Hakemus Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajaksi

Julkisen Sanan Neuvosto ilmoitti äskettäin hakevansa uutta puheenjohtajaa toimikaudelle 2020-2023. Päätin hakea tehtävää. Koska avoimuus kuuluu journalismin ja koko yhteiskuntamme keskeisiin periaatteisiin ja kansalla on oikeus tietää, millainen henkilö näin merkittävään toimeen kenties valitaan, julkaisen hakemukseni tekstin tässä.


***

HAKEMUS JULKISEN SANAN NEUVOSTON PUHEENJOHTAJAKSI


Hyvät Julkisen Sanan Neuvoston arvostetut vaikuttajat,


Haen avoinna olevaa JSN:n puheenjohtajan tehtävää toimikaudelle 2020-2023. Katson sopivani tehtävään, koska minulla on pitkäaikaista ja laajaa kokemusta media- ja kustannusmaailmasta. Olen toiminut vuosina 2000-2014 Helsingissä ilmestyneen kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittajana ja vuodesta 2012 verkkolehti Sarastuksen päätoimittajana. Lisäksi olen vuodesta 2016 lähtien ollut kirjallisen johtajan asemassa Kiuas Kustannus Oy:ssä. Olen myös avustanut lukuisia aikakauslehtiä, tarkempi selvitys liitteenä olevassa ansioluettelossa.

Sekä edellä mainituissa tehtävissä että kirjailijantyössäni olen perehtynyt läheisesti sananvapauskysymyksiin. Suomalaiset journalistit tunnetaan yleisesti oman ja kaveriensa sananvapauden peräänantamattomasta puolustamisesta, mutta henkilökohtaisesti olen myös pyrkinyt lujittamaan koko yhteiskunnan laajuista sananvapautta, jonka George Orwell on määritellyt vapaudeksi sanoa sellaista mitä ei haluta kuulla. Koska uskon ihmisyksilön monipuolisuuteen, olen yrittänyt edistää tätä vapautta niin shokkiterapialla kuin asiallisella argumentoinnilla.

Näen sananvapauden laajemmin kuin pelkkänä valtiollisen ennakkosensuurin puutteena. Tämän hetken Suomessa sanan- ja julkaisemisen vapautta pyritään rajoittamaan enimmäkseen epäsuorin keinoin, vaikka toki myös oikeuslaitos on kantanut oman kortensa kekoon. Tästä syystä olin useiden kulttuuri- ja tiedemaailman edustajien kanssa laatimassa vetoomusta suomalaisen sananvapauden puolesta ja olin yksi sen allekirjoittajista. Mainittu vetoomus julkistettiin sananvapauden päivänä 3.5.2019, ja suomalainen lehdistö sovelsi siihen vaikenemisen vapauttaan.

Koska sananvapaudella ei nykyisessä julkisessa kielenkäytössä osata tai haluta tarkoittaa muuta kuin lehdistön vapautta, tulisi mielestäni ainakin huolehtia siitä, että journalismi pysyisi riittävän laadukkaana, tasapuolisena ja yleisön näkökulmasta uskottavana. JSN:n puheenjohtajan asemassa kiinnittäisin huomiota erityisesti siihen, että lukijan tulisi erottaa faktatieto toimittajan mielipiteestä. Näin ei tällä hetkellä ole, vaan agendajournalismi maskeerataan helposti uutisoinniksi tai analyysiksi tiettyjä kontroversiaalisia aiheita käsiteltäessä. Tämä on tietenkin laajempi ongelma, joka liittyy ensi sijassa toimittajien yleissivistyksen, kielenkäytön ja elämänkokemuksen tunnetusti matalaan tasoon. Mutta uskon vakaasti, että Julkisen Sanan Neuvosto pystyy aktiivisella puuttumisella auttamaan sen ratkaisemisessa.

