keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Pienin mahdollinen perusyksikkö














Erilaisilla maailmanparantajilla ja tuulentupien nikkaroijilla on kaksi pysyvää vihollista: avioliitto ja perhe. Milloin ne ovat ihmiskunnan veljeyden, milloin suoran jumalasuhteen, milloin naisten vapautumisen, milloin pelkän seksuaalisen halun tiellä. Niiden vastustaminen ei suinkaan ole 1960-lukulaisten kulttuuriradikaalien keksintö, vaan vastaavaa asennetta on esiintynyt ilmeisesti läpi tunnetun historian. Kristinuskon laitamilla on gnostilaisuudesta lähtien vaikuttanut perhevastainen traditio, jonka myöhempiä ilmentymiä ovat olleet monet keskiajan kerettiläiset liikkeet ja nykyäänkin esiintyvät lahkoliikkeet. Gnostilaisperäisissä lahkoissa ovat modernin ajan utopiasosialistit ja feministit olleet näkevinään "aidon ja alkuperäisen" kristinuskon, jonka "patriarkaalinen" tai "omistussuhteita varjeleva" kirkko rautaisin ottein tukahdutti. Kommunismi, ateistinen oppi jonka aatteellinen perusta on kristinuskossa, tunnetaan yrityksistään hajottaa perhe ja korvata se laajemmilla kollektiiveilla.

Nykyään perhevastaisuus on valtavirtaa. Kukaan tuskin hätkähti, kun Rosa Meriläisen kolumni "Jyrkkä ei perhearvoille" ilmestyi Helsingin Sanomissa tammikuussa. Eikä sekään tunnu mitenkään kummalliselta, että Vantaan luterilainen seurakuntalehti Vantaan Lauri julkaisi juuri Antti Nylénin kolumnin "Perhettä vastaan". Molemmat ovat asenteeltaan ja argumentaatioltaan hyvin tyypillisiä perheinstituution kritiikkejä: keskeinen teesi on, että perheuskollisuus estää jonkin suuremman ihanteen tai korkeamman moraalisen hyvän toteuttamista. Kuten Meriläinen jäljittelemättömään tyyliinsä sanoo, "perhearvot on yhtä kuin lukkiutuminen johonkin pikkuporvarilliseen kulissielämään, josta on siivottu pois kurittomuus ja haaveet eli kaikki se käyttövoima, jonka ansiosta hyvät ihmiset tekevät suuria tekoja paremman maailman hyväksi." Meriläiselle perhe on "laajennettu itsekkyyden muoto: sen sijaan että tekisi hyvää ihmiskunnalle, voi keskittyä nysväämiseen suvunjatkamisen merkeissä."

Nylénille taas perhe taas edustaa normaaliutta, ja normaaliushan on, kuten tiedämme, pahasta. Perhe kasvattaa ihmiset toistensa kaltaisiksi ja välittää vain omistaan. Jeesus taas kavahti normien mukaan elämistä, ja "ihmiskunta oli hänelle pienin mahdollinen perusyksikkö." Uskonnottomien sorrosta valittava ateisti Meriläinen ja vakaumuksellinen kristitty Nylén ovat tästä aivan yksimielisiä.

Yritän nyt työntää hetkeksi syrjään sen kouristavan inhon, jota tällaiset näkemykset minussa herättävät ja käsitellä niitä asialliseen sävyyn. Olen elämäni aikana tavannut moniakin ihmisiä, jotka ovat välittäneet ihmiskunta-nimisestä kummallisesta abstraktiosta enemmän kuin isästään, äidistään, puolisostaan, pojistaan ja tyttäristään. Ja onhan julkisuudessakin puhuttu 70-luvun taistolaisäideistä, joiden marxilaiset opintopiirit ja muut "yhteiskunnalliset velvollisuudet" menivät lapsista huolehtimisen edelle. Vaatisi minulta melkoista sokeutta pitää näitä ihmisiä moraalisesti esimerkillisinä. Sellaisissa yksilöissä sentimentaalinen, maailmaasyleilevä kauimmaisenrakkaus yhdistyy lähimpien lähimmäisten heitteillejättöön ja kaltoinkohteluun. Heidän toimintansa seuraukset ovat täsmälleen samat kuin niillä, jotka uhraavat perhe-elämänsä uran takia: rikkinäisiä liittoja ja lapsia, jotka eivät koskaan pääse tutustumaan isäänsä tai äitiinsä. Yleensä he aiheuttavat maailmalle enemmän vahinkoa perheenjäsentensä kohtelulla kuin tuovat sille hyötyä poliittisella aktivismillaan. En pidä minkään arvoisena sellaista altruismia, joka tylysti uhraa läheisen ja konkreettisen etäisen ja abstraktin kuvitelluksi eduksi.

