lauantai 18. huhtikuuta 2020

Kuolevainen, viides luku


Oheinen teksti on viides luku vuonna 2016 ilmestyneestä kirjastani "Kuolevainen". Joitakin viikkoja sitten näkemäni italialaiset uutiskuvat, jossa armeijan kuorma-autot kuljettavat koronavirukseen kuolleiden ruumiit pois sairaalasta, saivat miettimään luvussa käsittelemiäni aiheita. Näin niissä ruumissaattojen hetkellisen paluun länsimaiseen katukuvaan. Tästä sain yllykkeen julkaista luku tässä blogissa.


***

Kaikkien on kuoltava. Tämä tosiasia on näkökulmasta riippuen joko epäreilu tai lohdullinen. Mutta onko se kiistämätön tosiasia? Jorge Luis Borges kirjoitti jossakin runossaan, että kuolema on vain tilastollinen todennäköisyys, eikä kukaan voi välttää mahdollisuutta olla ensimmäinen kuolematon.

Monessa uskonnossa kuolema on jotakin luonnotonta, joka ei kuulunut jumalten alkuperäisiin suunnitelmiin. Juutalaisuuden ja kristinuskon paratiisistakarkoitusmyytissä ihminen menettää kuolemattomuutensa rangaistuksena liiasta uteliaisuudestaan. Banksin saarilla Tyynellämerellä asuva luonnonkansa uskoo, että ihmissuvun kantaäiti loi nahkansa käärmeen tavoin ja näin uudistuessaan pysyi kuolemattomana. Kerran hän kuitenkin tuli lapsensa luo juuri nahkansa luotuaan, eikä lapsi enää tunnistanut häntä. Niinpä äidin oli puettava vanha nahkansa takaisin ylleen, jolloin ikääntyminen ja kuolema saivat alkunsa. Victoriansaaren eskimoiden mukaan ihminen oli kuolematon, kunnes eräs eskimoperhe vaelsi poikkeuksellisen ankarana talvena liian kauas ruoanhakumatkallaan ja menehtyi.

Myös modernilla biologialla on näkemyksensä kuoleman historiasta. Kirjassaan Kuoleman toiset kasvot (1996, suom. 1998) amerikkalainen immunologian professori William R. Clark toteaa, että kuolema ei liity erottamattomasti elämän määritelmään. Orgaanisen elämän historiassa kuolema väistämättömänä kohtalona ilmestyi näyttämölle vasta arviolta miljardi vuotta sitten.

Kuoleman synty on kytköksissä suvullisen lisääntymisen syntyyn – siis hetkeen, jolloin varhaisimmat yksisoluiset eliöt kehittyivät monimutkaisemmiksi elämänmuodoiksi. Kun maapallon kaikki elämä koostui yksisoluisista, kaikki lisääntyminen tapahtui jakaantumalla. Solu kopioi DNA:nsa itsenäisesti ja jakaantui sitten kahdeksi klooniksi alkuperäisestä. Jos tällaiselle yksisoluiselle bakteerille järjestettäisiin ihanteelliset olosuhteet, se jatkaisi kloonautumista loputtomiin. Tosielämässä tällaisia olosuhteita ei tietenkään ole, vaan jossakin vaiheessa ravinto tai lebensraum loppuu, tai eliö joutuu pedon saaliiksi. Se siis kuolee tapaturmaisesti, mutta vanhenemiskuolema ei ole sen ennalta määrätty kohtalo.

Seksin avulla tapahtuvan lisääntymisen kehittyminen tarkoitti, että lisääntymiseen käytettävä DNA eristettiin kehossa muutamaan erikoistuneeseen soluun eli itusoluun. Itusolujen ainoa tehtävä on siirtää DNA sukupolvesta toiseen. Muiden solujen DNA vain pitää yllä niiden perustoimintoja, ja ennen pitkää siitä tulee ylimääräistä ja merkityksetöntä. Vanheneminen ja kuolema ovat
korkeampien elämänmuotojen osa, niiden elämä voi jatkua vain jälkeläisissä.