Journalistin ohjeiden kohdassa 11 sanotaan: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa ja ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.” Tätä kohtaa rikotaan tällä hetkellä kenties enemmän kuin kaikkia muita journalistin ohjeiden kohtia, ja erityisen räikeitä rikkomuksia olen havainnut kuvien käytössä. Toimitukselle epämieluisaa tapahtumaa käsittelevän uutisen kuvitukseksi saatetaan valita vaikkapa valokuva uusnatsien kulkueesta, vaikka kulkueella ja sen järjestäjillä ei olisi mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa. Jos JSN puuttuisi tehokkaammin tällaisiin tapauksiin, sen kannanottoihin tulisi kevättuulen raikkautta. Tällä hetkellä ne valitettavasti ovat mediakriittiselle yleisölle – jos sallitte hiukan värikkään vertauksen – kuin mursun henkäys.

Uskon soveltuvani hakemaani tehtävään myös sen sosiaalisen kokemuksen vuoksi, jota olen päätoimittajan ja kirjallisen johtajan tehtävissäni hankkinut. Näissä toimissa olen tottunut työskentelemään monenlaisten persoonien kanssa, kuuntelemaan heidän näkemyksiään ja sovittamaan yhteen erilaisia työskentelytapoja. Erityisen tärkeänä pidän auktoriteettiaseman määrätietoista käyttöä ilman sortumista despoottisuuteen. (Ymmärtääkseni teillä on ollut aiemmin ongelmia tämän asian kanssa.)

Erityisiä palkkatoiveita minulla ei ole. Koska toimin isänmaan ja sivistyksen suuremmaksi kunniaksi, minulle riittää mainiosti sama palkka jota edeltäjilleni on maksettu.


Helsingissä, 28.5.2019

Timo Hännikäinen

Sananvapauden päivän jälkeen

Eilen, 3. toukokuuta, vietettiin kansainvälistä sananvapauden päivää. Silloin näki päivänvalon myös julkilausuma nimeltä ”Vetoomus suomalaisen sananvapauden puolesta”, jonka olen itsekin allekirjoittanut. Kuten oli arvattavissa, yksikään suuri tiedotusväline ei uutisoinut siitä, mutta tekstin ja allekirjoittaneiden nimet voi lukea esimerkiksi tästä verkkolehti Kansalaisen uutisesta. Itse vetoomusta en tässä käsittele sen enempää, se on mielestäni riittävän yksiselitteinen.

Sen sijaan voisin sanoa muutaman sanan siitä, mistä valtamedia puhui sananvapauden päivänä, joka tarkoitti sille lehdistönvapauden päivää. Yleisradiossa ja melkein kaikissa muissa medioissa asetelma oli vanha tuttu: vasemmistolainen toimittaja haastattelee vasemmistolaista yliopistotutkijaa, jonka mukaan tutkijoiden ja toimittajien sananvapautta on alettu rajoittaa myös länsimaisissa demokratioissa. Rajoittamisesta annetaan kaksi esimerkkiä: osa poliitikoista on arvostellut mediaa ja joitakin akateemisia aloja, ja lisäksi toimittajiin ja tutkijoihin on kohdistettu vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Lopuksi kaikki kuitenkin toteavat, että näistä puutteista huolimatta Suomi on sananvapauden mallimaa, korkealla kansainvälisessä vertailussa.

Yhden asian pitäisi viimeistään nyt olla kiistaton. Media puolustaa järjestäytyneesti ja aggressiivisesti omaa sananvapauttaan, muiden sananvapaudesta se ei piittaa tai on jopa valmis rajoittamaan sitä. Se ei ole kiinnostunut esimerkiksi siitä, että aika moni edellä mainittuun vetoomukseen mukaan pyydetyistä kieltäytyi, koska pelkäsi työpaikkansa puolesta. Se, että sananvapautta puolustavaa julkilausumaa ei uskalleta allekirjoittaa, lienee riittävä oikeutus kyseiselle vetoomukselle.

