Maanantaina 29.10. pidettiin Tieteiden talolla Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran syysseminaari, jonka teemana on epäkuolleet. Itse en valitettavasti ehtinyt paikalle, mutta vaimoni ehti, ja teki luennoista laajat muistiinpanot, joiden lukeminen innoitti tähän blogipäivitykseen.
Epäkuolleet - siis kummitukset, vampyyrit, zombit, mitä näitä nyt on - ovat perusmateriaalia niin kansanperinteessä kuin yliluonnollisissa kauhukertomuksissa. Epäkuolleen käsite on sinänsä oivallinen. Reaalimaailmassa on eläviä ja kuolleita, epäkuollut sijoittuu näiden kategorioiden ulkopuolelle - se on joku, jonka pitäisi olla kuollut. Aiheesta on kirjoittanut paljon yhdysvaltalainen Thomas Ligotti, ja julkaisenkin tässä käännöksen hänen aihetta sivuavasta esseestään "Pessimismi ja paradoksi". Teksti on johdanto Ligottin kirjaan "The Conspiracy Against the Human Race" (2010), ja käännökseni on muutaman vuoden takaa. "Medusan kasvoissa" kirjoitin Ligottista laajalti, ja käännös on osa laajempaa Ligotti-käännösprojektia, jonka kimppuun pääsen toivoakseni palaamaan lähikuukausina.
***
Tutkielmassaan The Nature of Evil (1931) Radoslav A. Tsanoff siteeraa ytimekästä mietettä, jonka saksalainen filosofi Julius Bahnsen kirjasi muistiin 17-vuotiaana vuonna 1847. "Ihminen on itsetietoinen ei-mikään," Bahnsen kirjoitti. Vaikka näitä sanoja pitäisi nuorukaismaisina ja pikkuvanhoina, ne kuuluvat lajimme ja sen pyrkimysten halveksunnan ikivanhaan traditioon. Yhtä kaikki, vallitsevat tunteet inhimillisiä pyrintöjä kohtaan sijoittuvat tavallisesti jonnekin varauksellisen hyväksynnän ja kovaäänisen rehentelyn väliin. Pääsääntöisesti jokaiselle, joka haluaa kuulijoita tai edes paikan yhteiskunnassa, sopii seuraava ohje: "Jos et osaa sanoa jotain positiivista ihmiskunnasta, sano jotain epämääräistä."
Bahnseniin palatakseni, hänestä tuli ajattelija jolla ei ollut mitään positiivista eikä epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta, ja joka myös päätyi tylyyn käsitykseen kaikesta olemassaolosta. Kuten monet jotka ovat aluksi kokeilleet onneaan metafysiikassa, Bahnsen julisti että päinvastaisesta vaikutelmasta huolimatta kaikki todellisuus on ilmausta yhtenäisestä, muuttuvasta voimasta - kosmisesta liikkeestä, jota lukuisat filosofit ovat kuvailleet lukuisin eri tavoin. Bahnsenille tämä voima ja sen liike olivat luonteeltaan hirvittäviä ja johtivat umpimähkäisen teurastuksen ja yleisen verenvuodatuksen läpitunkemaan maailmankaikkeuteen. Lisäksi "universumissa Bahnsenin mukaan" ei ole koskaan ollut merkkiäkään suunnasta tai suunnittelusta. Alusta saakka se oli näytelmä vailla juonta ja jonka näyttelijät olivat vain tarkoituksettoman itsensäsilpomisvietin toteuttajia. Bahnsenin ajattelussa kaikki on kietoutunut sekasortoiseen verenvuodatuksen fantasiaan. Kaikki repii itseään irti kaikesta muusta... ikuisesti. Tämä olemattomuuden sekasorto jää kuitenkin huomaamatta melkein kaikilta siihen osallistuvilta. Esimerkiksi luonnossa mikään ei tiedä osallisuudestaan verilöylyjen festivaaliin. Ainoastaan Bahnsenin itsetietoinen ei-mikään voi tietää mitä on meneillään ja järkkyä juhlivan kaaoksen vavahteluista.