(…) ainoastaan itusoluissa on jäljellä kuolemattomuuden mahdollisuus. Jossakin kohdassa yksilön elinkiertoa ne saattavat jättää kehon, yhdistyä muihin itusoluihin ja jatkaa jakautumista tuottaakseen jälkeläisiä, jotka jakautuvat ja tuottavat uuden monisoluisen eliön, jolla on uudet itusolut. Tämän tapahtuessa itusolujen vanhenemiskello nollautuu, aivan kuin tohvelieläinten konjugaation jälkeen. Muut kehon solut, somaattiset solut, on tuomittu – ohjelmoitu – vanhenemaan ja kuolemaan. Kun ne kerran ovat suorittaneet tehtävänsä, itusolujen eloonjäännin varmistamisen, niitä ja niiden ylimääräistä DNA:ta ei enää tarvita.

Rakkaus ja kuolema ovat siis yhtä muuallakin kuin runoilijoiden säkeissä.

Elämän perustavimmista asioista, erotiikasta ja kuolemasta, on nykyään toinen niin näkyvästi esillä ettei sitä pääse pakoon, toinen taas visusti kätketty. Yksi syy lienee se, että kuolema ei ole yhtä suoraviivaisesti tuotteistettavissa kuin erotiikka. Seksillä myydään kaikkea mahdollista kitaroista suklaaseen, sillä kaikki haluavat naida mutta kukaan ei halua kuolla. Lehtien palstoilla
puhutaan häämuodista ja trendikkäistä morsiamista, muttei hautajaismuodista ja trendikkäistä vainajista. Katukuvassa ihmisen kuolevaisuudesta muistuttavat enää kirkot, joiden katolla seisoo tyylitelty antiikin aikainen teloitusväline.

Patenttiselitys kuoleman näkymättömyydelle on modernin ihmisen kuolemanpelko. Selitys ontuu, koska se sisältää ajatuksen, etteivät ennen modernia aikaa eläneet pelänneet kuolemaa. Toki he pelkäsivät, kukin omista syistään, ja lisäksi he pelkäsivät kuolleita. Esiteollisessa Suomessa virallisen kristinuskon rinnalla elänyt kansanomainen taikausko oletti vainajan olevan vaarallinen erityisesti lähimmille omaisille. Vainajien maailmassa asioiden uskottiin kääntyvän ylösalaisin, jolloin elinaikana läheisimmät olivatkin kuoleman jälkeen suurimpia vihollisia. Ruumiinpesijän tehtävät lankesivat yleensä iäkkäille, vaihdevuodet ohittaneille naisille, koska vainajan läsnäolo olisi voinut vahingoittaa hedelmällisten naisten tulevaa jälkikasvua. Kaiken vainajan kanssa
tekemisissä olevan yllä oli maaginen aura: ruumiinpesussa käytetty vesi ja ruumislaudasta vuollut tikut kelpasivat taikuuden harjoittamiseen.

Kenties entisajan ihmiset olisivat kätkeneet kuoleman yhtä tehokkaasti kuin mekin, jos heillä olisi ollut siihen mahdollisuus. Mutta sairaaloita oli vähän, ja niiden tarkoituksena oli lähinnä koota tartuntatauteja sairastavat ja varattomat kuolevat saman katon alle, joten suuri enemmistö kuoli kotonaan omaisten silmien alla. Keinoja välttää kuolema tai hidastaa sitä oli niukasti. Niinpä jokainen täysi-ikäiseksi elänyt ehti nähdä, ainakin jos asui maaseudulla, lukuisia kuolevia ja kuolleita ja osallistua ruumissaattoihin. Joillakin Suomen paikkakunnilla keskiaikainen ruumiinvalvojaisperinnekin sinnitteli aina 1900-luvun alkuun saakka.

Nykyään kuolleiden käsittely ja kuljetus on ulkoistettu erityisille ammattikunnille. Jos ihminen kuolee sairaalassa, hänen ruumiinsa pesee ja vaatettaa sairaalan henkilökunta, sen jälkeen tomumaja siirtyy hautaustoimiston vastuulle. Jos hän kuolee jossakin muualla, ruumis toimitetaan obduktiopreparaattorien ja oikeuslääkärien käsiin.

Jälkimmäisenä mainitut ammattikunnat ovat tulleet minulle tutuksi, koska Carita työskentelee heidän kanssaan. Suomen laki edellyttää, että vainajalle suoritetaan oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus jos kuolemaan liittyy edes teoreettinen henkirikoksen
mahdollisuus tai kuolinolosuhteet ovat millään tavoin epäselvät. Niinpä oikeiden henkirikosten uhrien lisäksi myös jokainen autokolarissa surmansa saanut, juhannuksena hukkunut, kotonaan hirttäytynyt, kadulla sydänkohtaukseen tuupertunut, metsästysretkellä harhaluotiin menehtynyt ja yliannoksen huumeita ottanut avataan ja hänen kuolinsyynsä tutkitaan määrätyn protokollan mukaisesti. Etelä-Suomen läänissä tämä tehdään Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen osastolla,
joka tällä hetkellä sijaitsee Ruskeasuolla.

