lauantai 15. syyskuuta 2018

William Hazlitt: Vihaamisen ilosta




Oheinen teksti on suomennokseni William Hazlittin esseestä "On the Pleasure of Hating". Se on alkujaan ilmestynyt Kerberoksen numerossa 4/2009. Koska kyseessä on yksi suosikkiteksteistäni englanninkielisessä kirjallisuudessa ja koska Hazlitt kuuluu aikansa mielenkiintoisimpiin älymystön edustajiin, julkaisen käännöksen myös täällä, hieman editoituna aiemmasta.

William Hazlitt (1778-1830) oli englantilainen kirjailija, kriitikko, taidemaalari ja yhteiskunnallinen kommentaattori. Esseistinä hänet mainitaan usein samassa lauseessa Samuel Johnsonin ja George Orwellin kanssa, ja häntä on pidetty Britannian ensimmäisenä tärkeänä teatteri- ja kirjallisuuskriitikkona. Nykyään hänen tuotantoaan tunnetaan huonosti, vaikka Englannissa onkin hiljattain herännyt jonkinlainen uusi Hazlitt-kiinnostus. Englantilaisena romantikkona hän on jäänyt maineeltaan ystäviensä ja aikalaistensa John Keatsin, Percy Shelleyn, Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin varjoon.

Irlantilaissyntyinen Hazlitt tutustui Lontoossa asuessaan radikaaleihin poliittisiin ajatuksiin, ja valistusfilosofien tuotanto vaikutti häneen suuresti. Suuri osa hänen tuotannostaan on ajankohtaisia poliittisia aiheita kuten korruptiota ja vaalijärjestelmää käsitteleviä pamfletteja ja kiistakirjoituksia. Hänestä kehittyi myös merkittävä Shakespeare-tuntija, ja vuonna 1817 hän julkaisi tämän henkilöhahmoja käsittelevän tutkielmakirjan "Characters of Shakespeare".

Parhaiten Hazlitt tunnetaan kuitenkin esseistään, joista osa liittyy ajankohtaisiin aiheisiin ja osa on montaignelaisia mietelmäesseitä. Jälkimmäisiin kuuluu oheinen ”Vihaamisen ilosta” (On the Pleasure of Hating, 1823). Se on Hazlittin kirjoituksista ehkä pessimistisin ja sapekkain. Sen terävin kärki kohdistuu Ranskan vallankumouksen herättämään yltiöoptimistiseen käsitykseen ihmisluonnosta. Hazlitt on siinä hyvin kriittinen valistuksen arvomaailmaa kohtaan, vaikka pysyikin sille uskollisena kuolemaansa saakka. Teksti on myös hänen henkilökohtaisimpiaan: hän käy siinä läpi ystävyyssuhteitaan ja esittää purevia huomioita useimmista vanhoista ystävistään ja kollegoistaan.




***


Huoneeni lattiamattoa pitkin ryömii hämähäkki (ei se, jota on niin taitavasti käytetty vertauskuvana ihailtavissa Säkeissä hämähäkille, (1) vaan toinen saman uljaan suvun edustaja). Se vipeltää silmittömällä kiireellä, se nilkuttaa kömpelösti minua kohti, se pysähtyy – se näkee jättimäisen varjon edessään, ja tietämättä perääntyäkö vaiko edetä, tarkastelee jättimäistä vihollistaan – mutta koska en kavahda pystyyn ja tarraa kiinni tuohon harhailevaan lurjukseen, niin kuin se itse tekisi onnettomalle kärpäselle, se rohkaistuu ja uskaltautuu jatkamaan eteenpäin samanaikaisesti viekkaana, häikäilemättömänä ja pelokkaana. Kun se ohittaa minut, nostan mattoa avustaakseni sen pakoa, olen iloinen päästessäni eroon kutsumattomasta tunkeilijasta, ja sen mentyä muisto saa minut värisemään. Lapsi, nainen, klovni tai vuosisadan takainen moralisti olisi murskannut pikku ryömijän hengiltä – minun ajatteluni on ohittanut tuon vaiheen. Minulla ei ole mitään otusta vastaan, mutta silti sen näkeminenkin inhottaa. Pahansuopuuden henki säilyy, vaikkei sitä käytännössä toteuttaisi. Opimme hillitsemään tahtomme ja pitämään julkiset tekomme inhimillisyyden rajoissa kauan ennen kuin saamme pakotettua tunteemme ja mielikuvamme yhtä lempeiksi. Luovumme vihamielisyyden ulkoisista osoituksista, raa'asta väkivallasta, muttemme pääse eroon sen perusolemuksesta tai periaatteesta. Emme tallaa kyseisen pikku eläinparan päälle (sellainen vaikuttaisi barbaariselta ja säälittävältä!) mutta katsomme sitä eräänlaisen mystisen kauhun ja taikauskoisen inhon vallassa. Tarvitaan toiset sata vuotta kaunopuheisia kirjoituksia ja ankaraa ajattelua, että parantuisimme ennakkoluuloista ja tuntisimme tuota pahaenteistä heimoa kohtaan jonkinlaista inhimillistä myötätuntoa sille itselleen ominaisen epäluulon ja myrkyllisyyden sijaan.