Jos mielipidemittauksiin ja omiin havaintoihini on luottamista, enemmistö kaikkien yhteiskuntakerrosten suomalaisista pitää perhearvoja tärkeinä, ainakin mielessään. Se kuuluu harvoihin toivoa herättäviin asioihin tässä ajassa. Ainakin tässä asiassa elinvoima, tunne kuulumisesta itseään suurempaan ja ajallisesti pitkäikäisempään kokonaisuuteen, on säilynyt. Miten G. K. Chesterton kirjoittikaan:

When we step into the family, by the act of being born, we do step into a world which is incalculable, into a world which has its own strange laws, into a world which could do without us, into a world that we have not made. In other words, when we step into the family we step into a fairytale.

Nylén kirjoittaa kolumnissaan, että perhearvojen puolustajia kiinnostaa vain ihanne ja normi, ei toisten ihmisten todelliset ongelmat. Hän viittaa ilmeisesti siihen, että moni suomalainen perhe ei ole mikään idylli. Niin, onhan meillä perheitä, joissa isä on alkoholisti tai väkivaltainen narsisti, joka henkilökohtaiseen umpikujaan jouduttuaan tappaa vaimonsa ja jälkikasvunsa keittiöveitsellä. Ja maailmankirjallisuus on täynnä kuvauksia avioliitto- ja perhehelveteistä. Oma suosikkinäytelmäni, Eugene O'Neillin Pitkän päivän matka yöhön kertoo läpeensä sairaasta perheestä, todellisesta neuroositehtaasta. Mitä tämä todistaa? Ei muuta kuin sen, että epäonnistumiset nousevat helpommin esiin kuin onnistumiset. Onnellisista avioliitoista ja harmonisista perheistä ei yleensä saa hyvää tarinaa tai kohuotsikkoa. Kun radikaalit oivaltavat sen itsestäänselvyyden, että ihanneperhettä ei ole olemassakaan, he nostavat framille jonkin erityisen irvokkaan esimerkin ja sanovat: Tällainen on perhe! Eivätkö maailmanrauha ja köyhyyden poistaminen olekin paljon kivempia juttuja?

Perheen kriitikot puhuvat yleensä "ydinperheestä" korostaakseen sitä, että länsimaissa vakiintunut perhemalli on porvarillisen yhteiskunnan bunkkerimainen luomus, jonka tarkoitus on tuottaa yhdenmukaisia valkoisia heterokansalaisia. Kuitenkin eri sukupuolta olevien vanhempien ja heidän jälkeläistensä muodostama perheyksikkö näyttää olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse. Arkeologit ovat löytäneet kivikautisia hautoja, joihin on haudattu äiti ja isä lapsineen. Löydökset eivät tietenkään tarkoita, että ydinperhe olisi "alkuperäinen" ja luonnollinen perhemalli, eikä kukaan sellaista kai ole väittänytkään. Mutta vasemmistolaisten teoreetikkojen puheet ydinperheestä parinsadan vuoden ikäisenä keksintönä ne osoittavat hölynpölyksi.

Jokaisen ydinperheen ja modernin kapitalismin suhteesta kiinnostuneen kannattaa lukea Christopher Laschin kirja Haven in a Heartless World (1977). Se selvittää, kuinka nykyaikainen kapitalismi aluksi tuki perhettä ja sitten alkoi kaivaa maata sen alta. Länsimaiden teollistuessa nopeasti perhe näyttäytyi yksityisenä turvapaikkana yhä kovemmaksi ja kilpailuhenkisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Teollisuusmiehet ymmärsivät tällaisen keitaan välttämättömyyden ja tukivat sen olemassaoloa mm. perhepalkkajärjestelmällä aina 1950-60-luvulle saakka. Lopulta perhe, kuten kaikki pienyhteisöllisen sidonnaisuuden järjestelmät, kuitenkin muuttui pelkäksi jarruksi markkinavoimille, joiden tehokkuus edellytti työntekijöiltä suurempaa henkilökohtaisen ajan uhraamista ja myöhemmin yhä lyhyempiä työsuhteita. Perheen heikentämisessä kova kapitalismi löysi yllättävän liittolaisen: feministit, marxilaiset kulttuuriradikaalit, hipit, seksuaalivallankumoukselliset ja muut oman aikansa rosameriläiset, jotka paasasivat ydinperheen "patriarkaalisesta fasistisuudesta" ja halusivat korvata sen "uusilla" ja "vaihtoehtoisilla" perhemuodoilla.