Seurusteluaikanamme Carita suositteli minulle Valtteri Suomalaisen kirjaa Kuolet vain kahdesti (1994) valottaakseen sitä, millainen hänen työpaikkansa on ja mitä siellä käytännössä tehdään. Suomalainen työskenteli useita vuosia Helsingissä obduktiopreparaattorina eli oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten suorittajana, ja kirja sisältää sekä asiallista informaatiota kirjoittajansa vähän tunnetusta työnkuvasta että hirtehisiä anekdootteja eriskummallisimmista tapauksista joihin hän on harvinaisessa ammatissaan vuosien varrella törmännyt.

Obduktiopreparaattori oli aivan viime vuosiin saakka ammatti, johon ei ollut minkäänlaista valmistavaa koulutusta. Taito opittiin seuraamalla kokeneempien kollegojen työskentelyä ja lukemalla ihmisen anatomiaa siinä sivussa. Nykyään ammattiin on olemassa tutkinto Oulun seudun ammattiopistossa. Preparaattori on oikeuslääketieteen proletaari, joka tekee perustason ruumiinavauksen ennen kuin lääkäri siirtyy tarkempaan avaukseen. Hän suorittaa kallon sahauksen, aivojen poiston, rintaontelon avauksen ja kaikkien sisäelinten irrotuksen.

Kuolet vain kahdesti panee ajattelemaan sitä, kuinka lukemattomilla eri tavoilla ihminen voi päättää päivänsä. Suomalainen kertoo bulimiaa sairastaneesta naisesta, joka oli ahminut pullapitkoa niin vimmaisesti että hänen mahalaukkunsa oli täyttynyt, jolloin pullamössö oli alkanut nousta ylös ruokatorvea ja tukkinut lopulta henkitorven. Rakennustyömaan panostajana työskennellyt mies oli kyllästynyt elämäänsä ja valinnut itsemurhavälineeksi kaksi laatikollista gelatiinidynamiittia. Hänen ruumiinsa oli kaasuuntunut räjähdyksessä kokonaan lukuunottamatta toista korvalehteä, joka toimitettiin preparaattorien ja oikeuslääkäreiden ihmeteltäväksi. Eräs lähes 300-kiloinen vainaja oli puolestaan kuollut keuhkojen painuttua kasaan massan painosta.

Monet ikäpolveni ihmiset eivät ole kertaakaan nähneet edes ”tavallista” vainajaa, mutta Suomalaisen ja hänen kollegoittensa työsarkana on tuhoutumisen ja lahoamisen koko kirjo. Vedessä pitkään lionneet ”hapanimelät” ruumiit ovat turvonneet moninkertaisiksi ja kaikki sisäelimet ovat muuttuneet juoksevaksi massaksi. Maastossa kauan lojuneiden vainajien sisältä voi löytyä kilokaupalla kärpäsentoukkia. Junan alle hypänneiden jäänteet muistuttavat koostumukseltaan tavallista jauhelihaa.

Tuodessaan esiin tällaisia yksityiskohtia Kuolet vain kahdesti on radikaali teos. Se aiheuttaa paitsi naurunpyrskähdyksiä, myös eksistentiaalista kauhua. Sen jälkeen kun läheisemme siirrettiin kuolemaan sairaaloiden seinien sisälle, olemme alkaneet kuvitella että maailmasta poistuminen on siistiä ja vaivatonta ”nukahtamista”. Olemme unohtaneet tai ainakin halunneet unohtaa sen, että ihmisiä edelleen ruhjoutuu, palaa, tukehtuu ja silpoutuu kuoliaaksi. Heitä ammutaan, puukotetaan, kuristetaan ja lyödään tylpällä esineellä, he hukkuvat ja hyppäävät seitsemännestä kerroksesta asfalttiin. Eikä ihmisruumiin asteittainen muuttuminen tomuksi ole esteettistä katsottavaa. Kaiken tämän Kuolet vain kahdesti kertoo sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on ammatikseen jatkuvassa kosketuksessa kuolemaan. Se näyttää, miten arkinen ja banaali asia kuolema on silloinkin, kun se tapahtuu epämiellyttävällä tai erikoislaatuisella tavalla.