Luonto näyttää (mitä enemmän sitä katsoo) koostuvan antipatioista: ellei meillä olisi mitään vihattavaa, menettäisimme itse ajattelun ja toiminnan lähteen. Elämä muuttuisi seisovaksi vedeksi, elleivät ihmisten riitasointuiset halut, vallattomat intohimot, saisi sitä väreilemään. Kohtalomme valkea juova kirkastetaan (tai saadaan näkyviin) tekemällä kaikesta sen ympärillä mahdollisimman synkkää; niin sateenkaari piirtyy pilven ylle. Onko se ylpeyttä? Onko se kateutta? Onko kyseessä vastakohtaisuuden mahti? Mutta niin vain on, että ihmismielessä piilee salainen viehtymys, hinku pahaan, ja että se löytää kieroutunutta mutta siunattua iloa pahanteosta, joka on milloinkaan ehtymätön tyydytyksen lähde. Puhdas hyvyys väljähtyy nopeasti ilman vaihtelua ja elinvoimaa. Tuska on katkeransuloista, eikä siitä koskaan saa kyllikseen. Pieni liika-annos muuttaa rakkauden välinpitämättömyydeksi tai inhoksi: vain viha on kuolematonta. Emmekö huomaakin tämän periaatteen pätevän kaikkialla? Eläimet piinaavat ja kiusaavat toisiaan armotta; lapset tappavat kärpäsiä huvikseen; jokainen lukee sanomalehdestä onnettomuudet ja rikokset kuin vitsin loppuhuipennuksena; koko kaupunki säntää paikalle tulipalon sattuessa, eikä katsoja suinkaan riemastu nähdessään kun se sammutetaan. Niin on parempi, mutta samalla sammuu mielenkiintokin, ja tunteemme ottavat osaa intohimoihimme pikemmin kuin ymmärrykseemme. Ihmiset kerääntyvät innokkaina yhteen katsomaan tragediaa, mutta jos viereisellä kadulla olisi meneillään teloitus, kuten Burke huomioi, teatteri jäisi tyhjilleen. Koko kylän väki hyökkää ahdistelemaan omituista hiipparia kylätiellä, vähämielistä, hullua naista. Yleinen riesa on samanluontoinen kuin yleinen hyöty. Kuinka kauan pitivätkään paavi, Bourbonit ja inkvisitio englantilaisia varpaillaan ja saivat heidät keksimään pilkkanimiä purkaakseen kiukkuaan! Onko heistä viime aikoina ollut meille harmia? Ei, mutta meillä on aina vatsassamme jonkin verran ylimääräistä sappea, ja me etsimme kohdetta pästääksemme sen ulos. Kuinka vastahakoisesti luovuimmekaan hurskaasta uskostamme henkiolentoihin ja noitiin, koska vainoamme mielellämme yhtä ja säikähdämme puolikuoliaaksi toista. Meille on tärkeää pikemminkin kiihtymyksen määrä kuin laatu, emme kestä välinpitämättömyyden ja ikävyyden tilaa. Henki tuntuu kammoavan tyhjyyttä aivan yhtä paljon kuin aineenkin luulisi kammoavan. Vaikkei ajan henki (siis älyllinen jalostuminen, joka sotii luontaista raihnaisuuttamme vastaan) enää salli meidän toteuttaa kostonhimoisia ja itsepäisiä päähänpistojamme käytännössä, yritämme elvyttää ne kuvailemalla niitä ja säilyttää vanhat möröt, pelkomme ja vihamme haamut, mielikuvituksessa. Poltamme Guy Fawkes -nuken, (2) ja tuon rievuista ja oljista kyhätyn resuisen hahmon pilkkaamiseksi, töykkimiseksi ja mukiloimiseksi järjestetään kansanjuhla jokaisessa Englannin kylässä kerran vuodessa. Protestantit ja paavinmieliset eivät enää polta toisiaan roviolla, mutta me tilaamme uusia painoksia Marttyyrien kirjasta, ja ”skottilaisromaanien” (3) suosion salaisuus on pitkälti sama: ne vievät meidät takaisin barbaarisen aikakauden ja barbaaristen ihmisten sukuriitoihin, intohimoihin, kauheuksiin, vääryyksiin ja kostoihin – poliittisten ja uskonnollisten lahkojen ja puolueiden sekä kilpailevien päälliköiden syvään juurtuneisiin ennakkoluuloihin ja kuolettaviin erimielisyyksiin. Tunnemme vuorollaan kunkin heistä kanssa vihan koko vimman. Lukiessamme heitämme menemään sivistyksen asettamat esteet, ihmisyyden ohuen hunnun. ”Pois kaikki lainatavara!” Joudumme jälleen villipedon valtaan, tunnemme olevamme kuin metsästyseläimiä, ja niin kuin ajokoira sätkyttelee jalkojaan unissaan ja ryntää kuvitteelliseen ajoon, sydän herää alkuluolassaan ja päästää hurjan riemunhuudon saadessaan takaisin vapautensa ja rajoittamattomat, pidäkkeettömät yllykkeensä. Jokainen on täydessä vauhdissa, tai menee pirun luo omia polkujaan. Täällä ei ole Jeremy Benthamin panoptikoneja (4), ei ainuttakaan Owenin läpipääsemätöntä suunnikasta, (Rob Roy olisi syytänyt niiden päälle tuhansittain kirouksia), ei pitkiä kannattavuuslaskelmia – halu saavuttaa kohteensa välittömästi. Niin kuin vesivirta paiskautuu alas kallionjyrkänteeltä, kunkin yksilön suurin mahdollinen mielihyvä koostuu kaikesta kiusasta, jonka hän voi aiheuttaa lähimmäiselleen. Se on hurmaavaa, ja heläyttää varman ja myötäsukaisen soinnun joka rinnassa! Niinpä Irving, kuuluisa saarnamies, (5) on elvyttänyt vanhan, alkuperäisen, melkein hiipuneen helvetintulen kaledonialaisen kappelin käytävillä, niin kuin New River-kanavan vesi ohjataan Sadler's Wellsin teatteriin, (6) rehdin kuulijakuntansa iloksi ja hämmästykseksi. On somaa, vaikk' riehuu rutto, (7) istua ja kurkkia Tofetin kuiluun (8), pelata ”leijonankitaa” (9) tulella ja tulikivellä (se antaa pienen sähköiskun, elävöittävän näpäyksen herkälle ihmismielelle), ja nähdä Irving, kuin valtava titaani, ankarana ja tummanpuhuvana, kuin takomassa helvetin piinoja kaikille kadotetuille! Millainen outo otus ihminen onkaan! Pettyneenä kaikkiin yrityksiinsä kiusata ja loukata kaltaisiaan täällä ”ajan töyräillä ja matalikoilla”, (10) missä luulisi jo olevan riittämiin sydänsuruja, tuskaa, pettymystä, ahdinkoa, kyyneleitä, huokauksia ja voihkeita, tuo kiihkoileva mielipuoli raahaa heidät teologian korkeimmalle huipulle paiskatakseen heidät ammottavaan tuliseen kuiluun! Hänen juonikas pahansuopuutensa pyytää ikuisuutta syöksemään loputtoman sappensa ja kutsuu Kaikkivaltiasta panemaan toimeen armottoman tuomionsa! Kannibaalit polttavat vihamiehensä ja syövät heidät sulassa sovussa keskenään; sävyisät kristityt oppineet viskaavat ne, jotka eroavat heistä vain hiuskarvan verran, ruumiineen ja sieluineen hornan liekkeihin Jumalan ja Hänen luomakuntansa kunniaksi! On hyvä, ettei sellaisten ihmisten valta ole yhtä suuri kuin heidän tahtonsa. Tosiaan, tajutessaan heikkoutensa ja kyvyttömyytensä hallita muiden mielipiteitä he ”kesyttävät äkäpussin” ja pyrkivät säikyttämään hänet tavoille suurilla sanoilla ja hirmuisilla uhkauksilla.