***
Kuten kaikki pessimistiset filosofiat, Bahnsenin näkemys olemassaolosta jonakin outona ja kammottavana jäi vaille vastakaikua itsetietoisten olemattomuuksien joukossa, jolta hän haki hyväksyntää. Niin tai näin, kompromissiton pessimismi ei vetoa suureen yleisöön. Ne harvat, jotka ovat vaivautuneet perustelemaan synkeää maailmankuvaansa, olisivat yhtä hyvin voineet jäädä syntymättä. Niin kuin historia osoittaa, ihmiset muuttavat käsityksiään melkein mistä tahansa, palvomastaan jumalasta aina hiustyyliinsä saakka. Mutta kun tullaan eksistentiaalisiin kysymyksiin, useimmilla ihmisillä on horjumattoman hyvä käsitys itsestään ja paikastaan tässä maailmassa, ja he ovat järkkymättömän varmoja siitä, etteivät he ole joukko itsetietoisia olemattomuuksia.
Olisiko kaikki muistutukset lajimme itsetyytyväisyydestä sitten hylättävä? Tämä olisi loistava päätös, sääntö numero yksi normista poikkeaville. Sääntö numero kaksi: jos sinun on pakko avata suusi, suunnista poispäin väittelyistä. Raha ja rakkaus saattavat pyörittää maailmaa, mutta maailman kanssa riitely ei saa sitä hievahtamaankaan, ellei se itse halua. Näin englantilainen kirjailija ja kristitty apologeetti G. K. Chesterton: "Voit löytää totuuden logiikan avulla vain, jos olet jo löytänyt totuuden ilman sitä." Chesterton tarkoittaa, että logiikka on totuuden kannalta epäolennaista, sillä jos totuuden voi löytää ilman logiikkaa, logiikka on tarpeetonta totuutta kohti ponnisteltaessa. Oikeasti hän haluaa tuoda logiikan tähän lauseeseen vain pilkatakseen niitä, joiden mielestä logiikka on aivan välttämätöntä totuuden löytämisen kannalta, vaikkakaan ei sellaisen totuuden joka oli keskeinen Chestertonin kristilliselle moraalille.
Chesterton, jolla oli tapana esittää näkemyksensä paradoksin muodossa, selviytyy taistelussa totuudesta voittajaksi siinä missä kuka tahansa, jolla on jotain positiivista tai epämääräistä sanottavaa ihmiskunnasta. (Tässä ei ole mitään paradoksaalista.) Näin ollen, jos oma totuus on vastakkainen niiden totuudelle, jotka keksivät tai ylistävät status quoa vahvistavia paradokseja, on parasta ottaa argumenttinsa, repiä ne palasiksi ja heittää jonkun toisen roskakoriin.
Tästä huolimatta turhassa argumentoinnissa on viehätyksensä, ja se voi tuoda viihdyttävää vastapainoa myrkyn oksentamiselle, henkilökohtaisille idolatrioille ja hillittömille saarnoille. Näinkin kuriton tapa käyttää rationaalista ja irrationaalista (en tarkoita, että ne olisivat erotettavissa toisistaan) on peräisin filosofisesta tutkielmasta, jossa esitetään häiritseviä ajatuksia siitä, millaista on kuulua ihmisrotuun. Mutta tässä viheliäisyyden alkusoitossa ei pidä kertoa liikaa. Tässä vaiheessa tarvitsee vain sanoa, että kyseinen filosofi piti suurta osaa ihmiselämästä tragediana, jota ei olisi välttämättä tapahtunut ilman erästä yksittäistä onnettomuutta: tietoisuuden kehitystä - kaikkien kauhujen esivanhempaa. Hän myös kuvasi ihmisen ristiriitaisena olentona, jonka jatkuvuus vain pahentaa sen ahdinkoa, mutanttina jossa ruumiillistuu paradoksin vääristynyt logiikka - tosielämän paradoksina eikä hutiloiden laadittuna epigrammina.