Olen kerran ollut oikeuslääketieteen osastolla työaikaan kiertokäynnillä. Toimittajatkin päästetään yleensä paikalle vasta työpäivän päätyttyä kun ruumiinavauksia ei enää ole kesken, mutta minulle suotiin tämä harvinainen tilaisuus kiitokseksi siitä, että toin hankkimamme koiranpennun näytille Caritan työkavereille. Koira jäi taukohuoneeseen työntekijöiden hellittäväksi ja Carita esitteli minulle sillä välin osaston toimintaa. Avaussalissa näin juuri auki leikatun vainajan, jonka aivot ja sisäelimet oli poistettu ja aseteltu siististi metallisiin astioihin. Koin jälleen saman epätodellisuuden tunnun kuin aina vainajia nähdessäni: ensi vilkaisulla se näytti pikemminkin opetustarkoituksiin valmistetulta anatomiselta nukelta kuin oikealta ihmisruumiilta. Mietin, että kauhu- ja väkivaltaelokuvien erikoistehosteet lienevät varsin realistisia, sillä näkemäni muistutti erehdyttävästi niitä. Avaussalissa ja käytävillä leijui imelä kalman haju, mutta paikalla oli tuolloin vain melko tuoreita vainajia, joten se ei ollut erityisen päällekäyvä.

Monet näkymät oikeuslääketieteen osastolla olivat irvokkaita, mutteivät sellaisia joista olisin varsinaisesti järkyttynyt. En pystyisi seuraamaan vaikkapa tuskallista eläinkoetta tai raipparangaistuksen täytäntöönpanoa, mutta vainajien keskellä kävely ei tuottanut hankaluuksia. Minulla ei ollut henkilökohtaisia siteitä yhteenkään avauspöydällä makaavaan, ja mitä he sitten olivatkaan elämänsä aikana tai kuolemansa hetkellä kokeneet, kaikesta näki että heidän kärsimyksilleen oli tullut piste. He olivat pelkkiä materiankappaleita, eivätkä heidän sisuskalunsa radikaalisti eronneet vaikkapa kalan, linnun tai jäniksen sisäelimistä, joita olin tottunut sekä näkemään että käsittelemään. Preparaattorien työvälineet, erilaiset sakset, pihdit, veitset ja sahat, synnyttivät pikemminkin esteettisen kuin kammottavan vaikutelman. Tilannekomiikkaakin vierailuuni sisältyi: avaussalin ovella seistessäni yksi preparaattoreista tuli luokseni yllään maski ja roiskeiden täplittämä esiliina, riisui veriset suojakäsineensä, kätteli minua ja kertoi pitävänsä kirjoistani.

Mutta monia ihmisiä ei saisi suin surminkaan lähtemään vastaavanlaiselle tutustumiskäynnille. Kuulen Caritalta silloin tällöin juttuja lääketieteen opiskelijoista ja jopa poliiseista, jotka pyörtyvät seuratessaan ruumiinavausta. Eikä arkaainen kammo ja vainajiin liittyvä taikausko ole kadonnut mihinkään: tuikitavalliset, normaalilla järjenjuoksulla varustetut ihmiset kyselevät usein Caritalta, kummitteleeko hänen työpaikallaan ja kuinka hän uskaltaa olla siellä iltaisin. Vaikka yhteiskuntamme haluaa kiihkeästi osoittaa kykenevänsä käsittelemään kaikkea rationaalisesti ja lehdet ovat täynnä artikkeleita läheisen menettämisestä ja surutyöstä, useimmat kavahtavat välittömästi kun kuolema tulee liian lähelle tai näyttää epämiellyttävältä.

Hedelmällistä onkin lukea Valtteri Suomalaisen kirjan rinnalla Evelyn Waughin lyhyttä romaania Rakkaamme (The Loved One, 1948). Waugh ei kuvaa kuolemaa vaan sitä, miten se meikataan näkymättömäksi. Rakkaamme sijoittuu Kaliforniaan, jossa ruumiiden käsittelystä ja hautaamisesta on tullut jättimäinen bisnes palsamoijineen ja kosmetologeineen, jotka retusoivat vainajista pois kaiken epäesteettisen ja puuteroivat kuoleman lempeäksi uneksi.

