Von Trier ja elokuvakritiikin yhdeksäs piiri

Mennessäni katsomaan Lars Von Trierin uutuuselokuvaa The House that Jack Built, odotin Antichristin kaltaista korkeaoktaanista ahdistusta. Yllättäen tyylilaji olikin musta komedia. Elokuva kyllä luotasi nihilismin syvimpiä syövereitä, mutta koko ajan vähän virnuillen. Väkivaltaisimmat kohtaukset sisälsivät reilun annoksen törkeää huumoria, joka näytti uppoavan yleisöön hyvin, sillä en ollut läheskään ainoa hekottelija katsomossa.

Vain kriitikot ovat olleet niin tosikkoja, että tämä ulottuvuus on jäänyt heiltä ymmärtämättä. Yhden äkäisimmistä purkauksista kirjoitti kuluneella viikolla Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Leena Virtanen. Arvostelu on maksumuurin takana, mutta kaveri lähetti ystävällisesti minulle kopion, joten voin siteerata herkullisimmat kohdat:

"The House that Jack Built on vastenmielinen elokuva, joka katkoo loputkin siteet katsojan ja ohjaajan välillä. Sopimus on sanottu irti. Me ei olla enää kavereita, Lars."

"The House that Jack Built vaikuttaa Lars von Trierin masokistiselta testamentilta. Tämän jälkeen hän joko ei tee enää mitään tai tekee jotain aivan muuta. Elokuva on matka narsistisen taiteilijan seurassa kohti Danten helvettiä."

"Trier flirttailee jälleen koko länsimaisen (miehisen) sivistyksen kanssa, mutta koska se ei tunnu enää riittävän ja on vaarana, että häneen ei kiinnitetä riittävästi huomiota, hänen on kaivettava esiin myös ne elementit, jotka vanhastaan saavat älymystön varpailleen ainakin Cannesin filmijuhlilla."

"The House that Jack Built -elokuvassa Trier suorastaan taantuu. Hänen naisensa eivät yllä kulttuurin ja sivistyksen tasolle vaan pysyvät eläiminä, miehen silmissä."

Lienee sanomattakin selvää, että pidin Virtasen tekstiä parhaana mahdollisena suosituksena. Samalla se kertoo selvää kieltä siitä alennustilasta, johon elokuva- ja muukin kritiikki on Suomen lehdistössä vajonnut vuosi vuodelta syvemmälle ja näyttää nyt saavuttaneen yhdeksännen piirin. Kritiikkien palstatila pienenee ja kriitikonpaikkoja saavat yhä lahjattomammat ja ideologisemmat yksilöt. Virtanen on hyvä esimerkki patologisen huumorintajuttomasta ja tosielämästä vieraantuneesta ihmistyypistä, jollaisia on paljon paitsi kriitikoina, myös opettajina. Hänen kirjoituksensa ei ole sisällöllisesti muuta kuin henkilökohtaisen inhon tilitys Von Trierin persoonaa kohtaan. Sen myötä biografismi on tehnyt paluun suomalaiseen päivälehtikritiikkiin, ja vieläpä karkeimmassa mahdollisessa muodossa.

Kriitikoilla on usein voimakas tarve osoittaa, että he ymmärtävät elokuvan paremmin kuin katsojat, ja siten osoittaa oman tarpeellisuutensa. Tämä on ymmärrettävää, sillä asiantuntijalta odotetaankin syvällisempää analyysiä kuin rivikatsojalta. The House that Jack Builtin tapauksessa katsojien valtava enemmistö luultavasti tajuaa, että Von Trier tekee härskiä pilaa ja kykenee ottamaan sen vastaan. Monet heistä varmastikin osaavat myös yhdistää elokuvan vastaaviin äärimmäisiin provokaatioihin, kuten Pasolinin Salòon tai Haneken Funny Gamesiin. Leena Virtaselta nämä ulottuvuudet jäävät kuitenkin kokonaan pimentoon, ja sen sijaan hän pyrkii osoittamaan tarpeellisuutensa alleviivaamalla oikeaoppisuuttaan. The House that Jack Built on hänelle naisvihaa ja taiteilijan narsismia, jotka ovat tietenkin niin tuomittavia asioita, etteivät ne ansaitse lähempää tarkastelua. Yhtä suoraviivaisesti Virtanen olettaa, että Von Trier esittelee sarjamurhaaja Jackin suulla omia ajatuksiaan ja asenteitaan ilman suodattimia. Rehellisesti sanottuna moinen teksti olisi ala-arvoinen jopa lukiokirjoitelmana.