***
Jo ylimalkainenkin tarkastelu osoittaa, etteivät kaikki paradoksit ole samanlaisia. Jotkut ovat pelkästään retorisia, niissä on jokin ilmeinen looginen ristiriita, joka taitavalla jongleerauksella voidaan ymmärrettävällä tavalla ratkaista tietyn viitekehyksen sisällä. Kiinnostavampia ovat ne paradoksit, jotka piinaavat käsityksiämme todellisuudesta. Tyypillisessä yliluonnollisessa kauhukertomuksessa henkilöhahmo törmää paradoksiin niin sanoakseni lihassa, ja hänen on kohdattava se kasvokkain tai romahdettava kauhusta tämän ontologisen perversion edessä - jonkin jota ei pitäisi olla, mutta joka silti on. Kuuluisimpia esimerkkejä elävästä paradoksista ovat "epäkuolleet", nuo ikuista maanpäällistä elämää himoitsevat kävelevät kalmot. Mutta se, jatkuuko niiden elämä loputtomiin vai päättääkö sen sydämen läpi isketty seiväs, ei ole olennaista. Tavattoman merkittävää on se, että sellaisia mahdottomia olentoja voi yhtäkkiä olla olemassa. Muita esimerkkejä paradoksin ja yliluonnollisen kauhun yhteen hyytymisestä ovat luontoaan vastaan rikkovat liikkumattomat olennot. Kenties oivallisin esimerkki tästä ilmiöstä on sätkynukke, joka murtautuu vapaaksi langoistaan ja alkaa liikkua itsestään.
Mietitäänpä hetken ajan joitakin sätkynukkien ominaisuuksia. Nukentekijä valmistaa ne sellaisiksi kuin ne ovat, ja nukkemestari liikuttelee niitä tahtonsa mukaan. Käsittelen tässä nukkeja, jotka tehdään meidän näköisiksemme, muttei koskaan niin pikkutarkasti, että erehtyisimme pitämään niitä ihmisinä, paitsi kenties kostean kellarin tai sotkuisen ullakon hämärässä. Meidän täytyy tietää, että sätkynuket ovat sätkynukkeja. Siitä huolimatta saatamme säikähtää niitä. Sillä jos katsomme sätkynukkea tietyllä tavalla, meistä saattaa joskus tuntua että se katsoo takaisin, ei niin kuin ihminen katsoo, vaan niin kuin nukke. Se saattaa jopa näyttää siltä kuin olisi heräämäisillään eloon. Tällaisina lievän hämmennyksen hetkinä puhkeaa psykologinen ristiriita, aistimuksen riitasointu joka lähettää olemisemme läpi yliluonnollisen kauhun kouristuksen.
Yliluonnollisen kauhun sisartermi on "outo". Molemmat termit ovat osuvia viitatessaan ei-inhimillisiin muotoihin, jotka huvittelevat jäljittelemällä inihimillisiä ominaisuuksia. Molemmilla saatetaan myös viitata näennäisen eläviin muotoihin jotka eivät ole miltä näyttävät, kuten epäkuolleisiin - irvokkaisiin paradokseihin, olentoihin jotka eivät ole yhtä eivätkä toista, tai, mikä vielä kummallisempaa ja pelottavammalla tavalla yliluonnollista, ovat kahta asiaa samanaikaisesti. Olipa yliluonnollisia ilmestyksiä oikeasti olemassa tai ei, ne ovat jo käsitteenä kauhistuttavia, sillä uskomme elävämme luonnollisessa maailmassa, joka kyllä saattaa olla verilöylyjen festivaali, mutta vain fysikaalisessa eikä metafyysisessä mielessä. Tämän takia samaistamme säännönmukaisesti yliluonnollisen kauhuun. Ja elävä sätkynukke ilmentäisi juuri sellaista kauhua, sillä se tekisi tyhjäksi kaikki luonnollisen fysikalismin käsitykset ja sallisi kaaoksen ja painajaisen metafysiikan. Se olisi edelleen sätkynukke, mutta mielellä ja tahdolla varustettu sellainen, inhimillinen sätkynukke - terveen järjen kannalta vielä häiritsevämpi paradoksi kuin epäkuolleet. Mutta se ei näkisi asiaa niin. Inhimilliset sätkynuket eivät pitäisi itseään sätkynukkeina lainkaan, sillä niille olisi annettu tietoisuus, joka herättäisi niissä horjumattoman varmuuden aivan erityisestä asemasta koko luomakunnassa. Heti kun alkaa tuntea pärjäävänsä omillaan - tekevänsä liikkeitä ja ajattelevansa ajatuksia, jotka näyttävät olevan omasta itsestä lähtöisin - ei enää voi kuvitella olevansa muuta kuin oma herransa.