Vihaamisen ilo syöpyy myrkyllisen metallin tavoin uskonnon sydämeen ja muuttaa sen katkeroittavaksi sapeksi ja kiihkomielisyydeksi. Se tekee isänmaallisuudesta tekosyyn viedä tuli, rutto ja nälänhätä muihin maihin. Se ei jätä hyveelle muuta kuin sensorin mielenlaadun ja ahtaan, kateellisen, inkvisiittorimaisen halun vahtia toisten tekoja ja vaikuttimia. Mitä ovat erilaiset lahkot, uskontunnustukset ja opinkappaleet olleet, paitsi verukkeita rettelöidä, torailla, repiä toisensa kappaleiksi kuin kohde johon on piirretty maalitaulu. Luuleeko joku, että englantilaisen isänmaanrakkaus sisältää minkäänlaisia ystävällisiä tuntemuksia tai halua palvella muita, joilla on samankaltainen nimi? Ei, se tarkoittaa ainoastaan vihaa ranskalaisia tai mitä tahansa meitä vastaan kullakin hetkellä sotimaan sattuvaa kansakuntaa kohtaan. Tarkoittaako rakkaus hyvettä kohtaan halua löytää ja korjata omat vikamme? Ei, vaan se hyvittää itsepintaisen takertumisemme omiin paheisiimme mitä myrkyllisimmällä suvaitsemattomuudella inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Tätä periaatetta sovelletaan kaikkialla maailmassa. Se ulottuu niin hyvään kuin pahaankin: jos se saa meidät vihaamaan typeryyttä, se ei vähennä tyytymättömyyttämme ansioihin. Jos se kallistaa meidät paheksumaan muiden vikoja, se yllyttää meidät vihaamaan heidän menestystään yhtä lailla. Me kostamme loukkaukset; me korvaamme hyvät teot kiittämättömyydellä. Jopa voimakkaimmat mieltymyksemme ja sympatiamme kääntyvät pian tälle uralle. ”Mikä oli mehukasta kuin mansikat, muuttuu pian karvaaksi kuin kolokvintti”, (11) ja rakkaus ja ystävyys sulavat omissa liekeissään. Me vihaamme vanhoja ystäviä, vanhoja kirjoja, vanhoja mielipiteitä, ja viimein päädymme vihaamaan itseämme.