Kun lehtien taidekritiikit jäävät näin etäälle lukijasta, jokin on pahasti vialla. Enkä oikein usko, että vikaa korjaavat Suomen Arvostelijain Liiton loputtomat seminaarit kritiikin tulevaisuudesta. Jos taidekritiikillä on tässä maassa tulevaisuus, se löytyy blogeista ja verkkojulkaisuista. Niitä on toki hirvittävä määrä ja niistäkin suurin osa on löysää kirjoittajan omien tuntemusten esittelyä. Mutta pienellä seulonnalla löytää monia arvosteluja, joissa teoksia käsitellään perusteellisesti ja osataan asemoida ne oikein niin tyylilajin kuin tekijän muun tuotannon perusteella.

The House that Jack Built on ymmärrettävästikin kova pala arvostelijoille. Se on metaelokuva, joka kääntää ääriasentoon tietyt taidetta ja elämää, sivilisaatiota ja barbariaa koskevat hankalat kysymykset. Samalla ohjaaja kommentoi siinä omaa uraansa ja vastaa ilkikurisesti aiemmin saamiinsa syytöksiin. Kokonaisuuteen on vielä ympätty runsaasti mytologiaa ja kulttuuriviittauksia suuruudenhullua vaikutelmaa kavahtamatta. Elokuva on räikeän liioitteleva mutta myös yököttävän rehellinen omakuva, joka samanaikaisesti kommentoi koko inhimillisen kulttuurin ristiriitaisuutta. Ainoa teos, johon osaan sitä suoraan verrata, on Kalervo Palsan sarjakuva Eläkeläinen muistelee. Sarjakuvan lopussa Palsa tiivistää sanottavansa aforismiin ”Kauneus on luonnottomuuksiemme summa”, ja se sopisi hyvin Von Trierin uutuudenkin motoksi.

Elokuvan päähenkilö Jack on arkkitehdin urasta haaveileva insinööri, josta kehkeytyy puolivahingossa sarjamurhaaja. Tarinan alussa Jack on kuollut, ja Vergilius lähtee saattamaan häntä helvettiin. Matkalla Jack kertoo saattajalle elämästään, maailmankatsomuksestaan ja tekemistään murhista. Jack on äärimmäinen perfektionisti, joka ei koskaan ole saanut valmiiksi itselleen suunnittelemaansa taloa: valittu materiaali tuntuu aina väärältä, ja hän repii kokonaisuuden yhä uudelleen maan tasalle ja aloittaa alusta. Murhaajaurallaankin hän toimii sama täydellisyyden ihanne mielessään, mutta tuhoamisessa hän onnistuu paremmin kuin rakentamisessa, ja uhrien ruumiista rakentuu hänen ”talonsa”.

Jack uskoo vakaasti olevansa taiteilija ja että pieteetillä toteutettu murha on esteettisesti yhtä arvokas kuin katedraali tai fresko. Samalla ajatuksella ovat sivumennen sanoen leikitelleet muiden muassa Thomas De Quincey (”On Murder Considered as one of the Fine Arts”) ja Oscar Wilde (”Pen, Pencil, and Poison”). Jack on obsessiivis-kompulsiivinen psykopaatti, jonka sisäiset pakkomielteet ovat niin ylivoimaisia, että hänen on täytynyt luoda kotikutoinen filosofia ja estetiikka niiden verukkeeksi. Hänen taidettaan ei ymmärrä kukaan muu kuin hän itse, mutta se ei näytä häiritsevän häntä, sillä empatiakyvyn puute mahdollistaa ilmatiiviin sulkeutumisen makaaberin luovuuden kuplaan. Jack voi rauhassa keskittyä hiomaan kokonaistaideteoksensa yksityiskohtia, kuten uhrin irtileikatusta rinnasta valmistettua kukkaroa tai oikeanlaisen ilmeen saamista pakastetun ruumiin kasvoille.