Rakkaamme on konservatiivisen britin kirjoittama satiiri amerikkalaisesta kulttuurista, sen kyvystä muuttaa mikä tahansa kauppatavaraksi. Amerikkalaiset ovat ainoa kansakunta, joka on onnistunut kaupallistamaan kuoleman melkein yhtä hyvin kuin seksin. Se on kuitenkin edellyttänyt kuoleman ilmiasujen uutteraa muokkaamista. Palsamoinnista tuli 1900-luvun alussa yleinen
käytäntö, mitä se on Yhdysvalloissa edelleen. Palsamoidut vainajat ehostettiin muistuttamaan pikemminkin häiden kuin hautajaisten päähenkilöä. Samoin luovuttiin laudasta veistetyistä yksinkertaisista arkuista, ja tilalle tulivat ylelliset ja kestävät viimeiset leposijat, jotka saatettiin päällystää ulkoa teräksellä ja vuorata sisältä vaahtokumilla tai jousitetuilla patjoilla. Omaisille alettiin siis myydä vainajan ikuista säilymistä.

Tällaiseen kuolemankulttuuriin Waugh tutustui Los Angelesin liepeillä sijaitsevalla Forest Lawnin hautausmaalla ja siirsi vaikutelmansa romaaniin. Life-lehteen laatimassaan artikkelissa ”Death in Hollywood” hän kirjoitti:

Forest Lawn on tietoisesti kääntänyt selkänsä 'vanhoille kuoleman tavoille', Taivaan ja Helvetin armottomille vaihtoehdoille, ja lupaa asukkailleen ikuista onnea... Tri Eaton (hautausmaan perustaja, kirj. huom.) on ensimmäinen ihminen joka tarjoaa ikuista pelastusta hautauspalveluista maksettavaan samaan hintaan. (…) Ruumis ei mätäne; se elää kuolemassa tyylikkäämpänä kuin koskaan aikaisemmin, tuhoutumattomassa A-luokan teräksestä ja betonista tehdyssä kuoressaan; sielu menee suoraa päätä Unihuoneesta Paratiisiin, missä se nauttii loputtomasta lapsuudesta.

Romaanissaan Waugh kuvaa hyvän maun rajoja kunnioittamatta sen irvokkuuden, johon lapsekas toive kuoleman kesyttämisestä johtaa. Tarinan päähenkilö Dennis Barlow antaa itsemurhan tehneen setänsä ruumiin hautaustoimisto Kuiskivien kunnaiden huolehdittavaksi, ja näkee lopputuloksen hautajaisissa avoimen arkun äärellä:
Ja kasvot jotka käänsivät sokean silmänsä Dennisiä kohti – kasvot olivat kertakaikkisen hirvittävät; iättömät kuin kilpikonnan kasvot ja yhtä epäinhimilliset; maalattu ja virnistelevän rietas ivamukaelma johon verrattuna Dennisin hirttosilmukasta löytämä paholaisnaamio oli juhlakoriste jollaisen hänen setänsä olisi voinut panna kasvoilleen joulujuhlissa.

Voimme tietenkin hymähdellä naiiveille amerikkalaisille, mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain heidän tapansa lakaista kuolemanpelko maton alle, heidän variaationsa yleislänsimaisesta teemasta. Synnynnäisinä optimisteina amerikkalaiset eivät kätke ahdistuksen aiheuttajaa vaan käyttäytyvät kuin ei olisi mitään syytä ahdistua. He aivan vilpittömästi uskovat, että vaikeimmatkin kysymykset voidaan ratkaista pragmaattisen ajattelun keinoin ja että mikä tahansa voi olla materiaalisen hyödyn, siis korkeimman hyvän, lähde. Niinpä kuolemankin yltä voidaan formaldehydin, plastiikkakirurgian ja kosmetologian avulla riisua kaikki pelkoa herättävä arvoituksellisuus ja tarjoilla se suurelle yleisölle ikuisena lapsuutena. Hautaustoimiston työntekijä selittää Dennis Barlow'lle:

On luonnollisen vaistonvaraista, mr. Barlow, kavahtaa tuntematonta. Mutta jos asioista keskustellaan avoimesti ja vilpittömästi, sairaalloiset ajatukset väistyvät. Tämä on yksi niistä seikoista, joita psykoanalyysi on meille opettanut. Tuokaa pimeät pelkonne tavallisen ihmisen tavalliseen päivänvaloon, mr. Barlow. Tajutkaa että kuolema ei ole teidän oma yksityinen tragedianne, vaan ihmisen yleinen osa. (…) Monet ihmiset antavat elinvoimansa tyrehtyä ennenaikaisesti ja ansiokykynsä vähetä yksinkertaisesti kuolemanpelon vuoksi. Jos tämä pelko poistetaan, heidän todennäköinen elinaikansa itse asiassa kasvaa. Valitkaa nyt, kun teillä on vapaata aikaa ja terveyttä valita, lopullinen hautausmuoto jonka te itse haluatte, maksakaa siitä nyt kun te siihen parhaiten pystytte, vapaana kaikesta ahdistuksesta. Pankaa dollari liikkeelle, mr. Barlow; Kuiskivat kunnaat pystyy ottamaan sen vastaan.

Jossakin sisimmässään ihminen ei kuitenkaan voi olla tajuamatta tällaisen sievistelyn pohjatonta falskiutta. Mikään ei lopulta pelasta meitä tiedolta, että me todella kuolemme, kenties jopa sotkuisesti ja tuskallisesti. Niinpä me tavalla tai toisella kapinoimme kuolemaan kohdistuvaa häveliäisyyttä vastaan, samalla tavoin kuin me ennen uhmasimme seksuaalisuuden kieltämistä. Moderniin kulttuuriin kuuluu kuoleman pornografiaksi kutsuttu ilmiö, joka eroottisen pornografian tavoin tuo tabuna pidetyn asian liioiteltuna esiin. Aivan valtavirtaiset elokuvat ja romaanit esittelevät yleisölle murhia, onnettomuuksia ja mätäneviä ruumiita. Tämän hetken suosituimpiin tv- sarjoihin niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa kuuluu hyvin graafinen The Walking Dead, jossa ylösnousseet, lahoamisen eri asteita läpi käyneet vainajat jahtaavat eläviä. Sarjamurhaajat, tappavat virukset ja kannibaalit ovat kuuluneet viihteen perusarsenaaliin jo pitkään. Myös todellista väkivaltaista kuolemaa sisältävää video- ja valokuvamateriaalia on helposti saatavilla internetin niin sanotuilla goresivustoilla, joista suosituimmilla on jopa 15 miljoonaa kävijää kuukaudessa. Niillä voi nähdä teloituksia, sotavainajia, auto-onnettomuuksia ja muita turmia, itsemurhia ja jopa murhia. Vielä omassa nuoruudessani tällaista tavaraa sisältävät videonauhat kiersivät kädestä käteen suttuisina kopioina, mutta nykyään kuka tahansa utelias teini löytää vastaavaa nopealla Google-haulla.

Viktoriaanisen ajan englantilaisessa kirjallisuudessa, vaikkapa Dickensillä ja Thackeraylla, oli yleistä kuvata realistisesti ihmisen viimeisiä hetkiä kuolinvuoteella. Tuonaikaisissa romaaneissa koko suku kokoontui seuraamaan jonkun henkilön menehtymistä sairauteen tai vanhuuteen. Nykyään tämäntyyppisen kuoleman seikkaperäiset kuvaukset fiktiossa ovat paljon harvinaisempia. Äkkiseltään mieleen tulee vain pari elokuvaa, Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja ja Haneken Rakkaus. Erikoista kyllä, huomattavasti yleisempiä ovat väkivaltaisen kuoleman kuvaukset, vaikka verraten harva modernin hyvinvointiyhteiskunnan asukki päättää päivänsä väkivallan uhrina. Kyseessä saattaa olla eskapismi, pelko käsitellä sitä tapaa jolla todennäköisimmin kuolemme. Tai sitten kapinallinen halu muistuttaa, että kuolema ei koskaan ole helppo ja ymmärrettävä tapahtuma. Kummatkaan vaikuttimet ovat tuskin kovin tietoisia.

Tietoisempaa kapinaa näkee sellaisissa lähinnä kuvataiteen piiriin kuuluvissa ilmiöissä, jotka tieten tahtoen pyrkivät häiritsemään ja shokeeraamaan kuoleman kuvastolla. Usein niissä pyritään jopa tuomaan todellinen kuolema teoksiin mukaan. Amerikkalainen Andres Serrano on valokuvannut ruumishuoneilla muun muassa AIDSiin, aivokalvontulehdukseen ja tulipalossa kuolleita vainajia. Islantilainen taiteilija Snorri Ásmundsson suunnittelee videota, jossa hän tanssisi oikeiden ruumiiden kanssa. Teosta varten hän on etsinyt internetin kautta parantumattomia tauteja sairastavia ihmisiä, jotka suostuisivat lainaamaan ruumistaan kuolemansa jälkeen.