Olen pannut merkille, että harvat läheisimmistä ihmisistäni ovat pysyneet ystävieni joukossa tai edes säilyttäneet minuun totunnaisen lämpimät välit. Olen tutustunut pariin kolmeen erottamattomaan parivaljakkoon, jotka ovat nähneet toisiaan ”kuutena päivänä viikossa”, mutta sitten eronneet ja etääntyneet toisistaan. Olen riitaantunut melkein jokaisen vanhan ystäväni kanssa. He saattaisivat sanoa, että se johtuu hankalasta luonteestani, mutta he ovat riitaantuneet myös keskenään. Mitä on tapahtunut tuolle ”vistinpelaajien piirille”, jota Elia (12) ylisti kuuluisassa kirjeessään Robert Southeylle (samaa piiriä, kun tarkemmin ajattelen, olen itsekin ylistänyt juuri tässä kirjassa) ja joka ”niin monen vuoden ajan kutsui amiraali Burneyta ystäväkseen”? Se on hajonnut taivaan tuuliin, kuin edellisvuoden lumi. Jotkut sen jäsenistä ovat kuolleet – tai muuttaneet asumaan kauas – tai kulkevat toistensa ohi kadulla kuin muukalaiset, tai jos pysähtyvät puhumaan, tekevät sen viileästi ja yrittävät karistaa toisen niin pian kuin mahdollista. Joistakin on tullut rikkaita, toisista köyhiä. Jotkut tekevät töitä hallitukselle, toisilla on oma pikku palsta Quarterly Review'ssä. Jotkut meistä ovat raataneet nimensä maailman tietoisuuteen, toiset taas pysyttelevät alkuperäisessä tuntemattomuudessaan. Halveksimme yhtä, kadehdimme ja mieluusti nöyryytämme toista. Ajat ovat muuttuneet, emme voi elvyttää vanhoja tunteitamme ja välttelemme niitä, jotka muistuttavat meitä hauraudestamme ja pakottavat meidät ponnistelemaan antaaksemme sydämellisen vaikutelman, mikä nolostuttaa meitä eikä hämää entisiä kumppaneitamme. Vanhat ystävyyssuhteet ovat kuin eiliset liharuoat, kylmiä, lohduttomia ja mauttomia. Vatsa kääntyy niitä vastaan. Joko jatkuva kanssakäyminen ja tuttavallisuus siittävät uupumusta ja halveksuntaa, tai jos tapaamme tauon jälkeen, emme olekaan enää samoja. Yksi on liian viisas, toinen liian hölmö meille, ja ihmettelemme miksemme huomanneet sitä aiemmin. Olemme hämmentyneitä ja jatkuvasti varuillamme yhden henkevyyden takia, tai ikävystymme kuoliaaksi toisen tylsämielisyyden takia. Ensin mainitun hyvät puolet ummehtuvat ajan mittaan (niistä jää myös kirveleviä jälkiä) ja kadottavat kykynsä sävähdyttää, ja jälkimmäisen valjuus käy sietämättömäksi. Viihdyttävin tai innostavin kumppani on parhaimmillaan kuin lempikirja, jonka haluamme ennen pitkää laittaa takaisin hyllyyn. Mutta ystävämme eivät halua että heidät laitetaan sinne, joten välillemme syntyy väärinkäsityksiä ja pahaa verta. Tai jos ystävyyden into ja tiiviys eivät laannu, tai jos ystävyyden kulkua ei keskeytä jokin sen omasta luonteesta nouseva este, etsimme muita valituksen aiheita ja tyytymättömyyden lähteitä. Alamme arvostella toistemme pukeutumista, ulkonäköä ja yleistä olemusta. ”Hän on niin mukava veikko, mutta on sääli, että hän on aina myöhässä.” Joku taas ei osaa pitää lupauksiaan, ja se haava ei koskaan parane. Tutustumme muodikkaisiin nuorukaisiin tai löydämme rakastajattaren, ja haluamme esitellä heille ystävämme, mutta hän on kömpelö tai öykkäri, tapaaminen ei onnistu, ja se on kuin kylmä vesisuihku suhteellemme. Tai sitten ystävä antaa itsestään vastenmielisen vaikutelman – ja me luistamme omista vakaumuksistamme, ettei meidän tarvitsisi puolustaa häntä. Kaikki nämä seikat kasaantuvat ajan mittaan tyyneytemme tai ärtymyksemme päälle – ja lopulta ne purkautuvat avoimena raivona, kuin se olisi ainoa tapa hyvittää niiden pitkä tukahduttaminen tai paras tapa karkoittaa aiemman lempeytemme muistot, jotka eivät mitenkään sovi yhteen senhetkisten tunteidemme kanssa. Voimme kenties sormeilla haavoja tai paikata kuolleen ystävyyden raatoa, mutta yksi tuskin kestää sellaista käsittelyä ja toista ei maksa vaivaa palsamoida! Ainoa keino tehdä sovinto vanhojen ystävien kanssa on erota heistä lopullisesti. Etäisyyden päästä saatamme sattumalta palata (valveunessa) takaisin vanhoihin aikoihin ja vanhoihin tunteisiin. Tai ainakaan meidän ei pitäisi haaveilla väliemme ennallistamisesta ennen kuin olemme kunnolla sylkeneet sappemme, tai sanoneet, ajatelleet ja tunteneet kaiken kuviteltavissa olevan pahan toisesta. Toinen erinomainen konsti murtuneen jäsenen parantamiseksi on aloittaa riita jonkun muun kanssa ja tehdä hänestä syntipukki. Minun varmaankin pitää tehdä sovinto Lambin kanssa, kun hän kerran on kirjoittanut tuon jalomielisen kirjeen Southeylle ja purkanut tälle mieltään! En tiedä, mikä H:ssa oikein vetää minua niin paljon puoleensa, paitsi se, että aina tavatessamme hän ja minä istuudumme arvostelemaan toista vanhojen ystävien joukkiota ja ”leikkelemme heidät kappaleiksi kuin Jumalten ruuan”. (13) Heihin kuuluu L.H., John Scott, rouva – , jonka korpinmustat kiharat sopivat maalaukselliseksi taustaksi keskusteluillemme, B., joka on lihonut ja kuulemma naimisissa, R. ...(14) He kaikki ovat lähteneet omille teilleen kauan sitten, ja heidän heikkoutensa ovat lenkki, joka pitää minut ja Lambin yhdessä. Emme murehdi ja valita heidän hölmöyksiään, vaan iloitsemme, nauramme heille kunnes kylkeen sattuu, keskeytyksettä, tuntikausia yhteen menoon. Nautimme ruokalistallisen kaskuja, piirteitä, hienonhienoja luonteen vivahteita, ja leikkelemme ja pilkomme heitä kunnes olemme uuvuksissa. Kenties jotkut heistä ovat jopa seurassamme. Itse sanoin kerran, että pidän enemmän sellaisesta ystävästä, jossa on puheenaiheeksi sopivia vikoja. ”Sitten,” sanoi rouva –, ”et koskaan lakkaa olemasta ihmisystävä!” Kyseessä olivat eräät sen ajan valioyksilöistä, eivät ”mitättömät ja kunnottomat miehet”, ja sen suhteen teimme heille oikeutta, mutta on hyvä etteivät he kuulleet, mitä joskus puhuimme heistä. En juuri piittaa siitä, mitä minusta puhutaan, varsinkaan selän takana tai kriittiseen ja analyyttiseen sävyyn – vain inhoa ja pilkkaa huokuviin ilmeisiin vastaan myrkyllisimmällä kynälläni. Kasvojen ilmeet satuttavat minua enemmän kuin kielen ilmaukset. Jos olen kerran ymmärtänyt ilmeen väärin tai turvautunut tähän keinoon silloin kun ei olisi pitänyt, olen pahoillani. Mutta ne kasvot olivat liian hienot sille minkä ne kätkivät, ja olen liian vanha ymmärtämään sellaista väärin!... Menen toisinaan käymään –n perheen luona, ja joka kerta päätän olla menemättä uudestaan. En tunne olevani entiseen tapaan lämpimästi tervetullut. Ystävyyden haamu tulee minua vastaan ovelle ja istuu kanssani päivällispöydässä. Isäntäväelläni on paljon hienoja mietteitä ja uusia tuttavuuksia. Viittauksia menneisiin sattumuksiin he pitävät tyhjänpäiväisinä, muttei ole aina turvallista käsitellä yleisempiäkään aiheita. M. ei enää aloita lausetta viiden minuutin välein ”Fawcettilla oli tapana sanoa...” Se aihe on jokseenkin puhkikulunut. Tytöt ovat kasvaneet isoiksi ja saavuttaneet lukemattomia asioita. Heidän mielestään olen itseäni täynnä, ja ajattelen samaa heistä. Joka kerta kun minulta kysytään ”Eikö Washington Irving olekin erittäin hyvä kirjailija?” En mene heidän luokseen enää, ellen saa kutsua joulupäivän viettoon Listonin seurassa. Ainoa läheisyys, jonka huomasin säilyneen järkähtämättä, oli laadultaan puhtaan älyllistä. Siinä ei ollut mitään hurskastelevaa, ei mitään äitelää herkistelyä. Pidimme Lambin kanssa yhteisiä tuttaviamme pelkästään keskustelun ja tiedonhalun, emme lainkaan kiintymyksen kohteina. Kokeissamme he eivät merkinneet sen enempää kuin ”hiiri ilmapumpussa” (15), tai kuten pahantekijät heidät surmattiin säntillisesti ja tuotiin leikkausveitsen alle. Emme säästäneet ystävää emmekä vihollista. Uhrasimme inhimilliset heikkoudet totuuden alttarilla. Kun mehut oli vuodatettu loppuun, luurankojen saattoi nähdä sätkyttelevän ilmassa kuin kärpäset hämähäkinverkossa, tai sitten ne säilöttiin myöhempiä tutkimuksia varten jonkinlaiseen jalostettuun happoliuokseen. Näytös oli yhtä kaunis kuin tuorekin. Kiukusta ei voi saada yliannostusta; mikään ei säily niin hyvin kuin sappikeitto. Kyllästymme kaikkeen paitsi tekemään toiset naurunalaisiksi ja iloitsemaan heidän vioistaan.

