät todennäköisimmin lipevällä tusinaproosalla tai hutiloidulla kuvakerronnalla toteutettuja tarinoita, joiden kaikki muunnelmat voi sijoittaa muutamaan kliseekategoriaan. Poikkeuksia on kuitenkin lukuisia ja jotkut niistä ovat tehneet niin suuren vaikutuksen, että hukkatyötä niiden etsiminen ei ole.

Lisäksi hakemani kaltaista kauhua löytyy myös teoksista, joita kukaan tuskin luokittelisi kauhuksi: Strindbergin ja Tennessee Williamsin näytelmistä, Dazain ja Faulknerin romaaneista, Dreyerin ja Bergmanin elokuvista... Yksi kauhun viehättävimmistä piirteistä onkin se, ettei se ole science fictionin, dekkareiden tai romanttisen viihteen kaltainen tarkasti rajattu genre, joka on eristettävissä kioskien telineisiin ja kirjakauppojen erikoishyllyihin. Kauhu on tietyn mielentilan perustalle rakentava taiteenlaji, ja rakennusaineksia on runsaasti kaikkialla.


***


Lähestulkoon kaikissa kauhun määritelmissä ilmiö yhdistetään rajojen rikkoutumiseen ja maailman perusteiden järkkymiseen. Kauhun tunne kumpuaa siitä, että maailma odottamatta näyttäytyy toisenlaisena kuin sen haluttiin tai uskottiin olevan. Paineen alla eivät ole ainoastaan moraaliset, vaan myös ontologiset rajat, itse terve järki ja luonnonlait: kuolleet nousevat haudoistaan, henkiolennot ottavat elävän ihmisen valtaansa, televisio-ohjelma aiheuttaa katsojissaan mutaatioita, katkaistut jäsenet liikkuvat itsestään, universumi paljastuu muinaisten pahantahtoisten jumalolentojen luomukseksi. Kauhufiktio ei ole silkkaa mielikuvitusta, vaan keskustelee tai pikemminkin kiistelee konkreettisen todellisuuden kanssa. Se paljastaa maailmankatsomuksemme itsestäänselvyydet ja niiden mahdollisen haurauden. Se esittää älyllisen haasteen näyttämällä jotakin, mitä ei pitäisi tai saisi olla.

Osa kauhukertomuksista antaa lopussa tapahtumille rationaalisen selityksen: outoudet ovatkin vaikkapa päähenkilön mielisairauden tuotetta eivätkä oikeita yliluonnollisia ilmiöitä. Klassinen esimerkki on Sheridan Le Fanun novelli "Vihreää teetä", jossa pastori Jenningsiä piinannut pahansuopa apinahahmo ei olekaan hänen okkulttisten harrastustensa avaaman "kolmannen silmän" tuote, vaan myrkytystilan aiheuttama harhanäky. Vaikka tällaiset ratkaisut saattavatkin tuntua mieltymyksistä riippuen latistavilta tai huojentavilta, ne eivät sinänsä mitätöi kauhufiktion esittämää haastetta. Vaikka maailman järjestys palautuu, se on paljastunut perin hauraaksi ja voi milloin tahansa järkkyä uudelleen.

Kauhun ontologista puolta valaisee hyvin eräs teksti, jota harvemmin mainitaan kauhun filosofisia perusteita käsiteltäessä. Saksalainen kirjailija Ernst Jünger, yksi koko 1900-luvun monipuolisimmista kulttuuripersoonista, kuvasi varhaistuotannossaan sitä vaikutusta, joka ensimmäisen maailmansodan rintamakokemuksella oli hänen omaansa ja hänen sukupolvensa maailmankatsomukseen. Jüngerin laajaan esseeseen "Taistelu sisäisenä kokemuksena" (Der Kampf als inneres Erlebnis, 1922) sisältyy luku nimeltä "Kauhu", joka alkaa:


Myös kauhu kuuluu siihen tunteiden kirjoon, joka on pitkään uinunut syvällä mielemme sopukoissa, mutta murtautuu suurten mullistusten yhteydessä alkuvoimaisena esiin. Sen synkkä varjo yltää vain harvoin lankeamaan modernin mielen korkeuksiin.

Alkuihmiselle kauhu oli pysyvä, näkymätön seuralainen hänen matkallaan autioiden arojen mittaamattomuuden halki. Se näyttäytyi hänelle yön pimeytenä, ukkosena ja salamoina, pakotti hänet polvilleen kuristavalla otteellaan - hänet, esi-isämme, joka vaivaista kivenmurikkaa nyrkissään puristaen kohtasi luonnon koko mahdin. Ja kuitenkin juuri tämä hänen suurimman heikkoutensa hetki kohotti hänet eläimen yläpuolelle. Sillä eläin voi kyllä säikähtää, kun jokin peto käy äkkiä sen kimppuun, se voi pelätä, kun sitä jahdataan ja se ahdistetaan nurkkaan, mutta kauhun tunne on sille vieras. Se on järjen ensimmäinen tunnusmerkki.