Tällainen taiteentekeminen on transgressiota, jossa yritetään rikkoa kuoleman ympärille kasaantunut hiljaisuus. Kunnianhimoisesta päämäärästään ja usein tukevan teoreettisesta otteestaan huolimatta siinä on jotakin kovin pinnallista. Kuolema ei nimittäin antaudu kiinteälle katseelle, esitettiinpä se miten suoraan ja yksityiskohtaisesti hyvänsä. Joissakin ihmisissä vainajia esittävät valokuvat herättävät vaistonvaraisia puistatuksia tai moralistista taivastelua. Jotkut toiset, kuten minä, katsovat niitä välinpitämättöminä koska ymmärtävät ruumiin olevan vain tyhjä kuori vailla mitään mikä elävässä ihmisessä saa kiintymään tai kiinnostumaan. Kumpikaan reaktio on tuskin sellainen, jota nämä taiteilijat ovat tavoitelleet.

Lisäksi ärhäkät avantgardistit ovat myöhässä, sillä kuolema ei enää kelpaa suurta yleisöä ravistelevan provokaation materiaaliksi. Kuolemaa on pitkään sanottu viimeiseksi tabuksi, mutta enää ei voi ainakaan väittää, ettei sitä haluttaisi avoimen keskustelun piiriin. Länsimaisen ihmisen kuolemasuhteesta on kirjoitettu valtavat määrät tutkimusta, ja maassamme on jopa Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry., joka julkaisee kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää Thanatos- verkkolehteä. ”Läheisen menetyksen kohtaaminen” ja ”surutyö” kuuluvat psykologien ja naistenlehtien toimittajien kiinteään sanavarastoon. Psykopuhe ja akateeminen jargon ovat siinä määrin tunkeutuneet synkkänä ja uhkaavana kohoavaan linnakkeeseen, että Andres Serranon ja Damien Hirstin kuolematutkielmat eivät vie ruokahaluamme vaan kelpaavat kepeän kultivoituneiden lounaskeskustelujen aiheeksi.

Mutta tämä ei toki tarkoita, että me valistusajan perilliset olisimme kriittisen järkemme avulla päässeet sinuiksi ajallisuutemme kanssa ja voisimme voitonriemuisina todeta ”Kuolema, missä on sinun otasi?” Olemme kyllä oppineet puhumaan kuolemasta käsitteellisesti, olemme kiinnostuneita siitä tieteellisesti ja teemme siitä syvähenkisen oloista taidetta. Teknisesti osaamme myöntää olevamme kuolevaisia: ostamme henkivakuutuksen, jotta lähiomaisemme eivät joutuisi pulaan. Mutta sydämessämme meistä tuntuu, että olemme kuolemattomia. Emmekä, yllätys yllätys, ole siitä huolimatta yhtään onnellisempia kuin esivanhempamme, joille kuolevaisuus oli itsestäänselvää ja epämukava kuolema todennäköistä.

Kenties emme osaa sisäistää kuolevaisuutta, koska emme ymmärrä mitä kohtalo tarkoittaa. Meitä ympäröivät koneet ja koneistot, jotka pitävät yllä elämäämme vaikkei valtaosa ihmisistä osaa ylläpitää niitä eikä edes ymmärrä niiden toimintaperiaatetta. Jo Helsingin sähkönjakelun katkeaminen vuorokaudeksi talvipakkasilla johtaisi joukkokuolemiin, mutta niin kauan kuin mitään tällaista ei tapahdu, tunnemme elämän olevan omissa käsissämme ja uskomme sen jatkuvan vielä käsityskykymme ulottumattomissa olevan ajan. Kuvittelemme, että olemassaolon ahdistus voitetaan tehokkaimmin lineaarisella ja edistyksellisellä historiankäsityksellä, jossa loistava tulevaisuus on aina kulman takana.