On toki mahdollista pitää tällaisten pohdintojen esittämistä taiteilijan itsekorostuksena, mutta viime kädessä Von Trier antaa taiteesta ja luovuudesta äärimmäisen raadollisen kuvan. Aivan kuin hän haluaisi riisua taiteilijan työstä kaiken ylevyyden ja sanoa, että se on lopultakin vain omien päähänpinttymien häikäilemätöntä toteuttamista komean kuuloiseen näennäisfilosofiaan verhottuna. Taiteilijalle narsismi on työmotivaation ehto: tuskin kukaan aloittaisi – tai ainakaan saattaisi loppuun – kirjaa, elokuvaa, maalausta tai sävellystä, ellei uskoisi siitä tulevan jotakin aivan erityistä, suurenmoista ja mieleenpainuvaa. Usein taiteilijan on myös pakko selittää itsekäs halunsa eristäytyä taiteensa pariin sillä, että työn tuloksena on jotakin kulttuuria ja ihmisyyttä palvelevaa. Ehkä The House that Jack Built on masentuneen taiteilijan selvänäköisyyttä: Trier tuntuu sanovan, että motiiveista kestävimmät ovat ne alhaisimmat, ja että suuri taiteilija on viheliäinen ihminen.

Kriitikot ovatkin spekuloineet, että kyseessä on Von Trierin ohjaajanuran päätös, joka heijastelee hänen luomisvoimansa hiipumista. En tekisi liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, sillä elokuvasta välittyy kuitenkin usko ilmaisuvälineen voimaan. Kaiken irvokkuuden rinnalla on häikäisevän kauniita kuvia ja jaksoja, viemäriputken suusta näkyvät tähdet. The House that Jack Built on kimurantti kokonaisuus juuri siksi, että Von Trier kuitenkin arvostaa inhimillisen kulttuurin saavutuksia. Se, että hän asettaa huiput rinnakkain pohjamutien kanssa, on uskollisuutta ehdottoman rehellisyyden vaatimukselle. Sivilisaatio ei voi koskaan saavuttaa niin korkeaa tasoa, ettei se sisältäisi myös raakalaisuuden virtoja. Von Trierin paljon puhuttu misantropia on oikeastaan vain yritys ihmisen pohjattoman ristiriitaisuuden hyväksymiseksi – ratkaistahan ristiriitaa ei voi, sillä homo sapiens on määritelmällisesti mahdoton laji.

Ehkä arvostelijoiden kannattaisi pyrkiä samanlaiseen ristiriitojen sietämiseen Von Trierin kohdalla. Vähintäänkin heidän soisi nauravan itselleen yhtä hillittömästi kuin Von Trier.

Ateljee taistelukenttänä

Jos olisin kirjoittanut Medusan kasvoihin luvun maalaustaiteesta, Francis Bacon olisi ollut itsestäänselvä aihevalinta. En kuitenkaan saanut aikatauluni puitteissa aikaiseksi mitään koherenttia ja kokonaisuuteen sopivaa, ja päätin rajata käsittelyni elokuvaan ja kirjallisuuteen. Bacon on kuitenkin vaivannut mieltäni jo pitkään, ja olen päätynyt siihen lopputulokseen että hän oli 1900-luvun viimeinen suuri taidemaalari. Hän aloitti samoihin aikoihin kuin abstraktit ekspressionistit, mutta piti suuntausta tyhjänpäiväisenä ja pysytteli esittävässä ilmaisussa. Teorian kasvavaa roolia taaiteessa itseoppinut Bacon vieroksui: ”Jos siitä voi puhua, miksi maalata se?” Hän oli kuitenkin tietoinen, että tarkan realistisen esitystavan (jota hän kutsui ”kuvittamiseksi”) oli jo ajat sitten syrjäyttänyt valokuvaus. Bacon etsi – ja löysi – uudenlaista, sisäistynyttä mutta ei-abstraktia tapaa kuvata luonnollisia muotoja.