Nykyäänhän elämme näiden vaihtoehtoperheiden kulta-aikaa. Ovatko ne parempia ja tyydytttävämpiä kuin vanha "bunkkeriperhestandardi"? Suuri osa niistä, kuten yksinhuoltajaperheet ja niin sanotut uusperheet ovat syntyneet purettujen avioliittojen ja hajonneiden ydinperheiden raunioille, eikä niissä eläminen useinkaan ole perheenjäsenten vapaa valinta, joten on jokseenkin irvokasta nimittää niitä vaihtoehtoisiksi. Mediaseksikkäillä uusperheillä on myös pimeä puolensa, kuten vuoden takainen ylen uutinen osoittaa: uusperheiden vanhemmat antavat edellisestä liitosta syntyneitä lapsiaan huostaanotettaviksi, koska haluavat toteuttaa itseään uudessa perheessä ja parisuhteessa. Uutinen puhuu "vanhemmista", mutta kun tiedetään, että Suomessa lapset määrätään avioerotilanteissa lähes säännönmukaisesti äidille, voidaan päätellä jotakin modernin emansipoituneen naisen äidinrakkauden kestävyydestä. Myös insestitapausten tiedetään olevan yleisempiä perheissä, joissa on eri isien ja äitien lapsia. Tämä on todellisuutta idealistien parjaaman normaaliuden tuolla puolen. Mutta siitä eivät välitä ne, joille ihmiskunta on pienin mahdollinen perusyksikkö.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Tulevaisuus museossa















Kävin katsomassa Espoon modernin taiteen museon näyttelyn italialaisesta futurismista. Pidin siitä kovasti, mikä sai minut mietteliääksi, koska kyseinen taidesuuntaus herättää minussa ristiriitaisia tuntoja. On selvää, että futuristien vaatimukset museoiden räjäyttämisestä ja kaiken edeltävän taideperinteen hävittämisestä olivat pelkästään typeriä ja että heidän neofiliansa ja teknologian ihailunsa oli pelkästään vastenmielistä. Niiden valossa koko futurismi vaikuttaa pahimmanlaatuiselta modernilta hourupäisyydeltä, samansukuiselta kuin arkkitehtuurin funktionalismi, jonka tuhoisien seurausten keskellä suuri osa meistä joutuu edelleen elämään. Tulevaisuuden edustajina poseeraaviin tulee aina suhtautua mitä suurimmalla epäluulolla.

Mutta jos Marinettin ja kumppaneiden intoilevat manifestit ohittaa nuorten miesten hybriksenä - mitä ne olivatkin - ja katsoo parhaita futuristisia maalauksia ennakkoluulottomasti, tuo taidesuuntaus sai kuin saikin aikaan jotakin kaunista. Puhun nimenomaan maalauksista: kirjallisuuden saralla futuristit saivat aikaan lähinnä hupaisia kirjainrunoja ja futuristinen "musiikki" oli sietämätöntä kakofoniaa. Kankaalla lahjakkaimmat futuristit loihtivat esiin liikkeen, voiman ja uhman kauneutta, jonkinlaista värin ja muodon vitalismia joka ei ole sidoksissa syntyajankohtaansa eli nopean teollistumisen aikaan, vaan tuntuu edelleen tuoreelta, siis ajattomalta. Heidän töitään on parasta katsella näyttelyissä tai suurikokoisista taidekirjoista: ne edustavat korkean äänenvoimakkuuden estetiikkaa, josta on turha etsiä hiljaista kauneutta.

Kiinnostavinta futurismissa ovat kuitenkin sen kytkökset 1900-luvun alkupuolen aatemaailmaan. Niitä tarkastelemalla selviää, miten ristiriitaisia aineksia koko varhainen avantgardetaide sisälsi.