Kollektiivisessa tajunnassa kuolema on lakannut olemasta kohtalo johon on alistuttava tai vihollinen jota vastaan on kamppailtava. Jonkun kuolema tuntuu pikemminkin kiusalliselta, joltakin mitä ei olisi pitänyt tapahtua tai mitä olisi pitänyt lykätä. Edelfeltin maalaus ”Lapsen ruumissaatto” ei valistuneen nykykatsojan silmissä ole kuvaus musertavasta tragediasta tai elämän väistämättömästä varjosta, vaan ikävästä tapauksesta joka olisi voitu välttää paremmalla hygienialla, riittävällä ravinnolla ja nykyaikaisella terveydenhoidolla. Sen pidemmälle katsoja ei mielellään mieti, koska silloin voisi herätä epämiellyttävä ajatus: tiede keksii vielä kuolemattomuudenkin, mutta liian myöhään minun kannaltani.

Ihmisten suurille massoille muunlainen käsitys kuolemasta on tuskin edes mahdollinen tänä aikana. Automaatio ja kylläisyys sulkee itse kunkin omaan uneliaan optimismin kapseliinsa, ja havahtuminen tapahtuu kenties vasta elämän viimeisinä hetkinä. Tällöin ei synny yhteisiä kuoleman rituaaleja, jotka riittävän vakuuttavasti kertoisivat meille, että olemme väliaikaista roolia esittäviä vainajia. Ei ole kovin pian odotettavissa kuoleman paluuta arkisen aherruksen keskelle ruumiinvalvojaisten, hautajaissaattojen ja itkijänaisten muodossa.

Mutta yksilöllisiä ratkaisuja on toki olemassa, kuten kaikkina aikoina. Eräs sellainen on luonteeltaan hyvin aristokraattinen mutta silti kaikkien ulottuvilla: itsensä kuvitteleminen kuolleeksi. Menetelmällä on länsimaisessa kulttuurissa pitkät perinteet. Rooman keisareilla ja sotapäälliköillä oli voitonparaateissaan mukanaan orja, joka pidellessään laakeriseppelettä isäntänsä otsalla samalla kuiski tämän korvaan: ”Muista, että olet kuolevainen.” Monen maineikkaan sotajoukon tunnuksena on ollut pääkallo sääriluineen, ja Espanjan muukalaislegioonan taisteluhuutona on edelleen Viva la muerte! (”Eläköön kuolema!”) ja marssilauluna El novio de la muerte (”Kuoleman morsian”). Paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella, Kalervo Palsa teki lukemattomia itseään koskevia kuolinilmoituksia ja sijoitti niitä maalauksiinsa ja sarjakuviinsa. Tämän hienon tradition tukemana kuka tahansa voi aloittaa päivänsä kuvittelemalla makaavansa kuolinvuoteella tai arkussa.

Myös muutama suomalainen oppilaitos on soveltanut kuvailemaani perinnettä. Posion koululla järjestettiin vuonna 2012 kurssi, jossa kukin osallistuja valmisti itselleen ruumisarkun. Rovaniemen kaupungin kansalaisopisto järjesti loppuvuodesta 2014 Nivavaaran koululla vastaavanlaisen kurssin. Tekijöille annettiin arkun ulkomitat ja valittu materiaali ei saanut olla myrkyllistä. Sisätilan mitat, pinnan käsittely ja sisustusverhoilu oli heidän itse päätettävissään. Kurssin jälkeen osallistujat saivat valmiin arkun mukaansa käytettäväksi haluamallaan tavalla. Joku ripusti sen varaston kattoon, joku toinen nosti sen pystyasentoon ja käytti kirjahyllynä. Järjestäjien mukaan kurssit ovat olleet toivottuja ja niille on osallistuttu ahkerasti.

Itse olen noudattanut erästä oppineiden vuosituhantista tapaa. Ollessani häämatkallani Kööpenhaminassa samana vuonna kun Ulla-Maija kuoli, ostin kirpputorilta luonnollisen kokoisen pronssisen pääkallon. Minua huvitti ajatella, että tällaisen matkamuiston hankkiminen tapahtui juuri häämatkalla, ja että tullivirkailijat varmasti hätkähtäisivät matkatavaroittemme läpivalaisussa. Kotona asetin kallon kirjoituspöytäni reunalle, tuijottamaan suoraan minuun. Poimin sen säännöllisin väliajoin käteeni, pyyhin pölyt sen päälaelta ja asetan takaisin paikalleen. Sen tehtävä on palauttaa elämä siksi mitä se onkin – työhypoteesiksi. Kenties tällaiset muistuttimet auttavat minua kestämään kohtalon; ainakin ne pitävät minut tietoisena siitä. Ne edustavat suhteellisuudentajua silloinkin kun minä tai ympäröivä maailma on kadottanut sen.