Lukemattomien ikätovereidensa tavoin Jünger kohtasi maailmansodan taistelukentillä asioita, jotka mullistivat täysin hänen käsityksensä sodankäynnistä. Kyse ei ollut ainoastaan romanttisten illuusioiden pirstaloitumisesta oikeassa sodassa, vaan asioista joita kukaan tuon ajan ihminen ei osannut odottaa. Sirpalekranaatit aiheuttivat irvokkaita vammoja, joita saaneita sotilaita piiloteltiin sairaaloiden suljetuilla osastoilla vielä sodan jälkeenkin. Tykistö myllersi maiseman huuruihin kietoutuneeksi kraaterikentäksi, jonka kätköissä vilisi rottalaumoja. Tuntikausia jatkuva rumputuli musersi tasapainoisimmankin miehen hermot, konekivääri ja taistelukaasut muuttivat kuoleman sattumanvaraisesta todennäköiseksi. Tällaiseen maailmaan valmistautumatta joutunut luultavasti tunsi olevansa keskellä painajaisunta, jossa mikään arkielämän logiikka ei pätenyt.


Vaikka oli monta pitkää vuotta astellut hajalle poljetulla, myllätyllä taistelukentällä, hätkähti kuitenkin yhä edelleen joskus äkillisesti kuin hulluudesta ja hirveistä painajaisista heränneenä. Minne oli joutunut? Jonnekin kuun kraattereiden keskelle? Syöstyksi kadotuksen kuiluun? Maan päällä tämä maisema ei ainakaan voinut olla, tämä kuoleman helvetillinen tanssisali, jonka ympärillä löivät kellertävät lieskat! Yksikään tulisija ei luonut rauhaisaa hehkuaan, vain tuhon kirjavat merkkivalot lentelivät ilmaan jostakin maankolosta kuin korviahuumaavan verilöylyn tulisena alkusoittona.


Esseessään Jünger vyöryttää materiaalitaistelun painajaistodellisuuden esiin loisteliaana, puistattavana kuvaelmana. Hän kuitenkin yhdistää kauhun kokemukseen myös uteliaisuuden, hekuman ja leikittelyn halun. Hän nostaa esiin lapsuusajan kummitustarinat ja markkinapaikkojen kummajaisnäytökset, jotka houkuttelivat yleisöä esittelemällä näyteltyjä seksuaalimurhia, tautien runtelemien ruumiiden vahakuvia ja pöyristyttäviä anatomisia poikkeavuuksia:


Olen usein seissyt pitkiä aikoja tällaisten kojujen edessä ja tarkkaillut muiden katselijoiden kasvoja. Ilmassa raikui miltei alinomaa nauru, joka kuitenkin kuulosti niin omituisen hämilliseltä ja tukahdutetulta. Mitä tämän naurun oli tarkoitus kätkeä? Ja miksi minä seisoin siellä? Eikö se johtunutkin halustani kokea kauhua? Lasten ja rahvaan mielihalut eivät ole kenellekään vieraita.


Saman ristiriitaiselta tuntuvan uteliaisuuden Jünger löytää maailmansodan rintamamiehestä. Hän kertoo, miten hänessä ja hänen tovereissaan syttyi taistelun kokeneiden miesten karmaisevia tarinoita kuunnellessa kauhunsekainen halu päästä etulinjaan itsekin: "Jokaista ajoi halu tuijottaa Medusaa suoraan kasvoihin, vaikkei sydän ehkä sen jälkeen enää milloinkaan löisi."

Inhon tunteen sanotaan olevan yksi seikoista, jotka erottavat kauhun pelosta ja kauhukertomuksen jännityskertomuksesta. Kauhun kohde ei ole pelkästään uhkaava, vaan myös iljettävä. Olennaisempi erottava tekijä lienee kuitenkin outo puoleensavetävyys. Kauhun tavoin pelkokin voi lamaannuttaa, mutta se ei samalla tavoin vangitse kokijaa taikapiiriinsä. Kauhistuttava asia lumoaa, aivan kuin sen katsoja olisi samalla jonkin jumalallisen ilmestyksen tai perustavanlaatuisen oivalluksen äärellä. Kauhufiktio sisältää lukemattomia kuvauksia tällaisesta: Alienissa Harry Dean Stanton jähmettyy typertyneenä tuijottamaan eteensä ilmestyvää avaruushirviötä, Pirullisissa Vera Clouzot katsoo kylpyammeesta nousevaa kuollutta aviomiestään kunnes tuupertuu sydänkohtaukseen. H. P. Lovecraftin kertomusten päähenkilöitä eivät johdata tuhoonsa niinkään pahat jumalolennot vaan heidän oma sammumaton uteliaisuutensa, joka ajaa heidät tutkimaan hulluuden alkulähteitä.