Kohdistuuko median sananvapauteen sitten jokin todellinen uhka? Tämä on tietenkin tulkintakysymys. Monet pitävät viimeisimpänä osoituksena tästä uhkasta käräjäoikeuden tuomiota, jonka toimittaja Johanna Vehkoo sai kansalaisaktivisti Junes Lokan nimittämisestä ”natsiksi” ja ”natsipelleksi”. (Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Sannikka & Ukkola -ohjelman viimeisimmässä jaksossa, jonka katsomista suosittelen. Keskustelussa on mukana myös Jussi K. Niemelä, yksi vetoomuksen allekirjoittaneista.) Itse oikeusjuttuun ja sen päätökseen en ota kantaa, ja asiaa varmasti puidaan vielä ylemmissä oikeusasteissa. Mutta eräs asia on jäänyt useimmilta tapausta kommentoineilta huomiotta: syyte ja tuomio eivät liittyneet mitenkään Johanna Vehkoon toimittajantyöhön. Vehkoo oli kirjoittanut oikeudessa puidut kommentit yksityisellä Facebook-tilillään, ei esimerkiksi kolumnissa. Asettuessaan julkisesti Vehkoon puolelle oikeudenkäynnin aikana suomalaiset toimittajat unohtivat paitsi journalistiset sääntönsä, myös sen, että yksityishenkilönä Vehkoota koskevat samat lait kuin kaikkia muitakin. Samalla kävi ilmi, että toimittajien yleisesti kannattamat kovat otteet niin sanottua vihapuhetta vastaan voivat kohdistua myös heihin.

Erityisen suurena uhkana sananvapaudelleen toimittajat pitävät uhkauksia ja solvauksia, joita yksityishenkilöt heille esimerkiksi sähköpostitse lähettävät. Ne ovat toki sinänsä ikävä ilmiö, ja niillä voi olla psykologisesti haitallinen vaikutus. Mutta uusi ilmiö ne eivät suinkaan ole, ja niiden suhteen toimittajat ovat selvästi käyneet herkkänahkaisemmaksi kuin ennen. Legendaarinen toimittaja Veikko Ennala sai 1960-70-luvulla säkkikaupalla kirjeitä, joissa häntä solvattiin mielikuvituksellisilla tavoilla:

Minua epäillään alituiseen jos jollakin tavoin nyrjähtäneeksi. Homofiili olen kirjeiden mukaan ollut jo kauan, eräässä kauheassa herjakirjeessä jota painokonekaan ei ottanut vastaan minulle suositeltiin ”taipumusteni vuoksi” lehmää partneriksi ja viime aikoina olen muuttunut pienten tyttöjen ahdistelijaksi. [Ennala Osmo Lahdenperän kirjassa ”Neron heikkoudet”, 1978]

Ennala piti palstaa, jossa hän julkaisi osan saamistaan kirjeistä ja vastasi niihin samalla. Hän katsoi velvollisuudekseen vastata kaikkeen saamaansa palautteeseen joko palstallaan tai kirjeitse.

Lukuisat ihmiset ovat kirjoittaneet törkeästi minusta, ja olen itse kirjoittanut törkeästi lukuisista ihmisistä. En suhtaudu tällaiseen kovin vakavasti. Niin sanottu vihapuhe on vain puhetta, se ei aiheuta pysyvää kallovammaa tai halvaannuta vyötäröstä alaspäin. Lisäksi sosiaalisessa mediassa ja sähköpostissa voi nappia painamalla poistaa vihaviestit ja panna niiden lähettäjän estoon. Vihaviestien lähettäjillä saattaa kyllä olla halua, muttei kuitenkaan kykyä tehdä mitään sen vakavampaa. Usein sellaiset tekstit kumpuavat turhautumisesta: kun ei muuta voi, voi ainakin haistattaa paskat. Paljon suurempi sananvalta on toimittajilla itsellään, jotka voivat kirjoittamalla tuhota ihmisen maineen tai uran.

Toimittajat ovat tällä hetkellä loukkaantuneita heihin kohdistuvasta sanallisesta aggressiosta sekä oman auktoriteettiasemansa murtumisesta. Heillä on siihen oikeus, kenelläpä ei olisi omiin tunteisiinsa. Mutta jos he alkavat uskotella, että heitä todella ollaan vaientamassa, he tekevät loukkaantumisestaan poliittisen aseen ja muuntelevat totuutta omiin tarkoitusperiinsä. Ja jos he pyrkivät lainsäädäntöön vaikuttamalla asemoimaan itsensä arvostelun yläpuolelle, he ovat sananvapauden vihollisia.