Samasta syystä kyllästymme ajan mittaan lempikirjoihimme. Emme voi lukea samoja teoksia ikuisesti. Vaikka menimme naimisiin muusan kanssa, kuherruskuukautemme päättyy varmasti ennen pitkää, ja sitä seuraa välinpitämättömyys, ellei jopa inho. On teoksia, jotka tekevät aluksi valtavan vaikutuksen rohkealla ja tuoreella muodollaan, mutteivät kestä toista lukukertaa. Toiset, tyyliltään vähemmän koreat, kiinnittävät huomion hienommilla yksityiskohdilla, mutta jaksavat tuskin pitää yllä jatkuvaa innostusta. Menestyneimpien kirjailijoiden suosio vieroittaa meidät heistä, koska heidän ympärillään on niin paljon hurskastelevaa hössötystä, koska heidän nimiään toistellaan lakkaamatta, ja koska he vetävät puoleensa oppimattomia ja arvostelukyvyttömiä ihailijoita. Emme myöskään halua raahata muita pois ansaitsemattomasta tuntemattomuudestaan, ettei meitä syytettäisi teeskentelystä ja erikoisuudentavoittelusta. Ei ole sanottavissa mitään sellaisen kirjailijan kunniaksi, jonka suhteen koko maailma on jo tehnyt päätöksensä, ja on sekä epäkiitollista että toivotonta suositella sellaista kirjailijaa, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan. Shakespearen palvominen epäjumalana tuntuu karkealta kansalliselta ylpeilyltä. Jonkin Chaucerin, Spenserin, Beaumontin, Fletcherin, Fordin tai Marlowen teoksen esiinnostaminen vaikuttaa pedantilta ja itsekkäältä. Myönnän, että alan inhota koko maineen ja nerouden käsitteitä, kun näiden kaltaiset teokset ”joutuvat ajan tunkiolle”, samalla kun kukin uusi hölmöjen sukupolvi lukee ahkerasti uusinta roskaa, ja muotitietoiset naiset alkavat vakavalla naamalla väitellä kamarineitojensa kanssa siitä, onko Kadotettu paratiisi parempi kuin Mooren Loves of the Angels. Olin mielissäni, kun jokunen päivä sitten kävin kaupassa kysymässä, olisiko heillä yhtään ”skottilaisromaaneja”, ja minulle kerrottiin, että he olivat juuri myyneet viimeisen, Sir Andrew Wylien. Myös Galt olisi varmasti tyytyväinen tuohon vastaukseen! (16) Joidenkin kirjojen maine on raaka ja hienostumaton, toisten taas madonsyömä ja homeinen. Miksi kiintyä sellaiseen, johon emme kykene uskomaan, tai jolla toiset ovat jo kauan sitten lakanneet vaivaamasta itseään? Minua hieman pelottaa vilkaista Tom Jonesia, sillä se ei välttämättä vastaa odotuksiani tähän aikaan vuorokaudesta. Ja jos niin on, minun epäilemättä pitäisi nakata se tuleen eikä enää koskaan eläissäni avata yhtään romaania. Mutta voidaanhan toki sanoa, että jotkut teokset ovat kuin luonto: eivät koskaan vanhene ja koskettavat aina niin mielikuvitusta kuin intohimoja! Ja onhan tekstikatkelmia, joita luultavasti voisimme hautoa mielessämme koko elämän ajan uupumatta niiden herättämiin rakkauden ja ihastuksen tunteisiin. Niistä tulee suosikkejamme, ja kiintymyksemme niihin muistuttaa jonkinlaista höperyyttä. Tässä yksi sellainen: (17)


Kun istuin ikkunalla,
ja painoin ajatuksiani nurmikkoon, näin Jumalan,
luulin (mutta se olit sinä), tulevan portistamme.
Vereni syöksähteli edestakaisin, niin äkkiä
kuin olisin puhaltanut sen ulos ja imenyt takaisin
kuin hengityksen; sitten sain kiireisen kutsun
tulla viihdyttämään sinua. Ei koskaan ole miestä
sysätty lammastarhasta valtaistuimelle, kohotettu
mielessä niin ylös; painoit suudelman
näille huulille silloin, sen pidän
itselläni ikuisesti. Kuulin sinun puhuvan
laulua paljon suloisemmin!


Tällainen katkelma tosiaan jättää nektarin maun kitalakeen, ja sitä lukiessa tuntuu kuin istuisi jumalten kanssa kultaisen pöydän ääressä. Mutta jos se toistetaan usein tavanomaisessa tunnetilassa, se menettää arominsa, käy valjuksi, ”on runouden viini juotu ja sakka vain jäänyt.” Tai jos toisaalta otamme epätavalliset olosuhteet avuksemme tehostaaksemme sen vaikutusta, vaikkapa lausumalla sen ystävälle, tai pitkän romanttisen kävelyretken jälkeisessä mielenliikutuksessa, tai kun

leikimme varjossa amarylliksellä
tai Neairan hiuksilla takkuisilla, (18)


jäämme jälkeenpäin kaipaamaan noita olosuhteita, ja sen sijaan että iloitsisimme niiden muistelusta me suremme niiden menettämistä ja kamppailemme turhaan saadaksemme takaisin ”peruuttamattoman hetken” – ja toisinaan ihmettelemme, kuinka selviämme siitä, ja kummastelemme jäljelle jäänyttä alakuloista tyhjyyttä! Nautinto on korkeimmillaan jonakin tyynen yksinäisyyden tai päihdyttävän myötäelämisen hetkenä, alkaa sen jälkeen rappeutua, ja toiston ja tietoisen heikentymisen vuoksi jättää jälkeensä pikemminkin kylläisyyden ja ärtymyksen tunteen... ”Onko maalaustenkin laita niin?” Myönnän, että on, kaikkien paitsi Tizianin tekemien. En tiedä miksi, mutta hänen maisemansa henkivät ilmaa, puhdasta ja raikasta niin kuin se tulisi toisesta ajasta. Hänen maalaamissaan kasvoissa on katse, joka ei koskaan kuole pois. Näin yhdet niistä pari päivää sitten. Fonthillin sydämettömän autiuden ja kimaltavan upeuden keskellä on Dresdenin gallerian portfolio. Se aukeaa, ja sieltä katsoo nuoren naisen pää: lapsen, kuitenkin täysikasvuisen naisen, josta henkii talonpoikainen viattomuus ja prinsessamainen ylväys. Hänen silmänsä ovat kuin kyyhkysellä, huulet avautumaisillaan, jalokivet säkenöivät hänen hiustensa kiharoissa, hänen nuorekas muotonsa on pakattu täyteläiseen antiikkiseen mekkoon niin kuin aukeavat terälehdet kätkevät huhtikuiset nuput! Miksi en kutsu esiin tuota lempeän suloisuuden kuvaa ja tee siitä pysyvää aitaa minun ja onnettomuuden väliin? Siksi, että nautinto vaatii mieleltä tuekseen suurempia ponnistuksia kuin tuska, ja lyhyen joutilaan lemmiskelyn jälkeen käännymme pois siitä mitä rakastamme ja kohti sitä mitä vihaamme!