Olennaisinta Medusan kasvojen aihealueen kannalta on kuitenkin se, että Bacon ilmensi maalauksissaan kauhua – ei genrenä, vaan mielentilana tai pikemminkin olemisen tapana. Hänen ihmishahmojensa väkivaltaisesti vääntyneet kehot ja vääristyneet kasvonpiirteet huohottavat suurta ahdinkoa suoraan katsojan kasvoille, mutta teosten varsinainen häiritsevyys piilee ahdingon aiheuttajan näkymättömyydessä. Ihmiset on eristetty aavemaisen pelkistettyyn, usein abstraktiin tilaan, kuin näkymättömään laatikkoon tai karulle teatterinäyttämölle. Syntyy vaikutelma, että heitä ympäröi pahantahtoinen kosminen suunnitelma tai salaliitto. Tai kenties kauhua herättää se, mitä piilee hahmojen piinatun ihon alla. Baconin taide on body horroria ennen David Cronenbergia, ja jokseenkin eri merkityksessä kuin Cronenbergilla.

Baconin ensimmäinen merkittävä näyttely oli Lontoossa vuonna 1944, toisen maailmansodan loppuvaiheessa, mutta tästä ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Aina kun joku kulttuuritoimittaja väittää Baconin maalausten väkivaltaisen lihallisuuden heijastelevan maailmansodan ja keskitysleirien aiheuttamaa järkytystä, lopetan artikkelin lukemisen siihen paikkaan. Kun katsoo vuoden '44 näyttelyn kuuluisinta teosta, triptyykkiä ”Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion” (yllä oleva kuva), on selvää ettei sen ilmentämälle kauhulle ole spesifiä tai ajallista syytä. Sellainen syy mahdollistaisi kauhun kukistamisen, mutta triptyykissä siitä ollaan pääsemättömissä. On vain huudolle annettu muoto, kauhun loputon preesens, jolle ei enää tarvita rationaalisia tai uskonnollisiakaan selityksiä.

Triptyykissä ei tapahdu mitään väkivaltaista, mutta on selvää, että jokin sanoinkuvaamaton väkivallanteko on tapahtunut jossakin maalauksen ulkopuolella olevassa ajassa ja paikassa. Bacon on maalannut kolme hämmentävällä tavalla epämuotoista elollista olentoa, joissa on joitakin ihmiskasvojen piirteitä: huutoon jähmettynyt suu, nenä, korva, hiukset. Liekehtivän oranssi tausta polttaa karrelle kaikki yritykset jäsentää maalausta tavanomaisen logiikan mukaisesti. Selvää on vain, että olennot kärsivät.

Ateisti Bacon maalasi lukuisia teoksia ristiinnaulitsemisen aiheesta, ja käsitteli muitakin uskonnollisia aiheita laajalti. Jo muotona triptyykki on peräisin alttaritaiteesta. Bacon kuitenkin riisuu ristiinnaulitsemisen uskonnollisista merkityksistä: hänelle se on konkreettinen, inhimillinen, fyysinen aihe. Joissakin maalauksissaan, hyvänä esimerkkinä ”Maalaus 1946” (alla oleva kuva), hän assosioi krusifiksin nyljettyyn eläimen ruhoon. Kulttuuri- tai pelastushistoriallinen tulkinta johtaisi harhaan: kyse on pelkistetystä kärsimyksestä, joka toteutuu niin eläimellisellä, inhimillisellä kuin jumalallisella tasolla. Bacon haluaa yksinkertaisesti kuvata hauraan olennon tuhoutumista sille itselleen käsittämättömästä syystä. Hän sanoi itse mieltyneensä ristiinnaulitsemisaiheeseen, koska mikään muu aihe länsimaisessa taiteessa ei soveltunut yhtä hyvin tietyn tyyppisten tunteiden ja aistimusten käsittelyyn.