Venäjällä ja Neuvostoliitossa futuristit olivat vasemmistoradikaaleja, mutta EMMAn näyttelyssä esitelty Italian futurismi tunnetaan peittelemättömästä fascismin ihailustaan. Aforistikko ja kulttuurikommentaattori Giuseppe Prezzolini piti käsittämättömänä, että futurismi tuli toimeen fascismin kanssa, mutta ihmettely kertoo lähinnä hänen kyvyttömyydestään ymmärtää kumpaakaan liikettä. Italian fascismi ei ollut taantumuksellinen restauraatioliike, vaan moderni ja kirjava poliittinen liike, johon sisältyi niin konservatiivisia kuin vasemmisto- ja oikeistoradikaaleja piirteitä. Päinvastoin kuin usein luullaan, futurismi ei ollut fascistisen Italian virallinen taidesuuntaus, vaikka monet futuristien johtohahmot sille sellaista asemaa havittelivatkin. Mussolinin Italian kulttuurielämä oli varsin vapaata, ja futuristien ohella mm. novecento-liike ja agraarihenkinen strapaese-liike julistautuivat "autenttisen fascistisen taiteen" edustajiksi.

Futuristit ihailivat sotaa, jota pitivät kulttuuria puhdistavana voimana, "maailman ainoana hygieniana". Ensimmäisen maailmansodan alettua liike osallistui interventionistiseen kampanjaan häiriköimällä siellä täällä sotaan liittymisen puolesta. Italian liityttyä sotaan futuristit elivät niin kuin opettivat. Sen lisäksi että organisoivat "toiminnallisen teatterin" tempauksia sotaponnistusten tueksi monet liikkeen keskeiset hahmot värväytyivät mukaan ja osallistuivat mm. Trentinon raivokkaisiin taisteluihin. Sotaintoilussaan he eivät juuri poikenneet muusta Euroopan nuoresta taiteilijapolvesta, jolle maailmansotaan lähtö tarkoitti irtiottoa tympeästä pikkuporvarillisesta elämästä. (Sotakuume tarttui niinkin suuren humanistin maineessa olevaan mieheen kuin Thomas Manniin.) He vain olivat militarismissaan äänekkäämpiä ja radikaalimpia kuin muut.

Futuristisen sotaisuuden vaikutus näkyi yhdessä 1900-luvun saksalaisen kirjallisuuden valovoimaisimmista hahmoista, Ernst Jüngerissä, joka 20-30-luvun kirjoituksissaan julisti, että maailmansodan teräsmyrskyissä jalostuneiden miesten tuli muodostaa uuden ja uljaan Saksan johtava eliitti. Teoksessaan Der Arbeiter (1932) Jünger ylisti teollista työtä ja sen tekijää, joka porvarillisesta teknologian pelosta vapautuneena kykenisi vastaamaan uuden dynaamisen ja sotilaallisen aikakauden haasteisiin. Der Arbeiter on siksikin kiinnostava teksti, että sen kirjoittajasta tuli myöhemmässä tuotannossaan modernin teknologian ja sen ihmistä latistavan vaikutuksen terävä kriitikko. Tässä mielessä Jüngerin kehityskulku oli samankaltainen kuin Julius Evolan, joka nuorena osallistui futuristiseen liikkeeseen (hän teki mm. useita futuristisia maalauksia, joista muutama on mukana EMMAn näyttelyssä) ja tuli myöhemmin tunnetuksi traditionalistina, esoteerikkona ja modernin maailman vastaisen kapinan filosofina. Futurismista Evolaan tarttui kuitenkin lähtemättömästi maskuliininen heroismi ja soturihengen arvostus.

Futurismi on selkein esimerkki siitä, että modernismiin ja avantgardeen kuului muitakin kuin liberaaleja ja vasemmistolaisia virtauksia, joihin ne on myöhemmin samaistettu. Ja mikä paradoksaalisinta, 1900-luvun alkupuolella moderni saattoi tarkoittaa sellaistakin, mitä nykyään on tapana kutsua antimoderniksi. Parhaiten tämä näkyy vortisismissa, futurismin brittiläisessä sukulaisliikkeessä. Kuvataide- ja kirjallisuuspainotteisen vortisismin johtohahmo Wyndham Lewis häilyi aatteellisesti jossakin perinteisen konservatismin ja oikeistoradikalismin välimaastossa, ja samaa voi sanoa vortisistien kanssa kaveeranneesta Ezra Poundista. Molempien herrojen merkittävä älyllinen esikuva oli runoilija, filosofi ja taidekriitikko T. E. Hulme, jonka suhteellinen tuntemattomuus nykylukijoille johtuu osittain hänen tuotantonsa suppeudesta (kootut kirjoitukset mahtuvat noin 200 sivuun) ja elämänsä lyhyydestä (kaatui 35-vuotiaana ensimmäisessä maailmansodassa). T. S. Eliot sanoi tämän merkillisen ja omaperäisen amatöörimetafyysikon ennakoineen "uutta henkistä asennetta, jonka pitäisi olla 1900-luvun henki, jos 1900-luvulla on oma henki."