Mitä vanhoihin mielipiteisiini tulee, olen sydänjuuriani myöten kyllästynyt niihin. Minulla on siihen syy, ne nimittäin ovat pettäneet minut surkeasti. Minut opetettiin ajattelemaan – ja halusin uskoa niin – että nero ei ole parittaja, että hyve ei ole naamio, ettei vapaus ole pelkkä sana, että rakkaudella on sijansa ihmisen sydämessä. Nykyään vähät välittäisin, vaikka nuo sanat katoaisivat sanakirjasta, tai vaikken olisi koskaan kuullut niitä. Ne ovat muuttuneet korvissani pilkaksi ja haaveiluksi. Isänmaan ja vapauden ystävien asemesta näen vain tyrannin ja orjan, kansan joka kiinnittyy kuninkaisiin muodostaakseen hirmuvaltiuden ja taikauskon kahleen. Näen typeryyden liittyvän yhteen konnamaisuuden kanssa, ja yhdessä ne muodostavat vallitsevan hengen ja yleisen mielipiteen. Näen röyhkeän toryn, sokean uudistajan, pelkurimaisen whigin! Jos ihmiskunta olisi toivonut oikeudenmukaisuutta, se olisi saanut sen jo kauan sitten. Teoriat ovat selkeitä, mutta ihmiset ovat alttiita pahantekoon, ”kykenemättömiä tekemään mitään hyvää”. (19) Olen nähnyt kaiken, minkä ”tähän maailmaan liian hyvien” (20) miesten mahtava kaipuu, henki ja äly on saanut aikaan, ja se lupasi hienoa alkua totuudelle ja hyvyydelle tulevina vuosina. Sen teki tyhjäksi yksi mies, jonka vasta orastava ymmärrys sai hänet tuntemaan itsensä kuninkaaksi muttei tajuamaan, kuinka hän voisi olla vapaiden ihmisten kuningas! Olen nähnyt, kuinka runoilijat, nuoruudenystäväni ja ihmisystävät ovat ylistäneet tuota voittokulkua, mutta heidät huuhtoi pois raivokas aalto, joka valtaistuimelle päästyään kukisti jokaisen tielleen asettuneen järjen äänen. Ja olen nähnyt, kuinka kaikki ne, jotka eivät osoittaneet suosiotaan tuolle ihmisyyden häpäisemiselle ja raiskaamiselle, ajettiin uuvuksiin, niin että minulle kävi selväksi, ettei kukaan voi elää kyvyillään tai tiedoillaan, ellei ole valmis prostituoimaan noita kykyjä ja tietoja pettääkseen lajinsa ja saalistamaan lähimmäisiään. ”Tämä oli jonkin aikaa mysteeri, mutta aika antaa riittävät todisteet.” Vapauden kaiut heräsivät jälleen Espanjassa, ja toivon aamu koitti taas; mutta kiihkoilun pahanhajuisen hengityksen tuomat pilvet peittivät tuon sarastuksen, ja nuo heränneet äänet hukkuivat inkvisition ajannakertamista torneista kantautuviin tuoreisiin huutoihin. Aluksi ihminen alistuu (niin kuin hänen sopiikin tehdä) raa'alle voimalle, mutta myöhemmin oman luontonsa synnynnäiselle kieroudelle ja pelkurimaisuudelle, joka ei jätä tilaa myöhemmälle toivolle tai pettymykselle. Ja Englanti, tuo arkkiuudistaja, tuo sankarillinen vapauttaja, tuo vapaudesta suutaan pieksävä vallan työkalu, seisoo ja töllistelee, tuntematta ruosteen ja homeen syövän itseään ja luidensa murtuvan ja muuttuvan taikinaksi tuon uuden hirviön, Laillisuuden, puristaessa sitä ja kietoutuessa sen ympärille! Emmekö arkielämässä näekin tekopyhyyden, nöyristelyn, itsekkyyden, typeryyden ja hävyttömyyden menestyvän, kun säädyllisyys vetäytyy ja ansiokkuus tallotaan jalkoihin? Kuinka usein onkaan ”ruusu kiskaistu pois hyveellisen rakkauden otsalta ja tilalle istutettu vesikello”! Mitä mahdollisuuksia aidolla intohimolla on menestyä? Kuinka varmaa on sen kestävyys? Nähtyäni kaiken tämän ja purettuani ihmiselämän kuteen sekalaisiksi ilkeyden, pahansuopuuden, pelkuruuden, tunteen ja ymmärryksen puutteen, välinpitämättömyyden ja itsetiedottomuuden langoiksi, nähtyäni tottumuksen voittavan kaiken ylevyyden ja antavan vuorostaan tietä alhaisuudelle, erehdyttyäni niin pahoin julkisissa ja yksityisissä toiveissani, petyttyäni aina siihen mihin panin suurimman luottamukseni, ystävyyden hölmönä ja rakkauden narrina, eikö minulla olekin syytä vihata ja halveksia itseäni? Totisesti on, ja pääasiassa siksi, etten ole riittävästi vihannut ja halveksinut maailmaa.



Viitteet

1 Hazlitt viittaa Robert Southeyn (1774-1843) runoon ”Lines to a spider”.

2 Guy Fawkes (1570-1606) oli englantilainen radikaali katolilainen aktivisti, joka laati suunnitelman räjäyttää Englannin parlamenttitalo kuningas Jaakko I:n ja pääosan maan ylimystöstä ollessa sisällä. Salajuoni paljastui ja Fawkes kumppaneineen pidätettiin, mutta Fawkes välttyi teloitukselta hyppäämällä alas hirttolavalta niin, että hänen niskansa murtui. Vuosittain Englannissa järjestetään 5. marraskuuta tapauksen muistoksi ”Fawkes night” -kansanjuhla, jossa Fawkesia esittävä nukke poltetaan.

3 Skotlantilainen kirjailija Sir Walter Scott (1771-1832) kirjoitti ”skottilaisromaaneiksi” kutsuttuja historiallisia romaaneja, joista tunnetuimpia ovat ”Ivanhoe” ja ”Rob Roy”.

4 Jeremy Bentham (1748-1832) oli englantilainen juristi, filosofi ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän ajoi mm. kirkon ja valtion eroa, fyysisten rangaistusten lakkauttamista ja homoseksuaalisuuden laillistamista. ”Panoptikon” oli hänen suunnittelemansa vankilatyyppi, jonka rakenne mahdollisti vankien tarkkailun niin, etteivät vangit tienneet, milloin he olivat tarkkailun alaisina.

5 Edward Irving (1792-1834) oli skotlantilainen pappismies ja katolis-apostolisen kirkon perustaja. Hänen saarnansa olivat suosittuja etenkin köyhemmän väestönosan parissa.

6 Sadler's Wells on lontoolainen vuonna 1683 perustettu teatteri. New River -joesta johdettu vesi mahdollisti veden laajamittaisen käytön esityksissä.

7 ”'Tis pretty, though a plague”. Shakespearen ”Romeo ja Julia”.

8 Tofetin uskotaan alun perin olleen Jerusalemissa sijaitseva paikka, jossa Kaanaanmaan asukkaat uhrasivat lapsia Moolokille. Kun kuningas Joosua kielsi lasten uhraamisen, Tofetista tuli kaatopaikka eläinten raadoille, jätteille ja rikollisten ruumiille. Nimeä käytetään helvetin synonyyminä.

9 ”Snap-dragon”, vapaasti suomennettuna ”leijonankita”, oli 1500-luvulla keksitty seurapeli, jossa poimittiin rusinoita palavan brandyn seasta.

10 ”Upon this bank and shoal of time”. Shakespearen ”MacBeth”.