Meitä esittävinä kuvina sätkynuket eivät ole tasavertaisia kumppaneitamme maailmassa. Ne ovat näyttelijöitä omassa maailmassaan, joka on oman maailmamme sisällä ja heijastaa sitä. Mitä näemme tuossa heijastuksessa? Vain sen mitä haluamme, mitä kestämme nähdä. Itsepetoksen ennaltaehkäisevän lääkkeen avulla pidämme piilossa sen mitä emme halua päästää päähämme, aivan kuin kavaltaisimme itseltämme liian kauhean salaisuuden. Elämämme on tulvillaan hämmentäviä kysymyksiä, joihin jotkut yrittävät vastata ja jotka muut jättävät huomiotta. Alastomia apinoita tai lihaksi tulleita enkeleitä voimme uskoa olevamme, muttemme inhimillisiä sätkynukkeja. Näitä lajimme kuvastajia ylempiarvoisina voimme liikkua vapaasti ja puhua milloin haluamme. Uskomme pärjäävämme omillamme, ja jokaista toisin väittävää pidetään mielipuolena tai jonakuna, joka tahtoo upottaa meidät kauhun koneistoon. Kuinka voisi ottaa vakavasti nukkemestarin, joka on astunut toiselle puolelle?
Kun sätkynuket ovat esittäneet näytelmänsä, ne menevät takaisin laatikkoonsa. Ne eivät istu nojatuolissa lukemassa kirjaa, silmät pyörien kuin marmorikuulat sanojen yllä. Ne ovat vain esineitä, niin kuin ruumis arkussa. Jos ne milloinkaan heräisivät eloon, maailmamme olisi paradoksi ja kauhistus missä kaikki olisi epävarmaa, myös se, olemmeko vain inhimillisiä sätkynukkeja.
Kaikki yliluonnollinen kauhu käyttää hyväkseen uskomuksiamme siitä, mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi olla olemassa. Kuten tiedemiehet, filosofit ja hengelliset hahmot ovat osoittaneet, päämme on täynnä illuusioita. Asiat, mukaanlukien ihmiselämän asiat, eivät välttämättä ole miltä näyttävät. Kuitenkin tiedämme varmuudella yhden asian: eron luonnollisen ja luonnottoman välillä. Tiedämme myös, ettei luonto tee niin pahoja kömmähdyksiä että sallisi asioiden suistua yliluonnollisuuteen. Jos se tekisi moisen kömmähdyksen, tekisimme kaiken voitavamme haudataksemme tiedon siitä. Mutta meidän ei tarvitse turvautua sellaisiin keinoihin, luonnollisia kun olemme. Kukaan ei voi todistaa, että elämämme tässä maailmassa on yliluonnollista kauhua, eikä saada meitä epäilemään että se voisi olla. Kuka tahansa voi kertoa sen - varsinkin se, jonka sepittämissä kirjoissa oletetaan yliluonnollisen, kummallisen ja kauhistuttavan paradoksaalisen olevan olennainen osa luontoamme.