Taidefilosofisissa kirjoituksissaan Hulme näki oman aikansa modernismissa (mm. Picasson varhaiset maalaukset ja Henri Gaudier-Brzeskan kuvanveistotaide) uuden "klassisen" aikakauden alun: selkeys, rajallisuus ja kirkkaus voittaisi "romanttisen" taiteen epämääräisyyden, hämäryyden ja taivaiden tavoittelun. Taustalla oli hänen mukaansa laajempi kulttuurinen murros, jossa ihmisen kaikkivoipaisuutta ja edistyksen mahdollisuutta korostava "humanistinen" maailmankuva väistyisi perinnettä, järjestystä ja ihmisluonnon rajallisuutta korostavan "uskonnollisen asenteen" tieltä. Hulmen modernismi tarkoitti paluuta keskiajan ja Bysantin sivilisaatioiden henkeen, ja avantgardetaiteilijoiden geometrisistä maalauksista hän löysi merkkejä paluusta keskiajan uskonnollisen taiteen abstraktiin henkisyyteen. Ranskassa asuessaan Hulme osallistui ennakoimaansa kulttuurikamppailuun monarkistisen Action Française -liikkeen riveissä.

Näitä modernismin vähemmän korostettuja juonteita voisi nostaa esiin loputtomiin, eikä ihme jos koko termin määrittely alkaa tuntua mahdottomalta. Kirjassaan Modernism Peter Gay kirjoitti:

(...) in truth, from mid-nineteenth century through the twentieth, "modernism" has been applied to innovations in every domain, to any object that can boast a modicum of originality. Not surprisingly, then, cultural historians intimidated by the chaotic, steadily evolving panorama they are trying in retrospect to reduce to order have sought refuge in a prudential plural: "modernisms."

Yhteistä näille lukuisille ja usein keskenäänkin riiteleville "modernismeille" on ainakin se, että ne kaikki olivat reaktioita 1800-luvun puolivälissä käynnistyneeseen kehitykseen, jonka seurauksena kaikki vuosisatoja tuttuna pysynyt muuttui vieraaksi. Osa moderneista taiteilijoista tervehti riemulla uutta maailmaa junineen, puhelimineen ja pommikoneineen, osa nousi kapinaan sitä vastaan. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siitä, että uusi aika edellytti uutta ilmaisua.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Toisinajattelija idässä ja lännessä


















Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston uudelleenjulkaiseminen on yksiselitteisesti kulttuuriteko. Merkittävä yhteiskunnallinen teko se ei sinänsä ole, sillä entisen Neuvostoliiton leirijärjestelmästä on jo pitkään ollut saatavilla Solženitsynin suurteosta tarkempiakin historiallisia selvityksiä. Nykynäkökulmasta Vankileirien saaristo on kiinnostava sellaisena miksi se kansilehdelläkin määritellään, eli "taiteellisen tutkimuksen kokeiluna". Siinä on kaunokirjallista todistusvoimaa, jollaista mikään historiateos ei jäännöksettömästi tavoita. Kun lisäksi muistaa, että kirjailija kokosi tulenaran aineistonsa Neuvostoliitossa salaa, suoritus on totisesti kunnioitettava.

Solženitsyn muokkasi aineistostaan erinomaista proosaa. Vankileirien saaristo on tolstoilainen rönsyilevä historiallinen panoraama, jossa kirjailijan itsensä ohella puhuvat kaikentyyppiset GULAG-leirijärjestelmän vangit: puhdistusten uhriksi joutuneet puolueen jäsenet, papit ja muut uskonnollisten ryhmien jäsenet, talonpojat, toisessa maailmansodassa saksalaisten puolelle värväytyneet, tavalliset rikolliset, jne. Erästä nykyajan muotitermiä käyttääkseni teos on "moniääninen". Yleissävyltään se on myrkyllinen syytekirjelmä, jonka lukeminen epäilemättä kävisi liian raskaaksi ilman Solženitsynin viljelemää sarkastista huumoria.