11 ”That which was luscious as locusts, anon becomes bitter as coloquintida.” Shakespeare, ”Othello”. Kolokvintti on mm. ulostuslääkkeenä käytetty hyvin kitkerän makuinen kasvi.

12 Elia oli Charles Lambin (1775-1834), englantilaisen kirjailijan ja Hazlittin pitkäaikaisen ystävän, lempinimi. Lambin tunnetuin teos on esseekokoelma ”Essays of Elia” (1823).

13 ”Carve them as a dish fit for the Gods”. Shakespeare, ”Julius Caesar”.

14 Hazlitt viittaa ilmeisesti Charles Lambin kotona kokoontuneeseen ystävien ja kollegoiden piiriin. L. H. on Leigh Hunt, rouva M- on Montagu, R on John Rickman.

15 Viittaa konservatiivisen filosofin Edmund Burken lausahdukseen, että Ranskan vallankumousta kannattaneet radikaalit tiedemiehet suhtautuivat kokeissaan ihmiseen kuin ”hiireen ilmapumpussa.”

16 John Galt (1779-1839), skotlantilainen romaanikirjailija.

17 Teksti on Francis Beaumontin ja John Fletcherin näytelmästä ”Philaster” (1610)

18 Neaira oli 300-luvulla eKr. Kreikassa elänyt kuuluisa hetaira eli prostituoitu.

19 Tit. 1:16

20 Hepr. 11:38

lauantai 1. syyskuuta 2018

Elämän langat



Medusan kasvoissa kirjoitin paljon ihmisen halusta kokea fiktiivisyyden panssarilasin takaa asioita, jotka ilman tuota välimatkaa tuhoaisivat fyysisesti tai musertaisivat henkisesti. Kauhun ja tuhon kuvien katkeamattomassa virrassa on jotakin kotoisaa, ehkä lohdullistakin, kun siihen voi uppoutua kotisohvalla tai elokuvateatterin istuimessa.

On kuitenkin teoksia, jotka rikkovat tämän riitasointuisen harmonian tulemalla liian lähelle. Niiden tarjoama kauhu tuntuu liian todelliselta tai liian mahdolliselta, että turvallisuuden tunteen edellyttämät subliimin tai katharsiksen kokemukset olisivat enää mahdollisia. Itselleni tällaisia ääritapauksia ovat erityisesti ydintuhosta kertovat taideteokset.

1980-luvulla lapsuuteni eläneenä muistan aikuisten käymät keskustelut mahdollisuudesta, että kylmä sota eskaloituisi kuumaksi. Vaikka ymmärsin mistä oli puhe, ydinsota tuntui ajatuksena niin abstraktilta, etten menettänyt yöuniani sen takia. Mutta jotakin silloisen maailman yllä roikkuneesta uhasta ilmeisesti tallentui alitajuntaani, sillä mielikuva ydinasesalkun nappia painavasta suurvallan johtajasta tuntuu erityisen kouraisevalta kaikkien apokalyptisten kuvien joukossa. Nykyään yleisemmät uhkakuvat ekokatastrofien ketjusta ovat sikäli armollisempia, että niissä meidät keitetään huomaamatta hengiltä kuin sammakot, ja voimme aina lohduttautua ajatuksella, ettei pahin tapahdu meidän aikanamme. Kolmas maailmansota pyyhkäisisi melkein kaikki meistä olemattomiin kertaheitolla, ja eloon jääneet kadehtisivat kuolleita.

Vaikka aiempi kokemus ja yleinen ihmisluonnon tuntemus eivät luvanneet hyvää, ihmislaji selviytyi aktiivisen ydinvarustelun kaudesta käyttämättä tuhovoimaisimpia aseitaan. Kolmas maailmansota oli vain askeleen päässä Kuuban ohjuskriisin aikana, mutta tietoisuus siitä, millaisten voimien kanssa oltiin tekemisissä, ajoi poliitikot sopuun ratkaisevalla hetkellä. Ei tosin aivan kaikkia: keskustelussa Yhdysvaltain entisen puolustusministerin Robert McNamaran kanssa 90-luvulla Fidel Castro totesi, että olisi ohjuskriisin aikana ollut aivan valmis ydinsotaan, vaikka se olisi tarkoittanut kuolemaa suurimmalle osalle Kuuban kansasta.

Kylmän sodan päätyttyä laajamittaisen ydinsodan uhka väistyi, muttei lakannut olemasta. Ukrainan sota on palauttanut osan kylmän sodan asetelmista, ja Pohjois-Korean ohjuskokeet ovat tehneet lihaksi pitkäaikaisen pelon ydinaseiden joutumisesta vastuuttomien kolmannen maailman kansakuntien käsiin. Vaikka suurvaltojen välinen Mutual Assured Destruction ei ole tällä hetkellä todennäköinen, uhka pienempien valtioiden ydiniskuvaihdosta on kylmän sodan ajoista jopa kasvanut, ja uudeksi uhkakuvaksi on tullut pienten ydinaseiden tai ”likaisten pommien” joutuminen terroristiryhmien käsiin.

Maailmanloppu on kiehtonut taiteilijoita aina, mutta vasta 1800- ja 1900-luvut eriyttivät apokalyptisen fiktion omaksi alalajikseen. Eddan runot Ragnarökistä ja kristittyjen maalareiden kuvat tuomiopäivästä perustuivat uskonnolliselle maailmankuvalle, jossa maailman ja kaiken elollisen tuho oli itsestäänselvä osa ennalta säädettyä järjestystä. Modernina aikana armageddonista on tullut selvemmin mielikuvituksen aluetta: kuvaukset siitä ovat joko silkkaa fantasiaa kuten kertomukset zombiapokalypsistä tai avaruusolentojen hyökkäyksestä, tai varoittavia kuvaelmia mahdollisesta mutta ainakin toistaiseksi toteutumattomasta tuhosta. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu ydinsotaa käsittelevä fiktio.

Kuuban ohjuskriisi poiki romaaneiksi ja elokuviksi puettuja kuvitelmia siitä, mitä tapahtuisi jos johtajien harkinta tai ydinaseita kontrolloiva teknologia pettäisi. Näistä kaksi onnistuneinta, Stanley Kubrickin elokuva Tohtori Outolempi ja Sidney Lumetin elokuva Pommin varjossa, kertovat ydinsodan syttymisestä tietokonevirheen seurauksena. Kumpikin rajoittuu kuvaamaan poliittisen ja sotilasjohdon toimintaa kriisin aikana, ja molemmat päättyvät pommien putoamiseen. Vasta 80-luvulla alkoi ilmestyä kuvauksia siitä, mitä tapahtuisi pommien putoamisen jälkeen ja mitä se tarkoittaisi tavallisten ihmisten kannalta. Näistä tuhon kuvaelmista rehellisin, vastaansanomattomin ja pöyristyttävin on vuonna 1984 ilmestynyt brittiläinen puolidokumentaarinen televisioelokuva Threads, suomenkieliseltä nimeltään Kun maailma loppuu.