Baconin näkemys on lähempänä antiikin tragediaa kuin mitään kristinuskoon liittyvää. Hän kieltäytyy tarjoamasta lohtua, ainakaan mitään sovinnaisessa mielessä ymmärrettävää sellaista, sillä kärsimys ei ole hänelle jotakin voitettavaa vaan elämän ydinmehua. Vain sen avulla tietää elävänsä ja tutustuu itseensä. Bacon torjui niin tuonpuoleisen autuuden odotukset kuin toiveet ihanneyhteiskunnasta:

Uskon, että yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on elämän kudos. Voidaan toki sanoa, että kaikki elämä on läpikotaisin keinotekoista, mutta minusta se mitä sanotaan yhteiskunnalliseksi oikeudenmukaisuudeksi tekee siitä vain merkityksettömämmällä tavalla keinotekoista... Koska elän maassa, jossa on aina ollut tietty vaurauden taso, on vaikea puhua niistä maista joissa on aina ollut äärimmäistä köyhyyttä. Ja on aivan mahdollista auttaa rutiköyhissä maissa asuvia saavuttamaan taso, jolla he voivat päästä eroon nälästä ja yleisestä epätoivosta. Mutta se, että ihmiset ylipäätään kärsivät, ei häiritse minua, koska minusta juuri kärsimys ja ihmisten väliset erot ovat tuottaneet suurta taidetta eikä tasa-arvo.

Tämä sitaatti haastattelusta vuodelta 1974 on merkittävä siinäkin mielessä, että se paljastaa taiteen ehdottoman ensisijaisuuden Baconin ajattelussa. Jos hänen nihilismiin saakka illuusiottomassa maailmassaan on jokin kiintopiste, se on luova prosessi. Itse maalaaminen – jota Bacon luonnehti ”lähitaisteluksi” - pelastaa hänet ehdottomalta nihilismiltä ja tekee hänen nihilismistään pikemminkin välineellistä. Aivan kuin Bacon maalauksissaan hakkaisi lihakirveellä tiensä ihmishahmon läpi löytääkseen jotain alkuperäistä ja pyhää. Se on kauhistuttava ja animaalinen prosessi, joka kuitenkin houkuttelee katsomaan vielä pidempään, vielä syvemmälle. Ja jos mitään ei löydy, voi aina ihastella tarkoituksettomuudessa piilevää ylevyyttä, jota Oswald Spengler luonnehti näin:

Elämä on näytelmä, joka tarkoituksettomuudessaan on subliimia, yhtä tarkoituksetonta kuin tähtien kulku, kuin maan liike, kuin vaihtelu maan ja meren välillä, jääkausien ja alkumetsän välillä. Sitä voi ihailla tai itkeä – mutta sellaista se on.

Voi sanoa, että Bacon rakensi oman elämänsä taiteen ympärille. On pähkäilty paljon, millaisista henkilökohtaisista syövereistä hänen tuotantonsa synkkä ja brutaali sävy oikein kumpusi. Kaikki ystävät ovat muistelleet häntä iloisena ja huolettomana bon vivant -tyyppinä. Mitä ilmeisimmin Bacon kätki syvimmät tuntonsa ironisen ja dekadentin sosiaalisen roolin alle – paljastamatta itsestään juuri mitään hän raivasi itselleen eristyneen henkisen tilan, jossa saattoi käsitellä ja kehitellä teemojaan rauhassa. Tämä näkemys on korostetusti esillä Baconista kertovassa elokuvassa Love is the Devil (1998), joka perustuu Daniel Farsonin Bacon-elämäkertaan The Gilded Gutter Life of Francis Bacon (1994).

Bacon siis eristi itsensä samaan tapaan kuin maalaustensa hahmot. Hänen ateljeestaan tuli yksityinen taistelukenttä, gladiaattoriareena, jossa vastustajana oli elämää yleensä ja modernia elämää erityisesti riivaava keinotekoisuus. Emme tiedä, päättyikö taistelu voittoon, ja Bacon tuskin tiesi sitä itsekään. Mutta ainakin hänen maalauksissaan toistuvat vääristyneet ihmiskasvot ovat jotain enemmän kuin tutkielmia persoonan ja identiteetin hajoamisesta. Ne ovat eräänlaisia kollaaseja, joissa ihmiseen on mahdutettu kaikki sisäiset konfliktit. Niiden kiehtovuus ei perustu rikkinäisyyteen, vaan siihen että ne rikkinäisyydestään huolimatta muistuttavat oikeaa persoonaa. Ja niiden pelottavuus perustuu mahdollisuudelle, että katsomme peiliin.