Vankileirien saariston vaiheet 1970-luvun Suomessa kuuluvat erottamattomasti täkäläisen (itse)sensuurin historiaan. Kolmiosaisen suomenkielisen laitoksen ensimmäinen nide julkaistiin Ruotsissa, koska Solženitsynin aiempaa tuotantoa julkaissut Tammi ei uskaltanut sitä kustantaa. Jälkimmäiset niteet julkaisi tamperelainen pienkustantaja Kustannuspiste Oy, eivätkä monet kirjakaupat ja kirjastot suostuneet ottamaan sarjaa valikoimiinsa. Kun ostin alkuperäiset suomenkieliset niteet vuosia sitten eräästä lahtelaisesta antikvariaatista, liikkeen omistaja kertoi kiintoisia anekdootteja kirjan ympärillä 70-luvulla vallinneesta ilmapiiristä: hän itse oli joutunut ostamaan oman kappaleensa erään osuuskuntaliikkeen tiskin alta, koska näytille sitä ei tohtinut kukaan laittaa.

Uusimmassa Parnassossa ilmestyneessä Solženitsyn-esseessään Juhani Sipilä kirjoitti suomalaisten kollegoiden reaktioista Vankileirien saaristoon ja Solženitsynin karkotukseen. Siinä missä ulkomailla kirjoitettiin vetoomuksia vainotun kirjailijan puolesta, täällä kirjailijat joko vaikenivat tapauksesta tai kuittasivat Solženitsynin katkeroituneena menneisyyden miehenä. (Poikkeuksen teki Hannu Salama, joka 70-luvun tuotannossaan pohti kriittisesti Solženitsynin teosten kieltämistä, vaikka oli itse kommunisti.) Hupaisin reaktio venäläistä toisinajattelijaa kohtaan tuli suomalaiselta toisinajattelija Erno Paasilinnalta, joka Jari Tervon sutkauksen mukaisesti "vietti valtaosan aikuisesta elämästään maailman kaikkien aikojen suurimman keskitysleirin (Neuvostoliitto) porteilla, ja kun oikein miettimällä mietti, keksi siitä yhden epäkohdan (Solženitsynin tuotanto)." Sipilä kirjoittaa esseessään:

(Paasilinnan mukaan) Solženitsyn on "täydellisesti menneisyyden kahleissa". Artikkelissaan "Solženitsyn" (Kokoelmassa "Lukemista kaikille", 1975) hän laskee kirjailijalle raskauttavaksi sen, että tämä perustaa näkemyksensä omaan kokemukseensa: "Hän leimaa yhteiskunnan sellaiseksi kuin oman kohtalonsa. Se ei ole kuitenkaan sama asia. Solženitsyn ei ole halunnut jakaa enemmistön osaa ja hyväksyä vallankumousta. Hän taistelee vanhoissa juoksuhaudoissa." Paasilinna ennustaa, että aika työntää menneisyyden miehen tieltään. Itse hän edustaa tietenkin tulevaisuutta.

Näin siis kirjailija, joka muissa yhteyksissä muisti aina korostaa hyvän kirjallisuuden kokemuksellisuutta ja jonka muistetaan mm. sanoneen, että enemmistö on aina väärässä. Paasilinnan kirjoituksesta heijastuu aikakaudelle yleinen usko, että Neuvostoliitto tulisi pysymään pystyssä, oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa. Käsitys jaettiin niin vasemmalla kuin oikealla - eroja oli lähinnä siinä, uskottiinko sosialistisen järjestelmän ennen pitkää päihittävän markkinatalousmaat vai uskottiinko sen vain jäävän vaihtoehtoiseksi malliksi. Lännen yliopistoissa oli Neuvostoliiton hajoamiseen saakka sovjetologian nimellä tunnettu tieteenala, jossa tutkittiin Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden yhteiskuntia. Brittihistorioitsija Robert Conquest kritisoi yhtenä harvoista sovjetologeja siitä, että he käsittelivät Neuvostoliittoa kuin mitä tahansa yhteiskuntaa eivätkä tajunneet, että valtio oli perustaltaan laho. Tällaisia sivuääniä ei otettu vakavasti, ja niinpä Neuvostoliiton hajoaminen tuli lopulta yllätyksenä niin sovjetologeille kuin useimmille länsimaiden johtaville poliitikoille.