Mick Jacksonin ohjaama ja kirjailija Barry Hinesin käsikirjoittama elokuva kertoo fiktiivisestä tilanteesta, jossa NATO ja Varsovan liitto ajautuvat täysimittaiseen ydinsotaan keskenään, ja kuvauksen keskipisteenä on Sheffieldin teollisuuskaupunki. Tapahtumat alkavat muutamaa viikkoa ennen tuhoa ja päättyvät kolmetoista vuotta sen jälkeen, jolloin Britannian minimiin supistunut väestö kituuttaa keskiaikaisissa olosuhteissa. Tarina seuraa kahden perheen vaiheita maailmanpalon jaloissa, ja kohtausten väliin on sijoitettu pikakirjoittimen raksutuksen säestämiä tietoiskuja kuolleiden määristä, radioaktiivisen laskeuman vaikutuksista, hallinnon toimenpiteistä ym. Filmin voima on sen brutaalisuudessa. Threadsia voisi arvostella siitä, että se ei tarjoa minkäänlaista helpotusta tai toivon perspektiiviä. Mutta kun aiheena on ydinsota, ei se voikaan. Kyse ei ole tavallisesta sodasta, jossa vielä voi nähdä tragediaa ja sankaruutta, lumoa ja vastenmielisyyttä. Threads haluaa varoittaa ja vavahduttaa, eikä valitulta tieltä ole mahdollista poiketa muuttumatta halvaksi viihteeksi.

Elokuvan alkuperäisnimeen sisältyvä metafora avataan jo alkukohtauksessa. Moderni yhteiskunta on hauraista ja näkymättömistä langoista koostuva kudelma. Jokaisen työ on riippuvaista jonkun toisen työstä, ja yhden langan katkeaminen vaikuttaa kaikkiin muihinkin. Ydintuho ei ole totaalinen siksi, että se surmaa niin paljon ihmisiä, vaan siksi, että se rikkoo lankojen hämähäkinseittimäisen verkoston. Ohjussarjan räjähtäessä katkeavat sähkönjakelu, viestintäyhteydet ja koko teollinen tuotanto. Lankojen katketessa loppuu yhteiskuntakin sellaisena kuin sen tunnemme, ja jäljellä on vain paljas eloonjäämisvietti, vaikka eloonjäämisen mielekkyys käy päivä päivältä kyseenalaisemmaksi.

Threadsin nerokkuus perustuu siihen, ettei se pyri valmistelemaan katsojaa siihen mitä on tulossa. Elokuvan alkuosa muistuttaa mitä tahansa katastrofielokuvaa kuvatessaan sheffieldiläisten elämää tavallisine huolineen ja askareineen. Ilmapiiriä leimaa peribrittiläinen leppoisuus. Tiedot kansainvälisen tilanteen kiristymisestä tihkuvat arkeen tv- ja radiolähetysten välityksellä, mutta kriiseihin on jo totuttu. Kun tilanteen vakavuus hiljalleen valkenee, alkaa ruokatarvikkeiden hamstraaminen ja kellareiden varustaminen pommisuojiksi. Mutta tulevaan on mahdoton varustautua, ja se käy ilmi heti kun eloonjääneet ryömivät esiin raunioista.

Lääkkeet, ruokavarastot ja polttoaine loppuvat hetkessä, ja seuraa eräänlainen minimivaltion kannattajien unelma, jossa valtiovalta toimii enää horjuvana väkivaltakoneistona, joka teloittaa ryöstelijät ja estää väkijoukkoja tyhjentämästä varastoja. Eloonjäämisen edellytysten ehtyessä kaupungeista väestö vaeltaa maaseudulle ja yrittää raapia elantonsa kokoon ydintalven tuhoamasta sadosta. Sadonkorjuussa ovat viimeistä kertaa käytössä traktorit ja puimakoneet, sitten polttoaine loppuu ja edessä on kuokkien ja sirppien paluu. Kun kokonaisuuteen lisätään säteilysairaudet ja terveydenhuollon puute, ei paljon naurata. Kaikki kulttuuria muistuttava palaa alkutekijöihinsä, ja eloonjääneiden lasten sanavarastokin supistuu muutamiin primitiivisiin välttämättömyyksiin.

Elokuvan tekijöiden tieteellisenä asiantuntijana toimi fyysikko Carl Sagan, ja näin maallikon näkökulmasta skenaario vaikuttaa sellaiselta kuin se luultavasti todellisuudessakin olisi. Voidaan kyllä todeta, että jo Threadsin valmistumisajankohtana ydinaseet olivat sen verran tehokkaita, ettei sivilisaatiosta olisi kenties jäänyt jäljelle sitäkään vähää kuin elokuvassa. Todellinen ydinisku jälkiseuraamuksineen olisi luultavasti niin ankara ja hirvittävä, ettei taiteellinen mielikuvitus voi asiantuntijatiedonkaan tukemana sellaista tavoittaa. Mutta vähintäänkin käy selväksi, että Threadsia lähemmäs oikean ydinsodan kokemusta ei kukaan halua päästä.

Kun keskustelee muiden Threadsin nähneiden kanssa, he kaikki mainitsevat lähtemättömästi mieleen syöpyneitä yksityiskohtia. Mies myy purkinavaajia sodanvastaisessa mielenosoituksessa - ”Vain 1,50 punnalla pelastat henkesi!” Maitoauto kiertää jakelemassa pulloja aina ohjusten räjähtämiseen saakka. E.T. -nukke sulaa tulimyrskyssä. Väestönsuojeluviranomaiset löytyvät kuolleina komentobunkkeristaan. Säteilysairauteen kuoleva mies kuuntelee elektroniikkapelin piipitystä kuin viimeisenä muistona sivilisaatiosta. Nainen opettaa lapsille englannin kielen sanoja generaattorin pyörittämältä opetusvideolta, jossa esitellään eri eläinten luurankoja. Nuori äiti synnyttää kuolleen vauvan.

Juuri yksityiskohtaisuus on Threadsin väkevintä luuydintä. Elokuva ei saarnaa eikä kyynelehdi, se vain näyttää mitä kolmas maailmansota tarkoittaisi itse kunkin elämässä, pienimpien detaljien tasolla. Sen nähtyään katsoo läheisiään, lemmikkiään, tavaroitaan, ikkunasta avautuvaa katunäkymää uusin silmin. Kaikki on muuttunut katoavaiseksi. Silloin herää, ainakin toivon mukaan, halu suojella elämää, olipa se miten vähäpätöistä tai tottumuksen samentamaa tahansa. En katso Threadsia mielelläni kovin usein, mutta ainakin se tuntuu opettaneen jotain tärkeää.