Vastaavanlaisia tulevaisuuden miehiä Solženitsyn joutui kohtaamaan kaikkialla minne meni. Kun hän karkotuksensa jälkeen asettui Yhdysvaltoihin, lännen liberaali älymystö otti hänet vastaan sankarina. Kuherruskuukausi loppui kuitenkin lyhyeen, kun Solženitsyn alkoi taas puhua muuta kuin hänen haluttiin sanovan. Hän syytti modernia länttä henkisten arvojen hylkäämisestä, vulgaarin ja tyhjän populaarikulttuurin ylivallasta, yksilö- ja kulutuskulttuurin heikentävästä vaikutuksesta... Kirjailija totesi, että länsimaiden fundamentalistinen suhtautuminen ihmisoikeuksiin oli johtamassa tilanteeseen jossa yhteiskunta ei enää kykenisi suojelemaan jäseniään tietyiltä yksilöiltä, ja korosti ihmisen velvollisuuksia oikeuksien sijaan. Tämä teki Solženitsynista sekularistien ja liberaalien silmissä vastenmielisen taantumuksellisen, joka oli pettänyt "vapauden asian". Jälleen Solženitsyn tuomittiin menneen maailman jäänteeksi, haamuksi tsaarinajan hämäristä.

Vankileirien saariston yksi osa on nimeltään "Sielu ja piikkilanka". Nimi tiivistää sen, mitä Solženitsyn piti pahimpana piirteenä neuvostojärjestelmässä. Pahinta ei ollut järjestelmän epädemokraattisuus eikä edes se, että se lähetti hänet vuosikausiksi vankilaan ja pakkotyöleirille. "Ihminen voi elää sellaisissa oloissa saamatta vahinkoa hengelliselle olemukselleen," hän kirjoitti. Pahinta oli totalitaarisen järjestelmän vaatimus täydellisestä sielullisesta alistumisesta, aktiivisesta ja jatkuvasta osallistumisesta kollektiiviseen valheeseen. Vastaavaa, vaikkakin toisentyyppistä, sielun rapauttamista hän kohtasi lännessäkin, ja pelkäsi hedonismissaan rypevän "vapaan maailman" olevan liian heikko pärjätäkseen totalitaarisille vastustajille. Liberalismin palvoma yksilö, joka ei näe maailmassa mitään itseään ja omaa mielihyväänsä korkeampaa, ei myöskään ole valmis uhrautumaan, toisin kuin totalitaarisen järjestelmän palveluksessa olevat fanaatikot. Tämän takia Solženitsyn moitti mm. Vietnamin sodan vastustajia, jotka eivät lyhytnäköisessä pasifismissaan ymmärtäneet, millaisia kauaskantoisia vaikutuksia heidän toiminnallaan oli. (Arvostellessaan modernin lännen heikkoutta Solženitsyn korosti aina, että piti poliittista ja mielipiteenvapautta yhtenä länsimaiden suurimmista vahvuuksista. Hän ei siis ollut sellainen autokraatti, jollaiseksi hänet on haluttu leimata.)

Solženitsynin yhteydessä mainitaan usein toinen merkittävä Neuvostoliiton vankileirien kuvaaja, Varlam Šalamov, josta olen kirjoittanut aiemmin. Vaikka kirjailijoiden näkemykset poikkesivatkin monessa kohtaa, he molemmat hylkäsivät niin kommunismin kuin länsimaisen liberalismin. 70-luvun lopulla Šalamov julkaisi Literaturnaja Gazetassa avoimen kirjeen, jossa hän sanoutui irti ulkomailla julkaistuista leirinovellien valikoimistaan. Solženitsyn arvosteli häntä ankarasti kirjeestä, ilmeisesti tajuamatta Šalamovin tarkoitusperiä. KGB:n jatkuvasti tarkkailema Šalamov halusi työrauhan, ja silloisissa olosuhteissa kirjeen julkaiseminen oli ainoa keino saada se. Šalamov tunnusti ainoaksi velvollisuudekseen kuvata kokemansa todellisuus paljaana, ja kommunistien ohella hän halveksi "'edistyksellistä ihmiskuntaa' ja sen ulkomaisia asiamiehiä", jotka halusivat käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa, "työntää kuoppaan ja sitten kirjoittaa vetoomuksia YK:lle."

Samaa tinkimättömyyttä oli Solženitsynissä, vaikka hän valitsikin aktiivisen taistelun tien toisin kuin maailmasta vetäytyvä kollegansa.